Talviunilta on syytä herätä

Talviunilta on aika herätä, ei pelkästään vaalien vuoksi, vaan muutenkin. Aikamoista hiljaiseloa tämä on ollut vaikka ympärillä rytisee ja paukkuu.

Elokuvarintamalla DocPoint oli menestys, mutta Tampereella lyhytelokuvajuhlilla oli jo pahaenteistä murinaa ilmassa. Monet tekijät pelkäävät tulevaisuutensa puolesta - varsinkin dokumentaristit laskeskelivat kuukausia, jonka jälkeen edessä ei ole mitään: rahoitushanat ovat menneet kiinni. Uusia hankkeita ei saa läpi. Nyt kannattaa firmojen tilata pr-elokuvia hyviltä tekijöiltä. Saa varmaankin halvalla.

Japanissa järisi ja arabien maailmassa osoitetaan mieltä epädemokraattisia järjestelmiä kohtaan. Mielenosoituksille on ollut yhteistä se, että kukaan ei oikein tiedä kuka niitä johtaa. Siksi reaktiot muualla maailmassa ovat varovaisia.

Yhteinen toive muualla on, että vahvasti uskonnollispoliittiset ryhmittymät eivät odotettavissa olevan keikauksen jälkeen valtaa saisi. Pitkään jopa diktatorisin ottein hallinneita ei taida kukaan haluta pitää vallassa. Kuten Yhdysvaltojen vetäytyminen Libyan sotaretken johdosta osoittaa, tunteet ovat ambivalenttiset, toisaalta ja toisaalta...

Nyt kun operaatio siirtyy EU-vetoisuudesta puhtaasti NATO:lle, on suomalaisten syytä pysytellä tiukasti takavasemmalla. Humanitäärinen apu on Suomen etu. Horneteja ei pidä antaa, vaikka pyydettäisiin.

Kohta tulevissa kansanedustajavaaleista on kohkattu yhden puoleen ja sen puheenjohtajan ympärillä. Sen voisi hyvin lopettaa. Neuvo vastustajille: puhukaa vain puolueesta, älkääkä mainitko turhaan sen puheenjohtajan nimeä kertaakaan. Se vain lisää kannatusta. Näin saa sanoa, sillä politiikassa on kyse vaikuttamisesta ja vaalien voittamisesta. Politiikassa saa vastustaa paitsi asioita, myös toisia puolueita ja heidän valtapyrkimyksiään. Mutta politiikassa pitää osata sanoa myös mitä haluaa.

Suomalainen politiikka on luisunut mielikuvapolitiikaksi. Ei niin, etteikö niitä kovia päätöksiä olisi. Niitä tehdään entiseen malliin. Mutta politiikan puhe on entistä useammin höttöistä hämäryyttä. Entistä useammin tavoitteena on vain johdattelu - ansaan tai vääriin johtopäätöksiin. Rakennetaan mielikuvia ja sillä perustellaan asioiden hoitoa. Tämähän näkyi myös ala-arvoisessa "kulttuuripoliittisessa" keskustelussa, joka lähti liikkeelle persujen ohjelman täystä eli asetetusta ansasta, jossa vastustettiin "postmodernin" taiteen tukemista.

Vaikka tietämys postmodernista taiteesta on levinnyt näinkin laajalle - gallupit ehättivät kertomaan että yli puolet kansasta sitä vastustaa - on asioiden hallinnassa vielä parantamisen varaa. Ketä on syyttäminen siitä, että äänestysoikeuden omaavat eivät tiedä, mitkä puolueet ovat vastuussa hallituspolitiikasta ja mitkä eivät? Puolueet itse ovat tietysti osaan syylliset, mutta mikä on journalismin vastuu? Jos puolueettomina itseään pitävät journalistit eivät saa edes tätä sanomaa läpi, mitä virkaa heidän politiikkakirjoituksillaan on? Mikä on koulujen velvollisuus? Tietämättömyys ja välinpitämättömyys on suurinta nuorison keskuudessa. Tämä ei kai ketään vanhempia yllätä.

Viihdettä alettiin lanseerata tasa-arvoisena taiteen tilalle parikymmentä vuotta sitten. Nyt nähdään, mitä siitä seurasi. Muutaman tuhannen vuoden perinteestä voi päätellä, että taiteiden kulttuuriarvot tarvitsevat tukea, vaikka ne eivät suurta osaa kansasta miellyttäisikään. Viihteellä on omat markkinalakinsa. Ne pärjäävät vähemmälläkin, vaikka on populaarikulttuurin syteemeilläkin omat heikkoutensa: artistien taiteilijaeläkkeiden puute yhtenä esimerkkinä.

Sohvalla syöminen ja kaljoittelu tv-ympäristössä "raskaan työpäivän jälkeen" nousi kunniaan tasa-arvoisena aktiviteettina taiteen harrastamisen sijaan, en sano edes rinnalle. Ehkä tämä tie ei sittenkään ollut oikea.

