Myyttinen suomalainen humala kotien kuvaputkilla

RTVA esittää tänään 28.11. Orionissa klo 17.00:

Pieni etyylialkoholisarja, eli myyttinen suomalainen humala kotien kuvaputkilla

Koosteohjelman suunnittelu ja toteutus: Sami Hantula, Ilkka Kippola ja Timo Kinnunen / KAVI 2015. Koosteessa käytetty aineisto: Kun isällä oli hammassärky (Suomi-Filmi, 1922), Nummisuutarit (Suomi-Filmi, 1923), Suomen viinapulma gallup-tutkimuksen valossa (Suomen Filmiteollisuus SF Oy, 1948), Olutta (Felix-Filmi Oy, 1949), Pekka Puupää kesälaitumilla (Suomen Filmiteollisuus SF Oy, 1953), Maistuu – Jano haihtuu (Suomi-Filmi Oy, 1954), Aura Baari (Suomi-Filmi Oy, 1960), Alkoholi ihmisruumiissa (Fennada-Filmi Junior, 1961), Olutpakkauksen historiaa (Fennada-Filmi Oy, 1971), Rantojen miehet (Erkki ja Hannu Peltomaa, 1971), Spede Show (MTV, 1970–1985), Velipuolikuu (Yle TV1, 1983), Veikko Huovisen lyhyet erikoiset (MTV, 1986), Hymyhuulet (Yle TV1, 1987-1988), Lapinlahden Linnut: Seitsemän kuolemansyntiä (Yle TV1, 1988), Lapinlahden Linnut: Maailman kahdeksan ihmettä (Yle TV1, 1990), Kunnon Unto (Martti Utriainen, 1992), Alivaltiosihteeri muistelee (Yle TV1, 1993). 85 min. DCP. Ikäraja 7 v.

Osta liput

Kippis ja kulaus!

Näinä päivinä, jolloin uutiset kertovat yli 100 000 suomalaisen kantavan rähinähumalageeniä, kysymys on yhä edelleen ajankohtainen: miksi Jeppe juo? Tähän pyrkii omalta osaltaan vastaamaan KAVI:n pirskahtelevan poreileva alkoholikooste, jonka bukee on pölyisen magneettisasetaattinen. Elokuva- sekä radio- ja tv-osastojen kokoelmista uutetussa etyylialkoholipotpurissa vedetään huppu himmeäksi, pelti kiinni, naula päähän ja nakit silmille - Pohjanmaan kautta. Kooste sisältää viinanhuuruisia asiaohjelmia, lyhytelokuvia, mainoksia, tietoiskuja sekä valikoitua viihteellistä lutraamista television sketsiohjelmista halki vuosikymmenten. Hakkaavan janon kourissa kärvistelevät mm. Spede, Pirkka-Pekka, Lapinlahden Linnut sekä monet muut tutut ja tuntemattomat.

                                                

Neil Hardwick on muistellut ihmetelleensä Suomeen muutettuaan pohjoisen havumetsävyöhykkeen viihdeohjelmia, joissa hauskuuden ylintä astetta edusti tilanne, jossa Leo Lastumäki ryyppää kirkasta suoraan pullon suusta. Alkoholinkäytön moninaiset ongelmat ovatkin imponoineet vuosien saatossa niin viihde- kuin asiaohjelmien tekijöitä sekä erinäisiä dokumentaristeja. Pämppääminen jälkiseuraamuksineen on innoittanut kerta toisensa jälkeen sukupolvensa lahjakkaimmat näyttelijät merkittäviin roolisuorituksiin, joista on aistittavissa hetkittäin myös omakohtainen kokemus aihepiiristä.

Myös animaation tekijät ovat vuosikymmenten kilinässä iskeneet useasti taidokkaat näppinsä spiritukseen. Animaatiota on valjastettu vuosikymmenten varrella niin panimoteollisuuden markkinointiviestintään, tieteellisen dokumentin kansantajuistamiseen kuin myös ylettömän dokaamisen vaaroista muistutteluun.

