Taas näitä vähintään 12 tunnin työpäiviä. Onneksi kotona oli vihanneskeittoa valmiina. Ajattelin vielä muutaman tunnin painaa.
Oma kirja edistyy hitaasti, kun olen väliin tarkentanut katsetta ja siistinyt jälkiäni. En ole vielä pistänyt juttuja yhteen pötköön ja mitannut. Varmaan toista sataa liuskaa kuitenkin jo "valmiina". Ehkä. Kai. Tämä on niitä pessimismin ja epätoivon päiviä kirjailevan elämässä.
Vaikka en minä silti kirjoittaisi niin kuin Juhani Suomi Koiviston ajasta kirjoittaessaan, että ilman vaimoa ja tytärtä häntä ei varmaan olisi olemassa.
Semmoinen antaa aseita sanoa opponenteille, esimerkiksi Paavo Lipposelle Suomen Kuvalehdessä, että teos heijastelee tekijänsä mielentilaa, ei niinkään totuutta kuvaamastaan aineistosta. [Suomen esipuhe kulki totta vie yllättävän pitkään tekijän mielentilan kuvailussa. Ja se oli pääasiassa pessimististä kuvausta, se. Toinen syy nokkaviin kommentteihin lienee se Suomen esittämä asia - erästä sosiaalidemokraattista vaalikommentaattoria nätisti sanasta sanaan lainaten ja vähän sen taakse piiloutuenkin -, jonka mukaan Koivisto satsasi presidentinvaaliin niin paljon, että olisi romahtanut henkisesti, jos ei olisi voittanut. Mutta miten hän olisi voinut hävitä?] Eli mielentiloilla spekuloidaan puolin ja toisin. Tuhmia poikia!
Yritin päästä tänään eroon eräästä työteliäästä, mutta vain vähän palkitsevasta, toistuvasta työtehtävästä. Omaa päivääni ei pahemmin piristänyt se, että kukaan ei hihkunut riemusta. Kaikki tietävät sen olevan niitä töitä, joista voi saada palkkioksi vain haukkuja ja taas enemmän haukkuja.
Kun lähdin kello 19 töistä oli tulossa pimeä. Siirrymme taas talviaikaan. Pimeällä sisään ja pimeällä ulos. Siitä sun matkasi pitää.
tiistaina, lokakuuta 04, 2005
Maailman ihme
Paikalle sattunut tanskalaisturisti otti männä viikolla valokuvia maailman ihmeestä - karaokesta - ja oli niin ystävällinen, että toimitti niitä yhdelle kohteelleenkin. Kiitos, Mads.
maanantaina, lokakuuta 03, 2005
Rankkaa, rankempaa
Aikaisin aamulla huomasin, että Historian siipien havinat on lähtenyt hyvin käyntiin. Äsken sillä oli 20 tilaajaa. Historiasta kiinnostuneet, käykääpä pamauttamassa rasti blogilistan suosikeihinne.
Naapurihuoneessa porattiin työpaikalle päästessäni. Kurkistin viereisestä ovesta varovasti. Kaksi nuorta miestä makasi selällään joidenkin pöydänosien alla. Pora lauloi, ääni uurasti.
Sanoivat, että huoneeni pitäisi olla tyhjä, jotta uusi pöytä voitaisiin asentaa minullekin.
Tyhjensin kämpän varttitunnissa puoliksi.
Sillä välin oli jo puolenkymmentä ähäkutti-miestä ehtinyt ilkkumaan ovelle: "Oli kuulemma esitteet kirjoittamatta, kerrotaan ympäri taloa." Ei ole, vastasin leveästi hymyillen. Olivat vain tarkistamatta, eivät kirjoittamatta. Ja olin ehtinyt sopia muuttuneesta aikataulusta.
Ja työmiehetkin ehtivät suuta soittamaan. Kun vihjasin, että riskit miehet kantavat nämä ylimääräiset pöydät nopeasti käytävään, he totesivat, ettei kuulu työnkuvaan ja lähtivät kahvitauolle.
Hyvä. Sain vartin aikaa lisää. Pakkasin parin kirjahyllyn sisällön paikasta a paikkaan b. Tiimityönä purimme liian leveän hyllyn ja siirsimme toisen nurkkaan. Kun miehet saapuivat asennuspuuhiin kaikki oli valmista.
Pöytä oli komea. Niin suuri ja mahtava, että ehdotin pomolle, että saisin sihteerikön. Ei lämmennyt ajatukselle.
Miksi kaikki hyvät ajatukset ovat aina niin vaikeita toteuttaa?
No sittenhän ei muuta kuin tietokoneet, skannerit ja printterit takaisin paikoilleen, televisio ojennukseen, kirjahylly pystyyn ja kirjat uuteen järjestykseen, paperipinot riviin, arkistomateriaalihylly siistiksi ja naapurin kapea työpöytä oven viereen toisen tuolin seuraksi.
Kolmessa ja puolessa tunnissa koko homma.
Sitten ehtikin jo oman kirjan ääreen. Tein sen kaikkein keljumaisimman homman, vanhan tekstin viitteiden viilausta ja asennuksia, kun ne eivät uuteen ohjelmaan istahtaneetkaan. Korjasin sata viitettä.
Töistä lähtiessäni kävin ostamassa Juhani Suomen kirjan Mauno Koiviston ajasta. Palailen asiaan Historian siipien havinoissa. Joko te tilasitte sen?
Naapurihuoneessa porattiin työpaikalle päästessäni. Kurkistin viereisestä ovesta varovasti. Kaksi nuorta miestä makasi selällään joidenkin pöydänosien alla. Pora lauloi, ääni uurasti.
Sanoivat, että huoneeni pitäisi olla tyhjä, jotta uusi pöytä voitaisiin asentaa minullekin.
Tyhjensin kämpän varttitunnissa puoliksi.
Sillä välin oli jo puolenkymmentä ähäkutti-miestä ehtinyt ilkkumaan ovelle: "Oli kuulemma esitteet kirjoittamatta, kerrotaan ympäri taloa." Ei ole, vastasin leveästi hymyillen. Olivat vain tarkistamatta, eivät kirjoittamatta. Ja olin ehtinyt sopia muuttuneesta aikataulusta.
Ja työmiehetkin ehtivät suuta soittamaan. Kun vihjasin, että riskit miehet kantavat nämä ylimääräiset pöydät nopeasti käytävään, he totesivat, ettei kuulu työnkuvaan ja lähtivät kahvitauolle.
Hyvä. Sain vartin aikaa lisää. Pakkasin parin kirjahyllyn sisällön paikasta a paikkaan b. Tiimityönä purimme liian leveän hyllyn ja siirsimme toisen nurkkaan. Kun miehet saapuivat asennuspuuhiin kaikki oli valmista.
Pöytä oli komea. Niin suuri ja mahtava, että ehdotin pomolle, että saisin sihteerikön. Ei lämmennyt ajatukselle.
Miksi kaikki hyvät ajatukset ovat aina niin vaikeita toteuttaa?
No sittenhän ei muuta kuin tietokoneet, skannerit ja printterit takaisin paikoilleen, televisio ojennukseen, kirjahylly pystyyn ja kirjat uuteen järjestykseen, paperipinot riviin, arkistomateriaalihylly siistiksi ja naapurin kapea työpöytä oven viereen toisen tuolin seuraksi.
Kolmessa ja puolessa tunnissa koko homma.
Sitten ehtikin jo oman kirjan ääreen. Tein sen kaikkein keljumaisimman homman, vanhan tekstin viitteiden viilausta ja asennuksia, kun ne eivät uuteen ohjelmaan istahtaneetkaan. Korjasin sata viitettä.
Töistä lähtiessäni kävin ostamassa Juhani Suomen kirjan Mauno Koiviston ajasta. Palailen asiaan Historian siipien havinoissa. Joko te tilasitte sen?
lauantaina, lokakuuta 01, 2005
Historiablogi
Perustin uuden blogin nimeltään Historian siipien havinat. Vaikka historiaan erikoistuneita blogeja on jo muutama, mielessäni on jo pitkään pyörinyt tällaisen perustaminen, jos ei aluksi muuta, niin kokoamaan yhteen historiaan liittyviä blogeja ja linkkejä.
Tavoitteena ei ole yksinäinen yrittäminen vaan kerätä kasaan ryhmäblogi. Asiasta kiinnostuneet voivat ilmoittautua.
Omia linkkilöytöjänne historian alalla voi toki aina mailata minulle. Tästä tuli mieleen, että blogille pitää perustaa oma sähköpostiosoitteensa.
Tavoitteena ei ole yksinäinen yrittäminen vaan kerätä kasaan ryhmäblogi. Asiasta kiinnostuneet voivat ilmoittautua.
Omia linkkilöytöjänne historian alalla voi toki aina mailata minulle. Tästä tuli mieleen, että blogille pitää perustaa oma sähköpostiosoitteensa.
Viestintä kiinnostaa
Ile Kanervan (ruiskok.) viestiliikennettä seurataan lehdistölehtereiltä tarkoin. Nytkin Helsingin suurimman paikallislehden haukansilmät (HS 1. 10. A7) olivat bonganneet varapuhemies Ilen antaneen eduskuntasihteeri Ari Apilolle paperilapun. Apilo liikkui niin nopeasti, etteivät journalistit ehtineet edes vetoa lyödä sen kohteesta: hän kiikutti sen Irina Krohnille (vihr).
Heureka! Tästä kansa kyllä kiinnostuu.
Ei muuta kuin sukellus tutkivaan journalismiin. Tapahtumapaikkana toimi ilmeisesti eduskunnan ravintolan kulmapöytä, missä tämä kansalaisia kiinnostava viestintäasia selvitettiin perinpohjin - Timo Soinin (pers.) sanoin kansanvallan ja demokratian periaatteiden puitteissa.
Hieman lörppönä tunnettu Irina Krohn oli jälleen pitänyt eduskuntaväittelyssä kaksi puhetta, ja urheilumiehenä tunnettu Ile oli napannut sekundaattorilla ajat: 1'45" ja 1'37". Ongelma oli siinä, että ns. väittelyssä maksimipuheenvuoron pituus on minuutti. Ilmeisesti Ile ei ollut kuitenkaan uskaltanut heiluttaa nuijaansa ajan päättyessä. Puhemiehen virassa nuijalle on aina töitä.
Toimittajien tiukatessa Ile oli myöntänyt lähettäneensä lapun Irinalle. Hän ei viestiliikenteensä läpinäkyvyydestä aiemminkin huolehtineena erityisesti peitellyt asiaa, vaan sanoi jutun mukaan, että hänellä on suorastaan tapana lähetellä lappuja kansanedustajille istunnon aikana.
Ja minä kun luulin, että Ile oli enemmän näitä tekstiviestimiehiä.
Vai voisivatko ne helpommin mennä väärään osoitteeseen?
Heureka! Tästä kansa kyllä kiinnostuu.
Ei muuta kuin sukellus tutkivaan journalismiin. Tapahtumapaikkana toimi ilmeisesti eduskunnan ravintolan kulmapöytä, missä tämä kansalaisia kiinnostava viestintäasia selvitettiin perinpohjin - Timo Soinin (pers.) sanoin kansanvallan ja demokratian periaatteiden puitteissa.
Hieman lörppönä tunnettu Irina Krohn oli jälleen pitänyt eduskuntaväittelyssä kaksi puhetta, ja urheilumiehenä tunnettu Ile oli napannut sekundaattorilla ajat: 1'45" ja 1'37". Ongelma oli siinä, että ns. väittelyssä maksimipuheenvuoron pituus on minuutti. Ilmeisesti Ile ei ollut kuitenkaan uskaltanut heiluttaa nuijaansa ajan päättyessä. Puhemiehen virassa nuijalle on aina töitä.
Toimittajien tiukatessa Ile oli myöntänyt lähettäneensä lapun Irinalle. Hän ei viestiliikenteensä läpinäkyvyydestä aiemminkin huolehtineena erityisesti peitellyt asiaa, vaan sanoi jutun mukaan, että hänellä on suorastaan tapana lähetellä lappuja kansanedustajille istunnon aikana.
Ja minä kun luulin, että Ile oli enemmän näitä tekstiviestimiehiä.
Vai voisivatko ne helpommin mennä väärään osoitteeseen?
perjantaina, syyskuuta 30, 2005
Helppoa rahaa ja rakkautta
Kai tekin panitte omat tuhateurosenne Grasshoppersin puolesta Myllykosken Palloa vastaan. Minulle tulos oli aivan selvä sen jälkeen, kun iltapäivälehti kertoi, että koko joukkue on maalivahdin takana.
Se ei kuulostanut parhaalta mahdolliselta strategialta.
Sen sijaan pöytätoverini, uskokaa tai älkää naispuolinen, sanoi, että hänestä tuli jalkapallofani sen jälkeen kun hän televisioselostuksesta jatkuvasti kuuli, että keskikentällä on vapaita miehiä.
Minulle hän valitti vain että korvat soivat.
Se ei kuulostanut parhaalta mahdolliselta strategialta.
Sen sijaan pöytätoverini, uskokaa tai älkää naispuolinen, sanoi, että hänestä tuli jalkapallofani sen jälkeen kun hän televisioselostuksesta jatkuvasti kuuli, että keskikentällä on vapaita miehiä.
Minulle hän valitti vain että korvat soivat.
tiistaina, syyskuuta 27, 2005
Jääkärin morsiamen kielto
Sodan alla valmistunut Jääkärin morsian (1938) oli ilmestyessään suosikkielokuva. Heti sodan jälkeen, 20.9. 1944, monia suomalaiselokuvia asetettiin esityskieltoon, mutta Risto Orkon Suomi-Filmille tekemä Jääkärin morsian, huolimatta sen ilmeisestä venäläisvastaisuudesta ja eräästä elokuvan kieroksi esitettämästä bolsevikki-juutalaishahmosta, ei kiinnittänyt sensuurin huomiota.
Kilpaileva yritys harrasti tietoista itsesensuuria. Suomen Filmiteollisuus asetti Sam Sihvon näytelmään perustuvan Hevoshuijari (ohj. Ossi Elstelä 1943) ja itsensensuuripäätöksen takana olevan yhtiön elokuvamogulin Toivo Särkän oman elokuvan Tyttö astuu elämään (1943) varastojen kätköihin oman poliittisen itsesensuurin vuoksi. Mutta Suomi-Filmi ei itse halunnut sensuroida mitään, vaan esitti vapaasti ryssittelevää Jääkärin morsianta tietojen mukaan "maaseudulla".
Vasta kun Neuvostoliitto toimitti vuoden 1948 lopussa Suomelle nootin eräistä teatteriesityksistä - toisessa tapauksessa kyse oli Jääkärin morsiamen näytelmäversiosta - ja kun suomalaiskommunistien lehdistö ja Neuvostoliiton lehdistö reagoivat samassa tarkoituksessa näytelmän elokuvaversioon, määräsi ulkoministeriö elokuvatarkastamon toimiin. K.-A. Fagerholmin johtaman hallituksen mietittyä ulkoasiainvaliokunnassaan toimenpiteitä nootin suhteen, opetusministeri Reino Oittinen määräsi elokuvan uusintatarkastukseen. Valtioneuvoston kannan ymmärtäneet, eri maailmankatsomuksia edustavat sensorit laittoivat elokuvan esityskieltoon 7.1. 1949. Ministerin kirjelmää voitiin hyvin pitää käskynä sen sanamuodoista huolimatta.
Jean-Paul Sartren näytelmä Likaiset kädet ja Sihvon näytelmät joutuivat neuvostoliittolaisten silmätikuksi vuosien 1948-49 vaihteessa siksi, että se oli kulttuuriin keskittyvä osa Neuvostoliiton harjoittamaa K.-A. Fagerholmin hallituksen vastaista propagandakampanjaa. Sosiaalidemokraattinen vähemmistöhallitus reivasi Suomen linjaa lännen suuntaan siinä määrin, että neuvostoliittolaiset tarttuivat diplomatian tarjoamiin keinoihin, painostukseen. Neuvostoliitto oli tuolloin kylmää sotaa käyvä suurvalta, joka ymmärsi propagandan ja ideologisen ujutuksen merkityksen. Elokuvasensuurissa seuraus oli kiristynyt poliittinen seula ja ulkoministeriön ohjaus. Ulkoministeriö piti elokuvien ongelmia pienenä ja päätyi säännönmukaisesti – ei kuitenkaan aina - suosittelemaan neuvostotoiveiden toteuttamista.
Stalinin kuoleman jälkeinen suojasää aiheutti monia muutoksia suomalaisessa yhteiskunnassa. Josif Stalinin kuoltua ja Nikita Hrustsevin valtaannousun jälkeinen ”destalinisaatio” toi mukanaan kansainvälisen, ensimmäiseksi liennytykseksi kutsuttu ajanjakson. Suomalainen julkisuus liberalisoitui. Sillä oli myös poliittinen ulottuvuus: neuvostokielteiset kirjat löysivät tiensä taas markkinoille. Arvo ”Poika” Tuominen muistelmillaan suomalaiskommunisteista Neuvostoliitossa ja Unto Parvilahti vankileirikuvauksillaan Berijan tarhat (1957) ja SS-muistelmillaan Terekille ja takaisin (1957) saavuttivat populaarimenestystä. Historiarevision alkua merkitsi Lauri Hyvämäen Vaaran vuodet, joka oli poliittisesti tarkoitettu vastustamaan kommunismia Suomessa, kuten myös Yrjö Soinin menestysteos Kuin Pietari hiilivalkealla, joka samassa tarkoituksessa kuvasi sotasyyllisyysoikeudenkäyntiä Suomessa. Neuvostojärjestelmän diktatoriset piirteet, ideologisuus, väkivalta ja hallinnon heikkous tulivat esiin myös käännöskirjallisuudesta.
Tämä aiheutti sen, että prestiisielokuvana Jääkärin morsianta pitävä Suomi-Filmi esitti toiveita elokuvansa vapauttamiseksi vuodesta 1957 lähtien. Yöpakkasista noottikriisiin toiveet olivat kuitenkin pienet.
Millaisin sanakääntein Suomi-Filmi sitten vapautusta tälle poliittisesti arkaluontoiselle elokuvalleen haki noottikriisin jälkeen?
Tässäpä esimerkki Suomi-Filmi Oy:n kirjelmästä Valtion elokuvatarkastamolle 19.12. 1963:
”Nyt on sodasta kulunut jo melkein 20 vuotta ja pyydämme kohteliaimmin Valtion elokuvatarkastamoa tarkastamaan tämän filmin uudelleen ja kumoamaan sen esityskiellon.
Tahtoisin saada filmin Jääkärin morsian esitykseen elokuvakerhojen ja –arvostelijoiden pyynnöstä. Tämä filmi oli aikanaan eräs kotimaisen elokuvan suurimpia menestyksiä ja sillä olisi lähinnä kuriositeettiarvoa nykyiselle nuorisolle – vanhemmissa katsojissa se luonnollisesti herättäisi muistoja. Emme näe mitään syytä siihen, että elokuva edelleenkin olisi esityskiellossa, sillä se ei millään tavalla loukkaa ulkovaltoja – kaikki sellaiset kohdat on leikattu pois, jotka mahdollisesti olisivat voineet olla Neuvostoliittoa loukkaavia. Sitä paitsi kaikki filmissä kuvatut venäläiset edustavat tsaarinvalta-aikaa, jolloin olosuhteet Neuvostoliitossa suuresti poikkesivat siellä nykyisin vallitsevista. Mitä taas tulee venäläisiin sotilaisiin haluamme mainita, että filmin Jääkärin morsian eräs sankareista ihailee venäläistä sotilasta ja pitää hänen urheuttansa erittäin suurena.
Etsiessämme mahdollisia syitä siihen, miksi filmin Jääkärin morsian esitys yhä on kielletty massamme päädyimme siihen tulokseen, että ainoana syynä on se, että filmi ehkä on liian isänmaallinen. Tätäkin seikkaa haluamme kuitenkin puolustella ja viitaamme presidenttimme tämän vuoden itsenäisyyspäivänä pitämään puheeseen, jossa isänmaallisuuden merkitystä erikoisesti tähdennettiin.”
Ymmärrämme kyllä sen, että Jääkärin morsian aikoinaan oli tulenarka elokuva, mutta sitä se ei missään tapauksessa enää nykyaikana ole. Olivathan monet kirjatkin ’pannassa’ sodan jälkeen, mutta nyt niiden julkaiseminen on sallittu. Miksi ei siis elokuvan suhteen noudatettaisi samaa periaatetta?
