Aargh, elokuvahistoriaa

Vaikka olen lähemmäs tuhat suomalaista elokuvaa nähnyt - en tiedä olenko tuon haamurajan rikkonut, kun en niitä oikeasti laske - en ole koskaan kirjoittanut kotimaisesta näytelmäelokuvasta oikeastaan mitään.

Paitsi joitakin kymmeniä, ehkä jopa yli sata - vai onko niitä sittenkin vielä enemmän? - tasoltaan vaihtelevaa elokuvaesitettä, yleensä yhteen liuskaan puristettuna. En ole niiden sivumääriä laskenut, mutta pelkkää Suomi-Filmiä sain 130 liuskaa ykkösrivivälillä, kun älysin printata ne tilapäisestä alisuoritusmasennuksesta kärsiessäni. Näitä esitteitä on tehtailtu eri ohjaajien retrospektioiden yhteydessä: esimerkiksi Ilmari Unhon leffoista tekstejä on paljon.

Pinkka syntyi vahingossa. Listasin jostakin syystä ensin kaikki Suomi-Filmi Oy:n valmistamat näytelmäelokuvat ja laitoin otsikoiden täytteeksi peräkanaa satunnaiset kirjoitukseni niistä. Veikkaisin, että reilusti yli puolesta on tullut jotakin kirjoitetuksi. Muut yhtiöt sitten päälle, Edvin Lainetta on aika nippu, mutta prosenttiluku on niissä varmaan huonompi. Ehkä niistä saa joskus jotain maailmalle leviteltyä.

Unohtakaamme työvelvollisuudet ja kysykäämme tämän reduktion jälkeen miksi tätä teen? Syy on yksinkertainen. Monet elokuvat ovat parempia, kun niitä joutuu katsomaan tarkkaavaisesti sen vuoksi, että niistä on kirjoitettava. Itse asiassa monet elokuvat tulevat sillä tavoin paljon paremmaksi. Ja sitä paitsi minusta on hauska herätä aamulla kello neljä ja katsoa ennen kuutta päivän ensimmäinen kotimainen elokuva vuodelta 1945.

Muutamia kymmeniä sivuja, tai ehkä jonkinverran yli sata tai kaksisataa sivua, saattaisi kertyä niistä teksteistä, joita olen luentoina pitänyt joko täsmäaiheista tai yleisesityksinä yksittäisistä elokuvista, elokuvaryhmistä (esim. sotaelokuvat) tai eri teemoista Suomessa tai ulkomailla.

Osa niistä voisi olla laajennettavissa jonniinmoisiksi artikkeleiksi. Yksi parikymmensivuinen taitaa olla jo "painossa" - se ilmestyy aikanaan tieteellisessä lehdessä netissä.

Historiankirjoittaja ei näe kättensä tuloksia aivan heti - odotusajat voivat olla huimia. Mutta niin ovat kirjoitusajatkin. Hyvä kirja vie seitsemän vuotta. Nopeammassakin aikataulussa voi selvitä, mutta tulos on huonompi. Tietysti pöytälaatikossa ja isoissa aivoissa voi olla jotakin, jota muissa ammateissa kutsuttaisiin ammattitaidoksi tai kokemuksen tuomaksi eduksi. Ei meidän alalla, mikäli ymmärrän kustannustoimittajien kulmakarvoja. En tarkoita tällä tietenkään omiani, vaan niitä muita, jotka valmistavat tuotteeksi kaikki ne kirjat, joita kirjakaupoissa nykyään myydään.

Päälle tulevat tietysti ne osapuilleen noin 160 sivua kansallisfilmografioista (osat 11-12), missä työstin "sisältöselostukset" ja lehdistöreaktiot omiksi osioikseen. Voiko sen huonompaa otsikkoa olla kuin "sisältöselostus"? Sitä kun miettii, niin tietää millaista työtä se on. Tarpeellista, mutta puuduttavaa. Jos ette usko, kokeilkaa. Laittakaa koko elokuvan tarina ja tapahtumat - mieluummin sujuvasti - edes yhden kerran yhteen liuskaan. Itse ei silloin saa keksiä mitään, mutta silti on pakko.

Sen työtehtävän hauska puoli oli lukea suomalaisten elokuvakriitikkojen saavutukset aasta ööhön. Erittäin opettavaista. Uskoisin selviäväni hommasta jossakin pienemmässä lehdessä. Isompiin lehtiin tarvitaan isompi ihminen.

Tämän lisäksi olen tietysti julkaissut tuhat sivua suomalaisesta elokuvasensuurista. Suomalaisiin elokuviinkin se sensuuri joskus ulottui, joten ehkä siitäkin on laskettavissa pieni lisä Suomen elokuvahistoriaan suomalaistenkin elokuvien osalta. Kirjojen kansikuvat näkyvät tuossa blogin laidalla ja nykyään myös kirjastojen hyllyillä. Niitä ei enää lainata entiseen malliin.

Suomalaiset historiankirjoittajatkaan eivät niitä lue - ainakaan lähdeluetteloissa niitä ei näy - vaikka aina silloin tällöin pitäisi tarkistaa, onko ruuti jo keksitty. Suomen poliittisen historian uusimman painoksen lähdeluetteloon se oli päässyt. Nyt tiedätte miksi historioitsijat lukevat kollegoiden kirjoja kuin dekkaria - kurkkaavat ensin loppuun.

Jos kohta kollegat eivät viitsi lukea, siteerata tai edes noteerata, ei niitä kirjakaupoissakaan koskaan ole laitettu historiahyllyyn myytäväksi, vaikka juuri siellä ne menisivät paremmin kaupaksi.

Kirjakauppojen elokuvaosastot ovat ekstremistejä varten - kirjani ovat, jos ovat, takanurkassa ylimmässä kerroksessa, eikä niissä suomalaisia kirjoja ole juuri myytävänä sen ilmestymisen jälkeisen viikon jälkeen. Pienemmissä kirjakaupoissa niitä tuskin edes näkee, sillä pienemmissä kaupungeissa ihmisten ei tarvitse nähdä kirjoja, kun he saavat niitä niin halutessaan postimyynnin tavoin kirjakaupasta tilata. Moni tilaa sen sitten kirjastoon. Onneksi on netti, mutta ei sielläkään ole paikkaa mistä näistä kertoa.

Tämä kaikki siis siksi, että olen viimeistelemässä artikkeliani Hannu Lemisestä kertovaan kirjaan. Olkoon se ensimmäiseni tällä saralla, kun tuo yksi "painossa" jo yli vuoden ollut ei tahdo tulla millään julki.

Ensikertalaisena kuitenkin pelkään kokemattomuuteni seurauksia. Ehkä tästä ei tule mitään. Olen nimittäin kirjoittanut 45 liuskaa ykkösrivivälillä, jota voitaneen pitää pitkähkönä kirja-artikkeliksi ja kirjan toimittajat ovat tunnetusti tarkkoja ja täsmällisiä tutkijoita, ja heissä on se ja vain se vika, että he eivät tunne Ciceron pojalleen opettamaa armo-käsitettä...

Tuntemattomia kohtauksia Suomen elokuvan historiasta I

Esitys keskiviikkona 21.11.2007 Orionissa, Eerikinkatu 15, Helsinki alkaen klo 16.30.

TÄMÄ ON JO HIOTUMPI TEKSTI KAIKISTA ESILLÄ OLEVISTA ELOKUVISTA.

NÄYTÖS ON AINUTLAATUINEN, SILLÄ MUKANA ON KAKSI UUTTA LÖYTÖÄ VARHAISEN SUOMALAISEN ELOKUVAN REPERTUAARISTA.

EIKÄ SIINÄ KAIKKI: LISÄKSI VALKOKANKAALLE HEIJASTETAAN TÄYDENNYKSIÄ JA FRAGMENTTEJA TUNNETTUIHIN, OSIN TAI KOKONAAN KADONNEINA PITKÄÄN PIDETTYIHIN ELOKUVIIN.

TERVETULOA!

Dokumentin ytimessä 40:
Tuntemattomia kohtauksia Suomen elokuvan historiasta I
I dokumentens kärna: Okända scener ur den finska filmens historia I

Sylvi
Suomi 1913. Tuottajat: Teuvo Puro – Frans Engström – Teppo Raikas. Ohjaus: Teuvo Puro. Käsikirjoitus: Teuvo Puro Minna Canthin näytelmän pohjalta. Kuvaus: Frans Engström. Lavastus: Carl Fager. Pääosissa: Teuvo Puro (notario Akseli Vahl), Aili Rosvall (hänen vaimonsa Sylvi), Teppo Raikas (arkkitehti Viktor Hoving), Olga Salo (hänen sisarensa Alma Hoving), Ester Forsman (Sylvin entinen toveri Karin Löfberg), Elin Grönkvist (Sylvin entinen toveri), Eero Kilpi (Harlin), Jussi Snellman (Idestam) ja Uusi Suometar lehdessä 9.3.1913 ilmestyneen mainoksen mukaan "tanssiväkeä, oikeusvirkamiehiä, palvelijoita y.m. kanssa" Viipurin ja Turun ensiesitys: 3.3.1913; Helsingissä 10.3.1913. Filmitarkastus Helsingissä: 18.2.1913: 890 m / 48 min (16 fps). Videopituus väliteksteineen: 12 min

Aikalaisten silmissä Salaviinanpolttajat (1907) oli ensimmäinen suomalaiseksi tarinaelokuvaksi muotoiltu "kinematografinen näytelmäkappale". Sen filmasi maineikas Atelier Apollo Kansallisteatterin näyttelijöiden Teuvo Puron (1884 -1956) ja Teppo Raikkaan sekä yhtiön ruotsalaisen kuvaajan Frans Engströmin aloitteesta. Korkeintaan 20 minuutin mittainen "miimillinen farssi" katosi jäljettömiin jo omana aikanaan.
Kuusi vuotta myöhemmin valmistunut Sylvi (1913) on ainoa, puutteellisesti säilynyt näyttö elokuvaaja Engströmin sekä teatterista elokuvaan siirtyneen Puron ja Raikkaan pioneeritöistä. "Ensimmäinen tunnin kestävä taidefilmi" Sylvi oli mainoksen mukaan "jännittävä murhenäytelmä 3:ssa osassa. Minna Canth'in samannimisen näytelmän mukaan Eläviä kuvia varten sovitettu". Elokuvan tekijöille Minna Canthin näytelmät tarjosivat sukupuolirajan ylittäen sitä, mitä he elokuviinsa halusivat: "vertatihkuvia yhteiskunnallisia intohimoja". Lehtitietojen mukaan suosio olikin suuri.
Myös Sylvillä oli vain teatterikierroksen kestänyt elinkaarensa, kunnes vuonna 1933 elokuvan negatiiviaineistoa löydettiin sattumalta. Se päätyi helsinkiläisestä romukaupasta Heikki Ahon ja Björn Soldanin elokuvayhtiölle. Koska veronalennusfilmijärjestelmä oli juuri tullut voimaan, Aho & Soldan tekivät 1934 kaksi lyhytelokuvaa negatiiviaineistosta. Lyhempi niistä oli Sylvin mainos, pidempi "ensimmäinen suomalainen filmidraama" Sylvi, joka toimitettiin editoituna tammikuussa 1934 sensuuriin 410 metrin mittaisena Tätä versiota esitettiin siis veronalennuskuvana teattereissa ja se sai myös erikoisesityksen Elokuvakerho Projektion näytöksessä 5.12.1937 elokuvateatteri Rexissä. Kiinnostus oli niin suurta, että se johti varhaisimman suomalaisen elokuvan paloista koottuihin uusintaesityksiin. 1980-luvulla Suomen elokuva-arkiston Aito Mäkinen liitti Aho & Soldanin mainoskuviin pianomusiikin ja esitteli tuotetta varhaisimman elokuvamme herkkuna.
Kepeä filminäyte keskittyi hotelli Fennian kattoterasilla puhaltaviin virtauksiin, jotka liikuttelevat verhoja ja ravistelevat koristepalmun lehviä Carl Fagerin näytelmäkirjailijan antamien viitteiden mukaisesti pääosin suunnittelemissa lavasteissa. Myöhemmin rakennettujen elokuvaversioiden Sylviin tekaistut välitekstit eivät myöskään vastanneet alkuperäisiä. Todennäköisesti kaikkien editioiden perustuivat Canthin näytelmän dialogille, vaikka Teuvo Puron muistelon mukaan ensimmäisetkin olivat "tekaistuja".
Nyt nähtävä rekonstruktio panee ensimmäisen kerran paikoilleen kaikki säilyneet kohtaukset ja esittelee lisäksi käyttämättömät poistot sekä lakitupaan sijoittuvan päätösjakson. Tämä kaiken näemme musta-valkoisena kommenttina Heikki Ahon version saumakohdissa.
Lopputulos tukee aineistoa analysoineen Hannu Salmen päätelmiä teoksessa Kadonnut perintö. Näytelmäelokuvan synty Suomessa (1907-1916) siinä, että kyseistä elokuvaa näyttäisi olevan jäljellä oletettua enemmän. Tosin mustia aukkojakin jää täyttämättä, kuten kohukohtaus Sylvin myrkyttämän aviomiehen Akselin kouristuksista. "Sylvistä säilyneet katkelmat ovat ainoa näköala 1910-luvun suomalaisen elokuvan kadonneeseen historiaan", tiivistää Salmi.
Tänään tuon fiktion välähdykset ovat meille dokumenttia menetetyn elokuvan tyylistä, näyttelemisestä ja elokuvauksen orastavista mahdollisuuksista.

