DOKUMENTIN YTIMESSÄ 55: SELOSTAJAT III

Orionissa (Eerikinkatu 15) keskiviikkona 1.12.2010m alk. klo 17.00

DOKUMENTIN YTIMESSÄ 55: SELOSTAJAT III:
NUO MAINIOT SANASEPOT JA VIIHDYTTÄVÄT KIELIKELLOT

Kulttuurin selostajat ennen sotia olivat harvassa. Heihin lukeutui kirjailijapiireissä liikkuva lausuntataiteilija Kaarlo Marjanen, jonka perusteellinen ja persoonallinen ääntämys antoi riittävän substanssin Lauri Pulkkilan Filmistudion vielä alkeelliselle ääniraidalle. Yhtiön äänittämön palveluita hyödynsivät Aho & Soldan, Oy Adams sekä Kansatieteellinen Filmi Oy.

Marjanen niitti äänellään heinää Eino Mäkisen ja Kustaa Vilkunan perinnefilmissä Ruoveden heinänteko ja heittäytyi oli kansanomaiseksi muissakin yhtiön filmeissä 1936–1939. Hyppy talonpoikaisista arvoista vasemmalle osui vuodelle 1939, kun Marjanen tarjosi äänensä Suomen Sosialidemokraattisen Puolueen vaalielokuvalle Elämä ihmiselle.

Samana vuonna naisselostajista ensimmäinen avasi äänensä Suomi-Filmin katkeran nostalgisessa kuvassa Vanha Viipurimme. Tiukka ja kirkas sointu kuului yhtiön suosimalle näyttelijättärelle Hilkka Helinälle. Hän nostatti henkeä myös Risto Orkon Taistelun tien duettona yhdessä Turo Kartton kanssa. Lisäksi selostajan tyyli sopi Valtion Tiedotuslaitokselle, kun sodan enteitä puhallettiin täysin palkein liekkiin lyhytkuvassa Sireenien kukkiessa. Vielä 1964 Helinän selostusta kuullaan, tällä kertaa tieteellisen asiallisena Helsingin yliopiston fysiologianlaitoksen filmiharvinaisuudessa Tutkijan työtä.

Vakavana soiva Helinä sai Mai-Brit Heljosta notkean ja humoristisen jatkajan. Heljo oli Janne Hakullisen mainostoimiston muusa ja Kansan Elokuvan puhuva kaunotar, kunnes siirtyi käsikirjoittaja Jukka Virtasen ja äänittäjä Aarre Elon kanssa Yleisradion leipiin. Ura urkeni televisioteatterin näyttelijättärenä. Vuonna 1958 Mai-Brit Heljo ja Kaarlo Halttunen olivat vielä sopivasti Ajan Kuvastimen selostajapari, kun Suomen Trikoon 19-vuotias mainossihteeri Pirkko Mannola vastaanotti kruunun, valtikan ja muut Miss Suomen symbolit.

Joukko akateemisesti sivistyneitä selostajia oli kuitenkin ylitse muiden muodostaen maisteritutkintoineen uuden sodanjälkeisen selostajien eliitin. Suurjuoksijan kaima Paavo Nurmi taipui monelle raidalle ja tuli kuulluksi sadoilta filmeiltä. Työnantajia olivat Arvo Tammisen Filmileijona sekä nuoremman Veli Tammisen Filmiseppo. Talvella 1953 maisteri Nurmelle koittivat tähtihetket, kun hän seurasi Arvo Tammisen yksinoikeutettuna uutisankkurina universaalimissi Armi Kuuselan ja hänen filippiiniläisen miehensä, miljonääri Gil Hilarion messukiertuetta ympäri Suomen. Muotia Napapiirillä oli päätöskuvana ikimuistoinen Hotelli Pohjanhovin kekkereistä.

Elokuvailmaisua radiodokumenteissaan lähestynyt reportteri Martti Silvennoinen sai Suomi-Filmin vuosistaan ratkaisevat virikkeet. Silvennoinen aloitti radiossa 1949 ja kohta myös sanamaalailun mielikuvien mestarina monenmoisissa lyhytfilmeissä. Armin päivä -alkupala oli Silvennoisen esikoisia, taitavasti puhuttu tunnelmapala Budapest-konvehtien nautiskelijasta filmitähteytensä nousukiidon hetkellä. Kaksikymmentä vuotta myöhemmin Suomi-Filmin Nigeria sytytti Afrikassa radiodokumentteja tehneen Silvennoisen elokuvaselostajaksi viimeisen kerran. Kömpelyyksistään huolimatta elokuva esitteli maan asujamiston tilaa rohkeasti sosiaalipoliittisesta kulmasta.

Yli 300 lyhytkuvasta kuultiin vuosina 1955–1962 toisenlainen ääni. Mies äänen takana oli Suomi-Filmin lyhytkuvaosaston käsikirjoittaja, leikkaaja ja ohjaaja Olavi Puusaari, jonka ura jatkui vuodesta 1963 Suomen Television dokumenttiosaston ohjaajana ja tuottajana. Sitä ennen Puusaari oli käsikirjoittanut ja selostanut Suomi-Filmin historiadokumentteja sekä käynnistänyt Kansallismuseon kanssa uuden kansatieteellisen elokuvan. Puusaari oli myös Finlandia-Katsauksien selostaja kylmässä sodassa, kuten vuoden 1961 marraskuisessa Finlandia-katsauksessa 567, kun Urho Kekkosen valtiovierailu Yhdysvaltoihin oli päättymässä yöpakkasiin ja noottikriisiin.

Vuonna 1945 alkoi lyhytelokuvienkin alueella kreivillinen ajanlasku. Carl-Erik von Creutz oli vuodesta 1939 yleisradion kuuluttaja, sodan päättyessä jo eetteriä hallitsevan instituution keskeinen henkilöitymä ja siksi aatelisen naisdokumentaristi Brita Wreden äänivalinta Lapin tuho -dokumenttiin. Sen von Creutz selosti vielä vaisusti mollissa, vaikka omasi myös pehmeän ja elämänmyönteisen soundin, joka tarttui lyhytkuvan kaikkiin mahdollisiin lajeihin maan kaikkien elokuvayhtiöiden palveluksessa.

Ääni venyi moneksi. Von Creutz oli ohjelmistoista puhelimen kautta tiedottava ”neiti elokuva” ja Jouppilan nelosissa suurperheisten sänkyopas. Olympiaradio 1952 oli esittely radion toiminnasta Helsingin olympiavuonna selostajanaan tietysti mister radio. Kun elokuva-ala kokosi kameransa tiivistääkseen sodasta nousseen maan ensimmäisten filmiviikkojen kaikki 20 ensi-iltaa lyhytkuvaksi, oli selostajan nimi jo lausumattakin selvä.

Ilkka Kippola ja Jari Sedergren 1.12.2010

Esitettävät elokuvat:

Hämeenkyrön henänteko
Suomi 1936. Tuotanto: Kansatieteellinen Filmi. Ohjaus: Kustaa Vilkuna ja Eino Mäkinen. Käsikirjoitus: Kustaa Vilkuna. Kuvaus: Eino Mäkinen. Selostus: Kaarlo Marjanen. Digibeta: 9 min.

Elämä ihmiselle
Suomi 1939. Tuotanto: Filmistudio. Tilaaja: SDP. Ohjaus: Lauri Pulkkila. Käsikirjoitus: Edving Méling. Kertoja: Kaarlo Marjanen. Digibeta: 5 min.

Vanha Viipurimme
Suomi 1939. Tuotanto: Suomi-Filmi. Ohjaus ja käsikirjoitus: Topo Leistelä. Kuvaus: Uno Pihlström. Selostus: Hilkka Helinä. Digibeta: 7 min.

Tutkijan työtä
Suomi 1961. Tuotanto: Suomi-Filmi. Ohjaus: Harry Lewing. Kuvaus: Uno Pihlström jaa Alvar Wilska. Selostus: Hilkka Helinä. Digibeta: 8 min.

Ajan Kuvastin 42
Suomi 1958. Tuotanto: Kansan Elokuva. Ohjaus: Heimo Palander. Käsikirjoitus: Jukka Virtanen. Kuvaus: Heimo Palander. Selostus: Mai-Brit Heljo ja Esko Hytönen. Digibeta: 8 min.

Keskitystä keittiössä
Suomi 1951. Tuotantoyhtiö: Suomen Osuuskauppojen Keskuskunta. Ohjaus ja käsikirjoitus: Hilja Lahti. Kuvaus: Heikki Jokimäki. Selostus: Irma Tyllinen ja Paavo Nurmi. Digibeta: 11 min.

Muotia Napapiirillä
Suomi 1955. Tuotanto: Filmileijona. Ohjaus: Arvo Tamminen. Kuvaus: Veli Tamminen ja Kalevi Lavola. Selostus: Paavo Nurmi. Digibeta: 9 min.

Armin päivät
Suomi 1953. Tuotanto: Suomi-Filmi. Tilaaja: Huhtamäki yhtymä Oy. Ohjaus: Orvo Saarikivi. Käsikirjoitus: Kaarina Sarkola. Kuvaus: Yrjö Aaltonen, Aimo Jäderholm ja Uno Pihlström. Selostus: Martti Silvennoinen. Digibeta: 4 min.

Nigeria
Suomi 1969. Tuotanto: Suomi-Filmi. Ohjaus: Aimo Jäderholm ja Ari Orko. Käsikirjoitus ja selostus: Martti Silvennoinen. Digibeta: 10 min.

Finlandia-Katsaus 567
Suomi 1961. Tuotanto: Finlandia-Kuva. Ohjaus: Harry Lewing. Kuvaus: Niilo Heino, Ossi Taivainen. Leikkaus: Eero Sinikannel ja Harry Lewing. Digibeta: 8 min.

Olympiaradio 1952
Suomi 1952. Ohjaus: Harry Lewing. Käsikirjoitus: Veli Virkkunen. Kuvaus: Uno Pihlström. Selostus: Carl-Erik Creutz. Digibeta: 8 min.

Jouppilan neloset
Suomi 1954. Ohjaus: Holger Harrivirta. Kuvaus: Unto Kumpulainen. Selostus: Carl-Erik Creutz. Digibeta: 3 min.

Filmiviikko 1949
Suomi 1949. Tuotanto: Suomi-Filmi. Ohjaus: Yrjö Haapanen. Käsikirjoitus: Harry Lewing. Kuvaus: Unto Kumpulainen, Reino Tenkanen, Aimo Jäderholm, Hannu Leminen, Eino Itänen, Vilho Pitkämäki. Selostus: Carl-Erik Creutz. Digibeta: 9 min.

Näin syntyi nykypäivä

Orionissa, Eerikinkatu 15, tänään klo 17: Veikko Itkosen Näin syntyi nykypäivä (1951). Hesarin Minne mennä tänään -sivulla puhuttiin sen yhteydessä kokoelmateoksesta. Hyvin keksitty uusi nimi tällaiselle arkistofilmeistä koostetulle pitkälle elokuvalle 1900-luvun alkupuolen tapahtumista. Tavallisesti sitä nimitetään kompilaatioelokuvaksi. Sen suomalainen, käytöstä tosin jatkosodan jälkeen pois jäänyt nimitys on leike-elokuva.

Tänään esillä olevan elokuvan esite löytyy hämmästyttävää kyllä jo etukäteen Sediksen elokuvablogista.

Eikä tässä todellakaan kaikki. Esittelen paikan päällä elokuvan tai oikeammin sen tekijän Veikko Laihasen. Luulisin. Esittely on tänään vielä keksittävä. Kollegani Ile myötäilee jossakin etummaisista penkkiriveistä. Hänen vuoronsa oli viime kerralla mainoksista puhuttaessa.

Parin vuoden ja noin viidentoista esityskerran kestäneen tauon jälkeen talollemme yleensä varsin ystävällismielinen Hesarikin oli noteerannut live-esiintymisemme ohjelmatiedoissa. Tavallisesti ne on - päinvastoin kuin muiden vieraiden tai vastaavien esittelijöiden kohdalla - järjestelmällisesti poistettu. Liekö syynä se, että nyt esillä on HS:n 50 v. juhlaelokuva. Tämä tietysti hymiön takaa lausuttuna.

Merkintä siitä, että näitä elokuvia esityskausi toisensa jälkeen esiin tuova Dokumentin ytimessä -sarjamme on saanut samalla 43. osansa, on poistettu päivittäistiedoista oman arkistommekin esittelyvihkosta. Tällainen kulttuurinen brandi on painolasti ja leima, joka karkottaa katsojia. Kun vaan tietäisi kenet, sillä johan nämä katsojat kohta nimeltä tuntee kaikki.

Mutta kyllä me viisikymmentä osaa teemme. Vasta sitten hyppäämme tynnyriin ja laskemme alas Niagaraa.

Siteeraan itseäni: "Veikko Itkonen oli vakava kilpailija Risto Orkolle valittaessa olympiafilmin tekijöitä Helsingin olympialaisiin. Hävittyään niukasti tarjouskilpailun hän tarttui välittömästi hänelle tarjottuun Helsingin Sanomien dokumenttiprojektiin, joka valmistui ajallaan lehden tasavuosijuhlien kunniaksi.

Itkonen onnistui keräämään suuren osan siitä kotimaisesta varhaisesta elokuvasta, mikä oli löydettävissä. Tärkeimmäksi varhaisen kotimaisen elokuvan arkistoksi osoittautui Itkoselle sotavuosilta kovin tuttu puolustusvoimain elokuva-arkisto. Nykyisin Näin syntyi nykypäivä on monelle autonomian ajan otokselle ainoa lähde. Originaalit ovat tuhoutuneet.

Itkonen ei tyytynyt pelkästään kotimaisiin löytöihin, vaan kiersi sodan jälkeisissä olosuhteissa harvinaisella tavalla läntisiä arkistoja Yhdysvalloissa, Englannissa, Ranskassa ja Saksassa ja valikoi elokuvaansa varsin näyttäviä uutiskatkelmia vuosisadan elokuvastusta historiasta. Neuvostoarkistoihin Itkoselle ei ollut pääsyä, jos kohta haluakaan.

Elokuvan kronologista kulkua ryydittävät kotimaisten elokuva-aarteiden ja ulkomaisten uutisnäytteiden lisäksi tilaajan ja sponsorin, Helsingin Sanomien uutisotsikot. Harvoin näin avokätisesti jaettu mainos on ansainnut paikkansa. Sen huomasi sensuurikin, joka katsoi veroluokasta päätellen mainosta sormiensa välistä. Erkon mainostaminen tunnustettiin reilusti kulttuurityöksi."

Tulukeepa vilimille!

Dokumentin ytimessä 42 Makeimmat mainokset

Dokumentin ytimessä 42: Makeimmat mainokset tänään Orionissa (Eerikinkatu 15) alkaen klo 17.00

Vuonna 1933 oli astunut voimaan ns. veronalennuslyhytkuvajärjestelmä, ja elokuvasensuurin tehtäväksi jäi erotella verohelpotuksiin pääkuvansa oikeuttavat kulttuuripuitoiset alkufilmit kaupallisista lyhytkuvista. Mainoselokuva ei kuitenkaan kutistunut heti minuuttialkupalan muotoon. Sen osoittavat Havin yli puolen tunnin mittainen mainosmusikaali Pikku Myyjätär sekä moniosainen messufilmi Suomen Toiset Ravinto- ja nautintoainemessut.

Jo näitä ennen oli ilmestynyt Ravintolayleisöä kameran silmällä. Se on lyhytelokuva, jossa nähdään mainoselokuvan prototyyppi. Kehystarinana on "ilta ravintolassa", mukana mm. Suomen Valentino eli Teuvo Tulio ja Harold Lloydin doppelgänger Josef Liebkind. Product placement ei olllut silloinkaan tuntematon ilmiö – esiteltäviä tuotteita ovat turkkuri Hilbert Lähteisen turkikset, Nokian päällyskengät, Kultanauha-margariini, Stadion-kahvi, Kultareuna-kerma, Pikku-Fennia -savukkeet ja Lahden erikoisolut.

Suomi-Filmin Pikku myyjätär tunnistettiin mainokseksi tavalla, joka sai Ilta-Sanomien nimim. J. Sn.:n valittamaan: "Pikku myyjätär on puhdas mainosfilmi, joten ei voi periaatteessa olla valittamatta sitä, että yleisö pannaan maksamaan siitä reklaamista, jota sille melkein puolen iltaa tyrkytetään." Arvostelija halusi kuitenkin lieventää sanomaansa, sillä hän jatkoi: "Tässä huomautus vain periaatteessa. Sillä itse asiassa Pikku myyjätär kulkee uusia uria, sisältää näppärän juonen ja monta onnistunuttakin kohtausta."

Suomi-Filmi perusti mainosfilmiosaston 1932. Sen ensimmäinen päällikkö oli Carl von Haartman, joka ei pysynyt tehtävässään neljää kuukautta pidempään. Apulaisena toimi Hugo Kaipio. Koko osasto lakkautettiin marraskuussa 1933. Tulosta ei juuri ollut syntynyt, mutta sentään Havi Osakeyhtiön tilaama ja yhtiön tuotteita mainostava lyhytelokuva Pikku myyjätär. Elokuvan valmistuminen ajoitettiin Yksityisyritteliäisyyden viikolle. Sitä esitettiin samaan aikaan valmistuneen Herrat täysihoidossa –elokuvan yhteydessä.

Nimiosassa Pikku myyjättäressä on ensikertalainen Martta Kontula, miespääosassa Kaarlo Angerkoski. Palvelijana tapaamme ensi kerran valkokangaselokuvasssa Siiri Palmun. Hänet tunnetaan myöhemmin varsin hyvin Siiri Angerkoskena. Elokuva jäi Georg Malmsténin ainoaksi ohjaukseksi.

Elokuvan tarkastusmitta oli 1035 metriä eli 38 minuuttia. Elokuva laskettiin jatkosodan aikana uudelleen markkinoille 16 mm:n kaitafilminä, joka oli 23 minuutin mittainen. Aivan kaikki tämäkään ei ole säilynyt, tallella on 15 minuutin versio ilman alkutekstejä.

Dokumenttielokuvien kysyntää ja tarjontaa ohjasivat 1920-luvulta lähtien suurten teollisuuslaitosten markkinat. Kuvia dominoi tuotantoprosessien mahti eikä kuluttajia juuri hellitty esteettisillä näyillä. Näkökulman lasi-, keramiikka-, huonekalu- ja sisustustuotantoihin avasivat ensin Arabia, Riihimäen lasi, Karhumäki, Nokia, Finlayson, myöhemmin myös Iittala, Ahlströmin Artek sekä Lahden Asko. Vasta 1950-luvun kansainvälinen näyttelytoiminta nosti osan tehtaiden tuotesuunnittelusta taiteeksi, jakoi keskinäiset reviirit ja vahvisti taideteollisuudesta puhumisen stereotypiat. Ne kehystivät myös kansallista muotoilua esitteleviä filmejä, joita levitettiin Suomi-kuvan lähettiläinä ulkomaille.

Ensimmäinen taideteollisuusnäyttely pidettiin Kaivopuistossa 1876. Mutta vasta Suomen Messujen tilausfilmi Suomen toiset ravinto- ja nautintoainemessut (1932) piti sisällään ensimmäisen elokuvatun taidelasiesittelyn. Lapuanliikkeen marssi oli tauonnut, talouslama vaihtunut iloisiin tunnelmiin. Lasien kimallus sopi hyvin kiinnitettäväksi filminauhalle elintarvikemessujen kattauskilpailujen yhteydessä. Kilpailuihin valikoidut Karhumäen ja Riihimäen Lasin tuotteet olivat syystäkin somistajien mieleen. Ne olivat tuoneet maallemme kosolti kunniaa ja palkintoja Barcelonan ja Antwerpenin maailmannäyttelyistä kuten elokuvan selostaja uutisoi.

Elokuvateatterien mainoselokuvia kutsuttiin yleisesti alkupaloiksi. Hämäävän nimen takana oli Finlandia-Kuvan tuotantopäällikkö Holger Harrivirta, joka keksi tämän eufemismin sodan jälkeen valkokankailla pyörineille kolmen minuutin tietoiskuille. Ne olivat Suomen eduskunnan tilaamia filmejä, joilla nostettiin kansalaisaktiviteetteja vaalien yhteydessä.

Säännöstelyn lieventyessä markkinoille tulivat ensimmäiset kaupalliset mainosfilmit. Huhtamäki OY:n Ipnos Keksit ja Kahvi OY:n Oka-mainospalat olivat Finlandia-Kuvan valmistamia.
Amerikkalaisen mainoskulttuurin sanansaattaja Suomessa oli Yhdysvalloissa tomittajaksi opiskellut Veli Tamminen. Vuonna 1938 Tamminen oli perustanut Mainoselokuvayhtiö Tamko Oy:n. Hän suunnitteli Mainostoimisto Erva-Latvalalle sekä mainosmyyjä John Thilénille 32 lyhyttä 22 sekunnin mainosta. Mainosfilmien rahasampo särkyi sotaan.

Tamminen hyödynsi ammattijuontajien tuttua ääntä ja amerikkalaistyylisiä iskulauseita. Tuttuus oli olennaista myös silloin, kun mainoksien ääneksi palkattiin tunnettuja laulajia. Käytössä oli play back –menetelmä. Tamkon Figarol-pastillimainos yhdisti mainoksen ja korkeakulttuurin, kun oopperalaulaja Erkki Eirto (1907–1954) tulkitsee Mozartin oopperasta Figaron häät tunnettua aariaa. Eirton ylistystä kurkkupastilleille levitettiin uskomattomasti Päivi Wasastjerna-Hovin mukaan 180 kopiolla!

Sotien jälkeen Finlandia-Kuvan Pekka Kotkavuori kehitteli kotimaista mainosfilmiteollisuutta suuryhtiö Filmitalon toimitusjohtajana. Viihtellisen mainoksen kannattajana Kotkavuori nappasi Tammiselta malliksi lauletut mainokset. Amerikkalaisen esikuvien mukaan musiikiksi valikoitui Atlanta -kermamainoksissa moderni jazz "jinglismiksi" kutsuttuna toistosäkeenä – sieltä kumpuaa myös myöhempien aikojen radiotermi jingle. Mainoksen lopun laulettu huipennus oli Kotkavuoren uutuuksia. Viisikymmentäluvun puolivälistä lähtien näissä mainoksissa kunnostautuivat erityisesti Tapio Rautavaara ja Tarmo Manni.

Hellaksen ja Fazerin keksit ja makeiset saivat ensimmäisenä värillisen ilmeen. Asialla oli Felix-Filmin perustanut veteraanikuvaaja Felix Forsman. Kehitys- ja laboratoriotyöt vuosina 1949 – 1952 tehtiin Belgiassa sinertäväsävyiselle gevacolour -filmille. Suomi-Filmin lyhytkuvaosasto seurasi perässä. He laboroivat värimainoksensa Englannissa ja Tanskassa geavertin runkofilmille. Vuodesta 1955 värimaailma vaihtui Kodakin Eastman-sävyihin.

Yhtiön tilaushankkijana toimi jonkin aikaa makeistehdas Chymoksen mainospäällikkö Reino Hirviseppä. Nimimerkki "Palle" suunnitteli vuonna 1952 Suomi-Filmille ensimmäisen riemastuttavan värimainoksen Skottilainen toffeekaramelli. Sitä seurasivat kymmenet uudet riimitetyt mainokset.

Suomi-Filmi perusti oman värifilmilaboratorion, jota muutkin yhtiöt alkoivat käyttää vuodesta 1958 lähtien. Ohjaaja Kari Uusitalo, kuvaaja Reijo Lås ja Mainostomisto Liikemainonnan kekseliäs copywriter hyödynsivät ensimmäisten joukossa uutta tekniikkaa. Tupakan ystäville syntyi houkutteleva Klubi Seiska -sarja. Solistitähtenä loisti Brita Koivunen, joka iskosti nuorenkin katsojakunnan mieliin Happy Days -sävelin savukkeiden piristävästä vaikutuksesta.

Felix-Filmi ja sen kilpailija Suomi-Filmi jatkoivat edelleen myös mustavalkomainoksien valmistamista. Forsmanin uusin oivallus oli sijoittaa Tapio Rautavaaran laulamia valistusviisuja Perheenemäntien kotitalousfilmiin. Suomi-Filmi suosi jouhevasti sanoittavaa Justeeria. Kauko Käyhkön Kipparikvartetti lauloi ikimuistoisesti mm. Mallasjuoman Junttali-Poo -kaljaballadin, minkä Käyhkö alun perin oli säveltänyt tunnukseksi Reino Helismaan käsikirjoittamaan elokuvaan.

