Linkkejä koko kansalle

Koska olen aivan älyttömän lempeällä päällä, teen linkkejä. Tiesittekö, että Sedis Blogissakin kommentoinut Mr Bones seurueineen meinasi joutua tappeluun Bamakossa, Malissa. Ja tällä blogilla on sijalukuna 1526, tilaajia 9 ja viikoittaisia lukijoita 17. Vääryys kuin poliitikon blogi!

Vuosisatamme päiväkirja aloitti mainiosti ja näyttää jatkavan mallikasta filosointia Virilion hengessä. Vai olisikohan sitä saanut sanoa? Sijoitus 1463, tilaajia 10 ja viikottaisia lukijoita Blogilistan kautta 39. Voi meitä onnettomia!

Ja miten makaa maa Pää aueauxilla. Mies on Saksan neroin suomalainen ja sijoitus 62, tilaajia sentään 142, mutta blogilistan kautta lukijoita viikossa - ymmärrättekö! - viikossa! 146!. Ei ihme, kun sanoo meigääkin "vanhaksi starbuksi" ja selviää siitä rankaisematta.

Entäs vanhan - sic! - luokkatoverini Hollen Zombie Online. Sijoitus 543, tilaajia 33 ja lukijoita 38. Katsokaas nyt edes tätä verikoirasarjaa. Ymmärrätte ettei meillä koulussa ollut helppoa.

Kaikki tunnustavat, että Erkki Tuomiojan sivustot ovat merkittävimpien joukossa tässä maassa. Sijoitus toplistalla 301, tilaajia 59 ja viikottaisia lukijoita vaivaiset 86. Mikä meitä vaivaa?

Pnukilla oli hauskoja rockkuvia. Toplista 123, tilaajia 106, viikottaisia lukijoita blogilistan kautta 64.

Vain parasta ravintoasiantuntemusta saa veteraaniurheilija Christer Sundqvistilta. Sijoitus toplistalla 537, tilaajia 34, viikottaisia lukijoita 63. Erikoisasiablogeja Blogistanin parhaimmasta päästä, ja eiköhän yks tavallista pöljempi Virtanen häiriköinyt sielläkin niin, että kommentointi piti lopettaa. Tuttu härö, ei linkkiä.

Ja lyhytpinnaisten kommentaattoreiden aatelia: Ontuva Rabelais. Pitkällekö Nietzschellä ja aktiivisella kommentoinnilla pääsee Blogijunassa. Toplistalla 480, tilaajia 39, lukijoita blogilistan kautta viikossa 55.

Entäs sitten Suomen lahja Brysselille. Hanhensulka, joka on viime aikoina käynyt ärhäkämmäksi kuin alunperin pitää sivistynyttä ja viihteestä käypää blogia parhaimmasta päästä, kuten kaikesta kiinnostavasta pieteetillä bloggaava Mette-Mammakin, jonka sijoitus toplistalla 118, tilaajia 108 ja viikottaisia lukijoita 106. Sulan Dionysoksen kevään topsijoitus 309, tilaajia 58 ja viikoittaisia lukijoita 51, tosin viimeksi mainittuun saattaa vaikutta se, että päivitystahti on erittäin poikkeuksellisesti ollut hitaahko juuri näinä viikkoina. Matkoja?

MIT - NOKIA - HY -linjalta bloggaileva Mane palasi Suomeen parin vuoden ameriikan matkan jälkeen. Joten Sikalassa nähdään joku päivä... Tunnusluvut: 857, 20, 35.

Entäs Kansatieteilijän desktopilta. Ei yhtään surkeaa postausta koko blogin olemassaolon aikana. Kansa palkitsee erikoisalablogin ruhtinaallisesti: sijoitus 653, tilaajia 27 ja lukijoita viikossa blogilistan kautta 23. Käykää päivittämässä tietonne kansatieteestä. Se on urbaania juuri nyt. Ei siis maaseuturomantiikkaa tai kansallista uhoa.

Niin ja saa minutkin tilata eli lisätä Blogilistan suosikeihin. Käy ensin kirjautumassa Blogilistalle. Sillä eihän noi vanhaa starbua parempia ole, hyviä vain...

Hei, me otetaan iisisti

I am 32% Idiot.

I ain't too bright. But all those other idiots annoy the hell out of me. I may not be the brightest bulb in the bunch, but at least I know my limits.

Take the
Idiot Test
@ FualiDotCom

HS palaa rikospaikalle

Helsingin Sanomat palaa tänään rikospaikalle (HS 3.4.2006, A6). Seitsemän palstan jutussa - siis näkökulmakolumneineen ja tietokulmineen - käsitellään kansanedustajien internetissä pitämiä "avoimia päiväkirjoja".

Jutun kärki perustuu siihen, että toimittaja oli nimennyt kansanedustajien päiväkirjat "avoimiksi". Kirjoittaja Raija Kaikkonen rakentaa laajan juttunsa sille väittämälle, että ne eivät ole avoimia. Tässä häntä auttaa digitaalisen median asiantuntija, filosofian maisteri Schizo-Janne, joka loihe lausumaan: "On muodikasta ja trendikästä pitää blogeja, mutta eivät ne äänestäjiä palvele."

Minä kysyn vakavissani, että miten niin eivät palvele. Jannekin päätyy sovittamattomaan ristiriitaan eli antagonismiin, kun hän myöntää toimittajan haastattelemana, että jos "pääministeri Vanhasen päiväkirjaa voisi kommentoida, se tulisi täyteen roskaa." Ja silti hän sanoo, että "oikeassa blogissa pitäisi voida keskustella".

Näin Janne - ja kaikki muut "oikeat" bloggaajat - on saatu näyttämään puristeilta, jotka kynsin hampain pitävät kiinni "oikean" blogin formalismista. Se on nyt vain yksinkertaisesti tyhmää.

Helsingin Sanomilla on nyt kampanja, jolla poliitikkojen blogeja moititaan. Sen tarkoituksena on saada heidät lopettamaan suora viestintä äänestäjilleen. Vaikka Janne muuta väittää, blogin pitäminen on suoraa viestintää äänestäjille ja äänestämättömillekin. Poliitikko tai kukaan muukaan blogin pitäjä ei tarvitse digitaalisen median asiantuntijaa saatikka Helsingin Sanomien toimittajaa kertomaan, mikä on "oikea blogi".

Helsingin Sanomat kampanjoi asiasta, koska se pelkää asemansa puolesta. Heidän näkökulmastaan on ongelma, että journalistinen suodatin ei ole tarpeen nykyaikaisessa viestinnässä. Kuten päällikkö Pekkala yllä viitatussa kolumnissaan taannoin kirjoitti, muun viestinnän pitäisi oikeastaan olla kiellettyä. Siihen viittaa sekin, että Raija Kaikkonen ei pannut lainaamiensa poliitikkojen blogien osoitteita näkyville. Liioin jutussa ei ollut tietoa siitä, että ne löytyisivät HS:n verkkosivuilta. HS ei siis palvele lukijoitaan asiassa, jonka se itse laittaa tapetille. Lukijan, kansalaisjournalistin, on näin vaikeampi tarkistaa, onko toimittaja lainannut lähteitään oikein, rehellisesti ja ennen muuta oikeudenmukaisesti.

Sen sijaan toimittaja keksii, että poliitikon suora viestintä ei ole suoraa. Oikein asiantuntijan hyöstämänä. Ei hyvä, Janne. Sinun pitäisi olla viisaampi näissä lausunnoissa silloin, kun olet periaatteellisella tasolla. Kun haluat antaa neuvontaa sujuvassa bloginpitämisessä, niin kommenttisi ovat ihan ok. On pyrittävä keskusteluun.

Lainaukset poliitikkojen blogeista olivat tarkoitushakuisia ja mauttomia. Se kertoo, mihin toimittaja halutessaan pystyy: yritykseen nolata. Toimittaja luo poliitikolle roolin, ja vaatii sitten häntä pysymään juuri siinä roolissaan. Muita inhimillisen elämän osa-alueita kuin itse hyväksymäänsä hän käsittelee pilkallisesti. Ei sekään toimittajan itsetuntoa varmasti kohota. Ainakaan sen jälkeen, kun tämä hänen korviinsa menee. Ja toivottavasti menee.

