DOKUMENTIN YTIMESSÄ 58: HELSINGIN ESTETIIKKA 1930-1980.

DOKUMENTIN YTIMESSÄ 58: HELSINGIN ESTETIIKKA 1930-1980. (I dokumentärens kärna 58: Helsingfors estetik 1930-1980) Esitetään Orionissa, Eerikinkatu 15, keskiviikkona 6.04. 17:00 - 19.15.

Seitsemäs taide on tallentanut Helsingin tapahtumia ruutuihinsa vuosisadan vaihteesta lähtien. Vuoden 1908 ydinkeskusta hahmottui Atelier Apollon elokuvakameralle suvereenin pysyvyyden tilassa. Sama ja muuttumaton oli myös se Helsinki, jonka Kulttuurielokuva Kurki vuonna 1930 esitteli. Vasta talvi- ja jatkosodan pommitukset pirstoivat kaupunkikuvan pysyvyyden illuusion ja tempaisivat Helsingin kiihtyvän muutoksen prosesseihin.

Helsingin kesäolympialaiset 1952 olivat uudistusoperaatioille alkusoitto. Liiketalouden ja modernisaation paineaalto kohtasi ydinkeskustan toden teolla 1960-luvulla. Helsinkiä sodassa ja rauhassa silmäilleet elokuvakamerat nousivat jälleen todistajan rooliin. Romahtavan elokuvateollisuutemme emoyhtiö Suomi-Filmi oli kaatunut Kansallis-Osake-Pankin syliin. Sen velvollisuuksiin kuului uudisrakentamisen kuvaukset pankin rahoittamissa kohteissa.

Samaan aikaan jytisi pääkaupungin alla. Siellä kilpailevan Mainos-Studion elokuvaajat ikuistivat metron louhinnan vaiheita. Kaupunkikuvan ”tervehdyttämistä” edellyttävässä vyöhykkeessä sijaitsivat Suomi-Filmin Kino Palatsi ja useat Th. Höijerin piirtämät uusrenessanssitalot. Loiston ajoistaan rapistunut Kämp oli Höijerin suunnittelema ravintola-hotelli. Sen saneerausta kaunisteltiin kameroille kulttuurihistoriaan kumartaen, mutta samalla taloudellisilla realiteeteilla perustellen.

Norrménin tiililinna Katajanokan rannassa oli puolestaan purettava Enso Gutzeitin kuution tieltä. Sillä arkkitehti Aalto teki pesäeron Venäjän ajan ympäristöön. Visuaalisideologinen hajurako luotiin Carraran valkoisella marmorilla ja tyylillä jota on yhä mahdoton ymmärtää. Toisaalle kaupunkia oli peruskansallinen KOP palkannut arkkitehtipari Kaija ja Heikki Sirénin. Graniittiselle Paasitornille ja Kallion rapatuille seinille vastaiskuksi he verhosivat ympyrätalonsa Outokummun kupariin kuin linnoituksen. Purematta ei modernisaation hovikuvaajaksi joutunut Suomi-Filmi tehtäväänsä niellyt. ”Katoavaa Helsinkiä” oli kymmenen vuoden varjoprojekti, joka tallensi jälkipolville pääkaupungin uhanalaiset kohteet. Viimeinen pisara oli yhtiön ensi-iltateatterin purku Alvar Aallon piirtämän ja Eino ”Nenno” Suolahden johtaman Stockmannin kirjakaupan tieltä. Barbaarinen teko sai Suomi-Filmltä vastineeksi Martti Saarikiven lyhytkuvan Kino-Palatsi 1911 – 1965 kunniantekona elokuvan suuruuden ajalle.

Helsinki
Suomi 1930. Tuotantoyhtiö: Kulttuurifilmi O.Y. Kurki. Tuottaja: Lauri Karila. Tilaaja: Ulkoasiainministeriö ja Helsingin kaupunki. Ohjaus: Lauri Karila. Kuvaus: Frans Ekebom. VET 16392a – S – 80 m (16 mm) / 9 min. Esitys: SP betacam.

