Retkiä Helsingissä

Aamu oli aurinkoinen ja teimme kävelyretken eteläiseen Helsinkiin. Sinne päästyämme pilvet olivatkin karanneet yllemme ja rannalla tuuli ikävän voimakkaasti. Hieman sisempänä kaupungissa oli kyllä varsin mukavaa.

Mutta hieman hulabaloomaisen täyden Cafe Ursulan korvapuustit, munkit ja leivokset olivat priimatavaraa. Niistä saisivat muut kahvilat ottaa oppia, sillä kaupungissa taso vaihtelee rajusti.

Kala-allergikkona kiersin Silakkamarkkinat kaukaa. Meteli kuului hyvin Tähtitorninmäelle ja kalan haju Unioninkadulle. [Tiesittekö muuten, että 1819 perustettu Union gatan viittaa Suomen ja Venäjän kymmentä vuotta aikaisemmin syntyneeseen ihasteltavaan unioniin.]

Teini kulki koko matkan mukana ja huudatti kännykkäkaiuttimestaan omaa rämäläläbämbäm-musikkiaan vain osan aikaa. Vaikka nuori kapinallinen kaikin tavoin yritti osoittaa, ettei ole kiinnostunut historialuennoistamme - vaimo on ollut aikoinaan vuosikausia Helsingin kaupungin oppaana enkä minäkään ole jäänyt aihepiiristä täysin oppimattomaksi - aina silloin tällöin katse kääntyi kuin ohimennen kiinnostuneena sormemme osoittamaan suuntaan.

Paniikkiin hän joutui vain silloin, kun totesin, että viisitoistavuotisna hän tulee osaamaan kaikki kaupungin patsaat ja rakennukset ulkoa. Siis hänkö, joka aina sanoo, että ei hän tule mukaan katselemaan "joitakin taloja". Jotakin tarttuu aina matkaan...

Berliinin munkki on kuitenkin tehokas lahjus tulevaisuudenkin kävelyretkillä, joiden valistusosuus osoittaa selvästi postmodernin historiatajuttomuuden harhan.

Olen ollut huomaavinani, että blogimiittien luonne kestää erilaisia vaihteluja.

Mikä ettei sellaista voisi joskus rakentaa "opastetun" tai ehkä paremmin sanottuna kommentoivan kävelyretken ympärillekin? Siihen voi sitten piknikin tai baarikierroksen yhdistää varsin sujuvasti ken haluaa.

Vielä kerran patsaista

Katselimme eilen patsaselokuvia. Ensimmäiseksi olin valinnut Antti Peipon lyhytelokuvan Graniittipoika.

Elokuvaa levittävän Elokuvakontaktin esittelyn mukaan vuonna "1917 nuori suomalainen kuvanveistäjä Wäinö Aaltonen alkoi tehdä veistosta noin kolmevuotiaasta ujosta pienestä pojasta. Patsas sai nimen Graniittipoika. Elokuvassa seurataan 'graniittipojan ikäluokan' kohtaloita itsenäisen Suomen vaiheissa. Historiaa valotetaan autenttisilla filmijaksoilla. Elokuvassa ei ole selostusta. Kuulonsa täydellisesti jo hyvin nuorena menettäneen kuvanveistäjän 'äänimaailmaa' dramatisoidaan elokuvassa kuvien avulla."

Itse kirjoitin DocPoint-esityksen yhteydessä luvatun noin kahden-kolmen tekstiviestin merkkimäärän puitteissa: "Antti Peipon Graniittipoika on tutkielma eräästä sukupolvesta. Visuaalisena lähtökohtana on Wäinö Aaltosen veistos nuoresta pojasta, jonka elämänkaarta kuvaa elokuvan ainoa teksti: 'Graniittipoika 1917, vuoden 1918 sotaorpo, sotien 1939-44 sankarivainaja'. Aaltosen ja myös Peipon työ heijastelee heidän maailmankuvaansa, jonka keskeisiä tekijöitä ovat rauha, jälleenrakennus ja kansainvälinen ystävyys. Vielä sotaa edeltävänä aikana kansallissankariksi ylevöitetty Aaltonen edusti monissa töissään kansallista heroismia. Tämä maailma romahti maailmansodassa, minkä symbolina Graniittipoika näyttää kuinka Helsingin yliopiston pääauditorioon vuonna 1939 valmistunut reliefi Vapauden jumalatar vaurioituu ilmapommituksissa vuonna 1944."

Tämä elokuva pitäisi esittää televisiossa juuri nyt. Eikä vain Suomen vaan myös Viron ja Venäjän televisioissa. Parhaaseen katseluaikaan.

Ja vielä toinenkin patsastelu. Neuvostoaikana itänaapurissa käytettiin varsin usein sanaa fasismi. Se oli silloin ja on nyt yleiskäsite.

Suomalaisessa keskustelussa fasismia tavalla tai toisella puolustelevat rajaavat sitä rajaamistaan. Edes höyrypäisimpiä natseja ei voi sanoa heidän mukaansa fasisteiksi, koska se on näiden näsäviisaiden mukaan vain Italian fasistista järjestelmää toteuttaneita koskeva termi. Niinpä - liberaali mieli joutuu kestämään kaikenlaista sananvapautta.

Mutta mitä termiä paljon viljelevät venäläiset tarkoittavat "fasismilla" ja termillä "fasisti"? Sen selvittämisessä paras elokuvateos on vieläkin Mihail Rommin Arkipäivän fasismi. Elokuvan reilun kahden tunnin keston aikana asia käy kyllä selväksi.

Televisio voisi näyttää myös tämän neuvostoideologiaa välittäneen historiantulkinnan ja kylmän sodan propagandaa sisältävän elokuvan. Eipähän olisi epäselvää, mitä fasismi sitä tänäänkin käyttävälle venäläiselle symboloi. Elokuvan yksi pääluku käsittelee natsitaidetta: patsaista - jättimäisistä - ei ole silloin pulaa.

Eilisessä televisiossa esitetyssä Sabina Spielrein -elokuvassa, josta olen kyllä kirjoittanut esitteen, mutta jota en näemmä ole laittanut nettiin, oli hieno kohtaus: psykoanalyysin uraohjus Jung kärsii rakkaushuolista, ryntää kotoaan pihamaille ja raivoissaan takoo uusimman taideteoksensa pään vasaralla palasiksi. Jung harrasti kuvanveistoa.

Patsaat (ja monumentit) ovat herkkiä asioita. Herkempiä kuin äkkinäinen luulisi. Ajatelkaa nyt sitäkin, kuinka vaikea ihmisen on tehdä patsas itsestään. Maalaus on ok, jokainen on joskus piirrellyt omakuviaan, omaelämäkertoja ja avainromaaneja sopii kirjoittaa, tanssijat, näyttelijät ja muut ovat omana itsenään vaikka mitä.

Mutta tehkääpä itsestänne patsas. Parimetrinen. Tai suurempi. Tai aivan jättiläissuuri patsas.