Pyydämme nyt Valtion elokuvatarkastamoa katsomaan uudelleen yhtiömme filmin Jääkärin morsian ja ottaen edelläesittämämme seikat huomioon sallimaan sen esittämisen maassamme.
Kunnioittaen"
Suomi-Filmin edustaja, jonka nimen jätän tästä pois.
Tarvinneeko sanoa, että pyyntö, jonka sanakäänteet eivät ole niitä onnistuneimpia, ei tuottanut tulosta ulkoasiainministeriön vastustuksen vuoksi. Elokuva vapautui pannasta 1980-luvulla.
Kilpaileva yritys harrasti tietoista itsesensuuria. Suomen Filmiteollisuus asetti Sam Sihvon näytelmään perustuvan Hevoshuijari (ohj. Ossi Elstelä 1943) ja itsensensuuripäätöksen takana olevan yhtiön elokuvamogulin Toivo Särkän oman elokuvan Tyttö astuu elämään (1943) varastojen kätköihin oman poliittisen itsesensuurin vuoksi. Mutta Suomi-Filmi ei itse halunnut sensuroida mitään, vaan esitti vapaasti ryssittelevää Jääkärin morsianta tietojen mukaan "maaseudulla".
Vasta kun Neuvostoliitto toimitti vuoden 1948 lopussa Suomelle nootin eräistä teatteriesityksistä - toisessa tapauksessa kyse oli Jääkärin morsiamen näytelmäversiosta - ja kun suomalaiskommunistien lehdistö ja Neuvostoliiton lehdistö reagoivat samassa tarkoituksessa näytelmän elokuvaversioon, määräsi ulkoministeriö elokuvatarkastamon toimiin. K.-A. Fagerholmin johtaman hallituksen mietittyä ulkoasiainvaliokunnassaan toimenpiteitä nootin suhteen, opetusministeri Reino Oittinen määräsi elokuvan uusintatarkastukseen. Valtioneuvoston kannan ymmärtäneet, eri maailmankatsomuksia edustavat sensorit laittoivat elokuvan esityskieltoon 7.1. 1949. Ministerin kirjelmää voitiin hyvin pitää käskynä sen sanamuodoista huolimatta.
Jean-Paul Sartren näytelmä Likaiset kädet ja Sihvon näytelmät joutuivat neuvostoliittolaisten silmätikuksi vuosien 1948-49 vaihteessa siksi, että se oli kulttuuriin keskittyvä osa Neuvostoliiton harjoittamaa K.-A. Fagerholmin hallituksen vastaista propagandakampanjaa. Sosiaalidemokraattinen vähemmistöhallitus reivasi Suomen linjaa lännen suuntaan siinä määrin, että neuvostoliittolaiset tarttuivat diplomatian tarjoamiin keinoihin, painostukseen. Neuvostoliitto oli tuolloin kylmää sotaa käyvä suurvalta, joka ymmärsi propagandan ja ideologisen ujutuksen merkityksen. Elokuvasensuurissa seuraus oli kiristynyt poliittinen seula ja ulkoministeriön ohjaus. Ulkoministeriö piti elokuvien ongelmia pienenä ja päätyi säännönmukaisesti – ei kuitenkaan aina - suosittelemaan neuvostotoiveiden toteuttamista.
Stalinin kuoleman jälkeinen suojasää aiheutti monia muutoksia suomalaisessa yhteiskunnassa. Josif Stalinin kuoltua ja Nikita Hrustsevin valtaannousun jälkeinen ”destalinisaatio” toi mukanaan kansainvälisen, ensimmäiseksi liennytykseksi kutsuttu ajanjakson. Suomalainen julkisuus liberalisoitui. Sillä oli myös poliittinen ulottuvuus: neuvostokielteiset kirjat löysivät tiensä taas markkinoille. Arvo ”Poika” Tuominen muistelmillaan suomalaiskommunisteista Neuvostoliitossa ja Unto Parvilahti vankileirikuvauksillaan Berijan tarhat (1957) ja SS-muistelmillaan Terekille ja takaisin (1957) saavuttivat populaarimenestystä. Historiarevision alkua merkitsi Lauri Hyvämäen Vaaran vuodet, joka oli poliittisesti tarkoitettu vastustamaan kommunismia Suomessa, kuten myös Yrjö Soinin menestysteos Kuin Pietari hiilivalkealla, joka samassa tarkoituksessa kuvasi sotasyyllisyysoikeudenkäyntiä Suomessa. Neuvostojärjestelmän diktatoriset piirteet, ideologisuus, väkivalta ja hallinnon heikkous tulivat esiin myös käännöskirjallisuudesta.
Tämä aiheutti sen, että prestiisielokuvana Jääkärin morsianta pitävä Suomi-Filmi esitti toiveita elokuvansa vapauttamiseksi vuodesta 1957 lähtien. Yöpakkasista noottikriisiin toiveet olivat kuitenkin pienet.
Millaisin sanakääntein Suomi-Filmi sitten vapautusta tälle poliittisesti arkaluontoiselle elokuvalleen haki noottikriisin jälkeen?
Tässäpä esimerkki Suomi-Filmi Oy:n kirjelmästä Valtion elokuvatarkastamolle 19.12. 1963:
”Nyt on sodasta kulunut jo melkein 20 vuotta ja pyydämme kohteliaimmin Valtion elokuvatarkastamoa tarkastamaan tämän filmin uudelleen ja kumoamaan sen esityskiellon.
Tahtoisin saada filmin Jääkärin morsian esitykseen elokuvakerhojen ja –arvostelijoiden pyynnöstä. Tämä filmi oli aikanaan eräs kotimaisen elokuvan suurimpia menestyksiä ja sillä olisi lähinnä kuriositeettiarvoa nykyiselle nuorisolle – vanhemmissa katsojissa se luonnollisesti herättäisi muistoja. Emme näe mitään syytä siihen, että elokuva edelleenkin olisi esityskiellossa, sillä se ei millään tavalla loukkaa ulkovaltoja – kaikki sellaiset kohdat on leikattu pois, jotka mahdollisesti olisivat voineet olla Neuvostoliittoa loukkaavia. Sitä paitsi kaikki filmissä kuvatut venäläiset edustavat tsaarinvalta-aikaa, jolloin olosuhteet Neuvostoliitossa suuresti poikkesivat siellä nykyisin vallitsevista. Mitä taas tulee venäläisiin sotilaisiin haluamme mainita, että filmin Jääkärin morsian eräs sankareista ihailee venäläistä sotilasta ja pitää hänen urheuttansa erittäin suurena.
Etsiessämme mahdollisia syitä siihen, miksi filmin Jääkärin morsian esitys yhä on kielletty massamme päädyimme siihen tulokseen, että ainoana syynä on se, että filmi ehkä on liian isänmaallinen. Tätäkin seikkaa haluamme kuitenkin puolustella ja viitaamme presidenttimme tämän vuoden itsenäisyyspäivänä pitämään puheeseen, jossa isänmaallisuuden merkitystä erikoisesti tähdennettiin.”
Ymmärrämme kyllä sen, että Jääkärin morsian aikoinaan oli tulenarka elokuva, mutta sitä se ei missään tapauksessa enää nykyaikana ole. Olivathan monet kirjatkin ’pannassa’ sodan jälkeen, mutta nyt niiden julkaiseminen on sallittu. Miksi ei siis elokuvan suhteen noudatettaisi samaa periaatetta?
Pyydämme nyt Valtion elokuvatarkastamoa katsomaan uudelleen yhtiömme filmin Jääkärin morsian ja ottaen edelläesittämämme seikat huomioon sallimaan sen esittämisen maassamme.
Kunnioittaen"
Suomi-Filmin edustaja, jonka nimen jätän tästä pois.
Tarvinneeko sanoa, että pyyntö, jonka sanakäänteet eivät ole niitä onnistuneimpia, ei tuottanut tulosta ulkoasiainministeriön vastustuksen vuoksi. Elokuva vapautui pannasta 1980-luvulla.
maanantaina, syyskuuta 26, 2005
Pariisissa on taas kiva käydä
Cinémathèque Française Pariisissa juhlii aukaisemistaan monen vuoden tauon jälkeen virallisilla avajaisilla 26. syyskuuta, yleisölle se aukaistaan 28. päivä.Mutta ei entisessä paikassa: Après quelques mois de fermeture, la Cinémathèque s’ouvre au public dans son nouveau site du 51 rue de Bercy. Le bâtiment construit par Frank Gehry mérite à lui seul le déplacement - aisément accessible par la ligne 14, station Bercy.
Les Parisiens et les Franciliens qui n’en sont pas encore familiers découvriront une architecture post-moderne qui capte merveilleusement la lumière, et la diffuse de manière mystérieuse ...
Skeptikoita vastaan
Jos kenen luullen ei ole tietoa, eipä hän tiedä
tietoko mahdoton on, olevansa kun tuon tietoa vailla
tunnustaa. Minä en hänen kanssaan kiistele väittein,
koska on jäljilleen asettautunut itse hän päälleen.
Vaikka myöntäisin tämän tietävän, niin kysyn tuota:
maailmassa kun koskaan ei ole totta hän nähnyt,
mistä hän tietää voi, mikä tieto ja tiedon on puute,
luonut myös mikä on toden tuntemuksen sekä väärän,
tai erotuksen sen, mikä on epävarma ja varma?
Näin tulet huomaamaan: alun alkain aistimet luoneet
on toden tuntemuksen, ei aisteja torjua saata.
Luoton suuremman näet ansaitsee, joka aina
voi omin neuvoineen toden etsien oikoa väärän.
T. Lucretius Carus, teoksesta Maailmankaikkeudesta (WSOY 1965). Suom. Paavo Numminen.
tietoko mahdoton on, olevansa kun tuon tietoa vailla
tunnustaa. Minä en hänen kanssaan kiistele väittein,
koska on jäljilleen asettautunut itse hän päälleen.
Vaikka myöntäisin tämän tietävän, niin kysyn tuota:
maailmassa kun koskaan ei ole totta hän nähnyt,
mistä hän tietää voi, mikä tieto ja tiedon on puute,
luonut myös mikä on toden tuntemuksen sekä väärän,
tai erotuksen sen, mikä on epävarma ja varma?
Näin tulet huomaamaan: alun alkain aistimet luoneet
on toden tuntemuksen, ei aisteja torjua saata.
Luoton suuremman näet ansaitsee, joka aina
voi omin neuvoineen toden etsien oikoa väärän.
T. Lucretius Carus, teoksesta Maailmankaikkeudesta (WSOY 1965). Suom. Paavo Numminen.
sunnuntaina, syyskuuta 25, 2005
Laskurin tuloksia
Olen huomannut, että erilaiset kävijäluvut kiinnostavat ainakin joitakin blogosfäärin kirjoittajia. Joidenkin toplistan kärjessä olevien blogien
ilmoitettuja lukijämääriä on väliin epäilty. On puhuttu pahantahtoisesti jopa manipulaatiosta. Itse en ole semmoista havainnut, päinvastoin, vuosien varrella satunnaisesti esiin tulleet luvut suosikkiblogien kävijämääristä ovat olleet järkeenkäypiä.
Yleisempää on kuitenkin pienenä pidetyn lukijamäärän päivittely ja suoranainen vähättely. Siinä nyt ei ainakaan ole mitään järkeä, sillä lasti kaatuu uskollisten lukijoiden niskaan (jotka siis joutuvat sitä itkemistä katsomaan...).
Koska entinen laskuri alkoi pukata mainoksia tekstini päälle, asetin uuden laskurin viikko sitten. Olen blogannut varsin tasaisesti läpi viikon. Useamman päivittäisen bloggauksen tulokset näkyvät korkeampina lukuina.
Mutta vuorokaudenkaan tauko ei laske kävijämääriä dramaattisesti. Olen päätellyt siitä, että osa vakinaisista lukijoistani käy etsimässä päivitystä rutiininomaisesti. Niin minäkin teen erityisesti silloin kun blogilista on juuttunut piikkimattoon.
Maksimiin pääsee kolmella päivittäisellä bloggauksella: aamubloggauksella noin kahdeksan aikaan, päiväbloggauksella noin klo 11 ja oikein ajoitetulla iltabloggauksella.
Blogilistan oikuttelu tekee tämänkaltaisen laskelmoinnin käytännössä mahdottomaksi. Toinen syy laskelmoinnin välttämiseen on se, ettei siitä ole mitään hyötyä.
Tietysti voi olla piristävää miettiä, millä keinoilla lukijamääriään voisi maksimoida - sitä kaikki kaupalliset blogit tekevät - mutta käytäntö opettaa, että kasvua tulee jos on tullakseen. Blogien luontoon kuuluu pitkäaikainen luotettavuus sekä ilmestymisen että kirjoitusten "tason" suhteen. Niin tulee tulosta.
Järjestelmä on äärimmäisen demokraattinen. Vain lukijat päättävät, mutta eivät onneksi yksi kerrallaan, vaan ryhmänä, vaikkakin useimmiten toisistaan tietämättä. Lukijat tulevat ja menevät yksilöinä - ryhmäilmiöt ovat harvinaisia, mutta kyllä niitäkin on vuosien varrella nähty. Huonon käyttäytymisen tuloksena lukijamäärä voi pudota helposti puoleen, kun boikotteerauksesta tulee tosiasia. Ikuista sekään ei tietysti ole.
Hämmästyttävintä on se, että monet lähes päivittymättömät blogit säilyttävät tilaajamääränsä. Siitä voi päätellä, että odottaminen muodostaa blogistanin viehättävyydestä merkittävän osan. Odottamisen viehättävyys näkyy myös tuossa tavassa käydä tarkistamassa tutun blogin päivitystilanteen rutiinilla, apuvälineitä käyttämättä.
Olen siis Blogilistan kuudenneksi linkatuin blogi ja top-listalla tilaajamäärin mitattuna 16., mihin oikeutti 203 tilaajaa. Kertoimet voitte siis laskea itse helposti. Päivittäinen kävijämäärä on 2,1-2,7 -kertainen: pidemmällä aikavälillä se vaihtelee ylöspäin, sillä piikit voivat nostaa kävijämäärän jopa tuhanteen, puoleentoista tuhanteen. Tällaiset kävijäpiikit voivat johtua ulkopuolisesta linkkauksesta (yleensä yksittäinen bloggaus), seurapiiritapahtumasta (Kuukkeli-gaala) tai onnistuneesta meemistä.
Mutta tässäpä viikon lista. Sarakkeet ovat: Päivämäärä. Sivuselaukset.Kävijämäärä.
Saturday 24th Sept 2005 745 424
Friday 23rd Sept 2005 620 417
Thursday 22nd Sept 2005 775 458
Wednesday 21st Sept 2005 856 530
Tuesday 20th Sept 2005 674 467
Monday 19th Sept 724 471
Sunday 18th Sept 737 441
ilmoitettuja lukijämääriä on väliin epäilty. On puhuttu pahantahtoisesti jopa manipulaatiosta. Itse en ole semmoista havainnut, päinvastoin, vuosien varrella satunnaisesti esiin tulleet luvut suosikkiblogien kävijämääristä ovat olleet järkeenkäypiä.
Yleisempää on kuitenkin pienenä pidetyn lukijamäärän päivittely ja suoranainen vähättely. Siinä nyt ei ainakaan ole mitään järkeä, sillä lasti kaatuu uskollisten lukijoiden niskaan (jotka siis joutuvat sitä itkemistä katsomaan...).
Koska entinen laskuri alkoi pukata mainoksia tekstini päälle, asetin uuden laskurin viikko sitten. Olen blogannut varsin tasaisesti läpi viikon. Useamman päivittäisen bloggauksen tulokset näkyvät korkeampina lukuina.
Mutta vuorokaudenkaan tauko ei laske kävijämääriä dramaattisesti. Olen päätellyt siitä, että osa vakinaisista lukijoistani käy etsimässä päivitystä rutiininomaisesti. Niin minäkin teen erityisesti silloin kun blogilista on juuttunut piikkimattoon.
Maksimiin pääsee kolmella päivittäisellä bloggauksella: aamubloggauksella noin kahdeksan aikaan, päiväbloggauksella noin klo 11 ja oikein ajoitetulla iltabloggauksella.
Blogilistan oikuttelu tekee tämänkaltaisen laskelmoinnin käytännössä mahdottomaksi. Toinen syy laskelmoinnin välttämiseen on se, ettei siitä ole mitään hyötyä.
Tietysti voi olla piristävää miettiä, millä keinoilla lukijamääriään voisi maksimoida - sitä kaikki kaupalliset blogit tekevät - mutta käytäntö opettaa, että kasvua tulee jos on tullakseen. Blogien luontoon kuuluu pitkäaikainen luotettavuus sekä ilmestymisen että kirjoitusten "tason" suhteen. Niin tulee tulosta.
Järjestelmä on äärimmäisen demokraattinen. Vain lukijat päättävät, mutta eivät onneksi yksi kerrallaan, vaan ryhmänä, vaikkakin useimmiten toisistaan tietämättä. Lukijat tulevat ja menevät yksilöinä - ryhmäilmiöt ovat harvinaisia, mutta kyllä niitäkin on vuosien varrella nähty. Huonon käyttäytymisen tuloksena lukijamäärä voi pudota helposti puoleen, kun boikotteerauksesta tulee tosiasia. Ikuista sekään ei tietysti ole.
Hämmästyttävintä on se, että monet lähes päivittymättömät blogit säilyttävät tilaajamääränsä. Siitä voi päätellä, että odottaminen muodostaa blogistanin viehättävyydestä merkittävän osan. Odottamisen viehättävyys näkyy myös tuossa tavassa käydä tarkistamassa tutun blogin päivitystilanteen rutiinilla, apuvälineitä käyttämättä.
Olen siis Blogilistan kuudenneksi linkatuin blogi ja top-listalla tilaajamäärin mitattuna 16., mihin oikeutti 203 tilaajaa. Kertoimet voitte siis laskea itse helposti. Päivittäinen kävijämäärä on 2,1-2,7 -kertainen: pidemmällä aikavälillä se vaihtelee ylöspäin, sillä piikit voivat nostaa kävijämäärän jopa tuhanteen, puoleentoista tuhanteen. Tällaiset kävijäpiikit voivat johtua ulkopuolisesta linkkauksesta (yleensä yksittäinen bloggaus), seurapiiritapahtumasta (Kuukkeli-gaala) tai onnistuneesta meemistä.
Mutta tässäpä viikon lista. Sarakkeet ovat: Päivämäärä. Sivuselaukset.Kävijämäärä.
Saturday 24th Sept 2005 745 424
Friday 23rd Sept 2005 620 417
Thursday 22nd Sept 2005 775 458
Wednesday 21st Sept 2005 856 530
Tuesday 20th Sept 2005 674 467
Monday 19th Sept 724 471
Sunday 18th Sept 737 441
lauantaina, syyskuuta 24, 2005
Joko riittää?
Veera näyttää kertoneen oleellisen eilisestä. Hyvä että riisikuppi pysyy kädessä.
Huomasin että keittiössä on ahdasta. Astiakaappi rönsyilee, ja tiskipöydällä on astiapinoja. Muut kaapit ovat täynnä isotädin perinnelasia ja posliinia.
Riisikuppeja meillä riittää. Vaimo on perso semmoisille ostoksille ja kato-ku-hieno -kuppeja on ilmaantunut kolmihenkiseen perheeseen 19 kappaletta.
19! Makustelkaa sitä.
Sillähän ruokkisi koko Saharan väestön tai harrastaisi perheriitoja parikymmentä vuotta.
Huomasin että keittiössä on ahdasta. Astiakaappi rönsyilee, ja tiskipöydällä on astiapinoja. Muut kaapit ovat täynnä isotädin perinnelasia ja posliinia.
Riisikuppeja meillä riittää. Vaimo on perso semmoisille ostoksille ja kato-ku-hieno -kuppeja on ilmaantunut kolmihenkiseen perheeseen 19 kappaletta.
19! Makustelkaa sitä.
Sillähän ruokkisi koko Saharan väestön tai harrastaisi perheriitoja parikymmentä vuotta.
perjantaina, syyskuuta 23, 2005
Helsinki oireyhtymä
Maailmalla käytetään aina välillä ilmaisua Helsingin oireyhtymä, Helsinki Syndrome. "We do the same with power; because we fear what it can do, we ingratiate ourselves to it. We suck up to it. And then, finally, some of us Helsinki Syndrome with it completely...", blogisti Driftglas Chicagosta kirjoittaa.