– Ilkka Kippola ja Jari Sedergren 9.4.2007

Esitettävät elokuvat ovat:

Ravintolayleisöä kameran silmällä
Suomi 1930. Tuotantoyhtiö: Ab Mainos Oy. Suunnittelu: Ragnar Hartwall, Teuvo Tulio, Valentin Vaala. Pääosissa: Hanna Taini, Josef Liebkind, Teuvo Tulio. 5'30'' min

Pikku myyjätär
Den lilla försäljerskan
Suomi 1933. Tuotantoyhtiö: Suomi-Filmi Oy. Tuotantopäällikkö: Risto Orko. Tuottaja: Aarne Wuorenheimo. Studiopäällikkö: Armas Fredman. Ohjaus: Georg Malmstén. Käsikirjoitus: Theodor Luts, Georg Malmstén, Oiva Turunen. Kuvaus: Theodor Luts. Kamera-assistentit: Sulo Tammilehto. Äänitys: Rafael Ylkänen. Äänitysassistentti: Hugo Ranta. Leikkaus: Theodor Luts. Lavastus: Carl Fager, Armas Fredman. Naamiointi: Aarne Kuokkanen. Musiikki: Georg Malmstén. Laulujen sanat: R. R. Ryynänen. Valokuvat: Kosti Lehtinen. Pääosissa: Kaarlo Angerkoski (musiikkiopistolainen Kalle), Martta Kontula (pikku myyjätär), Heikki Välisalmi (hra Keinänen), Hilja Jorma (rva Keinänen), Ellen Parviainen (Elsa Keinänen), Eero Eloranta: (kauppakoululainen Jaakko), Siiri Palmu (palvelijatar Mari), Ella Eronen (eräs ostaja), Kaija Suonio (pyykkäri), Juhani Turunen (Juhani Keinänen), Greta Pitkänen (nainen kutsuilla), Laila Richter (nainen kutsuilla). Helsingin ensi-ilta: 3.12.1933. VET: 227 – S – alkup. 1035 m (38 min), tallella 15 min

Suomen toiset ravinto- ja nautintoainemessut
Suomi 1933. Tuotantoyhtiö: Suomi-Filmi. Tuotanto: Erkki Karu. Kuvaus: Eino Kari, Frans Ekebom. Ääni: Hugo Ranta. Musiikin suunnittelu: Tapio Ilomäki. VET 56/14.1.1933. 330 m / 12 min. Esitettävä toimite: 6 min. DVD.

Sikamainen juttu
Suomi 1943. Tuotantoyhtiö: Finlandia-Kuva Oy. Tilaaja: Kansanhuoltoministeriö ja Valtion Tiedoituslaitos. Suunnittelu: Holger Harrivirta. Kuvaus: Holger Harrivirta, Björn Soldan. 3'45'' min

Finlandia-kuvan alkupaloja 1 ja 3 (Vaalimainos I ja II)
Suomi 1945. Tuotantoyhtiö: Finlandia-Kuva Oy. Tilaaja: Suomen eduskunta. Suunnittelu: Holger Harrivirta. 7 min

Elokuvateatteri Aloha
Suomi 1946. Tuotantoyhtiö: Arvo-Filmi Oy. Tilaajat: Airam Oy, Riihimäen Lasi Oy, Idman Oy, veljekset Lampila ja Veikko Mustosen maalausliike. Suunnittelu ja kuvaus: Arvo Heinonen. 3'20'' min

Murto-Kalle
Suomi 1948. Tuotantoyhtiö: Filmi-Kuva Oy. Tilaajat: Oy Veikkaus Ab. Suunnittelu: Veikko Itkonen. Näyttelijä: Uuno Montonen. 2 min

Parran pärinää
Suomi 1948 / 1952. Tuotantoyhtiö: Suomen Filmiteollisuus Oy. Suunnittelu ja selostus: Topo Leistelä. 2 min Mainostuksen kohteena Olympia 1952-partaterät.

Oka kahvi – alkupala
Suomi 1950. Tuotantoyhtiö: Finlandia-Kuva Oy. Tilaaja: Kahvi Oy. Suunnittelu: Holger Harrivirta. Musiikki ja laulun sovitus: George de Godzinsky Laulu: Auvo Nuotio "Pedro-poika". 2'20'' min

Joulukatu Aleksi
Suomi 1951. Tuotantoyhtiö: Finlandia-Kuva Oy. Tilaaja: Aleksanterinkatu ry ja Helsingin kaupunki. Suunnittelu: Holger Harrivirta. Kuvaus: Uno Pihlström. Laulu: "Aleksin rytmi", es. Georg Malmstén ja Aleksin Rytmiorkesteri. Sanoitus ja sovitus: Toivo Kärki. 1'50'' min

Fazerin mainospala Parsinneula
Suomi 1950. Tuotantoyhtiö: Felix-Filmi Oy. Tilaaja: Karl Fazer Oy. Suunnittelu ja kuvaus: Felix Forsman. Lukija: Rauha Rentola. Teksti: H.C. Andersenin satu "Parsinneula". 3 min

Skottilainen toffee-nyyttikestit
Suomi 1952. Tuotantoyhtiö: Finlandia Kuva Oy. Tilaaja: Huhtamäki yhtymä, Makeistehdas Hellas. Suunnittelu, käsikirjoitus: Reino Hirviseppä. Kuvaus: Uno Pihlström. 2 min

Ipnoksen ankanpoikanen
Suomi 1952. Tuotantoyhtiö: Finlandia Kuva Oy. Tilaaja: Huhtamäki yhtymä, Ipnos. Suunnittelu: Holger Harrivirta. Laulu: es. Kauko Kokkonen ja Aino Lehtimäki, sanat: Reino Hirviseppä. 1'15'' min

Ritaripuku – alkupala
Suomi 1952. Tuotantoyhtiö: Finlandia Kuva Oy. Tilaaja: Tampereen Pukutehdas. Suunnittelu: Mainostoimisto SEK. Kuvaus: Aimo Jäderholm. Laulu: Kipparikvartetti (100 % ääni), san. ja sov. Kauko Käyhkö (Justeeri) ja Harri Bergström. 1'30'' min

"Pam-Pam" –alkupala
Suomi-Filmi Oy. Tuotantoyhtiö: Suomi-Filmi Oy. Tilaaja: SOK. Suunnittelu: T. Viinikainen. Kuvaus: Niilo Hieno ja Yrjö Aaltonen. Laulu: Krister Köysti, sov. Tapio Ilomäki. 2'15'' min

Dura Gloss – Lakkaa lakkaamatta!
Suomi 1953. Tuotantoyhtiö: Suomi-Filmi Oy. Tilaaja: Tampereen rohdos. Suunnittelu ja selostus: Reino Hirviseppä. Kuvaus: Aimo Jäderholm. 2'10'' min

Siesta alkupala
Suomi 1954. Tuotantoyhtiö: Felix-Filmi Oy. Tilaaja: Karl Fazer Oy. Suunnittelu ja kuvaus: Felix Forsman. Musiikki: Einar Englund ja George de Godzinsky. Laulu: Maire Siren. Laulun sanat: Jouni Apajalahti. 1 min

Armin päivät - alkupala
Suomi 1955. Tuotantoyhtiö: Suomi-Filmi Oy. Tilaaja: Huhtamäki yhtymä, Hellaksen makeistehdas. Ohjaus: Orvo Saarikivi. Kuvaus: Aimo Jäderholm, Yrjö Aaltonen, Uno Pihlström. Pääosassa: Armi Kuusela-Hilario. 2'40'' min

Kotitalousfilmi perheenemännille (otteita)
Suomi 1953–1955. Tuotantoyhtiö: Felix Filmi Oy. Tuottaja: Oy Kotitalousfilmi. Tilaajat: Suomen Trikoo, Paulig, Turun Saippua. Suunnittelu ja käsikirjoitus: Ritva Huttunen-Ritvala. Kuvaus: Felix Forsman, Pertti Nyberg, Erkki Salojärvi. Laulut: Säv., san. ja sov. Tapio Rautavaara. 8 min. Mainosjaksot: Suomen Trikoon kevät- ja syysohjelmistoa (1954-55), Neulojen sihinää (1953) ja Suno Laaja (1955).

Alku-karamelli
Suomi 1954. Tuotantoyhtiö: Finlandia-Kuva Oy. Tilaaja: Makeistehdas Brunberg Oy. Suunnittelu: Holger Harrivirta. Kuvaus: Niilo Heino. Laulu: es. Kipparikvartetti, san. Reino Hirviseppä, sov. Kauko Käyhkö. 1'30'' min

Kalifax
Suomi 1954. Tuotantoyhtiö: Felix-Filmi Oy. Tilaaja: Karl Fazer Oy. Suunnittelu: Felix Forsman. Pääosissa: Matti Aulos (kalifi), revyyteatteri Punaisen Myllyn tanssitytöt. 1'20'' min

Kimara alkupala
Suomi 1954. Tuotantoyhtiö: Felix-Filmi Oy. Tilaaja: Huhtamäki yhtymä, Hellaksen makeistehdas. Suunnittelu: Felix Forsman. Kuvaus: Pertti Nyberg. Laulu: Hungarian, Kasakka-kvartetti (100 %). 1 min

Junttali-poo –alkupala
Suomi 1954. Tuotantoyhtiö: Suomi-Filmi Oy. Tilaaja: Oy Mallasjuoma Ab. Ohjaus: Niilo Heino. Käsikirjoitus: Reino Hirviseppä. Kuvaus: Niilo Heino. Laulu: Kipparikvartetti (100 %), san. ja sov. Kauko Käyhkö (Justeeri). 3'20'' min

Kipparipurkka
Suomi 1956. Tuotantoyhtiö: Finlandia-Kuva Oy. Tilaaja: Chymos Oy. Suunnittelu: Harry Lewing. Kuvaus: Niilo Heino. Sanoitus: Reino Hirviseppä. Laulu: Kipparikvartetti. 1 min

Ankkurit
Suomi 1957. Tuotantoyhtiö: Suomi-Filmi Oy. Suunnittelu: Yrjö Aaltonen. Kuvaus: Yrjö Aaltonen ja Väinö Kolhonen. Laulu: Kipparikvartetti, san. Reino Hirviseppä, sov. Kauko Käyhkö. 1 min

Atlanta musiikkikauppa
Suomi 1957. Tuotantoyhtiö: Finlandia-Kuva Oy. Suunnittelu: Pekka Kotkavuori. Laulu: es. Tarmo Manni (100 %), san. ja sov. Tapio Rautavaaara. 2'10'' min. Mainostettu tuote on Atlanta-kerma.

Hartwallin Jaffa-filmi
Suomi 1957. Tuotantoyhtiö: Allotria-Filmi Oy. Tilaaja: Oy Hartwall Ab. Tuotantosuunnittelu: Erik Blomberg. Ohjaus: Aarre Elo. Käsikirjoitus: Vallu Virtanen. Kuvaus: Jukka-Pekka Kinnunen. 1'20'' min

Mallasjuoman mainospala N:o 6: Lahden B I
Suomi 1957. Tuotantoyhtiö: Allotria-Filmi Oy. Tilaaja: Oy Mallasjuoma Ab. Tuotantosuunnittelu: Erik Blomberg. Ohjaus: Vallu Virtanen. Kuvaus: Jukka-Pekka Kinnunen. Äänitys: Aarre Elo. Näyttelijät: Ruth Johanson ja Pertti Pasanen. 1'10'' min

Verhan alkupala
Suomi 1957. Tuotantoyhtiö: Suomi-Filmi Oy. Ohjaus: Harry Lewing. Kuvaus: Niilo Heino. Lausunta: Reino Hirviseppä omiin sanoihin. Pääosissa: Elina Salo ja Ville–Veikko Salminen. 2'10'' min. Mainostettu tuote on Oy Verhan miesten asusteet.

Klubi 7: Alkupalat I – III: "Pukumuotia"," Autostory" ja "Tanssiva pari"
Suomi 1959. Tuotantoyhtiö: Suomi-Filmi Oy. Tilaaja: Oy Rettig Ab. Ohjaus: Kari Uusitalo. Suunnittelu: Mainostoimisto Liikemainonta. Kuvaus: Reijo Lås. Leikkaus: Allan Pyykkö. Äänitys: Eero Sinikannel. Laulu: Brita Koivunen (100 %): Sävel "Happy Days". 3 x 0'20'' min, yht. 1 min. "Laulan niin kuin lintunen, nyt laulu tää on riemuinen, onnellisten päiväin laulu tää, Klubi 7 piristää".

7 hunnun uni
Suomi 1959. Tuotantoyhtiö: Suomi-Filmi Oy. Tilaaja: Suomen Trikoo Oy. Suunnittelu: Harry Lewing. Käsikirjoitus: Kari Uusitalo. Kuvaus: Niilo Heino, Uno Pihlström. Näyttelijät: Hillevi Silvennoinen ja Kurt Ingvall. 2'10'' min

Lux – Belinda Lee
Suomi 1956. Tuotantoyhtiö: Finlandia-Kuva Oy. Tilaaja: Tavaratalo Stockmann. Suunnittelu: Pekka Kotkavuori. Pääosassa: Belinda Lee. 2 min

Mister Milton
Suomi 1957. Tuotantoyhtiö: Finlandia-Kuva Oy. Tilaaja: Amer-Tupakka. Tuote-esittelijä: Tauno Palo. 2'15'' min. Mainostettu tuote on Milton-savukkeet.

Tuntemattomia kohtauksia Suomen elokuvan historiasta II

Tänään Orionissa alkaen klo 16.15 (sic!) alkaa 90 minuutin esitys otsikolla
Dokumentin ytimessä 41: Tuntemattomia kohtauksia Suomen elokuvan historiasta II / I dokumentens kärna 41: Okända scener ur den finska filmens historia II

Suomi-Filmin päästyä elokuvauksisaan tukevasti äänikauteen alkoi uudenlainen vielä tuotannossa olevien elokuvien mainosrummutus. Vuosina 1935 – 1936 yhtiö teki kulttuurikuviksi naamioidun sarjan lyhytfilmejä ”Kamerat pyörivät”, jotka esittelivät ensi-iltaa lähestyvien elokuvien tekemisen prosessia. Sankarirakastajat, kaunottaret, lurjukset ja hauskuttajat saivat suomifilmillisen tähtikasteen ja samalla teatteriyleisö pääsi kurkistamaan suosikkiensa tekemisiä kulissien taakse.

Kamerat pyörivät 1935
Kamerorna surra

Kaikki rakastavat - traileri
Suomi 1935. Tuotantoyhtiö: Suomi-Filmi. Tuottaja: Risto Orko. Ohjaus: Valentin Vaala. Käsikirjoitus: Valentin Vaala, Topo Leistelä – Jussi Roudan filminovellista. Kuvaus: Theodor Luts. Lavastus: Ossi Elstelä. Musiikki: Into Aapa. Leikkaus: Valentin Vaala. Äänitys: Pertti Kuusela. Pääosissa: Ansa Ikonen (Sirkka Mares), Tauno Palo (Arvo LÄhde), Birgit Nuotio (Kirsti Kallio), Jalmari Rinne (insinööri Karma), Uuno Laakso (taiteilija Sydänmurto), Martta Suonio (Josefine, täysihoitolan emäntä), Elna Hellman (Kaisu, täysihoitolan piika), Matti Lehtelä (Hiski, täysihoitolan renki), Eine Laine (rouva Mares), Yrjö Tuominen (tuomari Mares), Kirsti Suonio (rouva LÄhde), Aino Lohikoski (Mareksen palvelijatar), Kaarlo Wilska. Helsingin ensi-ilta koko elokuvalle: 24.11.1935 – koko elokuvan tv-lähetykset: 18.5.1970 MTV1, 6.9.1980 MTV2, 26.1.1983 TV1, 19.8.1994 TV2, 30.9.1998 TV1 – tarkastusnumero: A-512; poisto: "Hiskiä siivottava. Sylkemiset. Lyönti takap." – 260 m / 10 min

VMV6 –traileri
Suomi 1936. Tuotantoyhtiö: Suomi-Filmi. Tuottaja: Risto Orko. Ohjaus: Risto Orko. Käsikrijoitus: Mika Waltari, Tauno Tattari. Kuvaus: Erik Blomberg. Leikkaus: Risto Orko. Lavastus: Ossi Elstelä. Musiikki: Pekka Attinen. Äänitys: Georg Brodén. Pääosissa: Regina Linnanheimo (Marja), Joel Rinne (pursimies Olavi Manner), Uuno Laakso (romukauppias Lundström), Kerstin Nylander (laulajatar Lila Landers), Martta Kinnunen (Anni), Oke Tuuri (merivartija Haanpää), Kaarlo Kytö (merivartija Mattsson), Uno Wikström (VMV 6:n päällikkö), Axel Slangus (Kiho alias konsuli Dasselheim). Helsingin ensi-ilta: 16.2.1936 Kino-Palatsi. Filmitarkastus: 13.2.1936. nro 582 – K16 – 3500 m / 128 min

Ensimmäinen Kamerat pyörivät porautui leikkisästi lähituntumaan kuvattaessa elokuvia Kaikki rakastavat ja VMV 6. Edellinen esitteli yleisölle Suomi-Filmin uuden ohjaajahurmurinValentin Vaalan, joka käskytti Georges Saadin ateljeesta Pariisista Suomi-Filmin palvelukseen siirtynyttä kuvaajaa ja tulevaa elokuvaohjaaja Erik Blombergia. Vaala pysyi Suomi-Filmin palveluksessa koko elokuvauransa.

Tyylilajissa romanttinen komedia Kaikki rakastavat teki ensimmäisen kerran tähtiparin myöhempien aikojen palvotusta kaksikosta Ansa Ikosesta ja Tauno Palosta. Lyhytfilmi mainostaa tasapuolisesti myös Suomi-Filmin vahvan miehen, Risto Orkon itse ohjaaman VMV 6:n väkeä: Joel Rinne ja ohjaaja kirjoittavat nimikirjoituksia suuren maailmaan tyyliin. Taustalla Regina Linnanheimo puraisee banaanistaan ja odottelee autossa. Itse elokuvassa vappua vietetään amerikanmalliin shampanjan ja serpentiinien lentäessä. Kirjailija Pentti Haanpää kutsui sitä "pula-ajan" ateriaksi.

Trailerissa Suomi-Filmin karavaanit jakautuvat Bulevardi 12:n edestä kuvauksiin myrskyiseen Pirttisaareen ja aamunraikkaaseen Hankoon. Risto Orkon VMV 6:n kuvauksia seurataan Pirttisaaren tyrskyissä Uno Pihlströmin ja eestiläisen veteraanikuvaajan Theodor Lutsin kameran silmällä. Hänet nuori virtuoosi Erik Blomberg oli syrjäyttänyt kesken projektin pääkuvaajan postilta.Tylyn päätöksen tehnyt Orko komentaa näyttelijöitään Joel Rinnettä ja Martti Rannemaa aaltojen roiskeessa sekä tanssittaa hullunrohkeasti Kinnusen Marttaa.

”Risto Orko oli siihen aikaan nuori, kymmenen vuotta minua vanhempi. Kunnioitin hänen voimaansa, sillä hänen työtaakkansa oli todella valtava. Kuvauksen aikana hän toimi ohjaajana, tuotantopäällikkönä, skenaristina ja lisäksi firman talouskin oli hoidettava,” muisteli Erik Blomberg, Eclairin mykkäkameralla kuvannut hurjimus merellä myrskyävällä.

Kamerat pyörivät 1937
Kamerorna surra

... ja alla oli Tulinen järvi - traileri
Suomi 1937. Tuotantoyhtiö: Suomi-Filmi. Tuotantopäällikkö: Risto Orko. Apulaistuotantopäällikkö: Topo Leistelä. Tuottaja: Matt Schreck. Ohjaus: Risto Orko. Käsikirjoitus: Tauno Tattari, Risto Orko, Topo Leistelä, Vihtori Karpio, Toivo Pekkanen. (Maila Talvion filmiromaani). Kuvaus: Albert Rudling. Lavastus: Aarne Ervi. Ehostus: Hannes Kuokkanen. Musiikki: Pekka Attinen. Leikkaus: Risto Orko. Ääni: Georg Brodén. Kuvaussihteeri: Herlevi Mustakallio. Pääosissa: Hugo Hytönen (patruuna Lumia), Joel Rinne (Jussi raala alias John Raller), Ansa Ikonen (Arja Lumia), Hanna Taini (Elma Lumia), Kaarlo Angerkoski (Mauno Lumia), Sylvi Palo (Lyyli Alho), Waldemar Wohlström (sisävesilaivan kapteeni), Kaarlo Kytö (Heikki Alho), Uuno Laakso (Esa, kartanon renki), Anni Aitto (Jussin äiti), Topo Leistelä (kirjanpitäjä Salo), Ossi Korhonen (portieeri), Ossi Korhonen (portieeri), Kaarlo Saarnio (Mäkiriutta), Eino Jurkka (Laurikka) ja 21 muuta tunnistettua. Helsingin ensiesitys: 28.2.1937 Kino Palatsi – televisiolähetyksiä elokuvalla: MTV1: 19.9.1964, MTV2: 13.9.1975; YLE TV1: 8.9.1999; YLE TV2: 7.7.1996 ja 16.9.2003 – VET 733 – K16 – 2900 m / 106 min

Koskenlaskijan morsian - traileri
Suomi 1937. Tuotantoyhtiö: Suomi-Filmi Oy. Tuottaja: Risto Orko. Ohjaus: Valentin Vaala. Käsikirjoitus: Tauno Tattari, Jukka Ahuva (= Jokke Liebkind) — Väinö Katajan romaanista (1914). Kuvaus: Theodor Luts. Musiikki: Harry Bergström. Äänitys: Pertti Kuusela. Lavastus: Ossi Elstelä. Leikkaus: Valentin Vaala. Pääosissa: Jalmari Rinne (Nuottaniemen Iisakki), Ansa Ikonen (Nuottaniemen Hanna), Eino Heino (Nuottaniemen Niilo), Eino Jurkka (Paloniemen Heikki), Tauno Palo (Paloniemen Juhani), Anton Soini (Koskenalustan isäntä), Kaarlo Kytö (Koskenalustan Antti), Ossi Elstelä (Kero-Pieti), Vilho Auvinen (Kulku-Matti), Elli Ylimaa (Nuottaniemen Maija), V. Lyytikäinen (Paksu-Olli), Axel Slangus (Pomo-Svensson). VET: 649 – S – 220 m / 8 min

Vuonna 1936 Orkon ja Vaalan mainosruletti käynnistyi jälleen. Kamerat pyörivät toisen kerran ja filmiltä tehtiin brändiä sekä Orkon draamalle …ja alla oli Tulinen järvi että Vaalan uudelle filmatisoinnille Koskenlaskijan morsian. Edellisessä päädymme Vääksyn kartanon maille, missä klaffi lyödään Uuno Laakson aloittaessa laulun. Sama toistuu, ennen kuin Ansa Ikonen ja Kaarlo Kytö aloittavat romanttisen vuoropuhelun kaislikossa soutuveneessä seisten.

Orkolla oli kosolti huonoa tuuria ennen filmauksia ja niiden jälkeen. Erik Blomberg lähti Adams-Filmin leipiin kuvatakseen kilpailijalle Teuvo Tulion elokuvan Taistelu Heikkilän talosta. Apulaiskuvaajana näemme silti uuden löydön, nuoren Felix Forsmanin, jonka ”kielitaitoa tarvittiin, sillä elokuvan kuvaajaksi oli valittu ruotsalainen mestarikuvaaja Albert Rudling”. Rankempi isku oli menettää tulipalossa Vironkadun studio. Kamera käy näillä raunioilla toteamassa Erkki Karun aikanaan perustaman filmitähtiverstaan täysmittaista tuhoa.

Koskenlaskijan morsiamen kuvaukset sisälsivät myös vapaamuotoista, sillä kamera tavoittaa kuvausryhmän kalastelemassa ja muuten vain vesileikeissä. Väinö Sola esittelee lohisaaliinsa filmaattiselle yleisölle, joukossa Ossi Elstelä, Tauno Palo, Eino Jurkka ja Kaarlo Kytö. Sitten porukka kilvoittelee tukkipuomilla. Heitä filmaa Vaalan pääkuvaaja Theodor Lutz, jonka taas ikuisti tälle filmille toinen kuvaaja Uno Pihlström. Elokuvan jännittävät vaiheet huipentuivat Iitin Mankalankoskella Tauno Palon koskenlakuun ja niiden valmisteluja Pihlström myös kuvasi.

Kamerat pyörivät ja Miehen kylkiluu valmistuu
Kamerorna surra on "Mannens revben" blev färdig

Miehen kylkiluu -traileri
Mannens revben
Suomi 1937. Tuotantoyhtiö: Suomi-Filmi. Tuotantopäällikkö: Risto Orko. Apulaistuotantopäällikkö: Topo Leistelä. Tuottaja: Matt Schreck. Ohjaus: Orvo Saarikivi ja Hugo Hytönen. Käsikirjoitus: Orvo Saarikivi ja Ilmari Unho. Kuvaus: Oscar Lindelöf apulaisinaan Helge Miettunen, Niilo Harju, herra Björkling. Äänitys: Hugo Ranta apulaisinaan Ensio Lumes ja herra Siltanen. Leikkaus: Risto Orko. Lavastus: Ossi Elstelä. Naamiointi: Pentti Viljanen. Musiikki: Harry Bergström. Orkesteri: Helsingin Teatteriorkesteri. Järjestäjä: Ville Salminen apulaisenaan Arvo Kuusla. Valokuvat: hra Borgström. Klaffi: Arvo Kuusla. Helsingin ensi-ilta elokuvalle: 14.11.1937 Kino Palatsi. Traileri: VET 790 – S – 250 m / 9 min

Kesällä 1937 kamerat käynnistyivät Vääksyssä kolmannen kerran, kun Maria Jotunin huvinäytelmää kuvattiin Ilmari Unhon ja Orvo Saarikiven käsikirjoittamaksi kom ediaksi. Paikalla napsittu ennakkofilmi Kamerat pyörivät ja Miehen kylkiluu valmistuu petaa ensi-iltaa ja kertaa leikkimielellä yhden päivän tapahtumat Orvo Saarikiven ohjauksessa:

Herätyskello pärähtää ja filmiryhmä purkautuu Ahtolan entisestä pappilasta ulos, ensin energinen järjestäjä Ville Salminen, kintereillään kameran grand old man Oscar Lindelöf ja housujaan vetäisevä apulaisohjaaja Hugo Hytönen. Kuistilla kilisevät jo kahvikupit ja pöydän ääreen istuvat Kaarlo Kydön suosiosta kohta kisailevat Aina ja Elli, Helena Kara ja Sointu Kouvo. Kun Kouvo on ehostettu Elliksi ja äänittäjä Hugo Ranta asettunut paikoilleen, aloittaa Orvo Saarikoski päivän kuvaukset. Klaffiin tarttuu kamera-assistentti Helge Miettunen, vuonna1949 ensimmäisenä Suomessa väitellyt elokuvatohtori. Kuvaustaukoja riittää ja silloin tuumaillaan valoa ja säätä. Kerran Karan kasvoja parannellaan. Päivän ateria ja ruokalepo kuuluvat asiaan, ja välistä myös tuloksia nähdään kuten Helena Karan ja Kaarlo Kydön näyttelemä valmis kohtaus.

