Suomi on perinteisesti ollut maailman paras maa, ainakin keihäänheitossa. Tosin siinäkin se yks norski ja se älyttömän nuori saksalainen Zorro heittävät pidemmälle, mutta ei se väitettä huononna. Suomi on maailman paras maa.
Tiedot parin viimeisimmän hallituksen korruptio-alttiudesta eivät ilmeisesti ole kiirineet rapakon taakse. Mutta eipä siitä täälläkään. Expm-Vanhasen puolueen vaalirahasotku saa muhia rauhassa eduskuntavaalien alle, eikä kokoomuksen neljän (sic!) kansanedustajan korruptioepäilyt heilauta maan mainetta, kun ne eivät puolueen puheenjohtajankaan mielestä selvästikään ole edes tuksutekstiviestin veroisia.
Uusin poliittiskorruptiivinen omertan laki tuli oikein uuden pääministerin kauniisti puhuvasta suusta. Ensi vuoden vaaleista ei kuulemma saa tänä vuonna puhua, kun hänellä ja hallitustovereilla on niin paljon tekemistä. Se on vähän niin kuin niin että kirveellä olisi töitä. Saisiko pääministeriltä kuitenkin kattavan listan aiheista, joista ei saa puhua ensi kevään vaalien aiheena vielä tänä vuonna? Se voisi helpottaa karavaanille räksyttämistä. Nythän saa räksyttää ja läksyttää vain maahanmuuttajista.
Newsweek on siis rankannut mailman maat ihmisen asumisen kannalta parhaimmuusjärjestykseen. Suomi voitti, Sveitsi oli kakkonen ja Ruotsi kolmas. Seuraavina olivat Australia, Luxemburg, Norja, Kanada, Alankomaat, Japani ja Tanska. Islanti on niin pieni ja mitätön (pohjois)maa, ettei sitä edes rankattu! Mihin Suomi tarvitsee brändityöryhmää!
Urheilun voimasta kertoo se, että Etelä-Afrikan imago on jalkapallon MM-kisojen jälkeen erinomainen, mutta tässä rankingissa se noteerattiin sijalle 82. Siihen nähden vanha hylkiömaa Albania yllättää sijalla 56, juuri ennen Valko-Venäjää. Viro ei ole ihan pohjoismaisessa luokassa, mutta kuitenkin sijalla 32. Liettua on heti Unkarin perässä sijalla 34, Latvia 36. Ettäs nyt tiedätte miten päin se menee. 38. sija on Bulgarialla, 30. Chilellä, joten näihin mielikuviin Baltia voi nyt omassa kehityksessään yltää. Perää pitää sadan joukossa sijalla sata Burkina Faso. Mutta millä sijalla keikkuu Venäjä. Arvatkaa ennen kuin katsotte.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Suomi. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Suomi. Näytä kaikki tekstit
tiistaina, elokuuta 17, 2010
maanantaina, syyskuuta 07, 2009
Syksyn lukulistaa
Työpaikan muutto Punavuoresta Sörnäisiin (Sörnäisten rantatie 25) realisoituu tällä viikolla. Lähes kuusi vuotta jatkunut matkustaminen Helsingin eteläisiin osiin siis päättyy, taakse jäävät tutuksi tulleet maisemat ja kadunkulmat.
En osaa sanoa tuleeko ikävä. Luultavasti ei, vaikka lounaspaikkojen runsaus alueella miellyttikin. Uusi alue on tosin entistä karumpi.
Viikonloppu kului kirjojen parissa. Hans Joasin ja Klaus Wiegandtin toimittama The Cultural Values of Europe on kokoelma historian, sosiologian ja filosofian huippuasiantuntijoiden seminaariluentoja mielenkiintoisesta aiheesta. Sen rinnalla lueskelin jo täyttä päätä Julia M. H. Smithin kirjoittamaa perusteosta Europe after Rome. A New Cultural History 500-1000. (Oxford University Press 2005, paperback 2007). Tavoitteena on päivittää yliopistotasoinen perustietämys siitä, missä alalla nykyään mennään.
John Jeffries Martinin toimittama The Reneissance World (Routledge 2007, paperback 2009), on jättikokoinen teos, jossa 35 alansa huippuasiantuntijaa valottaa tuoreimpia näkemyksiä renessanssin maailmasta. Kirjoittajien esittelyistä huomasi, että kaikki olivat julkaisseet muutaman viime vuoden aikana tutkimuksia aihepiireistä. "Vanhoilla ansioilla" ei siis mukana ole ketään.
Vähän kevyemmällä otteella liikutaan samoissa aihepiireissä Thomas Cahillin teoksessa Mysteries of the Middle Ages and the Beginning of the Modern World (Anchor Books, 2006). Mutta oma hupinsa siinäkin.
Kaikkiaan teoksista muodostuu muutaman tuhannen sivun inspiroiva lukupaketti.
Arvaan että lukuinto perustuu kolmeen tekijään. Ensimmäinen on muuton aiheuttama stressi, toinen oman kirjan jälkeinen tyhjyys, jota täytetään jollakin ihan muulla ja kolmantena se, että minun pitäisi kaiken touhun keskellä kirjoittaa kaksi kirja-arvostelua kahdesta ihan kiinnostavasta teoksesta.