Tietokulma oli ok. Olisi siinä voinut olla pari linkkiä niihin kirjoituksiin, joilla asiaa selvennetään. Mutta sehän olisi ollut hyvää journalismia, ja tämä juttu ei sitä pääasiassa ollut.

10 asiaa kaapissa: paluu teemaan

Kymmenen asiaa kaapissa eteni tuossa kirjoituksessa viidenteen asiaansa. Iso vitonen, asiat 6-10 ovat agendassa.

Tällä välillä Krapulablogi ja Tiinakin ehtivät laittaa soppaan sekameteliä. Meemi etenee kuin juna.

Huomaan siirtyväni yleistavararyhmät läpi käytyäni merkkituotelinjoille. Kuudes asia, jota kaapistani löytyy on päänsärkypilleri. Söin ensimmäisen kerran muuta kuin aspiriinia noin 35-vuotiaana. Aspiriinia olin käyttänyt enintään kerran kolmessa vuodessa ennen sitä. Sitten tulivat nämä uudet lääkkeet. Ne ovat oikein tehokkaita. Mutta vieläkään en osaa niitä ottaa ennen kuin olen kärsinyt kivusta tunti- tai paremminkin päivätolkulla. En ole oppinut näihin popsimiskulttuureihin. Vanhan kansan peruja. Suomalainen mies. Olen myös ajatellut, että tehoavat paremmin, kun ei pieniin särkyihin tai kipuihinkaan syö. Vaikka on se sitten helpotus, kun tajuaa jatkuvan tuskansa keskellä, että nyt voisi helpottaa. Kipukynnys on kummallinen asia. Se on sekä matalalla että korkealla. Joitakin kipuja kestän niin, että vastarintaliike olisi ylpeä saavutuksistani vihollisen kidutuskammioissa. Joitakin en. Veikkaisin, että keskimäärin kipukynnykseni on korkea. Kipu ei sinänsä pelota ja siksi uskallan elää sen kanssa ehkä tarpeettoman paljon. Nykyään sanovat, että suurempi haitta tulee siitä, kun kärsii kivusta.

Seitsemäs asia. Yksiteräinen parranajolaite. En ymmärrä miksi kaksikkoterät on kehitetty. Ne menevät tukkoon, eivätkä ole innovaationa edes Manuel Castells -luokkaa. Yksiteräinen, keltainen BIC toimii. Sillä suosittelen ajamaan naisten säärikarvatkin. Säärikarvahan on pisteliäämpi kuin saman paksuinen metallilanka. Ja partavaahtokin on ihan käytännöllistä, vaikka mistä löytyisi niiden annostelija. Sitä on aina liikaa tai liian vähän. Siksi sen käyttö unohtuu. Posket ovat ikäisekseni vielä siloiset, arvettomat eikä niissä ole kirveenjälkiä.

Kahdeksas asia. Rojut, kuitit, vanhentuneet asiapaperit, pinssit, festivaalien kaulalaput. Niitä on joka paikassa. Kerättynä yhteen ja hajoitettuna erikseen. Kaapeissa on muovikasseja, joiden sisältä löytyy kamaa vuosien varrelta. Todistusaineistoa, fyysisiä muistiinpanoesineitä, privaattiarkeologista jätettä. Käyntikortteja. Eikä niitä voi heittää pois, vaikka vaatimus on käynyt sata kertaa. Vasta sitten kun kalman koura riipaisee, ne viedään pois. Roskakoriin. Jäteautoon. Kaatopaikalle. Hukkaan.

Yhdeksäs asia. Marjateetä. 17 ensimmäisen vuoden aikana sain kulutetuksi kaksi pakettia kahvia. Tai melkein kaksi pakettia. Molempiin jäi ainakin neljännes käyttämättömänä. Minä olen teeihmisiä, vaikka en sitä enää teekään. Minä teen teetä. Marjateetä, kaikkia metsän yrttejä. Nytkin menen laittamaan. Silti juon kahvia, mutta en suostu sitä keittämään. Kahdesti vuodessa pyydän keittämään, mutta yleensä kukaan ei suostu.

Kymmenes asia. Siniset vihkot. Mustakantiset vihkot. Kukertavat vihkot. Muistiinpanovälineet ovat elämän suola. Vasta blogi on muuttanut käytäntöä. Mutta kuka ihmeessä aina hävittää kaikki kynät? Minulle kelpaa vain kuivamuste tai muste. Ei lyijykynä. Vaikka kosmoskynä on kätevä pakkasessa. Niin kuin mekaaninen kamerakin. Mutta kuka nyt pakkaseen menisi kirjoittamaan?

Don Kikhot

Yle Teeman Kino Klassikko tänään 19.00:
Don Quijote

(Don Kikhot, Neuvostoliitto 1957, 100') Miguel de Cervantesin satiirisen ritariromaanin parhaana pidetty elokuvaversio omatekoisen ritarin ja hänen aseenkantajansa seikkailuista. Ohjaus: Grigori Kozintsev. Pääosissa: Nikolai Tserkasov, Juri Tolubejev.

Grigori Kozintsev (1905-1973) tuli tunnetuksi skandaaleja herättäneenä teatterintekijänä. Hän perusti teatteriseurueen nimeltä FEKS (Eksentristen näyttelijöiden tehdas) vuonna 1921 kumppaninaan niin ikään ukrainanjuutalainen Sergei Jutkevitsh (1904-1985). Pojilla oli ollut pari vuotta aiemmin, vain viisitoistavuotisna Kiovassa oma nukketeatteri. Kolmikko - mukana myös Leonid Trauberg - edusti neuvostotaiteen formalistista vasemmistosuuntausta. Teatterin ohella he olivat kiinnostuneita sirkuksesta, katusoittajista, music hall -esityksistä, mainosjulisteista ja amerikkalaisista elokuvista.

FEKS siis kiinnostui elokuvasta, jota käytettiin myös osana teatteriesityksiä. Oktjabrinan seikkailut (1924) on kokeilevista varhaisluomuksista tunnetuimpia. Elokuvallisena esikuvana niissä olivat saksalaiset ekspressionistit.

Nuorten miesten viehtymys absurdiin, groteskiin, eksentriseen ja vääristettyyn ilamisuun sai elokuvallista muotoa Gogol-filmatisoinnissa Päällysviitta (myös Viitta, 1926). Heidän kuuluisin mykkäfilminsä oli kuitenkin historiallinen elokuva, Pariisin kommuunista kertonut Uusi Babylon (Novyj Vavilon, 1929). Mykkäelokuvan tekniselta taitavuudeltaan mestariteokseksi luonnehdittu elokuva joutui vastatuuleen stalinistisen taiteen käsitysten edetessä. Se sai huonon vastaanoton niin kriitikoilta kuin yleisöltäkin ensinnäkin siksi, että hyökkäys "pikkuporvarillisen älymystön tuotteeksi" leimattua formalismia vastaan oli juuri tuolloin kiivaimmillaan. Kozintseviä ja Traubergia syytettiin formalismin lisäksi sekä "romantismista" että riidanhakuisuudesta, eikä syytöslista jäänyt tähän. Heitä syytettiin myös aineellisten sekä henkisten resurssien tuhlauksesta. Arvostelijat väittivät sujuvaan tapaansa, että yleisö nauroi elokuvassa väärissä kohdissa, huuteli hävyttömyyksiä, vaati esityksen keskeyttämistä ja epäili, että elokuvan tekniset omainaisuudet johtuivat yksinkertaisesti viallisesta projektorista.

Kozintsev ja Trauberg tekivät johtopäätöksensä. He siirtyivät kuuliaisesti sosialistiseen realismiin ja ohjasivat vuosina 1935-1938 ns. Maxim trilogian, josta tuli tyylisuuntauksen klassikko.

Maximin nuoruus (1935), Maximin paluu (1937) ja Näkemiin, Maksim (1938) kertovat kahden kuvitellun hahmon, Pietarin työläisalueilta tietoisiksi kommunisteiksi kasvavien Maximin ja Natashan tarinan. Kozintsev ja Trauberg pyrkivät uudistamaan sosialistisen realismin sankarikäsityksen. He halusivat tietoisesti eroon niistä edellisen vuosikymmenen vallankumouksellisista sankareista, jotka rakennettiin elokuviin tavallisesti siirtämällä mekaanisesti sopivaksi katsottuja bolshevikkihahmoja perinteiseen seikkailujuoneen.