Huomautettakoon, että käsillä oleva kooste edustaa aihealuetta käsittelevistä loputtomista aineistoista vain ja ainoastaan jäävuoren huippua. Televisio- ja elokuvakameroiden taltioimaa sihinää, kilinää sekä yleistä ördäystä löytyy arkistojen holveista sellaiset määrät, että kohtuukatselijaa uhkaa paitsi haimatulehdus, myös maksakirroosi. Koosteeseen tehdyt valinnat ovat ehdottoman subjektiivisia, eikä niistä voi valittaa. Tai voi, mutta mitäpä se hyövää? Lupaamme olla kuuntelematta.

Jälkiruokaryyppynä kurkusta kumotaan alas Veikko Huovisen kertomuksiin pohjautuvan Mainostelevision Lyhyet erikoiset -sarjan jakso Viinankätkijä (1986), jossa nimihenkilön omalaatuinen filosofia aiheuttaa ratkaisevan murroksen miestä väkevämpiin mieltyneen veljenpojan elämässä. Kuplivan helmeilevän pienoisdraaman on ohjannut Pauli Virtanen ja sen pääosissa nähdään Vesa-Matti Loiri ja Martti Kainulainen. Ohjelmasta nähdään KAVI:n valmistama uusi digiesityskopio.

Koosteen toteuttajat kiittävät lämpimästi aineistoyhteistyöstä MTV:n arkiston Merja Lampoa ja YLE:n arkiston Eva Lintusta. Kooste sisältää juopumustiloja, alkoholin mainontaa sekä juomiselle irvailua, ja se aiheuttaa myös ahdistusta.

Helsinki 27.11.2015

Sami ”Huikka”Hantula, Ilkka ”Kippis” Kippola & Timo ”Pikakilju” Kinnunen

Bond on katsotuin tänä vuonna

NOUSI VUODEN KATSOTUIMMAKSI ELOKUVAKSI ENNÄTYSAJASSA, revittelee maahantuoja tuoreessa tiedotteessaan.

Uuden Bond-elokuvan 007 SPECTRE on nähnyt Suomessa jo 521 442 katsojaa.

 

Eikä se yhtään huono ollutkaan.

DocFilm Helsinki - Matka kaupungin muistiin logolla

Helsingin kaupungintalon Virka-galleriassa. Avajaispuhe: http://sedis.blogspot.fi/2015/11/docfilm-helsinki-matka-kaupungin.html

DocFilm Helsinki - Matka kaupungin muistiin

Pidin tiistaina 17.11. Helsingin kaupungintalolla sijaitsevassa Virka-galleriassa puheen DocFilm Helsinki - Matka kaupungin muistiin -näyttelyn avajaisissa. Laitan näytille. Käykää ihmeessä dokumenttielokuvan Helsinkiä kuvaavassa näyttelyssä, joka on avoinna tammikuun loppuun 2016.

Arvoisa kaupunginjohtaja, hyvät kutsuvieraat

Brittihistorioitsija Eric Hobsbawmin viisauksia on määritellä historiantutkijan tehtäväksi muistaa se, minkä muut unohtavat. Siten historioitsija kertoo maailman muuttumisesta ja siitä miten mennyt maailma on erilainen kuin tämä nykyinen. Tutkija ei keksi kertomustaan, vaan etsii, löytää ja valikoi lähteitä. Elokuva on yksi tällainen, ehkä liian vähän käytetty historian lähde.

Elokuvakamerat ovat tallentaneet kaupungin elämän piirteitä 1800-luvun lopusta lähtien. Kameraa ei veivattu vain kadunkulmassa, vaan se keksittiin ottaa mukaan esimerkiksi raitiovaunuihin, kuten Helsingissä. Kaupungin tila, muutos ja liike tallentuivat eläviin kuviin kaikkialla.

Kuten tuolla aulan elokuvateatterissa voimme nähdä, varhaiset elävän kuvan esimerkit ovat ainutkertaisia, korvaamattomia. Ja samalla ne ovat yleisiä. Tunnemme sanonnan ”kuva sanoo tuhat sanaa”, mutta jos kotiin päin vetäminen sallitaan, elokuva filmille tallentunut historiallisuus kertoo vielä vähän enemmän menneen maailman luonteesta.