Vaalan kamerat pyörivät
Kamerorna surra

Juurakon Hulda –traileri
Suomi 1937. Tuotantoyhtiö: Suomi-Filmi Oy. Tuotannonjohto: Matti Schreck. Tuotantopäällikkö: Risto Orko. Ohjaus: Valentin Vaala. Käsikirjoitus: Jaakko Huttunen, Valentin Vaala – Juhani Tervapään (= Hella Wuolijoen) näytelmästä (1937). Kuvaus: Armas Hirvonen. Lavastus: Ossi Elstelä. Musiikki: Harry Bergström. ”Ja taas tuli, taas tuli meijän rantaan se valkeapäinen laine” (trad.) es. Irma Seikkula. ”Ylös pilviin” ja ”Sun hymys” (Bergström, Ela) es. Eugen Malmstén ja Rytmi-Pojat. Leikkaus: Valentin Vaala. Äänitys: Pertti Kuusela. Pääosissa: Irma Seikkula (Hulda Juurakko), Tauno Palo (tuomari Soratie), Hugo Hytönen (toimittaja Purtiainen), Topo Leistelä (professori Norko), Vilho Auvinen (”taivaanrannan maalari”), Elsa Rantalainen (kauppaneuvoksetar Kaavio), Anni Hämäläinen (Constance Sanmark), Ossi Elstelä (kunnallisneuvos Ali-Lehtonen), Vappu Elo (Kirsti Kaavio), Kerstin Nylander (näyttelijätär Matero), Uuno Montonen (kauppaneuvos Kaavio), Aino Lohikoski (Miina), Sasu Haapanen (taiteilija Vahtonen), Urho Kuusisto (tohtori Alinen), Valter Tuomi (pankinjohtaja Thorman), Lea Joutseno (neiti Sinijärvi). Suomen ensiesitys 17.10.1937 Helsingissä, Kuopiossa, Lahdessa, Tampereella, Turussa, Viipurissa ja Vaasassa – tv-lähetyksiä: 16.1.1969 MTV2 jne. – videojulkaisu: 1990 Suomi-Filmi – tarkastusnumero A-817 – K16 – tarkastuspituus 2400 m / 87 min

Niskavuoren naiset -traileri
Suomi 1938. Tuotanto: Suomi-Filmi/Risto Orko. Ohjaus: Valentin Vaala. Käsikirjoitus: Jaakko Huttunen ja Orvo Saarikivi Juhani Tervapään (Hella Wuolijoen) näytelmästä (1936). Kuvaus: Armas Hirvonen. Lavastus: Ossi Elstelä. Musiikki: Harry Bergström. Leikkaus: Valentin Vaala. Pääosissa: Sirkka Sari (Ilona Ahlgren), Tauno Palo (Aarne Niskavuori), Olga Tainio (Niskavuoren vanha emäntä), Ossi Elstelä (Simolan isäntä), Irja Lautia (Martta), Aino Lohikoski (Telefuuni-Sandra), Lea Joutseno (Anna-Liisa), Hugo Hytönen (Rovasti), Ida Salmi (Ruustinna), Walter Tuomi (tohtori), Sasu Haapanen (apteekkari), Topo Leistelä (opettaja Vainio), Elli Ylimaa (Serafiina), Anni Hämäläinen (Salli), Kosti Aaltonen (pehtori). Elokuvan filmitarkastus: 877 – S – 2300 m / 84 min. Sensuurileikkaus: 12.1.1938: "2-os. sänky-lähikoht. 12 m".

Syyskesällä 1937 pyörähtivät kamerat neljännen kerran Valentin Vaalan tähtikultin ympärillä. Vaalan Kamerat pyörivät oli tällä kertaa ylistys ohjaajan tarkalle silmälle elokuvallisten ulkokuvausten suunnittelijana. Suosikkiohjaajan filmatisointien kohteeksi oli valikoitunut kaksi kotimaisen näytelmän vetonaulaa, Juhani Tervapään (Hella Wuolijoen) ”Juurakon Hulda” sekä vuoden 1936 uunituore ”Niskavuoren naiset”. Samalla se oli Wuolijoen ensimmäinen tervetullut panos kotimaisen laatuelokuvan henkireiäksi osoittautuvaan Niskavuori-näytelmien sarjaan.
Vaalan kamerat pyörivät muotoutui ylistykseksi ohjaajan visuaaliselle silmälle.Ulkokuvausten merkitys nostettiin arvoonsa, ja sillä tehtiin hajurakoa Vaalan elokuvallisen tulkinnan ja jo nähtyjen lavanäytelmien välille. Muutenkin kelpasi Juurakon Huldaan kirjailijan vinkeistä vain muutama.Vaalan takapiruna hääri Suomi-Filmin konttoripäällikkö Jaakko Huttunen, joka sovitti Huldalle omaehtoisen käsikirjoituksen.Niskavuoren naiset kääntyi myös itsenäiseksi elokuvaksi Huttusen ja Suomi-Filmissä aloittelevan Orvo Saarikiven kynästä.

Ennakkofilmi Vaalan kameroista keskittyi filmaattisiin ulkokuviin Tuusulan Nuppulinnassa. Tosin tiedettiin että pääkuvaajaksi valittu inkerinsuomalainen Armas Hirvonen tunnettiin leimallisesti interiöörikuvausten ”Tupa-Hirvosena”. Niskavuoren kuvauksissa Hirvosesta näyttää kuitenkin kuoriutuvan kamera-ajojen energinen maestro. Kuvien lisukkeeksi suodatti tarvittavat sävyt Vaalan luottokuvaajaksi nouseva assistentti Niilo Heino. Sekä Vaala, hänen kuvaajansa että äänittäjä Pertti Kuusela esiintyvät yhtä tärkeinä kuin Juurakon Huldana loistanut Irma Seikkula ja tunteikas tuomari Tauno Palo. Välähdys Niskavuoren kuvauksista päättää virallisen filmiosuuden, jossa Aarnea esittävä Palo kohtaa vastanäyttelijättärenä Sirkka Sarin Hauholla. Loppukevennyksen hetkellä tähdet pääsevät vapaalle lavatanssin sykkeeseen ja viuhuvan karusellin kyydittäviksi.

Orkon jääkärit tulevat

Jääkärin morsian –traileri
Suomi 1938. Tuotantoyhtiö: Suomi-Filmi Oy. Tuottaja: Risto Orko. Ohjaus: Risto Orko. Käsikirjoitus: Ilmari Unho, Risto Orko — Sam Sihvon laulunäytelmästä (1921). Kuvaus: Marius Raichi. Musiikki: Sam Sihvo, Pekka Aittinen. Lavastus: Hannu Leminen. Leikkaus: Risto Orko. Äänitys: Georg Brodén. Pääosissa: Tauno Palo (Kalpa), Tuulikki Paananen (Sabina), Kullervo Kalske (Martti), Ritva Aro (Sonja), Sasu Haapanen (Isak), Tuli Arjo (Marusja), Urho Somersalmi (Franck), Ossi Elstelä (Mikko), Erkki Uotila (paroni Lichtenstein), Ilmari Hiilloskorpi (Kalpa ulkokuvissa), Pentti Sares (saksalainen adjutantti), Kersti Nylander. Helsingin ensi-ilta: 27.2.1938 Kino-Palatsi, Savoy; esityskiellossa 1949-1986, uusintaensi-ilta 27.2.1987 Bristol 1 – elokuvan tarkastusnumero A-915 – K16 – 97 min

Valentin Vaalan elokuvien vastapainoksi Risto Orko suunnitteli rankkaa draamaa.Vain Samuli Sihvon Jääkärin morsiamen uusfilmatisointi kelpaisi. Kantaesitys Sihvon näytelmälle oli nähty Kansallisteatterissa 17.2.1921. Suomi-Filmin päämajassa kaavailtiin Sihvon missiosta vuoden 1938 suurkuvaa. Kalle Kaarnan elokuvasovituksesta oli ehtinyt vierähtää jo seitsemän vuotta.

Risto Orkon Jääkärin morsiamen järjestäjälle Hannu Lemiselle sälytettiin raskas vastuu ja muistikuvat ovat sen mukaiset: ”Kuvausvalmisteluilla oli kiire eikä meillä ollut vielä lavastajaa, joten tartuin siihenkin työhön. Tein vielä sen onnistuneen ratkaisun, että sain vuokratuksi Polin juhlasalin kuudeksi viikoksi eli joululoman ajaksi studioksemme. Kuvaustahti oli hirmuinen: Kuvaus päättyi kello 02.00:n maissa ja lavastusryhmä tuli silloin töihin, joko purkamaan kuvatun interiöörin tai rakentamaan uuden. Lattialla oli mattoja, joiden päällä työryhmä otti lyhyet nokosensa. Aaamulla oli uusi lavastus kunnossa ja kuvaukset saivat jatkua.”
Mutta ennen studiovaihetta oli kesä-elokuussa 1937 kuvattu ennennäkemättömät joukkokohtaukset Viipurissa, Perkjärvellä ja Lappeenrannassa.Itsekin kameramieheksi ryhtynyt Orko oli hankkinut pääkuvaajakseen Pariisista Marius Raichin ja napannut kuvausryhmään noviisiksi Felix Forsmannin. Ryhmään neljäntenä kuulunut veteraanikuvaaja Uno Pihlström ja Forsman saivat kunniakkaana lisätehtävänä kuvata elokuvauksista ennakkofilmin Orkon jääkärit tulevat.

Kuvissa vilahtaa, paitsi uhkarohkea Orko taskussaan 1 000 000 mk:n henkivakuutus, myös ratsastukseen valmentautuva sankarijääkäri Kullervo Kalske, Urho Somersalmi ja roistomainen Ville Salminen. Kokardeilla varustetut sotapojat Viipurin keskuskasarmin pihalla olivat jääkärihenkisen mainosfilmauksen ytimessä, niin myös ”joukkoratsastus päin vihollista, miekat ojossa, Jääkärimarssin soidessa”. Valitettavasti vain 50 sekunttia ääniraitaa on jäljellä.

Taistelu Heikkilän talosta – säilynyt koe
Kampen om Heikkilä Gård

Suomi 1936. Tuotantoyhtiö: Adams-Filmi Oy. Tuottaja: Abel Adams. Ohjaus: Teuvo Tulio. Käsikirjoitus: Yrjö Kivimies, Teuvo Tuli perustuen Johannes Linnankosken pienoisromaaniin (1905). Kuvaus: Erik Blomberg. Lavastus: Jan Tschiftschis. Ehostus: Rakel Linnanheimo. Senja Soitso (kampaaja). Musiikki: Leevi Madetoja. Musiikin johto ja sovitus: Martti Sipilä. Musiikin esitys: Arvo Hannikainen (viulu), Albin Öfverlund (sello), Michel Orlando (huilu), Cosimo Sgobba (klarinetti). Leikkaus: Teuvo Tulio. Ääni: Lauri Pulkkila. Pääosissa: Regina Linnanheimo (Anni), Pentti Viljanen (Väliportin Matti), Matti Lehtelä (Heikkilän nuori isäntä), elli Ylimaa (Manta), Unto Salminen (Jaakko), Henry Waljus (Katri), Heikki Tuominen (Annin isä), Siiri Angerkoski (Annin äiti), Waldemar Wohlström (nurkkasihteeri), Lars Åberg (renki), Valter Tuomi (rovasti), Ekku Ylimaa (Jaakko pienenä), Viljo Vesterinen (haitarinsoittaja). Helsingin ensiesitys: 1.11.1936 Bio-Bio, Rex – VET 679 – K16 – 2600 m / 95 min

Maamme vanhin elokuvatuottamo Adams-Filmi tarjosi vuonna 1936 latvialaissyntyperäiselle, Valentin Vaalan elokuvien näyttelijänä tunnetulle Theodor Tugaille (1912-2000) ohjaajakiinnityksen. Hän sai vastata tuotannostaan aina henkilökunnan valintoja myöten. Elokuvaohjaajana hänet tunnettiin nimellä Teuvo Tulio. Elokuviensa ulkomaille lähetetyt versiot hän signeerasi kuitenkin virallisella nimellään. Suomenkielisten elokuvaversioiden alkutekstit alkoivat yleensä kosken kuohuista ilmestyvällä planssilla “Tulio esittää“, ruotsinkielisissä “Tugai presenterar“. Alusta lähtien tämä ilmaisu Tulion täysivaltaisesta tekijyydestä riitti; elokuvissa ei ole erikseen ohjaajaplanssia.

Tulio jatkoi klassikkofilmatisointien sarjaa omalla tyylillään. Ensimmäisestä ohjauksesta Taistelu Heikkilän talosta (1936) alkaen Tulion työt uudistivat suomalaista elokuvaa, jonka maalaismelodraama oli perinteisesti hyvin teatterisyntyistä ja -vaikutteista, kuten esimerkiksi Minna Canthin näytelmien pohjalta tehdyt filmatisoinnit Anna-Liisa (1922) tai Murtovarkaus (1926). Teatraalinen epäaitous oli niissä korostunutta ja henkilöhahmot jäivät usein patsasmaisiksi tai karkean tyypitteleviksi.

Tuike ja Simo Alitalo kytkevät tutkimuksessaan "Regina Linnanheimon silmät - Näkökulmia suomalaiseen melodraamaan" (Lähikuva 3/1990) Tulion elokuvat canthmaiseen melodraamaperinteeseen arvioimatta niiden ilmaisullista puolta. Vaikka Tulion maalaismelodraamat rakentuivat juonellisesti klassisiksi luokiteltavista teksteistä, niiden käsittelytapa oli uudenlainen. Ne säilyttivät silti eurooppalaisesta romanttisesta draamasta peräisin olevan jännitteen, joka syntyy luokkarajoja koettelevasta rakkaussuhteesta. Taistelu Heikkilän talosta –elokuvan talollisen tytär Anni ei saa ottaa varatonta kyläseppää puolisokseen, Nuorena nukkuneen Silja ei kelpaa ylioppilaspojalle. Tukkijullista ei ole tilalliseksi elokuvassa Laulu tulipunaisesta kukasta. Tulion elokuvasovituksissa tarkastellaan ennen kaikkea säätyjen luomia rajoituksia. Talonpoikaiskulttuuri pitää kiinni jäykistä moraalikäsityksistään.

Tulion kolme ensimmäistä elokuvaa, Adams-Filmin Taistelu Heikkilän talosta (1936),
Nuorena nukkunut (1937) ja saaristoon sijoittuva maalaispapin viettelytarina Kiusaus (1938), ovat tätä Heikkilän katkelmaa lukuunottamatta tuhoutuneet, joten niiden käsittely on tapahtunut sekundaarisen lähdeaineiston ja aikalaisarvostelujen valossa. Sakari Toiviaisen mukaan ne liittyvät kuitenkin kiinteästi Tulion itsellisenä tuottajana ohjaamien Laulu tulipunaisesta kukasta (1938) ja Unelma karjamajalla (1940) -elokuvien miljööseen ja aiheen käsittelytapaan.

Tuhoutuneiden elokuvien käsikirjoituksista voi havaita, kuinka Tulio jo varhaisessa vaiheessa tarttui näissä klassisissakin aiheissa oman kiinnostuksensa kohteeseen, naisen kärsimiseen seksuaalisuudestaan. Naiset antautuvat seksuaalisille haluilleen saaden maksaa siitä kalliisti. Miehet käyttävät heitä hyväkseen joko maksaen palveluksesta tai tyhjien sanojen (rakkauden) turvin. Lankeemuksesta seuraa syyllisyyden tunne, jota ahdasmielinen ympäristö lietsoo. Huumasta koituu Jumalan kostoon viittaava kärsimys.

Elokuvista löytää yhteyden suomalaiseen kirjallisuuteen vaikuttavaan saksalaiseen 1800-luvun kansallisromantiikan kirjallisuuteen. Ilmiötä voi pitää myös yhteispohjoismaisena. Esimerkiksi Tulion tekstinään käyttämä ruotsalainen Henning Ohlssonin näytelmä Unelma karjamajalla sisältää ajan kirjallisuudelle ominaisia puritaanisen, tuomitsevan yhteisön piirteitä. Kyläläiset kivittävät lapsenmurhasta epäiltyä piikatyttöä välittämättä siitä, onko tämä syyllinen vai syytön.

Yhteiskuntakriittisen otteen voitti kuitenkin elokuvien käytännön toteutus ja ilmiasu, jotka kiinnittivät hämmentyneen yleisön ja lehdistön huomion. Tulion elokuvat edustivat kuvauksellista huippua lukuisine täydellisyyttä hipovine lähikuvineen ja kamera-ajoineen. Kuvat viipyilivät maisemamaalauksessa etsien tunnelman täyteyttä. Pornaisissa kuvattu Taistelu Heikkilän talosta –elokuvan säilynyt kehyskertomus antaa hyvin osviittaa Tulion tulevasta tyylistä. Ilmassa on ukkosta, totuuden Heikkilän suvusta on aika paljastua…
Tunnelman luomiseen Tulio käytti ansiokkaasti äänitehosteita ja musiikkia. Debyyttinsä säveltäjäksi hän kiinnitti Leevi Madetojan, jonka ooppera Pohjalaisia oli noussut kansallisoopperan maineeseen.

Elokuva oli myös säveltäjälle esikoistyö elokuvataiteen saralla. Madetoja tuntuu vaikuttuneen Tulion omaperäisestä kuvakerronnasta laatiessaan ilmai-suvoimaisille kohtauksille sopivaa musiikkia. Tulio toivoi musiikista vahvatunnelmaista, tapahtumia korostavaa, kuten hänen laatimansa kuvastokin oli. Työn äärimmäinen hionta oli Tulion elokuvatyöskentelyn kulmakiviä: hän pyysi myös arvostettua säveltäjää korjaamaan valmista sävellystään kaksi kertaa ennen kuin kelpuutti musiikin elokuvaansa.

Säveltäjä näyttää olleen tulokseen tyytyväinen. Hän alkoi laatia Taistelu Heikkilän talosta -elokuvan sävelmateriaalista orkesterisarjaa nimeltä Maalaiskuvia op. 77, jonka osat ovat: Maisema, Sunnuntaiaamu ja Heinäväen polska. Sarja jäi kuitenkin kesken. Helsingin yliopistossa säilytettävään käsikirjoitukseen on kirjoitettu ainoastaan seuraavaksi tarkoitetun osan nimi Markkinamatka. Madetoja-elämäkerran kirjoittaja Erkki Salmenhaara olettaa, että sarjasta oli tarkoitus tulla vain neliosainen. Hän ei ota kuitenkaan huomioon sarjan suhdetta elokuvan tapahtumiin: neliosainen sarja edustaa ainoastaan elokuvan alkupuolta. Vertailuja juonenkulkuun voi tehdä elokuvan säilyneestä käsikirjoituksesta.

Keskeneräiseksi jäänyttä orkesterisarjaa Maalaiskuvia voi käyttää Madetojan elokuva-
musiikin määrittelyn apuna. Ensimmäisen osan rapsodinen maisemakuvaus perustuu ilmeisesti elokuvan prologiin. Sunnuntaiaamu on soitinnettu ohuemmin lyyrissävyiseksi. Sen soolo-osuudet on kirjoitettu huilulle. Elokuva-arvostelut puolestaan mainitsevat soolosoittimeksi viulun, solistinaan Arvo Hannikainen. On mahdollista, että Madetoja olisi vaihtanut soolosoitinta muokatessaan elokuvamusiikkiaan orkesterisarjan muotoon. Todennäköisempää kuitenkin on, että syy vaihtoon on kapellimestari Martti Similän, joka sovitti Tulion pyynnöstä Madetojan elokuvamusiikin sen lopulliseen muotoon.

Tulion mukaan äänitystilanteessa elokuvamusiikin soitti 35 – 40 -jäseninen orkesteri. Salmenhaaran mukaan orkesterisarja on puolestaan sävelletty pienelle orkesterille. Elokuvamusiikkikin sisälsi pienempiä kokoonpanoja. Osa musiikista soitettiin haitarilla, ja orkesterisarjan nopein, kuudestoistakuvioin liikkuva Heinäväen polska -osa on toden-näköisesti myös soitettu kansanmusiikkitradition mukaisesti pienellä kokoonpanolla, vrt. esimerkiksi Ahti Sonnisen Kihlajaispolskaan elokuvassa Koskenkylän laulu (1947).

Erkki Salmenhaara on Madetoja-elämäkertansa ohella pohtinut käsityksiä Madetojasta elokuvasäveltäjänä Musiikkitiede-lehden artikkelissa "Huonosti kuuluvat musiikit" (1/1989). Vaikka arvostelijat, kuten elokuvasäveltäjänäkin toiminut Sulho Ranta, kehuivatkin Madetojan elokuvamusiikin lopputulosta uraauurtavaksi, Madetoja ei jatkanut tällä saralla. Syynä saattaa olla tutkija Pekka Jalkasen mainitsema muiden taidemusiikin tekijöiden painostava halveksunta elokuvamusiikin kaupallisuutta kohtaan. Oulun kaupunginorkesteri levytti Alba-yhtiölle Maalaiskuvia -orkesterisarjan syksyllä 1999, mikä on harvinainen kunnianosoitus suomalaiselle elokuvamusiikille. Levyltä kuultuna kadonneen elokuvan musiikki on ollut paljon aikaansa edellä.

Ilman rahoitushuolia Tulio pystyi täysin keskittymään elokuviensa ilmaisuun, luomaan tavaramerkkiään. Vakavarainen yhtiö oli toisaalta hänen suojanaan, mutta hänen tuotantoaan ei Adams-Filmissä kontrolloitu ja määrätty muotteihin kuten muissa vastaavissa yhtiöissä työskentelevien ohjaajien tuotantoa. Elokuvalliseen ilmaisuun perehtynyt Tulio valvoi tuotantonsa kaikkia vaiheita, jopa tarkistamalla jokaisen kohtauksen kuvauksen kameran luupin läpi.

Varastettu kuolema – tuottajan poistot
Den stulna döden

Suomi 1938. Tuotantoyhtiö: Erik Blomberg Oy. Tuottaja, studiopäällikkö: Erik Blomberg. Ohjaus: Nyrki Tapiovaara. Käsikirjoitus: Eino Mäkinen, Erik Blomberg, Matti Kurjensaari (dialogi) – Runar Schildtin novellista "Köttkvarn" (1919). Kuvaus ja valokuvat: Olavi Gunnari, Erik Blomberg. Reino Lammila (kamera-assistentti). Lavastus: Kille Oksanen, Ilmari Tapiovaara. Hans Brücker (lavastusapulainen), Paavo Kuoppala (lavastemies). Ehostus: Rakel Linnanheimo. Senja Soitso (kampaaja). Musiikki: George de Godzinsky. Leikkaus: Erik Blomberg, Nyrki Tapiovaara. Ääni: Lauri Pulkkila. Järjestäjä: B. Joni. Pääosissa: Tuulikki Paananen (Manja), Ilmari Mänty (Robert Hedman), Santeri Karilo (Jonni Claesson), Annie Mörk (Matami Johansson), Bertha Lindberg (Robertin äiti), Hertta Leistén (täti), Gabriel Tossu (suutari), Jalmari Parikka (vanginvartija), Aku Peltonen (Kappelin vartija), Aatos Konst, Viljo Kervinen, Paavo Kuoppala ja Yrjö Salminen (Robertin tovereita), Kusti Laitinen (santarmiupseeri), Emil Kokkonen (sotilas), Lida Salin (muuttava nainen), Lars Eric Carpelan, Matti Kurjensaari, Arne Runeberg, Ilmari Tapiovaara (arkunkantajia), Nyrki Tapiovaara (konduktööri), Erik Blomberg (puotipuksu), Maija Nuutinen (nainen), Ilmari Paukku. Helsingin ensiesitys: 4.3.1938 Rex. Televisiolähetyksiä 14.3.1964 MTV1, 18.2.1971 MTV2, 13.5.1987, 30.10.1987 YLE TV1, 13.9.1990, 15.9.1995 YLE TV2– VET A–989 – K16 – 2750 m / 100 min

Legendaariseksi muodostuvaa Tulion kuvailmaisua loi Nyrki Tapiovaaran filmien kuvaaja ja tuottaja, tulevan Valkoisen peuran (1952) ohjaaja Erik Blomberg. Adams-Filmi otti Tapiovaaran Eloseppo-yhtiölle tekemät elokuvat levitykseensä.