Toiset eksyvät tällaisessa tilassa siivoamaan, minä luen keskiajan historiaa (johon poliittisen historian koulutus ei ole suoranaisesti antanut eväitä muuten kuin sen että lukemaansa nyt edes ymmärtää). Mutta tosiasia on, että minkä tahansa kiinnostavan historiallisen tutkimuksen lukeminen johtaa pursuavaan ajatusvirtaan. Tämä on jo huomattu kotikeskusteluissa.
Lukijat voisivat antaa vinkkejä mieltäni vaivaavan kysymyksen ratkaisuun. Missä määrin Suomen historiassa voidaan puhua renessanssista? Turun valtaapitävien yhteydessä se on mainittu, varmaankin katolisen kirkon toiminnan yhteyteen jotakin siihen liittyvää on olemassa, mutta esimerkiksi Iiro Kajannon teos Latina, kreikka ja klassinen humanismi Suomessa keskiajalta vuoteen 1826 (SKS, ilmeisesti 2000) ei ajatuksia tältä kannalta vienyt juuri eteenpäin.
Vihjatkaa, tietävämmät, sillä Ruotsin historiasta kumpuava periodisointi ei aina kytke Suomen alueen tapahtumia kansainväliseen ja tällaiset peruskysymyksetkin ovat jääneet käsittääkseni tutkimatta. Mutta saa minua tästä kaikin mokomin oikaistakin.
En osaa sanoa tuleeko ikävä. Luultavasti ei, vaikka lounaspaikkojen runsaus alueella miellyttikin. Uusi alue on tosin entistä karumpi.
Viikonloppu kului kirjojen parissa. Hans Joasin ja Klaus Wiegandtin toimittama The Cultural Values of Europe on kokoelma historian, sosiologian ja filosofian huippuasiantuntijoiden seminaariluentoja mielenkiintoisesta aiheesta. Sen rinnalla lueskelin jo täyttä päätä Julia M. H. Smithin kirjoittamaa perusteosta Europe after Rome. A New Cultural History 500-1000. (Oxford University Press 2005, paperback 2007). Tavoitteena on päivittää yliopistotasoinen perustietämys siitä, missä alalla nykyään mennään.
John Jeffries Martinin toimittama The Reneissance World (Routledge 2007, paperback 2009), on jättikokoinen teos, jossa 35 alansa huippuasiantuntijaa valottaa tuoreimpia näkemyksiä renessanssin maailmasta. Kirjoittajien esittelyistä huomasi, että kaikki olivat julkaisseet muutaman viime vuoden aikana tutkimuksia aihepiireistä. "Vanhoilla ansioilla" ei siis mukana ole ketään.
Vähän kevyemmällä otteella liikutaan samoissa aihepiireissä Thomas Cahillin teoksessa Mysteries of the Middle Ages and the Beginning of the Modern World (Anchor Books, 2006). Mutta oma hupinsa siinäkin.
Kaikkiaan teoksista muodostuu muutaman tuhannen sivun inspiroiva lukupaketti.
Arvaan että lukuinto perustuu kolmeen tekijään. Ensimmäinen on muuton aiheuttama stressi, toinen oman kirjan jälkeinen tyhjyys, jota täytetään jollakin ihan muulla ja kolmantena se, että minun pitäisi kaiken touhun keskellä kirjoittaa kaksi kirja-arvostelua kahdesta ihan kiinnostavasta teoksesta.
Toiset eksyvät tällaisessa tilassa siivoamaan, minä luen keskiajan historiaa (johon poliittisen historian koulutus ei ole suoranaisesti antanut eväitä muuten kuin sen että lukemaansa nyt edes ymmärtää). Mutta tosiasia on, että minkä tahansa kiinnostavan historiallisen tutkimuksen lukeminen johtaa pursuavaan ajatusvirtaan. Tämä on jo huomattu kotikeskusteluissa.
Lukijat voisivat antaa vinkkejä mieltäni vaivaavan kysymyksen ratkaisuun. Missä määrin Suomen historiassa voidaan puhua renessanssista? Turun valtaapitävien yhteydessä se on mainittu, varmaankin katolisen kirkon toiminnan yhteyteen jotakin siihen liittyvää on olemassa, mutta esimerkiksi Iiro Kajannon teos Latina, kreikka ja klassinen humanismi Suomessa keskiajalta vuoteen 1826 (SKS, ilmeisesti 2000) ei ajatuksia tältä kannalta vienyt juuri eteenpäin.
Vihjatkaa, tietävämmät, sillä Ruotsin historiasta kumpuava periodisointi ei aina kytke Suomen alueen tapahtumia kansainväliseen ja tällaiset peruskysymyksetkin ovat jääneet käsittääkseni tutkimatta. Mutta saa minua tästä kaikin mokomin oikaistakin.
tiistaina, marraskuuta 25, 2008
Vaadimme rauhaa Saksan ja Suomen välille
Rauhanliikkeillä ei ole mennyt erityisen hyvin sitten 1980-luvun jättisuosion saaneiden rauhanmarssien.