Kozintsev ja Trauberg uudistivat genreä niin, että ottivat lähtökohdakseen tyypillisen vallankumousajan kommunistin elämäntaipaleen ja muovasivat päähahmonsa mahdollisimman uskottaviksi ihmisiksi. Maksim-sarjaa höysti vallaton huumori, jota viljellään myös vakavien aiheiden yhteydessä, varsinkin sarjan alkupuolella. Sarjan viimeisessä osassa huumori on jo tahatontakin: Maxim pääsee V. I. Leninin ja Josif Stalinin juttusille, kuten monessa muussakin neuvostoyhteisön avoimuutta julistamassa näytelmäelokuvassa. Suojasään kaudella elokuvasta ilmestyi ns. Hrushtshevin leikkaus, josta Stalin oli sensuroitu pois.

Lopulta Kozintsevista ja Traubergista ei ollut sosialismin sankareiksikaan. Parivaljakon yhteistyö päätti heidän ensimmäisen ja viimeisen sodan jälkeisen elokuvansa sensuurikielto. Prosje ljudi (Tavallisia ihmisiä) kertoi tavallisten kansalaisten ponnistuksista lentokonetehtaan rakentamiseksi ja kuvasi sota-ajan koettelemuksia rehellisen oloisesti. Sellainen ei tietenkään käynyt - kukapa Stalinin ajan taiteessa rehellisyyttä olisi kaivannut - ja elokuva pääsi julkisuuteen kolme vuotta Stalinin kuoleman jälkeen, suojasään aikana vuonna 1956.

Traubergin elokuvantekoon tuli kahdentoista vuoden tauko, mutta Kozintsev pystyi jatkamaan uraansa ilman suurempia vaikeuksia. Mutta hänkin jätti elokuvan vähemmälle ja työskenteli enimmäkseen teatterissa. Myöhemmistä elokuvaproduktioista mainittakoon Hamlet, joka sai juryn erikoispalkinnon Venetsian festivaaleilla. 12.3.1905 syntynyt Kozintsev kuoli Leningrdissa 11.5.1973.

Kozintsevin filmografia:(vuoteen 1946 asti kaikki ohjaukset yhteistyönä Leonid Traubergin kanssa)

1924 Pohoshdenija Oktjabriny
1925 Miska protv Judenica
1926 Sinel (Viitta)
1927 Sojush velikogo dela
1929 Novyj Vavilon (Uusi Babylon)
1931 Odna
1935 Junostj Maksima (Vastavirtaan/Maksimin nuoruus)
1937 Vozvrashenije Maksima (Maksimin paluu)
1939 Viborgskaja starona (Myrskylintu/Näkemiin Maksim)
1946 Prosje ljudi
1948 Pirogov (Suuri parantaja)
1953 Bielinski (Sanan säilällä)
1956 Don Kihot (Don Quijote)
1964 Gamlet (Hamlet)
1970 Korol Lir (Kuningas Lear)

Hauskaa elokuvailtaa!

10 asiaa kaapissa

Veloenakin, jonka lisäsin tuonne sivustan blogrolliin muutaman muun seuraamani blogin ohella, näyttää osallistuneen meemiin, jossa listataan kymmenen kaapista AINA löytyvää asiaa, sekä perustelu niille.

Mutta miten luurankoja voi perustella? Ei puhuta sitten niistä.

1) Ensimmäinen asia, joka meidän taloudessamme on läsnä kaikkialla, kaapeissa ja hyllyissä, pöydillä ja seinän vierustoilla, on tietysti kirja.

Niitä on se sata metriä ja vähän päälle. On pitkiä, korkeita, leveitä, matalia, paksuja ja kapeita kirjoja. Loputtomiin kirjoja. On "yritetään päästä eroon kirjoja", on "tänne ei hankita enää yhtään enempää kirjoja", on "tuo nyt on vain pakko olla kirjoja" (Suomen Kansallisfilmografia 1-12)ja "tuota voi ehkä joskus tarvita kirjoja". Kirjarivit herättävät hämmennystä silloin, kun lapsen ystävät saapuvat käymään ensimmäisen kerran. Ja aina silloin tällöin vähän vanhemmissakin...

2) Jos kerran kirja mainitaan on esiin tuotava myös video, tosin nykyisin enemmänkin dvd (digital video disk, nyk. digital versatile disk). Niitäkin on hyllymetreittäissä mitattuna muutamia kymmeniä. Ja noista leveistä pölyä keräävistä muovilaatikoista pitäisi oikeasti päästä eroon. Isän jäämistöstä on tulossa pari tuhatta videota lisää, jahka saamme ne Helsinkiin kuljetetuksi, jolleivat sisarukset tyhjennä hyllyjä, mitä he epäilemättä tekevät. Ehkä rahtaan niitä työpaikalle, jonne siis tarvitaan lisää hyllytilaa.

3) Oman hyllynsä on saanut edellisten katsomiseen tarvittava laitteisto, joka on vanha, vaatimaton, mutta tehtävänsä täyttävä. Olisi vaikea kuvitella arkipäiväistä elämääni ilman tätä audiovisuaalista maailmaa. Vaikka se on työtäni, näytän olevan siitä riippuvainen myös vapaa-ajalla. Naapureiden iloksi karaokelaitteisto puuttuu, koska ne ovat vielä varsin hinnakkaita laatutasoonsa nähden. Enkä ole kytkenyt tietokonettakaan isomeluisempiin ympäristöihin. Tietokonekaraokesta löytyy noin 13-14000 biisiversiota, joista jokunen on keskenään erilainen.

Tuo kosketinsoitinkin - vain hupikäyttöön - täytyisi piuhoittaa kiinni tietskaan ja opetella tekemään hittibiisejä, joita saisitte sitten levittää piraattiversioina koko maailmaan... Ja sitten minä palkkaisin jonkun rikkaan juristin... Ja sitten muuttaisin Bahrainiin!

4) Punaviiniä. Kaapista pitää löytyä punaviiniä. Tällä hetkellä sieltä löytyy espanjalaista, italialaista ja argentiinalaista. Italialaista kulutamme hieman tänään, kun saan tuon sunnuntairuoan keksityksi. Vaimolla on yleensä varmuusvarastona aina proseccoa. Suomessa on pakko rahdata juomia kotiin, kun naapurikaupasta ei saa. En kyllä ymmärrä miksi, kun kieltolaista on kerran luovuttu.

Se on kumma miten tuo valkoviinin ja punaviinin suhde mielessä vaihtelee. Joskus kulutus - joka ei oikeasti kovin suurta ole - keskittyi kokonaan valkkariin ja nyt on taas punaviinimieli. Melkein 30 Helsingissä oleskellun vuoden aikana tämä on kääntyillyt kuin maapallon magneettinen napa. Vähän nopeammassa tempossa vain.

Punaviini on hyvä myös kastikkeissa, joita on helppo tehdä ja jotka ovat aina hyvänmakuisia. Yleensä hyllyistä löytyy myös jotakin likööriä ja Camparia ja ehkä jotain viskiä. Nyt sattuu tosin olemaan konjakkia, kun isä viime kesänä semmoisen lahjoitti oman kuolemansa jälkeen juotavaksi. Kahdessa kuukaudessa pullo on vajonnut puoliväliin, siitäkin puolet silloin, kun asiasta kuulin. Ja jotain tsekkiviinaa taitaa jossain kaapin nurkassa olla, kun semmoinen kiintiöihin mahtui Prahasta tullessa. Väkevät eivät oikein kotioloissa mene, kun en kapakoihinkaan lähde kodin kautta valmistellen, mikä lienee se tavallisin tapa kuluttaa. Kotimaan liikkeistä ostan oikeastaan vain kossua. Pidän kansanperinnettä arvossa. Ja kossuvichy on kansallisjuoma, joka kaipaa seakseen vähän etelän hedelmiä eli sitruunaviipaleen.

