Sarjakuvasankarit

Yksi ja toinen on viime aikoina kirjoittanut sarjakuvasankareista. Niin ranskalaiseksi en ole itse ryhtynyt, vaan pitänyt innostukseni aisoissa, jopa niin, että aisatkin ovat kiinnostaneet välillä enemmän. Olkoon vain ranskalaiset onnellisia niistä kansanedustajistaan, jotka tylsimpien parlamenttipuheiden äärellä lukevat näkyvästi sarjakuvalehtiä.

Minulle tuli Aku Ankka noin yksivuotiaasta lähtien ja sen avulla, ääneen lukevan isän olkapään takana olohuoneen sohvassa opin nelivuotiaana lukemaan itsekin. Tiedän sen koska muistan tilanteen: menin tekstissä edellä ja kun kyllästyin isän "hitauteen", aloin lukea itse ääneen. Siihen loppui isän lukeminen, mutta jotenkin uusi maailma oli auennut, enkä edes ajatellut sitä pahana.

Sain katsoa myös televisio-ohjelmia niin kauan kun en ymmärtänyt mitä niissä sanottiin. Usein isä keksi omat vuorosanansa ja tarinansa Lahjomattomiin tai muihin aikansa "väkivaltasarjoihin". Virginialaisesta jotenkin tykkäsinkin, Peyton Placen jälkeen olen voinut lopun ikäni vältellä näitä Kotikatuja ja Coronation Streetejä.

Isompana en sitten saanut televisiota katsoakaan, mutta onneksi isän työhuoneesta olohuoneeseen oli lasiovi. Katselin ohjelmia hänen työpöydällään istuen. Sekin lakkasi, kun televisio vietiin korjaajalle. Harrastelija piti konetta kaksi vuotta ja kun toi takaisin, vain puolet osista oli jäljellä. En ymmärrä vieläkään, miksi isä maksoi "korjauksesta". Mutta televisiottomia aikoja riitti: silloin luin kirjoja ja loputtomasti sarjakuvia. Olen vähän liian nopea lukija sarjakuviin, ja siksi pidän paksuista kirjoista.

Tätä voisi jatkaa loputtomiin, mutta sanottakoon pääasia. Onnea Myyrälle 50-vuotisen uran johdosta. Suomessa Myyrä on samalta vuodelta kuin minäkin. Jos minulta kysytte se on paras lasten animaatio ja liekö paras kuvakirjakin. Ottipa julkaistuista minkä tahansa. Lastenkutsujen varma pelastaja.