Kierrellessänne näyttelyssä on helppo huomata, että kaupunkikuvien ytimessä on moderni eli uudenaikaistuminen. Moderniin liittyy moderniteetti eli se, miten sosiaaliset suhteet ja kanssakäyminen organisoituvat. Tätä sosiologisen katseen ytimessä olevaa modernisoitumista on helppo tarkkailla näyttelymme elokuvissa, valokuvissa ja kuvakaappauksissa.

Olemme kollegani Ilkka Kippolan kanssa tutkineet kahden paksun kirjan verran suomalaista dokumenttielokuvaa. Vasta ilmestyneen kirjamme otsikkoon asti nousi sana utopia. Syynä oli se, että havaitsimme dokumenttielokuvan kannattelevan utopioita laidasta laitaan. Parempaa, modernia elämää ja elinympäristöä tavoiteltiin monin eri tavoin, erilaisin ideologisin painotuksin, yhteiskunnan kaikilla sektoreilla. Elokuva välitti sanomaansa katsojalle uskottavalla tavalla.

Toki elokuvaa myös vastustettiin: se rikkoi pyhät arvot ja uhkasi traditionaalista järjestystä. Tällainen konservatiivinen trendi on usein liitetty anti-utopiaan ja nostalgiaan.

Terminä nostalgia ei ole uusi. Ensimmäisenä sitä käytti vuonna 1688 Johannes Hofer, lääketieteen opiskelija Baselin yliopistossa Sveitsissä. Kotiinpaluuta merkitsevä nostos ja kaipausta merkitsevä algia yhdistyvät nostalgiaksi. Se on ”surullinen tunnetila, joka pohjautuu ihmisen haluun palata omaan syntymämaahansa”. Ja mitä siitä seurasi? Jatkuvaa surullisuutta ja mietiskelyä isänmaasta, huonot yöunet, nälkää, janoa, aistien heikentymistä ja jopa rytmihäiriöitä, jatkuvaa huokailua ja, kuten Hofer muistuttaa, suoranaista mielen typeryyttä.

Viime vuosituhannen lopun postmodernissa keskustelussa nostalgia määrittyi useimmiten negatiivisesti. Vasemmiston mielestä nostalgia kuului poliittisen konservatismin repertuaariin, koska se oli potentiaalisesti taantumuksellista ja sen näkemykset olivat vailla kriittistä kulmaa. Paitsi peitti synkän poliittisen nykytilan, nostalgiakulttuurilla tehtiin rahaa. Se oli selvästi oikeistoliberaalinen ilmiö. Ideanakin nostalgia manifestoi vain kulttuurisen muistin kriisiä.

Oikeiston näkökulmasta nostalgia oli vääränlaista tradition tukemista, reaktio kaaokseen, joka juontuu yhteiskunnallisesta pirstoutumisesta ja anomiasta, siis pätevien sääntöjen puutteesta. Nostalgia ei ollut edes aitoa tunnetta, jota oli voitu tuntea joskus ennen, menneessä maailmassa. Aitoutta etsiessä muistamisen kulttuuri, muistomerkit ja historian esillepano vain pahensi asiaa.

Katsottiinpa asiaa oikealta tai vasemmalta, nostalgian seurauksena oli usein amnesia, muistinmenetys. Kritiikissä amnesiasta tuli postmodernin seuralainen.

Historia ei enää kiinnostanut, ja kun sitä käytettiin, sitä käytettiin väärin. Alettiin puhua utopioiden lopusta. Visiot ja toiveet paremmasta ajasta olivat ohi ja lopussa oli myös luottamus. Edessä häämötti jatkuva muutos. Nykyperspektiivistä näyttää siltä, että taiteen historioitsijat olivat kriisitietoisia ennen muita.

Onko meillä mahdollisuutta optimismiin, joka sisällyttäisi mukaansa nostalgian? Ehkä tällaista utopianismia, visiota paremmasta huomisesta vielä tarvitaan. Onhan nostalgia sentään produktiivinen muistin muoto. Sen me näyttelyissä, museoissa ja Internetissä historia-ilmiöiden parissa liikkuvat hyvin tiedämme. Kriittisyyttäkään ei tarvitse unohtaa, koska nostalgia on toivetta päästä jonnekin toisaalle. Näin siihen on rakennettu sisään myös kriittinen elementti.