Ylioppilas Pöllövaaran kihlaus
Suomi 1920. Tuotantoyhtiö: Suomen Biografi Osakeyhtiö. Tuottaja: Erkki Karu. Ohjaus: Erkki Karu. Käsikirjoitus: Erkki Karu. Kuvaus: Frans Ekebom. Lavastus: Martti Tuukka. Pääosissa: Väinö Lehmus (ylioppilas Pöllövaara), Erkki Karu (hovimestari), Elli Karu (morsian, mielitietty), Kaarlo Aarni (vihkivieras), Elsa Aarni (tuomarin vaimo), Martti Tuukka (tuomari). Helsingin ensiesitys: 16.2.1920 Kino–Palatsi. Filmitarkastus: 10592, 20.2.1920 – S – 300 m / n. 12 min. Editoitu versio: 12 min.

Sotagulashi Kai'un häiritty kesäloma
Gulashbaron Kaiku's störda sommarnöje
Suomi 1920. Tuotantoyhtiö: Suomen Biografi Osakeyhtiö. Tuottaja: Erkki Karu. Ohjaus: Erkki Karu. Käsikirjoitus: Erkki Karu. Kuvaus: Frans Ekebom. Lavastus: Martti Tuukka. Pääosissa: Väinö Lehmus (sotagulashi Kaiku), Erkki Karu (toisen talon renki), Elli Karu (gulashin vaimo), Kaarlo Aarni (palkollinen), Elsa Aarni (sisäkkö), Martti Tuukka (kosija). Helsingin ensiesitys: 28.3.1920 Kino-Palatsi – filmitarkastus: 10591, 20.2.1920 – S – 550 m / n. 20 min. Editoitu (välitekstitön) versio: 12 min.

Suomi-Filmin perustajan Erkki Karun ensimmäiset elokuvat olivat farsseja. Niiden tähtenä näytteli armoitettu koomikko Väinö Lehmus, muissa rooleissa Erkki Karun ja hänen puolisonsa Elli Karun lisäksi Tampereen Näyttämön Kaarlo ja Elsa Aarni sekä kiertuekonkari Martti Tuukka. Tekijänsä ensimmäiset eläväksi loihtimat kuvat ovat harvinaisuuksia näytelmäelokuvamme alkutaipaleelta. Mutta ne toimivat myös dokumentteina kiertuenäyttelemisen komiikasta, mimiikasta ja maneereista Karun ja Tuukan itsensä pystyttämissä lavasteissa.
Myös kiertuenäyttelijänä, lavastajana ja dramaturgina aloittaneen Erkki Karun (1887 -1935) ensimmäisistä elokuvista on säilynyt vain katkelmia, ainakin näin on oletettu. Digitaalinen editti tarjosi tässäkin välineen, millä jäsentää "katkelmat" ja tehdä samalla ymmärrettäviksi Suomen Biografi Oy:n kaksi lyhyehköä slapstick-komediaa. Nähtävät konstruktiot myös todistavat, että Karun esikoisten juonta kuljettava kuvasto on tallella! Sen sijaan alkuperäiset välitekstit ovat kadonneet esityskopioiden mukana ja samalla se 5-6 minuutin lisä, joka puuttuu kummankin 12-minuuttiseksi supistuneen filmin tarkastuspituudesta.
Erkki Karun vuonna 1920 valmistuneet Ylioppilas Pöllövaaran kihlaus ja Sotagulashi Kaiun häiritty kesäloma osoittautuvat "vauhdikkaiksi ja huvittaviksi" kuten aikalaiskritiikki oli todennut. Karu limitti taitavasti sisä- ja ulkokohtauksia elokuvafriikin silmällä. Tampereen Lyyra-teatterin ohjelmiston aiempana suunnittelijana hän tunsi hyvin maassa esitettävät farssit, B-luokan seikkailufilmit ja jännärit. Lisäksi ohjaajan tukena veivasi kameraa kokenut ammattilainen Frans Ekebom.
Suomen kansallisfilmografian käsittelyssä jäi aikanaan avoimeksi Pöllövaaran kihlauksen kimurantti juoni. Digitaalisen jäsennyksen jälkeen ja 1920-luvun avioliittolain turvin se voitaneen kuvailla seuraavasti: Ylioppilas Pöllövaara kävelee vihkikaavan koukeroihin uppoutuneena. Sen täyttäminen ylittää hänen järjenjuoksunsa. Asia on ajankohtaisen kiusallinen, sillä kihlaus on sovittu julkistettavaksi jo iltapäivällä tutussa ravintolassa. Pöllövaara päätyy lopulta luotettavan tuomarin ovelle. Hän saa suostuteltua tämän asiansa hoitajaksi. Tuomari paneutuu työhön ja poistuu sitten kiireisesti muualle. Kihlaukselle ei näyttäisi löytyvän estettä, kunnes tuomarin puoliso tartuu keskeneräiseksi olettamaansa todistukseen. Tlanteen toisin ymmärtävä vaimo tekee Pöllövaaran esteelliseksi ja purkaa tämän kihlauksen. Tuomarin uskottuna hän vahvistaa todistuksen nimellään.
Saapuessaan kihlajuhlaan tuomari on tapahtuneesta tietämätön. Pöllövaara saa häneltä kihlatodistuksen. Nousten tuolille hän kuuluttaa sen sanomaa, kunnes toteaa tyrmistyneenä esteellisyytensä ja sen myötä kihlauksensa purkautuneen. Hän purskahtaa katkeraan itkuun, samalla kun kihlattu menettää tajunsa. Herättyään häväisty morsian jättää sormuksensa ja lähtee flirttailevan hovimestarin kelkkaan. Tuomari tajuaa, miten katalasti hänen tekstiään on peukaloitu. Hän noutaa paikalle vaimonsa, joka muuttuu syyllisestä pelastavaksi enkeliksi. Väärinkäsitys selviää viimeisellä hetkellä ja narua kaulaansa sovitellut Pöllövaara syttyy eloon kihlattunsa hellässä syleilyssä.
Pöllövaarassa ja railakkaammin slapstickissa Sotagulashi Kaiun häiritty kesäloma käynnistää kommellusten vyöryn virhetulkinnalle altistava kirjoitus: Edellisessä se lähtee tuomarin kynästä, jälkimmäisessä sokeasti rakastunut kirjekumppani seuraa osoitelappua, joka johdattelee kosijan väärään kohteeseen, sotagulashi Kaiun morsion ovelle.

Tuskaa
Suomi 1922. Tuotantoyhtiö: Suomi-Filmi. Tuottaja: Erkki Karu. Ohjaus: Teuvo Puro. Käsikirjoitus: Teuvo Puro, perustuu Väinö Katajan romaaniin. Pääosissa: Arne Leppänen ja Ruth Snellman. Ei valmistunut. Näyte: 6'30"

Ylitorniolainen Väinö Kataja, alk. Väinö Jurvelius, (28. 9.1867 Hailuoto – 2.12. 1914) oli suomalainen kirjailija ja maanviljelijä. Hän viljeli tilaansa Ylitorniolla vuosina 1891–1914, ja toimi myös Ylitornion vt. nimismiehenä 1902–1906. Kataja tunnetaan Peräpohjolan erämaiden, luonnon, ihmisten ja kansanelämän varhaisena kuvaajana. Hän kirjoitti runsaasti teoksia, joihin kuuluu sekä romaaneja, novelleja että näytelmiä. Hänen esikoisteoksensa oli nimeltään Irja (1901). Kataja oli aikoinaan hyvin suosittu kirjailija.
Katajan maineeseen luotettiin myös Suomi-Filmissä. Salaviinanpolttajista (1907) lähtien suomalaisen elokuvan piirissä vaikuttanut, Ollin oppivuosien ja Anna-Liisan ohjaaja-pioneeri Teuvo Puro laati käsikirjoituksen Katajan romaanista "Tuskaa" (alaotsikoltaan "Kuvaus raukoilta rajoilta", 1907). Tämä käsikirjoitus sisältyy nykyään Teatterimuseon Puro-kokoelmaan. Lapin elokuvan kuvaukset aloitettiin Armas Vallasvuon muistelujen mukaan vuonna 1922 pääkaupunkiseudulla! Elokuvan pääosiin rakastavaisiksi kiinnitettiin Suomen kansallisteatterin tähdet, jo Puron elokuvassa Se parhaiten nauraa, joka viimeeksi nauraa (1921) komediennena säteillyt, Jean Sibeliuksen tytär Ruth Snellman, ja Aarne Leppänen.
Elokuva jäi kuitenkin keskeneräiseksi. Legendan mukaan miespääosanesittäjä Leppänen putosi junasta ja loukkaantui vakavasti. Ruth Snellman jäi vaille traagista elokuvaosaansa ja Aarne Leppänen näytteli toisen miespääosan elokuvissa Kajastus (1930) ja Erämaan turvissa (1931). Katajan romaanit kiinnostivat myös Suomi-Filmin pääjohtajaa ja –ohjaajaa Erkki Karua. Kesällä 1922 hän valmisti Mankalan koskilla ulkokuvaukset suurmenestyselokuvaan Koskenlaskijan morsian (1923) tähtenään Marja Korhosen äiti Heidi Blåfield-Korhonen ja oopperalaulaja Oiva Soini. Aiheeseen palattiin vielä vuonna 1937 Valentin Vaalan elokuvassa. Tähtinä olivat tuolloin itse Ansa ja Tauno. Korpilahden maisemat kutsuivat Teuvo Puroa vuonna 1927, jolloin hän ohjasi ensimmäisen varsinaisen Kataja-filmatisointinsa Noidan kirot (1927).

Lumisten metsien mies
Suomi 1928. Tuotantoyhtiö: Aquila–Suomi. Tuottaja: Uuno Eskola. Ohjaus, käsikirjoitus, lavastus: Uuno Eskola. Käsikirjoitus perustui Eskolan novelliin "Raitojan Jussi" (Karjala 1926). Kuvaus: Arvo Tamminen. Leikkaus: Petter Bäckström. Pääosissa: Simo Kaario (kartanonomistaja Maurila), Anni Hämäläinen (Raija Maurila), Toivo Ellenberg (Raitoja, Jussin isä), Viljo Hurme (Jussi Raitoja), Einar Rinne (Reima, urheiluvalmentaja), Leo Lähteenmäki (eräs nuorukainen), Auno Eskola (tanssijatar), Meri Keskinen (tanssijatar), Kaisu Voutilainen. Helsingin ensiesitys: 5.8.1929 Kaleva. VET 14918, 8.5.1928 – S – 2200 m / 79 min. Näyte: 2'

Tampereellakin on filmattu näytelmäelokuvia. Vuonna 1908 tehtiin tamperelaisin voimin farssi, Suomen toiseksi vanhin näytelmäelokuva Vasikanhäntä ja vuonna 1919 Erkki Karu ohjasi Tampereen ja Teiskon maisemissa ensimmäiset slapstick-vaikutteiset komediansa Sotagulashi Kaiun häiritty kesäloma ja Ylioppilas Pöllövaaran kihlaus. Uuno Eskola ohjasi taiteilija-ateljeessaan Ojakadulla ja Tampereen hiihtoladuilla novellinsa Raitojan Jussi pohjalta ensimmäisen suomalaisen urheiluaiheisen näytelmäelokuvan Lumisten metsien mies (1928). Elokuva sai ensi-iltansa Tampereella 10.5.1928, mutta Helsingin ensi-iltaa saatiin odottaa yli vuoden. Päähenkilöhiihtäjänä nähtiin taidemaalarina tunnettu Viljo Hurme ainoassa elokuvaroolissaan. Elokuvassa debytoivat Anni Hämäläinen, Toivo Ellenberg (myöh. Elonperä) ja elokuvakoomikoksi myöhemmin nouseva Leo Lähteenmäki.
Säilyneissä otoksissa (n. 2 min) kartanonomistaja Maurila (Tampereen teatterin vakionäyttelijä Simo Kaario) keskustelee raskaasti huokailevan tyttärensä (Anni Hämäläinen) kanssa maatilallaan. Tytär pakeneekin maaseudun liian terveellisiksi ja tylsiksi katsomiaan oloja suurkaupungin humuun…

Miekan terällä
Suomi 1928. Tuotantoyhtiö: Filmi Oy Kotka. Tuottaja: Kalle Kaarna. Ohjaus: Kalle Kaarna. Käsikirjoitus: Kalle Kaarna – Kaarnan pojan, Jorma Kaarnan kertomuksen mukaan tosin kirjailija Uuno Kailas. Kuvaus: Oscar Lindelöf. Leikkaus: Kalle Kaarna. Lavastus: Kalle Kaarna. Musiikki: Martti Silmilä. Pääosissa: Joel Rinne (taitelija Halli), Eero Leväluoma (rusthollari Ristiniemi), Hannes Närhi (Kröönperi), Martta Seppälä (Varpu Tanhua), Nisse Karlsson (Antti-renki), Elsa Turakainen (Marja Tanhua), Aarno Henriksson (Tanhuan isäntä), Anni Aitto, Elsä Närhi. Helsingin ensiesitys: 25.11.1928 Arkadia, Edison, Bio-Bio. Filmitarkastus 15238, 19.11.1928 – S – 2700 m / 98 min. Näyte: 5'

