Kulttuurintäyteisiä aikoja. Kun kerran akkreditoitumiseni oli hyväksytty, sain itseni raahattua Espooseen asti paria festarielokuvaa varten: niistä nyt teattereissa pyörivä BenX kuuluu onnistuneisiin.
Elokuvassa tietokonepelejä harrastavan Benin kohtalona on joutua koulukiusatuksi lievän autisminsa - lue erilaisuutensa takia - eikä tilanteesta ole helppoa ulospääsyä. Esteettinen ja onnistuneesti toteutettu erikoisuus on tietokonepelien kuvamaailman sekoittuminen arkipäivän tilanteisiin. Ben on mainio pelaaja, eikä hän verkkomaailmassa ole täysin ilman ystäviä. Elokuvan kruunaa varsin maino loppuratkaisu.
Belgielokuvaa ei Suomeen usein tuoda teatterilevitykseen, joten käykääpä katsomassa. Teini-ikäiset mahtuvat hyvin mukaan tähän elokuvaan.
Kino Tapiolan välikaton romahduksen vuoksi Espoossa ei ole tarvinnut joka päivä käydä, vaan on voinut katsella sinne suunniteltuja elokuvia Helsingissä, Eerikinkadun Andorrassa. Riskinä on tietysti livahtaa elokuva-arkiston näytäntöihin - käytän KAVAsta tätä ilmaisua, koska televisio- ja radionäytöksiä ei siellä vielä ole. Eilen näinkin keihäänheittofinaalin päätyttyä Antonionin Punaisen erämaan, joka sijoittuu Ravennaan.
Antonionin ensimmäinen värielokuva kuvaa psyykkisen trauman ja vieraantumisen aiheuttamia tuntoja urbaanissa ympäristössä. Ne rinnastuvat epäsuorasti ja viitteellisen runollisesti teknologian ulottuvuuksiin (positiivisessa tapauksessa) ja ympäristön saastumiseen (kielteisessä mielessä). Mielen dialektiikkaa, joka aiheuttaa tarkkaavaiselle katsojalle miljoonien mielleyhtymien myrskyn. Kirjoitin lähes koko elokuvan ajan päässäni erästä toista, suunnitteilla olevaa omaa tarinaa.
Antonionin jälkeen käväisin viihtymässä iranilaisen Majid Majidin elokuvassa The Song of Sparrows. Se olisi ollut parhaimmillaan sunnuntai-iltapäivän matineassa, mutta samapa tuo, koska tilaisuus oli loppuunmyyty - myös Antonioni Orionissa oli eturiviä vaille täynnä. Majidilla amatöörinäyttelijöiden mainiosti siivittämä kertomus yhteiskunnan vähäosaisten parissa tutkii kuinka teknologia ja kapitalismi korruptoi, erottaa hengellisestä puhtaudesta ja vaikuttaa kaikilla tasoillaan ihmisen - yksilön - perhe-, ystävyys- ja luontosuhteeseen.
Tarina keski-ikäisestä perheenisästä, strutsifarmin erotettavasta työntekijästä, joka ajautuu moottoripyörätaksiksi Teheraniin, ei ole hollywoodilaisittain ennustettavissa, mikä on ehdottomasti sen voima. Sentimentaalisuus ja huumori rytmittävät kevyesti kantavaa elokuvaa. Toivottavasti televisio älyää tämän ostaa, sillä se on hyvä kaappaus.
Tänään ajattelin jälleen yhdistää elokuva-arkiston ja festivaalit. Andrzej Wajdan Katyn kuuluu historiaelokuviin, kuten New York Timesin Book Reviewin kirjoittaja Anne Applebaum hienosti todistaa.
Illalla Orionissa pyörii jälleen Antonioni: Blow-Up -leffan olen nähnyt muutamaan kertaan, mutta Nainen vailla sielua (1953) on näkemättä. Jälleen siis yksi aiemmin kokematta jäänyt klassikko. Sehän on elokuva elokuvasta ja sen tekemisestä: myyjättären tie ihailluksi filmitähdeksi.
Identiteettikysymykset, toden ja illuusion rajankäynti, tunteiden epäikuisuus, illuusioiden menettäminen ja vieraantuminen sekä esineellistyminen lienevät kiintoisimpia tarkastelunäkökulmia tähän kertomukseen.
Blow-up - erään suudelman jälkeen alkaa 17.45 ja Nainen vailla sielua 20.00. Ehkäpä päivän mittaan ehtii myös Coronan terassille välissä turinoimaan, vaikka kroppa alkaa olla viikon jälkeen jo aika klesa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti