DOKUMENTIN YTIMESSÄ 51: KIRJAILIJAT JA TAITEILIJAT

Esitetään Orionissa (Eerikinkatu 15) 14.04. keskiviikkona, alkaen 17:00. Piletit 5 euroa ja jäsenille 4 euroa.

Asia lyhyesti
Dokumentin ytimessä 51: Kirjailijat ja taiteilijat avaa valkokankaalle luovien tekijöiden gallerian neljänä vuosikymmenenä: Kuvanveistäjä Ville Vallgren löydettiin Leppävaaran ateljeesta 1930. Kirjailijat Otto Manninen ja Anni Swan ikuisti Kulttuuri Filmi O.Y. Kurki. Kirjoja ja kirjailijoita paljasti Gummeruksen kirjatalon ässät 1938: mukana ovat Helvi Hämäläinen, Pentti Haanpää, Viljo Kajava, Tatu Vaaskivi, Olavi Paavolainen ja K.M. Wallenius. WSOY:n Kirjailijoitamme valmistui sotavuonna 1943, mukana Mika Waltari, Toivo Pekkanen ja Kaarlo Sarkia. Suomalaisia kirjailijoitamme tuo esille Otavan tähdistön sodan jälkeen: näkyvillä Paavo Rintala, Matti Hälli, Jussi Talvi ja Veijo Meri. Myös modernistit Paavo Haavikko ja Marja-Liisa Vartio ottivat paikkansa. Runoilija L. Onerva oli tapaus vuonna 1952 kirjailijan täyttäessä 70 vuotta.

Ja elokuvakohtaiset esittelyt:

Kuvanveistäjä Ville Vallgren
Suomi 1930, 6 min.

Kuvanveistäjä Ville Vallgren (1855–1940) oli Suomen kansainvälisimpiä taiteilijoita. Hänen vuonna 1908 Helsingin kauppatorille pystytetty Havis Amandansa on Suomen tunnetuimpia patsaita, erityisesti jos ajatellaan, ettei se kuvaa ketään tiettyä, nimeltä tunnettua henkilöä. Ranskassa pitkään viihtynyt Vallgren oli poikkeuksellisen värikäs henkilö ja herätti ihastuksen ohella vastustusta. Sama tunneskaala oli käytössä hänellä itselläänkin: palvova rakkaus naiseen sopi hänen pirtaansa yhtä hyvin kuin kieltolain ponteva ja aktiivinen vastustaminen.

Suomalainen lyhytelokuva ei ensivuosikymmeninään paljon taiteilijoista perustanut. Taiteilijat eivät juuri varhaisessa dokumenttielokuvassa esiinny, eikä heistä tehty elokuvamuotokuvia. Tämä oli myös valtiovallan asenne. Esimerkiksi lähes parituntinen kansakuntaelokuva Finlandia, ulkoasiainministeriön ja Suomi-Filmin yhteistyöhanke, joka oli kansainvälisestikin jättiläismäinen suoritus, ei sisältänyt taiteilijakuvia. Suomi oli urheilukansaa. Urheilun sankarit kyllä saivat paistatella päivää julkisuudessa. Muutoksen toi uutiskatsaus. Haparoivat ja keskeytyneet ensi-askelensa ottanut elokuvalaji ponnahti esiin 1920-luvun puolivälissä. Ensimmäisen laajan kotimaisten uutisfilmien sarjan luoja oli saksalaissyntyinen Kurt Jäger, joka irtaantui Suomi-Filmistä ja perusti oman yhtiönsä O.Y. Taide-Filmi A.B. Yhtiö valmisti huhtikuusta 1925 lähtien Punaisen Myllyn viikkokatsausta.

On todennäköistä, että Ville Vallgren tallennettiin ensimmäisen kerran juuri Punaisen Myllyn viikkokatsaukseen jo huhtikuussa 1925. Taiteilijan vaimo Viivi Vallgren nimittäin kertoo teoksessaan Sydämeni kirja, Elämän muistelmia (WSOY 1949) Porvoon Vallgren-museon avajaisista 23.4.1925. "Kun juhla museossa päättyi, oli pieni lepohetki. Sen jälkeen meitä filmattiin museosta tullessamme ja Seurahuoneen puutarhassa." Juhla jatkui tasavallan presidentin läsnäollessa päivällisillä Porvoon Seurahuoneella, mutta sinne elokuvakameroita ei liene viety. On oletettavaa, että myös museon anteja ikuistettiin filmille.