Kuvataiteilijan koulutuksen saanut taiteilijanimi Kalle Kaarna (s. 25.11.1887, oik. Karl Hegesippus Häggström, elokuvaa tehdessä virallisesti suomennettuna 1906 Kaarlo Koskivoima) oli epäilemättä yksi lahjakkaimmista mykkäkaudella uransa aloittanut elokuvahjaajista. Roland af Hällström oli vuonna 1929 valmis nostamaan hänet kolmen kärkeen: muun kriitikon ja myöhemmän elokuvaohjaajan arvostusta saaneet ohjaajat olivat Erkki Karu ja Uuno Eskola.
Kaarnan urasta kirjoittanut Mervi Pantti on todennut, että muutkin kriitikot ajattelivat samansuuntaisesti. Kaarnan visuaalinen aisti tai vaisto olivat jotakin poikkeuksellista. Tuotantoyhtiö Aquila-Suomen ensimmäinen näytelmäelokuva ei tuonut kaivattua menestystä ja Kaarnan tie kääntyi toisaalle kuin yhtiökumppanin, taidemaalari ja kirjailija sekä elokuvaohjaaja Uuno Eskolan. Sen sijaan toinen yhtiökumppani, teatteri- ja elokuvamies Eero Leväluoma jäi mukaan ja kuvaaja Oscar Lindelöf tuli mukaan uuteen yritykseen, Filmi Oy Kotkaan. Sen rahoittajana toimi elokuvateatterinomistaja, savolais-amerikkalainen Abel Adams, joka syrjäytti yhtiön hallinnossa Leväluoman ensimmäisen elokuvan valmistuttua. Yhtiö jäi lyhytikäiseksi. Kahden näytelmäelokuvan lisäksi se valmisti vain yhden lyhytelokuvan.
Filmi Oy Kotkan ensimmäinen elokuva oli sisällissodan – tuolloisilla termeillä vapaussodan – kymmenvuotismuistolle omistettu Miekan terällä. Sen ensi-ilta oli marraskuussa 1928 ja sen tarkoitus oli Kaarnan omilla sanoilla olla puolueeton elokuvakertomus ihmiskohtaloista vuonna 1918. Lehdistö hyväksyi Kaarnan puolueettomusnäkemyksen, vaikka aikalaisnäkemys ei muuten juurikaan halunnut hyväksyä tasapuolisuusnäkökulmia voittaneeseen valkoiseen todellisuuteen. Ehkä aiheen perimmäinen kepeys, "kahden nuorukaisen ja parin neitosen lemmentarina herkällä vaistolla ja johdonmukaisuudella", oli syynä siihen, että elokuvaa ei liitetty laajempaan kontekstiinsa. Elokuvan voittoisat sankarit olivat lopulta Saksassa koulutettuja kutsumustehtäväänsä täyttäviä jääkäreitä, ja viholliskuvakin realisoituu, kun punapäällikkö Hannes Närhi katuu näyttävästi vihollisasemaansa.
Miekan terällä on sellaisenaan kadonnut, nyt näytettävät näytteet ovat ainoita säilyneitä kuvia, sekalaista materiaalia, joka on erotettu muusta aineistosta työprosessin yhteydessä. Näin niitä voidaan pitää vain dokumentaationa kadonneesta elokuvasta.

Mustat silmät
Suomi 1929. Tuotantoyhtiö: Oy Fennica Ab. Tuottaja: Ohjaus: Valentin Vaala. Käsikirjoitus: Theodor Tugai, Valentin Vaala. Kuvaus: Oscar Lindelöf. Leikkaus: Valentin Vaala. Lavastus: Valentin Vaala. Puvut: Theodor Tugai, Valentin Vaala. Pääosissa: Theodor Tugai (mustalaispäällikkö Eb-Anzio), Regina Enroth (kartanontytär Elviira), Valentin Vaala (seppä Ra-Dorek), Thora Steen (sepän sisar Filia), Kalle Hagert, Olga Liin, Lucia Nifontova, Vladimir Sajkovic, Sirkka Savolainen, Elisabeth Vahros. Helsingin ensiesitys: 29.4.1929 Pallas. Filmitarkastus 15529, 13.4.1929 – K – 1435 m / 52 min. Näyte: 6'

Valentin Vaala ohjasi, käsikirjoitti ja tuotti yhteistyössä elokuviensa sankarin Theodor Tugain (myöhemmin Teuvo Tulio) kanssa ensimmäisen mustalaisaiheisen mykkäelokuvansa Mustat silmät (1929). Elokuvasta on säilynyt noin 7 minuutin verran työkopiomateriaalia, alkuperäisnegatiivit Vaala tuhosi muutama vuosi ensi-illan jälkeen. Mustien silmien käsikirjoitus on kadonnut, juonesta on viitteitä lähinnä Tulion Jaana-lehdelle kirjoittamissa muistelmissa (nrot 4 – 18/1974). Elokuvasta on kuitenkin tallella musiikkiohjelma. Se antaa jonkinlaista osviittaa myös juonenkulusta. Tuolta ajalta säilyneet kotimaisiin elokuviin laaditut musiikkiohjelmat liittyvät useimmiten Helsingin elokuvateattereihin ja täsmällisemmin Kino-Palatsin elokuvaesityksiin. Mustien silmien soitto-ohjelman on poikkeuksellisesti suunnitellut Viipurin Kinolinnan kapellimestari. Arvaukseksi jää kuinka laajassa osassa maata ohjelmaa on toteutettu vai rajoittuuko ohjelman käyttö ainoastaan Viipuriin. Uuden Suomen 28.4.1929 mainoksen mukaan helsinkiläisessä ensi-illassa Hakaniemen Pallas-elokuvateatterissa Mustia silmiä säesti "7-miehinen hanuriorkesteri".
Mustien silmien Viipurin Kinolinnan esityksessä 30.9.1929, joka oli puoli vuotta Helsingin ensi-illan jälkeen, musiikki koostuu ajan salonkimusiikkinumeroista, säveltäjinä esim. Heidingsfeld, Carbonara, Becce, Amadei ja Eilenberg. Joukossa on useita mustalaisaiheisia numeroita kuten Bei Zigeunern, Musizierende Zigeuner tai Johnny Loken sovittama tunnuslaulu Mustat silmät. Myös E. Kondorin säveltämä, suosittu Vanha mustalainen (Der alte Zigeuner) elävöittää Kinolinnan ohjelmaa. Musiikkiohjelman säveltäjistä on epäilemättä kuuluisin Franz Liszt, jolta on lainattu pianoteosta Unkarilainen rapsodia nro 6, tempomerkinnältään adagio. Pablo de Sarasaten tuotannosta sovitettiin elokuvan musiikkiin sävelmää Romanza Andaluza sekä elokuvan teeman mukaisesti mustalaisviritteistä, viululle ja orkesterille sävellettyä sarjaa Mustalaislauluja (Zigeunerweisen).
Kimmo Laine ja Juha Seitajärvi löysivät Suomen elokuva-arkiston Suomi-Filmi–yhtiökokoelmasta Tulenkantajiin kuuluneen Yrjö Kivimiehen ruotsinkielisen käsikirjoituksen Nästan en zigenare sekä sen suomennetun lyhennelmän Laulu mustista silmistä. Elokuvasta oli ilmeisesti tarkoitus tulla Mustien silmien äänielokuvaversio. Vaalan tuotantoyhtiön Fennica-Filmin kirjepaperille kirjoitettua käsikirjoitusta lienee tarjottu Suomi-Filmille 1930-luvun alkupuolella ennen kuin Vaalasta tuli Suomi-Filmin hoviohjaaja. Nästan en zigenare -käsikirjoituksessa on myös musiikkiviitteitä taustamusiikin wienervalssista lähtien. Vaalealle sankarittarelle on kirjoitettu romansseja laulettavaksi. Musiikkinumeroilla olisi kaikesta päätellen ollut iso osuus Vaalan uudessa elokuvasovituksessa. Yrjö Kivimiehen käsikirjoitukseen tekemän liiteselostuksen mukaan: "Mustalaismusiikki, -laulu ja -tanssi ovat filmissä tärkeä tekijä. Kantavana melodiana on "laulu mustista silmistä", josta tulee onnellisesti keksityn sävelen avulla – uusi, yleisöön uppoava schlaageri."
Mustien silmien säilyneissä elokuvakatkelmissa, todennäköisissä poistojaksoissa, päähenkilön, mustalaispäällikön pojan Eb-Anzion (Tugai) hylätty morsian Zafira (Thora Steen) soutelee korkeiden kallioiden suojassa olevalla lammella, sillä aikaa kun Eb-Anzio tanssii tangoa kallioluolassaan vaalean kartanontyttären Elviran (Regina Ekroth) kanssa. Taustalla vaanii mustalaisseppä Ra-Dorek (Vaala itse), jonka sisaren Eb-Anzio on hylännyt "valkolaisen" takia.
Sankariparin tanssia säestää pieni yhtye. Yrjö Kivimiehen uuden version käsikirjoituksessa vastaava kohtaus on muutettu suuremmaksi juhlakohtaukseksi. Yhtyeen 6-7 miestä virittelevät soittimiaan ennen "soidinmenoa". Eb-Anzio esittää sankarillista laulua "mustalaisen levottomasta verestä". Sankaritar Elvira yhtyy lauluun, mutta nivoo laulun sanat kokemaansa viettelytilanteeseen. Muista juhlijoista muodostuva kuoro vahvistaa mustalaislaulun kertosäettä laulamalla mukana. Nimeämätön mustalaislaulajatar laulaa kitaralla säestäen omaa balladiaan, kun toiset mustalaisnaiset aloittavat hurjan tanssin. Vaalea kaunotar Elvira ei usko Eb-Anzion vilpittömään rakkauteen, ennen kuin kuulee tämän laulavan "laulua mustista silmistä". Tämä osuu suoraan hänen sydämeensä. Kaiken voittavan rakkauden merkitys oli vahva myös alkuperäisessä elokuvassa Mustat silmät. Sanomalehtimainokset kertoivat elokuvan olevan "7-osainen jännittäväaiheinen ja seikkailurikas rakkaushistoria, kahden eri yhteiskuntaluokkaan [sic!] kuuluvan nuoren välillä, joka vastuksista ja pettymyksistä huolimatta päättyy onnellisesti." (Uusi Suomi 28.4.1929)

Sano se suomeksi
Säg det på finska
Suomi 1931. Tuotantoyhtiö: Lahyn-Filmi. Tuotannonjohto: Yrjö Nyberg. Ohjaus: Yrjö Nyberg. Apulaisohjaaja: Lennart Hamberg. Käsikirjoitus, kuvaus: Yrjö Nyberg. Lavastus: Yrjö Nyberg, Harald Salén. Musiikki ja musiikin johto: Tapio Ilomäki, Sven Lundevalla Laulut: x Koreografia: x Leikkaus: Yrjö Nyberg. Ääni: Yrjö Nyberg, Aavo Helmisalo. Esiintyjiä: Markus Rautio, Ture Ara, Eino Jurkka, Emmi Jurkka, Georg Malmstén, Arvo Ahti, Paavo Nurmi, Martti Jukola, Hemmo Airamo, Elsa Närhi, Edvin Laine, Oili Siikaniemi, Brita Öberg-Golowin, Ritva Aro, Onni Veijonen, Thure Wahlroos, Airi Säilä, Liisa Säilä, Arvo Martikainen, Paavo Sainio, Edith von Bondsdorff, Alexander Saxelin, Mira Miralda, Tamara Bech-baletti, Juhani Pohjanmies, Helvi Salmisen Tanssikoulun oppilaat, Zamba-orkesteri, Sven Lundevall, Ah-ha Jazz Band. Helsingin ensiesitys: 30.3.1931 – VET 16785 – S – 2600 m / 95 min. Esitettävän näytteen videomitta: 4'

Turkulainen Lahyn-Filmi oli perustettu jo vuonna 1919 valokuva- ja elokuvalaboratorioksi. Vuonna 1922 veljekset Lennart ja Alvar Hamberg sekä Yrjö Norta (Nyberg) hankkivat Ernemann-kameransa. Parin lyhytkuvan ja piirretyn animaation jälkeen valmistui tunnin mittainen komedia Kihlauskylpylä eli Drittelin herrasväki kesää viettämässä (1924). Mykkäelokuvan tapaan värilliselle runkofilmille kopioidusta tarinasta ei ole säilynyt välähdystäkään.
Sano se suomeksi (1930), ensimmäinen äänellinen revyyelokuvamme, on sen sijaan jättänyt jälkeensä klaffilla varustettuja välähdyksiä. Lisäksi on löytynyt lyhyempiä ”Lahyn-synchrophon-filmejä” kuten kuplettisankari Raf. Ramstedtin esiintymisiä, joissa taltioitu ääni toistettiin kuvan kanssa synkronissa pyörivältä levyltä.
Revyyfilmi kuvattiin vuoden 1929 Amerikan tuliaisena Fearless Camera Companyn äänikameralla. Muun optisen tekniikan kolmikko joutui sovittelemaan kelvolliseksi omin konstein. 100 prosentin äänielokuva valmistui iskuun uudessa Olavinpalatsin studiossa Turussa. Maaliskuun 30. päivän ensi-ilta 1931 oli mainosrummutuksen saattelema merkkitapaus:
Elokuvalehti Fama poimi esiin kapellimestari Tapio Ilomäen, Lahyn omat orkesteripojat sekä laulaja Georg Malmsténin. Tuure Aran ääni ”kuullosti vähän kireältä”. Sketsiviihteen hillittömyyksistä lehti riemuitsi, kun taas taiteellinen suitsutus kohdentui modernin tanssin ballerinoihin, Edith von Bonsdorffiin sekä Helvi Salmiseen tanssityttöineen.
Säilynyttä Tuure Aran esitystä on pidetty Lahyn valoäänitysteknisenä harvinaisuutena, joka niveltyy aidosti Sano se suomeksi -elokuvan yhteyteen. Muitakin palasia voimme ehdotella, kuten pianolla säestettyä katkelmaa Salmisen tanssikoulun koreografiasta. Ruotsiksi laulettu kahvimainos liittyy jo vuoteen 1931, jolloin Europa-Filmille tehtiin testiäänityksiä.Tämän jälkeen Norta siirsi äänilaitteensa Ruotsiin ja Lahynin taru päätti vuonna 1933.

