Suomi on luokkayhteiskunta. Toisen maailmansodan jälkeen poliittisella työllä syntyneestä hyvinvointiyhteiskunnasta on tullut jälleen sitä edeltänyt luokkayhteiskunta. Luokkayhteiskuntaa vastustavien yhteiskunnallisten uudistusten vauhti kiihtyi huippuunsa 1950-luvun lopulta 1970-luvulle. Kansainvälisten talous- ja elämäntapatuulahdusten myötä hyvinvointivaltion rooli ja toivottavuus väheni nopeasti viimeistään 1980-luvulta lähtien. Sen tyypillisimpänä merkkinä oli iskulause "hyvinvointivaltion puolustaminen". Hyvinvointivaltion asema oli sinä hetkenä kääntynyt aktiivisesta passiiviseksi.
Luokkayhteiskunnassa ihmisen syntyperä luonnehtii merkillisen osuvasti hänen elämäänsä - tässä ratkaisevaa on mahdollisuus korkeatasoiseen koulutukseen. Suomessa on nykyisin kolme sukupolvesta toiseen periytyvää luokkaa:
• perusturvaan tukeutuva alaluokka (esim. pitkäaikaistyöttömän korvaus, kansaneläkkeen varassa olevat, terveyskeskuspalvelut)
• ansioihin sidottuja etuja nauttiva keskiluokka (esim. kuukausipalkka, hyvä eläke, työterveyshuolto)
• hyvin toimeentuleva yläluokka, joka ei yhteiskunnan turvajärjestelmiä tarvitse
(esim. yksityinen terveydenhoito)
Tästä kuitenkin puhutaan varsin vähän, vaikka vaalit ovat tulossa. Sen sijaan panoksia on asetettu puheeseen eliitistä. Eliitin - jota ei määritelmänä täsmennetä ja jota ei nimetä ja jota ei siteerata - on väitetty halveksuvan "kansaa" tai ainakin suhtautuvan siihen "elitistisesti" eli mitä ilmeisimmin väärin. Jätän tässä huomiotta kansanomaisen logiikan ääritapauksen eli sen epäonnistuneen poliittispopulistisen yhtälön, jossa "kansa" = "perussuomalaiset". Se nimittäin ei ole niin.
Luokkayhteiskunnan näkökulmasta eliitti on kuitenkin jotakin muuta kuin tämä erityisen hämärä sivistyneistö-eliitti, jota ehättivät moittimaan avant gardena maaliskuun puolivälissä professori Vilho Harle, HS:n päällikkönä toimiva Saska Saarikoski ja Elinkeinoelämän valtuuskunnan Matti Apunen. Luokkayhteiskunnan näkökulmasta on helppo sanoa, että kaikki nämä nimeltä mainitut kriitikot ovat hyvin toimeentulevaa yläluokkaa ja juuri siksi heidän sanomiinsa tulee suhtautua kriittisesti.
Erityistä kriittisyyttä heitä kohtaan voidaan esittää silloin, kun heidän poliittisena ohjenuoranaan on populismi. Perustelen tätä väitettäni heidän kaikkien populistisesti käyttämällä "kansa"-terminologialla. Minusta olisi mukava tietää mihin he pyrkivät, mikä on heidän missionsa piilottamaton ydin.
Tosiasia on että luokkayhteiskunnan näkökulmasta sivistyneistö - ihan itse lukeneistoon lukeneet ja kouluttautuneet - on hyvinkin jakautunut. Intelligentsiaa löytyy kaikista luokkayhteiskunnan luokista, reaaliköyhistä perittyjen miljooniensa kanssa toimeen tuleviin. Päinvastoin kun nyt annetaan ymmärtää, heillä ei juuri ole ollut tapana - ainakaan viimeiseen sataan vuoteen - elämöidä "kansasta".
Poikkeuksena ovat tietysti poliitikot, jotka elävät "kansasta". (Tämä sivuaskel perustuu siihen, että vankilaan mielipiteidensä vuksi suljettu Antonio Gramsci piti poliitikkoja aina intelligentsiaan kuuluvana: "Jokainen puolueen jäsen on intellektuelli." Ehkä puolue pitäisi tässä sitaatissa kirjoitaa isolla P:llä.)