Vihreät viekkaudella ja vääryydellä

Päivän keskustelunaihe on tietysti mainostoimistoonsa konglomeroitu rekisteröity puolue Vihreät, joka astui symbolivarkauksien kentälle ylpeänä rosmon taka-ajatuksistaan ja oveluudestaan. Syntyvä kohu epäilemättä laskelmoitiin "yksi plus yksi" -tekniikalla ja riski siitä, että mahdollinen hyöty valuu muille, on otettu täysimääräisenä, itsekastroiva miekka tosin koholla. Se ei ole merkki eläinsuojelusta arvona.

Vaakunaleijona on kummallinen eläin: "Punaisessa kentässä kruunupäinen leijona, joka pitää oikean etujalan sijalla olevassa haarniskoidussa kädessä iskuun kohotettua miekkaa ja polkee takajaloillaan sapelia, leijona kruunuineen ja varuksineen, aseiden kahvat ja käsivarsihaarniskan nivelet kultaa sekä aseiden terät ja käsivarsihaarniska hopeaa; kenttään siroteltu yhdeksän hopearuusua."

Nuo hopearuusut ovat heraldisia kukkasia, eivätkä kuvaa mitään. Siksi näitä luonnosta kumpuavia artefakteja ei vihreilläkään ole. Vihreät eivät taistele enää kukkasin. Ääniä voi hankkia myös viekkaudella ja vääryydellä, jota symbolivarkaudet ovat ydinvoimajärjellä ajatellen. Äänestäjiä harhautetaan, ainoana logiikkana se, että muutkin ovat niin tehneet. Mainostoimiston valtaama kokoomus vaihtaa ruiskukkansa työläisen imagoon ja vihreisiin, vihreät valtaavat kokoomuksen entisen symbolin ja persumiehen kaulakorun rikosta lähentelevällä härskiydellä ja kristilliset ristivät kätensä hokien yhteen sukupuoliseen suuntautumiseen kiinnittyneenä koti, uskonto ja isänmaa.

Totisesti minä sanon teille, että tässä on viisaalle kylliksi. Pelleily politiikassa on näinä kovina aikoina vastenmielistä. Häpeisitte edes. Ehdotan kansanliikettä hyvän asian puolesta: Politiikka ja mainostoimistot on erotettava toisistaan.

Jos nyt nykyaikana jotain pitää hämmästellä on se, että luontoelementtien eli kukkien sijaan vihreiden sotaan haarniskoitu leijona polkee, kuten esikuvansakin, islamin käyrää miekkaa, sapelia. 1500-luvulla vihaa pidettiin turkkilaisia musulmaaneja kohtaan, nyt en enää tiedä, mitä vihreät sillä tarkoittavat. Pelkään pahinta että populismia.

Vihreänä arvona polkemisele on vähintäänkin yhtä kummallinen kuin itse leijonakin, miekka kädessä. Tämä tälläinen on yhtä räsästelyä, enkä ihmettele yhtään, että jotkut säästäisivät jäsenmaksunsa tulevana vuonna. Vihreistä on myös teitä ulos, ei vain sisään, kuten ilmeisen matalaotsaisesti kuvitellaan.

Nythän on niin, että sitä, joka myy Suomen vaakunana yllä kuvatusta poikkeavaa vaakunaa, voidaan sakottaa. Suomen lipun tai Suomen vaakunan käyttämistä tavaramerkissä koskevaa lupaa haetaan sisäasiainministeriöltä. Yleensä lupaa ei saada. Tuskin olisi saatu tähänkään tai jos on, joku pitäisi erottaa. Oikeusministerin puolueen voisi kuvitella kunnioittavan lakia edes perusasioissa.

Vihreät laittoivat kirveen puun juurelle. Sääli heitä, jotka eivät tiedä, mitä he tekevät.

Hajamietteitä nuorista ja poliittisuudesta

Tämän päivän lehdissä journalismi tekee hieman sitä, mitä eilen kirjoituksessani kaipailin.

Populismin ja sen menestyksen myötä toteutuvan "hyvän journalistisen jutun" - poliittisen tositv-mäisen "realityn" - odotus ei voi olla vastuullisen median lähtökohta politiikasta kertoessaan. Sooloilut, erikoisuudet ja muut maverick-temput, joita kansa nykyään kyselyjen mukaan arvostaa ainakin "läpän heiton" muodossa, eivät ole poliittisen analyysin ydin.

Ne ovat sivuasioita, eivät pääasioita. On aivan päivänselvää, että kansa on tässä väärässä. Protestiäänestäminen oli näissä vaaleissa totta: keskustaan luettuja puolueita haluttiin näpäyttää äärilaitojen ja erikoisuuksien vetäessä puoleensa. Tässä median vastuu on suuri, sillä se viihtyy erikoisuuksissa. Eilen iltapäivälehdessä reality-poliitikon julkisuudelta pois pysynyt vaimo itki onnesta kissankokoisin kirjaimin - kyyneliä ei toki nähty kuvissa - ja sitten olivat vuorossa muut "realityt": väkivaltauutisointi, Idols-sota ja/tai/ehkä Big Brother. Kolumnisti Gagarin kirjoitti nukkuneiden puolesta. Politiikka oli piilotettu pois heitettävään lisälehteen. Levikin voi odottaa laskevan edelleen.