Helsingin nähtävyyksiä ja katuelämää vuonna 1930 esittelevä filmi oli uskollinen Atelier Apollon ja Suomi-Filmin jo aikaisemmin avaamille ikkunoille maan pääkaupunkiin. Helsingin julkinen identiteetti rakentui elämää sykkivän kauppatorin, mannermaiseksi kehaistun Esplanadin ja tietysti pysyvyyttä korostavan senaatintorin rakennusten arvovallalle. Tämän kaiken elokuva esitteli jättäen syvän laman merkit ja lapuanliikkeen marssin toisten kuvaajien tehtäväksi. Kameran kohteisiin kuului myös Kappelin seuraelämä, vinha karusellikyyti sekä laivamatka eläintarhaan. Nämä olivat huvielämän traditioita, jotka jo Atelier Apollo oli vuonna 1908 esitellyt sekä suomen, ruotsin että venäjän kielellä.

Lauri Karilan Kulttuurifilmi Oy Kurki otti tehtäväkseen kansanvalistuksen 16 mm:n kaitafilmeillä rintamassa, johon liittyivät mm. Aurora-Filmi, Raittiusjärjestöjen Yhteistoimikunta, alkiolainen Pellervo-Seura ja Suojeluskuntien Yleisesikunta. Kulttuurielokuva Kurki oli perustettu tammikuussa 1926 ulkoasianministeri E.N. Setälän arvovallalla ja saksalaisen muotisanan ”Kulturfilm” hohteessa. Sitä käytettiin pehmeän propagandan käsitteenä myös silloin kun Suomea tehtiin tunnetuksi ulkomailla.

Helsinki-filmi jäi kuitenkin Kurki-yhtiön ainoaksi ulkoministeriölle. Kymmenen vuoden kausi päättyi vuonna 1936, kun Kurki sulautui suureen Suomi-Filmiin kaitalainaamoksi.

Helsinki sodan merkeissä Suomi 1940. Tuotantoyhtiö: Propagandafilmi / Oy Wickström Junior Ab. Tuottaja: Roy Wickström. Ohjaus: Matti Juntto. Kuvaus: Anton Podworsky. VET 1317 – S – 220 m / 7 min. Esitys: SP betacam.

Roy Wickströmin talvisodan alla perustama filmiyhtiö avasi oman väestönsuojelullisen näkökulman Helsingin pommitustuhoihin marraskuussa 1939. Kaikkien tuntemat ruudut Neuvostoliiton ilmaiskusta kaupungin keskustaan oli kuvannut Risto Orkon Suomi-Filmin ulkomaita silmällä pitäen. Samaan aikaan liikkui Helsingin hävityksen keskellä Roy Wickström ja hänen kuvaajansa. Lähes seitsemän minuutin filmiaineisto hautautui myöhemmin Suomen väestönsuojeluliiton varastoihin.

Roy Wickströmin isä oli teollisuusneuvos John Wickström, Yhdysvalloissa auton prototyyppiä suunnitellut keksijä. Suomalaistuneen Isänsä yritystoimintaa jatkanut junior Wickström oli isänmaallinen mies, joka osallistui väestönsuojelumme ajanmukaistamiseen ja esittelyyn jopa elävän kuvan avulla. Alkusyksystä 1939 perustettiin moottori- ja konetehdas Oy Wickströmin Junior AB:lle tytäryhtiö Propagandafilmi.

Roy Wickström ja Suomen Väestönsuojeluliiton pääsihteeri Matti Juntto ehtivät kuitenkin valmistaa vain muutamia väestönsuojeluun kannustavia valistusfilmejä. Helsinki sodan merkeissä jäi lyhyen filmaustoiminnan viimeiseksi.