Intellektuelli eroaa muista kansaan kuuluvista siinä, että hän esittelee mieluusti ja laajasti ajatuksiaan ja pyrkii niitä perustelemaan. Usein kielenkäyttö poikkeaa valtavirrasta eikä kosiskele ketään eikä mitään - ei siis myöskään "kansaa". Intellektuelli ei myöskään pelkää kritisoida ketään, parhaimmillaan ei edes itseään.
Kenelle tahansa tarkastelijalle pitäisi olla selvää, että intellektuellit eivät muodosta yhtenäistä eliittiä. He nimittäin ovat keskenään kovin erimielisiä, vaikka toisensa usein tuntevatkin - tämä maa on pieni. Monet ovat jopa vihamielisiä esimerkiksi poliittisia organisaatioita kohtaan. Suomestakin löytyy esimerkkejä niistä, jotka voivat vastustaa valtioita - globaali historia antaa satoja esimerkkejä tyrmään toimitetuista ja tapetuista intellektuelleista. Maailmalla tämä on arkipäivää, eikä ole pois suljettua, että näihin intellektuelleihin lasketaan myös journalisteja ja etujärjestöaktivisteja. Nämä populaaria suosiota saaneet intellektuellit ja asiantuntijat ovat johdossa esimerkiksi arabimaiden käynnissä olevissa sisäisessä kapinassa. Valtaeliitti - joka noissa maissa samastuu 100-prosenttisesti yläluokkaan ja rahaeliittiin - vastustaa heitä kuolemaan asti.
Intellektuellit eivät perinteisesti ole hakeneet kansansuosiota, vaikka he toki ovat sitä joskus onnistuneet saamaan. Muistan kuinka Erno Paasilinna kehui myyneensä esseekirjaansa yli 10 000 kpl - "enemmän kuin kukaan muu". Sanoin hänelle, että pyrin joskus parempaan. Vielä ei ole sen aika, eikä ole tainnut olla kellään muullakaan.
Sen sijaan populismi myy paremmin: taannoinen revakirja kansanedustajalta taisi saavuttaa lähes mitä-missä-milloinmaiset tulokset eli melkein kymmenkertaisesti. Sohvalla löhöävää arvostetaan, sillä tarjontaa ja markkinamiehiä heille riittää.
Intellektuellien töitä ei paljon mainosteta, vaikka ehkä pitäisi, sillä mielipiteiden kirjo on mielestäni kannatettavaa.
Olen nautiskellen lukenut lomapäivän kunniaksi Hannu Salaman uusinta romaania Sydän paikallaan. Sanonpahan vain, että Hannu Salama on intellektuelli parhaasta päästä. Jos onnistun näkemään hänet ostoskeskuksessa kahvilla, käyn puristamassa kättä sekä oman että edustamani kansan nimissä. Lukekaa se kirja ja unohtakaa populistiset puheet kirjallisuuden alennustilasta. Semmoiset puheet - ja konkreettinen kulttuurin ja taiteiden (tukemisen) vastustaminen - ovat populistista panettelua, joita vastaan jokaisen intellektuellin on käytävä barrikadeille. Me intellektuellit emme ansaitse semmoista kansaa, vaan yritämme vaihtaa sen - tai tarkemmin sen ajattelutavan aivan kuten olemme kaikille yhteisellä tavalla vaihtaneet silloin tällöin omiakin ajattelutapojamme. Niin kuin aina ennenkin ja tulevaisuudessa.
(Kirjoittaja on keskiluokkaan kuuluva koulutuseliitin jäsen.)
torstaina, maaliskuuta 31, 2011
lauantaina, maaliskuuta 26, 2011
Talviunilta on syytä herätä
Talviunilta on aika herätä, ei pelkästään vaalien vuoksi, vaan muutenkin. Aikamoista hiljaiseloa tämä on ollut vaikka ympärillä rytisee ja paukkuu.
