Luokkayhteiskunnan eliittti

Suomi on luokkayhteiskunta. Toisen maailmansodan jälkeen poliittisella työllä syntyneestä hyvinvointiyhteiskunnasta on tullut jälleen sitä edeltänyt luokkayhteiskunta. Luokkayhteiskuntaa vastustavien yhteiskunnallisten uudistusten vauhti kiihtyi huippuunsa 1950-luvun lopulta 1970-luvulle. Kansainvälisten talous- ja elämäntapatuulahdusten myötä hyvinvointivaltion rooli ja toivottavuus väheni nopeasti viimeistään 1980-luvulta lähtien. Sen tyypillisimpänä merkkinä oli iskulause "hyvinvointivaltion puolustaminen". Hyvinvointivaltion asema oli sinä hetkenä kääntynyt aktiivisesta passiiviseksi.

Luokkayhteiskunnassa ihmisen syntyperä luonnehtii merkillisen osuvasti hänen elämäänsä - tässä ratkaisevaa on mahdollisuus korkeatasoiseen koulutukseen. Suomessa on nykyisin kolme sukupolvesta toiseen periytyvää luokkaa:
• perusturvaan tukeutuva alaluokka (esim. pitkäaikaistyöttömän korvaus, kansaneläkkeen varassa olevat, terveyskeskuspalvelut)
• ansioihin sidottuja etuja nauttiva keskiluokka (esim. kuukausipalkka, hyvä eläke, työterveyshuolto)
• hyvin toimeentuleva yläluokka, joka ei yhteiskunnan turvajärjestelmiä tarvitse
(esim. yksityinen terveydenhoito)

Tästä kuitenkin puhutaan varsin vähän, vaikka vaalit ovat tulossa. Sen sijaan panoksia on asetettu puheeseen eliitistä. Eliitin - jota ei määritelmänä täsmennetä ja jota ei nimetä ja jota ei siteerata - on väitetty halveksuvan "kansaa" tai ainakin suhtautuvan siihen "elitistisesti" eli mitä ilmeisimmin väärin. Jätän tässä huomiotta kansanomaisen logiikan ääritapauksen eli sen epäonnistuneen poliittispopulistisen yhtälön, jossa "kansa" = "perussuomalaiset". Se nimittäin ei ole niin.

Luokkayhteiskunnan näkökulmasta eliitti on kuitenkin jotakin muuta kuin tämä erityisen hämärä sivistyneistö-eliitti, jota ehättivät moittimaan avant gardena maaliskuun puolivälissä professori Vilho Harle, HS:n päällikkönä toimiva Saska Saarikoski ja Elinkeinoelämän valtuuskunnan Matti Apunen. Luokkayhteiskunnan näkökulmasta on helppo sanoa, että kaikki nämä nimeltä mainitut kriitikot ovat hyvin toimeentulevaa yläluokkaa ja juuri siksi heidän sanomiinsa tulee suhtautua kriittisesti.

Erityistä kriittisyyttä heitä kohtaan voidaan esittää silloin, kun heidän poliittisena ohjenuoranaan on populismi. Perustelen tätä väitettäni heidän kaikkien populistisesti käyttämällä "kansa"-terminologialla. Minusta olisi mukava tietää mihin he pyrkivät, mikä on heidän missionsa piilottamaton ydin.

Tosiasia on että luokkayhteiskunnan näkökulmasta sivistyneistö - ihan itse lukeneistoon lukeneet ja kouluttautuneet - on hyvinkin jakautunut. Intelligentsiaa löytyy kaikista luokkayhteiskunnan luokista, reaaliköyhistä perittyjen miljooniensa kanssa toimeen tuleviin. Päinvastoin kun nyt annetaan ymmärtää, heillä ei juuri ole ollut tapana - ainakaan viimeiseen sataan vuoteen - elämöidä "kansasta".

Poikkeuksena ovat tietysti poliitikot, jotka elävät "kansasta". (Tämä sivuaskel perustuu siihen, että vankilaan mielipiteidensä vuksi suljettu Antonio Gramsci piti poliitikkoja aina intelligentsiaan kuuluvana: "Jokainen puolueen jäsen on intellektuelli." Ehkä puolue pitäisi tässä sitaatissa kirjoitaa isolla P:llä.)