Mikä helvetin Helsinki syndrooma? Ei muuta kuin googlettamaan. Se ei paljon auttanut vaikka sormella osoittikin: "Many people still have the event hopelessly confused with the terrorist kidnappings of the 1972 Munich Olympics (source of the misnomer, "Helsinki Syndrome")." Apua tuli sen verran, että tämä lohkaisu löytyi sivulta joka käsitteli ilmausta Tukholman syndrooma.
Tukholman syndroomahan on selvä juttu. Panttivanki rakastuu, ihastuu tai joutuu muuten kidnappaajansa lumoamaksi, eikä viitsi ajatella pakoa tai pelastumista, vaan itse asiassa hyppää rikoksentekijän remmiin.
Tukholmaan tämä ilmiö sijoitettiin vuoden 1973 Kredit-pankin ryöstössä, jossa staili ryöstäjä sai pankin naiset puolelleen. En tiedä, enkä ota kantaa, oliko Mikkelin panttivankikuviossa vähän samaa vikaa. Kaikkihan eivät yrittäneet paeta. Molemmista on muuten tehty elokuvakin, Mikkelistä kotimainen, vaikka ruotsinkielinen, nimeltään Mies ilman kasvoja (Mannen utan ansiktet) ja on Mikkellistä Peter von Baghin lyhärikin, jonka nimeä en nyt muista (Ajan... jotakin... äh).
Yhdysvalloissa kuuluisin oireilutapaus on rikkaan lehtikeisarin tytär Patty Hearst, jonka terroristijärjestö Symbionese Liberation Army sieppasi ja jopa kidutti. Kuitenkin hän kääntyi, otti aseen ja osallistui jopa pankkiryöstöihin ja muuhun aseelliseen toimintaan. Symbioosi siis toimi.
Nyt sitten on niin, että Tukholman syndrooma on sama kuin Helsingin syndrooma. Miten se on selitettävissä?
Apuun ratsastaa Renny Harlin -asiantuntija. Elokuvassa Die Hard - numero X, Y tai Z - haastatellaan telvision uutislähetyksessä terroriasiantuntijaa, joka pohtii sitä mahdollisuutta, että panttivangissa joutuneilla olisi "Helsinki syndrooma". Silloin Harvey, yksi uutisankkureista, sanoo "Se tulee Ruotsissa sijaitsevasta Helsingistä". Asiantuntija korjaa sanomalla, että Helsinki sijaitsee Suomessa. Näin Tukholman syndroomasta on tehty ikuisiksi ajoiksi Helsingin syndrooma, sillä mehän opimme kaiken joko Intternetistä, elokuvista, televiizorista tai Helsingin Sanomista.
Nyt "Helsingin syndrooma" on jo ihan yleisessä puhekielessä, kuten alun blogiesimerkkini kertoo.
Tuo blogilainaus kertoi mm. yhdysvaltalaisesta oikeusjutusta. Nöyryytetty televisioshown osallistuja, täysi amatööri, ei kestänyt kritiikkiä vaan teki itsemurhan. Suku hakee korvauksia.
Mä tiedän, että tämän jälkeen tästä tulee lööppi suomalaisiin keltapäivälehtiin. Itsemurha tosi-tv:ssä. Kissankokoisella. Se oli täällä ensin.
Uutinen on rekisteröitymistä vaativasta Chicago Tribunesta:
LOS ANGELES -- A woman is suing ABC's reality show "Extreme Makeover" for unspecified damages, alleging its decision to cancel her appearance contributed to her sister's suicide. In a lawsuit filed Sept. 9 in Los Angeles Superior Court, Deleese Williams, 30, of Conroe, Texas, claimed the producers subjected her to needless humiliation and goaded her sister, Kellie McGee, into insulting her appearance. Williams says a psychologist and numerous doctors told her she needed an "eye lift, ears pulled back, chin implant and breast implants." She was also told she needed dental surgery to break and reset her jaw for a successful "makeover," the lawsuit said. Just hours before the dental surgery was to take place, Williams was told she was being dropped from the show because the recovery time wouldn't fit into the schedule, the lawsuit said.
Mikä helvetin Helsinki syndrooma? Ei muuta kuin googlettamaan. Se ei paljon auttanut vaikka sormella osoittikin: "Many people still have the event hopelessly confused with the terrorist kidnappings of the 1972 Munich Olympics (source of the misnomer, "Helsinki Syndrome")." Apua tuli sen verran, että tämä lohkaisu löytyi sivulta joka käsitteli ilmausta Tukholman syndrooma.
Tukholman syndroomahan on selvä juttu. Panttivanki rakastuu, ihastuu tai joutuu muuten kidnappaajansa lumoamaksi, eikä viitsi ajatella pakoa tai pelastumista, vaan itse asiassa hyppää rikoksentekijän remmiin.
Tukholmaan tämä ilmiö sijoitettiin vuoden 1973 Kredit-pankin ryöstössä, jossa staili ryöstäjä sai pankin naiset puolelleen. En tiedä, enkä ota kantaa, oliko Mikkelin panttivankikuviossa vähän samaa vikaa. Kaikkihan eivät yrittäneet paeta. Molemmista on muuten tehty elokuvakin, Mikkelistä kotimainen, vaikka ruotsinkielinen, nimeltään Mies ilman kasvoja (Mannen utan ansiktet) ja on Mikkellistä Peter von Baghin lyhärikin, jonka nimeä en nyt muista (Ajan... jotakin... äh).
Yhdysvalloissa kuuluisin oireilutapaus on rikkaan lehtikeisarin tytär Patty Hearst, jonka terroristijärjestö Symbionese Liberation Army sieppasi ja jopa kidutti. Kuitenkin hän kääntyi, otti aseen ja osallistui jopa pankkiryöstöihin ja muuhun aseelliseen toimintaan. Symbioosi siis toimi.
Nyt sitten on niin, että Tukholman syndrooma on sama kuin Helsingin syndrooma. Miten se on selitettävissä?
Apuun ratsastaa Renny Harlin -asiantuntija. Elokuvassa Die Hard - numero X, Y tai Z - haastatellaan telvision uutislähetyksessä terroriasiantuntijaa, joka pohtii sitä mahdollisuutta, että panttivangissa joutuneilla olisi "Helsinki syndrooma". Silloin Harvey, yksi uutisankkureista, sanoo "Se tulee Ruotsissa sijaitsevasta Helsingistä". Asiantuntija korjaa sanomalla, että Helsinki sijaitsee Suomessa. Näin Tukholman syndroomasta on tehty ikuisiksi ajoiksi Helsingin syndrooma, sillä mehän opimme kaiken joko Intternetistä, elokuvista, televiizorista tai Helsingin Sanomista.
Nyt "Helsingin syndrooma" on jo ihan yleisessä puhekielessä, kuten alun blogiesimerkkini kertoo.
Tuo blogilainaus kertoi mm. yhdysvaltalaisesta oikeusjutusta. Nöyryytetty televisioshown osallistuja, täysi amatööri, ei kestänyt kritiikkiä vaan teki itsemurhan. Suku hakee korvauksia.
Mä tiedän, että tämän jälkeen tästä tulee lööppi suomalaisiin keltapäivälehtiin. Itsemurha tosi-tv:ssä. Kissankokoisella. Se oli täällä ensin.
Uutinen on rekisteröitymistä vaativasta Chicago Tribunesta:
LOS ANGELES -- A woman is suing ABC's reality show "Extreme Makeover" for unspecified damages, alleging its decision to cancel her appearance contributed to her sister's suicide. In a lawsuit filed Sept. 9 in Los Angeles Superior Court, Deleese Williams, 30, of Conroe, Texas, claimed the producers subjected her to needless humiliation and goaded her sister, Kellie McGee, into insulting her appearance. Williams says a psychologist and numerous doctors told her she needed an "eye lift, ears pulled back, chin implant and breast implants." She was also told she needed dental surgery to break and reset her jaw for a successful "makeover," the lawsuit said. Just hours before the dental surgery was to take place, Williams was told she was being dropped from the show because the recovery time wouldn't fit into the schedule, the lawsuit said.
torstaina, syyskuuta 22, 2005
Nälkäpäivää!
Tänään voi sitten tervehtiä vastaantulijoita sanomalla Nälkäpäivää.
Sen kunniaksi Stockmannilla näyttää olevan tarjouksessa naudan sisä- ja paahtopaistia edulliseen kymmenen euron kilohintaan. Helsingin Sanomien ruokatorstai-sivusto tarjoaa riistalintuja maukkaissa soosseissa, libanonilaisen ruoan hienouksia unohtamatta. Vaikka tuosta juustokuminan upeudesta mausteena olen samaa mieltä. Sopii esimerkiksi porkkanakeittoon tai purjoperunakeittoon.
Päivän linkki on kuitenkin Punaisen ristin blogiin, "Nälkäpäiväkirjaan, jossa teemana on elämyskokeilu: "Miltä tuntuu elää avustuspaketin ruualla maanantaista lauantaihin?"
Nälkäpäivä-viikon kokeilijoita ja bloggareita ovat Meri-Tuuli Lindström, Saimi Nousiainen, Jasper Pääkkönen ja Tommy Tabermann. Kaksi näistä on ihan tuttuja nimiä ja Saiminkin yhdistän jotenkin misseyteen, lienenkö oikeassa.
Nälkää tai ainakin melkein lupaa myös Maailmanpankki, joka ilmoittaa Suomen kasvun puolittuvan tänä vuonna viime vuodesta. Helsingin Sanomien Jyri Raivio ounastelee, että arvion takana on metsäteollisuuden lakko tai sitten jotain muuta. "Toinen mahdollinen syy on se, että Suomen kaltaisten pienten, ongelmattomien maiden luvut vedetään enemmän tai vähemmän hatusta."
Tuo parempaa syytä erota Maailmanpankista ei ole. Miksi toimittaja ei tee johtopäätöstä!
Vaan yhtä ei joukossa näy, Karu Selli sieltä on poissa. Sekä top-listalta että bloggerista. R.I.P.
Sen kunniaksi Stockmannilla näyttää olevan tarjouksessa naudan sisä- ja paahtopaistia edulliseen kymmenen euron kilohintaan. Helsingin Sanomien ruokatorstai-sivusto tarjoaa riistalintuja maukkaissa soosseissa, libanonilaisen ruoan hienouksia unohtamatta. Vaikka tuosta juustokuminan upeudesta mausteena olen samaa mieltä. Sopii esimerkiksi porkkanakeittoon tai purjoperunakeittoon.
Päivän linkki on kuitenkin Punaisen ristin blogiin, "Nälkäpäiväkirjaan, jossa teemana on elämyskokeilu: "Miltä tuntuu elää avustuspaketin ruualla maanantaista lauantaihin?"
Nälkäpäivä-viikon kokeilijoita ja bloggareita ovat Meri-Tuuli Lindström, Saimi Nousiainen, Jasper Pääkkönen ja Tommy Tabermann. Kaksi näistä on ihan tuttuja nimiä ja Saiminkin yhdistän jotenkin misseyteen, lienenkö oikeassa.
Nälkää tai ainakin melkein lupaa myös Maailmanpankki, joka ilmoittaa Suomen kasvun puolittuvan tänä vuonna viime vuodesta. Helsingin Sanomien Jyri Raivio ounastelee, että arvion takana on metsäteollisuuden lakko tai sitten jotain muuta. "Toinen mahdollinen syy on se, että Suomen kaltaisten pienten, ongelmattomien maiden luvut vedetään enemmän tai vähemmän hatusta."
Tuo parempaa syytä erota Maailmanpankista ei ole. Miksi toimittaja ei tee johtopäätöstä!
Vaan yhtä ei joukossa näy, Karu Selli sieltä on poissa. Sekä top-listalta että bloggerista. R.I.P.
keskiviikkona, syyskuuta 21, 2005
Dekkari
Vaimo piti vapaaillan. Ja mistäkö syystä minulta potentiaalinen vapaailta vietiin? Oli kuulemma esittelemässä itse kavereittensa kanssa kirjoittamaa kirjaa. Hannu Taanila haastatteli. Kyllä ne naiset keksivät helppoja selityksiä!
Kun kerran tuollaiset pikkusyyt riittävät naisille vapaailtaan, päätin minäkin pistää lekkeriksi.
Älkää kertoko kellekään, mutta pidin taukoa raatamisesta viimeisen neljän tunnin ajan. Laitoin lapselle pihviruokaa ja luin dekkarin. Lapsi sai pelata tietokonepelejä, minä löhösin ja luin.
Eikä ollut mikään huono dekkari. Alexandra Marininan, Venäjän "dekkarikuningattaren", Irina tietää liikaa (Stetshenie obstojatelstv) on tarina miliisin rikosetsivistä, poliisiupseereista, jotka selvittävät tutkijakollegansa murhaa 1990-luvun Moskovassa.
"Ymmärsin näiden rikoksien parissa työskentelemien vuosien aikana, että rikoksessa ei sinänsä ole mitään kiinnostavaa. Sen takia kirjani eivät kerro rikoksista. Ne kertovat ihmisistä, heidän elämästään, sielustaan ja ajatuksistaan, kaikesta siitä mikä on heidän toimintansa takana jopa silloin kun heidän tekonsa on rikos", kirjailija sanoo itse.
Oma luonnehdinta on yllättävän osuva. Harvasta kirjasta olen saanut niin kiintoisan matkan venäläiseen maailmaan ja ajattelutapaan. Sanottiinpa dekkareista dekkareina mitä tahansa, Mankellit ja Marklundit osaavat kertoa ruotsalaisesta yhteiskunnasta, ja nyt on selvää, että Marinina osaa kertoa Venäjästä. Kirjailijatar on toiminut miliisissä everstiluutnanttina ja Moskovan oikeustieteellisen instituutin jaostopäällikkönä ja tehnyt väitöskirjansa väkivaltarikoksista ja rikosten uusimisen ehkäisystä. Tausta myös näkyy lukemani kirjan kehittelyissä.
Marinina ei ole rönsyilevä, mutta oivalluksia venäläisestä elämänmenosta kyllä dekkariksi riittää, vaikka osa niistä on omiaan vahventamaan ennakkoluuloja ja ennakkoluuloisia tietoja ja osa pönkittää käsitystä venäläisen ja suomalaisen elämänmuodon eroista.
Ainoa hankaluus lukiessa oli muistaa - ainakin minun lukunopeudellani - monet venäläiset nimimuodot samoista henkilöistä. Asiaa ei auta, että näiden henkilöiden lukumäärä on tavallista dekkaria suurempi.
Siitä se vain kertoo, että venäläisyys on verkostoitumista: koti-, suku-, kortteli-, kaupunki-, työpaikka- ja jopa yhteisen menneisyyden verkostot ovat jatkuvassa käytössä toisin kuin meillä, jossa unohdus on suurin toive ja armeliain lahja.
Täytyi ottaa selvää, mitä muuta hänen lähes kolmenkymmenen dekkarin joukosta on suomennettu. Keväällä 2005 ilmestyi neljäs Kamenskaja tutkii -sarjan dekkari Kaikesta täytyy maksaa, aiemmin ovat ilmestyneet Loisto -pokkarisarjassa Murhaaja vastoin tahtoaan ja Kuolema ja vähän rakkautta. Jos ne ovat läheskään yhtä maukkaita kuin Irina tietää liikaa, tulen vaatimaan lisää suomennoksia.
Kun kerran tuollaiset pikkusyyt riittävät naisille vapaailtaan, päätin minäkin pistää lekkeriksi.
Älkää kertoko kellekään, mutta pidin taukoa raatamisesta viimeisen neljän tunnin ajan. Laitoin lapselle pihviruokaa ja luin dekkarin. Lapsi sai pelata tietokonepelejä, minä löhösin ja luin.
Eikä ollut mikään huono dekkari. Alexandra Marininan, Venäjän "dekkarikuningattaren", Irina tietää liikaa (Stetshenie obstojatelstv) on tarina miliisin rikosetsivistä, poliisiupseereista, jotka selvittävät tutkijakollegansa murhaa 1990-luvun Moskovassa.
"Ymmärsin näiden rikoksien parissa työskentelemien vuosien aikana, että rikoksessa ei sinänsä ole mitään kiinnostavaa. Sen takia kirjani eivät kerro rikoksista. Ne kertovat ihmisistä, heidän elämästään, sielustaan ja ajatuksistaan, kaikesta siitä mikä on heidän toimintansa takana jopa silloin kun heidän tekonsa on rikos", kirjailija sanoo itse.
Oma luonnehdinta on yllättävän osuva. Harvasta kirjasta olen saanut niin kiintoisan matkan venäläiseen maailmaan ja ajattelutapaan. Sanottiinpa dekkareista dekkareina mitä tahansa, Mankellit ja Marklundit osaavat kertoa ruotsalaisesta yhteiskunnasta, ja nyt on selvää, että Marinina osaa kertoa Venäjästä. Kirjailijatar on toiminut miliisissä everstiluutnanttina ja Moskovan oikeustieteellisen instituutin jaostopäällikkönä ja tehnyt väitöskirjansa väkivaltarikoksista ja rikosten uusimisen ehkäisystä. Tausta myös näkyy lukemani kirjan kehittelyissä.
Marinina ei ole rönsyilevä, mutta oivalluksia venäläisestä elämänmenosta kyllä dekkariksi riittää, vaikka osa niistä on omiaan vahventamaan ennakkoluuloja ja ennakkoluuloisia tietoja ja osa pönkittää käsitystä venäläisen ja suomalaisen elämänmuodon eroista.
Ainoa hankaluus lukiessa oli muistaa - ainakin minun lukunopeudellani - monet venäläiset nimimuodot samoista henkilöistä. Asiaa ei auta, että näiden henkilöiden lukumäärä on tavallista dekkaria suurempi.
Siitä se vain kertoo, että venäläisyys on verkostoitumista: koti-, suku-, kortteli-, kaupunki-, työpaikka- ja jopa yhteisen menneisyyden verkostot ovat jatkuvassa käytössä toisin kuin meillä, jossa unohdus on suurin toive ja armeliain lahja.
Täytyi ottaa selvää, mitä muuta hänen lähes kolmenkymmenen dekkarin joukosta on suomennettu. Keväällä 2005 ilmestyi neljäs Kamenskaja tutkii -sarjan dekkari Kaikesta täytyy maksaa, aiemmin ovat ilmestyneet Loisto -pokkarisarjassa Murhaaja vastoin tahtoaan ja Kuolema ja vähän rakkautta. Jos ne ovat läheskään yhtä maukkaita kuin Irina tietää liikaa, tulen vaatimaan lisää suomennoksia.
Nuoret vihaiset miehet
Miksi kukaan ei ole tehnyt kirjaa 1950-luvun ja seuraavan vuosikymmenen alun "nuorista vihaisista miehistä"? Se olisi kerrankin historiaan liittyvä miesaihe, jonka luulisi kiinnostavan nykylukijaakin. Gradun aiheena se olisi myös mainio!
Miksi en ole opiskelija, joka saisi joka kuukausi kirjoittaa uuden gradun! Välillä historia-aineisiin, välillä elokuvatieteeseen ja välillä kirjallisuuteen. Se olisi niin kivaa!
Alunperin termiä "nuori vihainen mies" käytettiin englantilaiseen kirjailijaryhmään, jonka romaanien sankareille oli yhteistä kapinallinen ja kriittinen asenne yhteiskuntaa kohtaan.
Ilmaisu on peräisin Leslie Allen Paulin omaelämäkerrasta Angry young Man (1951), joka sai historiallisella tavalla lisäpotkua, kun John Osborne teki siitä näytelmän Look Back in Anger (1956). Se filmattiin vuonna 1959 (ohj. Tony Richardson, Look Back in Anger, suom. Nuori viha), mikä antoi elokuvalehti Elokuva-Aitan kirjoittajalle aiheen sanoa samana syksynä, että englantilaiset nk. vihaiset miehet ovat alkaneet tehdä elokuvia. Ne menestyivät hyvin Suomenkin elokuvateattereissa.
Nykyisin termi "viha" ymmärretään kirjaimellisesti - olen ymmärtänyt, että loanheittoon innostuneet anonyymikirjoittajat ja -kommentaattorit mieluusti pukevat ilmaisun "nuorista vihaisista miehistä" persoonansa suojaksi - mutta aiemmin kyse ei ollut aivan samasta.
Englantilaisista lähteistä voi lukea seuraavaa: Nuoret vihaiset miehet esittivät enemmänkin tyytymättömyyttä yhteiskunnan jämähtäneille ja tekopyhille instituutioille - sitä jota kutsuttiin usein establishmentiksi (oma suomennokseni tälle on vakiintuneisto) -, mutta sysäsivät syrjään sen tosiasian, että asenne tuotti lähinnä vain illuusiottomuutta sekä itseään että saavutuksiaan kohtaan.