Laveata tietä
Den breda vägen
Suomi 1931. Tuotantoyhtiö: Fennica–Filmi. Ohjaus ja käsikirjoitus: Valentin Vaala. Kuvaus: Oscar Lindelöf. Leikkaus: Valentin Vaala. Lavastus:John Tivtits. Puvut: Theodor Tugai, Valentin Vaala. Musiikki: Tapio Ilomäki. Ääni: Kurt Jäger. Pääosissa: Theodor Tugai (Antti Larto alias Anton Lardozo), Eeva Virtanen (Kirsti), Alli Riks (Tanita, "mustalaislaulajatar Nadina"), Kaarlo Penttilä (Eero) Hanna Taini (Loretta), Väinö Kangas (johtaja Salo), Yven Troupp (leskirouva Saarnio), Kirsti Hamarvuori (Eeva), Doris Lybeck (Doris), Freddy's Rhytm Orchestra johtajanaan Fredrik Kiias, John Tivtits (baarimestari), Jokke Liebkind, Erik Johansson, Matti Aro, Regina Linnanheimo, Toivo Pohjakallio, Unto Salminen (Kirsin juhlien väkeä). Helsingin ensiesitys: 29.4.1929 Pallas. Filmitarkastus 15529, 13.4.1929 – K – 1435 m / 52 min. Näyte: 1'

Valentin Vaala ja Teuvo Tulio aloittivat elokuvansa Laveata tietä (1931) mykkänä, mutta äänielokuvan vyöryessä Suomeen he päättivät varustaa elokuvan musiikkitaustalla. Lehdistöaineistossa (mm. Helsingin Sanomat 12.4.1931) todetaan että "musiikin on säveltänyt ja järjestänyt Tapio Ilomäki, jonka työ osoittautuu erikoisen onnistuneeksi. Elokuvassa on muutamia äänieffektejä ja lauluja." Ääniefektit rajoittuvat lähinnä majatalon oven koputuksiin, mestariviulisti Anton Lardozon (Tugai) konserttiyleisön taputuksiin ja hurmioituneisiin hurraa-huutoihin.
Laveata tietä -elokuvan säveltäjä Tapio Ilomäki (1904-1955) oli suomalaisen äänielokuvan varhainen pioneeri. Hän oli Helsingin konservatoriosta valmistunut pianisti ja kapellimestari, ja hankki kokemusta elokuvamusiikista säveltämällä ensimmäisen suomalaisen "sataprosenttisen äänielokuvan", revyyelokuvan Sano se suomeksi (1931). Vaikka Sano se suomeksi on merkitty aikakirjoihin Ilomäen ensimmäisenä elokuvasävellystyönä, hän oli ehtinyt sitä ennen säveltää musiikin Vaalan elokuvaan. Työ jäi kuitenkin hyllylle odottamaan tuotannon jatkojärjestelyjä, ja Sano se suomeksi ehti saada ensi-iltansa ennen Laveata tietä –elokuvaa. Näiden elokuvien jälkeen Ilomäki teki musiikin Suomi-Filmin ensimmäiseen puhuttuja repliikkejä sisältävään äänielokuvaan Tukkipojan morsian (1931) ja oli 1930-luvun alkupuolella mukana useissa Pohjoismaihin ja Saksaankin ulottuvissa yhteistuotantoelokuvissa (mm. 96 %, 1932, ja Tystnadens hus / Hiljaisuuden talo, 1933).
Ilomäki loi pitkän uran suomalaisen elokuvamusiikin alalla, ja hänen työnsä tuli tutuksi kahdenkymmenenviiden vuoden aikana kaikissa tärkeimmissä elokuvatuottamoissa. Suomi-Filmin ohella näitä olivat Suomen Filmiteollisuus, Jäger-Filmi, Fenno-Filmi ja Fennada. Laveata tietä -elokuvan toisen ohjaajan, tuottajan ja päätähden Theodor Tugain kanssa yhteistyö jatkui 1940-luvulla elokuvissa Unelma karjamajalla (1940) ja Sellaisena kuin sinä minut halusit (1944).
Laveata tietä -elokuvan musiikin soitti Suomen Sosialidemokraatissa 12.4.1931 olleen mainosilmoituksen mukaan säveltäjä Tapio Ilomäen johtama yhtye Melody Boys, joka oli alun perin Gunaropulosten veljesten Georgin (eli Yrjön), Viktorin ja Anatolin ravintola Fenniaan kokoama orkesteri. Osa soittajista oli mukana jo Yrjö Gunaropuloksen aikaisemmassa orkesterissa, Yrjön Orkesterissa, joka sai kunnian soittaa Suomen ensimmäisellä jazzlevyllä. Veljekset muodostivat yhtyeen rungon: Yrjö Gunaropulos soitti saksofonia ja esitti Anton Lardozon viulusoolot, Anatol Gunaropulos soitti pasuunaa ja banjoa, ja Viktor Gunaropulos rumpuja. Lisäksi Melody Boys –orkesteriin kuuluivat Eero Hyvärinen (piano), Johan Forelius (tenorisaksofoni), Kaarlo Reinikainen (tuuba ja sousafoni), Yrjö Syrjälä (trumpetti), Bengt Werner (trumpetti) ja Allu Kosonen (trumpetti). Joku edellämainituista soitti epäilemättä myös soolosoittimena käytettyä huilua. Yhtyeen kokoonpano on ilmeisesti sama Vaalan seuraavassa elokuvassa Sininen varjo. Suomen kansallisfilmografian osassa 1 (s. 538) mainitaan Sinisen varjon soittajaksi myös pianisti Friedrich Rieks. Tapio Ilomäki toimi Laveata tietä -elokuvan musiikissa kapellimestarina, mutta ei ilmeisesti osallistunut yhtyeen toimintaan elokuvan ulkopuolella.
Laveata tietä -elokuvan äänityksen heikkoa tasoa arvostellaan aikalaislehdistössä yleisesti, mutta orkesteri saa kiitosta: "Melody Boysin pehmeä saksofoni-melodia ja hillitty säestys sopii mainiosti elokuvaan. Paremmin kuin räikeä Zamba, joka esiintyi Sano se suomeksi revyyssä." Näin kirjoittaa nimimerkki Poh. Ylioppilaslehdessä 18.4.1931 julkaistussa artikkelissaan "Kotimainen äänielokuva rynnistää". Elokuva-lehden numerossa 9/1931 (s. 5) pani nimimerkki R.R.R. [Roine Richard Ryynänen] vielä paremmaksi: "Ravintolakohtaukset, baarien häly, neekeristeppaajat ja saxofonien kiiltävät kidat antavat sille toisen sävyn ja rytmin, mitä meikäläisissä filmeissä on totuttu näkemään."
Elokuvan ääninegatiivi on säilynyt. Se on kuitenkin katkonainen, sisältää taukoja eikä ole aivan läpisävelletty niin kuin tuolloin yleensä oli tapana. On mahdollista, että tämä aineisto ei kuitenkaan ole lopullinen ääninegatiivi. Varsinaista äänellä varustettua filmikopiota ei ole; ääninauhaa on todennäköisesti ajettu esityksissä mykkäelokuvan tapahtumiin synkronoiden.
Elokuvan arvosteluissa (esim. Turun Sanomat 14.4.1931) kerrotaan naispäätähti, koloratuurilaulaja Eeva Virtasen laulaneen elokuvassa kaksi laulua; säilyneessä ääniversiossa näitä ei kuitenkaan ole. Edes kuvanegatiivissa ei näytä olevan lauluesityksille paikkaa. Kopion kesto tuntuu vastaavan elokuvatarkastamon mittoja. Kysymys kuuluukin, onko Vaala mahdollisesti leikannut elokuvaansa lehdistöesitysten jälkeen? Eeva Virtasen esittämiä, Tapio Ilomäen säveltämiä lauluja ei ole edes nuottimuodossa tallella. Nimimerkki Benyol (Antti Halonen) on Elokuva-lehden numeron 9/1931 artikkelissa "Laulava filmitähti, joka rakastaa eläinfilmejä…" (s. 7) haastatellut tuoretta filmitähteä Eeva Virtasta, ja kommentoi esiintymistä: "Me olemme kuulleet hänen äänensä Laveassa tiessä ja todenneet sen erinomaisen kauniin sävyn. -- -- Hänen on saatava laulurooli, ehkäpä aluksi hyvin lyyrillisluontoinen." Karjala-lehden arvostelussa 5.5.1931 nimimerkki Spr. puuttuu elokuvan musiikin ja äänentoiston laatuun yksityiskohtaisemmin. Hänen mukaansa "siihen on sulautettu sekä foxeja ja tangoja että kansanlauluaiheita. Vaikutelman saantia häiritsee varsinkin alussa äänen sameus, joka luonnollisesti voi yhtä hyvin johtua jostain viasta jo tätä puolta valmistettaessa kuin häiriöstä esityskoneessa. Kuvan jatkuessa selkeni ja kirkastui musiikkikin, kaikuen sitten monin kohdin kauniiltakin." Nimimerkki Spr ottaa kantaa myös lauluesitykseen: "Muuten kaunista laulua on joku mikrofonivika pilannut ja sanoja ei kuule lainkaan." Mutta useissa kritiikeissä ylpeiltiin sillä, että äänityöt oli tehty Suomessa omalla Kurt Jägerin kehittämällä Jägerton-menetelmällä.
Vaalan henkilöhistoriasta tunnetaan vahvasti elävä legenda, kuinka hän tuhosi myöhemmin ensimmäisen elokuvansa Mustat silmät heittämällä sen negatiivin mereen Kaivopuiston rannalla. Vaalan persoonaan sopisi siten myös Laveata tietä –elokuvan ääniraidan muokkaaminen ensi-iltakierroksen jälkeen, eli Vaala on saattanut poistaa elokuvan musiikista laulut jälkeenpäin. Valitettavasti ääninegatiivista ei voi sen katkelmallisuudenkaan puolesta päätellä missä kohtaa elokuvaa laulunumerot alun perin olivat, etenkin kun kuvamateriaalissakaan (filmimateriaali ja still-kuvat) ei ole mitään viitteitä lauluesityksiin. Elokuvan ääniraita on todennäköisesti laulunumeroita lukuunottamatta jäänyt entiselleen myös Vaalan uuden leikkauksen jälkeen.
Elokuvan Laveata tietä taustamusiikki oli sekoitusta mykkäelokuva-ajan keskeytymättömästä musiikkivirrasta sekä 1930-luvun puolivälistä lähtien yleisiksi tulleista valikoiduista musiikkinumeroista. Käsiohjelmassa on maininta "musiikin järjestänyt ja paikoitellen säveltänyt Tapio Ilomäki." Ilomäen osuutena on ollut paitsi säveltää myös sovittaa valmiita sävelmiä. Tulio esittää elokuvassa ympäri Eurooppaa konsertoivaa viulistia, jonka heikkoutena on ylenpalttinen ravintolaelämä. Musiikkikin jakautuu selvästi klassisen musiikin taiturinumeroihin ja uudentyyppiseen, mannermaiseen viihdemusiikkiin. Tanssimusiikin väliin on sijoitettu tooppisia muistumia suomalaisista kansansävelmistä. Elokuvan sankari kuulee Pariisissa kotimaansa säveliä, jotka muistuttavat häntä oikeasta rakkaudesta. Toisaalta voittoisan mäenlaskukohtauksen musiikki, sousafonilla säestetty Fredrik Paciuksen Sotilaspoika, assosioituu sotilaalliseen sankaruuteen. Musiikinkäyttöä voi verrata vaikkapa Suomen armeijan urhoollisuutta ja urheilullisuutta sekä joukkohenkeä kuvaavaan Erkki Karun elokuvasarjaan Meidän poikamme (1929-1934).
Mykkäelokuvamusiikin tapaan Laveata tietä esittelee kavalkadina suomalaisia kansansävelmiä, joita voi helposti liittää elokuvan juonen tapahtumiin. Mestariviulisti Antonin tutustuessa toverinsa Eeron (Kaarlo Penttilä) kanssa kuuluisaan Yrjönkadun uimahalliin soi taustamusiikissa Keskellä merivesi lainehtii. Toverusten matkatessa maalle ja ajaessa lumisen metsän halki Harakkalan majataloon, ilmestyy musiikkiin Juhana Ennolan perikansallinen sävelmä Honkain keskellä. Majatalossa Anton tutustuu turmeltumattomaan maalaistyttööön Kirstiin (Eeva Virtanen), ja yhteisistä ihastumisen katseista muodostuu sävelmä Kun ensi kerran silmäs näin. Kirsti esittelee Harakkalaa kansansävelmän Pappa lupas talon laittaa tahdissa. Antonin pahoitellessa Kirstille yöllistä vierailuajankohtaa tilanteen flirttiä ironisoi tuttu laulu Kiikkuri kaakkuri kirjava lintu.
Kuin myrskytuulahduksena Pariisista saapuu samaan majataloon Antonin kaupunkituttavuus, naimisissa oleva Tanita (Alli Riks). Hän muistelee yhteisiä hetkiään Antonin kanssa Yksi ruusu on kasvanut laaksossa -sävelmän siivittämänä. Elokuvan katsoja laulaa mielessään sävelmien sanoja ja muodostaa näin tarinalle merkityksiä omien musiikillisten kokemustensa kautta. Tanitan vakuuttaessa rakkauttaan epäluuloiselle Antonille Yksi ruusu on kasvanut laaksossa -sävelmän esittääkin elokuvamusiikkiyhteyksissä häikäilemättömän eroottisen leiman saanut saksofoni. Pariskunta hämää muita mennen muka nukkumaan – taustalla soi Emil Genetzin Oi jos ilta joutuisi – mutta siirtyykin talviseen puutarhaan selvittämään suhdettaan. Lumiset puiden jäähileet saavat myös musiikin kautta kylmyyttä, kun Anton taistelee viileän Tanitan rakkautta vastaan.
Ilomäki on itse säveltänyt elokuvaan Lardozon esittämiä sooloviulunumeroita sekä dramaattista toimintamusiikkia, jota kuullaan esimerkiksi Antonin palatessa Pariisissa öisiltä retkiltään Tanitan luo ja johtaja Salon kosiessa viatonta Kirstiä. Muutenkin Ilomäki erottelee musiikissaan hyvän ja pahan. Tuliomainen ihmisen alamäen esittely alkaa juuri tästä elokuvasta, ja vahvistuu myöhemmin helmenkirkkaaksi visioksi Tulion omissa ohjaustöissä.
Jo alkumusiikissa kuullaan Kirstin teemaksi käsitettävä kaunis elokuvan päävalssi pianon ja pehmeä-äänisten vaskipuhaltimien esittämänä. Sordinoidulla trumpetilla esitetty valssi vahvistaa tietenkin sankariparin kuuman suudelman. Johtoaiheena käytetyn tangon Ilomäki liittää juonessa paheellisen Tanitan persoonaan. Tämä Tanitan tango löytyikin työversiokatkelmana syksyllä 2007 Suomen elokuva-arkiston kokoelmista. Tanita (Alli Riks) laulaa laulunsa kuitenkin Eeva Virtasen äänellä. Antonin persoonaa kuvaa hyvin synkopoitu rakkausteema, joka on yhtä kuin Antonin ailahtelevaisuus. Teema toistuu aina Antonin uuden uhrin kohdalla. Vastaparien käyttö on sikälikin tarpeellista, että elokuvan juoni perustuu Antonin taisteluun paheellisen boheemi-taiteilijaelämän, intohimon Pariisissa (Tanita, Lorette ja muut naiset) ja puhdashenkisen perhe-elämän, todellisen rakkauden Suomessa (Kirsti) välillä.
Pariisin tuntua vahvistetaan Marseljeesi-sitaatilla. Tätä tosin seuraa etelän maista lähtöisin oleva rytmimusiikkinumero Antonin vaellellessa pariisilaisissa ravintoloissa. Mustaihoinen pariskunta tanssii myös hurjasti revittäen suomalaisittain ennennäkemätöntä charlestonia. Tässä yhteydessä välähtää myös lyhyt lainaus Stephen Fosterin sävelmästä My Old Kentucky Home.
Elokuvan pariisilaisissa ravintolajaksoissa on myös mahtavia jazzjammailuja, joiden originaliteettia voi vain arvailla. On tosin mahdollista, että Melody Boysien kyvyt olisivat riittäneet tämänkaltaiseen taiturimaiseen soitantaan. Mannermaiset jazzvaikutteet olivat tuolloin ulottuneet Suomeenkin. Vuonna 2007 asiaan löytyi lisäevidenssiä Melody Boysistä kuvattujen työkopio-otosten kautta.

