DOKUMENTIN YTIMESSÄ 54
SELOSTAJAT II: SANAN VOIMALLA SODASSA JA RAUHASSA
Orionissa (Eerikinkatu 15) 17.11. keskiviikkona SIC! Alkaa 16:30
Kamerat pyörivät
Kamerat pyörivät on uusi avaus suomalaisessa elokuvassa. Se on dokumentaarisen esittämisen ja mainosfilmin ristisiitos, joka nykykatsannossa omaa piirteitä sekä trailerista että ns. making of -elokuvasta. Ensimmäinen kolmesta tehdystä Kamerat pyörivät –lyhäristä sisältää näytteitä kahden Suomi-Filmin 1930-luvun puolivälissä markkinoille saattaman pitkän elokuvan valmistamisesta.
Aluksi kuvausryhmä valmistaa Hangossa ja Helsingissä Valentin Vaalan ensimmäistä Suomi-Filmille ohjaamaa komediaa Kaikki rakastavat (1935). Toinen kuvausryhmä valmistautuu yhtiön puuhakkaan johtajan Risto Orkon ohjaaman suuren meriseikkailuelokuvan VMV 6 (1936) kuvauksiin kolealla ja tuulisella Suomenlahdella. "Johtaja Orko on kuin Mooses Punaisenmeren tyrskyissä", toteaa elokuvan selostusääni, Suomi-Filmin lyhytkuvaosaston johtoon valittu Topo Leistelä.
Puolustusvoimain katsaus 2
Jean Sibeliuksen musiikki kannattelee 10.7.1941 tarkastettua Puolustusvoimain katsausta No 2, jonka arkistonimenä on elokuvaa luonnehtivalla tavalla "Vuoden 1940 rajan ylitys". Katsauksen alkukuva kertoo asiallisesti tapahtuneen: sotilaat irroittavat rajavyöhykkeen kyltin paikaltaan. Topo Leistelän käsikirjoitus ja selostus täsmentää nähdyn sensuurin hyväksymin propagandistisin painotuksin: "Suomen kansan käy nyt alkamaansa puolustussotaa siirtääkseen tuskallisen pakkorauhan rajamerkit sinne, missä niitä voidaan tehokkaasti puolustaa ketä vastaan tahansa."
Katsaus siirtyy jo ensimmäisessä katsauksessa esitellystä "puolustussotateesistä" uuteen propagandateemaan, joka koskee Itä-Karjalaa. Sanoma oli sodanpäämäärien näkökulmasta selvä: Itä-Karjalan sanotaa kuuluvan Suomeen. Luontomaisemakuvan saattelemana selostus kertoo: "Siellä kaukana Itä-Karjalassa uinuu suomalainen alue kylineen ja taloineen. Siellä ovat Kalevalamme keruun tienoot, jotka jos mitkään, elimellisesti kuuluvat suomalaiseen kulttuurialueeseen. Nyt koittaa vihdoinkin tällekin alueelle vapaampi ihmisen arvoinen elämä."
Toisen jakson avaa kuva kyltistä hirsitalon seinässä. Se kertoo SNTL:n raha-asiain kansankomissariaatin perustaneen kylään Työtätekevien Valtion Säästökassan No 4712/011. Kyltin teksti kertoo asian sekä suomeksi että venäjäksi. Kuva siirtyy karjalaislapsiin ja selostus luonnehtii heidän nykyistä tilaansa ja asemaansa: "Puolitotisena tai varovaisen hilpeinä vastaanottavat Kauko-Karjalan tyttäret suomalaiset vapauttajansa, jotka kylän vallattuaan jälkeen jatkavat seudun perusteellista puhdistamista maamiinoista ja muista ryssän kujeista. Sillä joukkojen on päästävä eteenpäin, tänään niin kuin huomenna ja ylihuomenna." Eteenpäin oli maassa nähtyjen saksalaisten viikottaisten katsausten useimmin toistettu iskusana.
Missä tämä iskulauseena vaadittu eteneminen päättyy, katsaus vaikenee epämääräisyyttä sodan päämäärissä korostaneen progandakoneiston mukaisesti, ja siirtyy kuvaamaan sotilaan "harkittua ja varovaista" työskentelyä maamiinan sytytysjärjestelmän purkamisesta lähikuvassa. "Tähän on Iivana asettanut vaarallisen paukun, ja se on tehtävä vaarattomaksi", selostus säestää huolettomuutta tavoitellen. "Maamiina puretaan huolellisesti ja sitten tuollainen epäterveellinen limppu kaivetaan ylös maasta. Kolme ryssän limppua tavattiin siinäkin suomalaisten hengenmenoksi asetettuina."
Katsauksen toinen jakso avautuu saksalaisen esikuvan mukaisella otoksella eteenpäin kiitävistä Saksan tunnuksin merkityistä panssarivaunuista: "Kaikkialla kiirehditään eteenpäin. Nyt ollaan kaukana Sallassa ja seurataan saksalaisten aseveljien tarmokasta ja vastustamatonta rientoa vihollisen linjoja päin. Heillekin on kuulunut käsky: "Vorwärts", "Eteenpäin!" Kuvat vaihtuvat panssarijoukkojen lepohetkeä.
Myös suomalaisten jalkamiesten etenemistä luonnehditaan eteenpäin-käskyn toteuttamiseksi. Se on ollut miehille helppoa, sillä käskyä ei "ole tarvinnut kahdesti toistaa", sillä miehet lähtevät "kilvaten sotaan, maansa tulevaisuuden ja uusien sukupolvien paremman elämän toivosta ja kaikkia aselajeja elähdyttää sama syvä tunto: Suomi suureksi, Viena vapaaksi!" Sanat muistuttavat Mannerheimin miekantuppikäskystä.
Kuva siirtyy kolmannen jakson alussa maastoon, jossa näemme kenraalimajuri Hjalmar Siilasvuon upseeriseurueensa kanssa saapumassa saksalaisten luokse vierailulle. "Ja sitten taas eteenpäin. Ja tällä kertaa sotamiehen tosi työhön, tulitaisteluun, jossa ei armoa anneta eikä pyydetä."
Neljännen jakson taistelukohtauksia säestävät tulivalmistelua kuvaavat äänitehosteet: "Tulivalmistelun jälkeen alkaa hyökkäys, eteneminen. Miehet hiipivät asemiinsa antaakseen voittamattomille puna-armeijalaisille sopivan muistutuksen siitä, että suomalaisen miehen kanssa ei leikitä eikä harjoiteta koirankujeita. Pioneerit raivaavat pääsyä eteenpäin. Vastustamattomasti etenee suomalainen sotilas ja valtaa takaisin kallista maata, joka kuuluu vain meitä." Selostus saa runollista tahtia ennnen hyökkäystä käsittelevän kuvakertomuksen omaa rytmiä: "Hyökkäyksen tahti kiihtyy, aseet laulavat kammottavan juhlallista säveltään."
Viides jakso alkaa kuvilla palavista Enson sellu- ja paperitehtaista nykyisessä Svetogorskissa. Sekä Laatokan Karjalan että Karjalan kannaksen sijaitsevat kahdeksan uutta tehdasta olivat Neuvostoliitolle tärkeitä, minkä suomalaiset propagandistit toki tiesivät. "Siellä roihuu todistus siitä, kuinka epätoivoisena bolsevikit itsekin pitävät taisteluaan. Ja mukamas kostavat hävittäen ja polttaen mutta samalla tyyten unohtaen että heidän tilinteon hetkensä on koittanut. Siitä on Suomen mies osaltaan pitänyt huolta."
Sibeliuksen Kareliasarjan säestyksellä kuva siirtyy pieneen ratsuväen osastoon, joka on lähdössä partioretkelle. Kuvavälähdyksen jälkeen kamera seuraa radio-osaston toimintaa, joka on tekniikan edistymisen myötä asettanut "sodan aikaisen tiedoitustoiminnan kokonaan uudelle pohjalle". Radiolaitteiston kokoamisesta kertovien kuvien yhteyteen sijoitettu selostus toteaa, että "tämäkin keksintö palvelee sodan kiihkeätä ja vauhdikasta tempoa ja on tehokas ase taitavan käyttäjänsä kädessä". Erityisesti selostaja korostaa tykistön toiminnan tehostumista, jonka tuloksia myös kuvissa esitellään.