***

On aika vetää asioita yhteen. Tämä näyttely, yhdistelmä elokuvaa, valokuvaa ja elokuvan kuvakaappauksia, on matka kaupungin muistiin. Tekijöinä toivomme, että se nostaa esille asioita, jotka ovat unohtuneet. Haluamme olla historioitsijoita siinä, että näyttely näyttää konkreettisesti erilaisen Helsingin, jopa niitä asioita, joita emme tunnista nykypäivän nopeutuvassa ja lyhenevässä muistissa omiksemme.

Tämä ei estä meitä olemasta samalla peittelemättömästi nostalgisia. Kun Paavo Nurmi juoksee Olympiastadionille tai Armi Kuusela poseeraa Miss Universumina, olemme historian ikonisten ja nostalgisten kuvien äärellä. Tämän näyttelyn elokuvien nostalgia kohdistuu kotiin, kultaisena muistettuun menneeseen ja utooppisiin unelmiin, mutta tarjolla on myös se todellisuus, jossa ovat urbaani kaupunki, nykyaika ja muutoksen myötä tulevaisuus sekä arkipäivä.

Mutta olemme ottaneet mukaan kuvia ja filmejä asioista, joista ei koskaan tullut nostalgisia tai edes kunnolla tunnistettavaa historiaa: unohtuneita ja lähes unohtuneita hetkiä; utopioita, joista ei tullut totta, ja niitä juonteita, jotka päättyvät ja katosivat historian hämäriin tai peräti roskatynnyreihin. Ne ovat myös historiaa.

Näyttelystämme ei ole vaikeaa löytää jo kadonnutta maailmaa. Se tarjoaa jatkuvasti pulmallisia ja jopa rosoisia näkymiä sen muutoksen luonteesta, mihin mikä tahansa modernisaatio väistämättä johtaa. Silti emme julista kriittisyyttä – tässä mielessä näkymää voi laajentaa ensi tammikuun lopun DocPoint-festivaaleilla, jonne olemme rakentaneet Helsinkiä ja politiikkaa -näytöksiä nimenomaan kriittisen poliittisen elokuvan, n.s. vastaelokuvan ympärille 1960- ja 1970-lukujen vaihteessa.

***

Digitalisointi ja avoimet aineistot ovat päivän iskulauseita. Tarjolle tulee epäilemättä kulttuurihistoriallista aineistoa yhä enemmän. Monilla on mahdollisuus rikastuttaa elämäänsä näin saataville tulevalla aineistolla.

Olemme kiitollisena hyödyntäneet teknisiä uudistuksia, digitalisaatiota, joka tekee mahdollisiksi ennen näkemättömän informaatiovirran.  

Digitalisoituvassa maailmassa on tärkeitä, osaamista vaativia tehtäviä. Tarvitsemme oppaita, jotka vievät ihmiset kekseliäästi digitaalisten aineistojen pariin. Tarvitsemme aineistomassoja tutkivia, järjestäviä ja esimerkiksi journalismin keinoin kriittisesti esitteleviä toimijoita. Tulevaisuudessa heitä tarvitaan vielä enemmän kuin nyt.

Juuri tällaisia ihmisiä on ollut rakentamassa tätä näyttelyä.

Haluan sydämeni pohjasta kiittää omasta ja äänensä flunssassa menettäneen Ilkka Kippolan puolesta dokumentaarisen elokuvan tekijöitä ennen ja nyt. Samalla kiitämme kaikkia näyttelyn rakentamiseen osallistuneita. He ovat nykypäivän osaavia tekijöitä.

Ja kohottakaamme malja Peter von Baghia mukaillen: antoisaa elokuvanäyttelyiltaa!

Katsojaennätyksiä pukkaa

Maanantaina televisiossa uutisoitiin tilastoja maksullisista kulttuuripalveluista. Hienoja lukuja monilla kulttuurialoilla, mutta elokuvissa käyminen on yhä selvä ykkönen.