Finlandia-katsaus 700 – A Helsinki Diary Finlandia-journal 700
Suomi 1964. Tuotantoyhtiö: Suomi-Filmi Oy. Idea, ohjaus ja käsikirjoitus: Aito Mäkinen. Selostaja: Eero Sinikannel. Kuvaus: Heikki Katajisto (Cameflex / 50 mm perusoptiikka). Äänitys: Anssi Mänttäri. Musiikki: Teostomaksuista vapaita venäläisiä säveltäjiä ja levytyksiä, mm. ote Shostakovitsin Leningrad-sinfoniasta. VET: 28.7.1964 – S – 9 min

Aito Mäkisen Finlandia-katsaus 700 on kuvattu yhtenä päivänä aamuyhdeksästä iltakymmeneen. Hänen omien sanojensa mukaan elokuva on kunnianosoitus Lumièren veljesten ensimmäisille ohjelmille: näemme tivolin, työläiset ryntäämässä tehtaan portista tehtaan pillin soitua, asfaltti-työläisiä kadunkorjaustöissä, Ylioppilastalon terassin kaljoittelijoita, Tehtaankadun liikennettä, vanhan Kansanteatterin harjoituksia Ylioppilastalolla ("Irma LaDouce") ja Töölönlahden rantakahviloita illan hämärtyessä.

Suomi-Filmi Oy valmisti vuoden 1964 heinäkuun loppuun mennessä yhteensä 700 Finlandia-katsausta. Verotus toimi niin, että Valtion elokuvatarkastamon hyväksymän lyhytelokuvan esittämisestä "varsinaisen" pitkän filmin edellä myönnettiin koko näytännölle viiden prosentin veroalennus. Elokuva piti tällöin todeta opetuselokuvaksi tai muuten arvokkaaksi "kulttuurifilmiksi", toisin sanoen useimmiten teollisuutta, taidetta tai yhteiskunnan piirteitä kuvaavaksi. Jos lyhytkuva oli vielä teknisesti riittävän tasokas, veroale voitiin myöntää jopa viideksi vuodeksi.

Nyt esillä oleva Finlandia-katsaus 700 todettiin erityisen merkittäväksi elokuvaksi. Vaikka sen sensuuripäätös tehtiin vain kolme päivää ennen uuden lain voimaantuloa, se sai harvinaisen neljän vuoden veronalennusajan. Suomi-Filmissä lyhytelokuvan asiaa ajoi erityisesti yhtiön teatteri- ja mainospäällikkö Jussi Kohonen, joka myös möi veronalennuskuvia vuokraamoille ja pystyi siten työllistämään yhtiön laboratoriota.

Kohonen oli nähnyt Mäkisen ensimmäisen elokuvan Konsertti – Bachia Ateneumissa (1963) ja pyytänyt Mäkistä tekemään elokuvat Vappu (1964) ja Eläviä kuvia (1964). "Nyt hän oli saanut päähänsä", Mäkinen muistaa, "että Finlandia-katsausten sarja päättyisi No 700:aan. Muut kynnelle kykenevät tekivät yhä puuttuvia kymmenkuntaa katsausta. Kohosen kiirettä lisäsi sensuurilain muutos." Mäkisen omin sanoin: "Heikki Katajisto, joka oli kuvannut kaksi edellistä veronalennuskuvaani, oli löytänyt Suomi-Filmin kamerakalustohuoneesta scope-optiikan ja olimme käyneet kuvaamassa sillä kokeita. Dyaliscope-optiikka sopi vain yhteen varastossa olleista optiikoista – eikä kukaan tuntunut tietävän mitään kyseessä olevasta uutuudesta. Kohosen toistaessa pyyntönsä sanoin tekeväni katsaus 700:n jos saan kuvata sen scopena. Jussi ihastui: 'Amerikkalaiset filmit ovat suureksi osaksi scopeja joten scope-alkukuva sopii hyvin liitettäväksi alkuun. Koneenhoitajan ei tarvitse vaihtaa optiikkaa kesken esityksen.'" – Aito Mäkisen muistiinpanojen (27.5.2003) pohjalta.