Toisten "tapellessa" on toisilla hetki aikaa lauluun, selostus sanoo seitsemännen osan alussa kuvatessaan jälleen katsauksissa uuden aselajin, suomalaisten merisotilaiden laulua haitarin säestyksellä. "Mutta ryssä ei siedä suomalaista musiikkia. Se tulee turmanlintuineen häiritsemään sitä. Poikamme eivät suinkaan siekaile, vaan kiirehtivät heti paikoilleen antaaksen Stalinin haaskalinnuille muistutuksen, että parempiakin lintulajeja on hävitetty sukupuuttoon." Myös lotat tulevat mukaan puolustusvoimain katsauksiin kahdeksannessa jaksossa. "Oivalliset ilmavartiolottamme valvovat tarkkaavaisina lentävien ryssien liikkeitä. Ilmatorjuntamiehet ovat niin ikään saaneet vihollislentäjät kiikariinsa. Kuuluu hälytys ja vikkelinä kuin kärpät juoksevat it-miehet pelottavan aseensa luokse. Määrätietoisen ja rauhallisen työskentelyn tuloksena lähtee tuota pikaa vaarallinen, räjähtävä karamelli siihen ilmatilaan, jota vihollinen on pyrkinyt terrorisoimaan. Tuskin on paukahtanut kun oma lentoaseemme nousee ilmaan ajaaksen vihollisen pakosalle.136 Stalinin korppia ovat maahan lentäjämme sodan alettua suistaneet."
Aselajien tasapuolinen esittäminen muodostui jo aikaisessa vaiheessa tärkeäksi. Se kuuluu selostuksessakin: "Rauhallisilla vesillämmekin asuu nyt jokahetkinen valppaus. Vihollisemme on katala ja sille on tehtävä kiukkuista vastarintaa kaikkialla, missä tahansa se näyttäytyykin. Ja puolustuslaitoksemme kaikki aseet ovat sen täysin mitoin tajunneet. Niin varsinainen kuin tilapäinenkin laivastomme valmistautuu tehtäviinsä samalla pelottomalla tyyneydellä, jolla koko Suomen armeija ja koko Suomen kansa käy puolustussotaansa."
Seuraava jakso siirtyy vallattuun karjalaiskylään, jota luonnehditaan pahoin runnelluksi . Tykkituli on jättänyt ennen kukoistavaan, idylliseen kylään "sodan aiheuttaman tuhon karvaita merkkejä".
Koli, mahtava – kuuluisa
T. J. Särkän vetämä Suomen Filmiteollisuus ei koskaan panostanut lyhytelokuviin – 1930-luvulla niitä valmistui yhtiöltä vain muutamia kymmeniä. Samaan aikaan useita satoja lyhyitä veroalennusfilmejä markkinoille sylkeneen Suomi-Filmin lyhytfilmiosaston pitkäaikaisen johtajan, puolustusvoimissa jatkosodan aikana puolustusvoimain katsauksia liukuhihnalta työstäneen Topo Leistelän palkkaaminen SF:n palvelukseen kuitenkin johti luontevasti lyhytfilmituotantoon. Viipurissakin pitkään asunut Leistelä tunsi lukkarinrakkautta itäiseen Suomeen, ja sodan keskellä kansallismaiseman tunnelmat saavat kuvissa itsekin vilahtavan, kaiken nähneen lyhytelokuvamestarin herkistymään.
Parran pärinää
Topo Leistelän Suomen Filmiteollisuudelle valmistama mainos markkinoi Helsingin Olympialaisten innostuksella ratsastavia Olympia 52 -partateriä. "Olympia 52 panee parran matalaksi", sanailtiin partakarvojen kohtalosta urheiluun liittyvän uhokielen voimalla.
Hallitus – kansan palvelija / Regeringen – folkets tjänare
Karl-August Fagerholmin sosialidemokraattinen vähemmistöhallitus ei ollut pitkäikäinen, mutta elokuva siitäkin ehdittiin tehdä. Ohjauksesta ja selostuksesta vastasi 15 vuoden lyhytfilmikokemuksella Topo Leistelä, eikä kuvaaja Reino Tenkasenkaan kokemus ollut vähäinen: työskentely rikospoliisin palveluksessa ja varsinkin sodanaikainen ura puolustusvoimain filmien parissa oli poikkeuksellisen pitkä, sillä Tenkanen kieltäytyi kotiutuksesta sodan kestäessä. Hän sai kuin saikin jatkaa sodan loppuun asti ja piilotteli sodan jälkeen korvauksetta puolustusvoimain filmejä ja saksalaisia uutiskatsauksia kesämökillään, jonka rakenteet lopulta hajosivat monien tonnien painavan filmivaraston painosta. Sodan jälkeen molemmat löysivät tiensä poliittiseen turvapaikkaan, sosialidemokraattisena pidettävään Kansan Elokuvaan, jossa leipä edellytti nyt toisenlaisia lauluja kuin sodan aikana.
Suomi-Filmin uutiskuvia 1 / Suomi-Filmis nyhetsbilder 1 / Suomi-Filmi Newsreel No. 1
Suomi-Filmin uutiskuvia -sarjan ensimmäinen katsaus ilmestyi lokakuussa 1939 usean vuoden tauon jälkeen. Siihen kerättiin otoksia toisen maailmansodan ensimmäisestä kuukaudesta. "Eurooppalainen sota" antaa sisällön tapahtumille. Jo avaus, kuvattu syyskuun 1. päivä valkenee samanlaisena kuin aikaisemmatkin päivät, mutta pian Helsingin katujen lehtipojat jakavat uhkaavaa sähkösanomaviestiään: Euroopassa on syttynyt sota. Ihmiset varustautuvat pahan päivän varalle, bensiini joutuu säännöstelyn alle, kertausharjoitukset käynnistyvät Mannerheimin 4. lokakuuta tekemän aloitteen mukaisesti suomalaiseen tapaan yksinkertaisesti: kutsutut saivat viestin postissa.
Katsaukseen sisällytettiin toki viitteitä normaalista arkipäivästä: suomalainen retkikunta saapuu Grönlannista, itä ja länsi kohtaavat jälleen kerran pesäpallossa, tulos tasapeli, joka oli tuloksena myös nyrkkeilyottelussa porvareiden Suomen Nyrkkeilyliiton ja työväen järjestön Työväen Urheiluliiton eli TUL:lin välillä. Jalkapallo-ottelu paljastaa perinteen: ei maalin maalia vieraisiin ja selvä tappio Latvialle 3-0. Muita aiheita ovat kulttuurisen lyhytelokuvan kestohahmon V. A. Koskenniemen suorittama Uuno Kailaan muistokiven paljastus ja perinteisistä perinteisin syksyinen joukkotapahtuma silakkamarkkinat, jota kuvattiin jo vuosisadan ensimmäisellä kymmenellä.
Itsenäisyyspäivämme Helsingissä 1940
Talvisodan päättäneen Moskovan rauhan jälkeinen Suomen itsenäisyyspäivä toteutui tavallisin juhlamenoin. Kuvissa nähdään Itsenäisyyden muistomerkki ja itsenäisyyden kuusi Kaivopuistossa, juhlallisuuksia sankarihaudoilla Hietaniemessä, kutsuvieras-, sotilasasiamies-, sotilas- ym. osastoja ja yleisöä Senaatintorilla ja sen ympäristössä. Marsalkka Mannerheim tarkastaa joukkojen ohimarssin Senaatintorilla ja siniristiliput hulmuavat talvisodan "korsuissa karaistuneen aseveljeyden ja yhteistunnon" merkeissä.