Kalevalan mailta
Från Kalevalas nejder
Suomi 1935. Tuotantoyhtiö: Jäger-Filmi Oy. Tuottaja:Kurt Jäger. Ohjaus: Kurt Jäger.. Käsikirjoitus: Ensio Rislakki, Iivo Härkönen, A. O. Väisänen. Kuvaus: Kurt Jäger, Frans Ekebom. Äänitys: Kurt Jäger. Leikkaus: Kurt Jäger. Musiikki: Vanja Tallas, Alli Tallas (aitokarjalaiset laulut), Martti Parantainen (sovitus), lauluja esittävät Leppävuoren sekakuoro. Esiintyjät: Vanja Tallas (kanteleensoittaja), Ahri Vornanen (itkijävaimo), Timo Lipitsä (kanteleensoittaja ja runonlaulaja), herra Vuorinen (runonlaulaja), Alli Tallas (morsian), Jaakko Pyy (karhunkaataja). Helsingin ensiesitys: 24.2.1935 Bio–Bio. Filmitarkastus 410, 21.2. 1935 – S – 2650 m / 95 min. Näyte: 4 min

Kurt Jäger haastoi vakavasti Lahyn äänitysstudion vuonna 1931 kehittämällään intensiteetti-äänijärjestelmällä . Jägerton-valoäänilaitteistolla ja Siemensin mikrofoneilla jälkiäänitettiin musiiki ja tehosteet Teuvo Tulion elokuvaan Laveata tietä sekä Kalle Kaarnan draamaan Jääkärin morsian ja vielä samana vuonna dialogi sekä lauluesitykset Erkki Karun elokuvaan Tukkipojan morsian.
Berliinissä syntynyt Kurt Jäger (s. 1898) oli taustaltaan taitava elokuvaaja.Vuosina 1918-1921 hän työskenteli kuvaajana Ruotsissa. Vuonna 1921 Jäger siirtyi Suomi-Filmi laboratorion johtoon, mutta irtosi jo vuonna 1925 itsenäiseksi uutisfilmien tekijäksi. Vuosien 1935 -1936 vaihteessa näki päivänvalon Kurt Jägerin uusi yhtiö, kuvausstudion, äänittämön ja laboratorion käsittävä Jäger-Filmi.
Yhtiö aloitti tuotantonsa valmistamalla vuonna 1935 Kalevalan 100-vuotisjuhlaelokuvan Kalevalan mailta. Sitä varten Jäger ja Frans Ekebom olivat talletaneet kesällä 1934 Cinephone-äänikuvauskameralla Karjalan kulttuuria ja lauluperinnettä Valtimosta ja Nurmeksesta aina Salmiin ja Valamoon saakka. Kalle Kaarnan leikkaamasta aineistosta ei kuitenkaan muotoutunut odotettua ”riemujuhlaelokuvaa”, vaikka sen käsikirjoituksesta vastasi itse A.O. Väisänen, Häidenvietto Karjalan runomailla (1921) -elokuvan tekijä. ohjaajan sanoi tavoitteena oli "ikuistaa filminauhalle sellaisia elämänarvoja, joita ei koi syö eikä ruoste raiskaa".
Jägerin yhtiöt valmistivat kaikkiaan 28 dokumenttielokuvana pidettävää elokuvaa. Niistä pitkä oli vuonna 1935 Kalevalan juhlavuoden elokuvana valmistunut Kalevalan mailta. 95 minuuttisesta elokuvasta on säilynyt vain 47 minuuttia. Pitkän dokumenttielokuva ainutlaatuista 100 %:sta ääniaineistoa on tallentunut sota-aikana julkaistuun elokuvaan Jo Karjalan kunnailla lehtii puut… (1940). Muuten Kalevalan mailla näyttää pirstoutuneet samana 9. päivänä huhtikuussa 1936 tarkastettuihin metsästysteemaa hyödyntäviin lyhytelokuviin, joita käytettiin veronalennusfilmeinä. Ammattimetsästäjiä, Ketun metsästystä vinttikoirilla, Ketun pyydystystä syötillä, Näädän pyydystystä ja kärppä, Saukon pyydystystä, Suden ampumista reestä, Suden pyydystystä verkolla ja saartonuoralla, Sudenajoa suksilla ja teeren ampumista haukkuvan koiran avulla, Turkisten pyydystäjän leiri, Villipeuran pyydystystä ansoilla jha Villipeuran pyydystystä ja teeren pyydystystä soihdun valossa. Eläinteemaa Jäger oli hyödyntänyt jo vuonna 1934 lyhytelokuvillaan Metsiemme eläimiä ja Suomalainen karhu sekä Eläimiä täysihoitolassa, luontoa saman vuoden elokuvassa Veneretki raja-Karjalassa. Kalevalaista henkeä on nähtävissä myös 1935 ilmestyneessä 11 minuuttisena säilyneessä lyhytelokuvassa Alkunäytös, jonka sanottiin valmistetun Elias Lönnrotin ja Akseli Gallen-Kallen muistoksi.
Nyt nähtävät ja kuultavat alkuperäiset katkelmat ”Jägerton”-äänellä paljastuivat Suojärvi-seuran elokuva-arkistoon tallettamista purkeista: Ahri Vornasen esittämä itkuvirsi on kuvattu Korpiselässä Ägläjärven kylän vanhassa kalmistossa. Timo Lipitsän kanteleensoitto sekä Lipitsän ja Vuorisen runolaulu saatiin taltioiduksi lähellä Suistamoa Koiton kylässä. "Siinä on pitkiksi ajoiksi eteenpän pelastettu tlevaisuudelle kanteleensoittoa, itkuvirsiä, karjalaisia kansanlauluja, ja ikuistettu ehkä viimeisten runonlaulajien ja kannelniekkojen piirteet", sanoi ohjaaja Helsingin Sanomille ("Raja-Karjalaa filmaamassa", HS Viikkoliite 23.12.1934)

Erämaan turvissa
rinnakkaisnimi: Tundra / myöhempi nimi: Naisen tähden / ruots. Ödemarkens skyddslingar
Suomi 1931. Tuotantoyhtiö: Sarastus Oy. Tuottaja: Hugo Stenlund. Ohjaus: Friedrich von Maydell, Kalle Kaarna, Carl von Haartman. Käsikirjoitus: Vitalis von Plato, Friedrich von Maydell, Hertha von Maydell. Kuvaus:Josef Dietze. Musiikki: Jean Sibelius, Toivo Palmroth. Musiikin johto: Franco Fedeli. Valokuvat: Bertil von Alftan. Pääosissa:Bernhard Goetzke (vanha metsästäjä, ent. upseeri), Aarne leppänen (nuori metsästäjä, sotilas), Elisabeth Frisk (Liisa, sairas nainen), Hanna taini (nihilistityttö Vera Maretskaja), Kalle Kaarna (ohranan salapoliisi), Carl von Haartman (kuulusteleva ohranan upseeri), Jorma Suomalainen (vartiomies), Theodor Tugai (lappalainen), Aku Korhonen (juhliva lappalainen), Waldemar Wohlström (juhliva lappalainen), Toivo Pohjakallio. Helsingin ensiesitys: 19.10.1931 Kino–Palatsi. Filmitarkastus 9. ja 17.10.1931 – K – 2270 m / 83 min. Näyte: 8 min

Paroni Frederich Karl Viktor von Maydell-Felks (s. 10.10. 1899) oli suomalaisille elokuvasta kiinnostuneille vieras nimi. Vuonna 1931 hän ohjasi Suomessa yhdessä Kalle Kaarnan ja Carl von Haartmanin kanssa kehnosti Suomessa menestyneen elokuvan Erämaan turvissa (Suomi 1931), joka kuvasi suurimmalta osaltaan pakomatkaa Siperian vankileiriltä. Saksan mahdollisen menestyksen tiedot eivät Suomeen saakka koskaan kantautuneet.
Seikkailuelokuva Erämaan turvissa jota mainostettiin myös nimillä Tundra–Valse Triste sekä Oliko hän vakoilija? toi kansalliseen elokuvaan ensimmäisen paheelliseksi ja uhkaavaksi koetun kasainvälisen kosketuksen. Saksassa oleskeleva Venäjän emigrantti, elokuvaohjaaja Fredrich Karl Viktor von Maydell-Felks saapui tunnustelumatkalle Suomeen, mistä löysi kosmopoliittista vastakaikua ja hengenheimolaisuutta Jääkärin morsianta ohjaavalta Kalle Kaarnalta, kuten myös Carl von Hartmanilta ja Maydellin tavoin toiseuden kanssa painiskelevalta Theodor Tugai alias Tuliolta.
Kaarnan elokuvayhtiö Sarastus suostui ennakkoluulottomasti tuottamaan Maydellin vuoteen 1913, ensimmäisen maailmansodan aattoon ja Suomen suurruhtinakuntaan sijoittuvan elokuvan, jonka suomalaisena tähtenä näytteli Hanna Taini takaa-ajetun anarkistin roolissa. Venäjän armeijan upseeria näyttelevä saksalainen Bernhard Goetzke pelastaa ohranoiden takaa-ajaman naisen Helsingin autiolta kadulta. Romanssi syttyy, mutta kesken tanssiravintolassa vietetyn illan mies vangitaan ja karkoitetaan avunnannosta vallankumoukselliselle naiselle hyiseen Siperiaan.
Tämän kertoo näyte ensimmäisetä kansainvälisetä yhteistyöfilmistä, joka äärioikeiston suulla tuomittiin jyrkästi kansallisen elokuvan vastaisena "ryssäläisestä aiheestaan ja ruotsinkielisyydestään". Samalla vihjailtiin, etteivät Maydellin taustat kestäneet päivänvaloa. Todellinen teilaus kohtasi elokuvaparonin vuonna 1932 hänen tehdessään Suomessa toista elokuvaansa, tällä kertaa Ufa-yhtymälle. Syntyi Aamunkoitto - Morgenrot, Saksa 1933, natsivallan ensimmäinen näyttö. Velkaantunut Maydell karkoitettiin maasta bolsevikkivakoojan leima otsassa, vaikkakin paradoksaalisesti itse filmi oli avaamassa kansallissosialistisen elokuvan aikakautta Saksassa.
Erämaan turvissa oli pohjimmiltaan kunnianhimoinen hanke, joka toi valkokankaalle Fritz Langin elokuvissa esiintyneen Goetzken lisäksi ruotsalaisen filmitähden Elisabeth Friskin. Nähtävää katkelmaa on myös syytä kuunnella näytteenä varhaisesta play-back –äänityksestä, joka tehtiin poikkeuksellisesti Berliinissä. Repliikit jälkiäänitettiin sekä saksaksi emämaansa yleisölle että ruotsiksi harvalukuista suomalaista yleisöä varten. Toivo Palmrothin sovitukset saivat meilläkin tunnustusta, ja erityisesti "Sibeliuksen järkyttävä Valse Triste antoi musiikillisesti suurenmoisen taustan elokuvalle." Vaikuttavat kohtaukset autioilla kaduilla toivat kansallismielisille suomalaisille kauhunsekaista ajateltavaa, ja kriitikoista eräiden oli vastentahtoisesti myönnettävä, "että valokuvaus oli huomattavasti parempaa kuin meidän omissa elokuvissamme".

Sininen varjo
Den blå skuggan
Suomi 1933. Tuotantoyhtiö: Fennica–Filmi. Ohjaus: Valentin Vaala. Käsikirjoitus: Valentin Vaala ja Tauno Tanttari Mika Waltarin filminovelliin "Sininen overall". Kuvaus: Oscar Lindelöf. Lavastus ja leikkaus: Valentin Vaala. Musiikki: Yrjö Kajo (= Yrjö Gunaropulos). Ääni: Yrjö Nyberg. Pääosissa: Theodor Tugai (Joel Orma / "Sininen overall"), Bigi Nuortio (Raila Tuulo), Ellen Parviainen (Iris Vildi), Eino Jurkka (johtaja Orma), Inkeri Kare (rouva Orma), Aku Korhonen (yleinen syyttäjä), Uuno Laakso (puolustusasianajaja), Heikki Välisalmi (tehtailija Tuulo), Carl von Haartman (Jack Irbaum), Kirsti Hamarvuori (Liisi), Erkki Viri (Jukka), Kaija Suonio (Orman palvelijatar), Väinö Kangas (tuomari), Regina Linnanheimo (nainen ravintolassa), Rakel Linnanheimo (nainen kerhossa, Paul Rington and his Orchestra. Helsingin ensiesitys: 26.3.1933 Kino–Palatsi, Pallas. Filmitarkastus 128, 25.3.1933 – K – 2500 m / 91 min. Näyte: 5'30"

Valentin Vaalan ensimmäinen varsinainen äänielokuva Sininen varjo (1933) on tuhoutunut noin 16 minuutin yhtenäistä jaksoa ja parin minuutin sekalaista, puolittain ilman ääntä olevaa kuvamateriaalia lukuunottamatta. Elokuvan tutkiminen on hankalaa, varsinkin kun elokuvasta ei ole säilynyt edes käsikirjoitusta. Mika Waltarin alkuperäisaiheeseen perustuvasta käsikirjoituksesta on tallella yksi sivu, joka löytyi Regina Linnanheimon Suomen elokuva-arkistoon tallettamien käsikirjoitusten välistä. Jännityselokuva Sinisen varjon musiikin tutkimus tukeutuu säilyneiden katkelmien ohella siksi sekundaarisiin aineistoihin: elokuvan käsiohjelmaan, valokuviin, lehdistöaineistoon ja arvosteluihin.
Elokuvan sävelsi Yrjö (Georg) Gunaropulos (1904-1968), joka oli Suomeen Pietarista tullut kreikkalaissyntyinen emigrantti ja opiskellut säveltämistä Helsingin konservatoriossa mm. Erkki Melartinin johdolla. Gunaropulos oli modernin kevyen musiikin uranuurtajia Suomessa ja vei näitä piirteitä myös "klassisen" musiikin piiriin. Hän sävelsi kansanväliseltäkin kannalta katsottuna uranuurtajana lempisoittimelleen saksofonille kaksi konserttoa (1935, 1942) sekä lukuisia pikkukappaleita (mm. Moottoriveneidylli, 1938, ja Tango, 1937). Gunaropulos uudisti myös suomalaista tanssimusiikkia, ja soitti saksofonia mm. suomalaisessa Zamba-jazzorkesterissa 1930-luvun alussa. Gunaropulos käytti iskelmiä säveltäessään salanimiä Y. Jora, Yrjö Tarvas ja Yrjö Verho. Sininen varjo oli Gunaropuloksen debyyttityö elokuvasävellyksen saralla; sen hän sävelsi salanimellä Yrjö Kajo. Muista elokuvatöistä mainittakoon yhteistyön jatkuminen Teuvo Tulion kanssa elokuvassa Vihtori ja Klaara (1939), sekä Hannu Lemisen ohjaustyön Täysosuma (1941) Toivo Lampénin säveltämän musiikin viimeistely.
Fennica-Filmin uutuuden lehdistötiedotteessa (julkaistu mm. Turunmaassa 22.3.1933) Sinisestä varjosta kerrotaan itsevarmasti: "Kapellimestari Yrjö Kajo on säveltänyt elokuvaan erikoismusiikin, jolle asiantuntijat antavat täyden tunnustuksen. Äänityksen on ottanut Lahyn-Filmi, jolla omalla alallaan on jo pohjoismaistakin mainetta." Kriitikot ovat onneksi lehdistötiedotteen linjoilla. Vaalan ja Tulion epävirallinen äänenkannattaja Tulenkantajat–lehti (14-15/1933) tunnustaa nimimerkki L.M.:n suulla, että "milloinkaan aikaisemmin ei kotimainen elokuva ole ollut niin hyvin äänitetty kuin nyt Fennican Sininen varjo." Aika-lehden arvostelussa 28.3.1933 nimimerkki –a –ie toteaa: "Sinisen varjon huomattavin ja ilahduttavin ansio on hyvä äänitys. Jo säveltäjä Yrjö Kajon luoma äänipohja on onnistunut ja miellyttävä, musiikki kaunista ja kuvan vaikutusta korostavaa. On hauskaa, että hra Yrjö Nybergin äänikuvaus tuo niin ehyesti ja täyteläästi sen esiin."
Tulenkantajissa (14-15/1933) L.M. erittelee musiikin luonnetta: "Äänitaustan on laatinut Yrjö Kajo. Etenkin rytmillisesti hän hyvin korostaa juonen kehittelyä, mutta hukuttaa toisinaan kauniistikin soivan melodian tavoittamaansa poljentoon, mihin ateljeen akustiikka on tosin voinut vaikuttaa."
Suomenmaassa 28.3.1933 nimimerkki J-i arvioi ääntä yleensä: "Äänitystä (Yrjö Nybergin ja musiikkia Yrjö Kajon) lienee kotimaista mittapuuta käyttäen pidettävä hyvänä, joskin se paikotellen puhekohtauksissa kaikuukin liian kovana."
Äänen käsittely on kuitenkin monista kiitoksista huolimatta ollut äänielokuvan alkuaikoina erityisen ongelmallista. Nimimerkki T. huomauttaa Uuden Suomen arvostelussaan 28.3.1933 kitkerähkösti Sinisen varjon tekijöiden mainostaneen elokuvaansa seuraavasti: "Äänitys nyt ensimmäistä kertaa suomalaisen filmin historiassa kohoaa aivan ulkolaisen tasolle." T.:n mielestä "myönnettäköön kernaasti, että intonatio on harvinaisen puhdas ja eheä, etenkin muutamassa kohdin. Mutta tämä seikka asettaa aivan uudet vaatimukset ohjaukselle. Ensinnäkin on tässä kohden huomautettava, että äänieffektien dynaaminen suhta, johon nyt jo voi kiinnittää huomiota, on horjuva – vain yksi esimerkki: vetten pauhu kylpykohtauksessa." Repliikkien synkronoinnin heikkous havaittiin myös useissa arvosteluissa (esim. Hufvudstadsbladet 28.3.1933, nimimerkki -n).
Elokuvasta on olemassa noin 16 minuutin yhtenäinen fragmentti, johon sisältyy useita musiikkipitoisia ravintolakohtauksia. Elokuvan lukuisat ravintolakohtaukset sisältävät erilaisia uudenaikaisia tanssikappaleita ja ulkomailta tulleita swing-vaikutteita. Tanssiorkesterin soolosoittimina ovat trumpetit ja pasuunat, joiden ääntä on muutettu sordinoilla. Gunaropuloksen aloittamaa perinnettä jatkoi myöhemmin esimerkiksi Harry Bergström elokuvassaan Mieheke (1936), jonka rytmisyydessä kuuluvat niin ikään kansainväliset vaikutteet. Sinisen varjon musiikki sisältää ensimmäisenä suomalaisena äänielokuvana myös varsinaista toimintamusiikkia autolla kaahailu –jaksoissa. Tällaiset jaksot muodostuivat myöhemmin Tulion elokuvien vakioaineistoksi.
Sinisen varjon johtoaihemaisina melodioina ovat valssi Sininen overall ja foxtrot Missä on Amor?, joita käytetään lisäksi tanssiorkesteri Melody Boysin soittamana lähdemusiikkina elokuvan ravintolakohtauksissa. Musiikki kuuluu yhtä aikaa ihmisten äänekkään puheensorinan kanssa ja aiheuttaa kakofonisen efektin. Musiikkia ei vaimenneta repliikkien aikana. Ideana on ilmeisesti ollut luoda voimakas realistisuuden tuntu ajan vaatimusten mukaisesti. Orkesteriakin näytetään kuvassa oikeastaan vain äänen lähteen todentamiseksi. Sinisen varjon uudenaikaisen mannermaista soitinnusta sordinoituine trumpetteineen voi verrata elokuvaan Minä ja ministeri (1934), jossa Melody Boysien soittajisto oli kuitenkin hieman muuttunut.
Elokuvan johtosävelet, esimerkiksi Ilta-Sanomissa 20.2.1933 mainostetut iskusävelmät, foxtrot ”Missä on Amor?” ja valssi ”Sininen overall” (tai nimellä "Sininen varjo") muodostavat ainakin elokuvan ravintolakohtausten musiikin. Termiä "iskelmä" ei vielä tuohon aikaan tunnettu. Sävelmät ovat mukana niissä tanssiorkesterisovituksina. Mukana on myös miehen laulua. Tämä ei tosin kuulu hyvin, esim. sanat hukkuvat yleisön samanaikaiseen puheensorinaan. Elokuvasta on pidemmän yhtenäisen jakson lisäksi säilynyt noin parin minuutin katkelma, joka koostuu Tugain erilaisista lähikuvista, sekä hyvin mielenkiintoisesta ravintolajaksosta. Erkki Viri ja Kirsti Hamarvuori toimivat siinä eräänlaisen salakapakan isäntäparina. He kaatavat laseihin kieltolain alaisena ollutta alkoholia, ja laulavat selkeästi foxtrotia Missä on Amor? Juuri ennen katkelman loppumista kuvaan ilmestyy vielä juhlavierasta näytellyt Valentin Vaala. Melkoisessa hutikassa hänkin todistaa, että viinagrogi voittaa rakkauden. Sehän oli kieltolain aikana rakkautta vaikeampi tavoiteltava.
Svenska Pressenin arvostelussa 27.3.1933 nimimerkki Ncp [C.A. Nycop] huomioi, että Birgit Nuotio "sjunger nätt och uppträder med en välgörande naturlighet." Nuotion lauluesityksestä on olemassa still-valokuva, jossa Nuotio seisoo flyygelin mutkassa Theodor Tugain säestäessä häntä. Valitettavasti itse elokuvakohtaus on tuhoutunut. Todennäköisesti juuri Nuotio on laulanut tunteellisen valssin Sininen varjo. Tulenkantajien arvostelussa (14-15/1933) puolestaan mainitaan, että Birgit Nuotion lisäksi myös Kirsti Hamarvuori laulaa elokuvassa: "Bigi Nuotion ja Kirsti Hamarvuoren laulu soi kirkkaana ja heleänä". On tosin mahdollista, että jommankumman lauluäänen korvasi todellisuudessa Eeva Virtanen. Hän ei virallisesti ollut mukana Sinisen varjon tekemisessä, koska valmisti samanaikaisesti Suomi-Filmi musiikkikomediauutuutta Voi meitä! Anoppi tulee! (1933). Sinisen varjon musiikkia on hankala jäljittää tämän enempää. Yrjö Gunaropuloksen nuottiaineistokin tuhoutui myöhemmin Gunaropuloksen kodin kohtalokkaassa tulipalossa vuonna 1954.

Tee työ ja opi pelaamaan
Tur i spel, tur i kärlek
Suomi 1936. Tuotantoyhtiö: Elokuvatuotanto Oy. Tuottaja: Emil Viljanen. Ohjaus: Kalle Kaarna. Käsikirjoitus: Kalle Kaarna Tiituksen romaaniin (1915). Kuvaus: Carl Halling. Lavastus: Väinö Hukka. Ehostus: Olavi Suominen. Musiikki: Gösta Sohlström. Leikkaus: Kalle Kaarna. Ääni: Alvar Hamberg. Järjestäjä: Jorma Kaarna. Laboratorio: Cromo-Film, Tukholma. Pääosissa: Unto Salminen (kauppa-apulainen Kalle Kannas), Anton Soini (vaskiseppä Grönberg), Lea Rihte (Maikki Grönberg), Väinö Hellén (poliisi Jehkonen), Kaisu Leppänen (Anni Kuronen), Inke Mikkola (konttoristi Julia Leijanen), Lauri Kyöstilä (näyttelijä Jasse Muttonen), Eino Noponen (lehtori Vahl), Dagmar Parmas (Kähköskä), Ida Kallio (jarrumiehen leski), Onni Veijonen ("kirjailija" Kauno Tuulonen), Lauri Pakarinen (Matti Luonto), Hannes Hako (rakennusmestari Retunen), Väinö Hukka (Lauri Saksman), Valter Tuomi (miljonääri Jaakkola), Bruno Johansson (johtaja Wald. Cangastus), Hannes Jokelainen (asioitsija Saksman), Irja Rannikko (Kurosen palvelija), Antero Suonio (kauppias Kuronen), Lida Salin (Anna Kristiina Svebelius), Sulo Autere (ajuri Tiihonen), Maikki Sälehovi (Matilda Fredrika Svebelius) Helsingin ensiesitys: 25.10.1936 Astor, Rea – teatterilevitys: Bio-Kuva Oy – filmitarkastus 673, 19.10.1936 – S – 2650 m / 97 min. Näyte: 3'

Veronalennuselokuvan mahdollisuus avasi näkymiä uusille elokuvayhtiöille. Ensimmäinen näistä oli Elokuvatuotanto Oy, Emil ja Yrjö Viljasen vuonna 1931 perustaman Bio-Kuva Oy:n tytäryhtiö. Kalle Kaarnan ohjaama elokuva Tee työ ja opi pelaamaan, joka perustui journalistin ja kirjailija Ilmari Kivisen (1883-1940) eli kirjailijanimimerkki Tiituksen romaaniin vuodelta 1915, jäi kuitenkin samalla viimeiseksi. Työ arvioitiin kehutun Kaarnan uralla välityöksi, vaikka sen arvioitiinkin kestävän "huvinäytelmänä" kansainvälisenkin vertailun.
Elokuva kuvattiin kokonaan Heinolassa, lavasteita rakennettiin Heinolan Seurahuoneelle pystytetyssä tilapäisstudiossa elokuussa 1936 ja nyt nähtävät, elokuvan alkujaksoon liittyvät ulkokuvat on otettu Heinolan rantakasinolla, Maaherranpuiston yhä tunnistettavissa maisemissa.
Vuoden 1936 elokuvaboomin vuoksi uuden yhtiön oli vaikeuksia saada tekijöitä ja elokuva leikattiin lopulta Ruotsissa, Tukholmassa sijaitsevassa Cromo-Filmissä. Elokuvan ruotsinkielinen nimi saatiin aikaiseksi Film-Nytt –lehden kilpailusta.
Elokuva jäi yhtiönsä viimeiseksi, vaikka sitä esitettiin Yhdysvalloissa suomalaisalueilla.

Yövartija vain…
Blott en nattvakt
Suomi 1940. Tuotantoyhtiö: Suomen Filmiteollisuus Oy. Studiopäällikkö: Ossi Elstelä. Tuottaja: T. J. Särkkä. Ohjaus: Yrjö Norta. Käsikirjoitus: Erik Dahlberg. Kuvaus: Theodor Luts, Armas Hirvonen. Kamera-assistentit: Osmo Harkimo, Unto Kumpulainen, Pentti Lintonen, Sulo Tammilehto. Kuvausryhmän jäsenet: Nils Gustafsson, Veikko Laakso, Olli Savolainen, Viljo Syrjänen, Ossi Tahvanainen. Lavastus: Karl Fager. Kampaajat: Hellä Laiho, Tuulikki Seppälä. Ehostus: Senja Soitso. Musiikki: Martti Similä. Orkesteri: Helsingin Teatteriorkesteri. Leikkaus: Yrjö Norta. Ääni: Olavi Saarinen assistenttinaan Unto Suominen. Kuvaussihteeri: Arja Niska. Järjestäjät: Eero Leväluoma, Eino Salmi. Alkutekstit: Eka Karppanen. Pääosissa: Aku Korhonen (yövartija Virtanen), Regina Linnanheimo (Aino Virtanen), Unto Salminen (Veikko Kuusela), Uno Wikström (tehtailija Kuusela), Kaisu Leppänen (Liina), Sylvi Palo (Kaisu), Kyösti Käyhkö (konttoripäällikkö Suonperä), Teppo Elonperä (kirkkoherra), Jussi Piironen (sairaalan lääkäri), Evald Terho (murtovaras), Aku Käyhkö (konstaapeli Mikko), Rauni Luoma (Maiju), Eero Leväluoma (työnjohtaja), Orvokki Siponen, Klaus Salin (tanssijoita), Liisa Tuomi (tehtaantyttö, Marja, rippikoululainen, nainen), Arvi Tuomi (lääkäri), Rauli Tuomi (tylioppilas), Vilho Siivola (johtaja), Mervi Järventaus (ylioppilas / kemikaliokaupan myyjä), Matti Aulos (uusi yövartija). Helsingin ensiesitys: 1.12.1940 Rex, Bio-Bio – televisiolähetyksiä: YLE TV2: 26.5.1986, 18.12.1996; YLE TV1: 8.12.1963, 22.4.1975, 15.11.2000, 2.3.2005 – filmitarkastus 1475, 29.11.1940 – S – 2700 m / 99 min. Näyte: 1,5 min

Erik Dahlberg – viiden elokuvakäsikirjoituksen mies – osoitti tekstinsä Sata tyttöä ja yksi mies suoraan ihailemalleen luonnenäyttelijälle, Lapatossunakin tunnetulle Aku Korhoselle. Elokuvan nimi muuntui ensi-iltaan mennessä muotoon Yövartija vain…
Sata tyttöä viittaa tehtaan työntekijöihin, yksi heidän ja ennen kaikkea tehtaan turvallisuuden takaajaan, yövartijaan. Talvisota oli hellyttänyt elokuvantekijöiden mielet niinkin, että SF:n "joulusatu" sai luokkarajat ylittävän sovinnollisen lopun.
Kansallisfilmografian työryhmä on nähnyt aiheessa muistumia amerikkalaiseen aikalaiselokuvaan, Suomessa 1938 esitettyyn Kultaisen lännen tyttö / The Girl of the Golden West.
Superviihdyttävän ja aikaansa istuvan elokuvan menestys oli alun alkaen hyvä, ja vuoden 1945 loppuun mennessä se oli saanut reilusti yli puoli miljoonaa maksanutta katsojaa.
Elokuvan poistoista nähdään vaihtoehtoinen otos ylioppilaiden ravintolahumusta. Klaffi välähtää, tanssijapari Orvokki Siponen ja Klaus Salin tanssivat orkesterin tahdittamina kuuluisan tangon "La Cumparsita". Elokuvan ohjaaja Yrjö Norta oli palkattu SF:ään yhtiön pääohjaajan Toivo Särkän oikeaksi kädeksi. Ajoittain Norta sai tehdä myös omia ohjauksiaan. Elokuvan poistokohtausta ennen nähdään ote Yrjö Nortan 1930-luvun alun Ruotsin kaudesta, jolloin hän Europa-Filmin palveluksessa teki mm. oheisen kahvimainoksen. Esiintyjänainen on tunnistamatta.

– 21.11.2007, ohjelman koonneet ja esittelevät Ilkka Kippola, Jari Sedergren ja Juha Seitajärvi

Kadonneet elokuvat esillä

Ensi viikon keskiviikkona, 21. päivänä marraskuuta klo 16:30 kannattaa elokuvan ystävän tulla Orioniin. Verkkokalvot saavat värähdellä aivan omaperäisessä tahdissa, sillä silmien eteen saatetaan DOKUMENTIN YTIMESSÄ 40: TUNTEMATTOMIA KOHTAUKSIA SUOMEN ELOKUVAN HISTORIASTA I(I dokumentärens kärna 40: Okända scener ur den finska filmens historia I), koonneet Ilkka Kippola, Jari Sedergren, Juha Seitajärvi. Toinen osa esitetään kahta viikkoa myöhemmin.

Elokuva-arkistojen keskeisiin tehtäviin on globaalisti aina kuulunut kadonneiden tai osin tuhoutuneiden elokuvien jäljittäminen, rekonstruointi ja jos mahdollista restaurointi. Se on ollut varsin raskas prosessi ja tie, usein vuosien työ. Varsin usein se saa lähtökohtansa onnellisesta sattumasta. Joskus niistä on rakenneltu otsikoitakin kissan mitalla.

Vanhin säilynyt suomalainen näytelmäelokuva on Teuvo Puron Sylvi, jonka ensimmäinen löytyminen sijoittuu 1930-luvulle. Erään divarin lähinnä pikkupoikien vaarallisiin paukutteluleikkeihin myymä kakku nitraattifilmiä osoittautui silloin vanhimmaksi tunnetuksi näytelmäelokuvaksi. Tästä Aho & Soldanin käsiin joutuneesta rullasta Aito Mäkinen teki kehitellyn version, mutta säilynyttä aineistoa oli lopulta jonkin verran enemmän kuin näihin editioihin kuului. Nyt uudessa järjestyksessä esitettynä ja erinäisten välitekstien lisäämisen jälkeen tarjolla on käytännössä lähes koko elokuva - vain kuulu myrkytyskohtaus puuttuu.

Suomi-Filmin ensimmäinen toimitusjohtaja Erkki Karu aloitti elokuvaohjaajana Suomen Biografi Yhtiön valmistamien elokuvain parissa kesällä 1919. Helmikuussa 1922 valkokankaille saatettiin hauska komedia Ylioppilas Pöllövaaran kihlaus, josta säilyneeksi on arveltu "ainoastaan työkopiokatkelmia 160 metriä ilman välitekstejä".

Videoajan etuihin kuuluu se, että kuvaa voi sujuvasti liikutella paikasta toiseen. Kadonneeksi ajatellun elokuvan rekonstruktioon se soveltuu erinomaisesti.

Naapurihuoneen tutkijan Ilkka Kippolan huoneesta on viime aikoina kuulunut aikamoista kofeiinilähtöistä hihkuntaa, kun palaset ovat viikkokausia kestäneen ajatustyön tuloksena alkaneet loksahdella paikalleen. Työpöydällä oli viimeksi käydessä parisenkymmentä tyhjää tai puolityhjää kahvikuppia.

Tällä hetkellä näyttää siltä, että Suomen elokuvahistoria saa jälleen uuden merkkipaalun, ymmärrettävään muotoon saatetun Ylioppilas Pöllövaaran kihlauksen, joka osoittautuu varsin taitavasti suunnitelluksi ja toteutetuksi elokuvaksi. Esikoistyönä se on juuri niin loistava kuin tulevalle elokuvan merkkimiehelle sopiikin.

Ja koska elokuvan ystäviä ei koskaan rakasteta tarpeeksi, vaan heistä tulee filmihulluja, ei tässä kaikki. Kun kerran historiaan palautuksen kohteeksi valikoitui Karun ensimmäinen elokuva, niin saman tiensä täräytämme esille myös hänen toisen kesällä 1919 kuvatun elokuvansa, markkinoille helmikuussa 1920 niin ikään tulleen komedian, joka aikanaan tunnettiin nimellä Sotagulashi Kaiun häiritty kesäloma.

Samoin kuin edellisestä, tästäkin elokuvasta on arveltu olevan jäljellä "n. 15 minuutin (437 metriä) verran leikkaamatonta originaalinegatiivia ilman välitekstejä". Esitettäväksi tulee tämän sijaan katsottava, ymmärrettävä ja looginen elokuva, joka lienee aika täydellinen. Pöllövaaran tavoin Sotagulashi voidaan 80 vuoden jälkeen palauttaa suomalaisen elokuvan historiaan olemassa olevana artefaktina. Repikää siitä.

Itse happeningeissä näemme kaikkea muutakin kuin vaatimattomasti nuo kolme elokuvaa, joita monet eivät ole uskoneet koskaan nähtävän missään järkevässä muodossa.

Rekonstruktiota Suomen ensimmäisistä äänifilmeistä, jänskiä sensuuriklippejä, näytteitä keskeytetyistä elokuvahankkeista, Erik Blombergin Nyrki Tapiovaaran Varastettuun kuolemaan 1950-luvulla ja sen jälkeen pois silmistä pidetyt poistot, koekuvauksia ja monta muuta asiaa, joita silmiemme eteen ei ole koskaan tuotu, eikä ole aiottukaan. Siksi ne ovat aina dokumentteja omasta tekemisestään ja siksi me liikumme jälleen dokumentin ytimessä, kuten sarjamme nimi argumentoi.