Mennyttä Helsinkiä: Kino-Palatsi 1911 Suomi 1968. Tuotantoyhtiö: Suomi-Filmi Oy. Ohjaus ja käsikirjoitus: Martti Saarikivi, Marja Heikkilä. Kuvaus: Martti Saarikivi, Väinö Kolhonen. Leikkaus: Marja Heikkilä, Martti Saarikivi, Outi Kääriä. Helsingin ensiesitys: Esitettiin Helsingissä elokuvan Mannerheim Suomen Marsalkka alkukuvana joulukuussa 1968. VET A-20439 – S – 380 m / 14 min – 35 mm

Martti Saarikiven (1940–1971) ohjaama dokumenttielokuva kertoo Kino-Palatsista, Helsingin hienoimmasta elokuvateatterista sen perustamisesta vuonna 1911 aina purkamiseen asti 1965. Kino-Palatsin vuokrasopimus päättyi 31.3.1965, uuden ajan tieltään jyräämä talo purettiin ja paikalle rakennettiin Stockmannin talon lisärakennus. Kino-Palatsin jäähyväisnäytös oli 1.4.1965, jolloin esitettiin Risto Orkon Jääkärin morsian, joka vapautettiin jatkosodan jälkeen määrätystä esityskiellosta tätä yhtä esitystä varten.

Ympyrätalo
Suomi 1969. Tuotantoyhtiö: Suomi-Filmi Oy. Tilaaja: Kansallis-Osake-Pankki. Ohjaus, käsikirjoitus ja kuvaus: Reijo Lås. Selostusteksti: Risto Varjonen, Martti Silvennoinen. Selostaja: Eero Sinikannel. Tehosteet: Eero Sinikannel. VET 20492 – S – 289 m / 11 min – 35 mm

Ympyrätalon rakentaminen alkoi huhtikuussa 1966. Suomi-Filmin Reijo Lås rakensi seurantadokumenttiaan alun pitäen, 11-sivuinen käsikirjoitus, johon selostustekstiä kirjoittivat Risto Varjonen ja satojen lyhytelokuvien mies, selostajana paremmin tunnettu Martti Silvennoinen, on mapitettu vuodelle 1966, kahta vuotta ennen filmin valmistumista.

Elokuvan tilasi aluevaltausta tekevä Kansallis-Osake-Pankki, jonka valvovan silmän alla ja rahoilla myös Suomi-Filmi pysyi mukana elokuvatoiminnassa. Nykyisen Hakaniemen torin paikalla oli 1700-luvulla Kenraalinhaka. Itäisen viertotien varrella olevan alueen nimi muuttui, kun nykyisen torin itäpuolelle rakennettiin 1862 Hagnäsin huvila. Sen mukaisesti torista alettiin käyttää ilmausta "Hagnäsin tori", suomalaisslangissa pelkkä "Haagnääs". Hakaniemen torin nimen se sai virallisesti vuonna 1909.

Ympyrätalo-elokuvan eetos on tyypillinen nationalistiselle ideologialle: se sitoo taitavasti aiemmat vuosisadat ja sukupolvet ja heidän työnsä uudisrakentamiseen, joka kuitenkin käytännössä tuhoaa kaiken entisen, "aikansa palvelleen". Modernin tunnusmerkit, "valtava koko", puhtaus ja nykyaikainen tekniikka maan ensimmäisine autopankkeineen ovat näyttävästi esillä.

Kyse on myös epämääräisen, hurjan alueen rauhoittamisesta: hetken elokuva muistelee nostalgisesti sadan vuoden takaa hurjia yöllisiä tapahtumia – sekin tietysti suoraan virkavallan virallisesta pöytäkirjasta napattuna.

Elokuvan kriittinen ote on piilotettu hämärään lausahdukseen, vai mitä on mietittävä kommentista, joka viittaa työn käytännöllisiin tekijöihin: "Miehet ovat terästä ja työnjohdon ajatukset kypärillä suojatut." Perinteisen työväenkaupunginosan Kallion modernisoituminen oli alkanut kaupungin virastotalosta ja kaupunginteatterista.

Sylinterimäinen, vuonna 1968 valmistunut Ympyrätalo osoitteessa Siltasaarenkatu 18–20 on ainoa rakennus Siltasaarenkadun, Eläintarhantien ja Porthaninrinteen välisessä korttelissa. Aikaisemmin sen paikalla sijaitsi useita puutaloja sekä pari kivitaloa, mm. vuodelta 1903 peräisin ollut Wendtin talo, joka oli Gustaf Estlanderin piirtämä. Ympyrätalon suunnittelivat Heikki ja Kaija Siren. Rakennus valmistui 1968 ja omistus siirtyi vakuutusyhtiö Ilmariselle vuonna 2000. Vuosien 2002–2004 peruskorjauksen jälkeen rakennuksen huoneistoala on 35 654 m², josta vuokrattavaa tilaa on 25 500 m².

