High-Pop

Saatan teidät valistavan etusormeni kanssa jälleen uuden ilmiön äärelle. Käsi sydämelle, kuka teistä tuntee käsitteen high-pop?

Ja kuitenkin se on mitä tutuin ilmiö. Käsite, jota on vaikea suomentaa, runnoutuu esiin kahdesta varsin tutusta termistä: toinen on "high art" (korkeakulttuurinen taide) ja toinen "popular culture" (populaarikulttuuri). High-pop -ilmiössä on kyse siitä, kuinka kulttuurista tehdään populaariviihdettä.

Massakulttuurin ja korkeakulttuurisen taiteen suhteessa high-pop edustaa neljättä vaihetta.

Ensimmäinen vaihe kesti suurin piirtein 1800-luvun ensimmäisen puoliskon. Sitä voidaan kutsua joukkoviihteen syntyprosessiksi. Teollisen vallankumouksen aikana syntyneet uudet populaarikulttuurin muodot loivat silloin kaksi tärkeää edellytystä joukkoviihteelle ("mass entertainment"), nimittäin massamittaisen tuotannon ja massamittaisen yleisön. Näinä aikoina populaarikulttuuriset ja korkeakulttuuriset tekstit kohtasvat samoilla näyttämöillä: konserteissa voitiin kuulla yhä hyvin aarioita kuin ajankohtaisia populaareja laulemia eikä kukaan ajatellut, että jälkimmäiset eivät sopisi kuvioon. Museot esittelivät tuolloin Yhdysvalloissa sekä eurooppalaisia "mestariteoksia" että täytettyjä, eksoottisia eläimiä tuottaakseen pääsylipun maksaneelle yleisölle vaihtelevan visuaalisten ilojen spektaakkelin.

Toista vaihetta voidaan kutsua kulttuurin sakralisoimiseksi. Se alkaa 1800-luvun jälkipuoliskolla. Kulttuuri haaraantuu silloin populaareille ja eliitin areenoille. Museoita, oopperataloja ja konserttihalleja aletaan johtaa sellaisista organisaatioista, jotka ovat omaksuneet usein sekä ei-voittoa-tuottavan lähtökohdan että ajattelutavan, jossa kulttuuria raamitetaan heidän omien makujensa ja tunteidensa mukaisesti. Suuren yleisön kansoittamat populaarit markkinapaikat jäävät tämän ulkopuolelle. Yhdysvalloissa tämä tarkoitti mm. maahanmuuttajien kulttuurin paikkaa.

Amerikkalainen sosiaalihistoria (Paul Dimaggio, Lawrence Levine) kutsuu näitä kulttuurin portinvartijoikai nousseita yrittäjiä nimellä brahmiinit. Brahmiinien hallussa olivat sinfoniaseurat ja museoiden johtokunnat, jotka muodostivat kuitenkin usein eri piirin kuin politiikan johtohahmot.

Kun tämä järjestelmä asettui markkinapaikkojen ulkopuolelle, tuli mahdolliseksi hallinnoida kulttuuria. Näitä instituutioita johtivat todelliset yleisön hyvän vartijat. Kulttuuripiirit olivat kiistämättä monella tapaa myös hyvin demokraattisia: konsertteihin ja esityssalien parvekkeille saattoivat tulla naiset, opiskelijat ja muut, jotka eivät olleet tavallisia kulttuuripalvelujen maksavia tilaajia.

Mutta saiko työväenluokka osallistua? Brahmiinien avaramielisyys ylsi vain niihin, joiden voitiin olettaa omaksuneen oikeat käytöstavat ja jotka myös saivat korvaamattoman arvokkaan oppitunnin - he oppivat käyttäytymään, sanalla sanoen he siis kulturoituivat - samanlaisiksi kuin brahmiinit. Ja brahmiinit eivät koskaan tehneet populaarikulttuuria.

Brahmiinit eivät pyrkineet monopolisoimaan kulttuuria, mutta kiinnittämällä huomiota maahanmuuttajiin. He pyrkivät kesyttämään massat, jotka uhkasivat heidän asemaansa. Eikä vain asemaa: "Kouluttautukaa ja pelastakaa itsenne ja perheenne ja meidän rahamme rahvaalta (mob)."