Median täytyy voida pidättäytyä todellisuuden puitteissa politiikasta uutisoidessaan ja jos kykyjä riittää, myös politiikkaa analysoidessaan. Siinä pitää mennä pohjalle saakka.

Nyt nähty on varovainen avaus. Populismianalyysin ytimessä on se tosiasia, että perussuomalaisten menestys pääkaupunkiseudulla perustuu maahanmuuttokriittisyyteen - jonka sisällöllinen anti on kovin masentavaa - ja epämääräisiin yksilökannanottoihin. Puolue on haalinut myös runsaasti aiempiin ryhmiinsä kyllääntyneitä ja / tai syrjään heitettyjä maverickejä. Linjakasta näistä elementeistä tuskin politiikasta saadaan ja mikäli minä populismia tunnen, ei ole tarkoituskaan saada. Ääniä ei tavoitella poliittisesti aktiivisilta, vaan niiltä, joihin tarkoituksellisen sekava, sekä tahallisesti että tahattomasti ristiriitainen, avoimen koominen tai pahimmillaan jopa syrjivä poliittinen sanoma tuottaa mielihyvää. "Me näytetään niille."

Jos media ja sen populistiviehtyneet toimittajat - niitä on nykyisin paljon - tähän tarttuvat, voimme sanoa hyvästit rationaaliselle maailmalle.

Analyyttisestä avauksesta huolimatta ihmettelin kaikkialla kaikuvaa huutoa, että demarien ongelma esimerkiksi pääkaupunkiseudulla olisi ollut keskittyminen liian paljon ympäristöasiaan.

Päinvastoin, sitä on yhä liian vähän uskottavuuden kannalta. Thomas Wallgrenin läpimeno on siitä osoitus. Uskottava ehdokas menee läpi eikä tee tiukkaakaan.

Veikkaan että juuri siellä suunnalla äänestäjät ovat olleet demareille uusia punavihreitä. Sosialidemokraatit tarvitsevat punavihreän siipensä ja ympäristöasioita taitavia poliitikkoja, nuoria ja keski-ikäisiä, eikä pari vanhempaakaan tekisi pahitteeksi.

Politiikka ei ole vanhoista äänestäjistä kiinni pitämistä, vaan myös uusien löytämistä. Siksi nuorten äänestäjien saaminen on tärkeää.

Nuorisoa käsitellään aivan liian paljon ikäsegmenttinä, "nuorina", mutta nuorten ajamia asioita käsitetään aivan liian vähän poliittisina ja politiikkana. Itse kannattaisin eri ikäisten muodostamia työpareja, suosiossa olevan militäärisanaston mukaan selkä selkää vasten taistelevia taistelupareja. Tämän pitäisi näkyä myös julkisuudessa.

Poliittisen edustamisen kautta on luontevaa, että nuori määrittyy pääsääntöisesti kolmikymppiseksi. Sitäkin nuorempia toki on löydyttävä, mutta heidän pitää sitten osata pukeutua oikein, sillä siellä vaatteet määräävät kuka on nuori ja kuka vanha ja ketä kuunnellaan. Jos ette usko, katsokaa viisikymppisten leikkiä Sex and Cityssä. Vaatteet menevät todellakin edelle aatteita, kuten kaikki liituraitaan pukeutuvat ovat aina tienneet. Teknokraattisuus ei ole hyve.

Sama pätee eilisen kirjoitukseni kommenteissa mainittuun "jonkin sortin sosialistisuuteen", jonka kannattajaksi Jutta Urpilainen City-lehdessä (8/2008) tunnustautui. Arvioni on, että SDP:n ajautuminen poliittiseen keskustaan selittää vaalitappiota. Vaalien suurhäviäjiä olivat keskustassa olevat puolueet, sosialidemokraatit ja keskusta.

Oliko sitten kyse kuntavaalien erikoisluonteesta siinä, että tappiota tuli sekä valtakunnallisen hallituksen pääministeripuolueelle että suurimmalle oppositiopuolueelle. Ei ollut, vastaan itse. Tutkimukset osoittivat, että 75 prosenttia ei tiennyt ennen vaaleja, mitkä puolueet ovat hallituksessa, mitkä oppositiossa. Yli puolet luuli sosialidemokraattien istuvan hallituksessa. Sieltä löytyvät politiikan "näpäyttäjät".

Tästä kansalaisten tietämättömyydestä median toivoisi ottavan vastuun. Ehkä sanomaa voisi selventää ja jättää toisarvoiset asiat vähemmälle.