Tänään näyttää sitten tulevan aika erikoista ruokaa: possun suikaloitua ulkofilettä maustan lähinnä mangochutneylla, jossa se saa nyt levätä rauhassa tämän blogin kirjoittamisen ajaksi. Hieman punasipulia ja varsiselleriä kasvispuolelta mangon lisäksi pataan. Sitten valmistellaan ja mietitään matkalla, mitä muuta se tarvitsee. Makeata soijaa on varalla.

Tuossa chutneyssä on valmiina seassa etikkaa, sinappia ja sitruunaa. Minä en ole sinappikastikkeista piitannut, mutta katsotaan nyt jätetäänkö se maku vai peitetäänkö... Ei mikään punkkuruoka, mutta muuten en olisi niin tarkka siitä, nauttiiko ruoan kanssa valkkaria vai punkkua. Enemmän kysymys on siitä, mistä pitää.

5) Kaapeissa on kasoittain näitä suomalaisittain erikoisia maustesekoituksia purkeissa. On kiinalaisia ja intialaisia, välimeren ja Afrikan pohjoisosan ruokalajeihin sopivia. Ne tuntuvat aina kalliilta kaupan hyllyllä, mutta kerran se sitten kirpaisee, kun ostaa pari- kolmekymmentä purkkia varmuusvarastoihin. Ei tule mauista pula ja saa mieleistänsä. Matkoilta niitä tarttuu myös mukaan ja myös ystävät tuovat maailmanmatkoiltaan usein joitakin maustesekoituksia. Minulla on rajoituksia, kun kala-allergikkona en voi kalatahnoja käyttää. Siksi thai-ruokaa valmistan aika niukasti. Joitakin kookosmaitopohjaisia kanajuttuja enimmäkseen.

On niissä pettymyksiäkin. Lasipurkitettu korianteri toi mukanaan sen ainakin minulle häiritsevän säilykkeen maun. Saman joka on myös kiinalaisissa lichee-hedelmissä. Tämä tuoreiden mausteiden käyttö on ainoa, jota tv-kokeilta kaipaan. Heillä on aina valtava pehko vihreätä, josta sitten kaapataan silputtavaksi "reilusti" sitä ja tätä.

Jatketaan illemmalla, kun tästä tulee niin pitkä. Kymmenen kohdan meemit ovat minulle tässä mielessä ongelmallisia.

Tilastoja

Latauksia, kävijöitä, ekakertalaisia, palaajia ensimmäisen vuosikvartaalin aikana:

Jan 2006 15,000 10,838 7,692 3,146
Feb 2006 21,495 13,306 9,694 3,612
Mar 2006 18,320 12,411 9,024 3,387

Ja tänään: Apr 2006 644 502 416 86

Naisten ongelmat ratkaistu

Naisten ongelmat on nyt ratkaistu.

Voimmekin siis keskittyä miesten ongelmien ratkaisuun. Näin lastenhoidon ohessa.

Ratkaiseva ääni

Verner Korsbäck (sd) ja Tuure Hollsten (r) äänestivät vuoden 1956 presidentinvaalissa Kekkosta (ml), vaikka heidät oli valittu ryhmistä, joiden piti äänestää K.-A. Fagerholmia (sd). Korsbäck kertoi asiasta heti vaalien jälkeen, Hollstenin vaalikäyttäytyminen ei tullut julkisuuteen ennen hänen kuolemaansa 1978.

Mielenkiintoiseksi tuon Hufvudstadsbladetin välittämän ja nyt Ylen uutisoiman asian tekee jälkimmäisen uutisen viimeinen virke: "Helsingin Sanomat kertoi asiasta jo 1990." Häh?

Eija-Liisa Ahtila

Suomalainen elokuva astuu taas yhden askeleen kohti pysyvää maailmanmainetta.

British Film Institute julkaisee 24.4.2006 Iso-Britanniassa Eija-Liisa Ahtilan kaikki elokuvat ja niiden käsikirjoitukset The Cinematic Works of Eija-Liisa Ahtila DVD-boksina. Paketin DVD sisältää kaikki Ahtilan elokuvat digitaalisesti remasteroituina. Mukana on myös kirja, johon on kerätty on kaikkien elokuvien alkuperäiset käsikirjoitukset, synopsikset ja lopullinen dialogi englanniksi.

British Film Institute on yksi mailman vanhimpia ja arvostetuimpia elokuvakulttuurin ja liikkuvan kuvan perinnön vaalimiseen keskittyneitä organisaatioita. British Film Instituten DVD-julkaisujen tavoite on sivistys: se tarjoaa brittikatsojille (ja muillekin) monipuolisen valikoiman parhaita elokuvia ympäri maailmaa. BFI edistää elokuvan merkkiteosten tunnettavuutta Iso-Britanniassa. Ahtilan elokuvat ovat ensimmäiset suomalaiset elokuvat, jotka BFI julkaisee DVDllä.

The Cinematic Works of Eija-Liisa Ahtila –julkaisu sisältää Ahtilan elokuvat Me/We; Okay; Gray (1993), Jos 6 Olis 9 (1996), Tänään (1997) Lohdutusseremonia (1999) ja Rakkaus on aarre (2002).

Mainos sanoo: "Eija-Liisa Ahtilan elokuvien taitavasti työstetyt episodit sekä omaperäinen ilmaisu ovat herättäneet sekä yleisön mielenkiinnon että vakuuttaneet elokuvakriitikot eri puolilla maailmaa. Hänen elokuviaan on esitetty ja palkittu useilla elokuvafestivaaleilla eri puolilla maailmaan. Ahtilan liikkuvan kuvan installaatiot ovat säännöllisesti esillä mailman merkittävimmissä museoissa."

Onkohan tästäkään mihinkään?

Ja kuinka pitkään jaksaa? Huumoriblogeja on edelleen harvassa, koska niiden kirjoittaminen on kuulemma vakavaa puuhaa, eikä niille myönnetä enää lisenssejä Tähtineuvostossa.

Surkea aprillipila

Me harmaat pantterit - ei en puhu tekstiviesteistä - joilla on elämänkokemusta - ei vieläkään tekstiviestejä - muistamme, kuinka Helsingin Yliopiston Kirjastoon tuli vihreäsilmäinen monsteri - ei vieläkään siis lemmekkäitä tekstiviestejä.

Rotundan keskellä se kilahteli ja kalahteli, kun pakolliseksi tulleet aneet muuttivat peruuttamattomasti vuosisataisen hengen. Kassakoneesta tuli kirjaston sielu. Sen jälkeen kirjastoissa on puhuttu vain rahasta.

Ylioppilaslehden perjantaina 24.3. ilmestyneessä pikku-uutisessa oli aprillipilaksi tarkoitettu uutinen.

Uutinen kertoo Opiskelijakirjastossa ja Helsingin yliopiston kirjastoissa vietettävän 1.4. "sakotonta päivää".

Mutta, mutta. Kyse kyseessä on lehden aprillipilasta. Opiskelijakirjastolla ei ole osaa pilan julkaisemisen kanssa. 1.4. ei siis ole sakotonta päivää, eikä sellaista ole jatkossakaan tulossa, yliopiston kirjasto tiedottaa nettisivuillaan

Kiinnostavaa asiassa on se, miksi näin surkea "aprillipila" julkaistiin 24.3.2006? Ja miksi "aprillipila" oli sellainen, jolla on rahan kanssa tekemistä. Eikö ihmisiä voi juoksuttaa enää ilman rahaa. Ja kaikkien kirjojen kanssa.

Ja miksi "uutista" ei ole jo poistettu? Odotan jännittyneenä suurten opiskelijajoukkojen reaktioita Ylioppilaslehteä vastaan. Ei tämmöinen tähän jää... Mikäli minä opiskelijapoliitikkoja tunnen.

Hyvä juttu tai sitten ei

Samuli Leivonniemi oli kirjoittanut Helsingin Sanomiin hyvän jutun (30.3. A11). Se kertoi metroasemien huonosta ilmanlaadusta, epäpuhtauksista ja altistuksesta. "Metron hiukkaset ovat suurempia kuin pakokaasuhiukkaset ja koostuvat pääasiassa metalleista. Niiden terveysvaikutuksia ei ole tarkasti tutkittu." Syöpää tulee riittämään: on tässä maassa sentään partikkeleita keuhkoihinsa saaneita metallityöntekijöitä ollut ennenkin.