Ryssät motissa messuhallissa
Syksyllä 1941, jatkosodan ensimmäisenä syksynä, sotaa markkinoitiin kotirintamalle raflaavasti Messuhallin sotasaalisnäyttelyssä. Jo talvisodan elokuvallisessa propagandassa sotasaalista oli esitelty varsin hulppeasti voitonmerkkeinä ja osoituksina Suomen Armeijan iskukyvystä. Jatkosodan alussa tunnelmat olivat samanmoiset, mitä ei voi pitää ihmeenä, sillä käsikirjoituksen tekijä oli talvisodan elokuvapropagandan ykkösmies, R. W. Palmrooth.
Elokuvan latauksen luonne paljastuu jo alkusanoissa, jotka saattelevat vauhtiin tämän sodan jälkeen mahdollisimman pysyvään pannaan sensuurissa laitetun elokuvan: "Ryssä on ryssä, vaikka sen voissa paistaisi. Bolsevikkien 104 johtohahmosta on jäljellä 17, kuolleista ainoastaan 10 on kokenut luonnollisen kuoleman. Bolsevikki on peto, joka syö omat poikasensa."
Sotasaalisnäyttelyn vetonauloja olivat "pienoismotti Ruki vjehr ja politrukin boksi". Näyttelyn päällikön kapteeni R. W. Palmrothin eli Reino Hirvisepän (1906-1992) selostusteksti luonnehtii tätä jatkosodan propagandaelokuvaa talvisodan myyttisessä hengessä. Kyse oli "Molotovin asettamasta Mainilan vekselistä, jonka lunastimme".
Leijonalipusta siniristiin
R.W. Palmrothin alias Reino Hirvisepän omistama Opus Oy jatkoi omaa isänmaallisen paatoksen linjaansa myös 1960-luvulla, jota on lähinnä laajalti esiin nousseiden vasemmistolaiskantojen vuoksi ajateltu jonkinlaiseksi vaikenemisen vuosikymmeneksi. Leijonalipusta siniristiin on yksi osoitus siitä, etteivät kumpujen öiden sananpainot olleet kadonneet 1960-luvun jälkipuoliskollakaan. Juhlavan esittelyn aiheena on siniristilippu, joka on tekijälleen, sotamuseon intendentille, pyhä asia. Isänmaallinen tehtävä levittää elokuvaa lankesi koko Suomessa operoivalle SOK:oslaiselle osuuskauppaväelle, Helsingissä elokuvan opetus suunnattiin koululaisille.
Finlandia-katsaus 8
Holger Harrivirta kantoi mentorinsa Björn Soldanin tukemana vastuun Finlandia-katsauksista, jotka lanseerattiin markkinoille 1943. Puolustusvoimien katsaukset jatkoivat omaa militaarista linjaansa, ja oli arvattavissa, että sodan päättyessä niitä ei olisi syytä jatkaa. Valtiovalta tarvitsi kuitenkin oman tiedotuskanavansa myös elokuvan muodossa. Siksi markkinoille kehiteltiin Finlandia-katsaus, joka keskittyi uutisoimaan muista kuin suoraan sotarintaman asioista. Kyse oli siis sekä työnjaosta että jatkuvuuden turvaamisesta. Kesällä 1943 sodan loppu ei kuitenkaan ollut käsillä, ja niin katsauksen aiheiksi valikoituivat aina kiinnostavan omenapuiden kukkimisen ohella SS-vapaaehtoisten paluu Suomeen ja valtiovarainministeriötä tyydyttävä tieto siitä, että Suomen kansa säästi sotavuonna 1942 yli 3.200 miljoonaa markkaa.
Jälleen uutta 4
Veikko Itkosen katsauksen aluksi Yhdysvaltain lähettiläs Avra M. Warren jättää valtakirjansa tasavallan presidentille. Katsaus kertaa tuoreen ystävyys- ja avunantosopimuksen syntyvaiheet: Stalin oli tehnyt kirjeitse ehdotuksen asiasta presidentti Paasikivelle, minkä jälkeen Suomen hallitus käsittelee asiaa. Lopulta Suomen valtuuskunta matkustaa Moskovaan, heitä seuraavat Hertta Kuusinen ja Mauno Pekkala neljä päivää myöhemmin. Katsaus näyttää myös Urho Kekkosen ja Johan O. Söderhjelmin saapumisen Moskovasta antamaan selontekoa tilanteesta ja sen kuinka Kekkonen ja Söderhjelm palaavat Moskovaan. Sopimuksen solmimisen jälkeen valtuuskunta palaa Helsinkiin, saa asiaankuuluvan vastaanoton Helsingin asemalla. Presidentti Paasikivi puhuu sopimuksesta radiossa – elokuvaan sisältyy tältä osin 100% ääni! – ja eduskunta hyväksyy YYA-sopimuksen. Kommunistien ykkösnimi Hertta Kuusinen puhuu ja katsaus seuraa myös muita vapunviettotapoja: Ylioppilaat juhlivat perinteisesti Ullanlinnassa, ruotsalaiset ylioppilaat Kaisaniemessä, Suomen Kansan Demokraattinen liitto Kaisaniemessä ja sosialidemokraatit Mäntymäellä.
Matka mustien maanosaan (ote) / Till de svartas land
Elokuvan tuottaja Veikko Itkonen ja hänen vaimonsa Eija Itkonen (os. Karipää) matkailivat vuodesta 1946 alkaen eri puolilla Eurooppaa. Kamera seurasi pariskuntaa myös vuonna 1950 Pohjoi-Afrikan matkalla. Talvella 1951 Veikko Itkonen matkusti kirjailija Ensio Rislakin yllyttämänä eteläiseen Afrikkaan. Oppaaksi he saivat Suomen Etelä-Afrikan tasavallan asiainhoitajan Helge von Knorringin. Matkakertomus alkaa Kööpenhaminasta: filmille tallentui sodan haavoista hiljakseen toipuvaa Eurooppaa lähes 40 minuuttia. Nämä kuvat ovat peräisin pääosin Itkosen vanhoista matkailulyhytelokuvista.
Elokuvan viimeiset 450 metriä eli runsaat 16 minuuttia kuvattiin värifilmille – kyse on matkaosuudesta Kapkaupungista Port Elizabethin ja Durbanin kautta Pretoriaan. Filmausmateriaalina Itkonen käytti markkinoilla helpohkosti saatavaa belgialailaista Gevacoloria. Se oli ensimmäinen värijakso kotimaisissa kokoillan elokuvissa. Negatiivit kehitettiin Ranskassa, kopiot valmistettiin Englannissa. Elokuva-arkiston duplikaattikopiossa myös väriosuus on mustavalkoisella materiaalilla. Seuraavat suomalaiset värielokuvat nähtiin vasta vuonna 1956 elokuvissa Yli merten ja mannerten ja Juha.
Elokuvaan liittyviä erikoisuuksia ovat myös taiteilija Veikko Marttisen piirtämät mainosvalokuvat. Veikko Itkosen ottama valokuva Ensio Rislakista ndjabele-heimon lapsien parissa julkaistiin Suomen Kuvalehden numerossa 24/1951 kansikuvana. Valentinin nimellä Rislakin Etelä-Afrikan matkakertomus ilmestyi lehdessä 12-osaisena kesä -- syyskuussa 1951. Matka mustien maanosaan valmistui esityskuntoon toukokuussa 1952, mutta nähtiin Helsingissä vasta joulukuun alussa. Kantaensi-iltaa juhlittiin Oulun Tähdessä 25.5.1952.
Elokuvan yleisömenestys oli vuoden 1952 heikoin. Elokuva-Aitan (19/1952) haastattelussa Itkonen kertoo saaneensa elokuvansa esitettäväksi televisioon Yhdysvalloissa. Itkonen oli yksi elokuvatarkastuksen kanssa taistelevista riippumattomista tuottajista. Eikä sensuurista selvitty ongelmitta: vuoden 1955 leimaverolain muutos määritteli elokuvan ulkomailla kuvattuna kotimaisia elokuvia korkeampaan 25 %:n veroluokkaan ja samalla sille annettiin uusi, ulkomaisten elokuvien tarkastusnumero.