Kämp
Suomi 1970. Tuotantoyhtiö: Suomi-Filmi Oy. Tilaaja: Kansallis-Osake-Pankki. Ohjaus: Valentin Vaala. Käsikirjoitus: Pekka Suhonen, Olavi Mattila, Eino Ojanen, Risto Varjonen. Kuvaus: Petri Hämäläinen, Reijo Lås, Mauri Front, Väinö Kolhonen, Jarmo Husso. Leikkaus: Outi Kääriä, Eero Sinikannel. Selostaja: Ilari Becker. VET: tark. 28.4.1970 – 20860 – S– 310 m / 12 min – 35 mm

Suomi-Filmin lyhytelokuvaosastolla lähes vuosikymmenen työskennellyt veteraani Valentin Vaala sai tehtäväkseen toteuttaa elokuvan Kämpin muutoksesta neljää vuotta ennen filmin valmistumista. 11-sivuisen käsikirjoituksen työnumeron mukaan elokuvaa suunniteltiin täyttä päätä jo vuonna 1966. Tilaajana toimi Kansallis-Osake-Pankki, joka oli perustettu talon peilisalissa 1889.

Esplanadin ja koko keskustan muutos räjähti käyntiin 1870-luvulla. Muutosta on luonnehdittu dramaattiseksi. Aiemmin Pohjoisesplanadilla oli sallittu vain puurakentaminen, ja rakennukset olivat pääosin yksikerroksisia. Purettujen talojen tilalle nousi suurikokoisia liike- ja asuintaloja, Antiloopin kortteliin vuonna 1887 valmistuneen Hotelli Kämpin lisäksi Grönqvistin kivimuuri, Catanin talo, Mercuriuksen liiketalo ja Wreden talo pasaaseineen. Empirekortteleiden luonne muuttui mahtavammaksi.

Kaupunkikuva muuttui myös, kun asuintaloista tuli yhä useammin kauppiaiden hallitsema maailma: ovet kadulle avautuivat, ikkunat suurenivat näyteikkunoiksi, asuinhuoneistot otettiin usein liiketiloiksi.

Kämp-elokuvan sapluuna oli monista modernisaatioelokuvista tuttu ideologinen kertomus. Kauan sitten vallinnut ideaalinen tila on rapistunut, eikä sitä kannattanut säilyttää, vaan rakentaa tilalle täysin uutta.

Peräti neljän tekijän selostusteksti korostaa nostalgisin sanakääntein perinteen ja välttämättömyyden välistä jännitettä tavalla, joka käärii tosiasiallisen katoamisen esteettiseen perinnetietoisuuteen: "Vanhan ja perinteisen talon purkaminen on tavallisesti tapahtuma, johon sisältyy paljon haikeutta. Silloin katoaa sellaista, joka on ollut tärkeää ajalle ja sen koko kuvalle. Kämpin talon kohdalla oli kuitenkin kysymyksessä ehdoton pakko. Kluuvinlahden liejulle ja paaluperustuksen varaan rakennettu talo uhkasi sortua."

Perustelut olivatkin tarpeet, sillä ajatus tärkeiden rakennusten suojelemisesta oli virinnyt jo 1937. "Kulttuurin tai arkkitehtuurin suojelualuetta" ajoi Nils Erik Wickberg, joka uudisti erityisesti Empire-rakentamista koskevan ehdotuksensa 1947. Samana vuonna ilmestyi kaupunkisuunnittelulle tärkeä perusteos, Teknillisen korkeakoulun asemakaavoituksen professorin Otto–Iivari Meurmanin Asemakaavaoppi, joka loi maankäytön toiminnallisen erottelun kautta city-alueen käsitteen.

Asetus Empire-kortteleiden suojelemiseksi tuli voimaan 1952, mutta jo kuutta vuotta myöhemmin uusi rakennuslaki käytännössä kumosi suojelupäätöksen.

Vuoden 1958 rakennuslaki ei tuntenut enää suojelun perustana ollutta määritettä "vanha kaupunki", ja jos sitä ei ollut, periaatteessa mikään ei ollut uusrakentamiselle mahdotonta. Rakennuttajille se oli kuin toimintaohje. Enso-Gutzeitin rakennus Katajanokalla ja Hotelli Marski Mannerheimintiellä nostattivat vastarintaa, sillä niitä pidettiin "laatikkomaisina", toisin sanoen ankaran geometrisinä ja esteettisiltä keinoiltaan vaatimattomina ja jopa köyhinä.

Saneeraushankkeiden osoittautuminen ruudukkojulkisivuilla varustettujen liikekolossien uudisrakentamiseksi herätti suuttumusta. Kaupungintalon remontissa keksittiin ratkaisuksi pelkkien julkisivujen säilyttäminen, mutta Hotelli Kämpin kohdalla tämäkään ei riittänyt.

Rakennus on täysin uusi, mutta julkisivut olivat vanhan rakennuksen jäljennöksiä. Kansallis-Osake-Pankin johto ilmoitti helmikuussa 1961, että perinteikäs hotelli- ja ravintola Kämp oli "pakko purkaa", koska Theodor Höijerin suunnittelemassa ja 1887 valmistuneessa rakennuksessa oli vain viisi kerrosta ja rakennusoikeus salli siihen kahdeksan.

"Pankin näkökulmasta tämä tarkoitti sitä", Anja Kervanto Nevanlinna kirjoittaa, "että tällä paikalla olevasta uudesta toimistotalosta saatavat tuotot laskettiin vanhan rakennuksen tuottoja huomattavasti suuremmaksi." Samat syyt johtivat KOP hylkäämään myös vanhojen julkisivujen säilyttämisen.

Toinen perustelu oli ehkä ahneuttakin ontuvampi: kun pankki oli rikkonut vanhan ja ehyen katukuvan rakentamalla Kluuvikadulle 1957–1962 liikekiinteistön, se vetosi näin luotuun moderniin estetiikkaan ilmoittaen haluavansa jatkaa sitä myös Kämpin kohdalla. Aktivoitunut kaupunginvaltuusto osoitti vastarintaa rajoittamalla monien mielestä yllättäen alueen rakennusoikeutta ja heikensi näin uudisrakennuksen tuotto-odotuksia.

KOP ryhtyi vastakampanjaan, joka rakentui estetiikan arvojen tulkinnalle. "Nykyisessä asussaan Kämpin talo ei ole tyylipuhdas", selitti pankinjohtaja Konttinen perusteenaan vuoden 1913 tapahtunut uuden ylimmän kerroksen rakentaminen. Pääjohtaja Matti Virkkunen ei tyytynyt tähän, vaan sananmukaisesti mitätöi koko rakennuksen kulttuuriarvon radiohaastattelussaan, vaikka ei siinä muistanut rakennuksen valmistumis- tai korjaamisvuotta. Lopullinen niitti oli lausunto: "Kämpiä ei voida säilyttää, sillä se rakennettiin aikanaan huonosti."

Vuoden 1963 viimeisenä päivänä KOP ilmoitti rekonstruoivansa Höijerin alkuperäisen julkisivun ja samalla sisustavansa tämän niin kutsutun "pelastetun esplanadijulkisivun" taakse intiimin hotellin. Yllätys tai ei – lehdistö osoittautui samanmieliseksi, eikä kritiikkiä juuri esitetty. Päinvastoin, KOP sai uudisrakentamisen näyttämään lehdistössä suojelijoiden voitolta. Kämp-elokuva korostaa loputtomiin samaa tiedotustaktiikkaa: "Rakentaminen edellyttää purkamista. Siksi tämäkin talo hajotettiin kokonaan ja uuden rakentaminen aloitettiin aivan alusta – perustan vahvistamisesta. Työssä käytettiin kaikkia nykyajan keinoja, mutta freskot, stukko-koristeet ja lukemattomat yksityiskohdat vaativat vanhojen ja jo osin unohtuneiden käsityöläistaitojen herättämistä."