Englannissa tähän ryhmään on laskettu kuuluvaksi näytelmäkirjaijoista John Osborne ja Arnold Wesker, romaanikirjailijoista Kingsley Amis, John Braine, John Wain ja Alan Sillitoe. 1960-luvulla nämä kaikki siirtyivät käsittelemään yksilöllistettyjä teemoja, eikä heitä laskettu enää kuuluvaksi tähän ryhmään.
Ketkä ovat sitten Suomen nuoria vihaisia miehiä 1950-luvun lopussa ja 1960-luvun alussa? Elokuvan parista tulevat etsimättä mieleen ainakin Jörn Donner, Aito Mäkinen, Sakari Toiviainen. Täytyypä kysäistä Sakarilta naapurihuoneesta, miten hän suhtautuu tällaiseen epiteettiin.
Kaikki he kritikoivat valtiollista elokuvasensuuria varsin kovasanaisesti. Tässäpä esimerkki. Aito Mäkinen vuonna 1958:
"Eisenstein: Panssarilaiva Potemkin, 1925 – sallittu 1951
von Sternberg Sininen enkeli, 1929– sallittu 1952
Pabst: Kerjäläisooppera, 1931– sallittu 1951
LeRoy: Olen vainottu kahlekarkuri, 1932 – sallittu 1946
Lang: Tri Mabusen testamentti, 1933 – sallittu 1953
Keighley-Connelly: Vihreät laitumet 1936 – sallittu 1946
Mayo: Kivettynyt metsä, 1936 – sallittu 1947
Bacon: Marked Woman, 1937 – sallittu ”Yön kasvot” 1950
Curtiz: Likakasvoiset enkelit, 1938 – sallittu 1950
Capra: Arsenikkia ja vanhoja pitsejä, 1944 – sallittu 1949
Hawks: Syvä uni, 1946 – sallittu 1949
Tetzlaff: Ikkuna, 1948 – sallittu 1950
Ajat muuttuvat. Mikä tänään on sensuroitavaa sallitaan muutaman vuoden kuluttua, eikä kukaan ymmärrä, miksi ko elokuva alkuaankaan piti kieltää… Viereisellä sivulla pari viime vuosien kiellettyä elokuvaa. Tunnettu näyttelijä Charles Laughton ohjasi 1955 ensimmäisen elokuvansa The Night of the Hunter, ja sen filmillisiä ansioita pidetään yleensä suurina. Romaanina suomeksikin tunnettu tarina laskelmoivasta saarnaajasta oli kuitenkin sensuurimme mielestä liian suurta rienausta pappiskunnasta. Kun muualla maailmassa on sallittua esittää vähemmän moraalisia pappeja tai poliiseja, varjelee sensuuri meillä lapsekkaan johdonmukaisesti juuri näiden ammattikuntien mainetta. Olisikohan näiden kunnianarvoisten ja perinteellisesti yhteiskuntaa säilyttävien ammattien edustus sensuurin mielestä meillä höllemmässä kuin muualla?
Koomillisin esimerkki on tietenkin Vihreitten laitumien Jumalakiista, eikä tarina Fellinin Il Bidonesta ole hymyttömimpiä.
Alakuva on Stanley Kubrickin elokuvasta The Killing (1956), joka samoin kuin aiheeltaan samansukuinen Dassinin elokuva Du Rififi chez les Hommes (54) on sallittu esim. Ruotsissa. Vaikka naapurimaamme moraalikäsitykset ovat melko täsmällisesti samat kuin omamme, on näitä meillä kiellettyjä ja Ruotsissa sallittuja elokuvia paljon. Kummallisinta että tällöin on usein kysymys lajinsa parhaimmistosta. Dassin – Night and the City (50), Benedek – The Wild One (53), Lang – Fury (36) ja The Big Heat (53), Langin ja Loseyn “M” (1931 ja 1950), Clair - And Then There Were None (45), Wyler - Dead End (37), Siegel – Riot in Cell Block 11 (54), King Vidor – Man Without a Star, Aldrich-Sherman – The Garment Jungle (57)…
Entä Bunuelin Un chien Andalou (29), ja Norman McLarenin Neughbours sitten?
Luetteloa voisi jatkaa ja voisi lisätä, että monet samantyyppiset tekopyhät ja ala-arvoiset elokuvat, jotka on Ruotsissa ansaitusti kielletty, on sallittu meillä. Sensuurimme puheenjohtaja ja Norjan Mykle-jutun syyttäjä ovatkin melkein samoin sanoin vakuuttaneet että yksi hyvin tehty on vaarallisempi kuin loppumaton jono heikkoja samanaiheisia teoksia. Mutta mikä lienee psykologin, sosiaalipsykologin käsitys? Kumpi on vaarallisempaa: muutama taiteellisesti korkeatasoinen ja moraalisesti lahjomaton vai huonosti tehty tekopyhyys juoksevalla nauhalla."
Kerrottehan kommenteissa keitä ovat muut suomalaiset "nuoret vihaiset miehet"? Eikä tarvitse miettiä vain elokuvakirjoittajia.
Miksi en ole opiskelija, joka saisi joka kuukausi kirjoittaa uuden gradun! Välillä historia-aineisiin, välillä elokuvatieteeseen ja välillä kirjallisuuteen. Se olisi niin kivaa!
Alunperin termiä "nuori vihainen mies" käytettiin englantilaiseen kirjailijaryhmään, jonka romaanien sankareille oli yhteistä kapinallinen ja kriittinen asenne yhteiskuntaa kohtaan.
Ilmaisu on peräisin Leslie Allen Paulin omaelämäkerrasta Angry young Man (1951), joka sai historiallisella tavalla lisäpotkua, kun John Osborne teki siitä näytelmän Look Back in Anger (1956). Se filmattiin vuonna 1959 (ohj. Tony Richardson, Look Back in Anger, suom. Nuori viha), mikä antoi elokuvalehti Elokuva-Aitan kirjoittajalle aiheen sanoa samana syksynä, että englantilaiset nk. vihaiset miehet ovat alkaneet tehdä elokuvia. Ne menestyivät hyvin Suomenkin elokuvateattereissa.
Nykyisin termi "viha" ymmärretään kirjaimellisesti - olen ymmärtänyt, että loanheittoon innostuneet anonyymikirjoittajat ja -kommentaattorit mieluusti pukevat ilmaisun "nuorista vihaisista miehistä" persoonansa suojaksi - mutta aiemmin kyse ei ollut aivan samasta.
Englantilaisista lähteistä voi lukea seuraavaa: Nuoret vihaiset miehet esittivät enemmänkin tyytymättömyyttä yhteiskunnan jämähtäneille ja tekopyhille instituutioille - sitä jota kutsuttiin usein establishmentiksi (oma suomennokseni tälle on vakiintuneisto) -, mutta sysäsivät syrjään sen tosiasian, että asenne tuotti lähinnä vain illuusiottomuutta sekä itseään että saavutuksiaan kohtaan.
Englannissa tähän ryhmään on laskettu kuuluvaksi näytelmäkirjaijoista John Osborne ja Arnold Wesker, romaanikirjailijoista Kingsley Amis, John Braine, John Wain ja Alan Sillitoe. 1960-luvulla nämä kaikki siirtyivät käsittelemään yksilöllistettyjä teemoja, eikä heitä laskettu enää kuuluvaksi tähän ryhmään.
Ketkä ovat sitten Suomen nuoria vihaisia miehiä 1950-luvun lopussa ja 1960-luvun alussa? Elokuvan parista tulevat etsimättä mieleen ainakin Jörn Donner, Aito Mäkinen, Sakari Toiviainen. Täytyypä kysäistä Sakarilta naapurihuoneesta, miten hän suhtautuu tällaiseen epiteettiin.
Kaikki he kritikoivat valtiollista elokuvasensuuria varsin kovasanaisesti. Tässäpä esimerkki. Aito Mäkinen vuonna 1958:
"Eisenstein: Panssarilaiva Potemkin, 1925 – sallittu 1951
von Sternberg Sininen enkeli, 1929– sallittu 1952
Pabst: Kerjäläisooppera, 1931– sallittu 1951
LeRoy: Olen vainottu kahlekarkuri, 1932 – sallittu 1946
Lang: Tri Mabusen testamentti, 1933 – sallittu 1953
Keighley-Connelly: Vihreät laitumet 1936 – sallittu 1946
Mayo: Kivettynyt metsä, 1936 – sallittu 1947
Bacon: Marked Woman, 1937 – sallittu ”Yön kasvot” 1950
Curtiz: Likakasvoiset enkelit, 1938 – sallittu 1950
Capra: Arsenikkia ja vanhoja pitsejä, 1944 – sallittu 1949
Hawks: Syvä uni, 1946 – sallittu 1949
Tetzlaff: Ikkuna, 1948 – sallittu 1950
Ajat muuttuvat. Mikä tänään on sensuroitavaa sallitaan muutaman vuoden kuluttua, eikä kukaan ymmärrä, miksi ko elokuva alkuaankaan piti kieltää… Viereisellä sivulla pari viime vuosien kiellettyä elokuvaa. Tunnettu näyttelijä Charles Laughton ohjasi 1955 ensimmäisen elokuvansa The Night of the Hunter, ja sen filmillisiä ansioita pidetään yleensä suurina. Romaanina suomeksikin tunnettu tarina laskelmoivasta saarnaajasta oli kuitenkin sensuurimme mielestä liian suurta rienausta pappiskunnasta. Kun muualla maailmassa on sallittua esittää vähemmän moraalisia pappeja tai poliiseja, varjelee sensuuri meillä lapsekkaan johdonmukaisesti juuri näiden ammattikuntien mainetta. Olisikohan näiden kunnianarvoisten ja perinteellisesti yhteiskuntaa säilyttävien ammattien edustus sensuurin mielestä meillä höllemmässä kuin muualla?
Koomillisin esimerkki on tietenkin Vihreitten laitumien Jumalakiista, eikä tarina Fellinin Il Bidonesta ole hymyttömimpiä.
Alakuva on Stanley Kubrickin elokuvasta The Killing (1956), joka samoin kuin aiheeltaan samansukuinen Dassinin elokuva Du Rififi chez les Hommes (54) on sallittu esim. Ruotsissa. Vaikka naapurimaamme moraalikäsitykset ovat melko täsmällisesti samat kuin omamme, on näitä meillä kiellettyjä ja Ruotsissa sallittuja elokuvia paljon. Kummallisinta että tällöin on usein kysymys lajinsa parhaimmistosta. Dassin – Night and the City (50), Benedek – The Wild One (53), Lang – Fury (36) ja The Big Heat (53), Langin ja Loseyn “M” (1931 ja 1950), Clair - And Then There Were None (45), Wyler - Dead End (37), Siegel – Riot in Cell Block 11 (54), King Vidor – Man Without a Star, Aldrich-Sherman – The Garment Jungle (57)…
Entä Bunuelin Un chien Andalou (29), ja Norman McLarenin Neughbours sitten?
Luetteloa voisi jatkaa ja voisi lisätä, että monet samantyyppiset tekopyhät ja ala-arvoiset elokuvat, jotka on Ruotsissa ansaitusti kielletty, on sallittu meillä. Sensuurimme puheenjohtaja ja Norjan Mykle-jutun syyttäjä ovatkin melkein samoin sanoin vakuuttaneet että yksi hyvin tehty on vaarallisempi kuin loppumaton jono heikkoja samanaiheisia teoksia. Mutta mikä lienee psykologin, sosiaalipsykologin käsitys? Kumpi on vaarallisempaa: muutama taiteellisesti korkeatasoinen ja moraalisesti lahjomaton vai huonosti tehty tekopyhyys juoksevalla nauhalla."
Kerrottehan kommenteissa keitä ovat muut suomalaiset "nuoret vihaiset miehet"? Eikä tarvitse miettiä vain elokuvakirjoittajia.
tiistaina, syyskuuta 20, 2005
Tekijänoikeusäänestys
Käykääpä antamassa äänenne ja kommenttinne Digitodayn kyselyyn tekijänoikeuslaista.
Alle kaksi prosenttia äänestäneistä näyttää kannattavan suunnitteilla olevaa muotoilua: äsken siellä käydessäni vajaa 60 oli kannattanut ja 2960 vastustanut.
Viestissäni nostin esiin sen, että lakeja ei pidä kirjoittaa niin, että hyvin monista arkipäivän järjen mukaan toimivista kunnon kansalaisista tehdään lainrikkojia. Tämä on tekijänoikeuslain kohdalla yhtä järkevä periaate kuin minkä tahansa muun lain kohdalla. Tuottajansuojaa ei saa ylikorostaa, vaikka tekijänoikeudet ovat yksi maailman perusasioista.
Valtioneuvosto ja eduskunta ovat ehdotuksellaan kuitenkin olleet hyppäämässä äärimmäiseen kantaan. Ajatus siitä, että ristiriitainen laki hyväksyttäisiin tietoisesti, on omituinen.
Niin kiire asialla ei todellisuudessa ole, etteikö lakiehdotusta voisi korjata. Ei se olisi ensimmäinen kerta. Kiirettä perustelevat vain sulat hatussa.
Alle kaksi prosenttia äänestäneistä näyttää kannattavan suunnitteilla olevaa muotoilua: äsken siellä käydessäni vajaa 60 oli kannattanut ja 2960 vastustanut.
Viestissäni nostin esiin sen, että lakeja ei pidä kirjoittaa niin, että hyvin monista arkipäivän järjen mukaan toimivista kunnon kansalaisista tehdään lainrikkojia. Tämä on tekijänoikeuslain kohdalla yhtä järkevä periaate kuin minkä tahansa muun lain kohdalla. Tuottajansuojaa ei saa ylikorostaa, vaikka tekijänoikeudet ovat yksi maailman perusasioista.
Valtioneuvosto ja eduskunta ovat ehdotuksellaan kuitenkin olleet hyppäämässä äärimmäiseen kantaan. Ajatus siitä, että ristiriitainen laki hyväksyttäisiin tietoisesti, on omituinen.
Niin kiire asialla ei todellisuudessa ole, etteikö lakiehdotusta voisi korjata. Ei se olisi ensimmäinen kerta. Kiirettä perustelevat vain sulat hatussa.
Valtion elokuvasyyni
Elokuvatarkastamon historiaa laitoksen arkistossa tutkiessa tulee aina silloin tällöin vastaan mainioita kansalaiskirjeitä. Yleensä niiden kirjoittajat vaativat kiellettäväksi joko kokonaista elokuvagenreä (esim. "pornoleffat", "seksileffat") tai sitten esitetään välillä aika suorasukaisilta vaikuttavia vaatimuksia jonkun yksittäisen elokuvan kieltämiseksi lähinnä sillä perusteella, että elokuva on loukannut katsojan (tai asiasta kuulleen) henkilökohtaista vakaumusta.
Siksipä seuraava kansalaiskirje maaliskuulta 1977 nostattikin hymyn tutkijan suupieleen. Pelasti päiväni. Toivottavasti teidänkin. Toistan sen sellaisenaan.
”Valtion elokuvasyyni
Eikö voitaisi uudestaan tarkistaa päätöstänne tulion kotimiasen jo vuosia valmiina olevan elokuvan saattamisrksi ns rankaistus veroluokasta vapaaksi. Tämä olisi varmasti paikallaan kun nämä nykyiset elokuva nikkarit tuntuvat olevan melkein seis. Eräskin elokuvateatterin johtaja kiroaa jo kolmattaviikkoa että persanan lama kun katselee illan kassaa. Ei se siitä parane. Toinen elokuvateatterin kassalikka oli pannut lapun sunnuntain erikoisnäytännössä että hän ei näytä mitään. Näytös peruutettu. ilmankos elokuvan nimi Alise ravintolassa. Kyllä olisi saatava edes yksi katsottava elokuva. Syynäkköö se jo alkuviikosta että saadaan kirkkovaatteet pyhänä päälle Kun mennään ”sensurallaa tuijottamaan. Piste.
Työ eläkeläinen.”
Kyse on siis Teuvo Tulion Sensuelasta.
Siksipä seuraava kansalaiskirje maaliskuulta 1977 nostattikin hymyn tutkijan suupieleen. Pelasti päiväni. Toivottavasti teidänkin. Toistan sen sellaisenaan.
”Valtion elokuvasyyni
Eikö voitaisi uudestaan tarkistaa päätöstänne tulion kotimiasen jo vuosia valmiina olevan elokuvan saattamisrksi ns rankaistus veroluokasta vapaaksi. Tämä olisi varmasti paikallaan kun nämä nykyiset elokuva nikkarit tuntuvat olevan melkein seis. Eräskin elokuvateatterin johtaja kiroaa jo kolmattaviikkoa että persanan lama kun katselee illan kassaa. Ei se siitä parane. Toinen elokuvateatterin kassalikka oli pannut lapun sunnuntain erikoisnäytännössä että hän ei näytä mitään. Näytös peruutettu. ilmankos elokuvan nimi Alise ravintolassa. Kyllä olisi saatava edes yksi katsottava elokuva. Syynäkköö se jo alkuviikosta että saadaan kirkkovaatteet pyhänä päälle Kun mennään ”sensurallaa tuijottamaan. Piste.
Työ eläkeläinen.”
Kyse on siis Teuvo Tulion Sensuelasta.
Vuoden 1918 kuvat
Monet ovat varmaankin nähneet erilaisia dokumentteja Suomen sisällissodasta vuonna 1918. Ne käyttävät kuvamateriaalinaan pääasiassa valokuvia, mutta vuoden tapahtumista on säästynyt jonkin verran elokuviakin. Tästä kirjoituksesta selviää mistä ne kuvat ovat peräisin. Dokumenttielokuvista kuvalähde ei yleensä käy ilmi, sillä "arkistomateriaalia" käytetään surutta. Ne ovat kompiloivan elokuvan harmaata massaa, jolta puuttuu identiteetti. Siksi se identiteetti pitää niille palauttaa elokuvahistorian tutkimuksen kautta.
Vuonna 1918 Suomessa käydyn sisällissodan kuvat ovat lähes täysin voittajien historiaa siitä huolimatta, että edellytyksiä olisi voinut olla toisellekin historialle. Sodan puhjetessa maassa käytössä ollut kuvauskalusto jäi suurelta osin punaisten hallitsemille alueille. Punaisten mahdollisista filmausaktiviteeteista ei ole tietoa. Venäläisten kuvaama Krasnaja Finljandia (1918) eli Punainen Suomi on ainoa tunnettu punaisten valtaamaa aluetta kuvaava elokuva. Alun perin venäläiseksi uutiskatsaukseksi tehty elokuva sisältää otoksia mm. Hämeenlinnasta ja punaisten käytössä olleesta panssarijunasta.
Valkoisten hallitsemilla alueilla toimi useita elokuvayhtiöitä. Myös sodan jälkeen useat ulkomaiset elokuvayhtiöt, saksalaiset UFA ja Oskar Messterin Messter-katsaus, Ruotsin Pathé Frères ja kotimaiset Lyyra ja Bio-Filmi / Pallas ikuistivat Mannerheimin ja valkoisen armeijan saapumisen Helsinkiin sekä paraatikuvin että siihen liittyvissä tilanteissa.
Vuonna 1918 filmitarkastukseen tuotiin kaikkiaan 15 elokuvaa. Peräti kahdeksan niistä liittyy oleellisesti sisällissodan päättymiseen. Ne nostivat Mannerheimin filmitähdeksi. Tapa ei ollut uusi, sillä kruunupäät, aateliset, sotilas- ja virkaeliitti olivat maailmanlaajuisesti varhaisen elokuvan houkuttelevinta aineistoa.
Lyyra ehti uutiskilpailussa ensin, sillä Helsinki puhdistuksen jälkeen tuli markkinoille jo 26. huhtikuuta. Pohjoismaisen Biografi Kompanian Kuvia pääkaupungista vapautuspäivien jälkeen ehti tarkastukseen seuravana päivänä ja Pathén Frèresin Ruotsissa toimineen sisarliikkeen valmistama 400 metriä pitkä dokumentaarinen kokonaisuus Suomen parhaillaan käytävästä vapaustaistelusta (Från den pågående frihetskampen i Finland, Ruotsi 1918) saapui tarkastukseen Suomeen vasta 8. päivänä toukokuuta. Ruotsissa elokuva oli tarkastettu jo maaliskuun 16. päivänä.