Nyt olisi kuitenkin konkreettinen tavoite käsillä ja vielä saavutettavissa.
Uusimmassa Sotilasaikakauslehdessä - se on sotilaiden ja sotilasalasta kiinnostuneiden ammattilehti - Kansallisarkiston tutkija Kauko Rumpunen paljastaa järkyttävän tosiasian: Suomi ei ole solminut Saksan kanssa rauhaa siitä sodasta joka syntyi kun jatkosota kääntyi Lapin sodaksi eli Saksan joukkojen ajamiseksi pois Lapista.
Tunnetusti jo sodan julistaminen ja käyminen oli vaikeaa, vaikka pelisääntö oli selvä: Neuvostoliiton ja Suomen välisen aseleposopimus määräsi, että Suomen on riisuttava saksalaiset joukot aseista syyskuun puoleen väliin mennessä 1944. Asiaa julkisuuteen hoitavat ministerit vain unohtivat kertoa siitä asiasta.
Sisäisesti asia oli hoidettu. Hallitus oli Antti Hackzellin suulla ilmoittanut suhteiden katkaisemisesta Saksaan Eduskunnalle ennen aselepoa, 2.9. järjestetyssä suljetussa istunnossa: “.. niin pian kuin Saksalla on kiistattomasti valta-asema Itämerellä, niin kauan meidän taistelumme Neuvostoliittoa vastaan kuuluu niihin primäärisiin seikkoihin, joista Saksan sodan johdon on ollut huolehdittava. Mutta niin pian kuin Suomenlahden eteläranta menee Saksalta ja sen asema tämän kautta heikkenee, muuttuu Suomen rintama Saksan kannalta vähemmän arvoiseksi. Mitä tämä meille merkitsee, sitä meidän on vakavasti ajoissa ajateltava.”
Tilanne oli parantunut alkukesästä siinä mielessä, että Neuvostoliitto ei enää vaatinut ehdotonta antautumista. Saksalaisten poisajaminen oli kuitenkin selvä vaatimus, johon eduskuntakin sitoutui. "Tästä johtuen ei Suomen valtakunnan aluetta enää kauemmin voida käyttää Saksan valtakunnan sotilaallisten päämäärien saavuttamiseksi." Itse asiassa Hackzell sanoi kansanedustajille, että tämä oli myös saksalaisten etu "nykyoloissa" - vastarintaa ei kannattanut enää tehdä.
Määräaikaan mennessä kuitenkin vain Etelä-Suomi tyhjeni saksalaisista joukoista ilman taistelutoimia. Sotaa sen sijaan käytiin hampaat irvissä, kun saksalaiset yrittivät siinä onnistumatta vallata Suursaaren 15.9. lähtien. Maahan saapunut valvontakomission neuvostojohto totesi tällöin pohjoisen tilanteeseen viitaten suomalaisille, että olisi syytä tappaa kymmenen saksalaista, että heitä voisi tappaa sata. Kauniimmin sanottuna valvontakomissio kiirehti saksalaisten poistamista maasta.
Hackzell sairastui aselevon jälkeen Moskovan neuvotteluissa, ei kyennyt jatkamaan ja tilalle tuli lyhytaikainen Urho Castrénin hallitus 21.9.-17.11.1944.
Neuvostoliiton joukot ylittävät Suomen rajan Suomussalmella ja Kuusamossa, mutta vaikka suomalaiset (Airon toimesta) sitä myöhemmin pyysivät, he eivät osallistuneet perääntyvien saksalaisten kurittamiseen millään tavoin.
Pohjois-Suomen evakuointi aloitettiin aselevon jälkeen, mutta vasta päivää jälkeen välirauhan elokuussa valittu tasavallan presidentti C. G. E. Mannerheim teki periaatepäätöksen sodan aloittamisesta. Käytännössä sotakone yski, kun aseveljet eivät halunneet ryhtyä tositaisteluihin.
Itse asiassa syyskuun 11. päivänä oli tulevien entisten aseveljin kesken sovittu rauhanomaisesta vetäytymisestä. Tällä menetelmällä säästyi Oulu, jossa ammuttiin kaksi saksalaissotilasta. Lapin väestöä oli silloin evakuoitu jo viikon ajan.
27. syyskuuta johtoon määrätty Ensio Siilasvuo ryhtyi toimiin heti tehtävän saatuaan, sillä Valvontakomissio oli kiinnittänyt huomiota suomalaisten passiivisuuteen. Ensimmäisissä taisteluissa tuli muutama uhri puolella ja toisella, mutta yleisesti taisteluja ei käyty ja suomalaisten takaa-ajo oli lähinnä nimellistä jos edes sitä. Lokakuun 1. päivänä aloitettu Tornion valtaaminen oli jo täyttä sotaa, suomalaiskaatuneita oli 376. Rovaniemen kauppala vallattiin 17. päivä lokakuuta. Merkittäviä taisteluita käytiin kuun loppuun saakka kolmella eri rintamalla. Sotaa käytiin lähinnä maavoimien kesken, sotaan kun ei satsattu.
