Viikonloppu mieluisissa töissä

Kulttuurintäyteisiä aikoja. Kun kerran akkreditoitumiseni oli hyväksytty, sain itseni raahattua Espooseen asti paria festarielokuvaa varten: niistä nyt teattereissa pyörivä BenX kuuluu onnistuneisiin.

Elokuvassa tietokonepelejä harrastavan Benin kohtalona on joutua koulukiusatuksi lievän autisminsa - lue erilaisuutensa takia - eikä tilanteesta ole helppoa ulospääsyä. Esteettinen ja onnistuneesti toteutettu erikoisuus on tietokonepelien kuvamaailman sekoittuminen arkipäivän tilanteisiin. Ben on mainio pelaaja, eikä hän verkkomaailmassa ole täysin ilman ystäviä. Elokuvan kruunaa varsin maino loppuratkaisu.

Belgielokuvaa ei Suomeen usein tuoda teatterilevitykseen, joten käykääpä katsomassa. Teini-ikäiset mahtuvat hyvin mukaan tähän elokuvaan.

Kino Tapiolan välikaton romahduksen vuoksi Espoossa ei ole tarvinnut joka päivä käydä, vaan on voinut katsella sinne suunniteltuja elokuvia Helsingissä, Eerikinkadun Andorrassa. Riskinä on tietysti livahtaa elokuva-arkiston näytäntöihin - käytän KAVAsta tätä ilmaisua, koska televisio- ja radionäytöksiä ei siellä vielä ole. Eilen näinkin keihäänheittofinaalin päätyttyä Antonionin Punaisen erämaan, joka sijoittuu Ravennaan.

Antonionin ensimmäinen värielokuva kuvaa psyykkisen trauman ja vieraantumisen aiheuttamia tuntoja urbaanissa ympäristössä. Ne rinnastuvat epäsuorasti ja viitteellisen runollisesti teknologian ulottuvuuksiin (positiivisessa tapauksessa) ja ympäristön saastumiseen (kielteisessä mielessä). Mielen dialektiikkaa, joka aiheuttaa tarkkaavaiselle katsojalle miljoonien mielleyhtymien myrskyn. Kirjoitin lähes koko elokuvan ajan päässäni erästä toista, suunnitteilla olevaa omaa tarinaa.

Antonionin jälkeen käväisin viihtymässä iranilaisen Majid Majidin elokuvassa The Song of Sparrows. Se olisi ollut parhaimmillaan sunnuntai-iltapäivän matineassa, mutta samapa tuo, koska tilaisuus oli loppuunmyyty - myös Antonioni Orionissa oli eturiviä vaille täynnä. Majidilla amatöörinäyttelijöiden mainiosti siivittämä kertomus yhteiskunnan vähäosaisten parissa tutkii kuinka teknologia ja kapitalismi korruptoi, erottaa hengellisestä puhtaudesta ja vaikuttaa kaikilla tasoillaan ihmisen - yksilön - perhe-, ystävyys- ja luontosuhteeseen.

Tarina keski-ikäisestä perheenisästä, strutsifarmin erotettavasta työntekijästä, joka ajautuu moottoripyörätaksiksi Teheraniin, ei ole hollywoodilaisittain ennustettavissa, mikä on ehdottomasti sen voima. Sentimentaalisuus ja huumori rytmittävät kevyesti kantavaa elokuvaa. Toivottavasti televisio älyää tämän ostaa, sillä se on hyvä kaappaus.

Tänään ajattelin jälleen yhdistää elokuva-arkiston ja festivaalit. Andrzej Wajdan Katyn kuuluu historiaelokuviin, kuten New York Timesin Book Reviewin kirjoittaja Anne Applebaum hienosti todistaa.

Illalla Orionissa pyörii jälleen Antonioni: Blow-Up -leffan olen nähnyt muutamaan kertaan, mutta Nainen vailla sielua (1953) on näkemättä. Jälleen siis yksi aiemmin kokematta jäänyt klassikko. Sehän on elokuva elokuvasta ja sen tekemisestä: myyjättären tie ihailluksi filmitähdeksi.

Identiteettikysymykset, toden ja illuusion rajankäynti, tunteiden epäikuisuus, illuusioiden menettäminen ja vieraantuminen sekä esineellistyminen lienevät kiintoisimpia tarkastelunäkökulmia tähän kertomukseen.

Blow-up - erään suudelman jälkeen alkaa 17.45 ja Nainen vailla sielua 20.00. Ehkäpä päivän mittaan ehtii myös Coronan terassille välissä turinoimaan, vaikka kroppa alkaa olla viikon jälkeen jo aika klesa.

Espoon Ciné

Pääkaupunkiseudun korkeasuhdanne elokuvatarjonnan suhteen on kova. Tänään alkaa kahdeksattatoista kertaa järjestettävä Espoon Ciné.

Elokuvajuhlat eivät putkahda esiin tyhjästä. Espoon Ciné- elokuvajuhlat - nimi tosin päätettiin myöhemmin - perustettiin lokakuussa 1987 Ravintola Tapion Tuopin kabinetissa. Mukana olivat tuolloin Ilkka Kalliomäki, jonka ideaa siellä työstettiin, Pertti Artell, Vesa Ville Mattila, Liisa Suominen ja Peter Toiviainen.

Kabinetissa kumotut tuopit tiesivät paikkansa, sillä vuoden 1990 elokuussa voitiin viettää ensimmäisiä Espoon Ciné -elokuvafestivaaleja. Se perustui paitsi innostuneeseen vapaaehtoisten joukkoon myös kaupungin tukeen. Mahtavat puitteet on juhlille vuosittain tarjonnut kulttuurikeskus Tapiolassa.

Espoon Cinén johtoajatus on eurooppalainen elokuva, vaikka esimerkiksi tänä vuonna mukana on tärkeitä elokuvia Israelista ja Argentiinasta. Päämaana näyttäisi olevan Espanja. Kotimaisen elokuvan suhteen festivaaliuutuus on "vuoden kotimainen elokuvantekijä", joka on Klaus Härö.

Espoon Cinén yleisömenestys on ollut hyvä ellei paras. En tiedä nykyisestä, mutta joskus vuosituhannen vaihteessa katsojista oli espoolaisia noin puolet. Kyse on selvästi koko pääkaupunkiseudun tapahtumasta. Espoo voi olla siitä ylpeä myös kaupunkina.

Eurooppalaisen elokuvan esittäminen kaupallisissa teattereissa on alan keskittymisen myötä selkeästi vähentynyt, joten festivaalitarjonnan merkitys kasvaa. Elokuvan ystävä on jo pitkään ottanut kotimaan monipuoliset elokuvafestivaalit osaksi omaa katselurytmiään. Markkinoiden kaventuessa tarjonnaltaan festivaalit eivät ole enää lisukkeita vaan välttämättömyys. Espoon Ciné on siitä hyvä esimerkki.

Jos matka Espooseen maistuu liikaa erämaaluonnolta, elokuva-arkiston lihapala betonikaupungissa on tänään iltaviideltä esitettävä Sergei Eisensteinin ikiklassikko Panssarilaiva Potemkin. Sen jälkeiset näytökset seitsemältä ja yhdeksältä ovat Abbas Kiarostamin nuorisoteemaisia mestariteoksia.