Arkisten asioiden symbolinen käsittely ja merkitysten lataus olivat uutta suomalaisen elokuvan katsojille. Varhaisten, kadonneiden elokuvien aikalaisarvosteluja lukiessa huomaa, kuinka Tulion kuvakieli toisaalta herätti ällistynyttä ihailua, toiset taas pitivät kuvan symbolisia rinnastuksia teknisenä kikkailuna. Samanlaisia syytöksiä herätti myös nuorena kuolleen suomalaisen elokuvan vasemmistolaisauteurin, ohjaaja Nyrki Tapiovaaran (1911-1940) vahvoja eisensteinilaisia montaasikuvioita sisältävä intellektuaalinen kuvakieli esimerkiksi modernistiseksi luonnehditussa Varastetussa kuolemassa (1938).

Huikean taiteellinen Varastettu kuolema olikin parhaiden miesten tekemä. Tapiovaara rohkaistui mitä koukeroisimpiin symboleihin, elokuva onkin kuin leikittelyä ilmaisun rajoilla. Säveltäjä George de Godzinsky (1914-1994) antoi parastaan jo esikoistyössään. Nuoruuden radikaalisuus ja rohkeus on kuitenkin unohtuvaa. Erik Blomberg leikkasikin, stilisoi elokuvaa vuonna 1954 pidettävään uusintaensi-iltaan mennessä. Nyt nähtävät leikkauspoistot, alkuperäisen elokuvan harvinaiset otokset osoittavat, että Varastettu kuolema olikin alun perin innovatiivisempi, jos kohta naurettaviakin ratkaisuja sisältävä näyttö ohjaajan ja pätevän työtiimin kyvyistä.


Herra Lahtinen lähtee lipettiin - päätösjakso

Suomi 1939. Tuotantoyhtiö: Eloseppo Oy. Tuottaja, studiopäällikkö: Erik Blomberg. Ohjaus: Nyrki Tapiovaara. Käsikirjoitus: Nyrki Tapiovaara, Ralf Parlund – Kjell Abellin musiikkinäytelmästä "Kadonnut sävel", "Melodien der blev vaek". Kuvaus: Olavi Gunnari. Kamera-assistentti: Reino Lammila. Lavastus: Tapio Tapiovaara, Ilmari Tapiovaara.. Musiikki: George de Godzinsky – Sven Möller Kristensenin mukaan. Naamiointi: Senja Soitso. Leikkaus: Nyrki Tapiovaara. Ääni: Lauri Pulkkila, Evan Englund. Valokuvat: Erik Blomberg, Olavi Gunnari. Järjestäjä: Jan Tschiftschis, apulaisena Paavo Kuoppala. Pääosissa: Fitz-Hugo Backmann (Lahtinen), Märtha Jaatinen (Edit), Hertta Leisten (anoppi), Lauri Korpela (appiukko). Hugo Hytönen (työmies), Simo Kaario (tiedemies), Henake Schubak (katulaulaja), Rosi Rinne (1. nti Salminen), Liisa Nevalainen (2. nti Salminen), Aune Grönros (2. nti Salminen), Jalmari Parikka (lehdenmyyjä), Antti Halonen (lordi Roquefort), Hannele Keinänen (pikkutyttö), Otto Noro (johtaja Lahtinen), Albert Saloranta (laulaja), P. Tiilikainen (panttivirkailija), Kusti Laitinen (vakuutusasiamies). Helsingin ensiesitys: 10.9.1939 Astor, Star – VET A–1244 – K16 – alkuperäinen pituus 76 min, rekonstruoituja jaksoja noin 40 min

Nyrki Tapiovaaran ja Erik Blombergin ympärille ryhmittynyt elokuvantekijöiden joukko perusti syksyllä 1938 oman tuotantoyhtiön nimeltään Eloseppo. Tapiovaaralla oli tällöin takanaan jo kaksi ohjaustyötä, Juha (1936), joka oli Aho & Soldanin tuottama, sekä Varastettu kuolema (1937), joka oli Erik Blombergin sekä osittain Adams-filmin rahoittama. Elosepon tuotanto-ohjelman ensimmäiseksi elokuvaksi kaavailtiin Kjell Abellin näytelmään pohjautuvaa komediaa "Kadonnut sävel". Filmaustyötkin ehdittiin aloittaa jo syystalvelle 1938, mutta sitten suunnitelmat muuttuivat: välissä Tapiovaara ohjasi Tatu Pekkarisen näytelmään "Klaara ja hänen Vihtorinsa" pohjautuvan Kaksi Vihtoria, jonka arveltiin valmistuvan nopeammin ja tuovan helpommin rahaa uudelle pienelle yhtiöllle kuin Abellin modernin komedian filmatisoinnin. Kun "Kadonnut sävel" vihdoin syksyllä 1939 sai ensi-iltansa, jäi se monien epäsuotuisien sattumien ansiosta varsin vähälle huolmiolle. Elokuvan nimi muutettiin nykyiseen muotoonsa aivan viime tingassa. Tämä oli ilmeinen virhelaskelma, sillä elokuva hukkui syksyn ensi-iltaruuhkaan eikä sodanuhkan sävyttämä ilmapiiri ollut muutenkaan kaikkein suosiollisin Tapiovaaran purevalle satiirille, joka sumeilematta ruoski kaikkea virkavaltaisuutta, keskiluokkaista jähmettyneisyyttä, poliisia ja armeijaa.

Herra Lahtisen kopiota pidettiin kauan jo lopullisesti kadonneena, kunnes siitä löydettiin jaksoja Elokuva-arkiston varastoista vanhojen suomalaisten elokuvien pelastamisprojektin yhteydessä. Sitä ennen oli jo tosin elokuvan aikoinaan nähneiden keskuudesta kantautunut legenda, että kyseessä olisi Tapiovaaran innostavin elokuva. Nyt on itsekunkin tarkistettavissa missä määrin löydetyt jaksot antavat näkemykselle katetta. Vaikka muun muassa ensimmäiset parikymmentä minuuttia ja valtava loppujakso ovat edelleen kateissa, voinee alustavasti todeta Tapiovaaran hahmotuksen monitasoisuuden ja rohkeuden, hän käyttää rinnan realistisen kerronnan, sadun, tyylitellyn musiikkinäytelmän aineksia hukkaamatta hetkeksikään perusnäkemystään, joka porautuu syvälle 30-luvun suomalaisen yhteiskunnan ristiriitoihin. Välähdyksittäin tulee elokuvassa erinomaisesti esille vuoden 1939 henkinen ilmapiiri, jossa keskeisenä osana on valmistautuminen sotaan (kuvat marssivista sotilasosastoista, Lahtisen kuvitteellinen pasifistinen vastalause). Mutta ennenmuuta Herra Lahtinen lähtee lipettiin tuntuu olevan kuvaus keskiluokasta, laulunäytelmän muotoinen tapainkuvaus. Keskiluokan asema omistavan luokan ja työläisten välissä, koko keskiluokkainen elämäntapa unelmineen, toiveineen ja pelkoineen tarjoutuvat nähtäville samallakertaa täsmällisesti ja hauskasti. Kriisin ja murroksen merkit tulevat pintaa elokuvan päähenkilöiden, herra Lahtisen ja hänen vaimonsa tilanteessa: he huomaavat "kadottaneensa sävelen", ovat alkaneet tiedostaa elämäntapansa tyhjyyden, osansa porvariston apinoijina ja myötäjuoksijoina, ja yrittävät etsiä muualta pohjaa kiinnittymisen, solidaarisuuden tarpeelleen. Elokuvan juonesta pääsee kiinni vaikkapa seuraavan, nimimerkki A. S-o:n Suomen Sosialidemokraatissa ensi-illan jälkeen ilmestyneen kirjoituksen pohjalta:

"Herra Lahtinen on 'aivan tavallinen konttori-ihminen'. Mutta hän on sittenkin enemmän: hän on alemman keskiluokan persoonallistuma, keskiluokan, joka katkerimmin tuntee ratsionalisoituneen työn hengettömyyden jäytävän hermojan, koska se ei ole panssaroitu sitä vastaan maailmankatsomuksellaan kuten työväenluokka.
Herra Lahtinen aloittaa elämänsä vilpittömästi uskoen sen nauttimiskelpoisuuteen. Hänellä on tyttönsä ja haaveensa tulevasta kodista. Mutta työpaikka – nykyaikainen äärimmilleen rationalisoitu virasto painostaa häntä yksitoikkoisuudellaan. Hän ehkä alistuisikin olemaan konttoristi työssään, mutta sen ulkopuolella tahtoisi hän olla ihminen. Mutta hän ei jaksa. Työ muuttaa häntä hitaasti koneeksi. Hetkeksi nousee hän kapinaan kevään innoittamana. Hän aikoo lähteä työstään. Mutta konttoristi Lahtinen muserretaan. Hän on tulevan aviomies, solukeskiluokan sovinnaisessa ja yhteiskuntaa säilyttävässä rakennelmassa. Nykyisten taloudellisten olojen vallitessa ei voi olla samalla vapaa ihminen ja kuulua tähän kokonaisuuteen. Lahtinen saa valita ja hän valitsee alistuen oman ryhmänsä jäseneksi ja konttorikoneeksi. Samalla hän menettää elämänhalunsa. Kuitenkin hän ryhdistäytyy hetkeksi. Toivo yhteiskunnallisesta kohoamisesta – tuo keskiluokan suuri ryhdininnostaja muutama sukupuolvi sitten – herää Lahtisessakin. Lehtinen saa kuitenkin kokea, että konttoristit ovat meidän aikakaudellamme konttoristeja ja johtajia kasvatetaan toisella hyllyllä. Konttoristi Lahtinen tuntee elämän yhä painostavampana.
Hänen kohtaloonsa on liittynyt kuitenkin tällä välin toinen, rouva Lahtinen, joka hänkin aloitti elämänsä toivoen saavansa kodin, lapsia ja miehen tuohon vanhaan hyvään tyyliin. Mutta lapsia ei kannata nykyään konttoristipalkalla hankkia, ja mies on työnsä vaikutuksesta melkein kone, väsynyt ja välinpitämätön. Rouva Lahtinen näkee tuon koneellistumisen uhan tunkeutuvan kotiinsa asti, hän nousee kapinaan ja herättää miehensäkin. He lähtevät yhdessä etsimään ratkaisua, uutta elämänsisältöä keskiluokalle. Filmi muuttuu tässä yhä symboolisemmaksi. Herra Lahtinen ajattelee jo kuolemaa ja tuijottelee sataman vettä. Joukko työläisiä näkee hänen tuskansa, mutta pilkkaa häntä. Hän lähestyy heitä, mutta tuntee luokkaylemmyyttä ja saa ylimielisyytensä palkaksi kovakouraisen nyrkiniskun. Hän jää avuttomana makaamaan junakiskoille … herra Lahtinen näkee painajaisunia … juna lähestyy ja uhkaa murskata hänet … eräs vakuutusmies tarjoaa hänelle apua, henkivakuutusta, josta tosin ei olisi apua hänelle, mutta hänen perheelleen… herra Lahtinen ei tahdo sellaista apua … viime hetkessä siirtää eräs työtön Apu-lehden kaupitsija hänet syrjään. Mutta lait ja asetukset kieltävät oleskelemasta junaraiteilla. Herra Lahtinen toimitetaan poliisiputkaan. Täällä alkaa herra Lahtisen mieliala keventyä. Hän huomaa rikkoneensa eräitä sovinnaisia käsityksiä ja siitä huolimatta voivansa elää. Ja hän tuntee vapautuvansa ja löytävänsä sävelen, jota etsii…
Myöskin pikku rouva Lahtinen etsii säveltä. Hän kuulee sen soivan lapsen leikkipallossa, tiedemiehen silmälaseissa, huolettoman nuoruuden huuliharpussa. Hän lähtee viemään sitä miehelleen. Mutta työläinen rakentaa uutta tietä ja sulkee puolmin rouva Lahtisen edessä. Rouva Lahtinen pyytää päästä lävitse, hänellä on kiire. Työläinen ei kallista korvaansakaan hänen rukouksilleen. Muuan ääni väittää, että rouva Lahtisen oikeus on päästä kulkemaan tuota tietä. Työläinen vastaa, ettei häntä kiinnosta rouva Lahtisen tarpeet, koska Lahtisiakaan ei kiinnosta hänen hätänsä. Mutta samalla kuulee rouva Lahtinen työkaluissa elämänsä sävelen… ja kun työläinen huomaa, että he tavoittelevat samaa säveltä, muuttuu hän ystävälliseksi ja suostuu rouva Lahtisen rukouksiin.
Herra ja rouva Lahtinen tapaavat toisensa suuren rakenteilla olevan talon harjalla, heidän joukkoonsa on yhtynyt paljon muita, joilla kaikilla on sävel hallussaan. Ja sieltä, korkealta, uudisrakennuksen harjalta kajahuttavat he elämänilonsa laulun."

– Sakari Toiviaisen esiteteksti, krediitit täydennellyt JS

Esityksessä nähdään elokuvan loppuun sijoittuva teatterikohtaus, jossa todellisuuden ja ilveilyn välille vedetään raja.


Sadan miekan mies –traileri

Suomi 1951. Tuotantoyhtiö: Suomi-Filmi Oy. Tuottaja: Risto Orko. Studiopäällikkö: Eino Räisänen. Ohjaus: Ilmari Unho. Käsikirjoitus: Simo Penttilä. Lavastus: Roy. Leikkaus: Armas Laurinen. Kuvaus: Erkki Imberg. Kamera-assistentti: Oiva Roininen. Äänitys: Hugo Ranta. Lavastusapulainen: Ville Hänninen. Musiikki: Tauno Pylkkänen. Naamiointi: Aarne Kuokkanen. Puvut: Bure Litonius, Roy. Kuvaussihteeri: Mirja Tiirikka. Järjestäjä: Onni Timonen. Päähenkilöt: Kalervo Nissilä (kapt. Olavi Martinpoika Kaarnoja), aateloituna Barkenhjelm, Marja Korhonen (Elisabeth Gyllenskiöld), Uljas Kandolin (kersantti Hannu Eerikinpoika), Ture Junttu (kapt. Krister Kristerinpoika Gyllenskiöld), Jorma Nortimo (jesuiittaisä Morano, mynheer van Heeren), Oke Tuuri (sotamies Taavetti Kymäläinen), Heikki Savolainen (sotamies Komsi), Aku Korhonen (vanginvartija Laasti), Vilho Siivola (maisteri Mathias Mollerus), Unto Salminen (kenraalimajuri Torsten Stålhandske), Arvo Lehesmaa (Jonne, kirjuri), Kauko Käyhkö (kersantti Susi), Lauri Lahtinen (sotamies Pärttyli Juhonpoika), Oiva Sala (Nikko, sotamies), Matti Aulos (krouvari Niilo Bachter), Veikko Linna (piiskuri Turun linnassa), Ilmari Peitsalo (Henrikki, Koskelan vouti), Maija Karhi (Liisa, Kolmen Tuopin majatalon pikkupiika). Helsingin ensiesitys: 31.8.1951 Kaleva, Kino-Palatsi. VET: A–3664 – S – 2400 m / 88min (tarkastamotieto), 79 min

"Simo Penttilä käsikirjoituksen tekijänä – se tietää ajanvietettä", nimimerkki M. kirjoitti (VS 2.9.1951) vauhdikkaasta ja silmänruokaa tarjoavasta Sadan miekan miehestä. Lehden mukaan elokuvan juoni on "viety aina 1600–luvulle ja Turun linnan ympärille – se merkitsee valtaisasti miekankalsketta, sotaisten urhojen ihastelua, jonka huippunäytteenä on eräs tappelukohtaus, missä voittamaton 'kuninkaan mies', kapteeni Olavi Matinpoika ja Hannu-kersantti tekevät selvää pienestä joukko-osastosta, saaden palkakseen kahden aatelisneidon syvän ihailun ja rakkauden. Hurjat miekkailukohtaukset – joihin osallistuvat myös naiset! – ylittävätkin lukumäärältään tässä kotimaisessa ajanvietteessä rakkauskohtaukset. Onko se katsottava kehitykseksi vai taka–askeleeksi, jääköön yleisön arvioitavaksi."

Simo Penttilän eli Uuno Hirvosen seikkailutarina ei ollut päässyt tuotantoon heti käsikirjoituksen valmistuttua. Vasta vuosia sen lunastamisen jälkeen Suomi-Filmi oli valmis satsaamaan 1600-luvulle sijoittuvan historiallisen aiheen vaatimiin lavasteisiin, pukuihin ja muuhun rekvisiittaan.

Päätöksen taustalla oli myös kilpailu rakkaan vihollisen, Suomen Filmiteollisuuden kanssa. Mika Waltarin historiallisen aiheen käsikirjoitus muotoutui kilpailijalla 1800-luvun alkuun sijoittuvaksi suurelokuvaksi Tanssi yli hautojen. Kun se menestyi, Suomi-Filmissäkin ajateltiin ajan koettaneen historiaan liittyvälle genre-elokuvalle.

Suunnitelmiin kuului elokuvan tekeminen väreissä, mutta pari kuukautta ennen ensi-iltaa julkisuuteen tiedotettiin, ettei siihen "ollut mahdollisuuksia näin suuressa mittakaavassa". Väreissä kuvattiin lopulta vain elokuvan traileri.

Sadan miekan miehen historiallinen miljöö on Roy eli Tapio Vilpposen luomusta. Hän pääsi nauttimaan vuoden työnsä hedelmistä seuraavassa Jussi-juhlassa. Ulkokuvat otettiin Paraisilla Kuitian keskiaikaisen kartanon ympärillä, Turussa Luostarinmäellä ja linnan maastossa.
Katsoja voi kuitenkin arvioida ajan trikkikuvauksen tasoa sen perusteella, että elokuvassa kahteen kertaan näkyvä täyskuva Turun linnasta on itse asiassa pienoismalli. Linnan ympäristö lienee ollut liian moderni aitojen kuvien ottamiseen.

'Puvustuksen suunnittelija Bure Litonius purki työllään elokuvalla sen teatteriperinteestä nousseen myytin, että kolmikymmenvuotisessa sodassa olisi käytetty yhtenäisiä univormuja. Litonius itse kertoi haastattelussaan (KL 4/1951), että "määrätty muoti tietenkin oli vallalla, mutta että muuten jokainen valmisti itselleen asepuvun mielensä ja varojensa mukaan. Univormun perusteella ei, esimerkiksi, ilman muuta voinut erottaa kapteenia kenraalista. Köyhällä kenraalilla saattoi olla paljon mitättömämpi puku kuin rikkaalla kapteenilla. Ongelmia syntyi pukujen värityksestä, näyttelijät kun eivät räikeistä väreistä pitäneet, sillä ne häiritsivät heidän eläytymistään rooliin. Mustavalkokuvauksessa tietty värikkyys olisi kuitenkin onnistumisen ehto".

Vaikka näyttelijäkoulutukseen kuuluu perinteisesti miekkailun taitaminen, tätä elokuvaa varten harjoiteltiin ammattilaisvoimin: näyttelijöiden miekkailukohtausten valmentajana toimi ranskalainen Roger Blanc, joka olli maassa Suomen olympiajoukkueen miekkailuvalmentajana.
Pääosaa esitti 38-vuotias Vaasan teatterin ohjaaja-näyttelijä Kalervo Nissilä, joka oli avannut uransa edellisvuona elokuvassa Härmässä poikia kymmenen ja sai Sadan miekan miehen jälkeen välittömästi jatkoa Kuisma ja Helinä –elokuvan kasakkapäällikkönä. "Filmi on tarjonnut hänelle osia, joissa hänen ihanteensa, väkevätahtoinen mies, pääsee oikeuksiinsa", nimimerkki Spektri kirjoitti Aatami-lehdessä (8/1951).

Edvin Laineen kotifilmit – Musta rakkaus ja Tuntematon sotilas

Musta rakkaus
Suomi 1957. Tuotantoyhtiö: Suomen Filmiteollisuus Oy. Tuotannonjohto: T. J. Särkkä. Ohjaus: Edvin Laine. Käsikirjoitus: Juha Nevalainen – Väinö Linnan romaanista (1948). Kuvaus: Marius Raichi. Lavastus: Aarre Koivisto. Ehostus: William Reunanen. Hellä Seteri. Musiikki: Heikki Aaltoila. Laulut: "Vanhan valaan kapakassa" (Usko Kemppi), "Sotilaspoika" (F. Pacius), "Tiikerihai" (Hodgkinsson, suom. Aarne Lohimies). Leikkaus: Armas vallasvuo, Ääni: Björn Korander. Pääosissa: Eeva-Kaarina Volanen (Marjatta Salmela), Jussi Jurkka (Pauli Haantie), Edvin Laine (Arttu Salmela), Veikko Sinisalo (Unto Eskola), Elsa Turakainen (Saariska), Aku Korhonen (lääkäri), Eero Roine (Vaarilan Alpre), Sirkka Lehto (Kirsti), Aarne Laine (Evert Haantie), Toivo Lehto (työnjohtaja), Anton Soini (naapuri), Eero Eloranta (Unton ystävä), Nestori Sarre (humalainen ohikulkija), Maikki Länsiö, Heimo Karppinen, Sylva Rossi, Irja Rannikko, Hannes Veivo, Matti Lehtelä, Kaarlo Wilska, Aarne Sarri, Otto Noro (työläisiä). Helsingin ensiesitys: 19.4. 1957 Rex, Tuulensuu – elokuvan tv-lähetyksiä: 11.9. 1965 TV1, 13.4. 1971 TV1, 26.5. 1996 YLE TV2 – VET A-6950 – K16 – 2770 m / 101 min

Väinö Linnan tamperelaisromaani "Musta rakkaus" liitti tragediaksi mustasukkaisuuden, rakkauden ja kuoleman Amurissa, Tampereen tehdasväen kaupunginosassa. Linnan romaanin saattoi käsikirjoitukseksi Juha Nevalainen, joka onnistui sovituksessaan yli odotusten. Kirkkaan, eloisan päivän ja mustan yön kautta kuolemaan kiinnittyvä tapahtumaketju sulautui saumattomasti tamperelaisen työväestön elämäntapaan Laineen ohjauksessa.
Laineella ja B-kuvaaja Pentti Auerilla riitti myös intohimoa katsella kaitakameran silmällä Mustan rakkauden kulisseissa. Harvinaisiin kuviin on kiinnittynyt Arttu Salmelaa esittänyt ohjaaja itse, apulaisohjaaja Åke Lindman sekä pääkuvaaja Marius Raichi kameroineen. Veikko Sinisalo, Jussi Jurkka ja Eeva-Kaarina Volanen valmistautuvat selvittämään välejään vielä leppoisissa tunnelmissa. Lähikuvat lääkärin rooliin suostutellusta Aku Korhosesta tekevät kunniaa näyttelijälle, joka oli jo väistymässä kameralamppujen valoista.

Tuntematon sotilas
Suomi 1955. Tuotantoyhtiö: Suomen Filmiteollisuus Oy. Tuotannonjohto: T. J. Särkkä. Ohjaus: Edvin Laine. Käsikirjoitus: Juha Nevalainen – Väinö Linnan romaanista (1954). Kuvaus: Pentti Unho, Osmo Harkimo, Olavi Tuomi. Lavastus: Aarre Koivisto. Erikoistehosteet: Arvo Murtokallio ja Arvi Järvinen (räjäytysryhmä). Puvut: Helena Hänninen. Ehostus: William Reunanen. Musiikki: Ahti Sonninen, Jean Sibeliuksen aiheita (Finlandia), vanhan virsikirjan virsi 170: "Jumala ompi Linnamme". Leikkaus: Armas Vallasvuo, Osmo Harkimo. Äänitys: Kurt Vilja, Taisto Lindegren, Yrjö Saari, Kaarlo Nissilä. Pääosissa: Reino Tolvanen (Rokka), Heikki Savolainen (Hietanen), Veikko Sinisalo (Lahtinen), Leo Riuttu (Vanhala), Kaarlo Halttunen (Rahikainen), Kosti Klemelä (Koskela), Jussi Jurkka (Lammio), Åke Lindman (Lehto), Tauno Palo (Sarastie), Kale Teuronen (Suen Tassu), Matti Ranin (Kariluoto), Olavi Ahonen (Riitaoja), Pentti Siimes (Määttä), Tarmo Manni (Honkajoki), Mikko Niskanen (Mielonen), Vilho Siivola (Mäkilä). Helsingin ensiesitys: 23.12. 1955 Rex, Ritz, Tuulensuu – tv-lähetyksiä: 7.12. 1967, 6.1. 1973, 19.10. 1979 2.5. 1992; YLETV2: 13.1. 1985, 6.2. 2002, 6.12. 2003, 6.12. 2004 – VET A-6031 – K16 – 4950 m / 181 min

Tuntematon sotilas vyöryi valkokankailta vastustamattomasti kansakunnan tajuntaan Linnan romaanin veroisena ja katsojaluvuissa miljoonaan haamurajan ylittäneenä suurkuvana. Vastaanotto oli myös kansainvälisesti ainutlaatuinen, kuten elokuvan traileriin liitetty Berliinin menestys vuodelta 1956 osoittaa. Salamavalot välähtävät ja yleisö otaa suosioonsa palkitun ohjaajan sekä hänen vielä ennen tuntemattomat sotilaansa. Eräät heistä saivat tämän jälkeen kantaa roolihahmoa mukanaan koko elämänsä. Reino Toivanen vajosi pysyväsi Rokaksi julkisuuden myllytyksessä.