Vertaukset saivat ehkä hieman hämmentävällä tavalla kansainvälisen luonteen, sillä elokuva vertaa Helsinkiä sodan jälkeen uudelleen rakennettuun Varsovaan: uudelleenrakentamisessa oli kyse tuhotun kaupungin uudesta tulemisesta.

Uusiin kulissien takaisiin, "vanhankaltaisiin uusiin" tiloihin asettui lopulta – ei ravintolaa tai hotellia – vaan KOP:n ylin johto. Tässäkin muutoksessa toteutui elokuvan toteamus uudesta Kämpistä: "Se on entisenlainen. Mutta kuitenkin eroava."

Halki Kluuvin ruhjeen Suomi 1978. Tuotantoyhtiö: Mainos-Studio Oy. Tilaaja: Lemminkäinen Oy. Tuottaja: Allan Pyykkö. Työryhmä: Allan Pyykkö (kuvaus, suunnittelu, ohjaus), Eero Harju, Ossi Taivainen. VET 23189 – S – 150 m / 14 min – 16mm

Ruoholahden ja Sörnäisten välillä metrorata kulkee peruskallioon louhitussa tunnelissa kantakaupungin halki. Maanpinnasta mitattuna metron syvin kohta on Torkkelinmäen kohdalla Kalliossa, jossa tunneli on peräti 42 metrin syvyydessä. Merenpinnasta mitattuna alin kohta taas on Pitkänsillan kohdalla, jossa rata kulkee tasolla -28 m.

Rautatientorin ja Kaisaniemen asemien välillä metrorata kulkee niin kutsutun Kluuvin ruhjeen halki. Sen kohdalla ei ole lujaa peruskalliota, vaan maaperä on savista ja rikkonaista. Tunnelin tekeminen ruhjeen kohdalle olikin yksi metron rakentamisen suurimpia haasteita; maaperä täytyi jäädyttää, jotta louhiminen onnistui. Nykyään metrojunat ajavat paikan ohi valurautaputkessa.

Allan Pyykön ja työryhmän Halki Kluuvin ruhjeen on dokumentti Helsingin metrotunnelin rakentamisesta ja etenkin Kluuvin ruhjeesta: urakkasopimus allekirjoitettiin Metrotoimiston ja Lemminkäisen välillä 2.7.1975. Dokumentti esittelee monipuolisesti metrotunnelin rakentamista ja louhimista jäädytysmenetelmällä, eikä unohda tarkastella työturvallisuuskysymyksiäkään. Kohokohtana ovat tietysti harjakaiset eli "Jäänsärkijäiset" 8.12.1977 tunnelin valmistuttua.

Helsingin hetkiä Suomi 1971. Tuotantoyhtiö: Suomi-Filmi Oy. Tilaaja: Helsingin kaupunki. Ohjaus, suunnittelu ja leikkaus: Valentin Vaala. Kuvaaja: Mauri Front. Tehosteet: Valentin Vaala ja Mauri Front. Äänitys: Raimo Kiialainen. Selostaja: Martti Silvennoinen. VET 21045 – S– 310 m / 11 min – 35 mm

Suomi-Filmin ykkösohjaaja Valentin Vaala sai vuonna 1963 tylyn siirron yhtiön lyhytkuvaosastolle. Juuri silloin helsinkiläisen rakennuskulttuurin suojelijat ja saneeraukseen valmis modernisaatio ottivat toisistaan rajusti mittaa. Vaalasta tuli tilauskuvien ohjaaja uudistuvalle teollisuudelle, elinkeinoelämälle ja uusia rakennuskohteita etsivälle Kansallis-Osake-Pankille.

Ohjaajan epäkiitollinen tehtävä oli pysyä aina lojaalina elokuvan tilaajalle. Vaalan viimeisiin kuulunut Helsingin hetkiä valmistui kaunistelemaan kaupunkikuvan rankkaa muutosta. Samaan aikaan Museoviraston Katoavaa Helsinkiä oli Vaalan kouliman kuvaajan Mauri Frontin työn alla. Frontille avautui vuosien itsenäinen työmaa ja kilpajuoksu kohteisiin urakoitsijoiden edellä. Sen kuluessa tallentuivat tehorakentamiselle alistetut ympäristöt tulevien helsinkiläispolvien ihmeteltäväksi.

