Kultaa - taikka kunniaa

Huimia kilpailuja. Yksi kulta ja kaksi finaalipaikkaa. Paradise Oskar ja Aki Kaurismäki jäivät virallisia palkintoja vaille, mutta taloutta tuollainen menestys epäilemättä korjaa/parantaa. (Jääkiekosta olen sopinut itseni kanssa, että en siitä enää puhu. Jääkiekkoilijan kesäloma, näet.)

Akateemikon Cannes-voiton tuoma varjoparaati Kauppatorilla olisi varmasti ollut ilmestys: noin 2000 facebook-fanittanutta olisivat epäilemättä tuoneet mukanaan toisen mokoman korkkaamaan, tällä kertaa kulttuurin nimissä. Jos, tuo niin kaunis jos.

Kaurismäen Le Havre on myyty 40 maahan. Se on hyvä tulos, kun ottaa huomioon, että elokuvaa on näytetty pari kertaa julkisesti. En tiedä moneenko maahan Axel Ehnström on onnistunut levynsä saamaan - Pohjoismaat plus Saksa ehkä. Kulttuurivientiä siis riittää näidenkin tapahtumien jälkeen. Sitä lasketaan nykyään euroissa, ei pelkästään debit-sarakkeessa.

Urheilukulttuuri on kertaluonteista - voitto tänään, huomenna rimanpudotus -, mutta kulttuurin arvot ovat kestävämpiä. Elokuvan voi katsoa monta kertaa, musiikkikappaleille toisto on jo itsestäänselvyys, mutta jääkiekko-ottelun uusinta on väljähtyneempää kuin hengitys sampanjahuuruisen illan jälkeen. Jos joku on toista mieltä, kyse lienee jonkinlaisesta fanista. Mitäpä minä sitä estämään, vaikka saattaisi olla parempaakin tekemistä.

Yksilötasolla urheilijan maailmanmestaruus on toki suuri juttu. Ellei sitten käy kuin Toivo Saloselle. Topi oli kotipaikkakunnan Muhoksen nuoriso/urheiluohjaaja ja kertoi meille alle kymmenvuotiaille, millaista oli palata kotiin luistelun maailmanmestaruuskisoista hopeamitali kaulassa. Lentokentällä olivat vastassa toimittajat, mutta Topille ei esitetty yhtään kysymystä. Kaikki menivät Juhani Järviselle, joka voitti kultaa. Että semmoinen kilpailu luistimilla. Minulle luistinmiehet tuovat aina mieleen hänet. Kertokaa terveisiä, jos hänen tuttujaan sattuu linjoille.

Jos jätetään isänmaallinen lippulaulu pois, Topin bravuuri urheiluleireillä oli se, että hän hyppäsi tasajalkaa voltin taakse. Luulenpa, että se oli samalla testi myös hänelle itselleen. Minkä ikäisenä? Varmaan noin nelikymppisenä, mutta vanhan kaartin lommoposkisena urheilijana hän näytti pikkupojan kokemattomin silmin sitä vanhemmalta. (Edit. Tsekkasin Wikipediasta, hän taisi olla tämän muistelman alkuperäisesityksessä 33-35 -vuotias.) Kuten urheiluihmiset tietävät lommoposkisuus on hyvä juttu: se on harjoittelun ja riittävän rääkin merkki.