Filmi filmistä
Veikko Itkosen kulttuuridokumentti elokuvavuokraamon päivästä syksyllä 1949. Selluloidikelat kulkevat ympäri Suomea kiitotavarana. Mutta joskus käy näinkin: "Iloinen leski ei tullut, lähettäkää Verta ja kultaa!" Mukana on myös kiintoisa pätkä Suomen elokuvatarkastamon toiminnasta 60 vuotta sitten.
Jari Sedergren ja Ilkka Kippola 17.11.2010
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Veikko Itkonen. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Veikko Itkonen. Näytä kaikki tekstit
sunnuntai, marraskuuta 14, 2010
torstaina, huhtikuuta 24, 2008
Veikko Itkonen
Eilinen esitykseni Orionissa:
Vuonna 1919 syntyneen Veikko Itkosen tie tunnettuuteen alkoi jo 18-vuotiaana. Hän oli tutustunut Yleisradion toimintaan avointen ovien päivänä ja palannut kotiin "kuin kuumeessa". Itkonen muisteli myöhemmin: "Suljen oven huoneeseeni, jotteivät muut pääse kuulemaan. Sanomalahdestä kierretty tötterö kädessäni suun eteen nostettuna selostan ääneen, mitä näen ikkunasta ja mitä tapahtuu talomme pihalla".
Itkonen teki listan kahdestakymmenestä radiojutun aiheesta ja lähetti sen Yleisradioon Alexis af Enehjelmille. Käynti radiossa toi tulosta. "No joo, voittehan te tehdä kokeeksi yhden jutun. Ehkä tuon Uusinta Helsinkiä", af Enehjelm lupasi. Kukaan ei kysynyt kahdeksantoistavuotiaan ikää. Itkonen arveli, että näytti vanhemmalta.
Ohjelma tehtiin. Radion esitelmäpäällikkö Jussi Koskiluoma oli sattumoisin kuullut ohjelman ja kysyi heti Enehjelmiltä uudesta tekijästä. "Se oli oikein hyvä juttu, vaikka unohtaisi, että se oli ensimmäinen selostuksenne", Koskiluoma kertoi tekijälle vuosikymmeniä myöhemmin.
Talvisodan alla Veikko Itkonen oli mukana tiedotusmiesten kertausharjoituksissa, joissa pidettiin luentokurssi "nykyaikaisesta tiedottamisesta sodassa". Paikalla olivat, kuten tavataan sanoa, kaikki: Alexis af Enehjelm, Martti Jukola, Pekka Tiilikainen, Enzio Sévon, Hugo Valpas ja Kaj Klinge. "Täällä on Suomen silmä, korva, nenä ja suu", Itkonen luonnehti tilannetta radioreportterin kielellä.
Sodan alla Itkonen, jonka palvelukseenastuminen oli laitettu tammikuulle 1940, pestattiin Yleisradioon vakituiseksi toimittajaksi. Itkonen nauhoitti mm. Paasikiven lähdön Moskovaan neuvottelemaan ja kymmenen tuhannen ihmisen laulaman "Jumala ompi linnamme" virren.
Talvisodan aikana Itkonen teki toimittajan töitä. Itse hän luonnehti töitää seuraavasti: "Kuulutan radiossa ohjelmia, teen selostuksia, soitan äänilevyä ja luen tiedotuksia. Työtä on paljon, väkeä vähän. Monet toimihenkilöistä jäävät yöksi radiotaloon, koska liikkuminen pimennetyn kaupungin kaduilla tuottaa iltaisin vaikeuksia." Itkonen kantoi kaupungilla mukanaan kameraa ja näpsi valokuvia sota-ajan elämään liittyvistä aiheista. Hän oli Englannin suurimman kuvalehden Picture Postin Suomen edustaja. Erään kerran hänet otettiin kiinni vakoojana ja passitettiin Valtiolliseen poliisiin kuulusteluihin. Asia selvisi muutamassa tunnissa.
Itkonen astui asepalvelukseen sodan vielä kestäessä tammikuussa 1940. Rauhan tullessa hän oli aliupseerikoulussa. Siellä hän kuuli sodan loppumisesta ilmoittaneen, Lauri Vennolan lukeman sotamarsalkan päiväkäskyn radiossa. RUK:ssa Itkonen on toimittaja, tekee radiojutunkin, jonka L. H. Willebrand, ruotsinkielinen radioselostaja ja aatelismies, oli järjestänyt. Pääesikunta ja RUK:n johto kiittelivät hyvästä julkisuudesta.
Joulukuussa 1940 RUK:n yli kahdensadan esiintyjän juhlat lähetettiin suorana Yleisradiossa. Valtaisa urakka, mutta vasta jälkeenpäin Itkonen saa tietää, että ohjelma oli keskeytetty: presidentti Kallio oli kuollut Helsingin rautatieasemalla adjutanttinsa Paasosen syliin ja radio lähetti sen jälkeen vain surumusiikkia.
Kesäkuussa 1941 vänrikki Veikko Itkonen sai määräyksen ilmoittautua erikoistehtäviä varten Vilppulan työväentalossa. Sinne matkasivat samalla junalla myös Pekka Tiilikainen ja Viki Raaska.
Perillä odotti jo Olavi Paavolainen, joka kertoi Itkoselle, että rakenteilla on kotimainen tiedotuskomppania. Paavolainen oli luullut joutuvansa saksalaisten yhteysupseeriksi Lappiin. "Täällä tuskin tarvitaan tällaista määrää pulloja", Paavolainen sanoi Itkoselle. "Otin mukaan aivan turhaan silkkisen aamutakinkin ja kiiltonahkatohvelit."
Tiedotusjoukkoja kokosi tiedotusosaston päällikkö kapteeni Kalle Lehmus, entinen Sosialidemokraattisen puolueen järjestösihteeri – nykyisin sanoisimme puoluesihteeri. Hänen puheensa oli selkeää tekstiä: "Hyvät herrat! Te kuulutte nyt uuteen aselajiin, tiedotuskomppanioihin. Meidän tehtävänämme on selostaa kaikkien tiedotusvälineiden voimalla, sanomalehtien, radion, filmin ja valokuvien välityksellä, mitä rajalla tapahtuu." Sota ei ollut vielä alkanut.
Itkonen määrättiin kolmanteen tiedotuskomppaniaan, jonka päällikkönä Savonlinnassa oli talvisodan kuuluisimman sotakirjan kirjoittaja Erkki Palolampi. Kollaa kestää on Palolammen kirjoittama. Ilmaisu tunnetaan nykyäänkin. Filmaajista komppaniaan on määrätty Kalle Peronkoski ja Auvo Mustonen. Viitasalon veljeksillä roikkuvat valokuvauskamerat kaulassa. Ruotsinkielinen radioselostaja komppaniassa on Rolf Simberg.
Kun Peronkoski kuvasi Simpeleellä ilmahyökkäystä, paikalle linssin eteen sattui vänrikki Eino Kaipainen, jonka naama oli mustassa noessa. Kaipainen valitti tilannetta: "Ei edes sodassa saa olla rauhassa joutumatta filmikameran eteen". Itkonen pääsi itsekin erääseen puolustusvoimien katsaukseen, kun Auvo Mustonen kuvasi hänet etulinjassa ryömimässä piikkilankaesteen alitse.
Itkonen sopi sodan kestäessä Gummeruksen kanssa myös kirjasta. Saksalaiskeksinnön, amfetamiinia sisältävän Pervitinin avulla hän kirjoittaa kahdessa viikossa yli kaksisataa liuskaa. Kirja julkaistaan. Sodan jälkeen Rajalta rajalle – ja ylikin joutui takavarikoitujen listalle. 1944 ilmestyi haastattelukirja Hiljaisuus – kuvaus – kamerat! joka on kiintoisa kokoelma Suomen tunnetuimpien elokuvatähtien elämäntarinoista.
Jotkut radionauhoitukset jäävät historiaan. Syvärin eteläpuolelta nauhoittui Willebrandtin kanssa kunnollinen, kuuden minuutin kestävä tykistökeskitys. Se on ollut Yleisradiossa paljon käytössä aina kun tykistön ääniä tarvitaan.