Elokuvarintamalla DocPoint oli menestys, mutta Tampereella lyhytelokuvajuhlilla oli jo pahaenteistä murinaa ilmassa. Monet tekijät pelkäävät tulevaisuutensa puolesta - varsinkin dokumentaristit laskeskelivat kuukausia, jonka jälkeen edessä ei ole mitään: rahoitushanat ovat menneet kiinni. Uusia hankkeita ei saa läpi. Nyt kannattaa firmojen tilata pr-elokuvia hyviltä tekijöiltä. Saa varmaankin halvalla.
Elokuvarintamalla DocPoint oli menestys, mutta Tampereella lyhytelokuvajuhlilla oli jo pahaenteistä murinaa ilmassa. Monet tekijät pelkäävät tulevaisuutensa puolesta - varsinkin dokumentaristit laskeskelivat kuukausia, jonka jälkeen edessä ei ole mitään: rahoitushanat ovat menneet kiinni. Uusia hankkeita ei saa läpi. Nyt kannattaa firmojen tilata pr-elokuvia hyviltä tekijöiltä. Saa varmaankin halvalla.
Japanissa järisi ja arabien maailmassa osoitetaan mieltä epädemokraattisia järjestelmiä kohtaan. Mielenosoituksille on ollut yhteistä se, että kukaan ei oikein tiedä kuka niitä johtaa. Siksi reaktiot muualla maailmassa ovat varovaisia.
Yhteinen toive muualla on, että vahvasti uskonnollispoliittiset ryhmittymät eivät odotettavissa olevan keikauksen jälkeen valtaa saisi. Pitkään jopa diktatorisin ottein hallinneita ei taida kukaan haluta pitää vallassa. Kuten Yhdysvaltojen vetäytyminen Libyan sotaretken johdosta osoittaa, tunteet ovat ambivalenttiset, toisaalta ja toisaalta...
Nyt kun operaatio siirtyy EU-vetoisuudesta puhtaasti NATO:lle, on suomalaisten syytä pysytellä tiukasti takavasemmalla. Humanitäärinen apu on Suomen etu. Horneteja ei pidä antaa, vaikka pyydettäisiin.
Kohta tulevissa kansanedustajavaaleista on kohkattu yhden puoleen ja sen puheenjohtajan ympärillä. Sen voisi hyvin lopettaa. Neuvo vastustajille: puhukaa vain puolueesta, älkääkä mainitko turhaan sen puheenjohtajan nimeä kertaakaan. Se vain lisää kannatusta. Näin saa sanoa, sillä politiikassa on kyse vaikuttamisesta ja vaalien voittamisesta. Politiikassa saa vastustaa paitsi asioita, myös toisia puolueita ja heidän valtapyrkimyksiään. Mutta politiikassa pitää osata sanoa myös mitä haluaa.
Suomalainen politiikka on luisunut mielikuvapolitiikaksi. Ei niin, etteikö niitä kovia päätöksiä olisi. Niitä tehdään entiseen malliin. Mutta politiikan puhe on entistä useammin höttöistä hämäryyttä. Entistä useammin tavoitteena on vain johdattelu - ansaan tai vääriin johtopäätöksiin. Rakennetaan mielikuvia ja sillä perustellaan asioiden hoitoa. Tämähän näkyi myös ala-arvoisessa "kulttuuripoliittisessa" keskustelussa, joka lähti liikkeelle persujen ohjelman täystä eli asetetusta ansasta, jossa vastustettiin "postmodernin" taiteen tukemista.
Vaikka tietämys postmodernista taiteesta on levinnyt näinkin laajalle - gallupit ehättivät kertomaan että yli puolet kansasta sitä vastustaa - on asioiden hallinnassa vielä parantamisen varaa. Ketä on syyttäminen siitä, että äänestysoikeuden omaavat eivät tiedä, mitkä puolueet ovat vastuussa hallituspolitiikasta ja mitkä eivät? Puolueet itse ovat tietysti osaan syylliset, mutta mikä on journalismin vastuu? Jos puolueettomina itseään pitävät journalistit eivät saa edes tätä sanomaa läpi, mitä virkaa heidän politiikkakirjoituksillaan on? Mikä on koulujen velvollisuus? Tietämättömyys ja välinpitämättömyys on suurinta nuorison keskuudessa. Tämä ei kai ketään vanhempia yllätä.
