Vaadimme rauhaa Saksan ja Suomen välille

Rauhanliikkeillä ei ole mennyt erityisen hyvin sitten 1980-luvun jättisuosion saaneiden rauhanmarssien.

Nyt olisi kuitenkin konkreettinen tavoite käsillä ja vielä saavutettavissa.

Uusimmassa Sotilasaikakauslehdessä - se on sotilaiden ja sotilasalasta kiinnostuneiden ammattilehti - Kansallisarkiston tutkija Kauko Rumpunen paljastaa järkyttävän tosiasian: Suomi ei ole solminut Saksan kanssa rauhaa siitä sodasta joka syntyi kun jatkosota kääntyi Lapin sodaksi eli Saksan joukkojen ajamiseksi pois Lapista.

Tunnetusti jo sodan julistaminen ja käyminen oli vaikeaa, vaikka pelisääntö oli selvä: Neuvostoliiton ja Suomen välisen aseleposopimus määräsi, että Suomen on riisuttava saksalaiset joukot aseista syyskuun puoleen väliin mennessä 1944. Asiaa julkisuuteen hoitavat ministerit vain unohtivat kertoa siitä asiasta.

Sisäisesti asia oli hoidettu. Hallitus oli Antti Hackzellin suulla ilmoittanut suhteiden katkaisemisesta Saksaan Eduskunnalle ennen aselepoa, 2.9. järjestetyssä suljetussa istunnossa: “.. niin pian kuin Saksalla on kiistattomasti valta-asema Itämerellä, niin kauan meidän taistelumme Neuvostoliittoa vastaan kuuluu niihin primäärisiin seikkoihin, joista Saksan sodan johdon on ollut huolehdittava. Mutta niin pian kuin Suomenlahden eteläranta menee Saksalta ja sen asema tämän kautta heikkenee, muuttuu Suomen rintama Saksan kannalta vähemmän arvoiseksi. Mitä tämä meille merkitsee, sitä meidän on vakavasti ajoissa ajateltava.”

Tilanne oli parantunut alkukesästä siinä mielessä, että Neuvostoliitto ei enää vaatinut ehdotonta antautumista. Saksalaisten poisajaminen oli kuitenkin selvä vaatimus, johon eduskuntakin sitoutui. "Tästä johtuen ei Suomen valtakunnan aluetta enää kauemmin voida käyttää Saksan valtakunnan sotilaallisten päämäärien saavuttamiseksi." Itse asiassa Hackzell sanoi kansanedustajille, että tämä oli myös saksalaisten etu "nykyoloissa" - vastarintaa ei kannattanut enää tehdä.

Määräaikaan mennessä kuitenkin vain Etelä-Suomi tyhjeni saksalaisista joukoista ilman taistelutoimia. Sotaa sen sijaan käytiin hampaat irvissä, kun saksalaiset yrittivät siinä onnistumatta vallata Suursaaren 15.9. lähtien. Maahan saapunut valvontakomission neuvostojohto totesi tällöin pohjoisen tilanteeseen viitaten suomalaisille, että olisi syytä tappaa kymmenen saksalaista, että heitä voisi tappaa sata. Kauniimmin sanottuna valvontakomissio kiirehti saksalaisten poistamista maasta.

Hackzell sairastui aselevon jälkeen Moskovan neuvotteluissa, ei kyennyt jatkamaan ja tilalle tuli lyhytaikainen Urho Castrénin hallitus 21.9.-17.11.1944.

Neuvostoliiton joukot ylittävät Suomen rajan Suomussalmella ja Kuusamossa, mutta vaikka suomalaiset (Airon toimesta) sitä myöhemmin pyysivät, he eivät osallistuneet perääntyvien saksalaisten kurittamiseen millään tavoin.

Pohjois-Suomen evakuointi aloitettiin aselevon jälkeen, mutta vasta päivää jälkeen välirauhan elokuussa valittu tasavallan presidentti C. G. E. Mannerheim teki periaatepäätöksen sodan aloittamisesta. Käytännössä sotakone yski, kun aseveljet eivät halunneet ryhtyä tositaisteluihin.

Itse asiassa syyskuun 11. päivänä oli tulevien entisten aseveljin kesken sovittu rauhanomaisesta vetäytymisestä. Tällä menetelmällä säästyi Oulu, jossa ammuttiin kaksi saksalaissotilasta. Lapin väestöä oli silloin evakuoitu jo viikon ajan.