Olen aina ihmetellyt, miksi saan selittämättömiä yskänkohtauksia maailman metroissa ollessani. Olen luullut syyksi ilmastointia, vaikka nenä on aina välillä kertonut muustakin. En laske allergiakohtauksia mukaan, sillä kissan, koiran ja papukaijan ystäviä vieruspenkeillä riittää. Aikoinaan Tuomarinkylän ohi mennessä laskin kuinka monta sekuntia kestää hevostyttöjen tulosta jatkobussiin ennen kuin alan aivastella takapenkillä. Noin kolme. Allergikko väistelee myrkkypilviä kuin avaruusalus meteoriittejä. Kala-allergikkona puhun joskus ilmassa läpsyttelevistä kalanpyrstöistä, jotka saavat kääntymään lounaspaikan ovelta paremmille apajille.

Mutta metrossa tulee aina välillä yskänkohtauksia. Ei vain Suomessa vaan myös maailmalla. Ja tässä syy. "Herkästi reagoivalle astmaatikolle metroilman epäpuhtaudet voivat Salosen mukaan kuitenkin aiheuttaa esimerkiksi yskää ja hengenahdistumista." Dosentti Raimo O. Salonen Kansanterveyslaitokselta on varmasti oikeassa. Minä olen siitä yskivä ja ahdistunut esimerkki varsin usein. [Raimo O. on tässä pisteen kanssa. Nauratti, koska elokuvaohjaaja ja kirjailija Raimo O Niemen nimessä sitä pistettä ei ole. Jälkimmäinen on keksitty lisuke. Elämä on differenssiä.]

Mutta kaikki tämmöinen on turhaa. Kaikki on tupakan syytä, nicht wahr? Tupakoivilla kaikki oireistot johtuvat vain ja ainoastaan tupakasta. Ja siitä sinä et koskaan lakkaa huomauttamasta?

Orioniin Punalippujen alle tänään klo 17

Ilkan ja minun esityssarja Dokumentin ytimessä jatkuu taas, kun Orion on saatu kuntoon putkiremontin jäljiltä. Tervetuloa katsomaan. Taidanpa pitää siellä lyhyen esittelynkin.

Siis: Orioniin, Eerikinkatu 15, 29.3.2006, klo 17. Siellä esitetään jälleen joukko toivottavasti kiinnostavia dokumenttielokuvia. Puolen vuoden kantakortin hinta on 4 euroa, näytöskohtainen maksu 4 euroa.

Dokumentin ytimessä 27: Punalippujen alla
I dokumentens kärna 27: Under de röda flaggorna

Asuntopula

Suomi 1947. Tuotantoyhtiö: Finlandia–Kuva. Tilaaja: Suomen Kansan
Demokraattinen Liitto rp. Ohjaus: Holger Harrivirta. Käsikirjoitus: Matti
Kurjensaari. Kuvaus: Unto Kumpulainen, Uno Pihlström. Selostaja: Carl–
Erik Creutz. VET 2501 (6.11.1947) – 295 m (35 mm) / 11 min

Kolmekymmentä vuotta Suomen kansan puolesta
30 vuotta Suomen kansan puolesta

Suomi 1949. Tuotantoyhtiö: Kuvatyö Oy. Tilaaja: Suomen Kommunistinen
Puolue rp. Ohjaus: Tapio Tapiovaara. Leikkaus ja kuvaus: Erik Blomberg.
Käsikirjoitus: Arvo Turtiainen. Musiikki: George de Godzinsky. VET: 2749
(9.12.1948) – 800 m (35 mm) / 29 min. Esitetään 16 mm kopiolta.


Valtasuoni sykkii
Pulsen slår

Suomi 1948. Tuotantoyhtiö: Suomi–Filmi. Tilaaja: Suomen
Kuljetustyöntekijäin Liitto. Ohjaus: Orvo Saarikivi. Käsikirjoitus: Harry
Lewing Viljo Suutarin aiheesta. Kuvaus: Yrjö Aaltonen. Musiikki: Matti
Rautio. Selostaja: Yrjö Haapanen. VET: 2729 (13.11.1948) – 1167 m (35
mm) / 42 min

Raivaajan näky

Suomi 1949. Tuotantoyhtiö: Suomi–Filmi. Ohjaus: Holger
Harrivirta. Käsikirjoitus: Usko Kemppi. Kuvaus: Unto Kumpulainen
Selostaja: Eero Viitanen. VET: 3060 (3.11.1949) – 280 m (35 mm) / 10 min


Syksyllä 1944 välirauhansopimuksen tultua voimaan saivat kommunistit takaisin poliittiset oikeutensa. Syksyn mittaan liikkeen keulahahmot ja jyrkän linjan sosiaalidemokraatit vapautuivat "turvasäilöistä", jonne heidät oli teljetty tasavallan suojelulain nojalla.

He ryhtyivät välittömästi organisoimaan Neuvostoliiton tuella yhteisrintamaa vyöryttääkseen Suomen sosialismin leiriin. 7.11.1944 julistettiin syntyneeksi Suomen Kansan Demokraattinen Liitto (SKDL), joka tähtäsi vallan ottamiseen sekä pehmein demokraattisin keinoin että sitä kovemminkin ajatuksin, mutta ne Valvontakomission johtoon tullut Andrei Ždanov torjui: sosialismi ei tule Suomeen "neuvostopanssareiden siivellä".

Kannatuksen huippu saavutettiin heti ensimmäisissä eduskuntavaaleissa 1945, kun puolueeksi profiloitunut SKDL sai äänivyöryn ja valloitti 49 edustajapaikkaa. Vasemmistoaallon harjalla ratsasti Otto Wille Kuusisen tytär Hertta Kuusinen, "tietävä, taitava ja kaunis vaikuttamisen ja salaisen toiminnan ammattilainen". Kuusinen tuli kansallisesti tunnetuksi, kun hän teki propagandaa uuden pääjohtajan Hella Wuolijoen kutsumana väittelijänä Yleisradion Pienoisparlamentti–ohjelmassa. Samaan aikaan Kuusinen oli Vapaan Sanan poliittinen toimittaja, joka linjasi kohti "sosiaalisesti ja sivistyksellisesti kansanvaltaista Suomea" nimimerkillä "Tavallinen ihminen".

SKDL:n vaalifilmi Asuntopula (1947) välitti Tavallisen ihmisen ääntä käsikirjoittaja Matti Kurjensaaren typewriterilla. Vapaassa Sanassa Kuusinen oli kirjoittanut: "Jokaisella sotapolitiikkaa ja fasismia vastustavalla yksilöllä ja ryhmittymällä on mahdollisuus liittyä puolueeseen". Elokuva kertaa liittymisen pontimeksi, kuinka "Saksa lähti soitellen sotahan, kuinka Suomikin joutui sodan liekkien keskelle" ja kuinka "sodan miehekkään leikin saavat lopultakin maksaa naiset, lapset ja vanhukset".

Kamera paljastaa asuntoja jonottavan ihmismeren, ja selostaja pakinoi: "Jos kaikki Suomen asunnontarvitsi-jat asetettaisiin peräkkäin, saataisiin ainakin viisisataa kilometriä pitkä jono". Sodan aiheuttamaa syöksykierrettä syvensi voiton tavoitteluun perustuva asuntopolitiikka. Sen seurauksina näemme "yksitoikkoisten kivimuurien ja valottomien pihakuilujen rajaamia korttelitaloja.Yhdessä niistä asui kerran runoilija Katri Vala. Ja täytyy olla todellakin runoilija voidakseen laulaa: Suuri talo helisee kuin soittorasia, etelämeren lauluja, tanssien rytmejä,
hempeitä lauluja rinnan marssien kanssa…"

Osansa saivat myös rintamamiestalojen rykelmät: "Miksi sijoittaa rakennuksia näin tiheään ja avoimille pelloille? Kymmeniä, satoja samanlaisia, riveissä ja viivasuorien katujen ja teiden varsilla – masentava ja lohduton näky – se merkitsee asemakaavasuunnittelun henkistä köyhäntodistusta". Asevelisosialistien estetiikka asetettiin näin vasaran alle.