Intellektuelli eroaa muista kansaan kuuluvista siinä, että hän esittelee mieluusti ja laajasti ajatuksiaan ja pyrkii niitä perustelemaan. Usein kielenkäyttö poikkeaa valtavirrasta eikä kosiskele ketään eikä mitään - ei siis myöskään "kansaa". Intellektuelli ei myöskään pelkää kritisoida ketään, parhaimmillaan ei edes itseään.

Kenelle tahansa tarkastelijalle pitäisi olla selvää, että intellektuellit eivät muodosta yhtenäistä eliittiä. He nimittäin ovat keskenään kovin erimielisiä, vaikka toisensa usein tuntevatkin - tämä maa on pieni. Monet ovat jopa vihamielisiä esimerkiksi poliittisia organisaatioita kohtaan. Suomestakin löytyy esimerkkejä niistä, jotka voivat vastustaa valtioita - globaali historia antaa satoja esimerkkejä tyrmään toimitetuista ja tapetuista intellektuelleista. Maailmalla tämä on arkipäivää, eikä ole pois suljettua, että näihin intellektuelleihin lasketaan myös journalisteja ja etujärjestöaktivisteja. Nämä populaaria suosiota saaneet intellektuellit ja asiantuntijat ovat johdossa esimerkiksi arabimaiden käynnissä olevissa sisäisessä kapinassa. Valtaeliitti - joka noissa maissa samastuu 100-prosenttisesti yläluokkaan ja rahaeliittiin - vastustaa heitä kuolemaan asti.

Intellektuellit eivät perinteisesti ole hakeneet kansansuosiota, vaikka he toki ovat sitä joskus onnistuneet saamaan. Muistan kuinka Erno Paasilinna kehui myyneensä esseekirjaansa yli 10 000 kpl - "enemmän kuin kukaan muu". Sanoin hänelle, että pyrin joskus parempaan. Vielä ei ole sen aika, eikä ole tainnut olla kellään muullakaan.

Sen sijaan populismi myy paremmin: taannoinen revakirja kansanedustajalta taisi saavuttaa lähes mitä-missä-milloinmaiset tulokset eli melkein kymmenkertaisesti. Sohvalla löhöävää arvostetaan, sillä tarjontaa ja markkinamiehiä heille riittää.

Intellektuellien töitä ei paljon mainosteta, vaikka ehkä pitäisi, sillä mielipiteiden kirjo on mielestäni kannatettavaa.

Olen nautiskellen lukenut lomapäivän kunniaksi Hannu Salaman uusinta romaania Sydän paikallaan. Sanonpahan vain, että Hannu Salama on intellektuelli parhaasta päästä. Jos onnistun näkemään hänet ostoskeskuksessa kahvilla, käyn puristamassa kättä sekä oman että edustamani kansan nimissä. Lukekaa se kirja ja unohtakaa populistiset puheet kirjallisuuden alennustilasta. Semmoiset puheet - ja konkreettinen kulttuurin ja taiteiden (tukemisen) vastustaminen - ovat populistista panettelua, joita vastaan jokaisen intellektuellin on käytävä barrikadeille. Me intellektuellit emme ansaitse semmoista kansaa, vaan yritämme vaihtaa sen - tai tarkemmin sen ajattelutavan aivan kuten olemme kaikille yhteisellä tavalla vaihtaneet silloin tällöin omiakin ajattelutapojamme. Niin kuin aina ennenkin ja tulevaisuudessa.

(Kirjoittaja on keskiluokkaan kuuluva koulutuseliitin jäsen.)

15 kirjaa

Tämä on nopea. Älä mieti liian kauan. Listaa viisitoista kirjaa, jotka pysyvät mielessäsi aina. Ensimmäiset viisitoista, jotka muistat alle 15 minuutissa. Merkitse 15 ystävää, minut mukaanlukien, sillä olen innokas näkemään mitä kirjoja ystäväni valitsivat.

