maanantaina, marraskuuta 30, 2009

Talvisota 70 vuotta

Talvisodan alkamisesta on tänään 70 vuotta. Jos miettii sitä, miten päivä otettiin vastaan 20 vuotta ja 10 vuotta sitten, ovat tunnelmat paljon rauhallisemmat. Suurin ero on siinä, että nyt esillä ovat lotat, joiden ympärillä isänmaallista hehkutusta harrastetaan. Juhlapuheita en tietenkään ole seuraamassa. Siellähän paatoksella on retorinen sijansa.

Itse sotaa käsitellään pääosin järkevästi, historiantutkimuksen tyynestä näkökulmasta. Ohto Mannisen esitys Yle1:n aamutelevisiossa oli tästä täydellinen esitys. Mukavaa että myyttipuhe talvisodan alkamisesta yllätyksenä tuli kumotuksi. Tästä olen aikoinaan professorille puhunut pari kertaa talvisota-dvd:tä koostettaessa.

Kun koko kansalle kuukausitolkulla selitetään (mm. sotaa edeltävissä elokuvauutiskatsauksissa), että sota uhkaa, ja siihen parhaan kyvyn mukaan valmistaudutaan, on paha puhua yllätyksestä. Tyrmistys ja järkytys on oikea kokemustermi niille poliitikoille, jotka uskoivat että Neuvostoliitto bluffaa. Historiassa käy usein niin, että jokin selitys ikään kuin jymähtää päälle, siitä tulee uskon ja ideologian osoitus. Yllätyksestä puhuminen on ideologinen selitys sille, että Neuvostoliiton hyökkäys oli juuri niin barbaarinen kuin sodan propaganda sen halusi esittää.

Vastaavia selitysluutumia on paljonkin. Esimerkiksi turvallisuuskysymysten yhteydessä Jartsev-neuvottelut vuodesta 1938 lähtien unohdetaan. On selvää, että Neuvostoliitto valmistautui sotaan Suomea vastaan jo ennen Ribbentrop-sopimuksen ja sen salaisen lisäpöytäkirjan solmimista. Neuvostoliiton aloittaman talvisodan taustalla oli Leningradin turvallisuus, joka oli Jartsev-neuvottelujen ytimessä käytännön poliittisena tavoitteena. Sieltä periytyy myös Suomen hallitusten linja, taipumattomuus ja käsitys periksiantamattomuuden siunauksellisuudesta. Suomalaiset eivät olleet aivan yksimielisiä tässä suhteessa, kuten neuvottelijadiplomaattien ja esimerkiksi Mannerheimin arviot osoittavat.

Sinällään Suomen käyttäytyminen näissä neuvotteluissa oli tulosta siitä ulkopolitiikasta, joka syntyi kun reunavaltiopolitiikasta irrottiin 1920-luvun alussa. Julkisesti Suomi irtisanoutui reunavaltiopolitiikasta vuonna 1935. Uusi linjaus sai nimekseen pohjoismainen suuntaus, jota tuki 1939 syksyllä julistettu puolueettomuus. Käytännössä se tarkoitti, ettei Suomi tue Baltian maita, jos nämä joutuisivat sotaan Neuvostoliiton kanssa. Neuvostoliitolle nämä vakuutukset eivät riittäneet, sillä se halusi takuita siitä, että Suomi ei liittoutuisi Saksan kanssa Neuvostoliittoa vastaan. Tämä oli epäonnistuneiden Jartsev-neuvotteluiden sotilas- ja kansainvälispoliittinen ydin.

Maailmanvallankumouksen (originaali idea)ja Neuvostoliitossa rakennettavan yhden maan sosialismin (1935 lähtien) puitteissa Suomi oli pikkutekijä, mutta se oli lähellä Leningradia. Moskovassa puhuttiin uusista reunavaltioista (Pribaltikan käsite), joihin ei voinut luottaa. Kuten Kimmo Rentola on tätä neuvostoajattelua luonnehtinut, "ne olivat isompien palvelukseen alttiita nilkkejä ja aina valmiit tarjoamaan alueensa ja painamaan perässä jos interventio tulisi". (Platsdarm-idea, place d’armes.) Tämä ajattelu on todennäköisesti tärkein talvisotaan johtanut syy. Sota oli siis mitä suurimmassa määrin geopoliittinen.

Tämän geopoliittisen aseman suhteen Suomen ulkopolitiikka epäonnistui, sillä pohjoismainen suuntaus ei jostain syystä ollut Moskovassa uskottavaa, vaikka Suomen asema entisenä autonomisena maana (ja valtiona) oli ehkä parempi kuin muiden "Pribaltika"-maiden - tämä siis neuvostojohdon silmissä. Neuvostoliitossa seurattiin tarkkaan Pribaltika-maiden keskinäisiä suhteita ja yritettiin löytää niiden käyttäytymisestä ristiriitaisuuksia. Sotilaallisesti Suomen ja Viron yhteistyö (lue: Jari Leskisen teokset) oli varsin kiinnostavaa, eikä sopinut reunavaltiopolitiikasta irtautumiseen.