Elokuva ei jättänyt epäselväksi, että elettiin kumouksen myrskynsilmässä: "Meistä itsestämme riippuu, millaisen yhteiskunnan rakennamme. Annammeko vastakohtien kohota liian suurina vai luommeko kokonaan uudet edellytykset edistykselle? Näin ajatellaan suuren tehtaan työpikkakokouksessa."

Keväällä 1948 oli SKDL mahtinsa kukkuloilla. Maan hallitusta johti SKDL:läinen pääministeri Mauno Pekkala. Puolueella oli hallussaan oikeus-, sisä-, ja puolustusministerin salkut. Yrjö Leino johti sisäministerin postiltaan valtiollista poliisia puhdistaen kansaa "fasistisista aineksista". Poliittisen vallan sinetiksi olivat Mauno Pekkala ja Leino mukana neuvottelemassa YYA-sopimusta Stalinin Neuvostoliiton ja Paasikiven Suomen välille. Moskovassa Leino pelkäsi kaappausta ja oleskeli enimmäkseen hotellihuoneessaan.

Kolmekymmentä vuotta Suomen kansan puolesta kuvattiin Suomen kommunistisen puolueen (SKP) juhliessa taistelunsa vuosipäivää elokuussa 1948. Kevään huippujen jälkeen oli käänne kannatuksen laskuun jo alkanut. Uhittelu vallankaappauksella hukkui sosialidemokraattien iskulauseisiin "jo riittää". Arvovaltatappio oli merkittävä, kun SKP:n perustaja Otto Wille Kuusiselle ei myönnetty viisumia Suomeen. "Vanhatkin sotakonit pyrkivät sinne, missä ruudin käry tuntuu" jäi vai pyrkimykseksi.

SKP:n elokuvaohjaaja Tapio Tapiovaara menetti unelmiensa filmitähden, mutta kameramies Erik Blomberg vei kuvaukset päätökseen kunniakkaasti. Elokuvasta muotoutui kommunistien yhtenäisyyden näytelmä. Hertta Kuusinen säkenöi; hän oli Blombergin kameran ideologinen muusa. Messuhallin juhlapuhuja tuki älykkäiden miesten piiri: Vapaan Sanan Raoul Palmgren, syrjäytetty Yrjö Leino sekä uutta suhdetta enteillen kirjailija Olavi Paavolainen. Ylävartalonsa paljastaneiden nuorukaisten kuoro välitti tulevaisuudelle kommunismin aatteen. Yrjö Pessi kukitti veteraanit ja Sandra Lehtisen saaman ansiomerkin myötä siirryttiin vuoden 1918 muistoihin. Viimein komea montaasi kokosi Suomen pienviljelijät, teollisuustyöväen sekä palvelusektorin ahkerat naiset SKP:n tunnusten alle, ennen yhteistä vetoomusta "Kaikkien maiden proletaarit liittykää yhteen".

Demarit voittivat myös SAK:n vaalit. Säälimätön taistelu jatkui työmailla kotikommunisteja vastaan. SKP:n jyrkkä siipi käynnisti "korpilakot", eikä pelännyt sabotoida edes sotakorvaustoimituksia. Monet työpaikkojen aktiivit toivoivat Neuvostoliiton puuttuvan asioihin mieluusti voimatoimin. Hertta Kuusinen väläytti julkisuuteen oman lehtensä Vapaan Sanan avustuksella, että Tshekkoslovakian kohtalo sopisi Suomellekin. Palkkasäännöstely purkautui ja hallitus taipui mittaviin korotuksiin yleislakkouhan alla. Se ei SKDL:n "torikokouksia" lopettanut. Puolueensakin hylkäämän Leinon syrjäyttänyt sisäministeri Aarre Simonen keskeytti Kemin lakot elokuussa 1949 tavalla, joka antoi hänelle lisänimen "Sapeli".

Valtasuoni sykkii valmistui muistutukseksi siitä, että Suomen Kuljetustyöntekijäin Liitolla oli käytössä maat ja meret seisauttava joukkojen mahti. Vuonna 1948 kommunistien johtama liitto valmistutti porvarillisen Suomen elokuvayhtiöllä Suomi-Filmillä ammattiyhdistyskuvan, jonka yhtiön mies Harry Lewing suunnitteli yhdessä Kuljetustyöväen Liiton sihteerin Viljo Suutarin kanssa. Suutari muistelee käsikirjoituksen teon paikaksi oman asuntonsa, jossa hän saneli, Lewing kirjoitti skenaariota ja ravasi aina välilä ympäri huonetta toistellen sitä, että "hyvä, hyvä, hyvä tästä elokuvasta on tulossa". Lewing itse muisteli jälkikäteen käsikirjoituksen syntyneen Kotkassa matkustajahotelli Kentissä kahdessa viikossa. Lewing oli työn teon ajaksi palkattu Kuljetusväen liittoon toimitsijan palkalla. Kuljetustyöväen liitto solmi sopimuksen Suomi–Filmin kanssa siksi, että elokuvasta haluttiin ammattimaisesti tehty ja siis uskottava. Lisäpontta tähän suuntaan oli saatu, kun Suutari oli puhunut "armeijan filmiherrojen kanssa".

Suomi–Filmi lupasi järjestää elokuvalle myös levityksen. Poikkeuksellinen ammattiyhdistyselokuva oli sekä pituudeltaan että laadultaan. Se tuli maksamaan 1733 749 markkaa. Elokuvan ensiesitys oli kutsuvieraille Kino–Palatsissa. Se tapahtui vasta marraskuun puolivälissä 1948 siksi, että elokuvan musiikkia, jonka Matti Rautio sävelsi, ei saatu aiotussa aikataulussa valmiiksi.

Elokuva käynnistyy tilanteesta, missä "jo pitemmän aikaa oli oltu palkkoihin tyytymättömiä. Kapula oli maakunnissa kiertänyt ja kokouskutsut julkipantu". Ilmassa oli siis sähköä ja lehdistö paikalla, kun liittohallitus tiedotti vaatimuksistaan autenttisessa välähdyksessä. Elokuvan jatko oli uhkakuvilla operoiva "jos", mutta ei korostuneesti. Vaikka lakkoliikehdintä oli alkanut ja ilmapiiri kuuma, elokuva itse asiassa on "työehtosopimustoiminnan korkea veisu", kuten elokuvasta kirjoittanut liiton historioitsija Tapio Bergholm asiaa luonnehtii.

Sotaa välittömästi seurannut aika vaali moraalitaloutta. Poliittista keskustelua käytiin ideologisin ja moraalisin perustein. SAK:n moraali voitiin kyseenalaistaa ja siihen voitiin iskeä täysillä yksilön ja yrittäjähengen ideologialla heti, kun kommunistit karkotettiin valtiollisesta poliisista.

Näin teki kommunismin peikoilla ratsastava Yksityisyrittäjien liitto. Se valmisti vastaiskuksi kommunistiselle "valtasuonelle" Raivaajan näyn. Sanoittaja– ja käsikirjoittajanikkari Usko Kempin kynän teksti runoili ajasta ennen kollektiiveja: Ensin oli suoraan puhuteltu yrittäjä, "alkuraivaaja, jonka kirves on avannut ensimmäisen aukon sivistyksen tulolle ja muut kulkevat jälkiäsi". Sivistyksen polku oli aluksi "kuoppainen, mutta se oli valtaväylä suurten paikkojen välillä". Ja tuo väylä oli välttämätön, sen avulla "syntyi kilpailu, joka on kaiken kehityksen voimakkain eteenpäin viejä: tuloksia, tuloksia!" Se oli myös väylä yksilöiden muodostamille markkinoille: "Joukko sinänsä ei ole koskaan keksinyt tai luonut mitään. Jokainen saavutus on yksilöllinen: rohkean, älykkään, hellittämättömän yrittäjähengen aikaansaannos!" Kyllä, "saman yrittäjähengen täyttäminä tekivät tuhannet ja taas tuhannet jokapäiväistä työtään", mutta tuossa ajassa yrittäjän paatos oli vielä hyttysen tinnitystä. Valtiomonopolien sorvit jauhoivat yötä päivää, ammattijärjestöt kasvattivat mahtiaan ja sosialidemokraattien hegemonia
jatkui.