Museon avajaisten ja Vallgrenin pariskunnan kuvaus on hyvinkin ehtinyt toiseen, 11.5. ilmestyneeseen Punaisen Myllyn viikkokatsaukseen N:o 2. Filmitarkastamon listoista ei löydy ensimmäistä katsausta, mutta Jäger on varmaankin aloittanut laskentansa huhtikuun 22. päivänä 1925 tarkastetusta Prinssi Eugenin vierailu Helsingissä. Punaisen Myllyn viikkokatsaukset lakkasivat ilmestymättä sarjan numeroon 41, joka tarkastettiin 17.5.1926. Yksikään katsaus ei ole säilynyt nykypäiviin. Arkistot sallivat kuitenkin pienen mahdollisuuden kurkistaa katsausten tyyliin. Suomi-Filmi sisällytti 1934 ilmestyneeseen myyntiluetteloonsa lyhytelokuvan Ville Vallgrenista, missä yhteydessä elokuvan valmistusvuodeksi ilmoitettiin 1930. Valmistamisvuosi ei kuitenkaan välttämättä pidä paikkaansa. Suomi-Filmi oli saanut velkajärjestelyissä Kurt Jägerin kanssa saanut haltuunsa Taide-Filmin elokuva-arkiston ja pystyi täysin oikeuksin levittämään tämän kuvia. Kuvanveistäjä Ville Vallgren -nimellä Suomi-Filmin arkistossa säilynyt lyhytelokuva, joka kuvaa taiteilijaa ateljeessaan Leppävaarassa, voi olla vanhempaa perua.

Näyttäisi siltä, että pääosin kyse olisi 14.12.1925 Taide-Filmin pyynnöstä tarkastetun Punaisen Myllyn viikkokatsauksen N:o 20 yhteyteen liitetystä, päivää myöhemmin sensuurin hyväksynnän saaneesta katsauksen lisäfilmistä Professori Ville Wallgren 70 vuotta, jolle ei annettu omaa tarkastusnumeroa. Pituus ei ajatusta vahvista, sillä filmitarkastus sai mitaksi 127 m, kun Suomi-Filmin aineiston mukana tulleen kuvan mitta on pidempi, 165 metriä. Jälkimmäiseen on kuitenkin sijoitettu toisteisia kuvia Porvoon Vallgren-museon näyttelystä, joten on hyvinkin mahdollista, että mainittua aiempaa, museon avajaisista huhtikuussa 1925 toteutettua Jägerin katsauskuvaa on käytetty pidentämään Suomi-Filmin 1930-luvulla levittämää lyhytelokuvaa. Tämänkaltainen uusiokäyttö on elokuvan historiassa tavallista. Usein on käynyt niin, että kierrätys tuhoaa samalla alkuperäisen muodon ja fyysisen olemuksen. Alkuperäisestä kokonaisuudesta syntyy fragmentti, joka siirtyy uuteen ja itsenäisesti nimettyyn uuteen kokonaisuuteen, joka ei kanna mukanaan tietoa aiemmasta olomuodosta.

Otto Manninen ja Anni Swan
Suomi 1933, 4 min. Orionin esitys: digital betacam.

Lauri Karila perusti Kulttuurifilmi Kurjen tammikuussa 1926 tukenaan ulkoasiain ja opetuksen ministeriöt. Lennart Segerstrålen kurkiauralla varustautunut ja säätiönä aloittanut yhtiö sai aatteellisen potkun Saksan elokuvareformiliikkeeltä. Se oli noussut vaatimaan huviteollisuuden vastapainoksi kasvattavien ja kulttuuripitoisten filmien välittämää valistusta. Karilan firmasta tuli uraauurtavasti ensimmäinen 16 mm:n filmien lainaamo maasamme. Yksinoikeus kaitafilmimarkkinoihin yhtiöön osakkaiksi liittyneille osuusliikkeille, teollisuudelle ja Suomen armeijalle turvattiin jopa asetuksella 1931. Levittäjän nauttima monopoli purkautui kuitenkin jo vuonna 1933. Kurjen kaikki toiminnot Filmon esitystekniikan maahantuontia myöten päätyivät vuonna 1937 Suomi-Filmin omistukseen sen jälkeen kun lama tappoi Filmiyhtiö Kurjen lennon.