Ilmeisesti sama kuva-aines ilmestyi hieman lyhempänä elokuun lopussa 1919 dokumenttikoosteessa Kuvia Suomen vapaussodasta, jonka maahantuoja- ja levitysyhtiöksi ilmenee asiakirjoista Erik Estlanderin Finlandia. Lyhentäminen selittyy parhaiten sillä, että elokuvan Ruotsissa kuvatut sankarihautajaiset ja sikäläisten vapaaehtoisten vastaanottojuhlallisuudet on jätetty Suomessa toimitetusta versiosta pois.
Elokuvan alussa valkoisen armeijan ylipäällikkö, kenraali C. G. E. Mannerheim esikuntineen tarkastaa valkoisten päävartion Seinäjoen asemalla, minkä jälkeen samalla paikkakunnalla kuvauskohteena on marssi- ja ampumisoppia saava talonpoikaisosasto ja edelleen rintamalle siirtyvä ruotsalaisten vapaaehtoisten joukko. Väliin on sijoitettu Uudenmaan rakuunoiden koulutusta sotasaalishevosilla.
Kun elokuva siirtyy pohjoiselle rintamalohkolle kuviin tulevat Oulussa tuleen ammutut venäläiskasarmit: sen jälkeen kamera löytää kohteeksi kaupunkiin kootut 1280 punavankia. Oulustakin ruotsalaisyritys löytää kuvattavaksi ruotsalaisia vapaaehtoisia. Oulusta siirrytään Pietarsaareen, jonka komendantti, Svea-tykistörykmentin komentajana toiminut kapteenin arvoinen kreivi Hamilton esiintyy johtamassa tykistökoulua: valkoisen armeijan miehet koulitaan sotasaalistykkien käyttöön. Vaasassa elokuva näyttää isänmaallisten laulujen esityksiä ja kaupungin komendantti Appelgrenin johtamia aseharjoituksia puistokadulla Zacharias Topeliuksen patsaan luona. Oulun tapaan myös Vaasassa oli vankeja, nyt kasarmeihin suljettujen punavankien lisäksi kuvauskohteena ovat venäläiset sotavangit, jotka hakevat soppaa kenttäkeittiöstä. Vöyrin sotakoulun toimintaa kuvattaessa elokuvassa esitetään aliupseereiksi koulutettavien harjoituksia konekivääriammunnassa.
Vaikka elokuva kuvaa lähes täysin läntisen rintaman toimintoja, nähdään lyhyt välähdys myös itäiseltä rintamalta, kun kameran kohteeksi tulevat Varkauden valloituksessa tuhoutuneet ja vahingoittuneet tehdasrakennukset. Idän vierailun jälkeen elokuva siirtyy takaisin länteen ja Seinäjoelta mukaan ovat valikoituneet ratsuväen harjoitukset, joukkojen kokoontuminen Seinäjoen asemalle, minkä jälkeen talonpoikaisosasto nähdään marssi-, konekivääri- ja paraatiharjoituksissa. Vangittujen venäläisten matruusien halonhakkaamisen jälkeen Suomessa kuvattu osuus päättyy, kun esiteetään Vaasassa järjestetty sodassa kaatuneiden valkoisten surusaattue.
Ruotsalaiseen versioon kuuluvat lisäksi kuvaukset Ruotsissa, jossa kuvattiin surujuhla Suomen sisällissodassa kaatuneille ruotsalaisille, joiden arkut kannetaan surusaatossa suurkirkkoon. Alkuperäisversion päättää tapahtumasarja, jossa eloonjääneiden ruotsalaisten vapaaehtoisten prikaati palaa Tukholman satamaan Coole Traider-laivalla, missä heille järjestetään vastaanottoseremonia ja paraati.
Uutisfilmiä muistuttavasta elokuvanteon nopeudesta kertoo Pohjoismaisen Biografi Kompanian säilynyt yhden rullan (60 m) otos Kunniaparaadi Senaatintorilla leijona-lipun kohottamisen johdosta Suomenlinnan huipulle toukokuun 12 p:nä, joka ehti tarkastukseen kuudessa päivässä. Maximin täydellisenä säilynyt Suomen kansallinen sotajoukko tarkastettiin niin ikään 18.5.1918.
Pohjoismaisen Biografi Kompania valmisti vielä kolme filmiä, yhden toukokuun 16. päivän paraatista, yhden Turusta ja Hangosta valtauksen jälkeen, mihin liitettiin otoksia saksalaisesta 'Möwe'-risteilijästä Hangon satamasta sekä kolmannen elokuvan nimeltään Ruotsalainen prikaati. Tämä Mannerheimin kiitos sisällissodan ruotsalaiselle prikaatille on toinen täydellisenä säilynyt sisällissotaan liittyvä filmi. Toukokuun voitonparaatin ikuisti myös Lyyra otsikolla Ylipäällikkö, kenraali Mannerheimin ja nuoren voittoisan kansansotajoukon tulo Helsingiin toukokuun 16 p:nä.
Valkoinen voittoisa armeija säilyi tärkeimpänä dokumentaarisena kuvauskohteena vielä vuonna 1919. Sisällissodan muistojuhlat ja erilaiset sotilasparaatit tallennettiin tarkoin: Suomen Biografi aloitti kuvaustoimintansa elokuvalla Suojeluskuntaparaadi Helsingissä, joka ilmestyi tarkastukseen 17.3., vain vuorokausi paraatin jälkeen. Yhtiö jatkoi elokuvaamista huhtikuussa otsikoilla Tampereen valloituksen muistojuhla, Vuosijuhlallisuudet Helsingissä vapautuksen johdosta, ja edelleen toukokuussa nimikkeillä Suuri paraati Helsingissä toukokuun 16 p:nä kenraali Mannerheimin johtaman armeijan pääkaupunkiin marssimisen vuosipäivän johdosta, Suojeluskunnan kevätjuhlasta Helsingissä 17/5 1919 ja vielä elokuussa kuvatulla elokuvalla Kenraali Mannerheimin vastaanotto H:gissä 16.8.
Kaikkien näiden markkinoille saattamiseen kului aikaa enimmillään kaksi päivää. Kehitys ja kopiointi on tapahtunut yllättävän nopeasti. Vaikuttaisi siltä, että ne tehtiin Suomessa. Se onkin mahdollista, sillä Esko Töyri mainitsee Karl Johanssonin (s. 1879) ja Petter Bäckströmin laboratoriosta puhuessaan siellä olleen todennäköisesti Pathé-merkkisen kopioimiskoneen, joka oli "ilmeisesti jo vuoden 1910 paikkeilla ostettu maahamme. Tällä kopiokoneella kopioitiin elokuvateattereihin tulevat esityskopiot."
Töyrin mukaan tämä ei edes ollut ensimmäinen kopioimiskone Suomessa, sillä Atelier Apollon omistaja Karl Emil Ståhlberg osti Pathélta kopioimiskoneen jo vuonna 1907. Asiasta tiedetään tiedetään varsin vähän, Töyrin sanoin: "Tähän kopiokoneen ostoon jäävätkin tiedot ensimmäisen suomalaisen elokuvalaboratorion jatkovuosien työskentelystä. On kuitenkin varmaa, että vuosien 1907-1919 aikana täytyi olla enemmän kuin yksi elokuvafilminegatiiveja kehittävä ja positiivivedoksia valmistava laboratorio." Töyri viittaa aivan oikein myös ulkomaisten laboratorioiden toimitusaikojen pituuteen ja hitaisiin kulkuyhteyksiin. Suomalainen laboratoriotekniikka on ollut korkeammalla tasolla kuin yleisesti on oletettu.
Elokuvateatteri Maxim tarkastutti vuonna 1918 kaksi elokuvaa: Ylipäällikkö kenraali Mannerheim kiittää ruotsalaista prikaatia ja Saksin prinssi Henrikin käynti Suomessa. Suomessa ei ole tunnettu sitä, että jälkimmäinen on tallessa Bundesarchivissa, ja aineistosta tehty Messter Woche 40 –katsaus sisälsi otoksia otsikolla Besuch Prinz Heinrichs von Saxen in Helsingfors (suom. Saksin prinssi Heinrichin vierailu Helsingissä) ja An der Wasserfälle des Imatra (suom. Imatran kosken äärellä). Katsaukseen, jonka kopiota ei ole Suomessa, voi tutustua Saksan Bundesarchivin alaisuudessa toimivassa digitaalisessa katsausarkistossa <http://www.wochenschau-archiv.de/>. Näin kadonneeksi luultu, Filmographica Fennicaankin mukaan laskettu elokuva, paljastuu Suomi-aiheiseksi saksalaiseksi uutiskatsaukseksi.
Suomen Biografi ehti mainittujen elokuviensa lisäksi valmistamaan neljä muuta uutisaihetta, joista niistäkin kaksi liittyi sotilaalliseen teemaan: Englantilaisen amiraalilaivan vierailu Helsingissä 9.5. 1919, Promotsioni toukokuun 31. p:nä, Promovendien retkeily Suomenlinnaan ja Uudenmaan Rakuunarykmentin ratsastuskilpailut 2. VI 1919. Sen sijaan Hjalmar V. Pohjanheimon omistaman Lyyran dokumentoiva filmaustoiminta oli tässä vaiheessa jo harvaa, mutta sekin kulki samaa sotilaallista latua, sillä vuoden ainoaksi elokuvaksi jäi musiikkiaiheinen Suomen vapausmarssi, Jääkärien marssi, joka tarkastettiin huhtikuussa 1919.
Suuri promotioni Helsingissä kelpasi kuvausaiheeksi ja elokuvan otsikoksi myös uudelle elokuvayhtiö Pallakselle. Sen yhtiöjärjestys hyväksyttiin 28.12. 1918. Yhtiön 500 osakkeen osakekannan merkitsivät keskenään tasan yhtiön toimitusjohtaja Sven E. Svensson, hallituksen varsinaiset jäsenet johtaja Karl Edvard Jonsson ja kauppias Herman Bernstein; kaksi muuta osakkeenomistajaa olivat johtaja Oscar Jahn ja arkkitehti Nils Wasastjerna. Aktiebolaget Bio-Film päätti toimintansa toukokuussa 1920 ja rekisteröitiin lakanneeksi 10.10. 1922. Käytännössä yhtiön toiminta oli siirtynyt Svenssonin omistamaan, "elokuvatoimintaa" harjoittavan yhtiöön Pallas Teatern Innehafvare A. B. Bio Film, joka merkittiin rekisteriin 26.11. 1919. Se tarkoitti vain Hagasundgatan 3:ssa sijainneen elokuvateatterin pyörittämistä.
Ennen Pallas-aikoja, Bio -nimellä toimiessaan yhtiö valmisti kolme elokuvaa: Suomen talvikisat ja Suomen talvikisat II sekä Valtionhoitaja Mannerheimin paluu Helsinkiin 22/2. Mannerheim haki tuolloin lännestä, erityisesti Iso-Britanniasta, tukea Suomen itsenäistymiselle. Yhtiö valmisti maaliskuusta lähtien uudella Pallas-nimellä kuusi elokuvaa, joissa liikutaan samoilla paraatikuvauslinjoilla: ohjelmaan kuuluivat maaliskuinen Suojeluskunnan paraati Helsingissä, missä kuvattiin myös huhtikuun 13. päivän paraati, Tampereen paraati ja kahdessa osassa tarkastettu Helsingin toukokuun paraati. Sotilaallisen kuvauksen ohella yhtiön kuvausohjelmaan mahtuivat myös vankileirinäkin tuolloin toiminut Suomenlinna.
Suomen sisällissotaa kuvaavista elokuvista tärkeimpiin kuuluu saksalaisen UFA-yhtymän Deutsche Hilfe für Finnland (suom. Saksan apu Suomelle, 1918), joka lähtee liikkeelle Kielin satamasta ja seuraa aluksi kenraali Rüdiger von der Goltzin (s. 1865) johtamaa 9500 miehen vahvuista Itämeren divisioonaa laivamatkalla myrskyisän Itämeren halki Hankoon. Siinä tallennetaan 3.-4. huhtikuuta tapahtunut rantautuminen, joukkojen ja materiaalin purkaminen laivasta, mitä seuraa jalkamarssi varsin kuraisissa olosuhteissa halki kumpuilevien maastojen kohti Helsinkiä, ja mihin helpotukseksi ainakin osalle joukosta tulee eteneminen rautateitse resiinalla.
Helsingin valtaaminen toteutui 12.-13.4, minkä osoituksena elokuvassa näytetään tykistötaisteluja kaupungin reunamilta, vangittuja punaisia rautatien varrella ja heidän kokoamisensa Kauppatorilla, siellä täällä esillä on myös kaatuneita punaisia. Sen jälkeen palataan hetkeksi taisteluihin ilmeisesti Ilmalassa. Rautatieasemalta Helsingistä kameran eteen tulee lisää vangittuja punaisia, jotka on siirretty vankijunaan. Laiturilla näkyy ammuttuja punaisia. Esplanadilta kuvataan saksalaisten puhdistusoperaatiota tark'ampujia kohtaan, mitä seuraa kuvia Turun kasarmin kulmalta, Senaatintorilta ja Esplanadilta. Mukaan on mahdutettu kaksi paraatia, ensin Helsingin suojeluskunnan marssi Pohjois-Esplanadia pitkin, sitten samaa reittiä kulkenut saksalaisten sotilaiden paraati, jonka päätöstä seurataan myös Senaatintorilla, jossa puheita pitävät niin kreivi von der Goltz kuin Helsingin kaupungin edustajakin. Lopuksi näytetään tapahtumia seuraavaa yleisöä kadulla ja saksalaiset marssivat räntäsateen peittämällä Esplanadilla. Elokuvan viimeinen kuva esittää vallan ja kontrollin symbolina saksalaisen vartiosotilaan ratsun selässä.
Elokuva säilyi Saksassa, viimeksi DDR:n filmikeskusarkistossa, mistä se saatiin vaihtosopimuksin Suomeen ja tallennettiin Puolustusvoimain elokuva-arkistoon, joka vuoden 2004 alusta yhdistettiin Suomen elokuva-arkistoon.
Vuonna 1918 Suomessa käydyn sisällissodan kuvat ovat lähes täysin voittajien historiaa siitä huolimatta, että edellytyksiä olisi voinut olla toisellekin historialle. Sodan puhjetessa maassa käytössä ollut kuvauskalusto jäi suurelta osin punaisten hallitsemille alueille. Punaisten mahdollisista filmausaktiviteeteista ei ole tietoa. Venäläisten kuvaama Krasnaja Finljandia (1918) eli Punainen Suomi on ainoa tunnettu punaisten valtaamaa aluetta kuvaava elokuva. Alun perin venäläiseksi uutiskatsaukseksi tehty elokuva sisältää otoksia mm. Hämeenlinnasta ja punaisten käytössä olleesta panssarijunasta.
Valkoisten hallitsemilla alueilla toimi useita elokuvayhtiöitä. Myös sodan jälkeen useat ulkomaiset elokuvayhtiöt, saksalaiset UFA ja Oskar Messterin Messter-katsaus, Ruotsin Pathé Frères ja kotimaiset Lyyra ja Bio-Filmi / Pallas ikuistivat Mannerheimin ja valkoisen armeijan saapumisen Helsinkiin sekä paraatikuvin että siihen liittyvissä tilanteissa.
Vuonna 1918 filmitarkastukseen tuotiin kaikkiaan 15 elokuvaa. Peräti kahdeksan niistä liittyy oleellisesti sisällissodan päättymiseen. Ne nostivat Mannerheimin filmitähdeksi. Tapa ei ollut uusi, sillä kruunupäät, aateliset, sotilas- ja virkaeliitti olivat maailmanlaajuisesti varhaisen elokuvan houkuttelevinta aineistoa.
Lyyra ehti uutiskilpailussa ensin, sillä Helsinki puhdistuksen jälkeen tuli markkinoille jo 26. huhtikuuta. Pohjoismaisen Biografi Kompanian Kuvia pääkaupungista vapautuspäivien jälkeen ehti tarkastukseen seuravana päivänä ja Pathén Frèresin Ruotsissa toimineen sisarliikkeen valmistama 400 metriä pitkä dokumentaarinen kokonaisuus Suomen parhaillaan käytävästä vapaustaistelusta (Från den pågående frihetskampen i Finland, Ruotsi 1918) saapui tarkastukseen Suomeen vasta 8. päivänä toukokuuta. Ruotsissa elokuva oli tarkastettu jo maaliskuun 16. päivänä.
Ilmeisesti sama kuva-aines ilmestyi hieman lyhempänä elokuun lopussa 1919 dokumenttikoosteessa Kuvia Suomen vapaussodasta, jonka maahantuoja- ja levitysyhtiöksi ilmenee asiakirjoista Erik Estlanderin Finlandia. Lyhentäminen selittyy parhaiten sillä, että elokuvan Ruotsissa kuvatut sankarihautajaiset ja sikäläisten vapaaehtoisten vastaanottojuhlallisuudet on jätetty Suomessa toimitetusta versiosta pois.
Elokuvan alussa valkoisen armeijan ylipäällikkö, kenraali C. G. E. Mannerheim esikuntineen tarkastaa valkoisten päävartion Seinäjoen asemalla, minkä jälkeen samalla paikkakunnalla kuvauskohteena on marssi- ja ampumisoppia saava talonpoikaisosasto ja edelleen rintamalle siirtyvä ruotsalaisten vapaaehtoisten joukko. Väliin on sijoitettu Uudenmaan rakuunoiden koulutusta sotasaalishevosilla.
Kun elokuva siirtyy pohjoiselle rintamalohkolle kuviin tulevat Oulussa tuleen ammutut venäläiskasarmit: sen jälkeen kamera löytää kohteeksi kaupunkiin kootut 1280 punavankia. Oulustakin ruotsalaisyritys löytää kuvattavaksi ruotsalaisia vapaaehtoisia. Oulusta siirrytään Pietarsaareen, jonka komendantti, Svea-tykistörykmentin komentajana toiminut kapteenin arvoinen kreivi Hamilton esiintyy johtamassa tykistökoulua: valkoisen armeijan miehet koulitaan sotasaalistykkien käyttöön. Vaasassa elokuva näyttää isänmaallisten laulujen esityksiä ja kaupungin komendantti Appelgrenin johtamia aseharjoituksia puistokadulla Zacharias Topeliuksen patsaan luona. Oulun tapaan myös Vaasassa oli vankeja, nyt kasarmeihin suljettujen punavankien lisäksi kuvauskohteena ovat venäläiset sotavangit, jotka hakevat soppaa kenttäkeittiöstä. Vöyrin sotakoulun toimintaa kuvattaessa elokuvassa esitetään aliupseereiksi koulutettavien harjoituksia konekivääriammunnassa.
Vaikka elokuva kuvaa lähes täysin läntisen rintaman toimintoja, nähdään lyhyt välähdys myös itäiseltä rintamalta, kun kameran kohteeksi tulevat Varkauden valloituksessa tuhoutuneet ja vahingoittuneet tehdasrakennukset. Idän vierailun jälkeen elokuva siirtyy takaisin länteen ja Seinäjoelta mukaan ovat valikoituneet ratsuväen harjoitukset, joukkojen kokoontuminen Seinäjoen asemalle, minkä jälkeen talonpoikaisosasto nähdään marssi-, konekivääri- ja paraatiharjoituksissa. Vangittujen venäläisten matruusien halonhakkaamisen jälkeen Suomessa kuvattu osuus päättyy, kun esiteetään Vaasassa järjestetty sodassa kaatuneiden valkoisten surusaattue.
Ruotsalaiseen versioon kuuluvat lisäksi kuvaukset Ruotsissa, jossa kuvattiin surujuhla Suomen sisällissodassa kaatuneille ruotsalaisille, joiden arkut kannetaan surusaatossa suurkirkkoon. Alkuperäisversion päättää tapahtumasarja, jossa eloonjääneiden ruotsalaisten vapaaehtoisten prikaati palaa Tukholman satamaan Coole Traider-laivalla, missä heille järjestetään vastaanottoseremonia ja paraati.
Uutisfilmiä muistuttavasta elokuvanteon nopeudesta kertoo Pohjoismaisen Biografi Kompanian säilynyt yhden rullan (60 m) otos Kunniaparaadi Senaatintorilla leijona-lipun kohottamisen johdosta Suomenlinnan huipulle toukokuun 12 p:nä, joka ehti tarkastukseen kuudessa päivässä. Maximin täydellisenä säilynyt Suomen kansallinen sotajoukko tarkastettiin niin ikään 18.5.1918.