Itkonen sai jatkuvassa kiertämisessään kauniisti sanoen burn outin: "Anon siirtoa", Itkonen kirjoitti esimiehelleen, "Syy: pelkään tulevani alkoholistiksi".
Itkonen oli saanut vain kerran juontaakseen radion suosituimman ohjelman, Asemiesillan. Vakijuontajalla Reino Hirvisepällä oli silloin este. Kuitenkin juuri hänet kutsuttiin asemiesillan juontajaksi Messuhalliin juhla-esitykseen, kun Mannerheim täytti 75 vuotta. Ohjelma radioitiin koko Saksa-vaikutteiseen Eurooppaan Unkaria ja Italiaa myöten.
Itkonen teki jatkossakin radioselostuksia Aunuksessa, kuulutti asemiesiltoja eri puolilla Suomeen ja oli saanut tehtäväkseen myös laatia ja lukea selostuksia Puolustusvoimain filmikatsaukseen, jotka äänitettiin Päämajan kuvaosaston toimesta Helsingissä kahden viikon välein. Äänityspaikka oli Suomi-Filmin studio.
Itkosen kykyjä arvostettiin Päämajan kuvaosastossa. 23.8.1943 kuvaosaston päällikkö, everstiluutnantti Heikki Parkkonen – armeijan filmimiehiä jo 1920-luvun puolivälistä – kirjoitti armeijan Komento-osastolle:
"Anon, että vänrikit Veikko Itkonen ja Holger Harrivirta siirrettäisiin kuvaosastoon." Jätämme Finlandia-Kuvaan komennetun, puolustusvoimien elokuvalevityksestä vastaavan Harrivirran uran toiseen kertaan ja keskitymme Parkkosen Itkosta koskevaan perusteluun:
"Vänrikki V. Itkonen, joka nykyään on Puolustusvoimain viihdytystoimiston kirjoissa ja komennettu Yleisradion käyttöön, on ainoa asepalveluksessa oleva ammattitaitoinen elokuvaspeakeri. Radioselostajatoimensa ohessa on häntä käytetty jo pitemmän aikaa jokaviikkoisten puolustusvoimain ja Finlandia-elokuvakatsausten ja opetus- ym. elokuvien tekstin laatijana ja selostajana. Toistuvien radioselostusmatkojensa takia on hänen toimintansa elokuvaspeakerina ollut vajavaista, eikä häntä ole voitu käyttää filmityöhön siinä laajuudessa ja sillä perusteellisuudella kuin mitä tämä tehtävä edellyttäisi. Katson vänr. Itkosen siirron Kuvaosastoon välttämättömäksi, koska hän on jo kouliintunut elokuvaspeakerin tehtäviin, johon puolustuslaitoksen ulkopuolelta on vaikeaa saada sopivaa henkilö, joka tulisi sitä paitsi aiheuttamaan runsaasti kustannuksia."
Parkkosen anomus hyväksyttiin. Itkonen oli nyt Päämajan kuvaosaston miehiä.
Päämajan kuvaosastolla ollessaan Itkonen näki myös Fenno-Filmin elokuvan Salainen ase. Sen ohjasi vuonna 1943 Theodor Luts. Elokuvan pääosassa on Eija Karipää, jonka hän tapaa sattumoisin samana päivänä Hallituskadun taitelijaravintolassa nimeltä Kalevan kerho. He menevät naimisiin vasta seuraavana vuonna. Itkonen suostu Fenno-Filmin reklaamipäälliköksi: molemmat kätensä ilmaan kohottanut Luts ei maksanut palkkaa, koska Itkonen hänen mukaansa mainosti vain morsiantaan. Eikä morsiamelle enää riitä töitä Fenno-Filmissä.
Päämajan kuvaosasto siirrettiin helmikuun lopulla 1944 pommitusten pelossa Forssaan. Kuvaosastolle sijoitettiin Helsingistä evakuoiotu Suomen Filmiteollisuuden laboratorio. Armeija käytti sitä omiin tarkoituksiinsa, kuten myös Keravalle siirrettyä Suomi-Filmin laboratoriota.
Matkalla Forssaan Itkonen tapaa sattumoisin Nyblinin valokuvaustarpeiston omistajan, joka kertoi autossa, että hänellä on varastossa "vanhenemassa raakafilmiä, joka ei kelpaa kenellekään". Sodan hankinnat oli yhtenäistetty. Kaikki filmiyhtiöt ja armeija suvaitsivat käyttää vain saksalaista Agfaa.
Kyse oli belgialaisesta Gewaert-filmistä. Nykyään sen muuten tiedetään kutistuvan paljon pahemmin kuin Agfan. Itkonen varaa kahteen pitkään näytelmäelokuvaan riittävän raakafilmin itselleen, hankkii rahat ja tekee kaupat. Se oli Itkosen elokuvatuottajauran alkuhetki.
Kesäkuussa 1944 Päämajan kuvaosaston toimistoupseeri, vänrikki Veikko Itkonen komennetaan Helsinkiin perustetun Päämajan kuvaosaston yhteyselimeen. Sen toimisto oli elokuvateatteri Rean alakerrassa osoitteessa Mikonkatu 9. Siellä olivat myös muiden muassa kapteeni J. Ruotsalainen, luutnantiksi ylennetty Holger Harrivirta ja orkesterinjohtajana tunnettu Jussi Jalas entinen Blomstedt.
Vaikka tämä ei Itkosta suoraan koskenut, kerrottakoon, että Helsinkiin sijoitettuun yhteyselimeen kuuluivat erityisesti filmivarastoissa ja laboratorioissa työskentelevät. Heidän statuksensa oli siviilin ja asepalveluksessa olevan välillä. Se oli tulosta Päämajan kuvaosaston ja filmiyhtiöiden välisistä sopimuksista. Armeija määräsi tahdin. Parkkosen ohjeistus oli tiukkaa, sillä monien eri firmojen laboratorioissa työskentelijöiden asema oli poikkeuksellinen: heillä oli "harvinainen etuoikeus alan erikoisammattimiehenä hoitaa siviilitehtäviään samanaikaisesti asepalveluksensa kanssa. Tämä oikeus tuo kuitenkin mukanaan omat painavat velvoitteensa. Tulkinta, että sotilastyöt ja –tehtävät voidaan suorittaan vain silloin, kun siviilitöiltä jää aikaa, on perusteellisen väärä. Sotilastehtävät on aina suoritettava ensisijaisesti ja mallikelpoisesti ja työtunteja jatkettava siviilitöiden niin vaatiessa."
Itkonen menestyi tehtävissään erinomaisesti. Päämajan kuvaosaston käskyssä kesäkuun 29. päivänä 1944 hyvät työt palkittiin ja vänrikki Jalo Veikko Itkonen ylennettiin luutnantiksi. Toinen samalla kertaa luutnantiksi ylennetty oli Raimo Olavi Raimela, joka haavoituttuaan oli jo toipilaana toiminut graafikkona Puolustusvoimain katsauksissa. Hän piirsi kartat ja muut kuvat katsauksiin, mihin tehtävään sai sodan aikana koulutusta myös Saksassa.
Viimeisenä sotakesänä 1944 presidentti vaihtui: Ryti erosi ja Mannerheim otti tehtäväkseen johdattaa maa sodasta rauhaan. Tapahtuman filmaaminen annettiin Itkoselle. Sosialidemokraattinen puhemies Väinö Hakkila ei innostunut asialle: "Eduskuntatalo ei ole mikään sirkus." Itkonen yritti selittää puhelimessa: "Herra puhemies, sellaisesta ei ole kysymys. Muualla maailmassa filmauksen katsotaan kuuluvan kaikkein tärkeimpiin järjestelyihin. Uutisvälityksen kannalta filmi on erittäin tarpeellinen ja meidän on ajateltava tulevia sukupolviakin…" Hakkila oli kuitenkin päättänyt asian. "Tulevat sukupolvet voivat tutustua tilaisuuteen eduskunnan pöytäkirjojen välityksellä, jotka tullaan aikanaan painattamaan!", Hakkila lausui ja löi puhelimen Itkosen korvaan.