Otto Manninen ja Anni Swan on säilynyt harvinaisuus Kulttuurifilmi Kurjen seitsemästä omatuotantoisesta filmistä, jotka siirtyivät uuden omistajansa Suomi-Filmin kaitalainaamon hyllylle. Elokuva esittelee kustantantajansa WSOY:n kaksi 1920-luvun avioitunutta kirjailijakasvoa. Heistä Otto Manninen oli hiotun ja harkitun runomuodon mestari ja vielä valovoimaisempi puoliso Anni Swan suomalaisen lastenkirjallisuuden luoja, maan ensimmäisten lastenelokuvien, "Ollin oppivuosien" ja "Tottisalmen perillisen" kirjallinen taustatekijä.

Kuvauksille Mannisen kotitilalla Kangasniemellä osui ajankohdaksi aurinkoinen kesä 1933. Kirjailijaparin filmauksia käytiin työstä etääntyneen vapaa-ajan merkeissä. Aiheistoon sovitettiin lisukkeeksi virkistävä risusavotta ja äiti Swanin ruusutarhan päivittäinen hoito. Kesävieraitakin saapui veneellä ja ulkoilman illuusiota täydensivät nuotiokahvit Kotajärven rannassa. Totuus kahvituksista oli kuitenkin toinen: Manniset suostuteltiin Helsinkiin ja kahvit juotiin kiireisen kameramiehen toiveita noudattaen Seurasaaren kallioilla. Kameraa veivasi jo keisaria Suomen vierailulla filmannut kinoteknikko Oscar Lindelöf.

Kirjoja ja kirjailijoita
Suomi 1938, 11 min (16 mm). Orionin esitys: digital betacam, 10 min

Gummerus terävöityi 1930-luvulla kotimaan markkinoista kisaavan kustantajakolmikon kärkeen. Se imuroi kansakuntansa kirjailijoilta runouden ja proosan parhaat WSOY:n ja Otavan harmiksi. Likaisen työn tekivät hyvin verkottunut johtaja Esko Aaltonen ja ärhäkkä kustannustoimittaja Matti Kurjensaari. "Pidot tornissa" oli Gummeruksen suulas keskusteluteos, joka löi vuonna 1937 lopullisesti kilpailijat hiljaiseksi. Siinä Gummeruksen sanavalmis väki puhui Suomen kulttuuriset kysymykset ja politiikan koukerot halki. Toisiaan mittasivat sanan säilällä mm. "kirjailija" Tatu Vaaskivi, "kulttuurimatkailija" Olavi Paavolainen, "pikku rouva" Helvi Hämäläinen, "kriitikko" Kaarlo Marjanen, "dosentti" Martti Haavio ja "radikaali" Matti Kurjensaari. Keskusteluihin osallistui myös "ministeri" Urho Kekkonen ja keskustelut pikakirjoitti Gummeruksen piikkiin nimimerkki "konservatiivi", Yrjö Kivimies.

Kirjoja ja kirjailijoita valmistui sopivasti Gummeruksen yrityskuvaksi vuonna 1938, kun Tornin pidot oli pidetty. Nähtävien kuvien tueksi se välitti julkkiskirjaillijoidensa puhetta Lauri Pulkkilan kehittämällä äänikameralla. Tornissa jo kyntensä väittelijänä paljastanut Tatu Vaaskivi esittelee nyt "Loistavan Armfeltin", josta tuli tekijänsä järkälemäinen menestysromaani. Roolikuvansa näköinen Olavi Paavolainen pitää puolestaan kameralle kiihkeän monologin "matkastaan nykyaikaan menneisyyden kautta". Kielikuva viittasi kirjaan "Risti ja hakaristi", josta tuli "Paluu pimeään" -trilogian aikamatka Etelä-Amerikan muinaiskulttuureista kansallissosialistisen Saksan ja kommunistisen Neuvostoliiton noitarovioille "uuspakanalliseen Eurooppaan".

Kirjailijakenraali Kurt Walleniusta riivasi puolestaan "rautaan ja aseisiin" uskovan Euroopan ja itäisten kulttuurien vastakohdat. Elämän ja kuoleman viettien kaikkialla jyllätessä on kenraalilla tekeillä tuima teos "Japani marssii", jossa "länsi luottaa elämisen taitoon, kun taas itä kuolemisen taitooon". Pappiskirjailija Jaakko Haavio ilmoittautuu tämän pakanuuden vastustajaksi. Haavion romaani "Siionin vanki" on kertomus "elävästä toivosta" herännäisyyden kilvoittelijan Abraham Achreniuksen hahmossa ja sen on kohta valmis viidelle kielelle käännettäväksi. Työläisromaanin "Katuojan vettä" tekijä Helvi Hämäläinen luottaa yksinomaan intuitioonsa. Myös hänellä on vaiheessa käsikirjoitus aikansa enteitä peilaavaan romaaniin "Katuojan vettä".