27. syyskuuta johtoon määrätty Ensio Siilasvuo ryhtyi toimiin heti tehtävän saatuaan, sillä Valvontakomissio oli kiinnittänyt huomiota suomalaisten passiivisuuteen. Ensimmäisissä taisteluissa tuli muutama uhri puolella ja toisella, mutta yleisesti taisteluja ei käyty ja suomalaisten takaa-ajo oli lähinnä nimellistä jos edes sitä. Lokakuun 1. päivänä aloitettu Tornion valtaaminen oli jo täyttä sotaa, suomalaiskaatuneita oli 376. Rovaniemen kauppala vallattiin 17. päivä lokakuuta. Merkittäviä taisteluita käytiin kuun loppuun saakka kolmella eri rintamalla. Sotaa käytiin lähinnä maavoimien kesken, sotaan kun ei satsattu.

Saksalaiset olivat aloittaneet Lapin tuhoamisen jo syyskuussa. Varmin tapa pysäyttää suomalaisten eteneminen oli kuitenkin jättää tiedustelijoille riittävän suuri viinavarasto. Siinä meni helposti kolmekin päivää.

Talven 1944-45 saksalaiset pitivät vahvoja asemia käsivarren Lapissa. Ns. Sturmbock-asemat suojasivat saksalaisjoukkoja Ruijassa. Vasta 27.4. viimeiset saksalaiset sotilaat poistuvat Suomesta edelleen miehittämänsä Norjan puolelle. Päivähän on nykyisin, vuodesta 1987 lähtien kansallinen veteraanipäivä.

Suomi katsoi omalta osaltaa sodan päättyneeksi. Muodollisesti sotatila jatkui, kunnes hallitus 12. maaliskuuta 1954 kirjasi hallituksen pöytäkirjaan pääministeri Sakari Tuomiojan johdolla: "Sotatoimien sittemmin lakattua ja kanssakäymisen Suomen ja Saksan välillä viime vuosina kehityttyä rauhanomaisesti on aiheellista todeta, että mainittu sotatila on päättynyt." Se oli itse asiassa Saksan liittotasavallan eli Länsi-Saksan toiveesta tehty toteamus. Maiden välinen kaupankäynti on arvatenkin ollut siinä toiveessa takana.

Mutta kuten Rumpunen toteaa, Suomi ja Saksa eivät ole solmineet rauhaa. Toivottavasti tämä voidaan solmia ikuisiksi ajoiksi.

Ottakaamme siis rauhanliikkeen tunnukseksi: Vaadimme rauhaa Saksan ja Suomen välille!

Saul Friedländer - alanurkan juttu

Helsingin Sanomissa 26.6. oli siroteltu lukukelpoisia vihjeitä eri puolille lehteä. Tarjoillaanpa tässä yksi ja myöhemmin tänään ehkä lisää.

Lehden omassa alanurkkaan sijoitetussa pikku-uutisessa kerrottiin, että israelilainen historioitsija Saul Friedländer (aiemmin Pavel Friedländer) on saanut Saksan kirjakauppayhdistyksen (Börsenverein) rauhanpalkinnon. Viime vuonna ilmestyi saksaksi nyt kaksiosainen opus nimeltä Das Dritte Reich und die Juden (Kolmas valtakunta ja juutalaiset). Ensimmäinen osa oli nimeltään Die Jahre der Vernichtung 1939-1945. Se ilmestyi saksaksi 2006 ja englanniksi 2007. Tappamisen vuodet se olisi suomeksi.

Menisi varmaan kaupaksi Suomessakin, mutta arvaan että kukaan ei julkaise, koska kääntäjälle pitäisi maksaa. Siksi varmaan juttukin oli niin pieni ja piilossa.

Saul Friedländer syntyi Prahassa, pakeni natsivaltaa 1939 perheensä mukana Ranskaan. Ranskalle kävi myös huonosti, mutta kirjailija selvisi itse uskonnonvaihdoksella. Perhe sijoitti hänet katoliseen kouluun. Vanhemmat joutuivat keskitysleiriin ja arvellaan, että heidät murhattiin Auschwitzissa. Friedländer muutti 1940-luvun lopussa vastaperustettuun Israeliin ja ryhtyi sittemmin historian professoriksi.

Palkinnon perustelut - sellaisiakin siis on maailmalla (Suomessahan näiden palkintojen jakamisessa korostetaan tyranniaa (tarkoitan siis tyrannian valoisaa versiota)) - ovat seuraavat: "Den Friedenspreis des Deutschen Buchhandels verleiht der Börsenverein im Jahr 2007 Saul Friedländer und ehrt damit den epischen Erzähler der Geschichte der Shoah, der Verfolgung und der Vernichtung der Juden in der Zeit nationalsozialistischer Herrschaft in Europa.

