Emme juhli merkkipäiväämme

Tämän päiväinen Dokumentin ytimessä -näytös Orionissa (Eerikinkatu 15, alkaa klo 17) on "en-juhli-merkkipäivääni" -juhlanäytös, ainakin järjestysnumeronsa perusteella. Vuonna 2003 keväällä aloitettu yhteistyö tutkijakollega Ilkka Kippolan kanssa on poikinut 50 näytöstä.

Juhlan vuoksi tekemisiä voi tarkastella teknisesti ja hieman teoreettisestikin. Olemme esittäneet seitsemässä vuodessa hieman vajaat 100 tuntia suomalaista dokumenttielokuvaa elokuvateatterin kankaalla, pääosin filminä, mutta aineiston luonteen vuoksi muissakin formaateissa. Sama jatkuu tänään, kun esillä olevat elokuvat ovat vuosilta 1944-1947. Kolme elokuvista tulee filmiltä, loput digibetana.

100 tuntia esityskelpoista aineistoa tarkoittaisi, että saisimme siitä helposti - tähän tietysti kuuluu sanoa "helposti ja helposti..." - esimerkiksi 200 tuntia televisio-ohjelmaa tai sohvakokemusta konkretisoiden neljäksi vuodeksi joka viikko tunnin ohjelman.

Muutama ystävällinen, elokuvasta kiinnostunut ihminen on kahlannut läpi koko sarjan. Uskallan sanoa, että he ovat nähneet paljon ja saaneet paljon. Väitän jopa, että heille kyse ei ole enää suomalaisen dokumenttielokuvan peruskurssista, vaan jatkokurssien jälkeisestä syventävästä tiedonhankinnasta. Tämä tiedonhankinta on sävyttänyt myös sarjan tekijöiden toimia. Uuden tiedon hankinta on ollut elokuvaa historiallisesti tutkivan tutkijan motivaationa.

Elokuviin kohdistuva kiinnostus saa usein erilaisia leimoja, aivan kuten mihin tahansa kulttuuriseen ilmiöön ulottuva mielenkiinto. Näin rakentuvat kaanonit, joita voidaan täsmentää listoiksi lajikohtaisesti tai teemoittain.

Kaanonien yksinkertaisin muoto on myyttinen. Silloin kiinnostus osuu usein johonkin yksittäiseen ohjaajaan, joka ikään kuin sublimoidaan taivasten avainten hallitsijaksi. Näitä myyttisyyksiä on rakennettu myös suomalaiseen elokuvahistoriaan.

Toinen nykyjournalismin suosima käsittelymuoto on temaattinen. Se tosin typistyy helposti esimerkiksi puheeksi kulttielokuvista. Tällöin kohteena on yksittäinen elokuva ja sen ylle rakentuva kulttiriitin kaltainen kiinnostus.

Myyttinen ohjaajasankaruus ja esimerkiksi kulttielokuviin kohdistuva pistemäinen kiinnostus jättävät helposti syrjään hieman kokonaisvaltaisemman näkemyksen elokuvahistoriasta ja sen keskenään ristiriitaisista elementeistä. Journalismille, yksittäisille festareille ja viihteen kuluttajille edellinen riittää, eikä siinä ole mitään vikaa. Se on nykymaailmaa.

Mutta silti olen iloinen, että olen voinut olla tekemässä jotakin - miten sen sanoisi - kiinnostavampaa. Ryhtymättä syvämietteiseksi voin luonnehtia tähän astisia Dokumentin ydin -näytöksiä tuloksekkaiksi.

Arkistojen hyllyiltä on tuotu satoja filmejä tutkittavaksi, ne on käyty läpi, tarvittaessa restauroitu esitys/skannauskuntoon, joistakin jopa tehty uusia esityskopioita, valmistettu tutkija- ja käyttökappale (video/dvd), esitetty ne julkisesti elokuvien taustat vahvasti kontekstoiden ja lopulta viimeistelty kirja esitetyistä. Tätä kaikkea ei tietysti tee yksi tai kaksi ihmistä, vaan mukana on eri työtehtävien vaatimien ammattilaisten erikoisketju, joita ilman mitään ei tapahtuisi. Suuri kiitos heille - se on parasta työtoveruutta.

Kuten sanottu, emme juhlista mitään. Tähän olisi hyvä lopettaa, mutta teemme vastoin oletuksia, jatkamme tänä keväänä vielä kahdella näytöksellä (14. ja 28. huhtikuuta) ja syksyllekin on suunnitelmia jo luonnosteltu.

Mutta asiaan. Tristram Shandy on hyvä elokuva ja alkaa seitsemältä. Meidän näytöksemme kahta tuntia aikaisemmin. Tervetuloa molempiin.