Viihdettä alettiin lanseerata tasa-arvoisena taiteen tilalle parikymmentä vuotta sitten. Nyt nähdään, mitä siitä seurasi. Muutaman tuhannen vuoden perinteestä voi päätellä, että taiteiden kulttuuriarvot tarvitsevat tukea, vaikka ne eivät suurta osaa kansasta miellyttäisikään. Viihteellä on omat markkinalakinsa. Ne pärjäävät vähemmälläkin, vaikka on populaarikulttuurin syteemeilläkin omat heikkoutensa: artistien taiteilijaeläkkeiden puute yhtenä esimerkkinä.
Sohvalla syöminen ja kaljoittelu tv-ympäristössä "raskaan työpäivän jälkeen" nousi kunniaan tasa-arvoisena aktiviteettina taiteen harrastamisen sijaan, en sano edes rinnalle. Ehkä tämä tie ei sittenkään ollut oikea.
maanantaina, maaliskuuta 21, 2011
Dokumentin ytimessä 57: Elämäntavan kuvaaja Tuure A. Korhonen
Orionissa keskiviikkona 23.3.2011 alkaen klo 17.00
Dokumentin ytimessä 57: Elämäntavan kuvaaja Tuure A. Korhonen.
Ruotsinkielinen nimi: I dokumentarens kärna: Modus vivendi – dokumentaristen Tuure A. Korhonen.
”Olen hahmottanut oman maailmankuvani enemmän silmilläni kuin korvillani. Huomaan filmaavani ympäristöäni ja tapahtumia, taltioivani todellisuutta ja muokkaavani materiaaliani tietoisesti valveilla ja alitajuisesti unissani.” Tuure A. Korhonen
Kylävalokuvaaja Yrjö Korhosen vuonna 1928 syntyneen pojan miehentie kulki Rääkkylän köyhistä oloista Helsinkiin suurmyymälä Wulffin markkinointipäälliköksi. Tuolloin Tuure A. Korhosen 8 mm:n Canon sai vaihtua 16 mm:n Paillard-Bolexiin. Rikkaus oli tekijänsä läpilyönyt lyhytkuva, joka ansaitsi vuonna 1969 Jussin ja keräsi kansainvälisiä palkintoja. Vuonna 1971 Korhonen perusti yrityksensä nimellä Filmituotanto Tuure A. Korhonen. Yli 100 filmin T.A.K.-Filmi erikoistui tilauselokuviin. Niissä nähtiin viennin edistämistä, teollisuutta, kauppaa, ammatinopetusta, työsuojelua, matkailua ja myös taideteollista muotoilua.
Vasemmistoradikaaleina vuosina Tuure A. Korhonen oli filmihullujen huulilla kirosana. Tilannetta ei suinkaan parantanut Korhosen asema syntipukkina Suomen elokuvasäätiön tuotantotukea jakavissa elimissä. Aika on nyt armeliaasti toinen ja Tak-filmit nouskoon niille kuuluvaan arvoonsa elokuvina, jotka projisoivat valkokankaalle suomalaisen elämänmuodon perinteet ja perinteestä irtautuvan modernisaation prosessit. Esityksemme lähtee liikkeelle tekijänsä varhaisista kuvista, kun lapsuuden maaseutu vaihtuu Helsinkiin ja sen kameran silmällä nähtyihin aiheisiin.
Rikkaus
Suomi 1969. Ohjaus ja käsikirjoitus, kuvaus ja äänitys: Tuure A. Korhonen. Leikkaus: Mauri Kalima. Esiintyjät: Veikko ja Martta Turunen. Televisioesitys: 24.6.1983 Yle 1. VET A-20754-S-170 m (16 mm) / 15:35.
Tuure A. Korhosen kunnianteko maan hiljaisille kuvattiin Veikko-enon ja Martta-mummon kotitilalla syyskesän 1968 vehmaudessa. Korhosen kameran kosketus on lapsuuden muistoista hellä.