Saksalaiset olivat aloittaneet Lapin tuhoamisen jo syyskuussa. Varmin tapa pysäyttää suomalaisten eteneminen oli kuitenkin jättää tiedustelijoille riittävän suuri viinavarasto. Siinä meni helposti kolmekin päivää.
Talven 1944-45 saksalaiset pitivät vahvoja asemia käsivarren Lapissa. Ns. Sturmbock-asemat suojasivat saksalaisjoukkoja Ruijassa. Vasta 27.4. viimeiset saksalaiset sotilaat poistuvat Suomesta edelleen miehittämänsä Norjan puolelle. Päivähän on nykyisin, vuodesta 1987 lähtien kansallinen veteraanipäivä.
Suomi katsoi omalta osaltaa sodan päättyneeksi. Muodollisesti sotatila jatkui, kunnes hallitus 12. maaliskuuta 1954 kirjasi hallituksen pöytäkirjaan pääministeri Sakari Tuomiojan johdolla: "Sotatoimien sittemmin lakattua ja kanssakäymisen Suomen ja Saksan välillä viime vuosina kehityttyä rauhanomaisesti on aiheellista todeta, että mainittu sotatila on päättynyt." Se oli itse asiassa Saksan liittotasavallan eli Länsi-Saksan toiveesta tehty toteamus. Maiden välinen kaupankäynti on arvatenkin ollut siinä toiveessa takana.
Mutta kuten Rumpunen toteaa, Suomi ja Saksa eivät ole solmineet rauhaa. Toivottavasti tämä voidaan solmia ikuisiksi ajoiksi.
Ottakaamme siis rauhanliikkeen tunnukseksi: Vaadimme rauhaa Saksan ja Suomen välille!
Nyt olisi kuitenkin konkreettinen tavoite käsillä ja vielä saavutettavissa.
Uusimmassa Sotilasaikakauslehdessä - se on sotilaiden ja sotilasalasta kiinnostuneiden ammattilehti - Kansallisarkiston tutkija Kauko Rumpunen paljastaa järkyttävän tosiasian: Suomi ei ole solminut Saksan kanssa rauhaa siitä sodasta joka syntyi kun jatkosota kääntyi Lapin sodaksi eli Saksan joukkojen ajamiseksi pois Lapista.
Tunnetusti jo sodan julistaminen ja käyminen oli vaikeaa, vaikka pelisääntö oli selvä: Neuvostoliiton ja Suomen välisen aseleposopimus määräsi, että Suomen on riisuttava saksalaiset joukot aseista syyskuun puoleen väliin mennessä 1944. Asiaa julkisuuteen hoitavat ministerit vain unohtivat kertoa siitä asiasta.
Sisäisesti asia oli hoidettu. Hallitus oli Antti Hackzellin suulla ilmoittanut suhteiden katkaisemisesta Saksaan Eduskunnalle ennen aselepoa, 2.9. järjestetyssä suljetussa istunnossa: “.. niin pian kuin Saksalla on kiistattomasti valta-asema Itämerellä, niin kauan meidän taistelumme Neuvostoliittoa vastaan kuuluu niihin primäärisiin seikkoihin, joista Saksan sodan johdon on ollut huolehdittava. Mutta niin pian kuin Suomenlahden eteläranta menee Saksalta ja sen asema tämän kautta heikkenee, muuttuu Suomen rintama Saksan kannalta vähemmän arvoiseksi. Mitä tämä meille merkitsee, sitä meidän on vakavasti ajoissa ajateltava.”
Tilanne oli parantunut alkukesästä siinä mielessä, että Neuvostoliitto ei enää vaatinut ehdotonta antautumista. Saksalaisten poisajaminen oli kuitenkin selvä vaatimus, johon eduskuntakin sitoutui. "Tästä johtuen ei Suomen valtakunnan aluetta enää kauemmin voida käyttää Saksan valtakunnan sotilaallisten päämäärien saavuttamiseksi." Itse asiassa Hackzell sanoi kansanedustajille, että tämä oli myös saksalaisten etu "nykyoloissa" - vastarintaa ei kannattanut enää tehdä.
Määräaikaan mennessä kuitenkin vain Etelä-Suomi tyhjeni saksalaisista joukoista ilman taistelutoimia. Sotaa sen sijaan käytiin hampaat irvissä, kun saksalaiset yrittivät siinä onnistumatta vallata Suursaaren 15.9. lähtien. Maahan saapunut valvontakomission neuvostojohto totesi tällöin pohjoisen tilanteeseen viitaten suomalaisille, että olisi syytä tappaa kymmenen saksalaista, että heitä voisi tappaa sata. Kauniimmin sanottuna valvontakomissio kiirehti saksalaisten poistamista maasta.
Hackzell sairastui aselevon jälkeen Moskovan neuvotteluissa, ei kyennyt jatkamaan ja tilalle tuli lyhytaikainen Urho Castrénin hallitus 21.9.-17.11.1944.
Neuvostoliiton joukot ylittävät Suomen rajan Suomussalmella ja Kuusamossa, mutta vaikka suomalaiset (Airon toimesta) sitä myöhemmin pyysivät, he eivät osallistuneet perääntyvien saksalaisten kurittamiseen millään tavoin.
Pohjois-Suomen evakuointi aloitettiin aselevon jälkeen, mutta vasta päivää jälkeen välirauhan elokuussa valittu tasavallan presidentti C. G. E. Mannerheim teki periaatepäätöksen sodan aloittamisesta. Käytännössä sotakone yski, kun aseveljet eivät halunneet ryhtyä tositaisteluihin.
Itse asiassa syyskuun 11. päivänä oli tulevien entisten aseveljin kesken sovittu rauhanomaisesta vetäytymisestä. Tällä menetelmällä säästyi Oulu, jossa ammuttiin kaksi saksalaissotilasta. Lapin väestöä oli silloin evakuoitu jo viikon ajan.
27. syyskuuta johtoon määrätty Ensio Siilasvuo ryhtyi toimiin heti tehtävän saatuaan, sillä Valvontakomissio oli kiinnittänyt huomiota suomalaisten passiivisuuteen. Ensimmäisissä taisteluissa tuli muutama uhri puolella ja toisella, mutta yleisesti taisteluja ei käyty ja suomalaisten takaa-ajo oli lähinnä nimellistä jos edes sitä. Lokakuun 1. päivänä aloitettu Tornion valtaaminen oli jo täyttä sotaa, suomalaiskaatuneita oli 376. Rovaniemen kauppala vallattiin 17. päivä lokakuuta. Merkittäviä taisteluita käytiin kuun loppuun saakka kolmella eri rintamalla. Sotaa käytiin lähinnä maavoimien kesken, sotaan kun ei satsattu.
Saksalaiset olivat aloittaneet Lapin tuhoamisen jo syyskuussa. Varmin tapa pysäyttää suomalaisten eteneminen oli kuitenkin jättää tiedustelijoille riittävän suuri viinavarasto. Siinä meni helposti kolmekin päivää.
Talven 1944-45 saksalaiset pitivät vahvoja asemia käsivarren Lapissa. Ns. Sturmbock-asemat suojasivat saksalaisjoukkoja Ruijassa. Vasta 27.4. viimeiset saksalaiset sotilaat poistuvat Suomesta edelleen miehittämänsä Norjan puolelle. Päivähän on nykyisin, vuodesta 1987 lähtien kansallinen veteraanipäivä.
Suomi katsoi omalta osaltaa sodan päättyneeksi. Muodollisesti sotatila jatkui, kunnes hallitus 12. maaliskuuta 1954 kirjasi hallituksen pöytäkirjaan pääministeri Sakari Tuomiojan johdolla: "Sotatoimien sittemmin lakattua ja kanssakäymisen Suomen ja Saksan välillä viime vuosina kehityttyä rauhanomaisesti on aiheellista todeta, että mainittu sotatila on päättynyt." Se oli itse asiassa Saksan liittotasavallan eli Länsi-Saksan toiveesta tehty toteamus. Maiden välinen kaupankäynti on arvatenkin ollut siinä toiveessa takana.
Mutta kuten Rumpunen toteaa, Suomi ja Saksa eivät ole solmineet rauhaa. Toivottavasti tämä voidaan solmia ikuisiksi ajoiksi.
Ottakaamme siis rauhanliikkeen tunnukseksi: Vaadimme rauhaa Saksan ja Suomen välille!
sunnuntaina, heinäkuuta 22, 2007
Spontaania viettoa
Eilen spontaanisti järjestyneen parvekeillanvieton todisteet on hävitetty videointia lukuun ottamatta. Naiset olivat kauniita ja miehet henkeviä.
Tupakantuhkaa ja munkin sokerikuorrutuksen jätteitä lukuun ottamatta siivoaminen sujui helposti. Suurikokoiset aurinkolasit ja takki ovat tallessa, jos joku asianomainen tätä sattuisi lukemaan.
Hävitetyksi tuli näemmä myös vaimon Italiassa lahjaksi saama pieni pullo "erikoisviiniä". Muuten pysyimme kohtuudessa vaikka varastolla olikin käytävä. Viini ja kesäilta ovat hyvä yhdistelmä. Eikä kiniinijuoma kotonakaan tehtynä ole hullumpaa.
Punkusta seurannutta yksinpuhelua - vaimo ja lapsi palasivat yllättäen omalta matkaltaan jo puolen päivän jälkeen - oli sitten paluun jälkeen kuunneltava tovi. Netti auttoi vuolaan sanavirran tyrehdyttämisessä. Viiniä löytyy Suomestakin, eikä ylitöihin tarvitse sen vuoksi mennä. Varaston täydentämiseenkin riittänee lapinreppu.
Tupakantuhkaa ja munkin sokerikuorrutuksen jätteitä lukuun ottamatta siivoaminen sujui helposti. Suurikokoiset aurinkolasit ja takki ovat tallessa, jos joku asianomainen tätä sattuisi lukemaan.
Hävitetyksi tuli näemmä myös vaimon Italiassa lahjaksi saama pieni pullo "erikoisviiniä". Muuten pysyimme kohtuudessa vaikka varastolla olikin käytävä. Viini ja kesäilta ovat hyvä yhdistelmä. Eikä kiniinijuoma kotonakaan tehtynä ole hullumpaa.