Helsingin hetkissä lankesi Frontille filmattavaksi myös kolikon toinen, saneeraajalle myönteinen puoli. Vaalan sakset leikkasivat aineistoa armollisesti ja syntyi sopusointuinen kooste siitä ”katoavasta Helsingistä, jonka suonissa virtaa nykyaika”.

Empire Helsingissä / Empire-stilen i Helsingfors Suomi 1972. Tuotantoyhtiö: Eino Ruutsalo. Tilaaja: Ulkoasiainministeriön Lehdistö- ja kulttuuriosasto. Tuottaja: Eino Ruutsalo. Ohjaus ja kuvaus: Eino Ruutsalo. Käsikirjoitus: Tatu Tuohikorpi, Eino Ruutsalo. Musiikki: Joonas Kokkonen: "Musiikkia jousille". Selostusteksti: Pekka Suhonen. VET 26541 – S – 363 m / 13 min – SPBetacam

Empire-Helsinki on osa kaupungin perusilmettä, yhtenäinen arkkitehtoninen kokonaisuus. Tyylipuhtaana hallinnollisena keskuksena se sitoo kanta-Helsingin eri osat selkeään asemakaavaan. Kaupunkiarkkitehtuurissa lienee harvinaista, että vesiteitse voidaan tulla aivan kaupungin sydämeen, vieläpä tyylinsä säilyttäen, ratkaisultaan selkeään ja yksityiskohdiltaan rikkaaseen empirekaupunkiin.

Engelin Helsinkiä eivät ole ainoastaan Senaatintorin liepeiden rakennukset: Tuomiokirkko, Senaatintalo (valtioneuvosto), Raatihuone (raastuvanoikeus), Yliopisto, Yliopiston kirjasto, Militäärisairaala (sisätautisairaala) ja Kaupungintalo - kokonaiskuvaa täydentävät asemakaavaan kauniisti sijoittuvat muutkin Engelin piirtämät empire-rakennukset: Smolna, Kaartin kasarmi, Lapinlahden sairaala ja merikasarmit eheänä osaratkaisuna Katajanokan kärjessä.

Helsinki-katsaus 1988 Suomi 1964. Tuotantoyhtiöt: Kinokeskus Vertigo Oy, Villealfa Filmproductions Oy. Ohjaus, käsikirjoitus ja leikkaus: Jaakko Talaskivi. Kuvaus: Timo Markko. Musiikki: Pjotr Tšaikovski. Esiintyjä: Ilona Staller alias Cicciolina. Helsingin ensiesitys: 20.10.1989 Nordia 3 – televisioesitys: 24.2.1991 YLE TV2 (Kuvia kotimaasta) – VET 26541 – S– 245 m / 9 min – 35 mm

Entisaikojen katsauksia hilpeästi parodioiva dokumentti syksyisistä asioista ja tapahtumista Helsingissä 1988. Esillä mm. Helsingin huutava käymäläpula, keskiolutbaarien katoaminen ja aikansa kohupornotähden, Italian parlamentin jäsenen Ilona Stallerin eli Cicciolinan vierailu...


**** ELOKUVAT:
Helsinki (Kulttuuri-Filmi Oy Kurki 1930) 9 min, SP Betacam * Helsinki sodan merkeissä (Wickström Junior Oy 1940) 6 min, SP Betacam * Finlandia-katsaus 700 – A Helsinki Diary (Aito Mäkinen 1964) 10 min, 35 mm * Katoavaa elsinkiä: Kino-Palatsi 1911 (Martti Saarikivi, Marja Heikkilä 1965) 11 min, 35 mm * Ympyrätalo (1969) 11 min, 35 mm * Kämp (Valentin Vaala 1970) 11 min, 35 mm * Halki Kluuvin ruhjeen (1978) 14 min, 16 mm * Helsingin hetkiä (Valentin Vaala 1971) 11 min, 35 mm * Empire Helsingissä (Eino Ruutsalo 1972) 13 min, SP Betacam * Helsinki-katsaus 1988 (Jaakko Talaskivi 1988) 12 min, 35 mm - Ilkka Kippola ja Jari Sedergren 6.4.2011