Pohjoismaisen Biografi Kompania valmisti vielä kolme filmiä, yhden toukokuun 16. päivän paraatista, yhden Turusta ja Hangosta valtauksen jälkeen, mihin liitettiin otoksia saksalaisesta 'Möwe'-risteilijästä Hangon satamasta sekä kolmannen elokuvan nimeltään Ruotsalainen prikaati. Tämä Mannerheimin kiitos sisällissodan ruotsalaiselle prikaatille on toinen täydellisenä säilynyt sisällissotaan liittyvä filmi. Toukokuun voitonparaatin ikuisti myös Lyyra otsikolla Ylipäällikkö, kenraali Mannerheimin ja nuoren voittoisan kansansotajoukon tulo Helsingiin toukokuun 16 p:nä.
Valkoinen voittoisa armeija säilyi tärkeimpänä dokumentaarisena kuvauskohteena vielä vuonna 1919. Sisällissodan muistojuhlat ja erilaiset sotilasparaatit tallennettiin tarkoin: Suomen Biografi aloitti kuvaustoimintansa elokuvalla Suojeluskuntaparaadi Helsingissä, joka ilmestyi tarkastukseen 17.3., vain vuorokausi paraatin jälkeen. Yhtiö jatkoi elokuvaamista huhtikuussa otsikoilla Tampereen valloituksen muistojuhla, Vuosijuhlallisuudet Helsingissä vapautuksen johdosta, ja edelleen toukokuussa nimikkeillä Suuri paraati Helsingissä toukokuun 16 p:nä kenraali Mannerheimin johtaman armeijan pääkaupunkiin marssimisen vuosipäivän johdosta, Suojeluskunnan kevätjuhlasta Helsingissä 17/5 1919 ja vielä elokuussa kuvatulla elokuvalla Kenraali Mannerheimin vastaanotto H:gissä 16.8.
Kaikkien näiden markkinoille saattamiseen kului aikaa enimmillään kaksi päivää. Kehitys ja kopiointi on tapahtunut yllättävän nopeasti. Vaikuttaisi siltä, että ne tehtiin Suomessa. Se onkin mahdollista, sillä Esko Töyri mainitsee Karl Johanssonin (s. 1879) ja Petter Bäckströmin laboratoriosta puhuessaan siellä olleen todennäköisesti Pathé-merkkisen kopioimiskoneen, joka oli "ilmeisesti jo vuoden 1910 paikkeilla ostettu maahamme. Tällä kopiokoneella kopioitiin elokuvateattereihin tulevat esityskopiot."
Töyrin mukaan tämä ei edes ollut ensimmäinen kopioimiskone Suomessa, sillä Atelier Apollon omistaja Karl Emil Ståhlberg osti Pathélta kopioimiskoneen jo vuonna 1907. Asiasta tiedetään tiedetään varsin vähän, Töyrin sanoin: "Tähän kopiokoneen ostoon jäävätkin tiedot ensimmäisen suomalaisen elokuvalaboratorion jatkovuosien työskentelystä. On kuitenkin varmaa, että vuosien 1907-1919 aikana täytyi olla enemmän kuin yksi elokuvafilminegatiiveja kehittävä ja positiivivedoksia valmistava laboratorio." Töyri viittaa aivan oikein myös ulkomaisten laboratorioiden toimitusaikojen pituuteen ja hitaisiin kulkuyhteyksiin. Suomalainen laboratoriotekniikka on ollut korkeammalla tasolla kuin yleisesti on oletettu.
Elokuvateatteri Maxim tarkastutti vuonna 1918 kaksi elokuvaa: Ylipäällikkö kenraali Mannerheim kiittää ruotsalaista prikaatia ja Saksin prinssi Henrikin käynti Suomessa. Suomessa ei ole tunnettu sitä, että jälkimmäinen on tallessa Bundesarchivissa, ja aineistosta tehty Messter Woche 40 –katsaus sisälsi otoksia otsikolla Besuch Prinz Heinrichs von Saxen in Helsingfors (suom. Saksin prinssi Heinrichin vierailu Helsingissä) ja An der Wasserfälle des Imatra (suom. Imatran kosken äärellä). Katsaukseen, jonka kopiota ei ole Suomessa, voi tutustua Saksan Bundesarchivin alaisuudessa toimivassa digitaalisessa katsausarkistossa <http://www.wochenschau-archiv.de/>. Näin kadonneeksi luultu, Filmographica Fennicaankin mukaan laskettu elokuva, paljastuu Suomi-aiheiseksi saksalaiseksi uutiskatsaukseksi.
Suomen Biografi ehti mainittujen elokuviensa lisäksi valmistamaan neljä muuta uutisaihetta, joista niistäkin kaksi liittyi sotilaalliseen teemaan: Englantilaisen amiraalilaivan vierailu Helsingissä 9.5. 1919, Promotsioni toukokuun 31. p:nä, Promovendien retkeily Suomenlinnaan ja Uudenmaan Rakuunarykmentin ratsastuskilpailut 2. VI 1919. Sen sijaan Hjalmar V. Pohjanheimon omistaman Lyyran dokumentoiva filmaustoiminta oli tässä vaiheessa jo harvaa, mutta sekin kulki samaa sotilaallista latua, sillä vuoden ainoaksi elokuvaksi jäi musiikkiaiheinen Suomen vapausmarssi, Jääkärien marssi, joka tarkastettiin huhtikuussa 1919.
Suuri promotioni Helsingissä kelpasi kuvausaiheeksi ja elokuvan otsikoksi myös uudelle elokuvayhtiö Pallakselle. Sen yhtiöjärjestys hyväksyttiin 28.12. 1918. Yhtiön 500 osakkeen osakekannan merkitsivät keskenään tasan yhtiön toimitusjohtaja Sven E. Svensson, hallituksen varsinaiset jäsenet johtaja Karl Edvard Jonsson ja kauppias Herman Bernstein; kaksi muuta osakkeenomistajaa olivat johtaja Oscar Jahn ja arkkitehti Nils Wasastjerna. Aktiebolaget Bio-Film päätti toimintansa toukokuussa 1920 ja rekisteröitiin lakanneeksi 10.10. 1922. Käytännössä yhtiön toiminta oli siirtynyt Svenssonin omistamaan, "elokuvatoimintaa" harjoittavan yhtiöön Pallas Teatern Innehafvare A. B. Bio Film, joka merkittiin rekisteriin 26.11. 1919. Se tarkoitti vain Hagasundgatan 3:ssa sijainneen elokuvateatterin pyörittämistä.
Ennen Pallas-aikoja, Bio -nimellä toimiessaan yhtiö valmisti kolme elokuvaa: Suomen talvikisat ja Suomen talvikisat II sekä Valtionhoitaja Mannerheimin paluu Helsinkiin 22/2. Mannerheim haki tuolloin lännestä, erityisesti Iso-Britanniasta, tukea Suomen itsenäistymiselle. Yhtiö valmisti maaliskuusta lähtien uudella Pallas-nimellä kuusi elokuvaa, joissa liikutaan samoilla paraatikuvauslinjoilla: ohjelmaan kuuluivat maaliskuinen Suojeluskunnan paraati Helsingissä, missä kuvattiin myös huhtikuun 13. päivän paraati, Tampereen paraati ja kahdessa osassa tarkastettu Helsingin toukokuun paraati. Sotilaallisen kuvauksen ohella yhtiön kuvausohjelmaan mahtuivat myös vankileirinäkin tuolloin toiminut Suomenlinna.
Suomen sisällissotaa kuvaavista elokuvista tärkeimpiin kuuluu saksalaisen UFA-yhtymän Deutsche Hilfe für Finnland (suom. Saksan apu Suomelle, 1918), joka lähtee liikkeelle Kielin satamasta ja seuraa aluksi kenraali Rüdiger von der Goltzin (s. 1865) johtamaa 9500 miehen vahvuista Itämeren divisioonaa laivamatkalla myrskyisän Itämeren halki Hankoon. Siinä tallennetaan 3.-4. huhtikuuta tapahtunut rantautuminen, joukkojen ja materiaalin purkaminen laivasta, mitä seuraa jalkamarssi varsin kuraisissa olosuhteissa halki kumpuilevien maastojen kohti Helsinkiä, ja mihin helpotukseksi ainakin osalle joukosta tulee eteneminen rautateitse resiinalla.
Helsingin valtaaminen toteutui 12.-13.4, minkä osoituksena elokuvassa näytetään tykistötaisteluja kaupungin reunamilta, vangittuja punaisia rautatien varrella ja heidän kokoamisensa Kauppatorilla, siellä täällä esillä on myös kaatuneita punaisia. Sen jälkeen palataan hetkeksi taisteluihin ilmeisesti Ilmalassa. Rautatieasemalta Helsingistä kameran eteen tulee lisää vangittuja punaisia, jotka on siirretty vankijunaan. Laiturilla näkyy ammuttuja punaisia. Esplanadilta kuvataan saksalaisten puhdistusoperaatiota tark'ampujia kohtaan, mitä seuraa kuvia Turun kasarmin kulmalta, Senaatintorilta ja Esplanadilta. Mukaan on mahdutettu kaksi paraatia, ensin Helsingin suojeluskunnan marssi Pohjois-Esplanadia pitkin, sitten samaa reittiä kulkenut saksalaisten sotilaiden paraati, jonka päätöstä seurataan myös Senaatintorilla, jossa puheita pitävät niin kreivi von der Goltz kuin Helsingin kaupungin edustajakin. Lopuksi näytetään tapahtumia seuraavaa yleisöä kadulla ja saksalaiset marssivat räntäsateen peittämällä Esplanadilla. Elokuvan viimeinen kuva esittää vallan ja kontrollin symbolina saksalaisen vartiosotilaan ratsun selässä.
Elokuva säilyi Saksassa, viimeksi DDR:n filmikeskusarkistossa, mistä se saatiin vaihtosopimuksin Suomeen ja tallennettiin Puolustusvoimain elokuva-arkistoon, joka vuoden 2004 alusta yhdistettiin Suomen elokuva-arkistoon.
maanantaina, syyskuuta 19, 2005
Onko tarpeeksi?
Onko 14 tunnin työpäivä tarpeeksi? Vai pitäisikö vielä venyttää?
Aina muutaman tunnin välein tulee väsymys. Mutta kun jatkaa, niin taas jaksaa.
Ja kun oikein väsyttää voi vaihtaa paikkaa. Matkalla voi lukea jotakin semmoista, minkä pohjalta aikoo kirjoittaa lisää. Tai sitten pitää oikolukea entistä.
Välillä pilkahtaa valo. Voi tästä selvitäkin. Välillä tuntuu siltä, että ei.
Sata sivua rikki. Puolet lisää, niin a vot. Saa mennä vähän ylikin. Ei kannata ihmetellä, jos kirjoituksia tulee harvemmin juuri nyt.
Aina muutaman tunnin välein tulee väsymys. Mutta kun jatkaa, niin taas jaksaa.
Ja kun oikein väsyttää voi vaihtaa paikkaa. Matkalla voi lukea jotakin semmoista, minkä pohjalta aikoo kirjoittaa lisää. Tai sitten pitää oikolukea entistä.
Välillä pilkahtaa valo. Voi tästä selvitäkin. Välillä tuntuu siltä, että ei.
Sata sivua rikki. Puolet lisää, niin a vot. Saa mennä vähän ylikin. Ei kannata ihmetellä, jos kirjoituksia tulee harvemmin juuri nyt.
Minulla ne jäävät aina kesken.
Keskeneräiset romaaninalut ovat aina olleet hobbyni. Tässä eräs arkistojen kätköistä vahingossa löytynyt, peräisin noin vuodelta 1995. Siitä voi helposti päätellä miksi minusta ei tullut fiktion parissa työskentelevää kirjailijaa. Tuomiot kommentteihin.
LUKU 1
Alexilla ja minulla oli yksi tärkeä ero.
Hänellä oli ollut vain yksi isäntä. Ja nyt kun isäntä oli kuollut, Alex kertoi itsekin kuolleensa. Ihmettelin kyllä, olisiko se niin helppoa? Voisiko uskollinen koira noin vain kuolla pois sillä perusteella, että isäntä oli kuollut?
Alexin peite oli tavanomainen. Hän saapui Suomeen opiskelijana, oppi kielen ammatille tyypilliseen tapaan nopeasti ja sijoittui kansainvälistyneen yrityksen markkinointiosastolle koordinoimaan ja vetämään erilaisia ulkomaankaupan projekteja.
Kahden sihteerinsä turvin -- molemmat Alexin itse valitsemana pätevämpiä kuin hän itse -- Alex pääsi asemaan, jossa saattoi hyvinkin tehdä semmoisia palveluksia, joita minäkin tein elääkseni.
LUKU 2
Avonaisesta ikkunasta kantautuvat äänet ja kovakantaisten kenkien kopina sekoittuivat sisäisen vasaran kalkkeeseen. Hälyn kohinaa ja kiviseinissä kaikuvia huutoja säestivät viipyilevät äänimerkit. Vihdoin äänet muodostivat puhetta, se oli kreikkaa, joka tottumattoman korvassa helisi italialta. Yksityiskohdat täsmäsivät epävarmaan mielikuvaan.
Hämärän huoneen leveät kattopalkit olivat ensituntumalta liian lähellä enkä päässyt irti harmaiden lankkujen irvistelevistä kosteusläikistä. Veto hartioissa ja kylmänkelmeät sormet kuin vieraan antoivat tuta ettei minulla jostakin syystä ollut vaatteita, mutta keskivartaloa sentään peitti kostea kangas. Käteni olivat levällään kuin ristinpuulla.
Kun yritin paeta kalloon sinkoutuvia säkenöitä, kipu naulasi minut paikoilleen enkä päässyt ylös. Vasemmasta silmästä takaraivoon puhkoi polttava sahalaitainen laser? Ennen kuin ehdin ähkäistä kivusta tuli muisto: tämä oli tapahtunut aiemminkin. Silmään pistetty tikari tuli tutusti.
Käännyin kuolemaa säikähtäneenä kyljelleni ja tunsin miten kapean sängyn rosoinen metallireuna painoi kupeitani kipeästi. Kierähdin vingahtaen laidan yli ja hetkistä myöhemmin tömähdin raskaasti lattialle keskelle pullojen kilinää. Lopullista helpottavaa räsähdystä ei sydämen pamppailun yli kuulunut. Kiusa jatkui.
Lattialta löysin silmälasini ja yritin vaivalloisesti taivuttaa löysät sangat korvien taakse. Ulkopuolisen maailman kirkastuessa lievästi roosaiseksi mutta samalla hämmentävän sameaksi silmäilin edessäni aukeavaa näkymää. Se oli mitä mainioin kokoelma eksoottisten ouzopullojen etikettejä.
Haparoin etsimääni, löysinkin pian ja join pitkän siivun lämmintä anispolttavaa. Haukoin henkeä kuin olisin vasta maailmaan tullut. En silti huutanut ääneen, niin kuin tämän maan ahdistetut joskus ennen.
Kohottauduin lopulta takaisin sänkyyn, sillä kivilattian jäänkylmyys poltti, mutta toiviomatkalla minun piti pysähtyä hetekan rautaiselle reunalle. Niskaa verryttäessä huone näytti hotellihuoneelta, vieläpä hyvin halvalta hotellihuoneelta, ja muuta ei ollut tarjolla kuin sänky, pöytä, tuoli ja pienen pieni lavuaari. Vaatteet olivat huolimattomasti viskattu tuolin karmille. Mutta ne olivat jumalankiitos tallessa, juolahti mieleeni, ja vaikka housuni prässit olivatkin menneet, niin taskuista löysin Amos Ajohurjalle kirjoitetun Suomen Tasavallan passin, matkalippuja ja rahaa.
"Minä" olin "minä", olin mitä todennäköisimmin Kreikassa, minulla oli lailliselta tuntuva vaikka vähän turhan korkeakirjallinen nimi, käteistä rahaa, luottamusta herättävä luottokortti, kelvollinen passi, ja käytettyjä ja käyttämättömiä matkalippuja vähän joka puolelle Eurooppaa. Ennen kaikkea minulla oli elävä elämä.
Olin oikeastaan ansainnut toisenkin ouzokulauksen.
Kun sitten raaskin luopua katselemasta pullon vartta, huomasin, että kauan sitten maalatussa puuovessa ei näyttänyt olevan lukkoja. Mitäs siitä, ei minulla koskaan ollut matkatavaroita. Paksulla lompakolla voi aina pyytää.
Kolkon käytävän toisesta päästä laskeutuivat portaat, josta pääsin aulaan -- amerikkalainen vinosta suusta huudettu "Hi" -- ja ulos hirvittävään kirkkauteen, kuivuuttaan pölyävälle ja tunkkaiselle kadunpätkälle, jossa yksikin karamellipaperi seinustalla näytti saastaiselta kuin urbaanin perkeleen tunkio ja käännyin kohta vasemmalle, turkkilaisen Mustafan baariin aamiaiselle niin kuin ilmeisesti eilenkin, huomenna ja kolmen viikon päästä. Se on minun Ateenaani, oikein tai väärin.
Maitokahvia ja kaksi paistettua munaa, "please", ja huimauksen kadottua hiivin takaisin kapeita kujia pitkin hotelliin, suihkuun ja petiin. Ja vain kolme tuntia myöhemmin matkasin jumalaiselle Sokrateulle, rähjäisen turistihotellin viereen. Työnnyin sisään sanomaan terveiset tytöille jotka olivat punaisella sametilla vuoratussa lämpimässä huoneessa jo viikkoja hieroneet jäsenistäni pois ylimääräiset jännitykset vuosituhantisen tiedon antamalla varmuudella.
Paria tuntia myöhemmin maailma pyöri lähes entiseen malliin. Istuin syrjäisessä kahvilassa ja hankasin lasin reunalla ympyrää pöydän silopintaan. Tuijotin rypistynyttä paperiarkkia, jonka edellisenä päivänä olin hakenut poste restantesta. Se oli sinetöity kirje Helsingistä, päivätty pari viikkoa aiemmin.
Alex oli tappanut itsensä.
Mustiin pukeutunut baarimikko havahdutti minut takaisin tähän maailmaan, kun hän murteellisella englannillaan tiedusteli, oliko minulla jokin hätänä.
Sanoin kulmakarvojaan ammattimaisesti nostelleelle mikolle, että itkin muuten vain, janooni itkin.
- "One more, please", sanoin ja työnsin setelin hänen liivintaskuunsa ja viitoin kädelläni poispäin. Ja kun horjuin majataloon, tuoksuisa ilta oli jo mustunut, mutta oli yhä lämmintä. Siitä olin aina pitänyt, mustasta pimeästä ja lempeästä lämpimästä. Hotelliin sisälle kolistellessani olin niin väsynyt etten jaksanut reagoida edes vastaanoton miehen typerään päänpuisteluun. Tipeistään ne sen sitten muistavat.
LUKU 2
Helsinkiin tuleminen on talvella aina yhtä vastenmielistä. Luonnosta löyhysi jumalaapelkämätön pakkanen, joka ei säästänyt ketään. Pakkasta ei päässyt pakoon sisätiloissakaan, sillä kaikkialla vaanivat töykeät "palvelijat". Veroilla he kaiken selittivät.
Verojen pelisääntöjen mukainen maksaminen on tälle verojen maksamiseen spesialisoituneelle kansakunnalle harvinaisen vaikeata. Ehkä he eivät pitäneet itsestään? Suomessa vakituisesti asuvat ovat siihen toki tottuneet. He osasivat kuin luonnostaan suhtautua kehen tahansa ystävälliseen ihmiseen epäillen.
Helsinki-Vantaan lentokentällä ei ollut tungosta, ja löydettyäni pitkän kaivelun jälkeen niin sanotun kotimaisen passin saatoin ohittaa unionin ulkopuolelta tulleet. He jäivät odottamaan viisikymmenmetriseen jonoon tulotarkastusta. Huomasin kuitenkin salamavalon räpsähdyksen vapaakäytävää pitkin kulkiessani, joten ilmeisesti joku oli katsonut tarpeelliseksi painaa nappia minun kohdallani.
Kyllä viranomaisilla kuviani riitti, se ei ollut suurin ongelmani.
Bussissa kaupunkiin köröttäessä minulla oli tovi aikaa miettiä, mitä tässä jumalattomassa maassa kuin satatuhatta jäätynyttä järveä oikein tekisin. Minulla ei ollut mitään "työmääräystä", tai ainakaan kukaan ei maksaisi oleskeluani. Saatoin yhtä hyvin viettää päivän pari Helsingissä "tutkimassa" Alexin itsemurhaan liittyviä olosuhteita.