Mutta vilkaiskaamme kulissien taakse värillisiin välähdyksiin, jotka inhimillistävät armollisesti suurelokuvan mittasuhteita. Sillä innokkaana kaitafilmaajana tunnettu ohjaaja ehti taltioida muistiin myös Tuntemattoman sotilaan kuvauksia. Sotaa käydään Sipoon helteissä ohjaajan armottoman kameran alla. Väliin tarjoutui kunnes vapauttavia hetkiä, jolloin oli aika riisuutua kelteisilleen tukahduttavien rooliasujen painolastista.

Autuas eversti - kameraottoja
Salig översten

Suomi 1958. Tuotantoyhtiö: Suomen Filmiteollisuus Oy. Tuotannonjohto: T. J. Särkkä. Studiopäällikkö: Alf Salin. Ohjaus: William Markus. Käsikirjoitus: William Markus ja Pentti Unho Walentin Chorellin luonnoksista. Kuvaus: Pentti Unho. Mauno Kuusla (B-kuvaa). Lavastus: Aarre Koivisto. Ehostus: Olavi Suominen. Sinikka Juutinen (kampaaja). Musiikki: Heikki Aaltoila. Leikkaus: Elmer Lahti. Ääni: Yrjö Saari. Järjestäjä: Paavo Hukkinen. Pääosissa: Pentti Siimes (eversti von Haestman), Hillevi Lagerstam (professorinrouva Amelie Carlsdotter Silfversvärd), Anneli Sauli (Senja, everstin tyttärentytär), Martti Roimppanen (Hans, vänrikki), Maikki Länsiö (Dolly, everstin tytär), Marja Korhonen (Agneta), ekke Hämäläinen (Arthur), Esko Mannermaa (Marcus), Tarmo Manni (Ossian), Kosti Klemelä (Albert), Irja rannikko (Doris), Kerttu Hämeranta (Inga), Hannes Veivo (posteljooni), Irja Kuusla (everstin keittäjätär) ja 43 muuta tunnistettua. Helsingin ensiesitys: 5.9.1958 Capitol – televisiolähetyksiä: 16.10.1993, 24.4.2002 ja 31.3.2004 YLE TV1; 24.4.1999 ja 0.9.2006 YLE TV2. VET 7977 – KK 1.7.1958 – 2000 m / 73 min; uusintatarkastus 15.7.1958 – S – 1800 m / 66 min

Menestyskirjailija ja yli sadan julkaistun kirjan mies Walentin Chorell (1912-83) ideoi useitakin elokuvia. Chorell osallistui usein myös itse teostensa pohjalta tehtyjen elokuvien käsikirjoitustyöhön (esim. Varsovan laulu, 1953). Hänen romaanejaan ja näytelmiään filmatisoi useimmin hengenheimolainen Jack Witikka, joka ohjasi elokuvat Mä oksalla ylimmällä (1954), Nukkekauppias ja kaunis Lilith (1955) ja Äidittömät (1958).

William Markuksen ohjaus Autuas eversti saatiin kuvausvaiheeseen syyskesällä 1956. SF:n halleilla lavastetuista kohtauksista on säilynyt hilpeää materiaalia leskeksi jääneen professorinrouva Amelie Carlsdotter Silvesvärdin ja hänen tyttärenpoikansa iltasatuhetkestä. Kun klaffi napsahtaa käy myös selväksi miten intohimoisesti Suomen Lähetyssanomien taakse piiloutuva vanha rouva lukee Lady Chatterleyn rakastajaa.

Leskeä näyttelevän Hillevi Lagerstamin ja nuoren miehen lukuhetkiin sisältyi tahatonta komiikkaa, joka ei ohjaajaa tyydyttänyt. Vaikeuksia syntyi myös elokuvatarkastamon kanssa. Syynä epäsovinnainen aihe ruumisarkussa tajuihinsa tulevasta eversti Carolus Rutger von Haestmanista, joka palaa takaisin maallisiin iloihin univormuunsa sonnustautuneena.

Kärlekens kors – elokuvatarkastamon poisto

Suomi 1946. Tuotanto, ohjaus, leikkaus: Theodor Tugai. Käsikirjoitus: Filmman [= Nisse Hirn, Regina Linnanheimo, Teuvo Tulio] – vapaasti Aleksandr Puškinin aiheen mukaan [novellista "Postimestari ja hänen tyttärensä" (1830, suom. 1908)]. Kuvaus: Uno Pihlström, Pentti Lintonen. Lavastus: Kosti Aaltonen. Musiikki: Tauno Tuomisto (= Tauno Marttinen). Äänitys: Yrjö Saari. Pääosissa: Regina Linnanheimo (Riitta), Oscar Tengström (Fyr-Kalle), Hans Strååt (konsuli), Carl-Olof Alm, Elsa Wiedborg, Lill Tollie Zellman. Hgin ensiesitys: 8.3.1946 Elysée (suomenkielinen versio: Rea, Ritz) – K16 – 2700 m / 99 min. Ruotsin ensiesitys: 1.9.1947 Konsert (Sundsvall).

Useimpia Teuvo Tulion elokuvista levitettiin Ruotsissa, mutta niiden levityksessä oli monia ongelmia. Jotkin elokuvat jäivät paikallisiksi ilman ensi-iltaa Tukholmassa. Ruotsin elokuvasensuuri kielsi Rakkauden ristin aluksi kokonaan mutta päästi sen läpi vuotta myöhemmin. Leikkaukset olivat huomattavia. Tulion elokuvakerronta ja kieli olivat provosoivia ja sekä suomalaiset että ruotsalaiset elokuvasensorit leikkelivät moraalinvartijan roolinsa mukaisesti lähes kaikkia hänen elokuviaan..

Osasta Tulion elokuvia tehtiin sekä suomen- että ruotsinkieliset versiot, joissa jotkut näyttelijöistä vaihdettiin kuvattaessa ruotsalaisiin tai suomenruotsalaisiin. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että itse kohtaukset eivät eroa toisistaan vaan Tulio kuvasi ne peräkkäin. Ruotsinkielisiä versioita esitettiin sekä Ruotsissa että Suomessa. On vaikea löytää aikalaiskritiikistä vertailuja eri versioiden välillä. Vain yhdessä tapauksessa suomenruotsalainen kriitikko kommentoi versioiden eroja. Åbo Underrättelserissä 28.3.1946 kirjoittavan nimimerkki H.E.:n mielestä Rakkauden ristin ruotsalaiset näyttelijät Hans Strååt ja Carl-Olof Alm olivat paljon vaisumpia kuin vastaavat suomalaiset.

Elokuu – elokuvatarkastamon poistot sekä "Cannes-poisto"
Augusti

Suomi 1956. Tuotantoyhtiö: Fennada-Filmi Oy. Tuottaja: Mauno I. Mäkelä. Ohjaus ja käsikirjoitus: Matti Kassila – F.E. Sillanpään romaanista (1941). Kuvaus:: Esko Nevalainen. Musiikki: Ahti Sonninen. Äänitys: Gösta Salminen. Lavastus: Lauri Elo. Leikkaus: Nils Holm. Kertoja: Matti Kassila. Pääosissa: Toivo Mäkelä (Viktor Sundvall), Emma Väänänen (Saima Sundvall), Rauni Luoma (Maija Länsilehto), Aino-Maija Tikkanen (Tyyne Sundvall), Rauni Ikäheimo (lita), Senni Nieminen (Hanna Nieminen), Heikki Savolainen (Mauno Viljanen), Tauno Kajander (Taave), Sylvi Salonen (näyttelijätär), Topi Kankainen (Alpertti), Pentti Irjala, Olavi Ahonen (miehiä saunalla), Väinö Luutonen (Väinö Länsilehto), Mauri Jaakkola (ylioppilas), Severi Seppänen (lääkäri), Kaija Siikala (nuoruuden rakastettu), Kari Äkerberg (Viljo Sundvall), Leo Lastumäki (konstaapeli Saarinen), Gösta Salminen (mies sillalla), Tuukka Soitso (ryyppykaveri), Leo Jokela, Tommi Rinne (juhlijoita) – koko elokuvan pituus 94 min. Näyte: reilu minuutti.

Matti Kassila aloitti parin vuoden mittaiseksi jääneen pestin Porin Teatterin johtajana 1955. Hän vaihtoi samalla elokuvayhtiötä "Särkän tallista" eli Suomen Filmiteollisuudesta Fennada-Filmiin, jota veti Mauno Mäkelä. Vaikka Mäkelä ei uskonut tulevan elokuvan taloudelliseen menestykseen, Kassila sai ohjata F. E. Sillanpään kuulun romaanin "Elokuun" (1941).

Elokuu sai kuusi Jussia, edusti Suomea Cannesissa 1957 ja oli yhtiölleen taiteellinen suurtapaus.
Elokuvatarkastamo määräsi Elokuulle 15 %:n veron, mutta elokuva sai suomalaiselle elokuvalle tavanomaisen verovapauden sen jälkeen, kun rakkauskohtauksia oli jonkun verran lyhennelty.
Klassikkosarjaan Elokuu nousi pysyvästi kun se toisena – Erik Blombergin Valkoisen peuran jälkeen – sai edustaa Suomen elokuvaa Cannesin elokuvajuhlien kilpailusarjassa 1957. Seuraavaan kahteenkymmeneen vuoteen vastaavaa ihmettä ei tapahtunut, kunnes Tulipää onnistui vakuuttamaan kansainvälisen esivalintaraadin.

Elokuva-Aitta (18/1956) vieraili Fennadan studiolla filmin takaumajaksoa valmisteltaessa: "Studiossa tehdään parhaillaan eräitä flashback'eja, taannehtivia muistelmointivälähdyksiä, jotka liittyvät Viktorin, Saiman ja Maijan nuoruusvuosiin. Flashback'ia käytetään nykyään paljon, muta senkin voi tehdä uudella tavalla, vakuuttaa Kassila. Ja tässä tapauksessa hän käyttää alinopeutta, rakeista filmiä, pehmentävää 'softia' ja hieman improvisoitua näyttelemistapaa."

Cannes-versiosta Matti Kassila jätti pois lopun kiistellyn takauman, jossa päähenkilö Viktor nollaa oman ruumiinsa äärellä "elämänsä virheet saumanpaikat", kuten Jussi Karjalainen Cannes-poistoa luonnehti vuonna 1992. (Helsingin Sanomat 12.3.1992). Elokuva-arkistoon tuottajalta tulleessa paketissa tuo poisto oli liitetty osaksi sensuuripoistoja ja varustettu asianmukaisilla stansseilla ja leimoilla. Elokuvatarkastamon päätöspöytäkirjoista kuolinvuodekohtausta ei kuitenkaan löydy.


Ruusujen aika – tuottajan poistot
Rosornas tid

Suomi 1969. Tuotantoyhtiö: Filminor Oy. Tuottaja: Risto Jarva. Ohjaus: Risto Jarva. Käsikirjoitus: Peter von Bagh, Risto Jarva, Jaakko Pakkasvirta (työryhmä: Antti Peippo, Kullervo Kukkasjärvi, Titta Karakorpi, Seppo Palosaari). Kuvaus: Antti Peippo. Musiikki: Otto Donner. Laulut: Näettekö tulevaisuuteen (säv. Kaj Chydenius, sanat: Arvo Turtiainen, esittäjä: Arja Saijonmaa); Pääskytorni (säv. Otto Donner, sanat: Su Tung-po, Pertti Nieminen, esittäjä: Otto Donner); Slow Motion (Eero Ojanen). Lavastus: Lauri Anttila, Antti Peippo, Juhani Jauhiainen, Kullervo Kukkasjärvi. Leikkaus: Risto Jarva, Lasse Naukkarinen, Jukka Mannerkorpi. Pääosissa: Arto Tuominen (Raimo Lappalainen), Ritva Vepsä (Kisse Haavisto/Saara Turunen), Tarja Markus (Anu Huotari), Eero Keskitalo (Raimon työtoveri), Kalle Holmberg (Kissen työtoveri), Eila Pehkonen (Historian Instituutin johtaja), Unto Salminen (Saaran entinen aviomies), Paavo Jännes (Saaran miesystävä), Matti Lehtelä (valokuvaaja), Aino Lehtimäki (strippauksen opettaja). Helsingin ensiesitys: 7.2.1973 Elysée, Maxim, Tuulensuu – Televisiolähetyksiä: 7.9.1973 YLE TV1, 24.7.1981 MTV2, 8.7.1990 TV3 – VET A–30486 – K12 – 3030 m / 107 min

Elokuvan tapahtumat kuten esitettävät tuottajan "omaehtoiset" 107 metrin lyhennykset liittyvät lähellä siintelevään vuoteen 2012. Silloin "lakot nähdään vanhakantaisina" ja "niiden, joiden elämä ei ole todellista, pitää kuolla".

Lyhennykset leikkaavat jakson Ruusujen ajan juhlasta, joka kasvaa tehoonsa Kullervo Kukkasjärven futuristisissa lavasteissa ja kuvauksesta vastanneen Antti Peipon kameralla. Taustalla singahtelee mantrana Otto Donnerin psykedeelinen musiikki.

Elokuvan kohtauksista irvokkain elää kehityksen tuoman degeneraation hetkessä. Ironia viiltää ja sitä on harkittu: Haureellisen Neron näköisenä järjestelijänä edistyksen juhlissa esiintyy historian instituutin tutkija. Häntä esittää silkkiin verhoutunut ja ripsensä meikannut Arvo Tuominen. Homoeroottiseksi tulkittava replikointi ja LSD-alakulttuurin kosketus ovat kohtauksesta aistittavissa, vahvemmin kuin elokuvatarkastamon saksi olisi sallinut.


Saatanan radikaalit -traileri

Suomi 1971. Tuotantoyhtiö: Filmituotanto Spede Pasanen Oy. Tuottaja: Pertti Pasanen. Ohjaus ja käsikirjoitus: Paavo Piironen, Heikki Nousiainen, Heikki Huopainen, Timo Nissi. Kuvaus: Kari Sohlberg, assistenttina Jorma Aarroskari. Lavastus: Paavo Piironen, Heikki Nousiainen, Heikki Huopainen, Timo Nissi, Elina Katainen. Musiikki: Esa Helasvuo. Leikkaus: Irma Taina. Ääni: Oskari Viskari. Järjestäjä: Pentti Silvennoinen. Kertoja: Leo Jokela. Pääosissa: Paavo Piironen (Paavo), Heikki Nousiainen (Hese), Heikki Huopainen (Viiksi), Timo Nissi (Timppa), Yrjö Järvinen (Perkele), Heikki Savolainen (Saatana, Helvetin ylipäällikkö), Oiva Tainio (poliisi), Matti Vihola (poliisi Arvo Ensio Kivimaa), Leo Jokela (alkutekstien kirjoittaja), Toivo Reinikka (1. pikkupiru), Lauri Lehto (2. pikkupiru), Toivo Linkoma (päivystävä poliisi), Seppo Saarikivi, Ville-Veikko Salminen, Kaisu Puuska-Joki (ääni radiossa), Matti Aro, Ere Kokkonen, Pentti Silvennoinen, Evita Wager, Sirkka Huopainen, Eija Nousiainen, Oskari Viskari, Pirjo Piiroinen, Heikki Kahila, Hannu Karppo, Eero Karhuneva, Osmo Savolainen, Kyösti Korpiola. Helsingin ensiesitys elokuvalla: 16.4.1971 Maxim, Tuulensuu – teatteri, video- ja dvd-levitys: Finnkino Oy – traileri: VET 21110 – S – 40 m / 1,5 min

1970-luvun alku oli väkevien voimasanojen sävyttämä. Perkele! Kuvia Suomesta -elokuvan nostattama kohu ehti vaimentua vain vähän. Sitten sen korotti uudelle tasolle suomen huonoimmaksi teilattu elokuva Saatanan radikaalit. Teilaajista koväänisin oli pettynyt tuottaja Pertti Pasanen, jolle kriitikot kerrankin antoivat Sakari Toiviaisen kiteyttämän tukensa: "Pohjalle on päästy. On elokuvia, joissa ei tiedä itkeäkö vai nauraa, joista on vaikea mitään sanoa ja vielä vaikeampi olla mitään sanomatta".

Tuoteesta otti täyden vastuun Speden minuuttiohjelmia Mainostelvisiolle väsäillyt WilmiCoplan kvartetti, Paavo Piirainen, Heikki Nousiainen, Heikki Huopainen ja Paavo Nissi. Taitavia naisiakin suostui mukaan, sillä elokuvan leikkasi Irma Taina. Lisäpanoksensa antoi Elina Katainen, joka käsikirjoitti, lavasti, hallinoi kuvaussihteerinä ja piirteli myös mainosjulisteen. Näyttelijä Leo Jokela naputeli elokuvassa alkutekstejä ja johdateli sen inhottavaan maailmaan näillä sanoilla: "Menkää helvettiin!"

Hillitön armeijan vastainen anarkismi, vankilapako tai poliisin laittaminen alta lipan eivät natsanneet. Kaikesta huolimatta rohkenemme esittää trailerin, tallettihan sen kätköistään elokuva-arkistolle Jörn Donner Productions.

Huhtikuu on kuukausista julmin – traileri ja päätösjakso
April är grymmast av månader

Suomi 1983. Tuotantoyhtiö: Reppufilmi Oy. Tuottaja: Anssi Mänttäri. Ohjaus ja käsikirjoitus: Suvi-Marja Korvenheimo. Apulaisohjaaja: Heikki Katajisto. Kuvaus: Eero Salmenhaara. Kuvausassistentit: Eero Haapaniemi, Harri Laakso, Mikko Mattila, Risto Laso, Heikki Ortamo, Ville Mäkelä. Musiikki: J. Karjalainen. Miksaus: Tuomo Kattilakoski. Leikkaus: Mika Kaurismäki. Ääni: Jouko Lumme. Äänitysassistentti: Timo Linnasalo. Pääosissa: antti Litja (Olli, kirjailija), Marianne Anttila (Sari, tyttö maalta, "Helkama"), Markku Toikka (kirjailija Kalevi Mononen, "Unto"), Paavo Piskonen (Leevi, entinen kirjailija). Rea Mauranen (nainen jolla on sydäntä), Liisa Halonen (Raija, Ollin entinen vaimo), Mikko Majanlahti (taiteilijaprofessori Mikkonen), Olli Tuominen (kriitikko Veiviäinen), Aki Kaurismäki (Ville Alfa, tuleva kirjailija), Ann-Cathrine Fröjdö (Pia, nuorempi nainen). Jussi Parviainen (tuleva kriitikko),Vieno Saaristo (Sarin äiti), Päivi Istala (radiotoimittaja), Tuula Kinnarinen, Jone Takamäki, Heikki Peltonen, Juhani Kumpulainen, Ville Piskonen, Hannele Laaksonen, Matti Pellonpää ja 30 muuta tunnistettua. Helsingin ensiesitys elokuvalle: 21.10.1983 Diana, Formia 3 – televisiolähetyksiä: 2.8.1986 MTV2, 21.6.2007 YLE TV1 – VET 24810 – S – 53 m / 2 min [Elokuva: 24827 – K16 – 2020 m / 74 min]

Suvi-Marja Korvenheimon eli Anssi Mänttärin elokuvia ei ole usein nähty. Suvi-Marjan sorvaaman trilogian kolmas filmi lainasi nimensä T.S. Eliotin "Aution maan" säkeistä, jotka Lauri Viljanen oli kääntänyt sattuvasti suomalaiseen molliin:

"Huhtikuu on kuukausista julmin, se työntää sireenejä kuolleesta maasta, sekoittaa muiston ja pyyteen, kiihoittaa uneliaita juuria kevätsateella."

Ohjaajan huitaisuiksi leimattu tuotanto kiehtoi 1980-luvulla vain aniharvoja, suomalaisen elokuvan huhtikuussa hytiseviä sisaria ja veljiä. He kaipailivat pönäköityvälle säätiöelokuvalle persoonallista vaihtoehtoa. Niin myös Mänttärin elokuvan noviisi Aki Kaurismäki, roolinimeltään "Ville Alfa". Parnassolta livenneen Leevi-kirjailijan neuvo hänelle oli kuin ennuste tulevasta: "Viinaa ja lyhyitä lauseita".

Elokuvan lopetus sekä siihen kömpelösti sitaistu traileri olkoon J. Karjalaisen laulaman tunnusmelodian myötä konsensusta pelkäämättömien epäonnistumisien johodonmukainen päätös.

– 5.12.2007 Ilkka Kippola, Jari Sedergren, Juha Seitajärvi

Tuntemattomia kohtauksia Suomen elokuvan historiasta I

Esitys keskiviikkona 21.11.2007 Orionissa, Eerikinkatu 15, Helsinki alkaen klo 16.30.

TÄMÄ ON JO HIOTUMPI TEKSTI KAIKISTA ESILLÄ OLEVISTA ELOKUVISTA.

NÄYTÖS ON AINUTLAATUINEN, SILLÄ MUKANA ON KAKSI UUTTA LÖYTÖÄ VARHAISEN SUOMALAISEN ELOKUVAN REPERTUAARISTA.

EIKÄ SIINÄ KAIKKI: LISÄKSI VALKOKANKAALLE HEIJASTETAAN TÄYDENNYKSIÄ JA FRAGMENTTEJA TUNNETTUIHIN, OSIN TAI KOKONAAN KADONNEINA PITKÄÄN PIDETTYIHIN ELOKUVIIN.

TERVETULOA!

Dokumentin ytimessä 40:
Tuntemattomia kohtauksia Suomen elokuvan historiasta I
I dokumentens kärna: Okända scener ur den finska filmens historia I

Sylvi
Suomi 1913. Tuottajat: Teuvo Puro – Frans Engström – Teppo Raikas. Ohjaus: Teuvo Puro. Käsikirjoitus: Teuvo Puro Minna Canthin näytelmän pohjalta. Kuvaus: Frans Engström. Lavastus: Carl Fager. Pääosissa: Teuvo Puro (notario Akseli Vahl), Aili Rosvall (hänen vaimonsa Sylvi), Teppo Raikas (arkkitehti Viktor Hoving), Olga Salo (hänen sisarensa Alma Hoving), Ester Forsman (Sylvin entinen toveri Karin Löfberg), Elin Grönkvist (Sylvin entinen toveri), Eero Kilpi (Harlin), Jussi Snellman (Idestam) ja Uusi Suometar lehdessä 9.3.1913 ilmestyneen mainoksen mukaan "tanssiväkeä, oikeusvirkamiehiä, palvelijoita y.m. kanssa" Viipurin ja Turun ensiesitys: 3.3.1913; Helsingissä 10.3.1913. Filmitarkastus Helsingissä: 18.2.1913: 890 m / 48 min (16 fps). Videopituus väliteksteineen: 12 min

Aikalaisten silmissä Salaviinanpolttajat (1907) oli ensimmäinen suomalaiseksi tarinaelokuvaksi muotoiltu "kinematografinen näytelmäkappale". Sen filmasi maineikas Atelier Apollo Kansallisteatterin näyttelijöiden Teuvo Puron (1884 -1956) ja Teppo Raikkaan sekä yhtiön ruotsalaisen kuvaajan Frans Engströmin aloitteesta. Korkeintaan 20 minuutin mittainen "miimillinen farssi" katosi jäljettömiin jo omana aikanaan.
Kuusi vuotta myöhemmin valmistunut Sylvi (1913) on ainoa, puutteellisesti säilynyt näyttö elokuvaaja Engströmin sekä teatterista elokuvaan siirtyneen Puron ja Raikkaan pioneeritöistä. "Ensimmäinen tunnin kestävä taidefilmi" Sylvi oli mainoksen mukaan "jännittävä murhenäytelmä 3:ssa osassa. Minna Canth'in samannimisen näytelmän mukaan Eläviä kuvia varten sovitettu". Elokuvan tekijöille Minna Canthin näytelmät tarjosivat sukupuolirajan ylittäen sitä, mitä he elokuviinsa halusivat: "vertatihkuvia yhteiskunnallisia intohimoja". Lehtitietojen mukaan suosio olikin suuri.
Myös Sylvillä oli vain teatterikierroksen kestänyt elinkaarensa, kunnes vuonna 1933 elokuvan negatiiviaineistoa löydettiin sattumalta. Se päätyi helsinkiläisestä romukaupasta Heikki Ahon ja Björn Soldanin elokuvayhtiölle. Koska veronalennusfilmijärjestelmä oli juuri tullut voimaan, Aho & Soldan tekivät 1934 kaksi lyhytelokuvaa negatiiviaineistosta. Lyhempi niistä oli Sylvin mainos, pidempi "ensimmäinen suomalainen filmidraama" Sylvi, joka toimitettiin editoituna tammikuussa 1934 sensuuriin 410 metrin mittaisena Tätä versiota esitettiin siis veronalennuskuvana teattereissa ja se sai myös erikoisesityksen Elokuvakerho Projektion näytöksessä 5.12.1937 elokuvateatteri Rexissä. Kiinnostus oli niin suurta, että se johti varhaisimman suomalaisen elokuvan paloista koottuihin uusintaesityksiin. 1980-luvulla Suomen elokuva-arkiston Aito Mäkinen liitti Aho & Soldanin mainoskuviin pianomusiikin ja esitteli tuotetta varhaisimman elokuvamme herkkuna.
Kepeä filminäyte keskittyi hotelli Fennian kattoterasilla puhaltaviin virtauksiin, jotka liikuttelevat verhoja ja ravistelevat koristepalmun lehviä Carl Fagerin näytelmäkirjailijan antamien viitteiden mukaisesti pääosin suunnittelemissa lavasteissa. Myöhemmin rakennettujen elokuvaversioiden Sylviin tekaistut välitekstit eivät myöskään vastanneet alkuperäisiä. Todennäköisesti kaikkien editioiden perustuivat Canthin näytelmän dialogille, vaikka Teuvo Puron muistelon mukaan ensimmäisetkin olivat "tekaistuja".
Nyt nähtävä rekonstruktio panee ensimmäisen kerran paikoilleen kaikki säilyneet kohtaukset ja esittelee lisäksi käyttämättömät poistot sekä lakitupaan sijoittuvan päätösjakson. Tämä kaiken näemme musta-valkoisena kommenttina Heikki Ahon version saumakohdissa.
Lopputulos tukee aineistoa analysoineen Hannu Salmen päätelmiä teoksessa Kadonnut perintö. Näytelmäelokuvan synty Suomessa (1907-1916) siinä, että kyseistä elokuvaa näyttäisi olevan jäljellä oletettua enemmän. Tosin mustia aukkojakin jää täyttämättä, kuten kohukohtaus Sylvin myrkyttämän aviomiehen Akselin kouristuksista. "Sylvistä säilyneet katkelmat ovat ainoa näköala 1910-luvun suomalaisen elokuvan kadonneeseen historiaan", tiivistää Salmi.
Tänään tuon fiktion välähdykset ovat meille dokumenttia menetetyn elokuvan tyylistä, näyttelemisestä ja elokuvauksen orastavista mahdollisuuksista.