Lippuja on elokuvanäytöksiin myyty tänä vuonna jo 7,2 miljoonaa. Vuositasolla tuo miljoonaraja ylitettiin  kuudetta kertaa peräkkäin.

Yli puoli miljoonaa saaneen Taneli Mustosen Luokkakokouksen siivittämänä kotimaiset elokuvat täräyttivät mittariin myös uuden ennätyslukeman, 2 385 000, jo kesken vuotta. Kuuden viime vuoden aikana kaksi miljoonaa on ylitetty nyt neljästi.

Kotimaisia elokuvia on ilmestynyt tänä vuonna 28. Kahdeksan niistä on saanut yli 100 000 katsojaa. Lastenelokuvat Risto Räppääjä (yli 300 000) ja Onnelin ja Annelin talvi (kohta 200 000) olivat ennustettavissa menestyksiksi etukäteen.

Napapiirin sankarit 2 on toinen yli 300 000 katsojan rajan mennyt komedia. Kolmaskin komedia, Viikossa aikuiseksi, ylitti rajan yhtä niukasti trilleri (vai sittenkin komediatrilleri?) Vares - Sheriffi. Vares-sarjan katsojalukujen kaari on ollut jo pitkään aleneva.

En tiedä, ovatko tuon rajan ylittäneet Big Game ja Kätilö sittenkään saavuttaneet odotettua kaupallista suosiota, vaikka jälkimmäinen on toki mennyt jo 200 000:n katsojan paremmalle puolelle ja vielä petrannee lukuaan jonkin verran.

Filmilaskuri

Kaavat: pituuden muuttaminen ajaksi

35 mm kopio: pituus (m) / 27,3588 (m/min) = kesto (min)
35 mm negatiivi: pituus (m) / 27,30 (m/min)= kesto (min)
16 mm kopio: pituus (m) / 10,973 (m/min) = kesto (min)
16 mm negatiivi: pituus (m) / 10,951 (m/min) = kesto (min)

Kaavat: ajan muuttaminen pituudeksi

35 mm kopio: kesto (min) * 27,3588 (m/min) = pituus (m)
35 mm negatiivi: kesto (min) * 27,30 (m/min) = pituus (m)
16 mm kopio: kesto (min) * 10,973 (m/min) = pituus (m)
16 mm negatiivi: kesto (min) * 10,951 (m/min) = pituus (m)

Samuraielokuvia tyrkyllä

Tänään ilmestyy kuuden Kurosawan samuraielokuvan paketti. Laatutavaraa, vaikka en niitä kaikkia ole ehtinyt läpi käydä.

Mutta esimerkiksi Rashomonin Yhdysvalloissa 2008 restauroitu kopio on vakaa alun pienistä kutistumisvärinöistä huolimatta, ja myös harkiten kontrastoitu - usein näkee liioittelua tässä. Harmaan sävyt ovat hienoja, mikä on hyvän laadun tae.

Akira Kurosawa – Samurai Masterpiece Collection sisältämät elokuvat ovat Rashomon – paholaisen temppeli (1950), Seitsemän samuraita (1954), Seittien linna (1957), Kätketty linnake (1958), Yojimbo – Onnensoturi (1961) ja Sanjuro – Samuraimiekka (1962).

Kirjoita postikorttiin Dokumentin utopiat

Minä ja Ilkka Kippola saimme tänään postikortin. Siinä kiiteltiin teoksemme tekemiseen osallistuneita ja sanottiin, että "kirja on todella monipuolinen, laajastikattava ja laadukas".

Ja sitten siinä oli "P.S. Myös kansikuva ilahdutti."

Ystävällisten loppukaneettien jälkeen oli allekirjoitus "Harry Lewing, 92 v". Eli juurikin se mies joka kuvaa tulipaloa kirjamme kannessa. Maanantai pelastettu.

Retroilua valkokankailla

Elokuvat aina laittavat kysymään mihin meitä valmistellaan. Nyt kun Mad Max - Fury Road, Jurassic World ja Terminator: Genisys on nähty, niin hieman sekavin tuntein tähän retroiluun joutuu suhtautumaan.