Päämajan kuvaosastolla ei ole aseiden äänen lakattua enää tulevaisuutta entisessä muodossa. Pari kuukautta välirauhan teosta Itkonen kotiutettiin kuten muutkin. Hän oli silloin ollut armeijassa yhtä mittaa neljä vuotta ja kymmenen kuukautta. Itkonen osti Hugo Kaipiolta vuonna 1931 perustetun ja lepotilaan saatetun Filmi-Kuva Oy:n ja ryhtyi elokuvatuottajaksi: syntyi kaksi elokuvaa, Jorma Nortimon ohjaama Tähtireportterit tulevat ja Itkosen itse ohjaama Kohtalo johtaa meitä. Elokuvat saivat lopulta ensi-iltansa samana päivänä. Molemmissa oli pääosissa Karipää.
Elokuvien rahoitus kangerteli, mutta onnistui, kun studiopäällikkö Kosti Aaltonen lainaa omat rahat omasta pussistaan. Tuuri kävi myös levityksessä. Sodan aikana saksalaista Ufa-yhtymää edustanut Adams-Filmi oli joutunut länsiliittoutuneiden mustalle listalle natsien kollaboraattorina. Adams ei siksi saanut enää englantilaisia ja amerikkalaisia elokuvia levitettäväkseen. Suomalaisten elokuvamaku tunnettiin. Parhaiten menestyivät kotimaiset elokuvat. Tässä pulassaan Adamsin apulaisjohtaja Werner Dahl osti käteisellä koko elokuvan. Elokuvat eivät menneet kovin hyvin. Itkosen oma ohjaus oli menestykseltään itse asiassa vuoden huonoin. Ruotsiin ne kyllä myytiin
Jatko oli vaikeampaa, varsinkin kun raakafilmin jakoperusteet suosivat Suomi-Filmiä ja Suomen Filmiteollisuutta ja niille velkaantuneita ja siksi niistä riippuvaisia yhtiöitä: Itkonen ei saanut ensimmäisistä lännestä hankituista raakafilmiostoista itselleen mitään tarkkaan hallinnoidussa demokraattisessa jakoprosessissa. Itkonen siirtyi hetkeksi revyyalalle.
Elokuva-alalta Itkonen ei kuitenkaan hävinnyt. Hän perusti Jälleen uutta-elokuvakatsausten sarjan. Se alkoi ilmestyä kesällä 1947 ja päättyi 1960. Katsauksia ilmestyi sinä aikana 166. Tämän lisäksi syntyi tänään nähtävä, vuonna 1951 valmistunut pitkä dokumenttielokuva Näin syntyi nykypäivä ja seuraavana vuonna reportaasielokuva Matka mustien maanosaan. Itkonen jatkoi sen jälkeen näytelmäelokuvan tuottajana. Vuosina 1952-1962 ilmestyi kaikkiaan viisitoista elokuvaa, joista hän itse ohjasi kahdeksan. Niistä selkeästi kunnianhimoisin oli hänen viimeinen elokuvansa, virolaisen länsiloikkarin tarina Vaarallista vapautta. Itkosen tuottamista elokuvista viisi oli Jack Witikan ohjaamia, tunnetuimpina Sillanpää-filmatisointi Silja –nuorena nukkunut (1956) ja alkoholistitarina Mies tältä tähdeltä (1958).
Veikko Itkosen elokuvauran Suomessa lopettivat verorästit. Hän möi koko elokuvatuotantonsa televisiolle ja lähti Suomesta – loppuelämäkseen kuten käy ilmi. Kaikki kokoillan elokuvat, 250 lyhytfilmiä ja kaikki Suomen vanhimmat vuosisadan alun filmit käsittävä elokuva-arkisto siirtyi Yleisradiolle. Studio ja henkilökunta kuuluivat kauppaan.
Paljonko irtosi? "Kauppahinta riittää juuri ja juuri peittämään velat. Yhdeksäntoista vuoden aherrus suomalaisen elokuvan parissa on päättynyt ja jättänyt luun jakajan käteen. Onhan siitä sentään ollut työn ilo", Itkonen muisteli asiaa 1970-luvulla Apu-lehdessä.
Itkonen kuoli San Diegossa Kaliforniassa 1990.
Jari Sedergren 24.4.2008
Vuonna 1919 syntyneen Veikko Itkosen tie tunnettuuteen alkoi jo 18-vuotiaana. Hän oli tutustunut Yleisradion toimintaan avointen ovien päivänä ja palannut kotiin "kuin kuumeessa". Itkonen muisteli myöhemmin: "Suljen oven huoneeseeni, jotteivät muut pääse kuulemaan. Sanomalahdestä kierretty tötterö kädessäni suun eteen nostettuna selostan ääneen, mitä näen ikkunasta ja mitä tapahtuu talomme pihalla".
Itkonen teki listan kahdestakymmenestä radiojutun aiheesta ja lähetti sen Yleisradioon Alexis af Enehjelmille. Käynti radiossa toi tulosta. "No joo, voittehan te tehdä kokeeksi yhden jutun. Ehkä tuon Uusinta Helsinkiä", af Enehjelm lupasi. Kukaan ei kysynyt kahdeksantoistavuotiaan ikää. Itkonen arveli, että näytti vanhemmalta.
Ohjelma tehtiin. Radion esitelmäpäällikkö Jussi Koskiluoma oli sattumoisin kuullut ohjelman ja kysyi heti Enehjelmiltä uudesta tekijästä. "Se oli oikein hyvä juttu, vaikka unohtaisi, että se oli ensimmäinen selostuksenne", Koskiluoma kertoi tekijälle vuosikymmeniä myöhemmin.
Talvisodan alla Veikko Itkonen oli mukana tiedotusmiesten kertausharjoituksissa, joissa pidettiin luentokurssi "nykyaikaisesta tiedottamisesta sodassa". Paikalla olivat, kuten tavataan sanoa, kaikki: Alexis af Enehjelm, Martti Jukola, Pekka Tiilikainen, Enzio Sévon, Hugo Valpas ja Kaj Klinge. "Täällä on Suomen silmä, korva, nenä ja suu", Itkonen luonnehti tilannetta radioreportterin kielellä.
Sodan alla Itkonen, jonka palvelukseenastuminen oli laitettu tammikuulle 1940, pestattiin Yleisradioon vakituiseksi toimittajaksi. Itkonen nauhoitti mm. Paasikiven lähdön Moskovaan neuvottelemaan ja kymmenen tuhannen ihmisen laulaman "Jumala ompi linnamme" virren.
Talvisodan aikana Itkonen teki toimittajan töitä. Itse hän luonnehti töitää seuraavasti: "Kuulutan radiossa ohjelmia, teen selostuksia, soitan äänilevyä ja luen tiedotuksia. Työtä on paljon, väkeä vähän. Monet toimihenkilöistä jäävät yöksi radiotaloon, koska liikkuminen pimennetyn kaupungin kaduilla tuottaa iltaisin vaikeuksia." Itkonen kantoi kaupungilla mukanaan kameraa ja näpsi valokuvia sota-ajan elämään liittyvistä aiheista. Hän oli Englannin suurimman kuvalehden Picture Postin Suomen edustaja. Erään kerran hänet otettiin kiinni vakoojana ja passitettiin Valtiolliseen poliisiin kuulusteluihin. Asia selvisi muutamassa tunnissa.
Itkonen astui asepalvelukseen sodan vielä kestäessä tammikuussa 1940. Rauhan tullessa hän oli aliupseerikoulussa. Siellä hän kuuli sodan loppumisesta ilmoittaneen, Lauri Vennolan lukeman sotamarsalkan päiväkäskyn radiossa. RUK:ssa Itkonen on toimittaja, tekee radiojutunkin, jonka L. H. Willebrand, ruotsinkielinen radioselostaja ja aatelismies, oli järjestänyt. Pääesikunta ja RUK:n johto kiittelivät hyvästä julkisuudesta.
Joulukuussa 1940 RUK:n yli kahdensadan esiintyjän juhlat lähetettiin suorana Yleisradiossa. Valtaisa urakka, mutta vasta jälkeenpäin Itkonen saa tietää, että ohjelma oli keskeytetty: presidentti Kallio oli kuollut Helsingin rautatieasemalla adjutanttinsa Paasosen syliin ja radio lähetti sen jälkeen vain surumusiikkia.
Kesäkuussa 1941 vänrikki Veikko Itkonen sai määräyksen ilmoittautua erikoistehtäviä varten Vilppulan työväentalossa. Sinne matkasivat samalla junalla myös Pekka Tiilikainen ja Viki Raaska.
Perillä odotti jo Olavi Paavolainen, joka kertoi Itkoselle, että rakenteilla on kotimainen tiedotuskomppania. Paavolainen oli luullut joutuvansa saksalaisten yhteysupseeriksi Lappiin. "Täällä tuskin tarvitaan tällaista määrää pulloja", Paavolainen sanoi Itkoselle. "Otin mukaan aivan turhaan silkkisen aamutakinkin ja kiiltonahkatohvelit."
Tiedotusjoukkoja kokosi tiedotusosaston päällikkö kapteeni Kalle Lehmus, entinen Sosialidemokraattisen puolueen järjestösihteeri – nykyisin sanoisimme puoluesihteeri. Hänen puheensa oli selkeää tekstiä: "Hyvät herrat! Te kuulutte nyt uuteen aselajiin, tiedotuskomppanioihin. Meidän tehtävänämme on selostaa kaikkien tiedotusvälineiden voimalla, sanomalehtien, radion, filmin ja valokuvien välityksellä, mitä rajalla tapahtuu." Sota ei ollut vielä alkanut.
Itkonen määrättiin kolmanteen tiedotuskomppaniaan, jonka päällikkönä Savonlinnassa oli talvisodan kuuluisimman sotakirjan kirjoittaja Erkki Palolampi. Kollaa kestää on Palolammen kirjoittama. Ilmaisu tunnetaan nykyäänkin. Filmaajista komppaniaan on määrätty Kalle Peronkoski ja Auvo Mustonen. Viitasalon veljeksillä roikkuvat valokuvauskamerat kaulassa. Ruotsinkielinen radioselostaja komppaniassa on Rolf Simberg.
Kun Peronkoski kuvasi Simpeleellä ilmahyökkäystä, paikalle linssin eteen sattui vänrikki Eino Kaipainen, jonka naama oli mustassa noessa. Kaipainen valitti tilannetta: "Ei edes sodassa saa olla rauhassa joutumatta filmikameran eteen". Itkonen pääsi itsekin erääseen puolustusvoimien katsaukseen, kun Auvo Mustonen kuvasi hänet etulinjassa ryömimässä piikkilankaesteen alitse.
Itkonen sopi sodan kestäessä Gummeruksen kanssa myös kirjasta. Saksalaiskeksinnön, amfetamiinia sisältävän Pervitinin avulla hän kirjoittaa kahdessa viikossa yli kaksisataa liuskaa. Kirja julkaistaan. Sodan jälkeen Rajalta rajalle – ja ylikin joutui takavarikoitujen listalle. 1944 ilmestyi haastattelukirja Hiljaisuus – kuvaus – kamerat! joka on kiintoisa kokoelma Suomen tunnetuimpien elokuvatähtien elämäntarinoista.
Jotkut radionauhoitukset jäävät historiaan. Syvärin eteläpuolelta nauhoittui Willebrandtin kanssa kunnollinen, kuuden minuutin kestävä tykistökeskitys. Se on ollut Yleisradiossa paljon käytössä aina kun tykistön ääniä tarvitaan.
Itkonen sai jatkuvassa kiertämisessään kauniisti sanoen burn outin: "Anon siirtoa", Itkonen kirjoitti esimiehelleen, "Syy: pelkään tulevani alkoholistiksi".
Itkonen oli saanut vain kerran juontaakseen radion suosituimman ohjelman, Asemiesillan. Vakijuontajalla Reino Hirvisepällä oli silloin este. Kuitenkin juuri hänet kutsuttiin asemiesillan juontajaksi Messuhalliin juhla-esitykseen, kun Mannerheim täytti 75 vuotta. Ohjelma radioitiin koko Saksa-vaikutteiseen Eurooppaan Unkaria ja Italiaa myöten.
Itkonen teki jatkossakin radioselostuksia Aunuksessa, kuulutti asemiesiltoja eri puolilla Suomeen ja oli saanut tehtäväkseen myös laatia ja lukea selostuksia Puolustusvoimain filmikatsaukseen, jotka äänitettiin Päämajan kuvaosaston toimesta Helsingissä kahden viikon välein. Äänityspaikka oli Suomi-Filmin studio.
Itkosen kykyjä arvostettiin Päämajan kuvaosastossa. 23.8.1943 kuvaosaston päällikkö, everstiluutnantti Heikki Parkkonen – armeijan filmimiehiä jo 1920-luvun puolivälistä – kirjoitti armeijan Komento-osastolle:
"Anon, että vänrikit Veikko Itkonen ja Holger Harrivirta siirrettäisiin kuvaosastoon." Jätämme Finlandia-Kuvaan komennetun, puolustusvoimien elokuvalevityksestä vastaavan Harrivirran uran toiseen kertaan ja keskitymme Parkkosen Itkosta koskevaan perusteluun:
"Vänrikki V. Itkonen, joka nykyään on Puolustusvoimain viihdytystoimiston kirjoissa ja komennettu Yleisradion käyttöön, on ainoa asepalveluksessa oleva ammattitaitoinen elokuvaspeakeri. Radioselostajatoimensa ohessa on häntä käytetty jo pitemmän aikaa jokaviikkoisten puolustusvoimain ja Finlandia-elokuvakatsausten ja opetus- ym. elokuvien tekstin laatijana ja selostajana. Toistuvien radioselostusmatkojensa takia on hänen toimintansa elokuvaspeakerina ollut vajavaista, eikä häntä ole voitu käyttää filmityöhön siinä laajuudessa ja sillä perusteellisuudella kuin mitä tämä tehtävä edellyttäisi. Katson vänr. Itkosen siirron Kuvaosastoon välttämättömäksi, koska hän on jo kouliintunut elokuvaspeakerin tehtäviin, johon puolustuslaitoksen ulkopuolelta on vaikeaa saada sopivaa henkilö, joka tulisi sitä paitsi aiheuttamaan runsaasti kustannuksia."
Parkkosen anomus hyväksyttiin. Itkonen oli nyt Päämajan kuvaosaston miehiä.
Päämajan kuvaosastolla ollessaan Itkonen näki myös Fenno-Filmin elokuvan Salainen ase. Sen ohjasi vuonna 1943 Theodor Luts. Elokuvan pääosassa on Eija Karipää, jonka hän tapaa sattumoisin samana päivänä Hallituskadun taitelijaravintolassa nimeltä Kalevan kerho. He menevät naimisiin vasta seuraavana vuonna. Itkonen suostu Fenno-Filmin reklaamipäälliköksi: molemmat kätensä ilmaan kohottanut Luts ei maksanut palkkaa, koska Itkonen hänen mukaansa mainosti vain morsiantaan. Eikä morsiamelle enää riitä töitä Fenno-Filmissä.
Päämajan kuvaosasto siirrettiin helmikuun lopulla 1944 pommitusten pelossa Forssaan. Kuvaosastolle sijoitettiin Helsingistä evakuoiotu Suomen Filmiteollisuuden laboratorio. Armeija käytti sitä omiin tarkoituksiinsa, kuten myös Keravalle siirrettyä Suomi-Filmin laboratoriota.
Matkalla Forssaan Itkonen tapaa sattumoisin Nyblinin valokuvaustarpeiston omistajan, joka kertoi autossa, että hänellä on varastossa "vanhenemassa raakafilmiä, joka ei kelpaa kenellekään". Sodan hankinnat oli yhtenäistetty. Kaikki filmiyhtiöt ja armeija suvaitsivat käyttää vain saksalaista Agfaa.