1. Joseph Heller, Catch-22.
2. Italo Svevo, Zenon tunnustuksia.
3. Robert Davies, Viides rooli.
4. Robert Musil. Mies vailla ominaisuuksia.
5. Elias Canetti, Pelastunut kieli & Soihtu korvassa & Silmäpeli. (Muistelmasarja)
6.Thomas Mann, Taikavuori.
7. Jaroslav Hasek, Kunnon sotamies Svejkin seikkailut.
8. Fedor Dostojevski, Rikos ja rangaistus.
9. Halldor Kiljan Laxness, Atomiasema.
10. Joseph Conrad, Pimeyden sydän.
11.Marianne Alopaeus, Pimeyden ydin.
12. Simo Puupponen, Siunattu hulluus.
13. Jörn Donner, Isä ja poika.
14. Väinö Linna, Sotaromaani.
15. Juhani Aho, Rautatie.

Kiitos kaikille mukaan kutsuneille!

Polttaa kesäkatu kuuma

Kaivattu helle rentouttaa ja - pehmittää pään. Kävelylenkin päätteeksi kirjastosta löytyi kesäluettavaa, kotimaisia sosiologian lukemistoja.

Arto Noron kokoelma, Risto Heiskalan muutaman vuoden takainen yhteiskuntateoriateos ja viisi vuotta vanha kokoelma "sosiologisia kartanlehtiä". Sotkuisista alleviivauksista ja reunamerkinnöistä päätellen kaksi viimeksi mainittua ovat tenttikirjoja jossakin.

Kesän kertaus tapahtuu siis sosiologian parissa. En koskaan sitä yliopistolla lukenutkaan, mitä on pidettävä paitsi itsesuojeluvaiston saneleman toimintateoreettisen käytännön ilmauksena myös rakenteellisena vastavirtana.

Romaanipuolella tökki pahemmin. Tavallisesti olen lukenut jonkin kotimaisen kirjailijan tuotannon. Nyt en keksinyt yhtään ketään ja mitään, mikä on pantava helteen viaksi, ei kirjailijoidemme.

Parin siipalle kiikutetun Alberto Moravian teoksen lisäksi yritän edetä Antonio Tabucchin ja Carlos Fuentesin viitoittamalla tiellä. Vinkkejä saa antaa.

Polttavalle kesäkadulle ei ole vielä päästy. Itse asiassa ei parveketta pidemmälle.

Ei mennä mihinkään tänään

Lukuviikko jatkuu, jos huomiseksi luvatut helteet eivät sitä katkaise. Kati Tervon Kesäpäiväkirja oli nopealukuinen kesäopus, kuten pari päivää sitten alun pisteiden lukumäärästä arvasin.

Kun en ole kirjallisia markkinoita seurannut, tajusin vasta jo jonkin matkaa edettyäni, että se on oikeasti päiväkirja eikä läpikotainen fiktio.

Kirjalliseksi arkisen tapahtuma- ja hieman vähemmän arkisen ajatuspäiväkirjan tekee kirjailijan tapa sirotella suvun tarinoita perinnekertomuksina, muistikuvina tai kirjelainauksin kronologisesti etenevään tarinointiin elämästä Katajanokan kodissa, Teiskon kesämökillä tai Italian matkalla. Tiettyjä rakennetta ohjaavia tyylinmuutoksia olin matkan varrella havaitsevani.

Tapahtumatasosta kiinnostuneet iltapäivälehdet lienevät repostelleet kirjailijapariskunnan tähän mennessä tunnetumman osapuolen osuutta tarpeeksi. Sitä on mukana vain mausteeksi.

Hämmästelin hiljaa itsekseni vain sitä ilmiötason samankaltaisuutta, joka varmaankin olisi syntynyt, jos oma vaimoni olisi kirjoittanut päiväkirjaa meidän perheestämme.

Minullakin oli tapana kumautella rintakehääni äänekkäästi nuorempana. Olemme kaikki Tarzanin lapsia. Härkämäinen teutarointi ei ole poissuljettu vaihtoehto. Ja muutama muukin hämmentävä yhtymäkohta. Pohjoinen tausta ja ikäpolvikysymys, arvelisin.

Mutta parempi lukea kirja itse ennen kuin se katoaa markkinoilta.

Kävellä päräytimme viisi kilometriä kirjastoon ennen rankkasadetta. Paluumatkalle otin kolme tiiliskiveä. Mika Waltarin teosta Turms, kuolematon en ole aiemmin lukenut. Syynä on se, että äidin kirjahyllyssä siitä on vain kakkososa. Ensi vuodet oletin, että ykkösosakin on jossakin, ja siinä taisi käydä niin, että sen löytymisen odotus aiheutti vierauden tunteen. Juhlavuoden kunniaksi sen nyt luen.