– Ilkka Kippola ja Jari Sedergren 29.3.2006

Tulossa myös keväällä
Keskiviikkona 5.4. klo 17:

Dokumentin ytimessä 28: Kansakunnan raivioilla

Luvattu maa (Topo Leistelä, 1951) 37' 1/1 SEA S-996 L:Kansan Elokuva>
Työväen Arkisto
Suomi maksaa (Topo Leistelä, 1951) 66' 1/1 SEA S-352 16mm L:Kansan
Elokuva>Työväen Arkisto
1/1 yht. 103' * koonneet ja esittelevät Ilkka Kippola ja Jari Sedergren

Ja keskiviikkona 12.4. klo 17:

Dokumentin ytimessä 29: Kansakunnan kaapin päällä
Suomen presidentit (Harry Lewing, 1961) 10' 1/1 SEA YSL-6263 L:Su-Fi
Suomen Akatemian juhlaa ja arkea (Orvo Saarikivi, 1949), 12' 1/1 SEA O-
8819, L:Su-Fi
Suomen Akatemian jäsenet: Georg Henrik von Wright (Kari Uusitalo, 1962),
10' 1/1 SEA SL-2101->Laihanen-MTV
Me rakennamme tulevaisuutta (Kari Uusitalo, 1961), 8' 1/1, SEA SL-2131, L:
Laihanen ->MTV
Vaalielokuva Matti Virkkunen (1967), 14', SEA S-1342 L:Filmitalo Oy -> Su-
Fi -> me
Tämä olet sinä, ihminen (Kari Uusitalo, 1967) 18' 1/1 SEA SL-3359, L:
Laihanen ->MTV
Kohtalokkaat hetket – Tauno Palo (Veikko Laihanen, 1963), 10' 1/1 SEA SL-
2108, L: Laihanen ->MTV
1/1 yht. 82' * koonneet ja esittelevät Ilkka Kippola ja Jari Sedergren

Kinoklubin antia

Kinoklubin sivuilta näyttää löytyvän mp3-tiedostoja ja videonäytteitä taannoisesta ohjelmasta, jossa olin itsekin mukana. Joku näppärä toimittaja on lisäksi tiivistänyt sanotun ihan kelvollisesti. Ja siellä on kuviakin.

Agitaatiota, propagandaa taideaineiden puolesta

Käykääpä samanmieliset allekirjoittamassa addressi taideaineiden puolesta. Radiossa sanottiin juuri, että sillä on noin 8000 allekirjoittajaa. Olin viisi minuuttia sitten 9077. allekirjoittaja. Joten se on päivän trendi netissä.

Elokuvien ikärajat

Valtion elokuvatarkastamo on uudistanut ikärajaluokituksensa perusteet. Entinen sensuurinvastustaja Jari Apinalaatikosta repi pelihousujaan siitä, että elokuvalautakunta ja elokuvatarkastamo tekivät keskenään erilaisia päätöksiä muutamien viime aikaisten suosikkielokuvien suhteen, mutta rauhoittui luettuaan uusista perusteista. En tiedä mistä tämä levollisuus, sillä muutos ei koskenut elokuvalautakuntaa millään tavoin. Ja sen päätöksistähän hän oli oikeasti huolissaan.

Tarkastusinstituutiot eivät nimittäin ole kytköksissä toisiinsa. Tarkastamo ja lautakunta tekevät päätöksensä toisistaan riippumatta, jälkimmäinen vain kun sille valitetaan tarkastamon päätöksestä. Elokuvalautakunnan päätökset eivät myöskään muodosta juridisesti ennakkotapauksen luonteista järjestelmää tarkastamolle, joka on itsenäinen elin.

Käytännössä lautakunta on viime vuosina usein laskenut tarkastamon määräämää ikärajaa. Ainakin elokuvien levittäjät ovat olleet tyytyväisiä. Vanhemmat ovat sitä joskus kauhistelleet, varsinkin kun he muistavat, että ikärajaa kaksi vuotta nuorempikin voi vanhemman seurassa tulla elokuvaa seuraamaan. Näin 11-vuotiailta kiellettyä elokuvaa voi vanhempien seurassa katsoa 9-vuotias. He eivät silloin muista, että tarkastamon määräämä ikäraja ei ole suositus. Se on kielto sitä nuoremmille tulla katsomaan. Vanhempien pitää kontrolloida lastensa elokuvissakäyntejä niin, että oman lapsen herkkyys ja kehitys otetaan huomioon. Eihän lasta pidä pelotella muutenkaan. Ikärajan jousto tässä mielessä lisää vanhempien mahdollisuuksia, mutta myös vastuuta. Lapset ovat keskenään erilaisia tässäkin mielessä.

Elokuvalautakunnan viime aikoina hyväksymä siirtymä K15-elokuvasta K11-elokuvaan on kieltämättä suuri, varsinkin jos joustoa käytettäisiin ahkerasti. Siksi ministeriöstä ja ministeriltä itseltäänkin on kaikunut ajatuksia, että harkinnassa on K13-ikärajan luominen. Se on Yhdysvalloissa yleinen perhe-elokuvan ikäraja. Voisi olettaa, että sen soveltaminen olisi helppoa. Eikä se vaatisi kovin suurta lakimuutosta: uuden ikärajan käyttöönottaminen olisi näin kohtuullisen helppoa. Mutta tässä tammikuun lopussa julkaistussa uudistuksessa ei ollut kyse siitä.

Ensimmäisen kerran ikärajaluokituksen perusteet laadittiin ja julkaistiin vuonna 2001, uuden elokuvatarkastusta koskevan lain tultua voimaan. Perusteet olivat kuvaohjelmien tarkastuslain tulkintaa ja tarkastustoiminnassa sovellettujen periaatteiden ja käytäntöjen esittelyä. Ne on tarkoitettu kaikille: yleisölle, kuvaohjelmien liikealalle, medialle ja viranomaisille.

Tarkastamo ei siis usko ikuisiin sääntöihin ja perusteisiin. Perusteet uudistetaan muutaman vuoden välein. Se tarkoittaa käytännössä maailman muuttumisen myötä. Normit muuttuvat, käytännöt muuttuvat, ikärajaluokituksen perustelut muuttuvat. Ei iso ihme.

Tarkastamo toteaa tammikuun lopun tiedotteessaan, että elokuvien ikärajat ovat herättäneet viime aikoina varsin vilkasta julkista keskustelua. Samalla se tunnustaa, että tiedotus niistä ei ole tavoittanut yleisöä. Siksi VET julkaisee perustelunsa. Siten se pyrkii lisäämään yleistä tietämystä kuvaohjelmien sääntelystä. Erityisiä tiedotuksen kohderyhmiäkin on tiedossa: Ikärajaluokituksen perusteet on tarkoitettu myös lasten vanhemmille sekä kouluille mediakasvatuksen tueksi. Avointa, läpinäkyvää ja rehellistä toimintaa valtion virastolta.

Julkaistuista perusteista käyvät ilmi kuvaohjelmien sääntelyn yleiset lähtökohdat ja kuvaohjelmien tarkastuslain sisältämät ikärajaperusteet. Niitä on kolme, eikä niitä ole vaikea arvata. Ikärajojen määräämisen takana ovat kuvaohjelmien sisältämä väkivaltaisuus, seksuaalinen sisältö ja kauhun herättäminen.

Elokuvatarkastamon tehtävänä on arvioida sisällön laatua ja mahdollista haitallisuutta alaikäisille katsojille ja asettaa arvioinnin perusteella asianmukainen ikäraja. Täysi-ikäisiä arviointi ei koske. Suomessa ei ole aikuissensuuria. Ehkä ei ole oikein puhua edes sensuurista. Onko ikärajasääntely sensuuria?

Kuvaohjelmien tarkastuslaki määrää käytettäviksi ikärajoiksi kaikille sallittu (usein vain S), 7, 11, 15 ja 18. Perustejulkaisussa kerrotaan havaintoesimerkein, millainen väkivalta-, seksi- tai kauhukuvaus voidaan sallia millekin ikäryhmälle.

Eniten keskustelua ovat herättäneet K11- ja K15- ikärajapäätökset.