On elokuvan mainoskevennyksen paikka. Siinä dramatisoidaan kultakauttaan elävän Gummeruksen kiivasta arkea. Esko Aaltonen, Matti Kurjensaari ja Yrjö Kivimies näyttelevät kieli poskella, ja sähäkästi käy heiltä markkinahenkinen suunnittelu. Samalla tarjoutuu graafikko Onni Ojalle tilaisuus esitellä elokuvan ulkopuolella pysyttelevälle Haanpäälle tarkoitettu kansileiska. Taitava kuvien rytmittely kielii siitä, että filmauksiin on yhtiön vakituisen kuvaajan lisäksi osallistunut muita. Filmistudio oli tekninen yhteistyötaho mm. Kansatieteellisen Filmin Eino Mäkiselle, myös Heikki Aholle ja Björn Sodanille ja sen seurauksena Aho & Soldanin Juhan ohjaajalle, Nyrki Tapiovaaralle.

Savi elää
Suomi 1943, 12 min. Orionin esitys: digital betacam, 11 min.

Näkymiä lasiin, keramiikkaan ja sisustamisen soveltaviin taiteisiin raottivat ensin Arabia, Riihimäen lasi ja Finlaysonin tekstiiliteollisuus. Sitten Ahlströmin Artek, Iittala ja Lahden Asko perustivat näyttelyosastonsa. Mutta vasta sodan jälkeen nostivat kansainväliset näyttelyt osan tehtaiden tuotannosta halutuksi teolliseksi taiteeksi.

Lapuanliikkeen marssi oli tauonnut ja talouslama lauennut iloisiin tunnelmiin, kun elokuvayhtiö Aho & Soldanin kuvaajat saapuivat ensimmäisenä Arabia-nimiselle tontille Helsingin Vanhankaupungin lahdelle. Kotimarkkinoiden jälleen vetäessä Arabian tehtaan valikoima oli nopeasti laajenemassa astioista kaakeliuuneihin ja puhtaan valkoiseen saniteettiposliiniin. Valu-uunien sylkäisemät keraamiset sarjatuotteet hurmasivat heti Aho & Soldanin kamerat.

Näkökulma vaihtui, kun Arabian yhteyteen perustettu taideosasto oli luonut uniikit tuotteensa. Niitä rauhan poluille piipahtanut TK-elokuvaaja Felix Forsman sai kuvata sotavuonna 1943. Hän myös leikkasi Savi elää -filmin, jonka käsikirjoitti Puolustusvoimien katsausten selostamiseen uupunut uutisankkuri Topo Leistelä. Aseteollisen muotokielen vastapainoksi Leistelä vapautui ylistämään ”Arabian taiteilijoiden oikeutta itse suunnitella ja kehittää tuotemallinsa, minkä vuoksi keramiikkateokset eivät ole kaavamaista massatuotantoa, vaan itsenäisiä taideteoksia, seikka jolle keramiikan ystävät osaavat antaa arvoa.”

Sota-ajan selostaja ei puhu Arabian taideosaston tekijöistä nimillä, mutta näemme kameran silmässä mm. keraamikko Birger Kaipaisen, seinälaatoista ja veistoksistaan tunnetun Friedl Kjelbergin, maljakoiden tekijän Anne Siimeksen, niitä dreijaavan Liisa Hallamaa-Larsenin sekä läpileikatun keramiikkan taitajan Maija Karman. He työskentelevät etuoikeutettuina osastossa, jossa ”vallitsee luoviin taiteilijoihin nähden ratkaisevan arvokas ja merkityksellinen vapaus, jolle taiteilijat itse antavat erittäin suuren arvon”. Näemme lisäksi taiteellisen johtajan Kurt Ekholmin ja käytännössä ”Olgan osastollaan” Arabian 1940-luvulla taiteeseen nostaneen Olga Osolin. ”Suomalaisesta taidekeramiikasta saamme syystä kyllä ylpeillä ja rauhan palattua, se on pätevällä tavalla kertova Suomesta ja sen kansasta. Silloin savi, jolle taiteilijat ovat antaneet muodon ja elämän, tulee puhumaan kieltä, jota kaikki ymmärtävät”, tiivistyi Arabian tuotteistamisen missio.

Suomalaisen taiteen mestareita I: Wäinö Aaltonen
Suomi 1947, 8 min. Orionin esitys: digital betacam: 10 min

Wäinö Aaltosesta profiloitiin varhain veistotaiteen mestari, joka verrattiin maalaustaiteemme sankariajan suurmiehistä Akseli Gallen-Kallelaan. Vasta 35 vuotta täyttäneen veistäjän elämäkerran kirjoittanut taidehistorijoitsija Onni Okkonen näki hänen monumentaalisissa veistoksissaan antiikin kauneusihanteiden veroista puhtautta. Atleettisia ja vitaalisia figuureita ihastelleet aikalaiset havaitsivat myös muuta, yhteyden Rooman Forum Mussolinon jykeviin ihmispatsaisiin. Ne puhuivat kansakunnan itsetuntoa kohottavaa yhteistä jalorotuisuuden kieltä.

Elokuvakamera oli vuonna 1929 ikuistamassa, kun siltaveistokset paljastettiin Tampereella mesenaattinsa Rafael Haarlan läsnäollessa. Jatkossa Aaltosen saavutuksia kunnioittavat filmit käsikirjoitti säännöllisesti Onni Okkonen. Vuonna 1939 oli vuorossa L.A. Puntilan Kulttuurirahaston tilaus Kuvanveistäjä ja hänen työnsä. Vuonna 1953 taustoi Museum of Modern Artin suurnäyttelyä Okkosen ja Harry Lewingin kuva The Finnish Sculptor Wäinö Aaltonen.

Irtioton Okkosen auktoriteetin perustuvista taitelijakuvista otti Hyberboreas Filmi. Yhtiön perustanut Sakari Kulhia aloitti Suomalaisen taiteen mestarinsa itseoikeutetusti Wäinö Aaltosella. Taiteiden ylivertainen mestari oli juuri institutionalisoitu Suomen Akatemian jäseneksi. Muusta ajankohtaisesta piti huolta parlamentin istuntosaliin valmistunut naishahmo, jonka rohkea alastomuus "oli kavahduttanut eduskuntaamme ja saanut suurimman kuvalehtemme uhraamaan runsaasti palstatilaansa".

Ulkoministeriön levittämä filmi korosti kansallista edustavuutta konsuli Kulhian ohjauksessa ja leikkasi läpi Aaltosen tuotannon Sibeliuksen 1:en soidessa. Kuvaaja Erkki Erosen kamera ei kuitenkaan tyytynyt vain tähän. Näyistä hienoimmat avautuvat Herttoniemen ateljeesta, missä Aaltosen luova työ jatkui Pohjoismaisen yhdyspankin aulaveistoksista vaativimman, Kotkan pojan (1949) merkeissä.

Kalevala – kansallinen, yleismaailmallinen
Suomi 1949, 10 min. Orionin esitys: digital betacam, 9 min

Suomalaisen Suomen päätoimittaja Martti Haavio ja hänen toimitussihteerinsä L. A. Puntila olivat avainasemassa, kun perustettiin kansalliselle kulttuurille rahasampo, Suomen kulttuurirahasto. Varainkeruu käynnistettiin vuonna 1938 ja samalla tuoreet asiamiehet laativat kuvausohjelman ”kulttuuri ja me” -filmeille, joiden tuli esitellä oman maansa kirjallisuutta, taidetta ja tiedettä. Filmauksesta ja levityksestä sovittiin Suomen kolmanneksi suurimman elokuvayhtiön, Adams-Filmin kanssa. Veteraani Frans Ekebom oli levityspäällikkö Werner Dahlin valinta kameran taakse. Rahaston asiamiehet L.A. Puntila ja Matti Valtasaari ohjasivat ja käsikirjoittivat. Kansatieteilijä Martti Haavio ja Gummeruksen kustannuspomo Esko Aaltonen avustivat. Asiantuntijoita kutsuttiin mukaan maan kulttuuri- ja tiedepiireistä.

Suomen Biografiliiton lehden päätoimittaja Yrjö Rannikko kirjoitti ”kulttuurielokuvista, jotka ennustivat uutta korkeampaa tasoa suomalaisessa lyhytelokuvatuotannossa.” Kohtalo kuitenkin paljasti kulttuurille vihamielisen luontonsa. Vuosien 1938-1940 valmisteilla olleiden filmien jäljet päättyvät sotavuosiin ja jo esityksiin päässeet tuhoutuivat vuonna 1959 Adams-Filmin tulipalossa. Kalevala – kansallinen, yleismaailmallinen on yksi sarjan harvinaisuuksista, joita vielä valmistettiin muutamia sodan jälkeen.

Lyhytkuvan linjasi kansanrunouden tutkija Martti Haavio. Hän oli kehitellyt AKS:n miehenä tulkintaa, miten Kalevala oli synnytetty viikinkiajan hengessä. ”Kalevalan runouden ydin on yksinkertaisesti sotarunoutta”, tiivisti Haavio suojeluskunnille Hakkapeliitta-lehdessä. Elokuvan selostuksesta kuului jo kulttuurisarjaan paremmin istuva rauhan sävel, sillä kyse on ”eepoksesta, jonka ovat raivanneet kansainvälisyyteen kansan miehet ja kansan naiset. Antamalla runot kansalleen, he ovat antaneet ne koko ihmiskunnalle ja sen taiteille”, kertoivat Haavio & Puntila.

Elokuvassa kuvaillaan kansantajuisesti, miten mustaa ruttoakin uhmaten karjalaiset säilöivät lauluihin isiltä perityt tavat. Ne Lönnroth keräsi ja muokkasi vuonna 1835 Kalevalaksi. Tämä eepos on puolestaan inspiroinut taiteita meillä ja levinnyt globaalisti kaikkialle: Alpo Sailo nähdään veistämässä runolaulajia ja läpileikkaus taiteessa etenee Ekmanin ”Väinämöisen soitosta” kultakaudelle Gallen-Kallelaan. Veistotaide vie puolestaan Blaxtadiuksen ”Väinämöisestä” Sjöstrandin ”Kullervoon” ja lopulta Aaltosen ”Marjatan” muotoihin. R.W. Ekmanin ”Suomen urostarinasta” lähtien kuvitukset kuitenkin valtasivat asemansa ”yleisinhimillisen kulttuuriomistuksemme” välittymisen mediana. Sen näyttää katsaus eri kielille käännettyjen eeposten kuviin tuolloista Neuvostoliittoa ja Japania myöten.

Suomalaisia kirjailijoita I - II
Suomi 1958 - 9, 16 min. Orionin esitys: digital betacam: 13 min

Useiden kirjasotien isä Otava perusti Keuruun painotalon vuonna 1955, mutta kirjailijoilleen kustantamo piti tallia kiveen hakatussa pääkonttorissaan Helsingin Uudenmaankadulla. Vuonna 1946 todellisen sodan savujen jo laskeuduttua liittyi Otavan dynastiaan ennakkoluuloton kirjallisuuden maisteri Heikki A. Reenpää. Siirryttiin 1950-luvulle, jolloin modernistisen sanamuotoilun parhaimmisto ostettiin uuden ohjastajan piiskattavaksi. Heitä sai kamerataituri Kalevi Lavola vuosina 1958-9 kuvata kaksiosaiseen lyhytfilmin Suomalaisia kirjailijoita. Esitellessään Otavan kirjailijoiden kotioloja, elokuva myös raotti mitalliselle sääntörunolle ja perinneproosalle vaihtoehtoista ovea, vaikka kuvien kosketus olikin arastelevan kevyt asenteiden murtamiseksi. Elokuvan juonsi asiantuntevasti itse runoilija ja Otavan kustannustoimittaja Jyri Schreck, joka oli kirjoittanut kunnianhimoisesti ”Luovan ilmaisun luonteesta Arthur Rimbaudin tuotannossa”.

Schrek esittelee ensin kolme sodan varjoista noussutta prosaistia, Matti Hällin, Jussi Talven ja Paavo Rintalan. Heistä helsinkiläistynyt nahkatyömies Hällin poika filmataan kotonaan talvisessa Maunulassa. Siellä ”aihe kirkastuu ja siirtyy paperille” ja edelleen Oulu-trilogian osista ensimmäiseen, nimeltään ”Valkea kaupunki”. Samoin ”nuoren polven vahva nimi” Paavo Rintala on nykyisin pääkaupungin miehiä. ”Tuo lujaotteinen ja suorapuheinen kertoja esittelee usein lujia otteitaan kirjallisen luomistyön ohessa”. Näytteeksi tästä hän nakuttaa nyrkkeilypalloaan ja repäisee vakuudeksi ylös levytangollisen rautaa. Niskasen myöhemmin filmatisoima ”Pojat” on myös pian valmiiksi naputettu ja siitä on syntyvä Otavalle vuoden 1958 myyntimenestys. Kolmas prosaisti Jussi Talvi nähdään viettämässä kirjailijaelämäänsä Jollaksessa. Elokuviakin käsikirjoittanut Talvi väläyttää sotaa tilittänyttä pääteostaan ”Ystäviä ja vihollisia”, joka jäi auttamatta WSOY:n kustantaman Linnan ”Tuntemattoman sotilaan” varjoon.

Vapaarytmisten runoratsujen esiinmarssin aloitti ensimmäisenä Eino Leino-palkittu modernisti Viljo Kajava. Vasemmistolaiseen Kiilan kuulunut runoilija kuvataan Vallilan kotoisilta kaduilta. Otavan tähtipari tavataan Lauttasaaressa, missä vuodesta1955 asuivat yhdessä ”Talvipalatsinsa” julkaissut Paavo Haavikko ja ”Se on sitten kevät” -proosateoksen luojatar Marja-Liisa Vartio. Tähdistöön saapuu vielä kolmanneksi ”Manilaköyttä” kirjoittava Veijo Meri. Näemme lisäksi Juha Mannerkorven, näytelmänsä nimistä ”pirunnyrkkiä ”poikansa kanssa ratkovan kirjailijan ja kääntäjän, joka omi ranskalaisesta modernismista Otavalle ihmisenä olemisen ongelman. Lisäksi tapaamme vankilapastorin runoilijapojan Lasse Nummin Helsingin keskusvankilassa sijainneessa lapsuudenkodissaan. Lopuksi näemme Iris Kähärin kissansa kanssa leikeissä ja punomassa ihmisen päämäärätöntä vaellusta evakkokarjalaisten kohtaloihin.

Runoilija L. Onerva
Suomi 1952, 8 min. Orionin esitys: digital betacam, 6 min

Ehkä kirjallisuudentutkija V. Tarkiainen näki ensin modernin kulttuuri-ihmisen pirstoutuneen kuvan L. Onervan tuotannossa. Vuosisadan alun ”Sekasointuja” ja romaani ”Mirdja” avasivat Onervalle dekadentin, eroottisen ja elämänjanon kiihoittaman vaiheen. Tyhjyyttä täyttivät hetkittäin teosofia, ihmisen tähtiä koskettavat kehitysnäkymät ja yhdessäolo rakastetun ystävän Eino Leinon kanssa. Suhde Leinoon kyllä tunnetaan, mutta 1913 alkanut elinikäinen liitto viisi vuotta nuoremman säveltäjän Leevi Madetojan kanssa on häveliäästi unohdettu. Molempien alkoholisoiduttua ja ”Häistä hautajaisiin” novellikokoelman valmistuttua vuonna 1934, alkoi L. Onervan kahden vuosikymmenen mielisairaalakierros. Madetoja kuoli vuona 1947. Runoilija kuntoutui 66 vuoden iässä. Hän vapautui Nikkilän sairaalasta vuonna 1948.

Kalevi Lavolan elokuva Runoilija L. Onerva valmistui 1952 Onerva-Madetojan täyttäessä 70 vuotta. Samana vuonna julkaistiin viimeiseksi jäänyt kokoelma ”Iltarusko”, jota runoilija viimeistelee Munkkiniemen kodissaan. Seinät ovat täyttyneet taiteesta, hyllyt ja kaapistot muistoesineistä. Niiden joukosta kamera poimii Aaltosen luonnostelemia hiilipiirroksia ja veistospäitä. Silkkiliina on Eino Leinon antama lahja. Muotokuvia L. Onervasta maalasi Oscar Elenius ja erityinen sydänystävä Esteri Baisenberg. Lisäksi nähdään runoilijan omia maalauksia ja piirroksia monipuolisen luovuuden päiviltä. Tuli on laskeutunut illan hiillokseksi L. Onervan tapaillessa pianostaan elegisiä sointuja. Sitten elokuva päättyy Kalevalaisten naisten lauluiltaan runoilijalle. Johtava kirjallisuuden tutkija Lauri Viljanen estelmöi ja korottaa juhlitun L. Onervan kotimaisen kirjallisuuden parnassolle.

Kirjailijoitamme
Suomi 1943, 15 min. Orionin esitys: digital betacam, 13 min

Sotavuosina ja myöhemmin pysyi Werner Söderström Osakeyhtiö painosten herrana, samalla kun kustannusalan kaksi johtavaa dynastiaa ottivat toisistaan mittaa Otavan ”Suomen kirjallisuuden
antologian” ja WSOY:n ”Suomen kirjallisuuden vuosikirjan” sivuilla. WSOY:n apulaisjohtaja Yrjö A. Jäntti verkottui muihinkin medioihin eikä jättänyt hyödyntämättä Bulevardin korttelissa sijainneen naapurinsa Suomi-Filmin synenergiaetua.

Kirjailijoitamme on Suomi-Filmin lyhytkuvaosaston valmistama tilaustyö WSOY:n vakiintuneista sanataiteilijoita ja prosaisteista. Elokuva popularisoi kepeästi kohteensa yhtyneiden kuvalehtien tapaan ja tuo vuonna 1943 sota-ajan eristyneisyydestä nähtäville kustantamon sanataiteilevat suosikit. Elokuvan suunnitellut Vappu Roos oli monipuolinen kääntäjä, joka oli toimittanut ”maailmankirjallisuuden suurimpien elämäkertoja”. Roosin ohjelmaan kuuluivat tälläkin kertaa kameralle esittäytyvän kirjailijan lyhyehkö kehityskertomus sekä ”kirjailijallisen laadun” luonnehdinta. Kirjailijat kuvataan lähiympäristössään ja lopuksi kirjahyllyjen ja nojatuolin varaan lavastetussa todellisuudessa, mistä häiriötekijät, uhkakuvat ja ankeus loistavat poissaolollaan. Silti elokuva kurkistaa turvallisten kehysten läpi kulttuurin alueeseen, jota on tallennettu käsittämättömän harvoin.

Monitaiteellinen mesenaatti Jäntti halusi koristella menestyskirjailijansa monin tavoin, kuten Essi Renvallin muovaamilla veistoksilla. Valmistunut veistospää avasi juhlavasti kunkin kirjailijan filmiesittelyn, niin myös Kotkan satamassa ja tehtaan varjoissa astelevan Toivo Pekkasen tapauksessa. Elokuvassa työn kirjailijaksi lavastettu Pekkanen muka moukaroi miehekkäästi kivijärkäleitä viikonloppuisin kotonaan Tervalammilla. Helsingissä kasvitieteellisen puutarhan hiljaisuudessa viihtyi puolestaan ”varreltaan hennon tyttömäinen” Helvi Hämäläinen, tuo "työlleen antautunut konekirjoittajatar, joka on naputtanut yhdellä sormella tuhansia romaanin sivuja”.

Koskenniemen koulima tutkija ja taisteleva humanisti Lauri Viljanen tavoitetaan idyllisestä lintukodostaan Otalammelta. ”Sen pienellä parvekkeella on tekeillä Runeberg-elämäkertaan suuria tekoja.” Kameraa kiehtoo kuitenkin enemmän ”lukuisten painosten mies” Mika Waltari, tuolloin 35-vuotias kirjailija ennen Sinuhen menestystä. Hän näppäilee tiuhaan remingtoniaan ja polttaa ketjuun savukkeita. Työhuoneen seinillä räiskyy Sipilän naivismi, Saarisen värit ja Eemu Myntin siveltimen vetäisyt. Kaikki tämä inspiroi Suomi-Filmin elokuvaaja Yrjö Aaltosta laukomaan otoksensa ja pakolliset perhekuvat Mika, Marjatta ja Satu Waltarista niiden päälle.

WSOY:n kirjailijatapaaminen on elokuvan yhdistävä kohta. Paikalle ilmestyy ”Renvallin pariisintuoksuisen ateljeen” istunnosta univormuun pukeutunut Olavi Paavolainen. Hän on uunituoreiden kustanteiden, ”Rakas entinen Karjala” ja ”Jännittävin sotaelämykseni” vastaava toimittaja. Elokuvan päättää mitallinen runo, jonka lausuu tuberkuloosin kohta kirkastama legenda Kaarlo Sarkia, viimeisissä äänikuvissa ennen kuolemaansa.

Ilkka Kippola ja Jari Sedergren 14.4.2010