Blogeissakin on viitattu eräänkin kerran Norman Mailerin Adolfin linnaan. Päähenkilönä on "Adi" Hitler, kohteena nuoruusvuodet paholaisen kätyrin tallentamana. Lähes yhtä paksu kuin Waltarin lähes 700-sivuinen ja Mailerin 600-sivuinen on Antonio Muñoz Molinan 17 tarinasta koostuva Sefarad, jonka kirjoittaja on minulle uusi tuttavuus.

Tähän kun lisää lapsen kanssa aamuisin seuratun Serranon perheen, joka on aika viihdyttävä televisio-ohjelma ja iltayöhön sijoittuvan dvd:ltä tai televisiosta katsotun dekkarin (Frost, Beck, Wallander, Poirot jne...), on tämänkin kesäviikon kulttuurinen ohjelma - ei mennä mihinkään tänään - saanut luonnehdintansa.

Kirjallisuutta ja elokuvaa

Kirjallisuuden Nobel-palkinto meni Doris Lessingille. Lessingin omaelämäkerralliset, usein Afrikkaa sivuavat teokset ovat täynnään Wikipedia-tekstiä lainaten "politiikkaa, sosiaalisia suhteita, kulttuurien yhteenottoa, rotusyrjintää ja rotujen eriarvoisuutta, 'kamppailua vastakkaisten elementtien lomassa omana yksilöllisenä persoonallisuutena' sekä konfliktia 'invidualistisen omantunnon ja kollektiivisen hyvän' välillä.

Suomessahan mikään kirja ei ole koskaan tarpeeksi hauska, jollei sitten kyse ole, niin kuin nykyään kaikkein useimmin, dekkarista. Kirjallinen keskustelukin on tietysti pohtinut kaikkein eniten kysymystä ovatko dekkarit kirjallisuutta. Sen mukaisesti sitten nimetään jo yliopistolliset oppituolitkin kirjallisuudessa. Mieluummin katselee maailmaa historioitsijana, vaikka syntinsä toki siinäkin, eivätkä ihan vähäisetkään.

Lessingin palkintokaapin lukeminen kertoo, kuinka menestyvän kirjailijan vakava - se on tässä todellakin humoristisen vastakohtana -, kuinka siis vakava ura palkitaan tihentyvällä tahdilla: Somerset Maugham Award (1954), Prix Médicis étranger (1976), Österreichischer Staatspreis für Europäische Literatur (1981), Shakespeare-Preis der Alfred Toepfer Stiftung F. V. S., Hamburg (1982), W. H. Smith Literary Award (1986), Palermo Prize (1987), Premio Internazionale Mondello (1987), Premio Grinzane Cavour (1989), James Tait Black Memorial Book Prize (1995), Los Angeles Times Book Prize (1995), Premio Internacional Catalunya (1999), David Cohen British Literary Prize (2001), Companion of Honour from the Royal Society of Literature (2001), Premio Principe de Asturias (2001), S.T. Dupont Golden PEN Award (2002), Nobel Prize (2007).

Näitä katsoessa on kiva seurata suomalaisten Internet-keskustelupalstojen pohdintaa seuraavasta suomalaisesta kirjallisuuden Nobelin saajasta.

Elokuvassakin on palkintoja jaettu. On kiintoisaa vertailla sitä tosiasiaa, että Pohjoismaiden elokuvapalkinto annettiin tanskalaiselokuvalle Kunsten at græde i kor (suom. "Kuorossa itkemisen taito"). "Elokuva on yhtä aikaa järkyttävä ja viihdyttävä ja käsittelee lasten hyväksikäytön kaltaista vaikeaa aihetta terävästi mutta inhimillisesti", kiittelee jury.

Suomi osallistui kilpailuun elokuvalla, joka käsitteli humoristisesti miesprostituutiota.

Magristelua

 

Claudio Magris on taas Suomessa. Jouni Kantolan hyvässä jutussa (HS 1.10.2007, C1) hän kertoo gradunsa kirjoitusprosessista:

"Kirjoitin silloin samalla tavalla kuin nytkin. Minulla ei oikeastaan ollut minkäänlaista ideaa siitä, mitä olen tekemässä, mutta kuitenkin kamalasti kerrottavaa."