”Ollakseen rikas ihmisen ei tarvitse olla rikas eli rikkaus ei ole rahalla ostettava arvo.” Mummola Enonkosken Koskitaipaleella oli kahden lehmän ja yhden hevosen pientila, pienistä tiloista viimei-siä. Veikko ja Martta elivät silti onnellisen elämän. He tyytyivät tähän, vaikka pako kaupunkeihin ja rikkaaseen Ruotsiin oli rakennemuutoksen sanelema tunnussävel.
Lyhytkuva sai vuonna 1969 valtion ja kirkon elokuvapalkinnot, kotimaassa Jussi-kirjan sekä Tukholmassa kaitaelokuvien pohjoismaisen Grand Prix -palkinnon. Poikkeuksellisesti Tuure A. Korhosen filmi esitettiin myös Suomen televisiossa.
Muistojen Wulffin kulma
Suomi 1966. Suunnittelu, kuvaus ja äänitys: Tuure A. Korhonen. Pääosassa: Helmi Koivuniemi. Avustajina: Olli Mäkelä, Holger Frisk, Mauri Waltzer, Olof Nyroos ja Valdemar Galkin. VET: A-19368 – S – 145 m (16 mm) / 13:18
Kun Thomas Wulffin pieni Fredrikinkadun paperikauppa oli siirtynyt Esplanadin numeroon 11, alkoi kauppahuone Oy Wulff AB:n 1970-luvun lopulle jatkunut nousu.
Mannerheimin tieksi muotoutuvan Heikinkadun ja Pohjois-Esplandadin risteyskohtaan oli vuonna 1896 valmistunut Argoksen kulmatalo. Näyttävällä paikalla kohonnut koristeellinen liikepalatsi palveli Wulffin päämyymälänä pitkään. Helsinkiläisten mielissä se vakiinnutti nimensä ”Wulffin kulmaksi”. Arvokkaan talon nostalgia särkyi vuonna 1965 toimitusjohtaja Harry Fr. Wulffin kaudella. Muutto kadun toiselle puolelle saneerattuihin ajanmukaisiin tiloihin oli edessä, osoitteeseen Mannerheimin tie 4.
Wulffin mainospäällikkö Tuure A. Korhonen teki muistojen elokuvansa, kun liike oli viimeistä aikaa auki. Kamera kiertää talon osastoilla vanhan konttoripäällikkönsä Helmi Koivuniemen tuntumassa. Eläkeläisen jäähyväiskäynti on hiljainen hyvästijättö perinteille modernisaation kynnyksellä.
Espa
Helsingfors då och ny
Suomi 1977. Tuotantoyhtiö: Filmituotanto Tuure A. Korhonen Oy. Tilaaja: Esplanadi ry. ja Helsinki seura. Ohjaus: Tuure A. Korhonen. Käsikirjoitus: Aarni Krohn ja Tuure A. Korhonen. Kuvaus ja äänitys: Sakari Rimminen ja Tuure A. Korhonen. Leikkaus: Sakari Rimminen. Musiikki: Pirjo ja Matti Bergström. Miksaus: Tuomo Kattilakoski. Asiantuntijat ja esiintyjät: Eino S. Suolahti, Erkki Vala, Usko Harjanne, Aarni Krohn, Ville Noschis ja Nils-Erik Wickberg. Selostus: Matti Oravisto. Helsingin ensiesitys: 13.2.1978 Diana. Televisioesitys: 6.12.1978 YLE TV1. – VET A-23116 – 295 m (16 mm) / 27:20
Elokuva kahdesta bulevardista ja niiden kehystämästä muistojen puistosta alkoi hahmottua keväällä 1977. Espasta muodostuii virtaaville muistoille näyttämö, joka avautuu helsinkiläisille olohuoneeksi joka kevät. Vuonna 1812 maa oli saanut uuden pääkaupungin. Saksalainen Carl Ludvig Engel suunnitteli sille uuden arvonsa mukaisesti Esplanadin kolmiosaisen puiston ja komeat mannermaiset kadut. Myöhemmin arkkitehti Theodor Höijer täydensi kokonaisuuden ja suunnitteli kerrostalot uusrenessanssin tyyliin.
