Elämäntapana elokuva

Kelpaisikohan tämä perusteluksi aikeelle kirjoittaa kirja? Kustannustarjouksia saa tehdä. Olisi ehkä vähän erilainen ja kelpaisiko muillekin kuin vain tiukimmille elokuvafaneille?

Kuva ympäröi minut usein räiskyvällä valollaan. Päättelen sen siitä, mitä huomaa helposti parvekkeella kaupungin yössä. Istuessani korituolissa voin nähdä kuinka naapurikerrostalon ikkunoiden verhot päästävät läpi asunnoista purkautuvaa kummallisen kirkasta, välkehtivää valoa. Joskus valoilmiön keskeltä erottuu ihmisen silhuetti. Se liikkuu kuin esielokuva, voimistelee tai tupakoi, hakee ja kantaa jääkaapista ruokaa sohvalle ja jopa liekuttelee lasta sylissään. Virtaava valo jatkaa räiskettään välittämättä näistä inhimillisistä väliintuloista.

Televisio on tärkeä osa elämääni, mutta ei tärkein. Olen elokuvaa tutkiva historioitsija. Katson elokuvia paljon: aamulla, päivällä, illalla ja yöllä. Kun olen pirteä, katson elokuvia, ja kun työn jälkeen laskeudun levolle, käteen etsiytyy tuttu kapula, joku kodin monista kauko-ohjaimista. Useimmiten valinta kohdistuu elokuviin tai elokuvaa eniten muistuttaviin televisio-ohjelmiin. Silloin tällöin elokuvallinen maailma näyttäytyy tietokoneen ruudulta tietokonepelin muodossa. Se antaa uskoa siihen, että muuttuvassakin maailmassa elokuva on tärkeää. Elokuvallisuutta löytyy kaikkialla.

Katson elokuvia yksin ja perheen jäsenten kanssa, ystävien ja työtovereiden kanssa, erikoisyleisöjen parissa ja joskus myös anonyymina katselijana osana elokuvissa käyvää suurta yleisöä. Elokuvan katsomiskokemuksiin kuuluu sekä yksityisyys että oleminen ryhmässä.

Vaikka tutkijat toisin joskus asiaansa alleviivatakseen sanovat, ei ole yhtä katsomiskokemusta. Ei edes silloin kun vertaat tilanteita, joissa katsot elokuvaa yksin. "Yksittäinen katsoja nojatuolissa", määritteli Alfred Hitchcock, eikä tietenkään ollut useimmissa tapauksissa oikeassa, vaikka jollekin määritelmä voi istua. Elokuvahistorioitsijoiden kertoman mukaan varhaisen elokuvan vastaanoton luonteeseen kuului se, että elokuvissa käyvät jutustelivat toisilleen estottomasti koko näytöksen ajan. Kommentaarien huutelu, muutkin kuin etusormi suun edessä esitetty vaikenemiskäsky, ei ollut mitenkään harvinaista. Murheenmurtamanakin elokuvissa käydessäsi tajuaa helposti, että se on sosiaalinen ja yhteisöllinen tapahtuma. Karamellipaperin rapinan ärsyttämänä sen tajuaa toistamiseen – ja kohta kolmannen kerran ad infinitum, loputtomiin.

Katson elokuvia omassa tai kollegan työhuoneessa lähietäisyydeltä televisioruudusta, samaten erilaisissa katselukopeissa. Valon ja varjon leikki toteutuu video- tai digitykin lähettämänä eri kokoisilta ja erilaisista materiaaleista valmistetuilta skriineiltä. Joskus näen elokuvia tai niiden osia työpaikan äärimmilleen digitalisoidussa koeteatterissa, toisinaan kaupunkien multiplexeissä ja voitte arvata sen onnen tunteen, joka ravistaa minua maaseudun rakkaudella pidetyissä yhden katsomon taloissa.

Festivaaleilla ja eri tilaisuuksissa näen elokuvia valkokankailta, jotka on ripustettu avoimen taivaan alle viritettyihin rakennelmiin, ja aika ajoin istun kapeilla puupenkeillä jättimäisessä sirkusteltassa kurkistellen valkokankaan mykkää ihmeitä teltan tukipylväiden takaa orkesterin noustessa kliimaksiinsa juuri oikealla hetkellä. Olen nähnyt valkokankaita ripustetun moniin erilaisiin julkisiin tiloihin, kouluihin, kunnantaloihin ja kaikenkarvaisiin tilapäiskatsomoihin – liikkuvaa kuvaa on myös heijastettu jos jonkinlaiselle tasaiselle seinälle. Näen elokuvina myös pelit tietokoneen ruudulla. Tietysti katselen monia uusia elokuvan lajeja luoneita "nettivideoita". Eikä varmaankaan mene aikaakaan, kun minäkin näen ensimmäiset elokuvat oman kännykkäni näytöltä: tajuan hyvin että jo nyt, mutta varsinkin lähitulevaisuudessa kuvavirta seuraa meitä kannettavassa muodossa kaikkialle kuin autojen melu, lintujen laulu ja tuulen ulina.

Elokuva on elämäntapani. Työ- ja vapaa-aika sekoittuvat toisiinsa tavalla, joka tekee pilkkaa virallisille työajoille, kellokorteille ja suurimmalle osalle työn tutkijoille. Tämä ei suinkaan ole ainutkertaista. Tunnen monta samanlaista. Jotkut heistä hyväksyvät, että heitä nimitettäisiin filmihulluiksi. Monille riittäisi pelkkä hullukin, mutta jopa heillä se kulkee identiteetin tekijänä elokuvan jäljessä.

Perheenjäsenten, ystävien ja kollegoiden lisäksi tapaan elokuvahistorioitsijana ja pitkään jatkuneen harrastukseni vuoksi jatkuvasti elokuvan parissa eri tavoin työskenteleviä ihmisiä. Filmihullut katsojat, kriitikot ja elokuvan tekijät laidasta laitaan ovat samalla asialla. Monelle heillekin elokuva on elämäntapa. Ja koska puhun ja kirjoitan elokuvasta paljon, miksen kirjoittaisi siitäkin. Tämä on kirja elokuvasta elämäntapana.

***

Olen kirjoittanut muutaman akateemisluonteisen kirjan. Väitöskirjani käsitteli suomalaista elokuvasensuuria, ja siinä viittaus elokuvaan elämänä on mukana oikeastaan vain kirjan nimessä. Filmi poikki… on nimi jonka ystäväni Jussi heitti kehiin Tampereen lyhytelokuvajuhlilla maaliskuussa 1999 joskus aamukahdelta. Oli selvää, että baarin antimien äärellä keskusteltiin elokuvasta ja myös tulevan kirjani nimestä. Huhtikuussa nimi sitten komeili kirjan kannessa ja herätti ansaittua huomiota. Monet viittasivat tässä yhteydessä elämäntapaan.

Seuraava kirjani oli väitöshankkeelle luonteva jatko. Siinä kirjoitettiin suomalaisen elokuvasensuurin historian 60 vuotta. Sensuuri ei ole ilmiö, vaan rakennettu järjestelmä, jonka toimijoina, eräänlaisina vastapooleina, esiintyvät sensorit ja sensuurin vastustajat, joista monet ovat olleet vuosikymmeniä liikkeellä varsin elämänmakuisin tunnelmin. Vaikka tilaushistorian kontrolli ei minua rajoittanut – kiire oli kova – silti huomasin ajattelevani yhä useammin sitä, että tiede ja sen ideaalit saisivat väistyä joskus kirjoittaessani taka-alalle.

Näin ei kuitenkaan käynyt. Artikkelini olivat silti lähes aina yhtä tarkoin nootitettuja kuin entisetkin. Näin myös yhdessä kollega Ilkka Kippolan kanssa kirjoitetussa kirjassamme. Ensimmäinen tiiliskivi kertoi dokumenttielokuvan ensimmäiset neljä vuosikymmentä Suomessa. Sodanjälkeistä historiaa olemme kirjoittaneet aina kirjan ilmestymisestä elokuussa 2009 lähtien.

Omassa mielessäni dokumentaarisuuden ydin läheni huimin askelin elämäntavallisia kysymyksiä, kun rakentelin mielessäni ajatuksia siitä, miten elokuvan monet lajityypit ovat Suomeen syntyneet aikana ennen kuin genret ohjasivat ihmisten kulutusta. Elokuvien esittämien ihmisten ja katsojien maailma vaikutti entistä kiintoisammalta. Näiden usein varsin epämääräisinä pidettyjen elokuvien sisältö lähensi minua elokuvan elämäntavalliseen merkitykseen.

On tunnustettava, että meillä kahdella kirjoittajalla oli dokumenttielokuvan historiaa Suomessa miettiessämme tieteellisesti hyväksyttävissä oleva missio: antaa näille hyljeksityille elokuville identiteetti ja nostaa ne elokuvahistorian osaksi. Anonyymiksi tekaistu ja jopa väärennetty arkistomateriaali on elokuvan harmaata vyöhykettä, jonne ne on sysätty nykyajan tekijä-auteurien kierrätettäväksi osaksi heidän omia produktioitaan, yleensä perusteluna ajankuvan elävöittäminen.

Tällä kirjalla ei ole missiota. Se on kuvaus elämäntavasta, johon elokuva ja elokuvallisuus ovat lyöneet ikimuistettavan leimansa. Mukana ovat elokuvaa rakastavat tai vihaavat ystävät ja kylänmiehet, eikä unohdettu ole tilaisuuksiakaan tärkätystä juhlaseminaarista festivaali-ilojen yöhön joen rantahietikossa. Mutta mukana on myös sekä hillittömän kevytmielistä puhetta ja kirjoitusta elokuvasta, klassikoista ja tuntemattomista tapauksista, menestyksistä ja flopeista.

Sotken surutta päiväkirjanomaisia katkelmia elämän elokuvallisista hetkistä kirjoituksiin, jossa yritetään sanoa jotakin vavahduttavaa suhteessa siihen mitä elokuvasta on aiemmin sanottu tai kirjoitettu. En pelkää elokuvan teoriaa, mutta en aio sen vuoksi asettua pitkälleni sen ääreen.

Aion puhua paljon näkemistäni elokuvista ja niistä tilanteista, joissa elokuvia katsotaan. Jos joku haluaa sanoa sitä sillisalaatiksi, olkaa hyvä: kala-allergikkona yrittäisin itse keksiä jotakin muuta. Tekstin keveyden ja raskauden voitte tuntea omissa ruumissanne: kuten edeltä on käynyt ilmi, pyrin keveyteen vaikka tiedän, ettei se aina ole mahdollista. Näissä tilanteissa uskon, että sanottava on tarpeeksi painavaa. Rakastan elokuvaa, ja yritän rakastaa myös elokuvaa koskevaa kirjoitusta aivan kuten rakastan elokuvasta käymiäni keskusteluja ja niitä jotka siihen antautuvat.