Saul Friedländer ist einer der letzten miterlebenden und mitlebenden Historiographen des früh angekündigten, offen geplanten und mit maschineller Präzision ins Werk gesetzten Völkermordes. Er entzieht sich der in der Beschreibung von Geschichte angelegten Distanzierung und gibt jener Fassungslosigkeit Raum, welche die einzig mögliche Reaktion auf ein noch immer unfassbares Verbrechen ist. So beschreibt er nicht nur die Entstehung, die Vorbereitung und den Vollzug des Massenmordes von Nachbarn an ihren Nachbarn, sondern dokumentarisch genau, stilsicher und mitleidend die klassische Triade der Gewalt: die Täter und ihre Obsessionen, die Opfer und ihre Verzweiflung, die schweigende Menge der Zuschauer mit ihrer Lust und ihrem Schrecken – und wenige, zu wenige Retter.

Saul Friedländer hat den zu Asche verbrannten Menschen Klage und Schrei gestattet, Gedächtnis und Namen geschenkt. Er hat den Ermordeten die ihnen geraubte Würde zurückgegeben, deren Anerkennung die Grundlage des Friedens unter den Menschen ist.“

Saksan kohuja

Frankfurter Rundschau nostatti maaliskuussa Saksassa kohun, joka on nyt kantautunut Suomeenkin.

Frankfurter Rundschau julkaisi erinäisten blogien linkkiviitteistä päätellen uutisen nettisivuillaan, josta sitä ei muuten enää löydy, mutta jatkohehkutukset kyllä. Lehti haki tukea uutistapavalinnalleen blogimaailmasta, mistä sitä ei ollut vaikeaa saada. Uutinen levisi pian koko maailmaan, muutamaa viikkoa myöhemmin jopa kaukaiseen Suomeen.

Kyse näyttää olleen periaatteessa yksinkertaisesta tapauksesta. Nainen haki välitöntä avioeroa miehestään, joka oli naisen mukaan pahoinpidellyt häntä. Mutta oikeuspa ei oikotietä myöntänyt.

Naisen puolustusasianajaja Barbara Becker-Rojczyk sanoi sen jälkeen julkisuuteen, että nyt naisia saa Saksassa hakata. Skandaali oli valmis ja tuomio peruttiin nopeasti: Saksassa avioerotuomioista saa pyytää toisenkin mielipiteen. Oikeuslaitos ilmaisi tyytyväisyytensä siitä, että järjestelmä on "itsensäkorjaava".

Avioerojuristi Christa Datz-Winter Frankfurt am Mainista oli viitannut päätöksessään "marokkolaiseen kulttuuripiiriin", jossa miehellä on perinteisesti ollut kuria pitävä rooli. Juristi katsoi, ettei mainittu kuritus ollut Saksan avioerolain (nro 1595 alakohtineen) tarkoittamaa pahoinpitelyä.

Tässä ei pitäisi olla mitään ihmettelemistä, eikä olekaan, kaikki oikeudelliset asiantuntijat toteavat, että tämä oli juristin päätösvallan puitteissa tehtyä harkintaa. Siitä huolimatta tuomio peruutettiin!

Asian selvittämiseksi kannattaa ehkä toistaa Datz-Winterin paljon lainattu siteeraus, johon ei ole mitään järkevää viitettä, koska sen alunperin julkaissut Frankfurter Rundschau näyttää poistaneen sen sivuiltaan: “Ich sehe keine Voraussetzungen für eine Härtefallentscheidung. Beide Parteien stammen aus dem marokkanischen Kulturkreis. Für diesen Kulturkreis ist es nicht unüblich, dass der Mann gegenüber seiner Frau ein Züchtigungsrecht ausübt. Hiermit musste die Antragstellein rechnen, als sie geheiratet hat.” ["En näe perusteluja kaltoin kohtelemiseen perustuvalle erolle. Molemmat osapuolet ovat peräisin marokkolaisesta kulttuuripiiristä. Tässä kulttuuripiirissä ei ole tavatonta, että mies käyttää vaimoonsa nähden kuritusoikeutta. Tämä täytyy ottaa lukuun sen jälkeen, kun he ovat menneet avioliittoon."]