Punkusta seurannutta yksinpuhelua - vaimo ja lapsi palasivat yllättäen omalta matkaltaan jo puolen päivän jälkeen - oli sitten paluun jälkeen kuunneltava tovi. Netti auttoi vuolaan sanavirran tyrehdyttämisessä. Viiniä löytyy Suomestakin, eikä ylitöihin tarvitse sen vuoksi mennä. Varaston täydentämiseenkin riittänee lapinreppu.
torstaina, toukokuuta 17, 2007
Lehtiä paholaisen kirjoista
Carl Theodor Dreyerin elokuva Blade af Satans Bok on Bibin videoiden joukossa englanninkielisenä versiona Leaves Out of the Book of Satan.
Suomeksi elokuva on nimeltään Lehtiä paholaisen kirjoista. Suomen sensuurin on vuonna 1966 antanut sille ikärajaksi 12-vuotta, joten nykyisen lakiuudistuksen jälkeen se on K11. Kestoa elokuvalla on reilu pari tuntia.
Vuonna 1920 valmistuneessa elokuvassa paholainen laittaa sormensa peliin, millä on seurauksensa niin Kristuksen kärsimysnäytelmään, Espanjan inkvisitioon, Ranskan vallankumoukseen kuin myös Suomen sisällissotaan 1918.
Dreyerin käsittely sai aikaan polemiikkia ja vastasipa ohjaaja itsekin kirjeitse erääseen elokuvalehteen syytteisiin, jonka mukaan hän ei kuvannut "vapaussotureita" ja "vapaussotaa" oikeassa valkoisessa hengessä.
Suomeksi elokuva on nimeltään Lehtiä paholaisen kirjoista. Suomen sensuurin on vuonna 1966 antanut sille ikärajaksi 12-vuotta, joten nykyisen lakiuudistuksen jälkeen se on K11. Kestoa elokuvalla on reilu pari tuntia.
Vuonna 1920 valmistuneessa elokuvassa paholainen laittaa sormensa peliin, millä on seurauksensa niin Kristuksen kärsimysnäytelmään, Espanjan inkvisitioon, Ranskan vallankumoukseen kuin myös Suomen sisällissotaan 1918.
Dreyerin käsittely sai aikaan polemiikkia ja vastasipa ohjaaja itsekin kirjeitse erääseen elokuvalehteen syytteisiin, jonka mukaan hän ei kuvannut "vapaussotureita" ja "vapaussotaa" oikeassa valkoisessa hengessä.
tiistaina, toukokuuta 08, 2007
Pyhä Sylvi
Katselin eilen kollegoiden kanssa Sylviä tai oikeammin kaikkea sitä, mitä siitä on jäljellä.
Wikipedian mukaan "Sylvi on Minna Canthin näytelmään pohjautuva elokuva, joka valmistui jo 1911, mutta jäi hautumaan sen ajan heikon laboratoriotekniikan takia ja sai ensi-iltansa vasta 1913. Elokuvan ohjasi Teuvo Puro ja tuotti kuvaaja Frans Engström (1873–1940). Pääosiin kiinnitettiin, kuten Salaviinanpolttajiinkin, liuta Kansallisteatterin näyttelijöitä. Sylvi on ensimmäinen suomalainen elokuva, josta on olemassa pieniä kohtauksia kronologisessa järjestyksessä."
Tämäkin teksti pitäisi varmaan kirjoittaa uudestaan. Varsinkin viimeinen virke ei voi muuta kuin hämmentää. Myös viite "laboratoriotekniikkaan" on väärä.
"'Ensimmäinen suomalainen filmidraama on äskettäin löydetty eräästä romukaupasta, jossa sen selluloidinauha makasi huonosti myytävänä tavarana, sillä 'tämä filmi palaa huonosti', sanoivat pikkupojat, jotka varsinkin keväisin ovat selluloidinauhan suurostajia.' Näin kirjoitti Suomen Kuvalehti tammikuussa 1934. Vuoden 1933 lopulla helsinkiläinen romukauppias oli ottanut yhteyttä Heikki Ahon ja Björn Soldanin elokuvayhtiöön. Kauppiaan käsiin oli joutunut filmi, joka paloi huonosti eikä soveltunut pikkupoikien leikkeihin suurennuslasilla kärvennettäväksi. Kun Aho ja Soldan saivat rullan, se paljastui katkelmaksi ensimmäisen suomalaisen pitkän näytelmäelokuvan, Sylvin (1911-13), negatiivista. Suomen Kuvalehti luonnehti löytöä ensimmäiseksi täkäläiseksi "filmidraamaksi", mutta näytelmäelokuvia oli toki tehty jo Salaviinanpolttajista (1907) lähtien. Tosin vasta Sylviä saattoi kutsua pitkäksi näytelmäelokuvaksi."
Tämä lainaus on Turun yliopiston kulttuurihistorian professori Hannu Salmen kirjoituksesta Sylvistä - tässä linkissä vain juttusarjan eka osa. Wikipediankin kirjoittaja olisi voinut käyttää tätäkin tekstiä runnoessaan omaansa, sillä se on parasta, mitä elokuvasta on olemassa.