"Katson vain tehosteet" -mielellä niitä on ehkä paras seurata. Ja silloin täytyy mukaan liittää omalla tavallaan katastrofielokuvien retrohenkinen digitalisointi San Andreas.

Menon ja jytinän ystäville voi kaikkia suositella, mutta ei pelkoa, niistä ei saa makeaa mahan täydeltä.

Kaikissa mättää eniten tarina. Se tuo mieleen scifin vanhan kahtiajaon sosiaalikriittistä näkökulmaakin omaavaan wellsläiseen ja tekniikalla mälläävään verneläiseen tradition. Maailman elokuvat kallistuvat nyt rajusti verneläiseen suuntaan.

Kiellettyä elokuvaa Euroopasta

Elokuvasensuuria Euroopassa käsittelevä hanke Forbidden Cinema julkaistiin sunnuntaina Cannesissa. Parinkymmenen maan joukossa on myös Suomi, jota esittelevän lyhyehkön artikkelin kirjoitin. EU-hanketta koordinoivat italialaiset ja toivottavasti nyt vielä puuttuvia artikkeleita eri maista lisätään sivustolle.

Sininen viikko

Kun Tom Östling haastatteli vuonna 1999 sensuuria käsittelevään dokumenttielokuvaansa elokuvaohjaaja Matti Kassilaa, tämä tiivisti elokuvantekijöiden ja sensuurin suhteen sanomalla, että elokuvasensuuri vei tekijöiltä ”hampaat, lompakon ja sukupuolielimet”.

Elokuvantekijöiden lompakosta, joka ei kieli- ja markkina-alueen pienuuden vuoksi niitä paksuimpia maailmassa liene, ei tarvinne sen enempää sanoa, kuin että sensuuri katkaisi siivet monilta elokuvantekijöiden radikaaleilta ajatuksilta ja toteutuksilta.

Elokuvan täyskielto merkitsee tuottajalle ja tuotantoyhtiölle taloudellista katastrofia ja nykymaailmassa todennäköisesti konkurssia. Sen sijaan pienillä sensuuriongelmilla, jotka saavat paljon julkisuutta, voi arvella olleen positiivista vaikutusta elokuvan markkinoinnin kannalta.

Hampailla Kassila tarkoitti ennen muuta kritiikin ulkopuolella ollutta, tasavallan pitkäaikaisen presidentin Urho Kekkosen hahmoa. Mutta samalla Kassila tarkoitti sillä yhteiskunnallista ja poliittista valtaa, joka ei ole juuri koskaan joutunut elokuvan hampaisiin.

Itsenäistyneessä Suomessa elokuva oli leimallisesti konsensushenkistä ja jos se johonkin suuntaan radikalisoitui, niin oikealle, kuten 1930-luvun lopun, sotaa edeltävät nationalistiset aatedraamat osoittavat. Niiden venäläis- ja bolsevikkivastaiselle sanomalle silmänsä ummistanut sensuuri sanoi, kuten Hannu Leminen on todistanut, että ”ryssä on ryssä vaikka voissa paistaisi, antaa mennä vain”.

Sodan propaganda oli oma lukunsa, joka unohdettiin vuosikymmeniksi lähes täydellisesti. Poliittinen vapautuminen alkoi hitaasti ja varovaisesti 1980-luvulla, NL:n glasnostin määräämässä ripaskan tahdissa, sensuurilustraatio, vapautuminen ja jälkipunti sensuurista toteutui Neuvostoliiton romahdettua. Sen symbolinen merkki, ryssittely, joka oli käsikirjoituksista alettu puhdistaa pois jo vuoden 1944, sodan viimeisen vuoden käsikirjoituksista, palautui täysmääräisenä elokuvakieleen Pekka Parikan suositun Talvisota-elokuvan myötä 1990-luvulla.