Suomi ei onnistunut vakuuttamaan Neuvostoliittoa siitä, että se ei olisi yksi (uusista) reunavaltiosta, vaikka sen vaikutelman Suomi (viisasta kyllä) selvästi halusi antaa julkisuudessa (vaikkakaan ei esimerkiksi sotilaspoliittisesti).

Vastaava analyysi oli Moskovassa käynnissä tutkittaessa Pribaltika-maiden suhteita suurvaltoihin - Erkon suhteet Yhdysvaltoihin ja Rytin ja Mannerheimin brittisuhteet ovat tietysti tässä suhteessa kiinnostavia. Tämä liittyi tietysti suoraan "nilkki"-asteen arviointiin. ("Nilkki" sopii hyvin verrattavaksi esim. läntiseen "roistovaltion" käsitteeseen). Kun sotien jälkeen puhuttiin "luottamuksesta" ja sen välttämättömyydestä, tarkoittivat aikalaiset juuri näitä arvioita.

Moskovassa myös Pribaltika-maiden sisäisten poliittisten muutosten avaamia mahdollisuuksia seurattiin tarkoin. Kuten arkistotutkimukset ovat osoittaneet, tämä analyysi oli usein pätevämpää kuin mitä julkisuudessa esitettiin. Propagandan yksiulotteisuus ei vastannut hallinnon todellista tietotasoa Moskovassa. Tämä panee epäilemään myös tätä uskoa siitä, että Suomen tilanne olisi todellisuudessa analysoitu kypsäksi vallankumoukseen: ts. uskomusta siitä, että Suomen työläiset olisivat 1918-hengessä liittoutuneet hyökkäävän puna-armeijan (tai Suomen kansanarmeijan) kanssa. Suomen uskottiin yksinkertaisesti kaatuvan vähemmälläkin sotilaallisella voimalla. Suomen puolustus oli lujempi kuin Moskovassa arveltiin.

Kun vielä puhutaan siitä, että hyökkäävä puna-armeija olisi menettänyt uskoaan nähdessään Suomen maaseudun hyvän tilan vastoin propagandan sanomaa köyhyydestä ja kurjuudesta, kyse lienee jälkiselityksestä. Yleensä hyökkäyksessä vastaan tulleet rikkaudet innostavat ryöväämään niitä ja horisontissa siintäviä kulta-arkkuja kahta innokkaammin.

6 kommenttia:

-rh kirjoitti...

Talvisota 70 vuotta,
hohhoijaa. ....

Anonyymi kirjoitti...

Suomeen oli tuotettu kymmeniä ulkomaisia lehtimiehiä raportoimaan sodan syttymistä, joka siis tapahtui yllättäen. TV:n mukaan heitä oli sitten myöhemmin jotain 300. Kuitekin rajaseudulla jäi kokonaan evakuoimatta muutama tuhat asukasta viranomaisten kiistojen takia.
Kyyniseen mieleen tulee joskus ajatus, että eivät kai he kuuluneet näytökseen.

Marjo kirjoitti...

"Suomeen oli tuotettu kymmeniä ulkomaisia lehtimiehiä raportoimaan sodan syttymistä,"

Tuotettu? Siis Suomen toimesta? Kyllä kai he tulivat lehtiensä ja uutistoimistojensa lähettäminä.

"Kuitenkin rajaseudulla jäi kokonaan evakuoimatta muutama tuhat asukasta viranomaisten kiistojen takia.
Kyyniseen mieleen tulee joskus ajatus, että eivät kai he kuuluneet näytökseen."

Realistinen mieli taas ymmärtää, että erehtyminen on inhimillistä. Olisi ihme, jos erehdyksiä ei tapahtuisi. Kas kun kaikki viranomaisetkaan eivät ole fiksuimmasta päästä, eikä kukaan tiedä tulevaisuutta *varmasti*.

Jos evakuoimatta jäänet olivat näytös, niin NL:lle. Ryhtyiväthän monet heistä yhteistoimintaan. Sitä Suomi tuskin halusi.

Verrattuna sille, miten NL ja Saksa hoitivat (tai olivat hoitamatta) evakuointinsa, muutama tuhat on pikkuasia. Vaikka toki tragedia ko. ihmisille.

Purjo kirjoitti...

Marjo. Ei Suomeen eikä muuhunkaan maahan päässyt kutsumatta eli ilman viisumia. Paitsi tietenkin diplomaatit.

Anonyymi kirjoitti...

.

Että oikein sotahistorian professoria oli elokuvamies opettanut, nooh. Pieniä ovat silakat joulukaloiksi.

Sedis kirjoitti...

Tuskinpa tämmöisiä "opetetaan": tuodaan esille ja jätetään hautumaan. Satuimme vain näitä elokuvia yhdessä katsomaan sittemmin toteutuneen dvd-hankkeen puitteissa. Kiitos Anonyymi kuitenkin panoksestasi.

Kala-allergikkona jätän kuitenkin tällä kertaa silakkasi tai jouluhaukesi syömättä.