Espan penkillä istuva Helsingin historian kirjoittanut Eino E. Suolahti käy kiehtovasti läpi puiston kulttuurihistorian. Haastattelu kameralle ehdittiin tehdä vähän ennen professorin kuolemaa. Mehukasta tarinaa Brondan, Kappelin ja Kämpin boheemeista iskee ikinuori kirjailija Erkki Vala. Realismia puiston käytäville valaa Usko Harjanne, kävelijöiden plankkipoika 1910-luvun alussa.
Kaksi Helsinkiä
Två Helsingfors
Suomi 1977. Tuotantoyhtiö: Filmituotanto Tuure A. Korhonen Oy. Ohjaus ja käsikirjoitus: Tuure A. Korhonen ja Sakari Rimminen. Kuvaus ja leikkaus: Sakari Rimminen. Musiikki: Piirpauke (Love Records). Äänitys: Tuure A. Korhonen. Miksaus: Matti Ylinen. Haastattelija: Annikki Korhonen. Esiintyjät: Urho ja Anna Oras, Gertrud Wichmann. Helsingin ensiesitys: 29.3.1977. Televisioesitys: 21.8.1979 – VET A-22905 – S – 500 m (16mm) / 27:20
Tarinan kaksi kertojaa edustivat kaupunkinsa asukkaiden kahta äärilaitaa. Idea elokuvasta ei siksi sytyttänyt Helsingin kaupungin kulttuurilautakunnan puheenjohtajaa, pastori Jouni Apajalahtea. Ideologiset ja poliittiset ennakkoluulot sulkivat kaupungin rahahanat ja tästä tuetta jäänyt elokuvayrittäjä on vieläkin katkera.
Elokuvan Gertrud Wichmann oli aikansa seurapiirikaunotar Kaivopuistosta ja Sörkän kundi Urho Oras vakaumuksen punikki. Seurapiirinaisen tarinan täyttää tanssiaiset itse C.G. Mannerheimin partnerina. Yleisesti tiedetty sänkysuhde jää hienotunteisesti kertomatta. Vankilavuodet kiven sisällä antavat Urho Oraksen toisenlaiselle tarinalle kovan ja karhean alustan. Tarinat leikkautuvat taitavasti lomikkain molempia kertojia kunnioittavassa dokumentissa, joka onneksi kelpasi Suomen televisiolle esitettäväksi.
Elokuva herätti kohua Tampereen elokuvajuhlilla 1977, kun se valintaraadin hyväksynnästä huoli-matta pudotettiin kilpasarjasta. Kohun jälkeen se sai kuitenkin festivaaleilla esitysajan lauantaiaamuna kello 8.15 ja sen mukaisesti vähemmän yllättäen vain kaksi katselijaa, mikä nostatti metelin alan ammattilehdissä.
– Ilkka Kippola ja Jari Sedergren 23.3.2011
Dokumentin ytimessä 57: Elämäntavan kuvaaja Tuure A. Korhonen.
Ruotsinkielinen nimi: I dokumentarens kärna: Modus vivendi – dokumentaristen Tuure A. Korhonen.
”Olen hahmottanut oman maailmankuvani enemmän silmilläni kuin korvillani. Huomaan filmaavani ympäristöäni ja tapahtumia, taltioivani todellisuutta ja muokkaavani materiaaliani tietoisesti valveilla ja alitajuisesti unissani.” Tuure A. Korhonen
Kylävalokuvaaja Yrjö Korhosen vuonna 1928 syntyneen pojan miehentie kulki Rääkkylän köyhistä oloista Helsinkiin suurmyymälä Wulffin markkinointipäälliköksi. Tuolloin Tuure A. Korhosen 8 mm:n Canon sai vaihtua 16 mm:n Paillard-Bolexiin. Rikkaus oli tekijänsä läpilyönyt lyhytkuva, joka ansaitsi vuonna 1969 Jussin ja keräsi kansainvälisiä palkintoja. Vuonna 1971 Korhonen perusti yrityksensä nimellä Filmituotanto Tuure A. Korhonen. Yli 100 filmin T.A.K.-Filmi erikoistui tilauselokuviin. Niissä nähtiin viennin edistämistä, teollisuutta, kauppaa, ammatinopetusta, työsuojelua, matkailua ja myös taideteollista muotoilua.