Vain vaatimattomuuteni estää sanomasta kahdesti, että tilaisuudet ovat kauaskantoisuudestaan huolimatta ainutkertaisia.

Sattuneesta syystä esitämme näin syntyvät tulkinnat betacam-videona, vaikka epäilemättä filmipohjaiseen restauraatioon on tämän jälkeen aihetta.

Jos joku tulee tästä valittamaan, niin pidän häntä henkilökohtaisesti ehdottomasti liian nenäkkäänä.

Masentava aamu

Aamut, jolloin ensimmäinen mieleen tuleva kysymys kuuluu: "Mitä olet aikonut tänään tehdä elokuvahistorian eteen?", ovat masentavia.

Luulisi, että asia korjaantuu Frederikin ikivihreällä biisillä Jos jotain yrittää ("Harva meistä on rautaa"). Mutta kirjoitusyrityksen taustalla pauhaa Georg Friedrich Händelin oratorio Susanna. Berkeleyssä Kaliforniassa se kirjoitetaan George Frideric Handel.

Vaimon aamu alkoi vielä puuduttavammin: aamukahdeksalta hammaslääkäri ja tunnin sisällä hammas vege.

Siihen ei edes Handel auta.

Laszlo Kovacs

Osmo Poliitti muistelee taivaskuvauksiin siirtynyttä Laszlo Kovacsia ja Easy Rider -elokuvaa.

Kovacs on mukana hienossa ICG:n sivuilta löytyvässä Bob Fisherin haastattelussa. Lukekaapa ja valaistukaa.

Filmiakatemiassa Budapestissa opiskellut Kovacs tuli Yhdysvaltoihin Itävallan kautta kamunsa Vilmos Zsigmondin kanssa poliittisena pakolaisena Unkarista vuonna 1957. Mukanaan heillä oli 30 000 jalkaa vallankumouksesta kuvattua aineistoa: siitä tehtiin dokumentti, jonka juonsi uutisankkurikuuluisuus Walter Cronkite. Silti ura Yhdysvalloissa alkoi valokuvaajana, joka otti muotokuvia henkilöllisyystodistuksiin. Kamunsa Zsigmondin ura eteni myös hyvin: tunnetuin kuvaus on elokuvassa Kauriinmetsästäjät.

Kovacs ei koskaan saanut Oscaria, vaikka muita tunnustuksia kyllä riitti.

Tässäpä vielä toinenkin haastattelu.

Lehtiä paholaisen kirjoista

Carl Theodor Dreyerin elokuva Blade af Satans Bok on Bibin videoiden joukossa englanninkielisenä versiona Leaves Out of the Book of Satan.

Suomeksi elokuva on nimeltään Lehtiä paholaisen kirjoista. Suomen sensuurin on vuonna 1966 antanut sille ikärajaksi 12-vuotta, joten nykyisen lakiuudistuksen jälkeen se on K11. Kestoa elokuvalla on reilu pari tuntia.

Vuonna 1920 valmistuneessa elokuvassa paholainen laittaa sormensa peliin, millä on seurauksensa niin Kristuksen kärsimysnäytelmään, Espanjan inkvisitioon, Ranskan vallankumoukseen kuin myös Suomen sisällissotaan 1918.

Dreyerin käsittely sai aikaan polemiikkia ja vastasipa ohjaaja itsekin kirjeitse erääseen elokuvalehteen syytteisiin, jonka mukaan hän ei kuvannut "vapaussotureita" ja "vapaussotaa" oikeassa valkoisessa hengessä.

Pyhä Sylvi

Katselin eilen kollegoiden kanssa Sylviä tai oikeammin kaikkea sitä, mitä siitä on jäljellä.

Wikipedian mukaan "Sylvi on Minna Canthin näytelmään pohjautuva elokuva, joka valmistui jo 1911, mutta jäi hautumaan sen ajan heikon laboratoriotekniikan takia ja sai ensi-iltansa vasta 1913. Elokuvan ohjasi Teuvo Puro ja tuotti kuvaaja Frans Engström (1873–1940). Pääosiin kiinnitettiin, kuten Salaviinanpolttajiinkin, liuta Kansallisteatterin näyttelijöitä. Sylvi on ensimmäinen suomalainen elokuva, josta on olemassa pieniä kohtauksia kronologisessa järjestyksessä."

Tämäkin teksti pitäisi varmaan kirjoittaa uudestaan. Varsinkin viimeinen virke ei voi muuta kuin hämmentää. Myös viite "laboratoriotekniikkaan" on väärä.

"'Ensimmäinen suomalainen filmidraama on äskettäin löydetty eräästä romukaupasta, jossa sen selluloidinauha makasi huonosti myytävänä tavarana, sillä 'tämä filmi palaa huonosti', sanoivat pikkupojat, jotka varsinkin keväisin ovat selluloidinauhan suurostajia.' Näin kirjoitti Suomen Kuvalehti tammikuussa 1934. Vuoden 1933 lopulla helsinkiläinen romukauppias oli ottanut yhteyttä Heikki Ahon ja Björn Soldanin elokuvayhtiöön. Kauppiaan käsiin oli joutunut filmi, joka paloi huonosti eikä soveltunut pikkupoikien leikkeihin suurennuslasilla kärvennettäväksi. Kun Aho ja Soldan saivat rullan, se paljastui katkelmaksi ensimmäisen suomalaisen pitkän näytelmäelokuvan, Sylvin (1911-13), negatiivista. Suomen Kuvalehti luonnehti löytöä ensimmäiseksi täkäläiseksi "filmidraamaksi", mutta näytelmäelokuvia oli toki tehty jo Salaviinanpolttajista (1907) lähtien. Tosin vasta Sylviä saattoi kutsua pitkäksi näytelmäelokuvaksi."

Tämä lainaus on Turun yliopiston kulttuurihistorian professori Hannu Salmen kirjoituksesta Sylvistä - tässä linkissä vain juttusarjan eka osa. Wikipediankin kirjoittaja olisi voinut käyttää tätäkin tekstiä runnoessaan omaansa, sillä se on parasta, mitä elokuvasta on olemassa.

Siteerattu luentoteksti on painettuna saatavilla Salmen mainiossa kirjassa Kadonnut perintö. Taitaapa olla vielä paranneltu versio siinä, vaikka en ryhtynyt tätä varten vertailemaan.

Sylvistä on olemassa Aito Mäkisen kokoama versio vuodelta 1980 - Wikipedian kirjoittaja taitaa viitata tähän, kun sanoo sen olevan "elokuva, josta on olemassa pieniä kohtauksia kronologisessa järjestyksessä".

Kopioidussa säilyneessä aineistossa tällaista järjestystä ei ole - vain pieni raapustettu numero kertoo mihin kohtaukseen otos viittaa. Säilynyttä aineistoa on tunnetusti useampia eri kokonaisuuksia - ne ovat myös eri pituisia. Asiaa mutkistaa se, että Aho & Soldan leikkasivat aikoinaan romukaupasta saamaansa alkuperäisnegatiivia omiin lyhytelokuviinsa.

Tämän sekavan löytö- ja käsittelyhistorian jälkeen ei ole ihme, että aineistoa näyttäisi kuitenkin olevan hieman enemmän kuin mitä Mäkisen kokoomateokseen on laitettu. Filmiaineistosta löytyy myös kuvia, joissa vähän pelleillään, hylättyjä kuvia (eli poistoja) ja näkyypä kuvissa selin joku kuvausryhmän jäsenkin - varmaankin lavastaja tai järjestäjä, kun kerran kameran veivi pyörii - kuvaaja se ei siis ole. Näitä siis katselimme eilen.

Näitä työn ilon hedelmiä esitään Orionissa syksyllä Dokumentin ydin -sarjassamme, joka taitaa saada jo neljännenkymmenennen näytöksensä syksyn neljän kerran myötä.

Muitakin välähdyksiä - tässä vaiheessa usein kysymys on oikeastaan muutaman sekunnin fragmenteista - sekä elokuvan että varsinkin äänielokuvan alkuvaiheista on luvassa, kiitos uutteroiden kollegoiden.

Ns. "arkistolöydöt" ovat varsin usein lopputulosta monen ihmisen työstä, vaikka joku niitä aina valikoituukin esittelemään. Suurin osa löydöistä häviää saman tiensä, varsinkin jos ne päätyvät ns. harmaana materiaalina nimettömänä jonkin televisio-ohjelman täytteeksi. Toiset arkistolöydöt nostetaan framille metelillä ja niistä voidaan tehdä pieniä otsikoitakin, jos journalismi sattuu siitä innostumaan sinä päivänä, kun asiasta ohimennen kuulee.

Syksyn sarjaa varten keräämme esille kaikkea sitä, mikä aikoinaan ei valkokankaalle asti päässyt. Dokumentin ydintä se on juuri siksi - nämä otokset kertovat jostakin muusta kuin fiktiivisestä valkokangastaiteesta. Kuvaustilanteen tallentuminen, koekuvaukset, poistot, sensuroidut, epäonnistumiset jms. tuovat uusia näkökulman fiktiiviseenkin elokuvaan.

Äänielokuvan kaikkein varhaisimmasta historiasta luvassa on - tässä vaiheessa vielä ehkä - enemmänkin kuin välähdys, sillä eilen silmiin tarttui todella mielenkiintoista intensiteettiäänellä varustettua materiaalia, jonka parissa ilta vierähti pitkään kellokortin tavoittamattomiin.

Kollegan kanssa saatoimme lopulta melko varmoina todeta, että se tuo uuden äänellisen momentumin Suomen elokuvahistoriaan ja todennäköisesti samalla myös Viron kulttuurihistoriaan.

Siitä voi sitten repiä otsikoita, jos sattuu olemaan huono kulttuuriuutispäivä, eikä yhtään patsasta ole kaadettu. Mutta turhahan siitä tämän jälkeen. Kun se oli blogissa ensin.

Saksalaista mediahistoriaa

Uuden saksalaisen historiankirjoituksen lukeminen on nannaa. Pientä pränttiä, jumalattomasti alaviitteitä ja hieman kuivakas ote. Mutta täsmällistä, tarkkaa, ajateltua ja vaikka hieman kankeasti, niin silti selvästi sanottua. Tätä jatkuu tämänhetkisen lukuprosessini kanssa useamman viikon. Joku toinen saattaisi tipahtaa korppuna pöydän viereen, mutta minä naatiskelen.

Ajatellaanpa nyt vaikka tällaisia ajatuskulkuja, joita kirjoittelin ylös saksalaisesta elokuvahistoriasta inspiroituneena:

Termiä "varhainen elokuva" käytetään usein silloin kun tarkoitettaan aikakautta, jolloin eläviksi kuviksi nimitetty "uusi" medium etabloituu. Elävät valokuvat olivat toki olleet käytössä nimenä jo aiemmin: esimerkiksi Saksassa sen käyttö alkaa vuonna 1891, eivätkä Edisonin ja varsinkaan Lumièren laajalti käyttöön tulleet "kinematografit" välttämättä merkinneet sitä murrosta, minkä erilaiset tasavuosijuhlat yrittävät syksylle 1895 antaa.

Mediahistoriallisesti Edisonin ja Lumièren veljesten tekniset keksinnöt eivät siis ole ratkaisevia: kun ajattelemme elokuvan mediaksi, tekniikan historia ei välttämättä ole paras lähtökohta ajattelulle.

Mediahistoriallisesti oleellinen käännekohta on löydettävissä tarkastelemalla varhaisen elokuvan aikakauden ohjelmistoja. Termi "pitkä näytelmäelokuva" on ratkaiseva. Sen mukaantulo ohjelmistossa muuttaa elokuvallisen mediamaiseman pysyvästi.

Näin voimme painottaa Edisonin ja Lumièren sinänsä näyttävien teknisten keksintöjen sijaan uuden instituution, "kinon" syntyä 1910-luvulle tultaessa.

Kolme neljännestuntia kestävien kolminäytöksisten elokuvien rantautuminen tapahtui esimerkiksi Saksassa vuonna 1911. Nämä kinot keskittyivät esittämään "pääfilmiä", jonka lisänä voitiin nähdä "lyhytfilmejä". Tämä esittämismuoto syrjäytti vähitellen ohjelmakoosteen, jossa oli esitetty joukko lyhyitä elokuvia peräkkäin yhden näytännön aikana.

On tietysti muistettava, että ensimmäisinä vuosikymmeninä elokuvat saattoivat olla vain yksi osa monien erilaisten ohjelmanumeroiden kokonaisuudessa. Elokuvateatterien synty 1900-luvun alussa vakiinnutti kuitenkin elokuvaesityksiin keskittyneen esittämistavan, vaikka esimerksi variete-esityksiin sisältyi vielä myöhemminkin usein myös elokuvia.

Elokuvateatterit eivät kuitenkaan jääneet paitsi ääntä, mykkien elokuvien elokuvanäytännöt olivat kaikkea muuta kuin mykkiä. Lyhyitä filmejä sidottiin yhteen elävällä musiikilla, eivätkä kinokertojien (Rezitator, Filmerklärer, Kinoerklärer) käyttäminen ollut poissuljettua Suomessakaan. Myöskään katsojakokemus ei ollut välttämättä samanlainen kuin nykyään: Alfred Hitchcock on määritellyt katsojan "yksinäiseksi ihmiseksi nojatuolissaan". Elokuvahistorian tutkimus on osoittanut, että katsomiskokemus saattoi olla varsin kollektiivinen: keskustelu, yhteinen nauru ja kontakti naapuriin olivat varsin tavallisia.