Kassila oli tätä -  ehkä liioitellen tässä sanottuna traumaansa - purkanut elokuvaansa Jäähyväiset Presidentille, jonka sisällön terävyyteen varmasti vaikutti myös elokuvan tekemisen aikaan sattunut presidentti Kekkosen kuolema. Elokuvan teko oli vaarassa sen vuoksi keskeytyä kokonaan. Lisäksi pohdintaa aiheutti se, oliko elokuvan päähenkilö, yhteiskuntakelvoton salamurhaajakandidaatti sellainen, johon joku katsoja voisi samastua.

Suomalaisen elokuvan traditiossa rikolliset ovat perinteisesti olleet ulkomaalaisia, vaikka huomattavan usein myös ulkomailla asuneita suomalaisia. Eräänlaista aitosuomalaisuutta elokuvissa sekin.

Kassilan Sininen viikko ei määrity poliittiseksi, vaikka se kohdennetaankin jo alkujuonnossa työläisten kesänviettopaikalle meren rantaan ja vaikka miespäähenkilö Usko jättäytyykin krapuloissaan rokulipäivälle ja sitten suhteen kehityttyä Siiriin koko viikoksi. Siirin aviomies Bengt oli vammautunut pysyvästi Kanadassa metsätöissä, mutta kunnollisena miehenä palasi viikonlopun jälkeen töihin kaupunkiin.

Työmoraalin näkökulmasta lähtökohdat elokuvan sisällölle olivat huonot, mutta Lapatossun maassa se ei sensuurille toimenpiteitä aiheuttanut. Sosialistisissa maissa näin olisi voinut käydä, mene ja tiedä, mutta ei Suomessa.

Sukupuolielinten astuessa kuvaan sensuuri aktivoituu. Suomalaisessa elokuvassa kolmiodraama on kovin tuttu asetelma: Juhani Ahon Juha oli filmattu jo 1930-luvulla ja T. J. Särkkä ohjasi sen uudelleen värielokuvaksi  vuonna 1956, siis kaksi vuotta Sinisen viikon jälkeen.

Hannu Lemisen, melodraaman suomalaisen mestarin, elokuvassa Ratavartijan kaunis Inkeri sama vanhan, vammaisen miehen ja nuoren, kasvattina olleen tyttösen avioliitto kokee seksuaalisen haaksirikon, kun sopiva nuori mies astuu röyhkeästi kehään välittämättä avioliiton pyhyydestä. Tähän kaupungeissa tekoaikana yleistyneeseen lössin kuvaan kiinnitti huomiota Ilta-Sanomat, jonka Sinisen viikon arvostelussa päähenkilö oli ”typeränpuoleinen, rehvasteleva stadin kundi”.

Tätä kolmiodraamallista juonta ei siis kovin omaperäisenä voida pitää, ja ehkä juuri siksi Sinisen viikon takaa on niin aktiivisesti aina nostettu esiin Jarl Hemmerin novelli, johon se verrattain tarkasti kyllä perustuukin. Elokuvan rajoja rikkova luonne, oikeastaan sen modernistiset piirteet, liittyvät avioliittoon tai sen asemaan, pysyvästi, vielä nykyäänkin.

Kirjallisuus oli tätä käsitellyt erityisesti Ibsenin Nukkekodin jälkeen kaikkialla maailmassa, Suomessa Juhani Ahon jälkeen erityisesti naiskirjalijoiden, kuten Minna Canthin, L. Onervan ja Iiris Uurron teoksissa. Jarl Hemmerin novelli on vuodelta 1928.

Juuri teemojen yleisyys tekee Sinisen viikon kuvista tunnistettavia, sellaisia, joihin latautuu symbolista merkitystä enemmän kuin valkokankaalla näkyy. Puolivirallinen elokuvasensuuri oli 1930-luvun puolivälissä tehnyt lähinnä amerikkalaisen mallin mukaan yksityiskohtaisen listan asioista, joita elokuvissa ei saanut esiintyä.

Kiellettyjen tekojen listaa täydensi sensoreiden mielikuvitus, he kyllä käytännössä tulkitsivat säännöksiä varsin vapaasti.

Vuonna 1946 voimaan tullut ensimmäinen lain tasoinen sensuurisäännöstö luopui tästä ohjeistosta, jonka perusteella Valentin Vaalan Kaikki rakastavat-elokuvasta oli leikattu pois palvelijoiden ronski kuhertelu, jossa renki lyö keittiöpiikaa räväkästi takamuksille tai samaten Vaalan Niskavuoren naisista kohtaus, jossa talollisen poika onnistuu pääsemään opettajattaren sänkyyn – kiellettävä kohtaus parinkin eri sensuuripykälän mukaan.

Liian himokkaita suudelmia, helmoja kohottelevia tansseja, paljastavia tanssieleitä tai –vaatteita – puhumattakaan nyt ”liivikohtauksesta” kuten Tulion Rakkauden ristissä, ”suuteleminen varpaista ylös” ja vietteleviä kuvastoja sensuroitiin varsin usein. Itse asiassa niitä sensuroitiin niin paljon, että yksikään elokuvantekijä ei voinut olla tietämätön säännösten tulkintojen jyrkkyydestä.

Mutta silti oli yritettävä. Syyt olivat kahtaalla. Oli selvää, että sensuurin tuoma julkisuus oli myös markkinointiponnistelu, tuottajan unelma siis. Mutta yleisestä konsensushenkisyydestään huolimatta on uskottava, että elokuvantekijöillä itsellään oli läpimodernistinen halu taittaa peistä sensuurin kanssa, kokeilla rajojaan ja yrittää uskaltaa enemmän.

Sinisessä viikossa ei ole alastomuutta, joka aina silloin tällöin oli aiheuttanut sensuuripoistoja. Mieleen tulevat sodan jälkeen Teuvo Tulion Levoton veri, jonka alastonkohtausta lyhennettiin, Ossi Elstelän Kalle Aaltosen morsiamen alastontanssikohtaus ja Ville Salmisen tatuoitu alaston nainen elokuvassa Laivan kannella. Mutta yleisesti saunakulttuurin maa oli alastomuuden suhteen sallivampi kuin moni muu, varsinkin kohtauksissa, joissa alastomaksi riisuutunut nainen Kari Uusitalon sanoin, ”ehkä hieman yllättävästi menee uimaan.”

Sinisessä viikossa tapahtuu rantaelämän kuvauksien keskellä toistuvasti aviorikos, mutta alastomuudella siinä ei koreilla, eikä edes vilautella. Siksi onkin selvää, että sensuuri luki elokuvasta enemmän kuin mitä kuvat näyttivät.

Elokuvan kuvaston rantavesissä tapahtuva leikittely sai sensorien mielessä symbolisen luonteen ja sen myötä tuomio siveellisyysrikoksesta oli selvä. Kohtaus leikattiin pois, ja jälkeen päin yksi sensoreista selitti leikkauksen syyksi sen, että he halusivat ”erottaa uinnin ja nainnin”.

Kotimaiset elokuvat vetävät eurooppalaisessa mittakaavassa hyvin

European Audiovisual Observatory julkaisee elokuvissa käyvien tilastoja Euroopassa. Vuoden 2014 alustavien tulosten mukaan EU-maista vain Ranskassa kotimaisilla elokuvilla oli suurempi markkinaosuus kaikista elokuvissakäynneistä kuin Suomessa. Kotimaiset elokuvat saivat katsojista enemmän kuin neljänneksen, tarkalleen 28,1 % vuonna 2014. 

Tilastoinnin aloittamisen jälkeen 1970-luvulta suomalaisluvut ylittivät ensi kertaa muiden Pohjoismaiden vastaavat. Turkissa kotimaisten katsojaosuus on huikea, puolet kaikista.

Elokuvasäätiön mukaan kotimaiset elokuvat keräsivät Suomessa vuonna 2014 yhteensä 2,1 miljoonaa katsojaa ja lähes 19 miljoonaa euroa lipputuloja. Yhteensä elokuvakäyntejä oli 7,3 miljoonaa, vastaavalla miljoonalla kävijäluvut ovat pysytelleet jo viisi vuotta.

Kotimaiset elokuvat ylittivät kahden miljoonan katsojan rajan nyt kolmatta kertaa 2000-luvulla.