Vasemmistoradikaaleina vuosina Tuure A. Korhonen oli filmihullujen huulilla kirosana. Tilannetta ei suinkaan parantanut Korhosen asema syntipukkina Suomen elokuvasäätiön tuotantotukea jakavissa elimissä. Aika on nyt armeliaasti toinen ja Tak-filmit nouskoon niille kuuluvaan arvoonsa elokuvina, jotka projisoivat valkokankaalle suomalaisen elämänmuodon perinteet ja perinteestä irtautuvan modernisaation prosessit. Esityksemme lähtee liikkeelle tekijänsä varhaisista kuvista, kun lapsuuden maaseutu vaihtuu Helsinkiin ja sen kameran silmällä nähtyihin aiheisiin.
Rikkaus
Suomi 1969. Ohjaus ja käsikirjoitus, kuvaus ja äänitys: Tuure A. Korhonen. Leikkaus: Mauri Kalima. Esiintyjät: Veikko ja Martta Turunen. Televisioesitys: 24.6.1983 Yle 1. VET A-20754-S-170 m (16 mm) / 15:35.
Tuure A. Korhosen kunnianteko maan hiljaisille kuvattiin Veikko-enon ja Martta-mummon kotitilalla syyskesän 1968 vehmaudessa. Korhosen kameran kosketus on lapsuuden muistoista hellä.
”Ollakseen rikas ihmisen ei tarvitse olla rikas eli rikkaus ei ole rahalla ostettava arvo.” Mummola Enonkosken Koskitaipaleella oli kahden lehmän ja yhden hevosen pientila, pienistä tiloista viimei-siä. Veikko ja Martta elivät silti onnellisen elämän. He tyytyivät tähän, vaikka pako kaupunkeihin ja rikkaaseen Ruotsiin oli rakennemuutoksen sanelema tunnussävel.
Lyhytkuva sai vuonna 1969 valtion ja kirkon elokuvapalkinnot, kotimaassa Jussi-kirjan sekä Tukholmassa kaitaelokuvien pohjoismaisen Grand Prix -palkinnon. Poikkeuksellisesti Tuure A. Korhosen filmi esitettiin myös Suomen televisiossa.
Muistojen Wulffin kulma
Suomi 1966. Suunnittelu, kuvaus ja äänitys: Tuure A. Korhonen. Pääosassa: Helmi Koivuniemi. Avustajina: Olli Mäkelä, Holger Frisk, Mauri Waltzer, Olof Nyroos ja Valdemar Galkin. VET: A-19368 – S – 145 m (16 mm) / 13:18
Kun Thomas Wulffin pieni Fredrikinkadun paperikauppa oli siirtynyt Esplanadin numeroon 11, alkoi kauppahuone Oy Wulff AB:n 1970-luvun lopulle jatkunut nousu.
Mannerheimin tieksi muotoutuvan Heikinkadun ja Pohjois-Esplandadin risteyskohtaan oli vuonna 1896 valmistunut Argoksen kulmatalo. Näyttävällä paikalla kohonnut koristeellinen liikepalatsi palveli Wulffin päämyymälänä pitkään. Helsinkiläisten mielissä se vakiinnutti nimensä ”Wulffin kulmaksi”. Arvokkaan talon nostalgia särkyi vuonna 1965 toimitusjohtaja Harry Fr. Wulffin kaudella. Muutto kadun toiselle puolelle saneerattuihin ajanmukaisiin tiloihin oli edessä, osoitteeseen Mannerheimin tie 4.
Wulffin mainospäällikkö Tuure A. Korhonen teki muistojen elokuvansa, kun liike oli viimeistä aikaa auki. Kamera kiertää talon osastoilla vanhan konttoripäällikkönsä Helmi Koivuniemen tuntumassa. Eläkeläisen jäähyväiskäynti on hiljainen hyvästijättö perinteille modernisaation kynnyksellä.