Ylioppilas Pöllövaaran kihlaus
Suomi 1920. Tuotantoyhtiö: Suomen Biografi Osakeyhtiö. Tuottaja: Erkki Karu. Ohjaus: Erkki Karu. Käsikirjoitus: Erkki Karu. Kuvaus: Frans Ekebom. Lavastus: Martti Tuukka. Pääosissa: Väinö Lehmus (ylioppilas Pöllövaara), Erkki Karu (hovimestari), Elli Karu (morsian, mielitietty), Kaarlo Aarni (vihkivieras), Elsa Aarni (tuomarin vaimo), Martti Tuukka (tuomari). Helsingin ensiesitys: 16.2.1920 Kino–Palatsi. Filmitarkastus: 10592, 20.2.1920 – S – 300 m / n. 12 min. Editoitu versio: 12 min.

Sotagulashi Kai'un häiritty kesäloma
Gulashbaron Kaiku's störda sommarnöje
Suomi 1920. Tuotantoyhtiö: Suomen Biografi Osakeyhtiö. Tuottaja: Erkki Karu. Ohjaus: Erkki Karu. Käsikirjoitus: Erkki Karu. Kuvaus: Frans Ekebom. Lavastus: Martti Tuukka. Pääosissa: Väinö Lehmus (sotagulashi Kaiku), Erkki Karu (toisen talon renki), Elli Karu (gulashin vaimo), Kaarlo Aarni (palkollinen), Elsa Aarni (sisäkkö), Martti Tuukka (kosija). Helsingin ensiesitys: 28.3.1920 Kino-Palatsi – filmitarkastus: 10591, 20.2.1920 – S – 550 m / n. 20 min. Editoitu (välitekstitön) versio: 12 min.

Suomi-Filmin perustajan Erkki Karun ensimmäiset elokuvat olivat farsseja. Niiden tähtenä näytteli armoitettu koomikko Väinö Lehmus, muissa rooleissa Erkki Karun ja hänen puolisonsa Elli Karun lisäksi Tampereen Näyttämön Kaarlo ja Elsa Aarni sekä kiertuekonkari Martti Tuukka. Tekijänsä ensimmäiset eläväksi loihtimat kuvat ovat harvinaisuuksia näytelmäelokuvamme alkutaipaleelta. Mutta ne toimivat myös dokumentteina kiertuenäyttelemisen komiikasta, mimiikasta ja maneereista Karun ja Tuukan itsensä pystyttämissä lavasteissa.
Myös kiertuenäyttelijänä, lavastajana ja dramaturgina aloittaneen Erkki Karun (1887 -1935) ensimmäisistä elokuvista on säilynyt vain katkelmia, ainakin näin on oletettu. Digitaalinen editti tarjosi tässäkin välineen, millä jäsentää "katkelmat" ja tehdä samalla ymmärrettäviksi Suomen Biografi Oy:n kaksi lyhyehköä slapstick-komediaa. Nähtävät konstruktiot myös todistavat, että Karun esikoisten juonta kuljettava kuvasto on tallella! Sen sijaan alkuperäiset välitekstit ovat kadonneet esityskopioiden mukana ja samalla se 5-6 minuutin lisä, joka puuttuu kummankin 12-minuuttiseksi supistuneen filmin tarkastuspituudesta.
Erkki Karun vuonna 1920 valmistuneet Ylioppilas Pöllövaaran kihlaus ja Sotagulashi Kaiun häiritty kesäloma osoittautuvat "vauhdikkaiksi ja huvittaviksi" kuten aikalaiskritiikki oli todennut. Karu limitti taitavasti sisä- ja ulkokohtauksia elokuvafriikin silmällä. Tampereen Lyyra-teatterin ohjelmiston aiempana suunnittelijana hän tunsi hyvin maassa esitettävät farssit, B-luokan seikkailufilmit ja jännärit. Lisäksi ohjaajan tukena veivasi kameraa kokenut ammattilainen Frans Ekebom.
Suomen kansallisfilmografian käsittelyssä jäi aikanaan avoimeksi Pöllövaaran kihlauksen kimurantti juoni. Digitaalisen jäsennyksen jälkeen ja 1920-luvun avioliittolain turvin se voitaneen kuvailla seuraavasti: Ylioppilas Pöllövaara kävelee vihkikaavan koukeroihin uppoutuneena. Sen täyttäminen ylittää hänen järjenjuoksunsa. Asia on ajankohtaisen kiusallinen, sillä kihlaus on sovittu julkistettavaksi jo iltapäivällä tutussa ravintolassa. Pöllövaara päätyy lopulta luotettavan tuomarin ovelle. Hän saa suostuteltua tämän asiansa hoitajaksi. Tuomari paneutuu työhön ja poistuu sitten kiireisesti muualle. Kihlaukselle ei näyttäisi löytyvän estettä, kunnes tuomarin puoliso tartuu keskeneräiseksi olettamaansa todistukseen. Tlanteen toisin ymmärtävä vaimo tekee Pöllövaaran esteelliseksi ja purkaa tämän kihlauksen. Tuomarin uskottuna hän vahvistaa todistuksen nimellään.
Saapuessaan kihlajuhlaan tuomari on tapahtuneesta tietämätön. Pöllövaara saa häneltä kihlatodistuksen. Nousten tuolille hän kuuluttaa sen sanomaa, kunnes toteaa tyrmistyneenä esteellisyytensä ja sen myötä kihlauksensa purkautuneen. Hän purskahtaa katkeraan itkuun, samalla kun kihlattu menettää tajunsa. Herättyään häväisty morsian jättää sormuksensa ja lähtee flirttailevan hovimestarin kelkkaan. Tuomari tajuaa, miten katalasti hänen tekstiään on peukaloitu. Hän noutaa paikalle vaimonsa, joka muuttuu syyllisestä pelastavaksi enkeliksi. Väärinkäsitys selviää viimeisellä hetkellä ja narua kaulaansa sovitellut Pöllövaara syttyy eloon kihlattunsa hellässä syleilyssä.
Pöllövaarassa ja railakkaammin slapstickissa Sotagulashi Kaiun häiritty kesäloma käynnistää kommellusten vyöryn virhetulkinnalle altistava kirjoitus: Edellisessä se lähtee tuomarin kynästä, jälkimmäisessä sokeasti rakastunut kirjekumppani seuraa osoitelappua, joka johdattelee kosijan väärään kohteeseen, sotagulashi Kaiun morsion ovelle.

Tuskaa
Suomi 1922. Tuotantoyhtiö: Suomi-Filmi. Tuottaja: Erkki Karu. Ohjaus: Teuvo Puro. Käsikirjoitus: Teuvo Puro, perustuu Väinö Katajan romaaniin. Pääosissa: Arne Leppänen ja Ruth Snellman. Ei valmistunut. Näyte: 6'30"

Ylitorniolainen Väinö Kataja, alk. Väinö Jurvelius, (28. 9.1867 Hailuoto – 2.12. 1914) oli suomalainen kirjailija ja maanviljelijä. Hän viljeli tilaansa Ylitorniolla vuosina 1891–1914, ja toimi myös Ylitornion vt. nimismiehenä 1902–1906. Kataja tunnetaan Peräpohjolan erämaiden, luonnon, ihmisten ja kansanelämän varhaisena kuvaajana. Hän kirjoitti runsaasti teoksia, joihin kuuluu sekä romaaneja, novelleja että näytelmiä. Hänen esikoisteoksensa oli nimeltään Irja (1901). Kataja oli aikoinaan hyvin suosittu kirjailija.
Katajan maineeseen luotettiin myös Suomi-Filmissä. Salaviinanpolttajista (1907) lähtien suomalaisen elokuvan piirissä vaikuttanut, Ollin oppivuosien ja Anna-Liisan ohjaaja-pioneeri Teuvo Puro laati käsikirjoituksen Katajan romaanista "Tuskaa" (alaotsikoltaan "Kuvaus raukoilta rajoilta", 1907). Tämä käsikirjoitus sisältyy nykyään Teatterimuseon Puro-kokoelmaan. Lapin elokuvan kuvaukset aloitettiin Armas Vallasvuon muistelujen mukaan vuonna 1922 pääkaupunkiseudulla! Elokuvan pääosiin rakastavaisiksi kiinnitettiin Suomen kansallisteatterin tähdet, jo Puron elokuvassa Se parhaiten nauraa, joka viimeeksi nauraa (1921) komediennena säteillyt, Jean Sibeliuksen tytär Ruth Snellman, ja Aarne Leppänen.
Elokuva jäi kuitenkin keskeneräiseksi. Legendan mukaan miespääosanesittäjä Leppänen putosi junasta ja loukkaantui vakavasti. Ruth Snellman jäi vaille traagista elokuvaosaansa ja Aarne Leppänen näytteli toisen miespääosan elokuvissa Kajastus (1930) ja Erämaan turvissa (1931). Katajan romaanit kiinnostivat myös Suomi-Filmin pääjohtajaa ja –ohjaajaa Erkki Karua. Kesällä 1922 hän valmisti Mankalan koskilla ulkokuvaukset suurmenestyselokuvaan Koskenlaskijan morsian (1923) tähtenään Marja Korhosen äiti Heidi Blåfield-Korhonen ja oopperalaulaja Oiva Soini. Aiheeseen palattiin vielä vuonna 1937 Valentin Vaalan elokuvassa. Tähtinä olivat tuolloin itse Ansa ja Tauno. Korpilahden maisemat kutsuivat Teuvo Puroa vuonna 1927, jolloin hän ohjasi ensimmäisen varsinaisen Kataja-filmatisointinsa Noidan kirot (1927).

Lumisten metsien mies
Suomi 1928. Tuotantoyhtiö: Aquila–Suomi. Tuottaja: Uuno Eskola. Ohjaus, käsikirjoitus, lavastus: Uuno Eskola. Käsikirjoitus perustui Eskolan novelliin "Raitojan Jussi" (Karjala 1926). Kuvaus: Arvo Tamminen. Leikkaus: Petter Bäckström. Pääosissa: Simo Kaario (kartanonomistaja Maurila), Anni Hämäläinen (Raija Maurila), Toivo Ellenberg (Raitoja, Jussin isä), Viljo Hurme (Jussi Raitoja), Einar Rinne (Reima, urheiluvalmentaja), Leo Lähteenmäki (eräs nuorukainen), Auno Eskola (tanssijatar), Meri Keskinen (tanssijatar), Kaisu Voutilainen. Helsingin ensiesitys: 5.8.1929 Kaleva. VET 14918, 8.5.1928 – S – 2200 m / 79 min. Näyte: 2'

Tampereellakin on filmattu näytelmäelokuvia. Vuonna 1908 tehtiin tamperelaisin voimin farssi, Suomen toiseksi vanhin näytelmäelokuva Vasikanhäntä ja vuonna 1919 Erkki Karu ohjasi Tampereen ja Teiskon maisemissa ensimmäiset slapstick-vaikutteiset komediansa Sotagulashi Kaiun häiritty kesäloma ja Ylioppilas Pöllövaaran kihlaus. Uuno Eskola ohjasi taiteilija-ateljeessaan Ojakadulla ja Tampereen hiihtoladuilla novellinsa Raitojan Jussi pohjalta ensimmäisen suomalaisen urheiluaiheisen näytelmäelokuvan Lumisten metsien mies (1928). Elokuva sai ensi-iltansa Tampereella 10.5.1928, mutta Helsingin ensi-iltaa saatiin odottaa yli vuoden. Päähenkilöhiihtäjänä nähtiin taidemaalarina tunnettu Viljo Hurme ainoassa elokuvaroolissaan. Elokuvassa debytoivat Anni Hämäläinen, Toivo Ellenberg (myöh. Elonperä) ja elokuvakoomikoksi myöhemmin nouseva Leo Lähteenmäki.
Säilyneissä otoksissa (n. 2 min) kartanonomistaja Maurila (Tampereen teatterin vakionäyttelijä Simo Kaario) keskustelee raskaasti huokailevan tyttärensä (Anni Hämäläinen) kanssa maatilallaan. Tytär pakeneekin maaseudun liian terveellisiksi ja tylsiksi katsomiaan oloja suurkaupungin humuun…

Miekan terällä
Suomi 1928. Tuotantoyhtiö: Filmi Oy Kotka. Tuottaja: Kalle Kaarna. Ohjaus: Kalle Kaarna. Käsikirjoitus: Kalle Kaarna – Kaarnan pojan, Jorma Kaarnan kertomuksen mukaan tosin kirjailija Uuno Kailas. Kuvaus: Oscar Lindelöf. Leikkaus: Kalle Kaarna. Lavastus: Kalle Kaarna. Musiikki: Martti Silmilä. Pääosissa: Joel Rinne (taitelija Halli), Eero Leväluoma (rusthollari Ristiniemi), Hannes Närhi (Kröönperi), Martta Seppälä (Varpu Tanhua), Nisse Karlsson (Antti-renki), Elsa Turakainen (Marja Tanhua), Aarno Henriksson (Tanhuan isäntä), Anni Aitto, Elsä Närhi. Helsingin ensiesitys: 25.11.1928 Arkadia, Edison, Bio-Bio. Filmitarkastus 15238, 19.11.1928 – S – 2700 m / 98 min. Näyte: 5'

Kuvataiteilijan koulutuksen saanut taiteilijanimi Kalle Kaarna (s. 25.11.1887, oik. Karl Hegesippus Häggström, elokuvaa tehdessä virallisesti suomennettuna 1906 Kaarlo Koskivoima) oli epäilemättä yksi lahjakkaimmista mykkäkaudella uransa aloittanut elokuvahjaajista. Roland af Hällström oli vuonna 1929 valmis nostamaan hänet kolmen kärkeen: muun kriitikon ja myöhemmän elokuvaohjaajan arvostusta saaneet ohjaajat olivat Erkki Karu ja Uuno Eskola.
Kaarnan urasta kirjoittanut Mervi Pantti on todennut, että muutkin kriitikot ajattelivat samansuuntaisesti. Kaarnan visuaalinen aisti tai vaisto olivat jotakin poikkeuksellista. Tuotantoyhtiö Aquila-Suomen ensimmäinen näytelmäelokuva ei tuonut kaivattua menestystä ja Kaarnan tie kääntyi toisaalle kuin yhtiökumppanin, taidemaalari ja kirjailija sekä elokuvaohjaaja Uuno Eskolan. Sen sijaan toinen yhtiökumppani, teatteri- ja elokuvamies Eero Leväluoma jäi mukaan ja kuvaaja Oscar Lindelöf tuli mukaan uuteen yritykseen, Filmi Oy Kotkaan. Sen rahoittajana toimi elokuvateatterinomistaja, savolais-amerikkalainen Abel Adams, joka syrjäytti yhtiön hallinnossa Leväluoman ensimmäisen elokuvan valmistuttua. Yhtiö jäi lyhytikäiseksi. Kahden näytelmäelokuvan lisäksi se valmisti vain yhden lyhytelokuvan.
Filmi Oy Kotkan ensimmäinen elokuva oli sisällissodan – tuolloisilla termeillä vapaussodan – kymmenvuotismuistolle omistettu Miekan terällä. Sen ensi-ilta oli marraskuussa 1928 ja sen tarkoitus oli Kaarnan omilla sanoilla olla puolueeton elokuvakertomus ihmiskohtaloista vuonna 1918. Lehdistö hyväksyi Kaarnan puolueettomusnäkemyksen, vaikka aikalaisnäkemys ei muuten juurikaan halunnut hyväksyä tasapuolisuusnäkökulmia voittaneeseen valkoiseen todellisuuteen. Ehkä aiheen perimmäinen kepeys, "kahden nuorukaisen ja parin neitosen lemmentarina herkällä vaistolla ja johdonmukaisuudella", oli syynä siihen, että elokuvaa ei liitetty laajempaan kontekstiinsa. Elokuvan voittoisat sankarit olivat lopulta Saksassa koulutettuja kutsumustehtäväänsä täyttäviä jääkäreitä, ja viholliskuvakin realisoituu, kun punapäällikkö Hannes Närhi katuu näyttävästi vihollisasemaansa.
Miekan terällä on sellaisenaan kadonnut, nyt näytettävät näytteet ovat ainoita säilyneitä kuvia, sekalaista materiaalia, joka on erotettu muusta aineistosta työprosessin yhteydessä. Näin niitä voidaan pitää vain dokumentaationa kadonneesta elokuvasta.

Mustat silmät
Suomi 1929. Tuotantoyhtiö: Oy Fennica Ab. Tuottaja: Ohjaus: Valentin Vaala. Käsikirjoitus: Theodor Tugai, Valentin Vaala. Kuvaus: Oscar Lindelöf. Leikkaus: Valentin Vaala. Lavastus: Valentin Vaala. Puvut: Theodor Tugai, Valentin Vaala. Pääosissa: Theodor Tugai (mustalaispäällikkö Eb-Anzio), Regina Enroth (kartanontytär Elviira), Valentin Vaala (seppä Ra-Dorek), Thora Steen (sepän sisar Filia), Kalle Hagert, Olga Liin, Lucia Nifontova, Vladimir Sajkovic, Sirkka Savolainen, Elisabeth Vahros. Helsingin ensiesitys: 29.4.1929 Pallas. Filmitarkastus 15529, 13.4.1929 – K – 1435 m / 52 min. Näyte: 6'

Valentin Vaala ohjasi, käsikirjoitti ja tuotti yhteistyössä elokuviensa sankarin Theodor Tugain (myöhemmin Teuvo Tulio) kanssa ensimmäisen mustalaisaiheisen mykkäelokuvansa Mustat silmät (1929). Elokuvasta on säilynyt noin 7 minuutin verran työkopiomateriaalia, alkuperäisnegatiivit Vaala tuhosi muutama vuosi ensi-illan jälkeen. Mustien silmien käsikirjoitus on kadonnut, juonesta on viitteitä lähinnä Tulion Jaana-lehdelle kirjoittamissa muistelmissa (nrot 4 – 18/1974). Elokuvasta on kuitenkin tallella musiikkiohjelma. Se antaa jonkinlaista osviittaa myös juonenkulusta. Tuolta ajalta säilyneet kotimaisiin elokuviin laaditut musiikkiohjelmat liittyvät useimmiten Helsingin elokuvateattereihin ja täsmällisemmin Kino-Palatsin elokuvaesityksiin. Mustien silmien soitto-ohjelman on poikkeuksellisesti suunnitellut Viipurin Kinolinnan kapellimestari. Arvaukseksi jää kuinka laajassa osassa maata ohjelmaa on toteutettu vai rajoittuuko ohjelman käyttö ainoastaan Viipuriin. Uuden Suomen 28.4.1929 mainoksen mukaan helsinkiläisessä ensi-illassa Hakaniemen Pallas-elokuvateatterissa Mustia silmiä säesti "7-miehinen hanuriorkesteri".
Mustien silmien Viipurin Kinolinnan esityksessä 30.9.1929, joka oli puoli vuotta Helsingin ensi-illan jälkeen, musiikki koostuu ajan salonkimusiikkinumeroista, säveltäjinä esim. Heidingsfeld, Carbonara, Becce, Amadei ja Eilenberg. Joukossa on useita mustalaisaiheisia numeroita kuten Bei Zigeunern, Musizierende Zigeuner tai Johnny Loken sovittama tunnuslaulu Mustat silmät. Myös E. Kondorin säveltämä, suosittu Vanha mustalainen (Der alte Zigeuner) elävöittää Kinolinnan ohjelmaa. Musiikkiohjelman säveltäjistä on epäilemättä kuuluisin Franz Liszt, jolta on lainattu pianoteosta Unkarilainen rapsodia nro 6, tempomerkinnältään adagio. Pablo de Sarasaten tuotannosta sovitettiin elokuvan musiikkiin sävelmää Romanza Andaluza sekä elokuvan teeman mukaisesti mustalaisviritteistä, viululle ja orkesterille sävellettyä sarjaa Mustalaislauluja (Zigeunerweisen).
Kimmo Laine ja Juha Seitajärvi löysivät Suomen elokuva-arkiston Suomi-Filmi–yhtiökokoelmasta Tulenkantajiin kuuluneen Yrjö Kivimiehen ruotsinkielisen käsikirjoituksen Nästan en zigenare sekä sen suomennetun lyhennelmän Laulu mustista silmistä. Elokuvasta oli ilmeisesti tarkoitus tulla Mustien silmien äänielokuvaversio. Vaalan tuotantoyhtiön Fennica-Filmin kirjepaperille kirjoitettua käsikirjoitusta lienee tarjottu Suomi-Filmille 1930-luvun alkupuolella ennen kuin Vaalasta tuli Suomi-Filmin hoviohjaaja. Nästan en zigenare -käsikirjoituksessa on myös musiikkiviitteitä taustamusiikin wienervalssista lähtien. Vaalealle sankarittarelle on kirjoitettu romansseja laulettavaksi. Musiikkinumeroilla olisi kaikesta päätellen ollut iso osuus Vaalan uudessa elokuvasovituksessa. Yrjö Kivimiehen käsikirjoitukseen tekemän liiteselostuksen mukaan: "Mustalaismusiikki, -laulu ja -tanssi ovat filmissä tärkeä tekijä. Kantavana melodiana on "laulu mustista silmistä", josta tulee onnellisesti keksityn sävelen avulla – uusi, yleisöön uppoava schlaageri."
Mustien silmien säilyneissä elokuvakatkelmissa, todennäköisissä poistojaksoissa, päähenkilön, mustalaispäällikön pojan Eb-Anzion (Tugai) hylätty morsian Zafira (Thora Steen) soutelee korkeiden kallioiden suojassa olevalla lammella, sillä aikaa kun Eb-Anzio tanssii tangoa kallioluolassaan vaalean kartanontyttären Elviran (Regina Ekroth) kanssa. Taustalla vaanii mustalaisseppä Ra-Dorek (Vaala itse), jonka sisaren Eb-Anzio on hylännyt "valkolaisen" takia.
Sankariparin tanssia säestää pieni yhtye. Yrjö Kivimiehen uuden version käsikirjoituksessa vastaava kohtaus on muutettu suuremmaksi juhlakohtaukseksi. Yhtyeen 6-7 miestä virittelevät soittimiaan ennen "soidinmenoa". Eb-Anzio esittää sankarillista laulua "mustalaisen levottomasta verestä". Sankaritar Elvira yhtyy lauluun, mutta nivoo laulun sanat kokemaansa viettelytilanteeseen. Muista juhlijoista muodostuva kuoro vahvistaa mustalaislaulun kertosäettä laulamalla mukana. Nimeämätön mustalaislaulajatar laulaa kitaralla säestäen omaa balladiaan, kun toiset mustalaisnaiset aloittavat hurjan tanssin. Vaalea kaunotar Elvira ei usko Eb-Anzion vilpittömään rakkauteen, ennen kuin kuulee tämän laulavan "laulua mustista silmistä". Tämä osuu suoraan hänen sydämeensä. Kaiken voittavan rakkauden merkitys oli vahva myös alkuperäisessä elokuvassa Mustat silmät. Sanomalehtimainokset kertoivat elokuvan olevan "7-osainen jännittäväaiheinen ja seikkailurikas rakkaushistoria, kahden eri yhteiskuntaluokkaan [sic!] kuuluvan nuoren välillä, joka vastuksista ja pettymyksistä huolimatta päättyy onnellisesti." (Uusi Suomi 28.4.1929)

Sano se suomeksi
Säg det på finska
Suomi 1931. Tuotantoyhtiö: Lahyn-Filmi. Tuotannonjohto: Yrjö Nyberg. Ohjaus: Yrjö Nyberg. Apulaisohjaaja: Lennart Hamberg. Käsikirjoitus, kuvaus: Yrjö Nyberg. Lavastus: Yrjö Nyberg, Harald Salén. Musiikki ja musiikin johto: Tapio Ilomäki, Sven Lundevalla Laulut: x Koreografia: x Leikkaus: Yrjö Nyberg. Ääni: Yrjö Nyberg, Aavo Helmisalo. Esiintyjiä: Markus Rautio, Ture Ara, Eino Jurkka, Emmi Jurkka, Georg Malmstén, Arvo Ahti, Paavo Nurmi, Martti Jukola, Hemmo Airamo, Elsa Närhi, Edvin Laine, Oili Siikaniemi, Brita Öberg-Golowin, Ritva Aro, Onni Veijonen, Thure Wahlroos, Airi Säilä, Liisa Säilä, Arvo Martikainen, Paavo Sainio, Edith von Bondsdorff, Alexander Saxelin, Mira Miralda, Tamara Bech-baletti, Juhani Pohjanmies, Helvi Salmisen Tanssikoulun oppilaat, Zamba-orkesteri, Sven Lundevall, Ah-ha Jazz Band. Helsingin ensiesitys: 30.3.1931 – VET 16785 – S – 2600 m / 95 min. Esitettävän näytteen videomitta: 4'

Turkulainen Lahyn-Filmi oli perustettu jo vuonna 1919 valokuva- ja elokuvalaboratorioksi. Vuonna 1922 veljekset Lennart ja Alvar Hamberg sekä Yrjö Norta (Nyberg) hankkivat Ernemann-kameransa. Parin lyhytkuvan ja piirretyn animaation jälkeen valmistui tunnin mittainen komedia Kihlauskylpylä eli Drittelin herrasväki kesää viettämässä (1924). Mykkäelokuvan tapaan värilliselle runkofilmille kopioidusta tarinasta ei ole säilynyt välähdystäkään.
Sano se suomeksi (1930), ensimmäinen äänellinen revyyelokuvamme, on sen sijaan jättänyt jälkeensä klaffilla varustettuja välähdyksiä. Lisäksi on löytynyt lyhyempiä ”Lahyn-synchrophon-filmejä” kuten kuplettisankari Raf. Ramstedtin esiintymisiä, joissa taltioitu ääni toistettiin kuvan kanssa synkronissa pyörivältä levyltä.
Revyyfilmi kuvattiin vuoden 1929 Amerikan tuliaisena Fearless Camera Companyn äänikameralla. Muun optisen tekniikan kolmikko joutui sovittelemaan kelvolliseksi omin konstein. 100 prosentin äänielokuva valmistui iskuun uudessa Olavinpalatsin studiossa Turussa. Maaliskuun 30. päivän ensi-ilta 1931 oli mainosrummutuksen saattelema merkkitapaus:
Elokuvalehti Fama poimi esiin kapellimestari Tapio Ilomäen, Lahyn omat orkesteripojat sekä laulaja Georg Malmsténin. Tuure Aran ääni ”kuullosti vähän kireältä”. Sketsiviihteen hillittömyyksistä lehti riemuitsi, kun taas taiteellinen suitsutus kohdentui modernin tanssin ballerinoihin, Edith von Bonsdorffiin sekä Helvi Salmiseen tanssityttöineen.
Säilynyttä Tuure Aran esitystä on pidetty Lahyn valoäänitysteknisenä harvinaisuutena, joka niveltyy aidosti Sano se suomeksi -elokuvan yhteyteen. Muitakin palasia voimme ehdotella, kuten pianolla säestettyä katkelmaa Salmisen tanssikoulun koreografiasta. Ruotsiksi laulettu kahvimainos liittyy jo vuoteen 1931, jolloin Europa-Filmille tehtiin testiäänityksiä.Tämän jälkeen Norta siirsi äänilaitteensa Ruotsiin ja Lahynin taru päätti vuonna 1933.