Juristi siis tulkitsi kulttuurien monimuotoisuutta, niin kuin Saksassa ilmeisesti on järkevää tehdä. Olisi varmaan muuallakin. Naiseen kohdistuva väkivalta oli tietysti jo hieman omituinen valinta tämän periaatteen soveltamisessa. Enkä tiedä miksei lähestymiskiellon rikkomisesta mikään lähde puhu mitään. Ei ihme, että oikeuden päätös peruttiin pian. Mutta tämä ei ollut oleellista.

Skandaalin tulkinnat olivat sitten jo huimia: "Saksalainen laki islamilaisoituu", johon sisältyi joko implisiittisesti tai eksplisiittisesti väite siitä, että "islaminuskoiset ovat aina väkivaltaisia naisilleen". "Sharia valtaa Saksan lain". "Saksa on shokissa", otsikoi Spiegel On-Line. Bild pani paremmaksi: "Gute Nacht, Deutschland". Harvat kriitikot varoittelivat, että kommentaatio kiertyy rasismiksi. Yhteydet ns. kunniamurhiin muistettiin tuoda esille. Lisäksi vaadittiin suureen ääneen, että Saksassa vakituisesti asuvia "ulkomaalaisia pitää kohdella yksinomaan Saksan lain mukaan".

Tiukasti ottaen juuri tästä on pyritty irti: kulttuurieroja pyritään ottamaan huomioon, eikä Saksan lakia sovelleta yksituumaisesti kaikkiin tapauksiin. Kyse on siis uudesta lain tulkintaulottuvuudesta, sillä vaikka monet eivät sitä muista, ainahan lakia tulkitaan.

Vastaväitteitä sateli myös muslimien naisjärjestöiltä ja liberaaliuskonnollisilta tahoilta: Koraani ei salli naisen pahoinpitelyä. Jopa Hampurin lehdet käsittelivät Koraanin suuria suurennuslasin alla: islamin väkivaltaisuutta tai väkivallattomuutta puolustaville tulkinnoille etsittiin perusteita. Liekö Koraania koskaan käsitelty näin tarkoin Saksan saksankielisessä lehdistössä. Kommentaatio kiertyikin yhä tarkemmin tulkintoihin. [Alluusio: kestääkö Raamatun maine väkivallattomana sen jälkeen, kun muistutetaan sen kehoittavan, että on syytä ottaa vastaan lyönnin toisellekin poskelle. Jos lyöjänä on mies - ja vastaanottajana nainen.]

Se, että oikeus oli jo kesäkuussa 2006 tutkinut viittä vuotta aiemmin islamilaisin menoin avioliittoon menneen marokkolaisperheen tapauksen, unohtui lähes kaikista uutisista pois. Sitäkään ei kerrottu, että 26-vuotias kahden lapsen äiti oli saanut perheen asunnon, heidät oli tuomittu asumuseroon yhdeksi vuodeksi, kuten Saksassa on tapana ja mies oli määrätty lähestymiskieltoon (ei 50 metriä lähemmäksi asuntoa).

Nyt väitetyn pahoinpitelyn jälkeen oikeus ei siis suostunut tammikuussa lyhentämään jo aiemmin tuomittua vuoden "harkinta-aikaa" avioeroon - se tulee täyteen kesäkuussa - tapahtuneen pahoinpitelyn perusteella, vaikka pahoinpidelty sitä pyysi. Mies kiisti teon oikeudessa.

Ei ole vaikeaa arvata, että lehti- ja blogitiedot pahoinpitelyn laadusta vaihtelevat: tuomari totesi, ettei se täyttänyt Saksan avioliittolain pykälää, blogit ja lehdet kirjoittelevat sujuvasti vakavasta pahoinpitelystä ja jopa ilmiselvästä taponyrityksestä. Kukaan ei siteeraa oikeuden pöytäkirjoja, kun ne ovat salaisia. Lääketieteellisestä näytöstä ei mikään lähde puhu. Voimme arvata - en väitä olevani oikeassa tässä - että kyse on sana sanaa vastaan -tilanteesta.

Keskustelupalstoilla Saksassa näyttää olevan monta sensuroitua kommenttia: lehdet pitävät huolta, ettei juttu paisu uudeksi "muslimikohuksi". Suomessahan niin käy tietysti. Iltalehti ja Yle ovat alussa mainittujen blogitietojen mukaan jo aloittaneet.

Ja tietysti mahdollisimman pinnallisella tavalla. Kohu-uutisena. Kohta se pääsee julkkismittareihin.