Väkivallan osalta perusteissa todetaan seuraavaa:

K11: Väkivalta, jota ei ole esitetty kovin yksityiskohtaisesti tai realistisesti. Esimerkiksi seikkailuelokuvat, joissa on miekkailu- ja ampumiskohtauksia tai fantasiahahmoihin liittyvää väkivaltaa.

K15: Yksityiskohtainen, realistinen väkivalta. Seksiin liittyvä lievähkö väkivalta, joka perustuu tarinayhteyteen. Esimerkiksi valtavirran toimintaelokuvat, joissa on runsaasti väkivaltakohtauksia. Väkivalta ei kuitenkaan ole erityisen pitkitettyä tai veristä.

Mutta katsokaapa ihan itse. Ja noudattakaa niitä. Valtion elokuvatarkastamon ikärajaperusteet

Hakusessa e-kirja

E-kirja (engl. EBook) tai sähköinen kirja on sähköisessä muodossa oleva kirjallinen teos, sanoo Wikipedia. Niiden myynti on rajussa kasvussa, kertoi taannoinen matkakumppanini, jonka päätehtävänä on seurata tällaisia asioita.

Ennen tuota autoajelun lomassa soljunutta keskustelua luulin, että e-kirjalla tarkoitetaan vain erityisissä näytöllisissä lukulaitteissa luettavaa, siihen erityisesti maksua vastaan tai korvauksetta ladattua teosta. Näitä lukulaitteita muistan esitellyn muutamia vuosia sitten melko monessakin seminaarissa. Epäilemättä ne ovat yleistyneet. Mutta se on selvää, että seminaareissa ennustettua läpilyöntiä ei ole tapahtunut, vaikka sen piti tapahtua minä hetkenä hyvänsä.

Wikipedian artikkeli osaa kertoa, että e-kirjoja on runsaasti vapaassa levityksessä Internetissä, esimerkiksi Gutenberg-projektissa, jonka työn tuloksena voi lukea tuhansia digitalisoituja, vapaasti levitettäviä e-kirjoja. Vastaavia projekteja on monia muitakin. Parhaiten e-kirja tunnetaan kuitenkin vielä suurteoksista ja sanakirjoista.

Vammalan propagandapäiviltä Espooseen matkatessa sain kuulla, että nyt e-teosten myynti on lähtenyt valtaisaan kasvuun - vielä ne eivät toki peittoa volyymillaan muuta bisnestä - mutta painopiste onkin muualla kuin mitä odotettiin.

On kiintoisaa, että kaikki suuret kustantamot ovat satsanneet CD-levylle tallennettuihin teoksiin, vaikka kaikki ymmärtävät, että paksuhkon romaanin muodostamat 20 CD:n kokoelmat ovat aika kalliita ja hankalia käsitellä. Satsaus onkin varmasti ollut enemmän oppikirjoihin, oppimateriaaleihin ja verkkomateriaaleihin, jossa katteet voivat olla huimia. Tätä viimeisintä kumppanini ei sanonut, mutta osaanhan minä itsekin jotakin arvata.

Taannoisesta (viime viikolla?) Helsingin Sanomissa olleen jutun mukaan ainakin Otavan edustaja vakuutti painotuksen pysyvän heillä CD-levyissä. Ehkä hän hämäsi kilpailijoitaan?

Ihmiset nimittäin haluavat e-kirjansa tiivimmässä muodossa, "mp-kolmosina".

Villitys on alkanut opiskelijoista, jotka nykyään hölkkäävät tai kutovat kuunnellessaan luentosarjoja mp3-soittimillaan. En menisi vannomaan, että oppimistulos olisi näin hyvä, mutta niin ihmiset vain tekevät. Nuorena ihminen on tietysti siinä määrin hullu, että uskoo pystyvänsä mihin tahansa. Olen kuitenkin varma, että parhaat arvosanat tulevat niille, jotka lukevat tenttiin. Kuuntelemalla luennoista saa tutkimusten mukaan irti noin 10 prosenttia. Ja vaikka opiskelijat pystyisivät parempaan, paljon menee ohi. Varsinkin jos hölkkää ja kutoo yhtäaikaa tenttiinkuuntelemisen kanssa. Mutta tämä menee asiasta sivuun kuten juttuni niin usein muutenkin.

Mp3-muodossa parhaimpiin laitteisiin mahtuu nykyisin suit-sait mukaan jo paksuja romaanisarjoja. Kun en tiedä, en arvaa, kuinka paksuja. Siinä vertailussa hyllymetrejä nielevät CD:t ovat menneen maailman tuulia. Ei niihin kannata satsata.

Ja mitä ihmiset haluavat kuulla? Ainakin minä olin siitä ällikällä lyöty. Tutkimukset nimittäin osoittavat, että ihmiset haluavat e-kirjansa hitaasti luettuina, ilman mitään erityisiä painotuksia.
Siis semmoinen monotoninen, tasainen jolkotus on parasta kuunneltua tekstiä.

Luulisi yliopistoluennoitsijoiden saavan lisätienestejä. Siellähän semmoinen on aina osattu.

Catch you!

KIINNI JÄIT! KOSKA LUET TÄTÄ TEKSTIÄ, SE TARKOITTAA ETTÄ SINUN TÄYTYY KOMMENTOIDA. KOMMENTOI IHAN MITÄ HALUAT, KUNHAN TEET SEN. LAITA TÄMÄ TEKSTI OMAAN BLOGIISI JA NAPPAA KAIKKI BLOGIASI LUKEVAT.

Tässäpä uusin piirileikki. Eiköhän rymäytetä kommenttiennätys rikki. Entinen lienee siellä 115 paikkeilla. Jos et keksi sanottavaa, sano, mistä kannattaa blogata.

Via Kotirouvana Kiinassa.

Kevään koitoksia

Mieli valmistautuu kevään koitoksiin. Kotona olemme käyneet periaatteellisia neuvotteluja siitä, onko sisäinen järjestelyperiaatteemme jurtta, mustalaisleiri vai kaatopaikka. Neuvottelut ajautuivat karille jo varhaisessa vaiheissa käsiteongelmien vuoksi.

Jurtta tämä on siksi, että kaikki tavarat ovat pitkin seiniä korkeina kasoina, mustalaisleiri siksi, että hygieniasta pidetään kiinni ja kaatopaikka siksi, että eri muotoja tavoittelevien kasojen ynnä ns. historiallisten kerääntymien ympärillä se ei ole mahdollista.

Ilmoitin joskus aamuvarhain kategoriallisesti, että yksi kuorma-auton lavallinen tavaraa lentää ulos nyt eikä viidestoista päivä. Aikaa annoin tämän päivän puoleen päivään siinä, että joko siitä voi pelastaa mieluisia tarvikkeita tai olla pelastamatta. Kesäaikaan siirtymisen vuoksi tarjosin lisäaikaa kello yhteen. Siihen on aikaa 25 minuuttia.

Vastaus oli mielestäni välttelevä ja argumentatiivisesti sain siitä irti vain sen verran, että siinä vedottiin kevätsiivoukseen, joka olisi muutenkin tulossa lähiaikoina, kun vain talvi loppuisi ja olisi kevät.

Tämä vuodenaikojen sykliin liittyvä kanta ei tyydyttänyt meidän osapuoltamme. Neuvottelut ajautuivat kriisiin, jonka yhteydessä vedettiin esiin aiemminkin vastaavissa neuvotteluissa sopimuksen kariuttaneet pyykkääminen, tiskaus, ruoanlaitto, satunnaisten tehtävien laajamittainen hoito sekä ns. vuorotteluvapaat.

Neuvotteluilmapiiriä pahensi toisen osapuolen eilinen hummausretki - se tapahtui Jouko Aaltosen Kenen joukoissa seisot -elokuvan varjolla. Retken psykologinen vaikutus seuraavana aamuna näytti olevan mitattavissa lyhytpinnaisuuden äkillisenä kasvuna. Tämän rinnalla jämerät vaatimukseni vaikuttivat monumentaalisilta, etenkin kun vetosin viime viikon urotyöhön: viisi roskapussia ja kolme jättiläislehtipussia.

Puhdistava hirmumyrsky on edessä.