Soitin Jannille Ateneumin nurkalla olevasta puhelinkopista jonka lasit oli lyöty pirstoiksi. Oliko hän kuullut mitään Alexista? Hän sanoi kiihtyneenä ettei tiennyt eikä erityisemmin halunnutkaan tietää missä on "se saatanan sovinistimulkku, joka nussi Nuuksion hirvetkin". Janni kertoi, että Alexin "siroääniset sihteerit" olivat sanoneet Alexin lähteneen lomalle jo silloin, kun Janni oli lähtenyt hänen luotaan "lopullisesti".
- "Ja siitä minä olin varma, ettei minun tarvitsisi koskaan enää nähdä sinun kaltaistasi rottaa", Janni sylki luuriin.
Paiskasin puhelimen kiinni tuntematta suurta myötätuntoa. Silti vain varttituntia myöhemmin marssin kukkakauppaan ja annoin tehtäväksi viedä "rakkain terveisin Jannille" jäähyväisiksi ja kiitokseksi biologian oppitunnista tiun tulipunaisia ruusuja.
Isäntien uhreja on aina hyvitettävä.
Maa oli muuttunut sitten edellisen vierailuni. Tavallista ruokapaikkaa sai kaupungin keskustasta etsiä, kun kaikki keskustan ravintolat tarjosivat vain olutta ja saatanallisia säkeitä sadan desibelin voimalla
. Amerikkalaisbaarissa vauhdikkaasti lörpötellyt baarimikko kertoi minulle, että lama kuin nälkäkurki oli tappanut keskustan työpaikat ja siten ravintoloiden ruokailevat asiakkaat. Ihmiset nakersivat porkkanaa ja keittivät suuren suosion saaneita pussikeittoja työpaikkojen taukohuoneissa yleistyneillä mikroaaltouuneilla. Jopa toisten rahoilla syövät olivat saaneet havaita heille niin rakkaiden tuhlauspaikkojen häviävän katukuvasta.
Helsinki oli muutamassa vuodessa alkanut muistuttaa katukuvan monikansallisuudellaan mitä tahansa läntistä suurehkoa kaupunkeja. Niinpä puistonpenkille -- vuodenaika oli toki syytä ottaa huomioon -- tai pieneen baariin puikahtavan free lance -vakoojan työ oli entistä helpompaa. Kukaan ei kiinnittänyt vieraaseen aksenttiin ja pukeutumiseen enää huomiota.
Asialla oli varjopuolensakin. Kuka tahansa saattoi ymmärtää puhettasi. Oikealla hetkellä vaikenemisesta oli tullut entistäkin paremmalla karaattiluvulla varustettua jalometallia. Tuppisuiden maassa se ei ollut ongelma.
Tapasin perinteisessä ravintolatapaamisessa suomalaistuneen pietarilaismiehen, jonka tiesin silloin tällöin toimineen Alexin apuna, siis free-lance vailla eläketurvaa hänkin. Erinomaisen kateenkorva-annoksen jälkeen kahvia ja konjakkia siemaistessa Juri kertoi Alexin hoitaneen viimeisenä työnään isännän käteisvarojen siirtoa maailmalle.
- Kun isäntä kuoli, kukaan ei halunnut odottaa perinnönjakoa, Juri sanoi.
- Siinä olisikin jäänyt epäilemättä luu vetävän käteen, naurahdin.
- Totta. Kaikki irtoava siirrettiin pois.
Tällekin alueelle, jota Juri ei maantieteellisesti täsmentänyt, jättiläisen aarrekammiosta lohkaistiin reilu pino vaihdettavia valuuttoja obligaatioihin, säätiöihin, velkakirjoihin, ja myös pieniä investointivaroja yksityisyrittäjiksi siirtyneille todellisille ystäville, joiden apua vielä joskus tarvittaisiin. Ketju kattoi sopivasti koko maan eikä oikeastaan minkäänlaisia takaiskuja ollut koettu, vaikka huhujen vuoksi asia periaatteessa tunnettiinkin kovin hyvin.
Hoidettuaan työnsä perusteellisesti Alex kuoli. Hän saattoi olla haudattuna yhteen satojen iäti vaikenevien ystäviensä takahuoneeseen.
Puolituntisen tapaamisen lopussa Juri katsoi parhaaksi varoittaa minua.
- "Alexin ystävät saattavat olla ronskeja", hän sanoi huolenrypyt otsallaan ja jatkoi samaan hengenvetoon:
- "Nuuskijoilta ei välttämättä kysellä ensin, vaan käydään suoraan toimeen. Mutta sinun ei tarvitse huolehtia tästä tapaamisesta, sillä vaikenen kuin Kiinan muuri."
- "Olen varovainen", vakuutin minäkin puolestani.
- "Sinä olet jo yli kolmenkymmenen," Juri sanoi hymyillen tietävästi, "sinun täytyy tuntea rajoituksesi".
- "Mutta kyllä yli kolmekymppisetkin voivat olla huipulla, ainakin Bulgariassa", sanoin.
Juri räjähti kaksimetrisellekin hirvittävään nauruun.
Olin varma siitä, että tehtäväni oli juuri tullut vaikeaksi. Nyt Alexin ystävät tiesivät, että olin etsimässä hänen hautaansa.
LUKU 4
Vanhat rutiinit vaivasivat minua kuin Koivuniemen konduktööriä. Minun oli pakko tarkastaa huone mikrofoneista, niin turhaa puuhaa kuin se nykyaikana onkin, skrämblätä puheluni ja laittaa hius työpöydän laatikkoon, jotta näkisin olisiko sitä availtu poissa ollessani. Viimeisimmän tempun olin oppinut akateemiselle uralle siirtyneeltä entiseltä suomalaiselta diplomaatilta.
Pöydällä lojuvaan tietokoneeseen oli turha asentaa salasanaa, sillä kuka tahansa ymmärtäisi viedä mukanaan koko kovalevyn johonkin rauhallisempaan paikkaan tutkittavaksi. Sieltä sitten löytyisi tämäkin teksti tiedustelijan iloksi. Mutta minullapa on varmuuskopio.
Aloin jäljittää Alexia hyviksi opituilla keinoilla. Kutsuin näpsäkästi sähköpostilla iltapalalle luottoyhtiössä työskennelleen ystäväni. Olin tutustunut "luottomieheen" yksityisellä turistimatkalla vasta syntyneisiin valtioihin muutama vuosi sitten, ja juttua riitti, kutsuimmehan noita edullisen valuuttakurssin maita "poikamiehen paratiisiksi".
Mutta tärkeintä kysyin ensin. Oliko tätä luottokorttia käytetty viime aikoina? Niin ystäväni kuin Alex olikin, olin pitänyt muutaman kopion hänen lukuisista luottokorttilaskuistaan voidakseni tällaisessa tilanteessa palata tavalla tai toisella asiaan.
Luottomies ei nikotellut, hän tunsi taustani ja oli muutenkin tottunut tekemään tällaisia palveluksia sekä virallisille että epävirallisille tahoille, kunhan vain maksuista sovitaan. Sitä paitsi hän tiesi, että poliisin kautta voisin tehdä saman -- hän piti minua vain hieman tavallista enemmän salailevana poliisina -- siihen menisi vain liian pitkä aika.
Alex oli hyljännyt korttinsa viisaasti kuolemansa aikoihin, mutta mitkä uudet kortit oli otettu käyttöön samanaikaisesti?
Lista oli loputtoman pitkä, mutta lyheni jonkin verran, kun naiset jätettiin pois. Annettuja ikätietoja vertailemalla saimme jo sopivan otoksen; luottohäiriöiset ja ne, joilla oli samalla nimellä aiemmin ollut kortteja, saatoimme tiputtaa laskelmista oletusarvoisesti ja puhelinluettelojen selailu ja pari varmistussoittoakin tarjosi aikamoisen määrän pikkukaupunkien asukkaiden nimiä, jotka epäilemättä eivät olleet Alex.
Lopulta minulla oli kolme nimeä. Yhden tai useamman heistä täytyi olla ylösnousseen Alexin uunituore nimi. Ei hullumpaa.
Ilta on vielä nuori, ajattelin täyttäessäni revolverin panosrumpua.
Minun ei kuitenkaan kannattanut suinpäin syöksyä ensimmäisen nimen perässä Tampereelle, entiseen työläiskaupunkiin, josta oli tullut työttömien kaupunki. Täällä ei sentään vaihdeta koko kansaa kerralla.
Näissä puuhissa ennaltaehkäisevä terveydenhuolto on kaikkein tärkeintä. Minun oli saatava ensin selville jälkeenjääneiden rahoilla rakennettu agenttiverkko ja verkon valvojat apulaisineen. Sitten vasta olisi aika ilmestyä halvan henkeni kanssa nyssestadiin. Mutta miten minä sen saisin selville?
No, olen sentään ammattitaitoinen free lancer enkä mikään Pölläsen akan poika.
Merentakaiset olivat olleet kiinnostuneita jättiläisen kuolemasta ja kaksinkertaistaneet mobilisointinsa täällä. Finanssiliikkeet eivät olleet jääneet huomaamatta. Kun olin nuorempana ollut tekemisissä heidänkin kanssaan, minun ei ollut vaikea verestää muistoja asiasta. He tiesivät yhtä ja toista ja minä lupasin heille lisää, mutta luonnollisesti vain jos saisin siitä kohtuullisen korvauksen.
Se taas oli neuvottelukysymys, sillä he näyttivät yllättäen olevan hyvin kiinnostuneita kuoleman jälkeisestä elämästä entisessä puolueettomassa maassa.
Frank sanoi viihtyisän iltaravintolan syrjäpöydässä sikariaan edestakaisin vispaten suoraan, että jokainen tunnettu agentti olisi suuri askel yhä vapaammalle maailmalle, siitäkin huolimatta että historia oli jo loppunut.
Valehtelija ei liikuta käsiään, muistin sanotun, joten mitä siinä muuta kuin nyökyttelemään. Kaikille muille se saattaisi olla pieni askel ja vieläpä viimeinenkin.
Frank jatkoi, että he olivat menettäneet jo kaksi naista yrittäessään ottaa selville ketkä kaikki sotkuihin olivat sekaantuneet. Toisen pään oli vastapuolen agentti sokaissut lemmenkutsuillaan ja toinen oli hieman vakavampimielisenä kadonnut tietymättömiin. He olivat yrittäneet selvitellä suomalaisen veljesjärjestön taloussuhteita jo edellisellä vuosikymmenellä murtautumalla näiden taloon ja onnistuneet kuvaamaan salaa kassakaapissa lojuneet tilikirjat ja talousdokumentit.
Frank valitti, ettei siitä ollut heille mitään hyötyä. He olivat menneet vielä enemmän sekaisin kuin asioita pari vuotta myöhemmin -- toisin sanoen rahojen loputtua -- asiaa tutkineet suomalaiset poliisit ja veroviranomaiset.
Mannerten välinen miehemme oli epätoivoinen.
- "Täällä hoidetaan puolueenkin bisnestä ronskimmalla kapitalistisella vireellä kuin Chigagon syrjäkaduilla", Frank melkein itki. Sikarin pää oli puruina, kun hän aloitti:
- "Me emme petä ystäviämme koskaan", hän vakuutti minulle toisesta suupielestään.
- "Vain siat pettävät aina", vastasin liiankin nopeasti. Mutta Frank ja minä ymmärsimme toisiamme vaikka emme tuijottaneetkaan toistemme silmiin.
Minä ymmärsin ennen muuta heidän luottokorttiaan ja he taas tiesivät milloin sille ei kannata asettaa ylärajaa.
Ilta oli päätöksessä. Hotellihuoneessa iltarukoukseen kumartuessani -- tavoittelin sängyn alta tohveleitani -- mietin, että tämmöistäkö tämä free lancerin elämä nykyisellään on. Ruusuilla tanssimista.
Aamulla katselin järkyttyneenä hotellihuoneeni minibaarin ovea.
Se oli lukittu munalukolla. Sellainen vitsi olisi ollut Alexin mieleen. Oliko hän käynyt täällä itse vai oliko joku hänen entisistä tai nykyisistä juoksupojistaan yrittänyt pelotella minua?
Napsautin ketjun poikki Frankin antamasta urheilukassista löytyneillä putkipihdeillä. Katsoin huolestuneena jääkaapin sisälle, mutta mitään ei ollut viety. Paitsi suolapähkinät. Ne olivat Alexin herkkua. Se sai minuun vauhtia. Minunhan piti löytää hänet eikä päinvastoin.
Aamuinen rautatieasema oli hämmästyttävän ruuhkainen. Ravintola Elielin pelipuolen käsitavaran tasoinen huumekauppa oli sekin vilkastumaan päin. Markkinatouhun näki puolisokeakin jo puolen tunnin kahvittelun jälkeen. Asemalla partioiva poliisi, suomalaisen kurin ja järjestyksen selkäranka, ei tietystikään huomannut mitään poikkeuksellista, arvattavasti riittävää korvausta vastaan.
Käytännön kansainvälistyminen oli tapahtunut niin, minulle kerrottiin supisten, että arabit ja berberit olivat viisaasti palkkatyötä vältettyään naineet kaikessa hiljaisuudessa baaripuolen naiset. Nyt he sitten viheltelivät ja viittoilivat nyttemmin suuressa salissa isännän elkein. Pitkänhuiskeat somalialaiset olivat ottaneet vähän vaatimattoman paikkansa stadin olohuoneessa hekin. Vain Bertold Brecht ja venäläiset olivat poissa.
Junan ensimmäinen luokka oli mainio, jollei ottanut huomioon sen vakioterroristia, noin viisivuotiasta huliviliä. Hän oli niitä poikia, jotka jo päiväkodissa pannaan näyttelemään leikin alussa töihin lähtevää ja leikin lopussa töistä palavaa isää, mutta useimmiten hän saa näytellä perheen koiraa.
Päinvastoin kuin koiraa, häntä ei tietenkään voinut päiväkodin ulkopuolella komentaa, eivät siihen kyenneet hänen vanhempansakaan, minkä helposti huomasi. Mutta kun hän osoitti minua taas kerran rätisevällä konepistoolillaan ja kiljui "kuole, kuole" kumarruin nopeasti hänen puoleensa ja murisin paljastaen kulmahampaani.
Vanha konsti tepsi taas kerran. Kakara vaikeni vartiksi.
Olin juuri nukahtamaisillani, kun silmäripsieni lomitse käytävää pitkin horjahteli tuttu nainen. Hyvä jumala, älä anna hänen tuntea minua, ajattelin, ja siinä siunaamalla sekunnilla hän kääntyi puoleeni ja tervehti minua entisellä -- oikealla -- nimelläni.
Sen alastomammaksi en ollut tuntenut itseäni edes silloin, kun ylioppilaslakkeihin ja serpentiineihin sonnustautuneena hyväilin häntä opiskelijaboksissani satakunta vuotta aiemmin.
Muutu pian sammakoksi, muutu sammakoksi, aivoissani kihisi. Nainen horjahti junan kallistuessa syliini.
- "Prinssini", sulotar kuiskasi nenä värähtäen.
- "Lena, tämäpä yllätys", kurnutin takaisin punaposkisena.
LUKU 5
Lena oli tämän vuoden Miss Internet ja matkalla Tampereelle ravintolailtaan, jossa tietoverkkonörtit sosiaalistuivat kapakkaan silmänlumeeksi tuotujen tietokoneiden varjolla.
- "Sinua on onnistanut, kun sinulle maksetaan kapakkakäynneistä", kähisin junan keikkuvassa baarissa.
- "No, ei se nyt ihan ensimmäinen kerta ole", Lena vastasi punastumatta.
- "Ei varmasti", myönsin. "Vieläkö olet naimisissa sen insinöörisi kanssa?" - "Etkö muka tiedä, että missit ovat aina naimattomia", Lena kysyi viattoman näköisenä. Ja jos jokin vanhaan free lance vakoojaan puree, se on viattomuus. Vaikenin ja siemaisin kultaisena kiiltelevää siideriä.
[Joku Tamperetta hyvin tunteva voisi jatkaa... Ehkä saamme tästä aikaiseksi blogiromaanin...]
LUKU 1
Alexilla ja minulla oli yksi tärkeä ero.
Hänellä oli ollut vain yksi isäntä. Ja nyt kun isäntä oli kuollut, Alex kertoi itsekin kuolleensa. Ihmettelin kyllä, olisiko se niin helppoa? Voisiko uskollinen koira noin vain kuolla pois sillä perusteella, että isäntä oli kuollut?
Alexin peite oli tavanomainen. Hän saapui Suomeen opiskelijana, oppi kielen ammatille tyypilliseen tapaan nopeasti ja sijoittui kansainvälistyneen yrityksen markkinointiosastolle koordinoimaan ja vetämään erilaisia ulkomaankaupan projekteja.
Kahden sihteerinsä turvin -- molemmat Alexin itse valitsemana pätevämpiä kuin hän itse -- Alex pääsi asemaan, jossa saattoi hyvinkin tehdä semmoisia palveluksia, joita minäkin tein elääkseni.
LUKU 2
Avonaisesta ikkunasta kantautuvat äänet ja kovakantaisten kenkien kopina sekoittuivat sisäisen vasaran kalkkeeseen. Hälyn kohinaa ja kiviseinissä kaikuvia huutoja säestivät viipyilevät äänimerkit. Vihdoin äänet muodostivat puhetta, se oli kreikkaa, joka tottumattoman korvassa helisi italialta. Yksityiskohdat täsmäsivät epävarmaan mielikuvaan.
Hämärän huoneen leveät kattopalkit olivat ensituntumalta liian lähellä enkä päässyt irti harmaiden lankkujen irvistelevistä kosteusläikistä. Veto hartioissa ja kylmänkelmeät sormet kuin vieraan antoivat tuta ettei minulla jostakin syystä ollut vaatteita, mutta keskivartaloa sentään peitti kostea kangas. Käteni olivat levällään kuin ristinpuulla.
Kun yritin paeta kalloon sinkoutuvia säkenöitä, kipu naulasi minut paikoilleen enkä päässyt ylös. Vasemmasta silmästä takaraivoon puhkoi polttava sahalaitainen laser? Ennen kuin ehdin ähkäistä kivusta tuli muisto: tämä oli tapahtunut aiemminkin. Silmään pistetty tikari tuli tutusti.
Käännyin kuolemaa säikähtäneenä kyljelleni ja tunsin miten kapean sängyn rosoinen metallireuna painoi kupeitani kipeästi. Kierähdin vingahtaen laidan yli ja hetkistä myöhemmin tömähdin raskaasti lattialle keskelle pullojen kilinää. Lopullista helpottavaa räsähdystä ei sydämen pamppailun yli kuulunut. Kiusa jatkui.
Lattialta löysin silmälasini ja yritin vaivalloisesti taivuttaa löysät sangat korvien taakse. Ulkopuolisen maailman kirkastuessa lievästi roosaiseksi mutta samalla hämmentävän sameaksi silmäilin edessäni aukeavaa näkymää. Se oli mitä mainioin kokoelma eksoottisten ouzopullojen etikettejä.
Haparoin etsimääni, löysinkin pian ja join pitkän siivun lämmintä anispolttavaa. Haukoin henkeä kuin olisin vasta maailmaan tullut. En silti huutanut ääneen, niin kuin tämän maan ahdistetut joskus ennen.
Kohottauduin lopulta takaisin sänkyyn, sillä kivilattian jäänkylmyys poltti, mutta toiviomatkalla minun piti pysähtyä hetekan rautaiselle reunalle. Niskaa verryttäessä huone näytti hotellihuoneelta, vieläpä hyvin halvalta hotellihuoneelta, ja muuta ei ollut tarjolla kuin sänky, pöytä, tuoli ja pienen pieni lavuaari. Vaatteet olivat huolimattomasti viskattu tuolin karmille. Mutta ne olivat jumalankiitos tallessa, juolahti mieleeni, ja vaikka housuni prässit olivatkin menneet, niin taskuista löysin Amos Ajohurjalle kirjoitetun Suomen Tasavallan passin, matkalippuja ja rahaa.
"Minä" olin "minä", olin mitä todennäköisimmin Kreikassa, minulla oli lailliselta tuntuva vaikka vähän turhan korkeakirjallinen nimi, käteistä rahaa, luottamusta herättävä luottokortti, kelvollinen passi, ja käytettyjä ja käyttämättömiä matkalippuja vähän joka puolelle Eurooppaa. Ennen kaikkea minulla oli elävä elämä.
Olin oikeastaan ansainnut toisenkin ouzokulauksen.