Oopperan suosion lasku perustuu tähän haarautumiseen ja sakralisaatioon. Ooppera ei tullut epäpopulaariksi, se tehtiin sellaiseksi.

Tässä tekemisen prosessissa, jota voidaan sanoa legitimoimiseksi, oli keskeistä se sama asia mikä kaikissa ideologisissa manöövereissä: makujen hierarkia luonnollistettiin ja saatiin näyttämään historiallisesti tavalta-millä-asiat-ovat-aina-olleet. Tällöin syntyi se illuusio, jonka mukaan korkeakulttuurin esteettiset tuotteet - ehkä artefaktit olisivat tässä parempi - oli alunperin luotu arvostettavaksi juuri sillä tavalla, millä 1800-luvun amerikkalaiset opetettiin niitä havainnoimaan: kunnioittaen, informoituna, kurinalaisella vakavuudella. Tämä makujen herarkia säilyi voimiensa tunnossa 1950-luvulle saakka.

1950-luvulla alkoi kolmas vaihe korkea- japopulaarikulttuurin välisessä suhteessa. Sitä voidaan kutsua poptaiteen ajaksi, jolloin kulttuuri desakralisoituu. Murros näyttäytyy voimakkaana kritiikkinä ja suoranaisena halventamisena toisen vaiheen hajautumisen tuloksia vastaan. Suomessa tähän suuntaan toimivat - itse asiassa samanaikaisesti - elokuvan tekijät Toivo Särkän ja Reino Helismaan yhteispelillä: Rillumarei-elokuvat toivat kriisin esille selvemmin kuin mikään muu populaarikulttuurin ilmiö.

Ilmiön on nähty esiintyvän ensimmäiseksi Britanniassa, jossa pop-ilmiön puitteissa esitetttiin paljastuksia tämän kulttuurisen binaariopposition "latautuneesta mielivaltaisuudesta". Ihmiset alkoivat näytellä uudenlaista roolia henkilökohtaisten asemien draamassa, jossa kulutustavarat olivat tärkeitä ja lopulta erottamattomia henkilökohtaisen identiteetin muodostamisessa.

Mainosten mielikuvituksellisuudesta tyli tärkeä suunnannäyttäjä. Perinteinen "hyvä maku" jäi silloin syrjään yhä useammin. Pop haastoi arvostettavan taiteen legitimaation, joka näkyi joukkoviihteessäkin distinktiona BBC:n diskriminaation ja selväpäisyyden vaatimuksen ja popin edustaman liioittelun ja toiveiden välillä. Sama näkyi jälkijättöisesti Suomessa esiemerkiksi Yleisradion suhtautumisessa "kevyeen musiikkiin". Samalla se osoittaa, kuinka rillumarei-kritiikki kärsi tappion kulttuurisena kamppailuna.

1900-luvulta lähtien on yhä useammin esiintynyt uusi vaatimus. Nyt populaarikulttuuri esittää vaatimuksia tullakseen luokitelluksi legitimoiduksi kulttuuriksi. Esimerkkejä riittää Suomestakin. Viihteen tekijöistä tuli viihdetaiteilijoita, he saivat taiteilijaeläkkeitä. Populaarikultturi saa vientitukea - tosin siitä tehdään ennen muuta vientituote.

Kun poptaiteen aikakaudella taideakatemiat käyneet veivät populaari-ikonografiaksi luodut teoksensa arvostettuihin taidemuseoihin, uusi suuntaus oli sille käänteinen: nyt high-pop tuo isolla koolla kirjoitetun Kulttuurin joukkoviihteen pariin.

Lainausmerkit populaarikulttuurin ympäriltä katosivat viimeistään silloin, kun Oopperan Mestarit astuvat lavalle kilpailemaan tenoreillaan. Kun aiemmasta konsumerismista oli tullut kaikkien kuluttamaa, vaihtuvat kulutuskykyisimmän osan tarpeet uusiin, sofistikoituihin kohteisiin, high-pop -tuotteisiin, joita voidaan merkityksellistää varsin monimutkaisissa semioottisissa prosesseissa.

Tämä on yksi tie high-popin maailmaan. Mutta on sinne toinenkin tie. Siitä ehkä enemmän ensi kerralla.