Laveata tietä
Den breda vägen
Suomi 1931. Tuotantoyhtiö: Fennica–Filmi. Ohjaus ja käsikirjoitus: Valentin Vaala. Kuvaus: Oscar Lindelöf. Leikkaus: Valentin Vaala. Lavastus:John Tivtits. Puvut: Theodor Tugai, Valentin Vaala. Musiikki: Tapio Ilomäki. Ääni: Kurt Jäger. Pääosissa: Theodor Tugai (Antti Larto alias Anton Lardozo), Eeva Virtanen (Kirsti), Alli Riks (Tanita, "mustalaislaulajatar Nadina"), Kaarlo Penttilä (Eero) Hanna Taini (Loretta), Väinö Kangas (johtaja Salo), Yven Troupp (leskirouva Saarnio), Kirsti Hamarvuori (Eeva), Doris Lybeck (Doris), Freddy's Rhytm Orchestra johtajanaan Fredrik Kiias, John Tivtits (baarimestari), Jokke Liebkind, Erik Johansson, Matti Aro, Regina Linnanheimo, Toivo Pohjakallio, Unto Salminen (Kirsin juhlien väkeä). Helsingin ensiesitys: 29.4.1929 Pallas. Filmitarkastus 15529, 13.4.1929 – K – 1435 m / 52 min. Näyte: 1'

Valentin Vaala ja Teuvo Tulio aloittivat elokuvansa Laveata tietä (1931) mykkänä, mutta äänielokuvan vyöryessä Suomeen he päättivät varustaa elokuvan musiikkitaustalla. Lehdistöaineistossa (mm. Helsingin Sanomat 12.4.1931) todetaan että "musiikin on säveltänyt ja järjestänyt Tapio Ilomäki, jonka työ osoittautuu erikoisen onnistuneeksi. Elokuvassa on muutamia äänieffektejä ja lauluja." Ääniefektit rajoittuvat lähinnä majatalon oven koputuksiin, mestariviulisti Anton Lardozon (Tugai) konserttiyleisön taputuksiin ja hurmioituneisiin hurraa-huutoihin.
Laveata tietä -elokuvan säveltäjä Tapio Ilomäki (1904-1955) oli suomalaisen äänielokuvan varhainen pioneeri. Hän oli Helsingin konservatoriosta valmistunut pianisti ja kapellimestari, ja hankki kokemusta elokuvamusiikista säveltämällä ensimmäisen suomalaisen "sataprosenttisen äänielokuvan", revyyelokuvan Sano se suomeksi (1931). Vaikka Sano se suomeksi on merkitty aikakirjoihin Ilomäen ensimmäisenä elokuvasävellystyönä, hän oli ehtinyt sitä ennen säveltää musiikin Vaalan elokuvaan. Työ jäi kuitenkin hyllylle odottamaan tuotannon jatkojärjestelyjä, ja Sano se suomeksi ehti saada ensi-iltansa ennen Laveata tietä –elokuvaa. Näiden elokuvien jälkeen Ilomäki teki musiikin Suomi-Filmin ensimmäiseen puhuttuja repliikkejä sisältävään äänielokuvaan Tukkipojan morsian (1931) ja oli 1930-luvun alkupuolella mukana useissa Pohjoismaihin ja Saksaankin ulottuvissa yhteistuotantoelokuvissa (mm. 96 %, 1932, ja Tystnadens hus / Hiljaisuuden talo, 1933).
Ilomäki loi pitkän uran suomalaisen elokuvamusiikin alalla, ja hänen työnsä tuli tutuksi kahdenkymmenenviiden vuoden aikana kaikissa tärkeimmissä elokuvatuottamoissa. Suomi-Filmin ohella näitä olivat Suomen Filmiteollisuus, Jäger-Filmi, Fenno-Filmi ja Fennada. Laveata tietä -elokuvan toisen ohjaajan, tuottajan ja päätähden Theodor Tugain kanssa yhteistyö jatkui 1940-luvulla elokuvissa Unelma karjamajalla (1940) ja Sellaisena kuin sinä minut halusit (1944).
Laveata tietä -elokuvan musiikin soitti Suomen Sosialidemokraatissa 12.4.1931 olleen mainosilmoituksen mukaan säveltäjä Tapio Ilomäen johtama yhtye Melody Boys, joka oli alun perin Gunaropulosten veljesten Georgin (eli Yrjön), Viktorin ja Anatolin ravintola Fenniaan kokoama orkesteri. Osa soittajista oli mukana jo Yrjö Gunaropuloksen aikaisemmassa orkesterissa, Yrjön Orkesterissa, joka sai kunnian soittaa Suomen ensimmäisellä jazzlevyllä. Veljekset muodostivat yhtyeen rungon: Yrjö Gunaropulos soitti saksofonia ja esitti Anton Lardozon viulusoolot, Anatol Gunaropulos soitti pasuunaa ja banjoa, ja Viktor Gunaropulos rumpuja. Lisäksi Melody Boys –orkesteriin kuuluivat Eero Hyvärinen (piano), Johan Forelius (tenorisaksofoni), Kaarlo Reinikainen (tuuba ja sousafoni), Yrjö Syrjälä (trumpetti), Bengt Werner (trumpetti) ja Allu Kosonen (trumpetti). Joku edellämainituista soitti epäilemättä myös soolosoittimena käytettyä huilua. Yhtyeen kokoonpano on ilmeisesti sama Vaalan seuraavassa elokuvassa Sininen varjo. Suomen kansallisfilmografian osassa 1 (s. 538) mainitaan Sinisen varjon soittajaksi myös pianisti Friedrich Rieks. Tapio Ilomäki toimi Laveata tietä -elokuvan musiikissa kapellimestarina, mutta ei ilmeisesti osallistunut yhtyeen toimintaan elokuvan ulkopuolella.
Laveata tietä -elokuvan äänityksen heikkoa tasoa arvostellaan aikalaislehdistössä yleisesti, mutta orkesteri saa kiitosta: "Melody Boysin pehmeä saksofoni-melodia ja hillitty säestys sopii mainiosti elokuvaan. Paremmin kuin räikeä Zamba, joka esiintyi Sano se suomeksi revyyssä." Näin kirjoittaa nimimerkki Poh. Ylioppilaslehdessä 18.4.1931 julkaistussa artikkelissaan "Kotimainen äänielokuva rynnistää". Elokuva-lehden numerossa 9/1931 (s. 5) pani nimimerkki R.R.R. [Roine Richard Ryynänen] vielä paremmaksi: "Ravintolakohtaukset, baarien häly, neekeristeppaajat ja saxofonien kiiltävät kidat antavat sille toisen sävyn ja rytmin, mitä meikäläisissä filmeissä on totuttu näkemään."
Elokuvan ääninegatiivi on säilynyt. Se on kuitenkin katkonainen, sisältää taukoja eikä ole aivan läpisävelletty niin kuin tuolloin yleensä oli tapana. On mahdollista, että tämä aineisto ei kuitenkaan ole lopullinen ääninegatiivi. Varsinaista äänellä varustettua filmikopiota ei ole; ääninauhaa on todennäköisesti ajettu esityksissä mykkäelokuvan tapahtumiin synkronoiden.
Elokuvan arvosteluissa (esim. Turun Sanomat 14.4.1931) kerrotaan naispäätähti, koloratuurilaulaja Eeva Virtasen laulaneen elokuvassa kaksi laulua; säilyneessä ääniversiossa näitä ei kuitenkaan ole. Edes kuvanegatiivissa ei näytä olevan lauluesityksille paikkaa. Kopion kesto tuntuu vastaavan elokuvatarkastamon mittoja. Kysymys kuuluukin, onko Vaala mahdollisesti leikannut elokuvaansa lehdistöesitysten jälkeen? Eeva Virtasen esittämiä, Tapio Ilomäen säveltämiä lauluja ei ole edes nuottimuodossa tallella. Nimimerkki Benyol (Antti Halonen) on Elokuva-lehden numeron 9/1931 artikkelissa "Laulava filmitähti, joka rakastaa eläinfilmejä…" (s. 7) haastatellut tuoretta filmitähteä Eeva Virtasta, ja kommentoi esiintymistä: "Me olemme kuulleet hänen äänensä Laveassa tiessä ja todenneet sen erinomaisen kauniin sävyn. -- -- Hänen on saatava laulurooli, ehkäpä aluksi hyvin lyyrillisluontoinen." Karjala-lehden arvostelussa 5.5.1931 nimimerkki Spr. puuttuu elokuvan musiikin ja äänentoiston laatuun yksityiskohtaisemmin. Hänen mukaansa "siihen on sulautettu sekä foxeja ja tangoja että kansanlauluaiheita. Vaikutelman saantia häiritsee varsinkin alussa äänen sameus, joka luonnollisesti voi yhtä hyvin johtua jostain viasta jo tätä puolta valmistettaessa kuin häiriöstä esityskoneessa. Kuvan jatkuessa selkeni ja kirkastui musiikkikin, kaikuen sitten monin kohdin kauniiltakin." Nimimerkki Spr ottaa kantaa myös lauluesitykseen: "Muuten kaunista laulua on joku mikrofonivika pilannut ja sanoja ei kuule lainkaan." Mutta useissa kritiikeissä ylpeiltiin sillä, että äänityöt oli tehty Suomessa omalla Kurt Jägerin kehittämällä Jägerton-menetelmällä.
Vaalan henkilöhistoriasta tunnetaan vahvasti elävä legenda, kuinka hän tuhosi myöhemmin ensimmäisen elokuvansa Mustat silmät heittämällä sen negatiivin mereen Kaivopuiston rannalla. Vaalan persoonaan sopisi siten myös Laveata tietä –elokuvan ääniraidan muokkaaminen ensi-iltakierroksen jälkeen, eli Vaala on saattanut poistaa elokuvan musiikista laulut jälkeenpäin. Valitettavasti ääninegatiivista ei voi sen katkelmallisuudenkaan puolesta päätellä missä kohtaa elokuvaa laulunumerot alun perin olivat, etenkin kun kuvamateriaalissakaan (filmimateriaali ja still-kuvat) ei ole mitään viitteitä lauluesityksiin. Elokuvan ääniraita on todennäköisesti laulunumeroita lukuunottamatta jäänyt entiselleen myös Vaalan uuden leikkauksen jälkeen.
Elokuvan Laveata tietä taustamusiikki oli sekoitusta mykkäelokuva-ajan keskeytymättömästä musiikkivirrasta sekä 1930-luvun puolivälistä lähtien yleisiksi tulleista valikoiduista musiikkinumeroista. Käsiohjelmassa on maininta "musiikin järjestänyt ja paikoitellen säveltänyt Tapio Ilomäki." Ilomäen osuutena on ollut paitsi säveltää myös sovittaa valmiita sävelmiä. Tulio esittää elokuvassa ympäri Eurooppaa konsertoivaa viulistia, jonka heikkoutena on ylenpalttinen ravintolaelämä. Musiikkikin jakautuu selvästi klassisen musiikin taiturinumeroihin ja uudentyyppiseen, mannermaiseen viihdemusiikkiin. Tanssimusiikin väliin on sijoitettu tooppisia muistumia suomalaisista kansansävelmistä. Elokuvan sankari kuulee Pariisissa kotimaansa säveliä, jotka muistuttavat häntä oikeasta rakkaudesta. Toisaalta voittoisan mäenlaskukohtauksen musiikki, sousafonilla säestetty Fredrik Paciuksen Sotilaspoika, assosioituu sotilaalliseen sankaruuteen. Musiikinkäyttöä voi verrata vaikkapa Suomen armeijan urhoollisuutta ja urheilullisuutta sekä joukkohenkeä kuvaavaan Erkki Karun elokuvasarjaan Meidän poikamme (1929-1934).
Mykkäelokuvamusiikin tapaan Laveata tietä esittelee kavalkadina suomalaisia kansansävelmiä, joita voi helposti liittää elokuvan juonen tapahtumiin. Mestariviulisti Antonin tutustuessa toverinsa Eeron (Kaarlo Penttilä) kanssa kuuluisaan Yrjönkadun uimahalliin soi taustamusiikissa Keskellä merivesi lainehtii. Toverusten matkatessa maalle ja ajaessa lumisen metsän halki Harakkalan majataloon, ilmestyy musiikkiin Juhana Ennolan perikansallinen sävelmä Honkain keskellä. Majatalossa Anton tutustuu turmeltumattomaan maalaistyttööön Kirstiin (Eeva Virtanen), ja yhteisistä ihastumisen katseista muodostuu sävelmä Kun ensi kerran silmäs näin. Kirsti esittelee Harakkalaa kansansävelmän Pappa lupas talon laittaa tahdissa. Antonin pahoitellessa Kirstille yöllistä vierailuajankohtaa tilanteen flirttiä ironisoi tuttu laulu Kiikkuri kaakkuri kirjava lintu.
Kuin myrskytuulahduksena Pariisista saapuu samaan majataloon Antonin kaupunkituttavuus, naimisissa oleva Tanita (Alli Riks). Hän muistelee yhteisiä hetkiään Antonin kanssa Yksi ruusu on kasvanut laaksossa -sävelmän siivittämänä. Elokuvan katsoja laulaa mielessään sävelmien sanoja ja muodostaa näin tarinalle merkityksiä omien musiikillisten kokemustensa kautta. Tanitan vakuuttaessa rakkauttaan epäluuloiselle Antonille Yksi ruusu on kasvanut laaksossa -sävelmän esittääkin elokuvamusiikkiyhteyksissä häikäilemättömän eroottisen leiman saanut saksofoni. Pariskunta hämää muita mennen muka nukkumaan – taustalla soi Emil Genetzin Oi jos ilta joutuisi – mutta siirtyykin talviseen puutarhaan selvittämään suhdettaan. Lumiset puiden jäähileet saavat myös musiikin kautta kylmyyttä, kun Anton taistelee viileän Tanitan rakkautta vastaan.
Ilomäki on itse säveltänyt elokuvaan Lardozon esittämiä sooloviulunumeroita sekä dramaattista toimintamusiikkia, jota kuullaan esimerkiksi Antonin palatessa Pariisissa öisiltä retkiltään Tanitan luo ja johtaja Salon kosiessa viatonta Kirstiä. Muutenkin Ilomäki erottelee musiikissaan hyvän ja pahan. Tuliomainen ihmisen alamäen esittely alkaa juuri tästä elokuvasta, ja vahvistuu myöhemmin helmenkirkkaaksi visioksi Tulion omissa ohjaustöissä.
Jo alkumusiikissa kuullaan Kirstin teemaksi käsitettävä kaunis elokuvan päävalssi pianon ja pehmeä-äänisten vaskipuhaltimien esittämänä. Sordinoidulla trumpetilla esitetty valssi vahvistaa tietenkin sankariparin kuuman suudelman. Johtoaiheena käytetyn tangon Ilomäki liittää juonessa paheellisen Tanitan persoonaan. Tämä Tanitan tango löytyikin työversiokatkelmana syksyllä 2007 Suomen elokuva-arkiston kokoelmista. Tanita (Alli Riks) laulaa laulunsa kuitenkin Eeva Virtasen äänellä. Antonin persoonaa kuvaa hyvin synkopoitu rakkausteema, joka on yhtä kuin Antonin ailahtelevaisuus. Teema toistuu aina Antonin uuden uhrin kohdalla. Vastaparien käyttö on sikälikin tarpeellista, että elokuvan juoni perustuu Antonin taisteluun paheellisen boheemi-taiteilijaelämän, intohimon Pariisissa (Tanita, Lorette ja muut naiset) ja puhdashenkisen perhe-elämän, todellisen rakkauden Suomessa (Kirsti) välillä.
Pariisin tuntua vahvistetaan Marseljeesi-sitaatilla. Tätä tosin seuraa etelän maista lähtöisin oleva rytmimusiikkinumero Antonin vaellellessa pariisilaisissa ravintoloissa. Mustaihoinen pariskunta tanssii myös hurjasti revittäen suomalaisittain ennennäkemätöntä charlestonia. Tässä yhteydessä välähtää myös lyhyt lainaus Stephen Fosterin sävelmästä My Old Kentucky Home.
Elokuvan pariisilaisissa ravintolajaksoissa on myös mahtavia jazzjammailuja, joiden originaliteettia voi vain arvailla. On tosin mahdollista, että Melody Boysien kyvyt olisivat riittäneet tämänkaltaiseen taiturimaiseen soitantaan. Mannermaiset jazzvaikutteet olivat tuolloin ulottuneet Suomeenkin. Vuonna 2007 asiaan löytyi lisäevidenssiä Melody Boysistä kuvattujen työkopio-otosten kautta.

Kalevalan mailta
Från Kalevalas nejder
Suomi 1935. Tuotantoyhtiö: Jäger-Filmi Oy. Tuottaja:Kurt Jäger. Ohjaus: Kurt Jäger.. Käsikirjoitus: Ensio Rislakki, Iivo Härkönen, A. O. Väisänen. Kuvaus: Kurt Jäger, Frans Ekebom. Äänitys: Kurt Jäger. Leikkaus: Kurt Jäger. Musiikki: Vanja Tallas, Alli Tallas (aitokarjalaiset laulut), Martti Parantainen (sovitus), lauluja esittävät Leppävuoren sekakuoro. Esiintyjät: Vanja Tallas (kanteleensoittaja), Ahri Vornanen (itkijävaimo), Timo Lipitsä (kanteleensoittaja ja runonlaulaja), herra Vuorinen (runonlaulaja), Alli Tallas (morsian), Jaakko Pyy (karhunkaataja). Helsingin ensiesitys: 24.2.1935 Bio–Bio. Filmitarkastus 410, 21.2. 1935 – S – 2650 m / 95 min. Näyte: 4 min

Kurt Jäger haastoi vakavasti Lahyn äänitysstudion vuonna 1931 kehittämällään intensiteetti-äänijärjestelmällä . Jägerton-valoäänilaitteistolla ja Siemensin mikrofoneilla jälkiäänitettiin musiiki ja tehosteet Teuvo Tulion elokuvaan Laveata tietä sekä Kalle Kaarnan draamaan Jääkärin morsian ja vielä samana vuonna dialogi sekä lauluesitykset Erkki Karun elokuvaan Tukkipojan morsian.
Berliinissä syntynyt Kurt Jäger (s. 1898) oli taustaltaan taitava elokuvaaja.Vuosina 1918-1921 hän työskenteli kuvaajana Ruotsissa. Vuonna 1921 Jäger siirtyi Suomi-Filmi laboratorion johtoon, mutta irtosi jo vuonna 1925 itsenäiseksi uutisfilmien tekijäksi. Vuosien 1935 -1936 vaihteessa näki päivänvalon Kurt Jägerin uusi yhtiö, kuvausstudion, äänittämön ja laboratorion käsittävä Jäger-Filmi.
Yhtiö aloitti tuotantonsa valmistamalla vuonna 1935 Kalevalan 100-vuotisjuhlaelokuvan Kalevalan mailta. Sitä varten Jäger ja Frans Ekebom olivat talletaneet kesällä 1934 Cinephone-äänikuvauskameralla Karjalan kulttuuria ja lauluperinnettä Valtimosta ja Nurmeksesta aina Salmiin ja Valamoon saakka. Kalle Kaarnan leikkaamasta aineistosta ei kuitenkaan muotoutunut odotettua ”riemujuhlaelokuvaa”, vaikka sen käsikirjoituksesta vastasi itse A.O. Väisänen, Häidenvietto Karjalan runomailla (1921) -elokuvan tekijä. ohjaajan sanoi tavoitteena oli "ikuistaa filminauhalle sellaisia elämänarvoja, joita ei koi syö eikä ruoste raiskaa".
Jägerin yhtiöt valmistivat kaikkiaan 28 dokumenttielokuvana pidettävää elokuvaa. Niistä pitkä oli vuonna 1935 Kalevalan juhlavuoden elokuvana valmistunut Kalevalan mailta. 95 minuuttisesta elokuvasta on säilynyt vain 47 minuuttia. Pitkän dokumenttielokuva ainutlaatuista 100 %:sta ääniaineistoa on tallentunut sota-aikana julkaistuun elokuvaan Jo Karjalan kunnailla lehtii puut… (1940). Muuten Kalevalan mailla näyttää pirstoutuneet samana 9. päivänä huhtikuussa 1936 tarkastettuihin metsästysteemaa hyödyntäviin lyhytelokuviin, joita käytettiin veronalennusfilmeinä. Ammattimetsästäjiä, Ketun metsästystä vinttikoirilla, Ketun pyydystystä syötillä, Näädän pyydystystä ja kärppä, Saukon pyydystystä, Suden ampumista reestä, Suden pyydystystä verkolla ja saartonuoralla, Sudenajoa suksilla ja teeren ampumista haukkuvan koiran avulla, Turkisten pyydystäjän leiri, Villipeuran pyydystystä ansoilla jha Villipeuran pyydystystä ja teeren pyydystystä soihdun valossa. Eläinteemaa Jäger oli hyödyntänyt jo vuonna 1934 lyhytelokuvillaan Metsiemme eläimiä ja Suomalainen karhu sekä Eläimiä täysihoitolassa, luontoa saman vuoden elokuvassa Veneretki raja-Karjalassa. Kalevalaista henkeä on nähtävissä myös 1935 ilmestyneessä 11 minuuttisena säilyneessä lyhytelokuvassa Alkunäytös, jonka sanottiin valmistetun Elias Lönnrotin ja Akseli Gallen-Kallen muistoksi.
Nyt nähtävät ja kuultavat alkuperäiset katkelmat ”Jägerton”-äänellä paljastuivat Suojärvi-seuran elokuva-arkistoon tallettamista purkeista: Ahri Vornasen esittämä itkuvirsi on kuvattu Korpiselässä Ägläjärven kylän vanhassa kalmistossa. Timo Lipitsän kanteleensoitto sekä Lipitsän ja Vuorisen runolaulu saatiin taltioiduksi lähellä Suistamoa Koiton kylässä. "Siinä on pitkiksi ajoiksi eteenpän pelastettu tlevaisuudelle kanteleensoittoa, itkuvirsiä, karjalaisia kansanlauluja, ja ikuistettu ehkä viimeisten runonlaulajien ja kannelniekkojen piirteet", sanoi ohjaaja Helsingin Sanomille ("Raja-Karjalaa filmaamassa", HS Viikkoliite 23.12.1934)

