tiistaina, joulukuuta 02, 2008

Puhe Orionissa 19.11.2008: HYY 140 vuotta.

Huomenna 3.2. klo 16.45 Orionissa Dokumentin ytimessä 46: Risto Ryti, mutta tässä kahden viikon takainen avauspuhe HYY-filmeihin.

Ylioppilailla on Suomessa ollut kansainvälisestikin vertaillen huomattava yhteiskunnallinen asema. Heidän panoksensa Suomen kulttuuriseen ja poliittiseen elämään on suuri ja, kuten tiedämme, ylioppilasjärjestöillä on ollut maassa suuri vaikutusvalta.

Ylioppilaiden korkea status suomalaisessa yhteiskunnassa juontaa juurensa 1800-luvun kansakuntaisuusajatteluun. Akateeminen nuoriso näki silloin itsensä isänmaan puolesta tehtävän työn etujoukkona. Yhteiskunnan muut aktiiviset voimat pitivät ylioppilaita suunnan näyttäjinä ja mielipiteenluojina. Tätä ilmaistiin usein puheella kansakunnan toivoista – latinaksi spes patriae.

Helsingin yliopiston ylioppilaskunta perustettiin jo vuonna 1868. Vuonna 1880 tapahtuneen virallistamisen jälkeen syntyivät ensimmäiset tieteelliset ja aatteelliset ylioppilasyhdistykset. Jo ennen tätä yliopistot ja niiden opiskelijat olivat kaikkialla toimijoita, joita seurattiin tarkoin siksi, että akateemisen nuorison aktiivisuutta pidettiin poliittisista syistä joko hyvänä tai pahana.

Joukkona esiintyneiden ylioppilaiden ääni kuului kauas. Yliopistoihin liittyi varsin paljon levottomuuksia, ja autonomisessa Suomessakin ylioppilaiden ja professoreiden kannanotot saivat tarkan huomion – puhuttelut, erottamiset, karkoitukset ja jopa oppituolien ja osakuntien lakkauttamiset olivat mahdollisia 1800-luvun jälkipuoliskolla. Mielenilmausten määrä kasvoi vuosisadan loppua kohden. Elokuvan saapuessa 1900-luvun alussa ylioppilaat olivat aktiivisia esimerkiksi suurlakossa 1905, sukunimien suomentamisprojektissa 1906, kielitaistelussa ja jääkäriliikkeen käynnistämisessä.

Elokuvan tarjoamassa valossa tämä ylioppilasnuorison tosiasiallinen kapinallisuus ei saa sijaa ennen 1930-lukua. Tänään nähtävät kuvat valtiollisista hautajaisista ja välähdykset presidentillisistä tilaisuuksista 1910-luvulta 1950-luvulle kertovat ylioppilaiden ja kansankunnan välisestä liitosta, jonka rituaalinomainen traditio lähes muuttumattomana varmentaa kerta toisensa jälkeen. Ylioppilaslakein ja nauhoin koristeltu nuoriso kehystää juhlatilauksia ja reunustaa saattoja sekä paraateja. Kulkueen muoto on ominainen myös ylioppilasnuorison julkisissa esiintymisissä.

Leo Mechelinin hautajaiskulkue 1914 on tietysti paitsi kansakunnan merkkitapahtuma, myös osoitus aktiivisesta poliittisesta toiminnasta. Samaan viittaavat kuvat vuoden valkoisen voittoisan armeijan paraatista toukokuussa 1918, jonka yhteydessä ylioppilaat tervehtivät Mannerheimia. Ylioppilaiden asema suurmieskultin kehyksenä on vakaa, kuten näytteemme vuoden 1926 Snellmaninpäivän juhlallisuuksista osoittaa.

Kansakuntaisuuden ja suurmieskultin rinnalla elokuvat luovat käsitystä opiskelijoista rennon ilmapiirin luojana Vapun kaltaisten ylioppilasjuhlien yhteydessä. Tänään emme näe opiskelijoiden oman elokuvatoiminnan varhaisimpia muotoja, sillä ne ovat polyteekkareiden aikaansaannoksia. Ensimmäinen laaja esitys opiskelijatoiminnasta on vuoden 1924 Polyteekkarifilmi, joka on keskeiseltä osaltaan kuvaus mainostempauksesta. Sekin sai paraatin muodon.

Vasta 1930-luvulla vakiintunut uutuus, uutisfilmi, tuo ylioppilasnuorison kansakunnan suurista linjoista päivänpoliittisten tapahtumien keskiöön. Välähdyksemme Suomi-Filmin uutiskuvista vuodelta 1935 kertoo – elokuvyhtiöiden oman linjauksen mukaisesti - aitosuomalaisesta politikoinnista, johon oikeistoon samastuva ylioppilasnuoriso laajasti otti osaa. Taloudellinen aktivismi ja kansakunnan etujoukoksi määrittäytyminen tapahtui sekin isänmaallisessa hengessä, kuten vuoden Turo Karton vuonna 1939 filmaama keräysfilmi Akateeminen romukasa osoittaa.

Sotien jälkeisinä vuosina ylioppilaan kuva dokumentti- ja uutiselokuvassa ei juuri muuttunut, minkä Kalevalan 100-vuotisjuhlan uutiskatsausväläyksemme selkeästi todistaa. Tradition ja rituaalin muodon sanelema tehtävä lankesi ylioppilaille ja heidän edustajilleen varsin usein filmatuissa kansallisissa juhlanäytelmissä sodan jälkeenkin. Samalla ne antoivat muotoa opiskelijoiden joukkoesiintymisille.
Yksilötasolla opiskelijat esiintyvät modernin näkemyksen mukaisesti sekä asunto-ongelmaisina että asunto-ongelman ratkaisijana: opiskelija-asuminen oli keskeinen valkokankaille saatettu sosiaalinen kysymys. Tämä näkyy vuonna 1947 valmistuneessa Holger Harrivirran elokuvassa On elo ylioppilaan…, kuvassa, joka sittemmin muodostuu paljon toistuvaksi kliseeksi.

Yleisellä taloudellisella tasolla ylioppilaiden konsensushenkisyys valtakunnan päättäjien kanssa on suorastaan hämmentävää Finlandia-katsauksessa vuodelta 1959: ylioppilaat keräävät rahaa, jonka he perinteisen katumarssin jälkeen luovuttavat Suomen Pankille taloudelliseen valistustyöhön.

1960-luku tuo ylioppilaan kuvaan muutoksen. Esimerkkimme ylioppilaiden Kongo-viikosta kertoo maailmankatsomuksen laajentumisesta, kansainvälisyyden avartumisesta lähialueen ulkopuolelle tavalla, jota voi hyvin pitää globaalina. Ylioppilaskunnan kansainvälistyminen tapahtui jo ennen radikalisoitumista, joka sekin näkyy 1960-luvun alkupuolelta lähtien: ensin osana kulttuurityötä, minkä tänään nähtävä Työtä Ylioppilasteatterissa varmentaa, sitten kiinnittäytymisenä eurooppalaisen opiskelijakulttuurin ja sitä laajempiinkin radikaaleimpiin muotoihin.

1960-luvun loppupuolen pysyvin ilmiö liittynee kuitenkin nuorisokulttuurin ja jopa –muodin läpilyöntiin. Aatteellisuus, radikaalisuus, esikuvallisuus, ikonisuus ja vastoin elokuvan sanomaa sen kaupallinen hyödynnettävyys yhdistyvät Mikko Niskasen Lapualaismorsiamessa, josta näemme tänään vähän esitetyn "promorullan". Ääritapauksena ylioppilaiden maailman laitamilta esitämme välähdyksen Vanha ylioppilastalon Underground-yöstä vuodelta 1969.

1960-luvun monipuolinen liikehdintä kulminoitui vuonna 1968 Vanhan valtaukseen, josta autenttista filmimateriaalia on vain vähän. Esitämme tänään Ranskan opiskelijavallankumouksesta muotonsa napanneen lentolehtiselokuvan, valokuvin ja autenttisin ääniaineksin pohjustetun näkemyksen valtauksen tapahtumista.
1970-luvun vasemmistolaisesta opiskelijaradikalismista antaa hyvän kuvan joukko otteita Elokuvaosuuskunta Palokärjen elokuvasta 28. marraskuuta. Siinä konkretisoituu jo Vanhan valtausfilmin yhteydessä välähtävä liitto opiskelijoiden ja työväenluokan etujoukkojen kädenlyönnistä sosialistisin tunnuksin.

Ville Suhosen ylioppilaiden kulttuurihistoriaa ja sosiologista valottava filmi Ylioppilaselämää vuodelta 1990 osoittaa kuitenkin, ettei tämä kädenlyönti jättänyt pysyvää jälkeä suuriin linjoihin.

Rituaalit, traditiot, poliittinen ja yhteiskunnallinen aktivismi, kulttuurimyönteisyys ja arkea sekä juhlaa säväyttävät opiskelijaklisheet ovat 1900-luvun elokuvan tarjoama näkemys akateemisesta nuorisosta. Se ei muutu paljon siitä, mitä viime vuosisadan näytelmäelokuvat esittävät.

Näytelmäelokuvissa kuva maalta kaupunkiin tulevasta intomielisestä opiskelijasta jakautuu tosin kahdeksi. Ensimmäinen on asiallinen, päämäärätietoinen ja vaikeudet voittava opiskelija – hyvänä esimerkkinä Hella Wuolijoen luoma Juurakon Hulda, joka tosin keräsi laakerinsa Yhteiskunnallisessa Korkeakoulussa. Toinen on 1950-luvulta lähtien valkokankaalle heijastunut, ihanteensa menettänyt, päämäärättä harhaileva, helposti turhautuva ja jopa pettynyt ylioppilas: kuva, jonka me läsnäolijat tiedämme olevan perinpohjaisesti väärä.

Ei kommentteja: