Mitä ajattelin just nyt

Ensiaatoksein oli, että jatkan kirjoittelua vasta helteiden mentyä. Mutta kestävät näemmä tosi pitkään. Kuumin kesä minun elämässäni, eikä se enää tunnetusti ole ihan lyhyt. Luettelin viimeksi joukon kesälukemistostani ja ovathan ne sitä edelleen. Vieläpä kovin tyynesti ja hiljaa, joten moniäänisyyden teoria epäilyttää tällaista arkistomyyrää vieläkin.

Uusiakin on otettu esille. Alain Badioun kolme kirjaa Theory of Subject, Being and Event sekä Logics of Worlds ovat netin sattumaostoksia, varmaankin jonkin älyblogin inspiroimana, ja epäilemättä tällaiselle filosofian taapertajalle ikuisuusluettavaa. Amatsooni kantoi ne kotiin kolmessa viikossa merten takaa.

Oikein hiki lentää kun ajattelee, että niiden silmäilyn rinnalla sopii hyvin järjestellä 1990- ja 2000-luvun postimerkkikokoelmaa. Alennuskansiossa, joka silti maksoi muutamaan kertaan Badioun helmet, on muovilla suojattu paikka lähes jokaiselle keksittävissä olevalle suomalaiselle merkille. Vain erikoisuuksille ei omaa sijaa ole.

Kelpaa noin hienoihin kansioihin laittaa nykypostin tuhruisia ja olemattomia leimauksia á la Itella. Mutta muutamalla kotimaisella paikkakunnalla leimaa osataan vielä käyttää. Sinne kauas jonnekin voisi rahdata itsenäisyyspäivänä niitä mitaleita, parhaan leimauskäden omistavalle postin naiselle ja miehelle. (Lupaan, että jonakin päiväni mainitsen jos ei muuten niin inspiroivien kirjoitusaiheiden vähyyden vuoksi parhaita paikkakuntia.)

Kun kaunista kirjekuorta katsoo, tuntee sydämessään, että tuo leimaa läiskivä käsi tietää paikkansa. Se on Isämaallista työtä, vaikka firma onkin mennyt vähän alaspäin näissä asioissa. Tai ei ihan vähän: kirjeen kanto kestää tänään kaksi päivää kaupungin sisällä, kun Kusti polki sen tunnissa tai viimeistään huomenaamuksi. Patrioottinen henki ratkeilee tästä tiedosta.

Sopivan tavallisen, amerikkalaisen journalistitaustan omaava Chris Hedges on kirjoittanut kuumaan ilmaan luettavaksi sopivan teoksen Empire of Illusion. The End of Literacy and the Triumph of Spectacle. Ellei sitten ajattele niin, että on epämukavaa nauraa helteessä. Se kertoo tarinoita siitä yksinkertaisesta tosiasiasta, että jos todellisuuden ja illuusion välinen ero häviää, kulttuuri kuolee. Tästä on sanottava jotakin.

Minä en näin pitkälle vielä itse pääse, sillä näköni on riittävän hyvä katsoessani aamuisin peiliin (- partaa ei voi ajaa ilman peiliä). Mutta mitä katsovat teinit, kun katsovat itseään peilistä? Hedges aloittaa amerikkalaisen showvapaapainin tarinoiden analyysilla, sillä niissä tarinoissa ja niiden vastaanotossa on amerikkalainen todellisuus tiivistetyssä muodossa ja kohta seuraavat tiputuskilpailut (Idols, saariseikkailut yms.)

Se on helppo huomata, että varsinkin amerikkalaiseen televisioon ja ainakin suurimpaan osaan Suomessa toimivista televisiokanavista on jäänyt vain varakkuuden ja hedonismin maailmat, työväenluokka on lähestulkoon kadonnut kuvaruudusta: "They are mocked, even as they are tantalized, by the lives of excess they watch on the screen in their living rooms."

Tämä on tietysti pientä verrattuna, mitä todellisuuden sijaan tarjotaan: evankelioivia pastoreita, New Age -mystiikkaa ja pop-psykologiaa sekä erinäköisiä elämänohjeita markkinoivia konsultteja.

Todellisuus määritellään näissä narsismin kulttuurin toimijoissa Saatanan työksi, tappiomielialaa levittäväksi, negatiiviseksi ajatteluksi ja toiminnaksi ja joksikin sellaiseksi, joka estää meidän sisäisen olemuksemme ja voimamme toteutumisen. Mehän olemme kaikki erityisiä ("special"), myös ominaisuuksiltamme ("entitled") tai sitten aivan kerrassaan ainutkertaisia, uniikkeja - näin sanovat yhteen ääneen uskonnon popularisoijat omilla kanavillaan, henkilökohtaista voimaantumista esittelevät, korporatismin edustajat ja poliittista osallistumista markkinoivat konsultit äänitorvineen.

Mikäli tämä yksilöllisyys ei ole riittävästi toisten mieleen, ei hätää, sillä värikonsultti, vaate-alan stylisti, kampaaja, meikkaaja ja kauneuskirurgi hoitavat lopun: hintana vain ilmainen osallistuminen tv-ohjelmaan, joka alkaa kertomalla pois heitettävän totuuden. Sen että juuri tällainen luuseri olet nykyiselläsi.

Päinvastaisia esimerkkejä tarjoavat julkkikset. Heissä ruumiillistuvat fantasiamme yhteenkuuluvuudesta, kuuluisuudesta, menestyksestä ja täyttymyksestä. Meidän omalla elämällämme, tämän hetkisellä todellisuudellamme, ei ole muuta tarjottavaa kuin frustraatio, viha, epävarmuus ja epäkelpoisuus. Kierre on väistämätön. Mitä enemmän vieraannumme todellisuudestamme, sitä enemmän investoimme meille tuutin täydeltä tarjottuihin tyhjiin lupauksiin, me suorastaan kerjäämme sitä.

Epätoivoissamme lääkitsemme itseämme ontolla pelillä, näiden viettelijöiden toteutumattomilla lupauksilla lopussa odottavasta onnellisuudesta, mitä ei unohdeta toistaa miljoonia kertoja.

Minä-kultti on saanut kulttuurissamme dominoivan aseman. Kultin piirteet muistuttavat psykopatin muotokuvaa: pinnallinen charmi, suuruudenhullu ajattelu (grandiositeetti), tarve välittömään tai suoraan stimulaatioon (tässä ja nyt -hedonismi), taipumus valehteluun, petokseen ja manipulaatioon ja kyvyttömyys tuntea katumusta tai syyllisyyttä. (Itse täytän näistä kahdeksasta piirteestä vain kuusi tai ehkä melkein seitsemän, osan toki vain muita ärsyttääkseni, mutta teen sen niin usein, etteivät ne enää erota todellisuutta illusioistani.)

Persoonallisuuden voi hankkia ostamalla ja kuluttamalla. Persoonallinen tyyli korvaa tasa-arvon.

On todellakin jo käynyt niin, että demokraattisen tasa-arvon käsite on hukattu - muutenhan yli 700 000 ääntä saanut Hanna Pakarinen olisi valittu Suomen arvostetuimmaksi henkilöksi eikä suinkaan C. G. E. Mannerheim, joka sai vain reilut 100 000 ääntä ja on sitä paitsi kuollut. Minä-kultti sallii meidän saada täsmälleen sen mitä ikinä haluamme. Voimme tehdä mitä hyvänsä, vähätellä ja tuhota kaikki ympäriltämme, mukaan lukien ystävämme, jotta voisimme saada rahaa, tulla onnelliseksi tai kuuluisaksi. Kuuluisuus ja varakkuus oikeuttavat itsensä ja niillä on oma moraalikäsityksensä. Sillä miten sinne päästään, ei ole väliä. Kun olet siellä, kukaan ei kysy.

***

Ei kai tämä sentään mikään hairahdus syrjäpoluille ollut. Takaisin vuodatuksesta filosofiaan. Nythän on kuitenkin niin, että Badioun englannintaja kehuu myös Subjektiteoriaa hauskaksi kirjaksi. Joku toinen sanoi sitä Althusserin seuraajan Badioun vaikemmaksi. Täytynee ottaa matematiikan sarjateorian pikakurssi ilmojen viilennyttyä, maolaisuuteenhan tulee tässä perehdyttyä ihan itsestään. Kaikki merkit viittaavat sihen, että Badiou on yhtä omaperäinen (tai koten kotoperäisemmin sanotaan hullu) kuin Althusser oli.

Ällistyttävältä keskikesän kirjastoreissulta yllättäen palannut - välietappeina olivat mm. tyhjä viiniravintola ja lähes yhtä tyhjä karaokepaikka - palannut kantoi sohvalle asti Timo Hännikäisen ystävällisesti toimittaman teoksen Mitä Houellebecq tarkoittaa?

Pelottavaa sen sijaan on, että esseesarjan seuraava, syksyllä ilmestyvä kirja on nimeltään Mitä Jussi Halla-aho tarkoittaa? Siis joukko nykyesseistejä pureutuu populistipoliitikon teksteihin päätyönään? Analysoisivat Timo Soinia. Siitä saisi vähemmän irti, ja työllä olisi juuri siksi enemmän merkitystä.

Veikkaanpa että moni muukin sanoo kysyvänsä itseltään ja vähintäänkin Mr Googlelta, kukas tämä Houellebecq on. Arvon esseekirjailijamme joutaisivat käyttämään hetken kiireisestä vapaa-ajastaan esim. Michel Houellebecq -wikipediasivuston täydentämiseen omilla oivalluksillaan.

Ennen päivän juureskeittoa ajatukset olivat klaarit ja iskevät one-linerit vyöryivät mieleeni yksi toisensa jälkeen. Ulkona puutarhan hoitoon käytetty 120 db:n leikkuri ja teinin kiistapuhelut taustalla häivyttivät ne alkuunsa tätä kirjoitettaessa. Sitä paitsi vaimo puhuu tiskialtaan äärellä yksinään.

Juuri tätä varten hankin modernin sanelukoneen. Sillä voi tallentaa neronleimauksensa. Mutta vain jos oppii sitä käyttämään...