Kun sitten raaskin luopua katselemasta pullon vartta, huomasin, että kauan sitten maalatussa puuovessa ei näyttänyt olevan lukkoja. Mitäs siitä, ei minulla koskaan ollut matkatavaroita. Paksulla lompakolla voi aina pyytää.
Kolkon käytävän toisesta päästä laskeutuivat portaat, josta pääsin aulaan -- amerikkalainen vinosta suusta huudettu "Hi" -- ja ulos hirvittävään kirkkauteen, kuivuuttaan pölyävälle ja tunkkaiselle kadunpätkälle, jossa yksikin karamellipaperi seinustalla näytti saastaiselta kuin urbaanin perkeleen tunkio ja käännyin kohta vasemmalle, turkkilaisen Mustafan baariin aamiaiselle niin kuin ilmeisesti eilenkin, huomenna ja kolmen viikon päästä. Se on minun Ateenaani, oikein tai väärin.
Maitokahvia ja kaksi paistettua munaa, "please", ja huimauksen kadottua hiivin takaisin kapeita kujia pitkin hotelliin, suihkuun ja petiin. Ja vain kolme tuntia myöhemmin matkasin jumalaiselle Sokrateulle, rähjäisen turistihotellin viereen. Työnnyin sisään sanomaan terveiset tytöille jotka olivat punaisella sametilla vuoratussa lämpimässä huoneessa jo viikkoja hieroneet jäsenistäni pois ylimääräiset jännitykset vuosituhantisen tiedon antamalla varmuudella.
Paria tuntia myöhemmin maailma pyöri lähes entiseen malliin. Istuin syrjäisessä kahvilassa ja hankasin lasin reunalla ympyrää pöydän silopintaan. Tuijotin rypistynyttä paperiarkkia, jonka edellisenä päivänä olin hakenut poste restantesta. Se oli sinetöity kirje Helsingistä, päivätty pari viikkoa aiemmin.
Alex oli tappanut itsensä.
Mustiin pukeutunut baarimikko havahdutti minut takaisin tähän maailmaan, kun hän murteellisella englannillaan tiedusteli, oliko minulla jokin hätänä.
Sanoin kulmakarvojaan ammattimaisesti nostelleelle mikolle, että itkin muuten vain, janooni itkin.
- "One more, please", sanoin ja työnsin setelin hänen liivintaskuunsa ja viitoin kädelläni poispäin. Ja kun horjuin majataloon, tuoksuisa ilta oli jo mustunut, mutta oli yhä lämmintä. Siitä olin aina pitänyt, mustasta pimeästä ja lempeästä lämpimästä. Hotelliin sisälle kolistellessani olin niin väsynyt etten jaksanut reagoida edes vastaanoton miehen typerään päänpuisteluun. Tipeistään ne sen sitten muistavat.
LUKU 2
Helsinkiin tuleminen on talvella aina yhtä vastenmielistä. Luonnosta löyhysi jumalaapelkämätön pakkanen, joka ei säästänyt ketään. Pakkasta ei päässyt pakoon sisätiloissakaan, sillä kaikkialla vaanivat töykeät "palvelijat". Veroilla he kaiken selittivät.
Verojen pelisääntöjen mukainen maksaminen on tälle verojen maksamiseen spesialisoituneelle kansakunnalle harvinaisen vaikeata. Ehkä he eivät pitäneet itsestään? Suomessa vakituisesti asuvat ovat siihen toki tottuneet. He osasivat kuin luonnostaan suhtautua kehen tahansa ystävälliseen ihmiseen epäillen.
Helsinki-Vantaan lentokentällä ei ollut tungosta, ja löydettyäni pitkän kaivelun jälkeen niin sanotun kotimaisen passin saatoin ohittaa unionin ulkopuolelta tulleet. He jäivät odottamaan viisikymmenmetriseen jonoon tulotarkastusta. Huomasin kuitenkin salamavalon räpsähdyksen vapaakäytävää pitkin kulkiessani, joten ilmeisesti joku oli katsonut tarpeelliseksi painaa nappia minun kohdallani.
Kyllä viranomaisilla kuviani riitti, se ei ollut suurin ongelmani.
Bussissa kaupunkiin köröttäessä minulla oli tovi aikaa miettiä, mitä tässä jumalattomassa maassa kuin satatuhatta jäätynyttä järveä oikein tekisin. Minulla ei ollut mitään "työmääräystä", tai ainakaan kukaan ei maksaisi oleskeluani. Saatoin yhtä hyvin viettää päivän pari Helsingissä "tutkimassa" Alexin itsemurhaan liittyviä olosuhteita.
Soitin Jannille Ateneumin nurkalla olevasta puhelinkopista jonka lasit oli lyöty pirstoiksi. Oliko hän kuullut mitään Alexista? Hän sanoi kiihtyneenä ettei tiennyt eikä erityisemmin halunnutkaan tietää missä on "se saatanan sovinistimulkku, joka nussi Nuuksion hirvetkin". Janni kertoi, että Alexin "siroääniset sihteerit" olivat sanoneet Alexin lähteneen lomalle jo silloin, kun Janni oli lähtenyt hänen luotaan "lopullisesti".
- "Ja siitä minä olin varma, ettei minun tarvitsisi koskaan enää nähdä sinun kaltaistasi rottaa", Janni sylki luuriin.
Paiskasin puhelimen kiinni tuntematta suurta myötätuntoa. Silti vain varttituntia myöhemmin marssin kukkakauppaan ja annoin tehtäväksi viedä "rakkain terveisin Jannille" jäähyväisiksi ja kiitokseksi biologian oppitunnista tiun tulipunaisia ruusuja.
Isäntien uhreja on aina hyvitettävä.
Maa oli muuttunut sitten edellisen vierailuni. Tavallista ruokapaikkaa sai kaupungin keskustasta etsiä, kun kaikki keskustan ravintolat tarjosivat vain olutta ja saatanallisia säkeitä sadan desibelin voimalla
. Amerikkalaisbaarissa vauhdikkaasti lörpötellyt baarimikko kertoi minulle, että lama kuin nälkäkurki oli tappanut keskustan työpaikat ja siten ravintoloiden ruokailevat asiakkaat. Ihmiset nakersivat porkkanaa ja keittivät suuren suosion saaneita pussikeittoja työpaikkojen taukohuoneissa yleistyneillä mikroaaltouuneilla. Jopa toisten rahoilla syövät olivat saaneet havaita heille niin rakkaiden tuhlauspaikkojen häviävän katukuvasta.
Helsinki oli muutamassa vuodessa alkanut muistuttaa katukuvan monikansallisuudellaan mitä tahansa läntistä suurehkoa kaupunkeja. Niinpä puistonpenkille -- vuodenaika oli toki syytä ottaa huomioon -- tai pieneen baariin puikahtavan free lance -vakoojan työ oli entistä helpompaa. Kukaan ei kiinnittänyt vieraaseen aksenttiin ja pukeutumiseen enää huomiota.
Asialla oli varjopuolensakin. Kuka tahansa saattoi ymmärtää puhettasi. Oikealla hetkellä vaikenemisesta oli tullut entistäkin paremmalla karaattiluvulla varustettua jalometallia. Tuppisuiden maassa se ei ollut ongelma.
Tapasin perinteisessä ravintolatapaamisessa suomalaistuneen pietarilaismiehen, jonka tiesin silloin tällöin toimineen Alexin apuna, siis free-lance vailla eläketurvaa hänkin. Erinomaisen kateenkorva-annoksen jälkeen kahvia ja konjakkia siemaistessa Juri kertoi Alexin hoitaneen viimeisenä työnään isännän käteisvarojen siirtoa maailmalle.
- Kun isäntä kuoli, kukaan ei halunnut odottaa perinnönjakoa, Juri sanoi.
- Siinä olisikin jäänyt epäilemättä luu vetävän käteen, naurahdin.
- Totta. Kaikki irtoava siirrettiin pois.
Tällekin alueelle, jota Juri ei maantieteellisesti täsmentänyt, jättiläisen aarrekammiosta lohkaistiin reilu pino vaihdettavia valuuttoja obligaatioihin, säätiöihin, velkakirjoihin, ja myös pieniä investointivaroja yksityisyrittäjiksi siirtyneille todellisille ystäville, joiden apua vielä joskus tarvittaisiin. Ketju kattoi sopivasti koko maan eikä oikeastaan minkäänlaisia takaiskuja ollut koettu, vaikka huhujen vuoksi asia periaatteessa tunnettiinkin kovin hyvin.
Hoidettuaan työnsä perusteellisesti Alex kuoli. Hän saattoi olla haudattuna yhteen satojen iäti vaikenevien ystäviensä takahuoneeseen.
Puolituntisen tapaamisen lopussa Juri katsoi parhaaksi varoittaa minua.
- "Alexin ystävät saattavat olla ronskeja", hän sanoi huolenrypyt otsallaan ja jatkoi samaan hengenvetoon:
- "Nuuskijoilta ei välttämättä kysellä ensin, vaan käydään suoraan toimeen. Mutta sinun ei tarvitse huolehtia tästä tapaamisesta, sillä vaikenen kuin Kiinan muuri."
- "Olen varovainen", vakuutin minäkin puolestani.
- "Sinä olet jo yli kolmenkymmenen," Juri sanoi hymyillen tietävästi, "sinun täytyy tuntea rajoituksesi".
- "Mutta kyllä yli kolmekymppisetkin voivat olla huipulla, ainakin Bulgariassa", sanoin.
Juri räjähti kaksimetrisellekin hirvittävään nauruun.
Olin varma siitä, että tehtäväni oli juuri tullut vaikeaksi. Nyt Alexin ystävät tiesivät, että olin etsimässä hänen hautaansa.
LUKU 4
Vanhat rutiinit vaivasivat minua kuin Koivuniemen konduktööriä. Minun oli pakko tarkastaa huone mikrofoneista, niin turhaa puuhaa kuin se nykyaikana onkin, skrämblätä puheluni ja laittaa hius työpöydän laatikkoon, jotta näkisin olisiko sitä availtu poissa ollessani. Viimeisimmän tempun olin oppinut akateemiselle uralle siirtyneeltä entiseltä suomalaiselta diplomaatilta.
Pöydällä lojuvaan tietokoneeseen oli turha asentaa salasanaa, sillä kuka tahansa ymmärtäisi viedä mukanaan koko kovalevyn johonkin rauhallisempaan paikkaan tutkittavaksi. Sieltä sitten löytyisi tämäkin teksti tiedustelijan iloksi. Mutta minullapa on varmuuskopio.
Aloin jäljittää Alexia hyviksi opituilla keinoilla. Kutsuin näpsäkästi sähköpostilla iltapalalle luottoyhtiössä työskennelleen ystäväni. Olin tutustunut "luottomieheen" yksityisellä turistimatkalla vasta syntyneisiin valtioihin muutama vuosi sitten, ja juttua riitti, kutsuimmehan noita edullisen valuuttakurssin maita "poikamiehen paratiisiksi".
Mutta tärkeintä kysyin ensin. Oliko tätä luottokorttia käytetty viime aikoina? Niin ystäväni kuin Alex olikin, olin pitänyt muutaman kopion hänen lukuisista luottokorttilaskuistaan voidakseni tällaisessa tilanteessa palata tavalla tai toisella asiaan.
Luottomies ei nikotellut, hän tunsi taustani ja oli muutenkin tottunut tekemään tällaisia palveluksia sekä virallisille että epävirallisille tahoille, kunhan vain maksuista sovitaan. Sitä paitsi hän tiesi, että poliisin kautta voisin tehdä saman -- hän piti minua vain hieman tavallista enemmän salailevana poliisina -- siihen menisi vain liian pitkä aika.
Alex oli hyljännyt korttinsa viisaasti kuolemansa aikoihin, mutta mitkä uudet kortit oli otettu käyttöön samanaikaisesti?
Lista oli loputtoman pitkä, mutta lyheni jonkin verran, kun naiset jätettiin pois. Annettuja ikätietoja vertailemalla saimme jo sopivan otoksen; luottohäiriöiset ja ne, joilla oli samalla nimellä aiemmin ollut kortteja, saatoimme tiputtaa laskelmista oletusarvoisesti ja puhelinluettelojen selailu ja pari varmistussoittoakin tarjosi aikamoisen määrän pikkukaupunkien asukkaiden nimiä, jotka epäilemättä eivät olleet Alex.
Lopulta minulla oli kolme nimeä. Yhden tai useamman heistä täytyi olla ylösnousseen Alexin uunituore nimi. Ei hullumpaa.
Ilta on vielä nuori, ajattelin täyttäessäni revolverin panosrumpua.
Minun ei kuitenkaan kannattanut suinpäin syöksyä ensimmäisen nimen perässä Tampereelle, entiseen työläiskaupunkiin, josta oli tullut työttömien kaupunki. Täällä ei sentään vaihdeta koko kansaa kerralla.
Näissä puuhissa ennaltaehkäisevä terveydenhuolto on kaikkein tärkeintä. Minun oli saatava ensin selville jälkeenjääneiden rahoilla rakennettu agenttiverkko ja verkon valvojat apulaisineen. Sitten vasta olisi aika ilmestyä halvan henkeni kanssa nyssestadiin. Mutta miten minä sen saisin selville?
No, olen sentään ammattitaitoinen free lancer enkä mikään Pölläsen akan poika.
Merentakaiset olivat olleet kiinnostuneita jättiläisen kuolemasta ja kaksinkertaistaneet mobilisointinsa täällä. Finanssiliikkeet eivät olleet jääneet huomaamatta. Kun olin nuorempana ollut tekemisissä heidänkin kanssaan, minun ei ollut vaikea verestää muistoja asiasta. He tiesivät yhtä ja toista ja minä lupasin heille lisää, mutta luonnollisesti vain jos saisin siitä kohtuullisen korvauksen.
Se taas oli neuvottelukysymys, sillä he näyttivät yllättäen olevan hyvin kiinnostuneita kuoleman jälkeisestä elämästä entisessä puolueettomassa maassa.
Frank sanoi viihtyisän iltaravintolan syrjäpöydässä sikariaan edestakaisin vispaten suoraan, että jokainen tunnettu agentti olisi suuri askel yhä vapaammalle maailmalle, siitäkin huolimatta että historia oli jo loppunut.
Valehtelija ei liikuta käsiään, muistin sanotun, joten mitä siinä muuta kuin nyökyttelemään. Kaikille muille se saattaisi olla pieni askel ja vieläpä viimeinenkin.
Frank jatkoi, että he olivat menettäneet jo kaksi naista yrittäessään ottaa selville ketkä kaikki sotkuihin olivat sekaantuneet. Toisen pään oli vastapuolen agentti sokaissut lemmenkutsuillaan ja toinen oli hieman vakavampimielisenä kadonnut tietymättömiin. He olivat yrittäneet selvitellä suomalaisen veljesjärjestön taloussuhteita jo edellisellä vuosikymmenellä murtautumalla näiden taloon ja onnistuneet kuvaamaan salaa kassakaapissa lojuneet tilikirjat ja talousdokumentit.
Frank valitti, ettei siitä ollut heille mitään hyötyä. He olivat menneet vielä enemmän sekaisin kuin asioita pari vuotta myöhemmin -- toisin sanoen rahojen loputtua -- asiaa tutkineet suomalaiset poliisit ja veroviranomaiset.
Mannerten välinen miehemme oli epätoivoinen.
- "Täällä hoidetaan puolueenkin bisnestä ronskimmalla kapitalistisella vireellä kuin Chigagon syrjäkaduilla", Frank melkein itki. Sikarin pää oli puruina, kun hän aloitti:
- "Me emme petä ystäviämme koskaan", hän vakuutti minulle toisesta suupielestään.
- "Vain siat pettävät aina", vastasin liiankin nopeasti. Mutta Frank ja minä ymmärsimme toisiamme vaikka emme tuijottaneetkaan toistemme silmiin.
Minä ymmärsin ennen muuta heidän luottokorttiaan ja he taas tiesivät milloin sille ei kannata asettaa ylärajaa.
Ilta oli päätöksessä. Hotellihuoneessa iltarukoukseen kumartuessani -- tavoittelin sängyn alta tohveleitani -- mietin, että tämmöistäkö tämä free lancerin elämä nykyisellään on. Ruusuilla tanssimista.
Aamulla katselin järkyttyneenä hotellihuoneeni minibaarin ovea.
Se oli lukittu munalukolla. Sellainen vitsi olisi ollut Alexin mieleen. Oliko hän käynyt täällä itse vai oliko joku hänen entisistä tai nykyisistä juoksupojistaan yrittänyt pelotella minua?
Napsautin ketjun poikki Frankin antamasta urheilukassista löytyneillä putkipihdeillä. Katsoin huolestuneena jääkaapin sisälle, mutta mitään ei ollut viety. Paitsi suolapähkinät. Ne olivat Alexin herkkua. Se sai minuun vauhtia. Minunhan piti löytää hänet eikä päinvastoin.
Aamuinen rautatieasema oli hämmästyttävän ruuhkainen. Ravintola Elielin pelipuolen käsitavaran tasoinen huumekauppa oli sekin vilkastumaan päin. Markkinatouhun näki puolisokeakin jo puolen tunnin kahvittelun jälkeen. Asemalla partioiva poliisi, suomalaisen kurin ja järjestyksen selkäranka, ei tietystikään huomannut mitään poikkeuksellista, arvattavasti riittävää korvausta vastaan.
Käytännön kansainvälistyminen oli tapahtunut niin, minulle kerrottiin supisten, että arabit ja berberit olivat viisaasti palkkatyötä vältettyään naineet kaikessa hiljaisuudessa baaripuolen naiset. Nyt he sitten viheltelivät ja viittoilivat nyttemmin suuressa salissa isännän elkein. Pitkänhuiskeat somalialaiset olivat ottaneet vähän vaatimattoman paikkansa stadin olohuoneessa hekin. Vain Bertold Brecht ja venäläiset olivat poissa.
Junan ensimmäinen luokka oli mainio, jollei ottanut huomioon sen vakioterroristia, noin viisivuotiasta huliviliä. Hän oli niitä poikia, jotka jo päiväkodissa pannaan näyttelemään leikin alussa töihin lähtevää ja leikin lopussa töistä palavaa isää, mutta useimmiten hän saa näytellä perheen koiraa.
Päinvastoin kuin koiraa, häntä ei tietenkään voinut päiväkodin ulkopuolella komentaa, eivät siihen kyenneet hänen vanhempansakaan, minkä helposti huomasi. Mutta kun hän osoitti minua taas kerran rätisevällä konepistoolillaan ja kiljui "kuole, kuole" kumarruin nopeasti hänen puoleensa ja murisin paljastaen kulmahampaani.
Vanha konsti tepsi taas kerran. Kakara vaikeni vartiksi.
Olin juuri nukahtamaisillani, kun silmäripsieni lomitse käytävää pitkin horjahteli tuttu nainen. Hyvä jumala, älä anna hänen tuntea minua, ajattelin, ja siinä siunaamalla sekunnilla hän kääntyi puoleeni ja tervehti minua entisellä -- oikealla -- nimelläni.
Sen alastomammaksi en ollut tuntenut itseäni edes silloin, kun ylioppilaslakkeihin ja serpentiineihin sonnustautuneena hyväilin häntä opiskelijaboksissani satakunta vuotta aiemmin.
Muutu pian sammakoksi, muutu sammakoksi, aivoissani kihisi. Nainen horjahti junan kallistuessa syliini.
- "Prinssini", sulotar kuiskasi nenä värähtäen.
- "Lena, tämäpä yllätys", kurnutin takaisin punaposkisena.
LUKU 5
Lena oli tämän vuoden Miss Internet ja matkalla Tampereelle ravintolailtaan, jossa tietoverkkonörtit sosiaalistuivat kapakkaan silmänlumeeksi tuotujen tietokoneiden varjolla.
- "Sinua on onnistanut, kun sinulle maksetaan kapakkakäynneistä", kähisin junan keikkuvassa baarissa.
- "No, ei se nyt ihan ensimmäinen kerta ole", Lena vastasi punastumatta.
- "Ei varmasti", myönsin. "Vieläkö olet naimisissa sen insinöörisi kanssa?" - "Etkö muka tiedä, että missit ovat aina naimattomia", Lena kysyi viattoman näköisenä. Ja jos jokin vanhaan free lance vakoojaan puree, se on viattomuus. Vaikenin ja siemaisin kultaisena kiiltelevää siideriä.
[Joku Tamperetta hyvin tunteva voisi jatkaa... Ehkä saamme tästä aikaiseksi blogiromaanin...]
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)