Kyse oli belgialaisesta Gewaert-filmistä. Nykyään sen muuten tiedetään kutistuvan paljon pahemmin kuin Agfan. Itkonen varaa kahteen pitkään näytelmäelokuvaan riittävän raakafilmin itselleen, hankkii rahat ja tekee kaupat. Se oli Itkosen elokuvatuottajauran alkuhetki.
Kesäkuussa 1944 Päämajan kuvaosaston toimistoupseeri, vänrikki Veikko Itkonen komennetaan Helsinkiin perustetun Päämajan kuvaosaston yhteyselimeen. Sen toimisto oli elokuvateatteri Rean alakerrassa osoitteessa Mikonkatu 9. Siellä olivat myös muiden muassa kapteeni J. Ruotsalainen, luutnantiksi ylennetty Holger Harrivirta ja orkesterinjohtajana tunnettu Jussi Jalas entinen Blomstedt.
Vaikka tämä ei Itkosta suoraan koskenut, kerrottakoon, että Helsinkiin sijoitettuun yhteyselimeen kuuluivat erityisesti filmivarastoissa ja laboratorioissa työskentelevät. Heidän statuksensa oli siviilin ja asepalveluksessa olevan välillä. Se oli tulosta Päämajan kuvaosaston ja filmiyhtiöiden välisistä sopimuksista. Armeija määräsi tahdin. Parkkosen ohjeistus oli tiukkaa, sillä monien eri firmojen laboratorioissa työskentelijöiden asema oli poikkeuksellinen: heillä oli "harvinainen etuoikeus alan erikoisammattimiehenä hoitaa siviilitehtäviään samanaikaisesti asepalveluksensa kanssa. Tämä oikeus tuo kuitenkin mukanaan omat painavat velvoitteensa. Tulkinta, että sotilastyöt ja –tehtävät voidaan suorittaan vain silloin, kun siviilitöiltä jää aikaa, on perusteellisen väärä. Sotilastehtävät on aina suoritettava ensisijaisesti ja mallikelpoisesti ja työtunteja jatkettava siviilitöiden niin vaatiessa."
Itkonen menestyi tehtävissään erinomaisesti. Päämajan kuvaosaston käskyssä kesäkuun 29. päivänä 1944 hyvät työt palkittiin ja vänrikki Jalo Veikko Itkonen ylennettiin luutnantiksi. Toinen samalla kertaa luutnantiksi ylennetty oli Raimo Olavi Raimela, joka haavoituttuaan oli jo toipilaana toiminut graafikkona Puolustusvoimain katsauksissa. Hän piirsi kartat ja muut kuvat katsauksiin, mihin tehtävään sai sodan aikana koulutusta myös Saksassa.
Viimeisenä sotakesänä 1944 presidentti vaihtui: Ryti erosi ja Mannerheim otti tehtäväkseen johdattaa maa sodasta rauhaan. Tapahtuman filmaaminen annettiin Itkoselle. Sosialidemokraattinen puhemies Väinö Hakkila ei innostunut asialle: "Eduskuntatalo ei ole mikään sirkus." Itkonen yritti selittää puhelimessa: "Herra puhemies, sellaisesta ei ole kysymys. Muualla maailmassa filmauksen katsotaan kuuluvan kaikkein tärkeimpiin järjestelyihin. Uutisvälityksen kannalta filmi on erittäin tarpeellinen ja meidän on ajateltava tulevia sukupolviakin…" Hakkila oli kuitenkin päättänyt asian. "Tulevat sukupolvet voivat tutustua tilaisuuteen eduskunnan pöytäkirjojen välityksellä, jotka tullaan aikanaan painattamaan!", Hakkila lausui ja löi puhelimen Itkosen korvaan.
Päämajan kuvaosastolla ei ole aseiden äänen lakattua enää tulevaisuutta entisessä muodossa. Pari kuukautta välirauhan teosta Itkonen kotiutettiin kuten muutkin. Hän oli silloin ollut armeijassa yhtä mittaa neljä vuotta ja kymmenen kuukautta. Itkonen osti Hugo Kaipiolta vuonna 1931 perustetun ja lepotilaan saatetun Filmi-Kuva Oy:n ja ryhtyi elokuvatuottajaksi: syntyi kaksi elokuvaa, Jorma Nortimon ohjaama Tähtireportterit tulevat ja Itkosen itse ohjaama Kohtalo johtaa meitä. Elokuvat saivat lopulta ensi-iltansa samana päivänä. Molemmissa oli pääosissa Karipää.
Elokuvien rahoitus kangerteli, mutta onnistui, kun studiopäällikkö Kosti Aaltonen lainaa omat rahat omasta pussistaan. Tuuri kävi myös levityksessä. Sodan aikana saksalaista Ufa-yhtymää edustanut Adams-Filmi oli joutunut länsiliittoutuneiden mustalle listalle natsien kollaboraattorina. Adams ei siksi saanut enää englantilaisia ja amerikkalaisia elokuvia levitettäväkseen. Suomalaisten elokuvamaku tunnettiin. Parhaiten menestyivät kotimaiset elokuvat. Tässä pulassaan Adamsin apulaisjohtaja Werner Dahl osti käteisellä koko elokuvan. Elokuvat eivät menneet kovin hyvin. Itkosen oma ohjaus oli menestykseltään itse asiassa vuoden huonoin. Ruotsiin ne kyllä myytiin
Jatko oli vaikeampaa, varsinkin kun raakafilmin jakoperusteet suosivat Suomi-Filmiä ja Suomen Filmiteollisuutta ja niille velkaantuneita ja siksi niistä riippuvaisia yhtiöitä: Itkonen ei saanut ensimmäisistä lännestä hankituista raakafilmiostoista itselleen mitään tarkkaan hallinnoidussa demokraattisessa jakoprosessissa. Itkonen siirtyi hetkeksi revyyalalle.
Elokuva-alalta Itkonen ei kuitenkaan hävinnyt. Hän perusti Jälleen uutta-elokuvakatsausten sarjan. Se alkoi ilmestyä kesällä 1947 ja päättyi 1960. Katsauksia ilmestyi sinä aikana 166. Tämän lisäksi syntyi tänään nähtävä, vuonna 1951 valmistunut pitkä dokumenttielokuva Näin syntyi nykypäivä ja seuraavana vuonna reportaasielokuva Matka mustien maanosaan. Itkonen jatkoi sen jälkeen näytelmäelokuvan tuottajana. Vuosina 1952-1962 ilmestyi kaikkiaan viisitoista elokuvaa, joista hän itse ohjasi kahdeksan. Niistä selkeästi kunnianhimoisin oli hänen viimeinen elokuvansa, virolaisen länsiloikkarin tarina Vaarallista vapautta. Itkosen tuottamista elokuvista viisi oli Jack Witikan ohjaamia, tunnetuimpina Sillanpää-filmatisointi Silja –nuorena nukkunut (1956) ja alkoholistitarina Mies tältä tähdeltä (1958).
Veikko Itkosen elokuvauran Suomessa lopettivat verorästit. Hän möi koko elokuvatuotantonsa televisiolle ja lähti Suomesta – loppuelämäkseen kuten käy ilmi. Kaikki kokoillan elokuvat, 250 lyhytfilmiä ja kaikki Suomen vanhimmat vuosisadan alun filmit käsittävä elokuva-arkisto siirtyi Yleisradiolle. Studio ja henkilökunta kuuluivat kauppaan.
Paljonko irtosi? "Kauppahinta riittää juuri ja juuri peittämään velat. Yhdeksäntoista vuoden aherrus suomalaisen elokuvan parissa on päättynyt ja jättänyt luun jakajan käteen. Onhan siitä sentään ollut työn ilo", Itkonen muisteli asiaa 1970-luvulla Apu-lehdessä.
Itkonen kuoli San Diegossa Kaliforniassa 1990.
Jari Sedergren 24.4.2008
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)