Juuri tämä on tavoitteeni tulevaisuudessa. Se kertoo myös miksi bloggaan. Ja sen, miksi eilen en. Ei ollut kerrottavaa.

Magris jutustelee tänään Richardinkatu 3:ssa sijaitsevassa kirjastossa klo 18, huomenna Akateemisen kirjakaupan kohtauspaikalla (Pohjoisespa 39) klo 16.30.

Alkulimaa

 

Keskustelu jatkuu vaikka Kari Haakana liputtaa itsensä _näyttävästi_ ulos.

Kemppinen kiinnitti huomiota Helsingin Sanomien Hannu Marttilan sivuhuomautukseen aivan toisen asian parissa. Marttila puhui kriitikoiden odottelevan runokustantajilta "nidottua, mutta kannetonta ja leikkaamatonta blokkia (jota ei pidä sekoittaa kirjalliseen alkulimaan, blogiin)".

"Kiitos nyt tästäkin vähästä", Kemppinen kuittaa:
"Kielikuva tarkoittaa, että joidenkin miljoonien vuosien kuluessa blogista voisi kehittyä peräti kirjallisuutta. Alkulima, josta Haeckel käytti nimitystä Urschleim, ja T. Huxley Bathybius, oli tieteellinen väärinkäsitys tai petos. Sen piti olla epäorgaanista ainetta, jota löytyy merenpohjasta. Sillä on se ominaisuus, että se synnyttää omia aikojaan elämää, siis toisin kuin esimerkiksi Helsingin Sanomien kulttuuriosaston julkaisemat kirjoitukset. Hannu on kulttuuriosaston toimittaja. Kuten tästäkin katkelmasta ilmenee, hän seuraa valppaasti ajan ilmiöitä."

Blogien epäiltävyys aikansa kulttuuriartefakteina on jatkuvasti establisoituneiden tarkkailijoiden huolena, kuten eilisessäkin postauksessani tarkoitin merkitä.

Juha Seppälä, jolla alkaa kirjailijuuden lisäksi olla mainetta bloggarinakin, aloitti eräässä kolumnissaan - mitä se muuten on nykyaikana? - äärikriitikkona. Se on aina hyvä aloitus. Se, että on särmää. Jos muistoni ovat yhtäpitävät totuuksien kanssa, Seppälä totesi sivistyneesti blogi-ilmiön olevan roskaa, mutta epäilemättä hän pitää sitä nykyisin suurenmoisena roskana.

Kirjailijuuden gloria on nykyisin niin surkea, että sitä pitää oikein vaalia poissulkevalla nöyryydellä: "Kirjailijan on vaikea ymmärtää, mikä kirjallisuudessa olisi niin hohdokasta." Ideat ovat hohdokkaita, käytäntö harvemmin.

Hämmentävän moni johonkin muuhun kirjoittamalla elävä toimittaja / kirjailija jne. muistaa mainita julkisesti joka välissä, että "suurin osa blogeista on roskaa". Esimerkkejä tästä on niin paljon, ettei viitsi johonkin tiettyyn edes viitata. Joskus toivoisi näiden tipahtavan tornistaan, joka ei ole heidän toiveistaan huolimatta norsunluinen vaan ainoastaan tilaa ympäröivän piikkilangan varasto.

Nykyään käytämme blogien muodostamasta kuvitellusta yhteisöstä nimeä blogosfääri. Aluksi sen kanssa kilpaili nimitys Blogistan, mutta kaupunkimaisuus on vaihtunut globaaliksi, yhtä paikkaa vailla olevaksi virtuaalimaailmaksi, ja samalla vain yhdeksi sosiaalisen verkostoitumisen muodoksi monien muiden joukossa. Facebook näyttää olevan niistä juuri nyt suosituimpia. Siellä kaikki ovat ystäviä kuin Säästöpankissa konsanaan.

Max Ryynänen ennusti eilen taitelijablogien olevan tulevaisuuden taidetutkijan alkulimaa. Tällaisen avautumisen jälkeen on syytä ottaa pari taka-askelta ja varoittaa kirjoittavia taitelijoita: "Kannattaa miettiä ennen kuin kirjoittaa blogiaan pikkutunneilla parin lasin jälkeen."

Minä tietysti varoisin enemmän sitä paria lasia.