Siteerattu luentoteksti on painettuna saatavilla Salmen mainiossa kirjassa Kadonnut perintö. Taitaapa olla vielä paranneltu versio siinä, vaikka en ryhtynyt tätä varten vertailemaan.
Sylvistä on olemassa Aito Mäkisen kokoama versio vuodelta 1980 - Wikipedian kirjoittaja taitaa viitata tähän, kun sanoo sen olevan "elokuva, josta on olemassa pieniä kohtauksia kronologisessa järjestyksessä".
Kopioidussa säilyneessä aineistossa tällaista järjestystä ei ole - vain pieni raapustettu numero kertoo mihin kohtaukseen otos viittaa. Säilynyttä aineistoa on tunnetusti useampia eri kokonaisuuksia - ne ovat myös eri pituisia. Asiaa mutkistaa se, että Aho & Soldan leikkasivat aikoinaan romukaupasta saamaansa alkuperäisnegatiivia omiin lyhytelokuviinsa.
Tämän sekavan löytö- ja käsittelyhistorian jälkeen ei ole ihme, että aineistoa näyttäisi kuitenkin olevan hieman enemmän kuin mitä Mäkisen kokoomateokseen on laitettu. Filmiaineistosta löytyy myös kuvia, joissa vähän pelleillään, hylättyjä kuvia (eli poistoja) ja näkyypä kuvissa selin joku kuvausryhmän jäsenkin - varmaankin lavastaja tai järjestäjä, kun kerran kameran veivi pyörii - kuvaaja se ei siis ole. Näitä siis katselimme eilen.
Näitä työn ilon hedelmiä esitään Orionissa syksyllä Dokumentin ydin -sarjassamme, joka taitaa saada jo neljännenkymmenennen näytöksensä syksyn neljän kerran myötä.
Muitakin välähdyksiä - tässä vaiheessa usein kysymys on oikeastaan muutaman sekunnin fragmenteista - sekä elokuvan että varsinkin äänielokuvan alkuvaiheista on luvassa, kiitos uutteroiden kollegoiden.
Ns. "arkistolöydöt" ovat varsin usein lopputulosta monen ihmisen työstä, vaikka joku niitä aina valikoituukin esittelemään. Suurin osa löydöistä häviää saman tiensä, varsinkin jos ne päätyvät ns. harmaana materiaalina nimettömänä jonkin televisio-ohjelman täytteeksi. Toiset arkistolöydöt nostetaan framille metelillä ja niistä voidaan tehdä pieniä otsikoitakin, jos journalismi sattuu siitä innostumaan sinä päivänä, kun asiasta ohimennen kuulee.
Syksyn sarjaa varten keräämme esille kaikkea sitä, mikä aikoinaan ei valkokankaalle asti päässyt. Dokumentin ydintä se on juuri siksi - nämä otokset kertovat jostakin muusta kuin fiktiivisestä valkokangastaiteesta. Kuvaustilanteen tallentuminen, koekuvaukset, poistot, sensuroidut, epäonnistumiset jms. tuovat uusia näkökulman fiktiiviseenkin elokuvaan.
Äänielokuvan kaikkein varhaisimmasta historiasta luvassa on - tässä vaiheessa vielä ehkä - enemmänkin kuin välähdys, sillä eilen silmiin tarttui todella mielenkiintoista intensiteettiäänellä varustettua materiaalia, jonka parissa ilta vierähti pitkään kellokortin tavoittamattomiin.
Kollegan kanssa saatoimme lopulta melko varmoina todeta, että se tuo uuden äänellisen momentumin Suomen elokuvahistoriaan ja todennäköisesti samalla myös Viron kulttuurihistoriaan.
Siitä voi sitten repiä otsikoita, jos sattuu olemaan huono kulttuuriuutispäivä, eikä yhtään patsasta ole kaadettu. Mutta turhahan siitä tämän jälkeen. Kun se oli blogissa ensin.
Wikipedian mukaan "Sylvi on Minna Canthin näytelmään pohjautuva elokuva, joka valmistui jo 1911, mutta jäi hautumaan sen ajan heikon laboratoriotekniikan takia ja sai ensi-iltansa vasta 1913. Elokuvan ohjasi Teuvo Puro ja tuotti kuvaaja Frans Engström (1873–1940). Pääosiin kiinnitettiin, kuten Salaviinanpolttajiinkin, liuta Kansallisteatterin näyttelijöitä. Sylvi on ensimmäinen suomalainen elokuva, josta on olemassa pieniä kohtauksia kronologisessa järjestyksessä."
Tämäkin teksti pitäisi varmaan kirjoittaa uudestaan. Varsinkin viimeinen virke ei voi muuta kuin hämmentää. Myös viite "laboratoriotekniikkaan" on väärä.