Erämaan turvissa
rinnakkaisnimi: Tundra / myöhempi nimi: Naisen tähden / ruots. Ödemarkens skyddslingar
Suomi 1931. Tuotantoyhtiö: Sarastus Oy. Tuottaja: Hugo Stenlund. Ohjaus: Friedrich von Maydell, Kalle Kaarna, Carl von Haartman. Käsikirjoitus: Vitalis von Plato, Friedrich von Maydell, Hertha von Maydell. Kuvaus:Josef Dietze. Musiikki: Jean Sibelius, Toivo Palmroth. Musiikin johto: Franco Fedeli. Valokuvat: Bertil von Alftan. Pääosissa:Bernhard Goetzke (vanha metsästäjä, ent. upseeri), Aarne leppänen (nuori metsästäjä, sotilas), Elisabeth Frisk (Liisa, sairas nainen), Hanna taini (nihilistityttö Vera Maretskaja), Kalle Kaarna (ohranan salapoliisi), Carl von Haartman (kuulusteleva ohranan upseeri), Jorma Suomalainen (vartiomies), Theodor Tugai (lappalainen), Aku Korhonen (juhliva lappalainen), Waldemar Wohlström (juhliva lappalainen), Toivo Pohjakallio. Helsingin ensiesitys: 19.10.1931 Kino–Palatsi. Filmitarkastus 9. ja 17.10.1931 – K – 2270 m / 83 min. Näyte: 8 min

Paroni Frederich Karl Viktor von Maydell-Felks (s. 10.10. 1899) oli suomalaisille elokuvasta kiinnostuneille vieras nimi. Vuonna 1931 hän ohjasi Suomessa yhdessä Kalle Kaarnan ja Carl von Haartmanin kanssa kehnosti Suomessa menestyneen elokuvan Erämaan turvissa (Suomi 1931), joka kuvasi suurimmalta osaltaan pakomatkaa Siperian vankileiriltä. Saksan mahdollisen menestyksen tiedot eivät Suomeen saakka koskaan kantautuneet.
Seikkailuelokuva Erämaan turvissa jota mainostettiin myös nimillä Tundra–Valse Triste sekä Oliko hän vakoilija? toi kansalliseen elokuvaan ensimmäisen paheelliseksi ja uhkaavaksi koetun kasainvälisen kosketuksen. Saksassa oleskeleva Venäjän emigrantti, elokuvaohjaaja Fredrich Karl Viktor von Maydell-Felks saapui tunnustelumatkalle Suomeen, mistä löysi kosmopoliittista vastakaikua ja hengenheimolaisuutta Jääkärin morsianta ohjaavalta Kalle Kaarnalta, kuten myös Carl von Hartmanilta ja Maydellin tavoin toiseuden kanssa painiskelevalta Theodor Tugai alias Tuliolta.
Kaarnan elokuvayhtiö Sarastus suostui ennakkoluulottomasti tuottamaan Maydellin vuoteen 1913, ensimmäisen maailmansodan aattoon ja Suomen suurruhtinakuntaan sijoittuvan elokuvan, jonka suomalaisena tähtenä näytteli Hanna Taini takaa-ajetun anarkistin roolissa. Venäjän armeijan upseeria näyttelevä saksalainen Bernhard Goetzke pelastaa ohranoiden takaa-ajaman naisen Helsingin autiolta kadulta. Romanssi syttyy, mutta kesken tanssiravintolassa vietetyn illan mies vangitaan ja karkoitetaan avunnannosta vallankumoukselliselle naiselle hyiseen Siperiaan.
Tämän kertoo näyte ensimmäisetä kansainvälisetä yhteistyöfilmistä, joka äärioikeiston suulla tuomittiin jyrkästi kansallisen elokuvan vastaisena "ryssäläisestä aiheestaan ja ruotsinkielisyydestään". Samalla vihjailtiin, etteivät Maydellin taustat kestäneet päivänvaloa. Todellinen teilaus kohtasi elokuvaparonin vuonna 1932 hänen tehdessään Suomessa toista elokuvaansa, tällä kertaa Ufa-yhtymälle. Syntyi Aamunkoitto - Morgenrot, Saksa 1933, natsivallan ensimmäinen näyttö. Velkaantunut Maydell karkoitettiin maasta bolsevikkivakoojan leima otsassa, vaikkakin paradoksaalisesti itse filmi oli avaamassa kansallissosialistisen elokuvan aikakautta Saksassa.
Erämaan turvissa oli pohjimmiltaan kunnianhimoinen hanke, joka toi valkokankaalle Fritz Langin elokuvissa esiintyneen Goetzken lisäksi ruotsalaisen filmitähden Elisabeth Friskin. Nähtävää katkelmaa on myös syytä kuunnella näytteenä varhaisesta play-back –äänityksestä, joka tehtiin poikkeuksellisesti Berliinissä. Repliikit jälkiäänitettiin sekä saksaksi emämaansa yleisölle että ruotsiksi harvalukuista suomalaista yleisöä varten. Toivo Palmrothin sovitukset saivat meilläkin tunnustusta, ja erityisesti "Sibeliuksen järkyttävä Valse Triste antoi musiikillisesti suurenmoisen taustan elokuvalle." Vaikuttavat kohtaukset autioilla kaduilla toivat kansallismielisille suomalaisille kauhunsekaista ajateltavaa, ja kriitikoista eräiden oli vastentahtoisesti myönnettävä, "että valokuvaus oli huomattavasti parempaa kuin meidän omissa elokuvissamme".

Sininen varjo
Den blå skuggan
Suomi 1933. Tuotantoyhtiö: Fennica–Filmi. Ohjaus: Valentin Vaala. Käsikirjoitus: Valentin Vaala ja Tauno Tanttari Mika Waltarin filminovelliin "Sininen overall". Kuvaus: Oscar Lindelöf. Lavastus ja leikkaus: Valentin Vaala. Musiikki: Yrjö Kajo (= Yrjö Gunaropulos). Ääni: Yrjö Nyberg. Pääosissa: Theodor Tugai (Joel Orma / "Sininen overall"), Bigi Nuortio (Raila Tuulo), Ellen Parviainen (Iris Vildi), Eino Jurkka (johtaja Orma), Inkeri Kare (rouva Orma), Aku Korhonen (yleinen syyttäjä), Uuno Laakso (puolustusasianajaja), Heikki Välisalmi (tehtailija Tuulo), Carl von Haartman (Jack Irbaum), Kirsti Hamarvuori (Liisi), Erkki Viri (Jukka), Kaija Suonio (Orman palvelijatar), Väinö Kangas (tuomari), Regina Linnanheimo (nainen ravintolassa), Rakel Linnanheimo (nainen kerhossa, Paul Rington and his Orchestra. Helsingin ensiesitys: 26.3.1933 Kino–Palatsi, Pallas. Filmitarkastus 128, 25.3.1933 – K – 2500 m / 91 min. Näyte: 5'30"

Valentin Vaalan ensimmäinen varsinainen äänielokuva Sininen varjo (1933) on tuhoutunut noin 16 minuutin yhtenäistä jaksoa ja parin minuutin sekalaista, puolittain ilman ääntä olevaa kuvamateriaalia lukuunottamatta. Elokuvan tutkiminen on hankalaa, varsinkin kun elokuvasta ei ole säilynyt edes käsikirjoitusta. Mika Waltarin alkuperäisaiheeseen perustuvasta käsikirjoituksesta on tallella yksi sivu, joka löytyi Regina Linnanheimon Suomen elokuva-arkistoon tallettamien käsikirjoitusten välistä. Jännityselokuva Sinisen varjon musiikin tutkimus tukeutuu säilyneiden katkelmien ohella siksi sekundaarisiin aineistoihin: elokuvan käsiohjelmaan, valokuviin, lehdistöaineistoon ja arvosteluihin.
Elokuvan sävelsi Yrjö (Georg) Gunaropulos (1904-1968), joka oli Suomeen Pietarista tullut kreikkalaissyntyinen emigrantti ja opiskellut säveltämistä Helsingin konservatoriossa mm. Erkki Melartinin johdolla. Gunaropulos oli modernin kevyen musiikin uranuurtajia Suomessa ja vei näitä piirteitä myös "klassisen" musiikin piiriin. Hän sävelsi kansanväliseltäkin kannalta katsottuna uranuurtajana lempisoittimelleen saksofonille kaksi konserttoa (1935, 1942) sekä lukuisia pikkukappaleita (mm. Moottoriveneidylli, 1938, ja Tango, 1937). Gunaropulos uudisti myös suomalaista tanssimusiikkia, ja soitti saksofonia mm. suomalaisessa Zamba-jazzorkesterissa 1930-luvun alussa. Gunaropulos käytti iskelmiä säveltäessään salanimiä Y. Jora, Yrjö Tarvas ja Yrjö Verho. Sininen varjo oli Gunaropuloksen debyyttityö elokuvasävellyksen saralla; sen hän sävelsi salanimellä Yrjö Kajo. Muista elokuvatöistä mainittakoon yhteistyön jatkuminen Teuvo Tulion kanssa elokuvassa Vihtori ja Klaara (1939), sekä Hannu Lemisen ohjaustyön Täysosuma (1941) Toivo Lampénin säveltämän musiikin viimeistely.
Fennica-Filmin uutuuden lehdistötiedotteessa (julkaistu mm. Turunmaassa 22.3.1933) Sinisestä varjosta kerrotaan itsevarmasti: "Kapellimestari Yrjö Kajo on säveltänyt elokuvaan erikoismusiikin, jolle asiantuntijat antavat täyden tunnustuksen. Äänityksen on ottanut Lahyn-Filmi, jolla omalla alallaan on jo pohjoismaistakin mainetta." Kriitikot ovat onneksi lehdistötiedotteen linjoilla. Vaalan ja Tulion epävirallinen äänenkannattaja Tulenkantajat–lehti (14-15/1933) tunnustaa nimimerkki L.M.:n suulla, että "milloinkaan aikaisemmin ei kotimainen elokuva ole ollut niin hyvin äänitetty kuin nyt Fennican Sininen varjo." Aika-lehden arvostelussa 28.3.1933 nimimerkki –a –ie toteaa: "Sinisen varjon huomattavin ja ilahduttavin ansio on hyvä äänitys. Jo säveltäjä Yrjö Kajon luoma äänipohja on onnistunut ja miellyttävä, musiikki kaunista ja kuvan vaikutusta korostavaa. On hauskaa, että hra Yrjö Nybergin äänikuvaus tuo niin ehyesti ja täyteläästi sen esiin."
Tulenkantajissa (14-15/1933) L.M. erittelee musiikin luonnetta: "Äänitaustan on laatinut Yrjö Kajo. Etenkin rytmillisesti hän hyvin korostaa juonen kehittelyä, mutta hukuttaa toisinaan kauniistikin soivan melodian tavoittamaansa poljentoon, mihin ateljeen akustiikka on tosin voinut vaikuttaa."
Suomenmaassa 28.3.1933 nimimerkki J-i arvioi ääntä yleensä: "Äänitystä (Yrjö Nybergin ja musiikkia Yrjö Kajon) lienee kotimaista mittapuuta käyttäen pidettävä hyvänä, joskin se paikotellen puhekohtauksissa kaikuukin liian kovana."
Äänen käsittely on kuitenkin monista kiitoksista huolimatta ollut äänielokuvan alkuaikoina erityisen ongelmallista. Nimimerkki T. huomauttaa Uuden Suomen arvostelussaan 28.3.1933 kitkerähkösti Sinisen varjon tekijöiden mainostaneen elokuvaansa seuraavasti: "Äänitys nyt ensimmäistä kertaa suomalaisen filmin historiassa kohoaa aivan ulkolaisen tasolle." T.:n mielestä "myönnettäköön kernaasti, että intonatio on harvinaisen puhdas ja eheä, etenkin muutamassa kohdin. Mutta tämä seikka asettaa aivan uudet vaatimukset ohjaukselle. Ensinnäkin on tässä kohden huomautettava, että äänieffektien dynaaminen suhta, johon nyt jo voi kiinnittää huomiota, on horjuva – vain yksi esimerkki: vetten pauhu kylpykohtauksessa." Repliikkien synkronoinnin heikkous havaittiin myös useissa arvosteluissa (esim. Hufvudstadsbladet 28.3.1933, nimimerkki -n).
Elokuvasta on olemassa noin 16 minuutin yhtenäinen fragmentti, johon sisältyy useita musiikkipitoisia ravintolakohtauksia. Elokuvan lukuisat ravintolakohtaukset sisältävät erilaisia uudenaikaisia tanssikappaleita ja ulkomailta tulleita swing-vaikutteita. Tanssiorkesterin soolosoittimina ovat trumpetit ja pasuunat, joiden ääntä on muutettu sordinoilla. Gunaropuloksen aloittamaa perinnettä jatkoi myöhemmin esimerkiksi Harry Bergström elokuvassaan Mieheke (1936), jonka rytmisyydessä kuuluvat niin ikään kansainväliset vaikutteet. Sinisen varjon musiikki sisältää ensimmäisenä suomalaisena äänielokuvana myös varsinaista toimintamusiikkia autolla kaahailu –jaksoissa. Tällaiset jaksot muodostuivat myöhemmin Tulion elokuvien vakioaineistoksi.
Sinisen varjon johtoaihemaisina melodioina ovat valssi Sininen overall ja foxtrot Missä on Amor?, joita käytetään lisäksi tanssiorkesteri Melody Boysin soittamana lähdemusiikkina elokuvan ravintolakohtauksissa. Musiikki kuuluu yhtä aikaa ihmisten äänekkään puheensorinan kanssa ja aiheuttaa kakofonisen efektin. Musiikkia ei vaimenneta repliikkien aikana. Ideana on ilmeisesti ollut luoda voimakas realistisuuden tuntu ajan vaatimusten mukaisesti. Orkesteriakin näytetään kuvassa oikeastaan vain äänen lähteen todentamiseksi. Sinisen varjon uudenaikaisen mannermaista soitinnusta sordinoituine trumpetteineen voi verrata elokuvaan Minä ja ministeri (1934), jossa Melody Boysien soittajisto oli kuitenkin hieman muuttunut.
Elokuvan johtosävelet, esimerkiksi Ilta-Sanomissa 20.2.1933 mainostetut iskusävelmät, foxtrot ”Missä on Amor?” ja valssi ”Sininen overall” (tai nimellä "Sininen varjo") muodostavat ainakin elokuvan ravintolakohtausten musiikin. Termiä "iskelmä" ei vielä tuohon aikaan tunnettu. Sävelmät ovat mukana niissä tanssiorkesterisovituksina. Mukana on myös miehen laulua. Tämä ei tosin kuulu hyvin, esim. sanat hukkuvat yleisön samanaikaiseen puheensorinaan. Elokuvasta on pidemmän yhtenäisen jakson lisäksi säilynyt noin parin minuutin katkelma, joka koostuu Tugain erilaisista lähikuvista, sekä hyvin mielenkiintoisesta ravintolajaksosta. Erkki Viri ja Kirsti Hamarvuori toimivat siinä eräänlaisen salakapakan isäntäparina. He kaatavat laseihin kieltolain alaisena ollutta alkoholia, ja laulavat selkeästi foxtrotia Missä on Amor? Juuri ennen katkelman loppumista kuvaan ilmestyy vielä juhlavierasta näytellyt Valentin Vaala. Melkoisessa hutikassa hänkin todistaa, että viinagrogi voittaa rakkauden. Sehän oli kieltolain aikana rakkautta vaikeampi tavoiteltava.
Svenska Pressenin arvostelussa 27.3.1933 nimimerkki Ncp [C.A. Nycop] huomioi, että Birgit Nuotio "sjunger nätt och uppträder med en välgörande naturlighet." Nuotion lauluesityksestä on olemassa still-valokuva, jossa Nuotio seisoo flyygelin mutkassa Theodor Tugain säestäessä häntä. Valitettavasti itse elokuvakohtaus on tuhoutunut. Todennäköisesti juuri Nuotio on laulanut tunteellisen valssin Sininen varjo. Tulenkantajien arvostelussa (14-15/1933) puolestaan mainitaan, että Birgit Nuotion lisäksi myös Kirsti Hamarvuori laulaa elokuvassa: "Bigi Nuotion ja Kirsti Hamarvuoren laulu soi kirkkaana ja heleänä". On tosin mahdollista, että jommankumman lauluäänen korvasi todellisuudessa Eeva Virtanen. Hän ei virallisesti ollut mukana Sinisen varjon tekemisessä, koska valmisti samanaikaisesti Suomi-Filmi musiikkikomediauutuutta Voi meitä! Anoppi tulee! (1933). Sinisen varjon musiikkia on hankala jäljittää tämän enempää. Yrjö Gunaropuloksen nuottiaineistokin tuhoutui myöhemmin Gunaropuloksen kodin kohtalokkaassa tulipalossa vuonna 1954.

Tee työ ja opi pelaamaan
Tur i spel, tur i kärlek
Suomi 1936. Tuotantoyhtiö: Elokuvatuotanto Oy. Tuottaja: Emil Viljanen. Ohjaus: Kalle Kaarna. Käsikirjoitus: Kalle Kaarna Tiituksen romaaniin (1915). Kuvaus: Carl Halling. Lavastus: Väinö Hukka. Ehostus: Olavi Suominen. Musiikki: Gösta Sohlström. Leikkaus: Kalle Kaarna. Ääni: Alvar Hamberg. Järjestäjä: Jorma Kaarna. Laboratorio: Cromo-Film, Tukholma. Pääosissa: Unto Salminen (kauppa-apulainen Kalle Kannas), Anton Soini (vaskiseppä Grönberg), Lea Rihte (Maikki Grönberg), Väinö Hellén (poliisi Jehkonen), Kaisu Leppänen (Anni Kuronen), Inke Mikkola (konttoristi Julia Leijanen), Lauri Kyöstilä (näyttelijä Jasse Muttonen), Eino Noponen (lehtori Vahl), Dagmar Parmas (Kähköskä), Ida Kallio (jarrumiehen leski), Onni Veijonen ("kirjailija" Kauno Tuulonen), Lauri Pakarinen (Matti Luonto), Hannes Hako (rakennusmestari Retunen), Väinö Hukka (Lauri Saksman), Valter Tuomi (miljonääri Jaakkola), Bruno Johansson (johtaja Wald. Cangastus), Hannes Jokelainen (asioitsija Saksman), Irja Rannikko (Kurosen palvelija), Antero Suonio (kauppias Kuronen), Lida Salin (Anna Kristiina Svebelius), Sulo Autere (ajuri Tiihonen), Maikki Sälehovi (Matilda Fredrika Svebelius) Helsingin ensiesitys: 25.10.1936 Astor, Rea – teatterilevitys: Bio-Kuva Oy – filmitarkastus 673, 19.10.1936 – S – 2650 m / 97 min. Näyte: 3'

Veronalennuselokuvan mahdollisuus avasi näkymiä uusille elokuvayhtiöille. Ensimmäinen näistä oli Elokuvatuotanto Oy, Emil ja Yrjö Viljasen vuonna 1931 perustaman Bio-Kuva Oy:n tytäryhtiö. Kalle Kaarnan ohjaama elokuva Tee työ ja opi pelaamaan, joka perustui journalistin ja kirjailija Ilmari Kivisen (1883-1940) eli kirjailijanimimerkki Tiituksen romaaniin vuodelta 1915, jäi kuitenkin samalla viimeiseksi. Työ arvioitiin kehutun Kaarnan uralla välityöksi, vaikka sen arvioitiinkin kestävän "huvinäytelmänä" kansainvälisenkin vertailun.
Elokuva kuvattiin kokonaan Heinolassa, lavasteita rakennettiin Heinolan Seurahuoneelle pystytetyssä tilapäisstudiossa elokuussa 1936 ja nyt nähtävät, elokuvan alkujaksoon liittyvät ulkokuvat on otettu Heinolan rantakasinolla, Maaherranpuiston yhä tunnistettavissa maisemissa.
Vuoden 1936 elokuvaboomin vuoksi uuden yhtiön oli vaikeuksia saada tekijöitä ja elokuva leikattiin lopulta Ruotsissa, Tukholmassa sijaitsevassa Cromo-Filmissä. Elokuvan ruotsinkielinen nimi saatiin aikaiseksi Film-Nytt –lehden kilpailusta.
Elokuva jäi yhtiönsä viimeiseksi, vaikka sitä esitettiin Yhdysvalloissa suomalaisalueilla.

Yövartija vain…
Blott en nattvakt
Suomi 1940. Tuotantoyhtiö: Suomen Filmiteollisuus Oy. Studiopäällikkö: Ossi Elstelä. Tuottaja: T. J. Särkkä. Ohjaus: Yrjö Norta. Käsikirjoitus: Erik Dahlberg. Kuvaus: Theodor Luts, Armas Hirvonen. Kamera-assistentit: Osmo Harkimo, Unto Kumpulainen, Pentti Lintonen, Sulo Tammilehto. Kuvausryhmän jäsenet: Nils Gustafsson, Veikko Laakso, Olli Savolainen, Viljo Syrjänen, Ossi Tahvanainen. Lavastus: Karl Fager. Kampaajat: Hellä Laiho, Tuulikki Seppälä. Ehostus: Senja Soitso. Musiikki: Martti Similä. Orkesteri: Helsingin Teatteriorkesteri. Leikkaus: Yrjö Norta. Ääni: Olavi Saarinen assistenttinaan Unto Suominen. Kuvaussihteeri: Arja Niska. Järjestäjät: Eero Leväluoma, Eino Salmi. Alkutekstit: Eka Karppanen. Pääosissa: Aku Korhonen (yövartija Virtanen), Regina Linnanheimo (Aino Virtanen), Unto Salminen (Veikko Kuusela), Uno Wikström (tehtailija Kuusela), Kaisu Leppänen (Liina), Sylvi Palo (Kaisu), Kyösti Käyhkö (konttoripäällikkö Suonperä), Teppo Elonperä (kirkkoherra), Jussi Piironen (sairaalan lääkäri), Evald Terho (murtovaras), Aku Käyhkö (konstaapeli Mikko), Rauni Luoma (Maiju), Eero Leväluoma (työnjohtaja), Orvokki Siponen, Klaus Salin (tanssijoita), Liisa Tuomi (tehtaantyttö, Marja, rippikoululainen, nainen), Arvi Tuomi (lääkäri), Rauli Tuomi (tylioppilas), Vilho Siivola (johtaja), Mervi Järventaus (ylioppilas / kemikaliokaupan myyjä), Matti Aulos (uusi yövartija). Helsingin ensiesitys: 1.12.1940 Rex, Bio-Bio – televisiolähetyksiä: YLE TV2: 26.5.1986, 18.12.1996; YLE TV1: 8.12.1963, 22.4.1975, 15.11.2000, 2.3.2005 – filmitarkastus 1475, 29.11.1940 – S – 2700 m / 99 min. Näyte: 1,5 min

Erik Dahlberg – viiden elokuvakäsikirjoituksen mies – osoitti tekstinsä Sata tyttöä ja yksi mies suoraan ihailemalleen luonnenäyttelijälle, Lapatossunakin tunnetulle Aku Korhoselle. Elokuvan nimi muuntui ensi-iltaan mennessä muotoon Yövartija vain…
Sata tyttöä viittaa tehtaan työntekijöihin, yksi heidän ja ennen kaikkea tehtaan turvallisuuden takaajaan, yövartijaan. Talvisota oli hellyttänyt elokuvantekijöiden mielet niinkin, että SF:n "joulusatu" sai luokkarajat ylittävän sovinnollisen lopun.
Kansallisfilmografian työryhmä on nähnyt aiheessa muistumia amerikkalaiseen aikalaiselokuvaan, Suomessa 1938 esitettyyn Kultaisen lännen tyttö / The Girl of the Golden West.
Superviihdyttävän ja aikaansa istuvan elokuvan menestys oli alun alkaen hyvä, ja vuoden 1945 loppuun mennessä se oli saanut reilusti yli puoli miljoonaa maksanutta katsojaa.
Elokuvan poistoista nähdään vaihtoehtoinen otos ylioppilaiden ravintolahumusta. Klaffi välähtää, tanssijapari Orvokki Siponen ja Klaus Salin tanssivat orkesterin tahdittamina kuuluisan tangon "La Cumparsita". Elokuvan ohjaaja Yrjö Norta oli palkattu SF:ään yhtiön pääohjaajan Toivo Särkän oikeaksi kädeksi. Ajoittain Norta sai tehdä myös omia ohjauksiaan. Elokuvan poistokohtausta ennen nähdään ote Yrjö Nortan 1930-luvun alun Ruotsin kaudesta, jolloin hän Europa-Filmin palveluksessa teki mm. oheisen kahvimainoksen. Esiintyjänainen on tunnistamatta.

– 21.11.2007, ohjelman koonneet ja esittelevät Ilkka Kippola, Jari Sedergren ja Juha Seitajärvi