Kultaa - taikka kunniaa

Huimia kilpailuja. Yksi kulta ja kaksi finaalipaikkaa. Paradise Oskar ja Aki Kaurismäki jäivät virallisia palkintoja vaille, mutta taloutta tuollainen menestys epäilemättä korjaa/parantaa. (Jääkiekosta olen sopinut itseni kanssa, että en siitä enää puhu. Jääkiekkoilijan kesäloma, näet.)

Akateemikon Cannes-voiton tuoma varjoparaati Kauppatorilla olisi varmasti ollut ilmestys: noin 2000 facebook-fanittanutta olisivat epäilemättä tuoneet mukanaan toisen mokoman korkkaamaan, tällä kertaa kulttuurin nimissä. Jos, tuo niin kaunis jos.

Kaurismäen Le Havre on myyty 40 maahan. Se on hyvä tulos, kun ottaa huomioon, että elokuvaa on näytetty pari kertaa julkisesti. En tiedä moneenko maahan Axel Ehnström on onnistunut levynsä saamaan - Pohjoismaat plus Saksa ehkä. Kulttuurivientiä siis riittää näidenkin tapahtumien jälkeen. Sitä lasketaan nykyään euroissa, ei pelkästään debit-sarakkeessa.

Urheilukulttuuri on kertaluonteista - voitto tänään, huomenna rimanpudotus -, mutta kulttuurin arvot ovat kestävämpiä. Elokuvan voi katsoa monta kertaa, musiikkikappaleille toisto on jo itsestäänselvyys, mutta jääkiekko-ottelun uusinta on väljähtyneempää kuin hengitys sampanjahuuruisen illan jälkeen. Jos joku on toista mieltä, kyse lienee jonkinlaisesta fanista. Mitäpä minä sitä estämään, vaikka saattaisi olla parempaakin tekemistä.

Yksilötasolla urheilijan maailmanmestaruus on toki suuri juttu. Ellei sitten käy kuin Toivo Saloselle. Topi oli kotipaikkakunnan Muhoksen nuoriso/urheiluohjaaja ja kertoi meille alle kymmenvuotiaille, millaista oli palata kotiin luistelun maailmanmestaruuskisoista hopeamitali kaulassa. Lentokentällä olivat vastassa toimittajat, mutta Topille ei esitetty yhtään kysymystä. Kaikki menivät Juhani Järviselle, joka voitti kultaa. Että semmoinen kilpailu luistimilla. Minulle luistinmiehet tuovat aina mieleen hänet. Kertokaa terveisiä, jos hänen tuttujaan sattuu linjoille.

Jos jätetään isänmaallinen lippulaulu pois, Topin bravuuri urheiluleireillä oli se, että hän hyppäsi tasajalkaa voltin taakse. Luulenpa, että se oli samalla testi myös hänelle itselleen. Minkä ikäisenä? Varmaan noin nelikymppisenä, mutta vanhan kaartin lommoposkisena urheilijana hän näytti pikkupojan kokemattomin silmin sitä vanhemmalta. (Edit. Tsekkasin Wikipediasta, hän taisi olla tämän muistelman alkuperäisesityksessä 33-35 -vuotias.) Kuten urheiluihmiset tietävät lommoposkisuus on hyvä juttu: se on harjoittelun ja riittävän rääkin merkki.

Horatius, Diderot, Godard, Kaurismäki

En ole koskaan saanut luetuksi Dennis Diderotin Rameaun veljenpoikaa. Kauko Kareen suomentamana ja esipuhettamana vuoden 1970 painos on liimasidokseltaan heikko. Se sivuttuu irti sivuja kääntäessä.

Pariisissa käydessäni pari vuotta sitten kävin katsomassa Godardin ensimmäisiin kuuluvan elokuvan, jossa hän mm. pelleillen "iskee" Luxembourgin puistossa penkillä istuvia naisia. Kotimaisista elokuvista se toi tietysti heti mieleen Mika Kaurismäen esikoisen Valehtelijan, jossa Aki-veli tekee pääroolin.

"Onko hän filosofi vai vitsiniekka, valikoiva aristokraatti vai leventelevä, ryyppyjä ja ateriaa norkoileva boheemi."

Diderot'n Veljenpojan repliikit tulevat päinvastoin kuin Kaurismäellä pitkinä ja maalailevana, mutta karkeanhupaisia, liiottelevia ja vähätteleviä ne kyllä ovat nolemmilla.

Diderot'n (satiirin) vaikutteet tulivat Horatiukselta, jolle vain viisas on vapaa, mutta ajattelematon hupakko aina orja, oman itsensä ja lähimmäisensä orja.

Kun kirja oli lukematta, en tajunnut aiemmin, että Godardin elokuvan asetelma on suoraan Rameaun veljenpojasta. Kauko Kare kuvailee erään teoksen kohtauksen esipuheessa: "Tämä Filosofi eli 'Minä'-Diderot on lähtenyt eräänä päivänä asunnostaan kävelylle Palais Royaliin päin ja istahtanut Argensinin puiston penkille. Hän keskustelee itsensä kanssa politiikasta, rakkaudesta, mausta, taiteesta ja filosofiasta. Hän antaa ajatuksilleen vapan vallan, hänen henkensä seuraa jokaista mielijohdetta ja päähänpälkähdystä 'yhtä joustavasti kuin Allée de Foyn nuoret elostelijat seuraavat kadulla maleksevia naikkosia'. Ja Filosofi päätyy kirpeään itsetoteamukseen: 'Ajatukset, kas ne ovat minun naikkosiani'. Filosofi ei voi tyylisyistä lähteä kehittelemään tätä toteamusta. Mutta sitä kursailettomammin tuon kehittelyn suorittaa 'Hän', Veljenpoika, jonk Filosofi kohtaa Régence-kahvilassa."

Mutta mikä on tuon Godard-elokuvan nimi. Hän oli itse siinä pääosassa.