"'Ensimmäinen suomalainen filmidraama on äskettäin löydetty eräästä romukaupasta, jossa sen selluloidinauha makasi huonosti myytävänä tavarana, sillä 'tämä filmi palaa huonosti', sanoivat pikkupojat, jotka varsinkin keväisin ovat selluloidinauhan suurostajia.' Näin kirjoitti Suomen Kuvalehti tammikuussa 1934. Vuoden 1933 lopulla helsinkiläinen romukauppias oli ottanut yhteyttä Heikki Ahon ja Björn Soldanin elokuvayhtiöön. Kauppiaan käsiin oli joutunut filmi, joka paloi huonosti eikä soveltunut pikkupoikien leikkeihin suurennuslasilla kärvennettäväksi. Kun Aho ja Soldan saivat rullan, se paljastui katkelmaksi ensimmäisen suomalaisen pitkän näytelmäelokuvan, Sylvin (1911-13), negatiivista. Suomen Kuvalehti luonnehti löytöä ensimmäiseksi täkäläiseksi "filmidraamaksi", mutta näytelmäelokuvia oli toki tehty jo Salaviinanpolttajista (1907) lähtien. Tosin vasta Sylviä saattoi kutsua pitkäksi näytelmäelokuvaksi."
Tämä lainaus on Turun yliopiston kulttuurihistorian professori Hannu Salmen kirjoituksesta Sylvistä - tässä linkissä vain juttusarjan eka osa. Wikipediankin kirjoittaja olisi voinut käyttää tätäkin tekstiä runnoessaan omaansa, sillä se on parasta, mitä elokuvasta on olemassa.
Siteerattu luentoteksti on painettuna saatavilla Salmen mainiossa kirjassa Kadonnut perintö. Taitaapa olla vielä paranneltu versio siinä, vaikka en ryhtynyt tätä varten vertailemaan.
Sylvistä on olemassa Aito Mäkisen kokoama versio vuodelta 1980 - Wikipedian kirjoittaja taitaa viitata tähän, kun sanoo sen olevan "elokuva, josta on olemassa pieniä kohtauksia kronologisessa järjestyksessä".
Kopioidussa säilyneessä aineistossa tällaista järjestystä ei ole - vain pieni raapustettu numero kertoo mihin kohtaukseen otos viittaa. Säilynyttä aineistoa on tunnetusti useampia eri kokonaisuuksia - ne ovat myös eri pituisia. Asiaa mutkistaa se, että Aho & Soldan leikkasivat aikoinaan romukaupasta saamaansa alkuperäisnegatiivia omiin lyhytelokuviinsa.
Tämän sekavan löytö- ja käsittelyhistorian jälkeen ei ole ihme, että aineistoa näyttäisi kuitenkin olevan hieman enemmän kuin mitä Mäkisen kokoomateokseen on laitettu. Filmiaineistosta löytyy myös kuvia, joissa vähän pelleillään, hylättyjä kuvia (eli poistoja) ja näkyypä kuvissa selin joku kuvausryhmän jäsenkin - varmaankin lavastaja tai järjestäjä, kun kerran kameran veivi pyörii - kuvaaja se ei siis ole. Näitä siis katselimme eilen.
Näitä työn ilon hedelmiä esitään Orionissa syksyllä Dokumentin ydin -sarjassamme, joka taitaa saada jo neljännenkymmenennen näytöksensä syksyn neljän kerran myötä.
Muitakin välähdyksiä - tässä vaiheessa usein kysymys on oikeastaan muutaman sekunnin fragmenteista - sekä elokuvan että varsinkin äänielokuvan alkuvaiheista on luvassa, kiitos uutteroiden kollegoiden.
Ns. "arkistolöydöt" ovat varsin usein lopputulosta monen ihmisen työstä, vaikka joku niitä aina valikoituukin esittelemään. Suurin osa löydöistä häviää saman tiensä, varsinkin jos ne päätyvät ns. harmaana materiaalina nimettömänä jonkin televisio-ohjelman täytteeksi. Toiset arkistolöydöt nostetaan framille metelillä ja niistä voidaan tehdä pieniä otsikoitakin, jos journalismi sattuu siitä innostumaan sinä päivänä, kun asiasta ohimennen kuulee.
Syksyn sarjaa varten keräämme esille kaikkea sitä, mikä aikoinaan ei valkokankaalle asti päässyt. Dokumentin ydintä se on juuri siksi - nämä otokset kertovat jostakin muusta kuin fiktiivisestä valkokangastaiteesta. Kuvaustilanteen tallentuminen, koekuvaukset, poistot, sensuroidut, epäonnistumiset jms. tuovat uusia näkökulman fiktiiviseenkin elokuvaan.
Äänielokuvan kaikkein varhaisimmasta historiasta luvassa on - tässä vaiheessa vielä ehkä - enemmänkin kuin välähdys, sillä eilen silmiin tarttui todella mielenkiintoista intensiteettiäänellä varustettua materiaalia, jonka parissa ilta vierähti pitkään kellokortin tavoittamattomiin.
Kollegan kanssa saatoimme lopulta melko varmoina todeta, että se tuo uuden äänellisen momentumin Suomen elokuvahistoriaan ja todennäköisesti samalla myös Viron kulttuurihistoriaan.
Siitä voi sitten repiä otsikoita, jos sattuu olemaan huono kulttuuriuutispäivä, eikä yhtään patsasta ole kaadettu. Mutta turhahan siitä tämän jälkeen. Kun se oli blogissa ensin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)