Espa
Helsingfors då och ny
Suomi 1977. Tuotantoyhtiö: Filmituotanto Tuure A. Korhonen Oy. Tilaaja: Esplanadi ry. ja Helsinki seura. Ohjaus: Tuure A. Korhonen. Käsikirjoitus: Aarni Krohn ja Tuure A. Korhonen. Kuvaus ja äänitys: Sakari Rimminen ja Tuure A. Korhonen. Leikkaus: Sakari Rimminen. Musiikki: Pirjo ja Matti Bergström. Miksaus: Tuomo Kattilakoski. Asiantuntijat ja esiintyjät: Eino S. Suolahti, Erkki Vala, Usko Harjanne, Aarni Krohn, Ville Noschis ja Nils-Erik Wickberg. Selostus: Matti Oravisto. Helsingin ensiesitys: 13.2.1978 Diana. Televisioesitys: 6.12.1978 YLE TV1. – VET A-23116 – 295 m (16 mm) / 27:20
Elokuva kahdesta bulevardista ja niiden kehystämästä muistojen puistosta alkoi hahmottua keväällä 1977. Espasta muodostuii virtaaville muistoille näyttämö, joka avautuu helsinkiläisille olohuoneeksi joka kevät. Vuonna 1812 maa oli saanut uuden pääkaupungin. Saksalainen Carl Ludvig Engel suunnitteli sille uuden arvonsa mukaisesti Esplanadin kolmiosaisen puiston ja komeat mannermaiset kadut. Myöhemmin arkkitehti Theodor Höijer täydensi kokonaisuuden ja suunnitteli kerrostalot uusrenessanssin tyyliin.
Espan penkillä istuva Helsingin historian kirjoittanut Eino E. Suolahti käy kiehtovasti läpi puiston kulttuurihistorian. Haastattelu kameralle ehdittiin tehdä vähän ennen professorin kuolemaa. Mehukasta tarinaa Brondan, Kappelin ja Kämpin boheemeista iskee ikinuori kirjailija Erkki Vala. Realismia puiston käytäville valaa Usko Harjanne, kävelijöiden plankkipoika 1910-luvun alussa.
Kaksi Helsinkiä
Två Helsingfors
Suomi 1977. Tuotantoyhtiö: Filmituotanto Tuure A. Korhonen Oy. Ohjaus ja käsikirjoitus: Tuure A. Korhonen ja Sakari Rimminen. Kuvaus ja leikkaus: Sakari Rimminen. Musiikki: Piirpauke (Love Records). Äänitys: Tuure A. Korhonen. Miksaus: Matti Ylinen. Haastattelija: Annikki Korhonen. Esiintyjät: Urho ja Anna Oras, Gertrud Wichmann. Helsingin ensiesitys: 29.3.1977. Televisioesitys: 21.8.1979 – VET A-22905 – S – 500 m (16mm) / 27:20
Tarinan kaksi kertojaa edustivat kaupunkinsa asukkaiden kahta äärilaitaa. Idea elokuvasta ei siksi sytyttänyt Helsingin kaupungin kulttuurilautakunnan puheenjohtajaa, pastori Jouni Apajalahtea. Ideologiset ja poliittiset ennakkoluulot sulkivat kaupungin rahahanat ja tästä tuetta jäänyt elokuvayrittäjä on vieläkin katkera.
Elokuvan Gertrud Wichmann oli aikansa seurapiirikaunotar Kaivopuistosta ja Sörkän kundi Urho Oras vakaumuksen punikki. Seurapiirinaisen tarinan täyttää tanssiaiset itse C.G. Mannerheimin partnerina. Yleisesti tiedetty sänkysuhde jää hienotunteisesti kertomatta. Vankilavuodet kiven sisällä antavat Urho Oraksen toisenlaiselle tarinalle kovan ja karhean alustan. Tarinat leikkautuvat taitavasti lomikkain molempia kertojia kunnioittavassa dokumentissa, joka onneksi kelpasi Suomen televisiolle esitettäväksi.
Elokuva herätti kohua Tampereen elokuvajuhlilla 1977, kun se valintaraadin hyväksynnästä huoli-matta pudotettiin kilpasarjasta. Kohun jälkeen se sai kuitenkin festivaaleilla esitysajan lauantaiaamuna kello 8.15 ja sen mukaisesti vähemmän yllättäen vain kaksi katselijaa, mikä nostatti metelin alan ammattilehdissä.
– Ilkka Kippola ja Jari Sedergren 23.3.2011
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)