Mutta palatkaamme hetkeksi kuvan tarjoamaan näkymään elämäni alkuvaiheiden periaatteisiin: "raittiuteen ja sosialismiin".

Kuten yllä olevasta ja blogin reunassa riippuvasta muotokuvasta voi päätellä, matkaa on taitettu pitkään näiden alkulima-harrastusten parissa.

EDIT iltapäivällä:
Aiheeseen liittyviä linkkejä

A Heartbreaking Blog of Staggering Genius kirjoitti aikoinaan Juha Seppälän kolumnista.

Samaisessa blogissa kommentoitiin taannoin toistakin Seppälän kirjoitusta aikakauslehdistä: "Aikakauslehti on semmoinen liittymä, että sitä ei verkkoversio uhkaa."

Helge V. Keitel: Tuottaako Web 2.0. roskaa.

Ja onko Wikipedia roskaa?

Kirjailija Ellilä pohtii, muuttuuko maailma paremmaksi, jos roskaa julkaistaisiin vähemmän. Jä hän puhui kirjoista...

Silkkaa roskaa tulee aalloiltakin kirjoittaa DNB.

Eduskunnan kirjaston henkilöstö ja erityisesti Kimmo Tuominen on pohtinut kirjakokoelmien ja blogikokoelmien kasvua nerokkaassa artikkelissaan Blogien määrä ja laatu , joka ansaitsee kaiken mahdollisen julkisuuden:

"Blogeja on jo yli 70 miljoonaa ja maailmassa lähennetään 17 blogiviestiä joka sekunti, eli 1,5 miljoonaa blogiviestiä päivässä. Kiinnostavaa Technoratin saamissa mittaustuloksissa on myös se, että vuoden 2007 aikana japani on ohittanut englannin suosituimpana bloggauskielenä (japanin osuus on 37 ja englannin 33 prosenttia kaikista uusista blogiviesteistä)."

Tuomisen artikkelista löytyvät myös blogien "laatukriteerit", oma hauska eliittimääritelmä sekin. Mieli tekisi toistaa ne tässä, mutta käännös on tainnut vaatia aikaa. (Katsokaa nyt sitä linkkiä.)

Bloggaaminen on siis myös kieli- ja geopoliittinen kysymys. Ovatko muuten blogit kehittyvistä maista roskaa? Miten muuten heidän asiansa voisivat valua markkinoille?

Oman linkkinsä vaatii myös roskaposti.

Entäs jos Kaikki kirjoitettu on roskaa, kuten runoilija d.a. levy sanoi ennen kuin tappoi itsensä.

"jos minulla on laisinkaan rohkeutta
tapan itseni ensi viikolla
kerron itselleni niin joka viikko
& löydän jotain uutta mistä kirjoittaa
tai uuden tavan sanoa saman mitä
viime viikolla

viimeinen keskiaikainen rajaseutu
goottilainen ohio
katolinen huoratalo –
valon vartijat – HEVONPASKAT!
nikealainen tekijänoikeus – Hevonpaskat!"

[jos oikein ymmärsin tuo on Ville-Juhani Sutisen suomennos]

Roskalla voi myös elää

Mutta eiköhän se perusvalitus tiivisty aina ajankohtaisessa aahosen kirjoituksessa:

"Roskaa TV:stä tuntuukin tulevan entistä enemmän. Kuulin huhun että siellä digitelevisiossa olisi kaikkea kiinnostavaa kulttuuritarjontaa, analogisella puolella se ainakin on jo lopetettu. Muistan vielä ajan jolloin joka sunnuntai tuli ykköseltä joku korkeatasoinen elokuva jostain vähemmäntunnetusta elokuvamaasta. Tai vaihtoehtoisesti jotain korkealaatuista elokuvataidetta.

No mitäpä tuosta, pitäisi lopettaa TV:n katselu muutenkin."

Kuinka Harry Potter päättyy?

Blogien mukaan tämäkin on sitten ratkottu. Ei tarvitse arvata, kuinka Harry Potter -sarja saa päätöksensä.

Saattaa olla totta tai sitten ei. Ehkä se on vain mainos?

Tässä linkki spoileriin. Asialla hakkeri Gabriel.

Älkääkä minua syyttäkö, että lukuilo katoaa.

Omasta uteliaisuudesta se on kiinni.