Ovatko talvisodan katsaukset propagandistisia?

Talvisota on ollut suomalaisille kansakuntaa yhtenäistävä ja ylentävä tapahtumasarja. Talvisodan kotimaisesta tai jos niikseen tulee, ulkomaisestakaan kuvasta ei ole puuttunut myyttisiä piirteitä. Kokonaistulkinnoissa ja yleishistorioissa ei tutkimukseen perustuvia poikkeavia näkemyksiä ole juuri esitetty. Talvisodan luonne määräytyy puolustussodan kautta. Voikin kysyä, muuttuuko tämä puhtoinen käsitys, jos tarkasteluun otetaan siitä usein pois jätetty osa, sotapropaganda. Ja voiko sen yhteydessä puhua elokuvataiteesta?

Näytelmäelokuvia valmistui lyhyen talvisodan aikana vain yksi, T. J. Särkän sotilasfarssi Serenaadi sotatorvella. Sen taiteellista ja muutakin arvoa on lähinnä moitittu. "Topiaksen komediahölmöilyyn perustuvasta sotilasfarssista ei saata ylpeillä millään tavalla," Mikael Fränti sanoi Hesarissa, "sillä teos edustaa vanhan kotimaisen filmin ikävintä ja vastenmielisintä aluskasvillisuutta. Jälkiviisaasti voi tietysti ihmetellä, miksi Särkkä ei kesällä 1939 farssia filmatessaan tajunnut mitään maailman tilanteesta. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun suomalainen elokuva sulki silmänsä ympäröivältä todellisuudelta." Muut kriitikot eivät vuonna 1983 olleet juuri armeliaampia paitsi Vaasa-lehden Markku Varjola, joka antoi arvoa sille, että elokuva yhdisti hänen sanoillaan "koeteltua kansanviisautta sympaattiseen idiotismiin", mitä kriitikko luonnehti perussuomalaisuudeksi.

Talvisodan elokuvatoimintaa johti Päämajan propagandaosastolla kapteeni R. W. Palmrooth, ehkä paremmin tunnettu Reino Hirviseppänä tai Pallena. Katsaukset alkoivat ilmestyä vasta helmikuussa 1940, eikä niitäkään ehditty tehdä kuin kahdeksan, viimeisimpänä presidentti Kallion rauhanpuhe. Kaikki elokuvat olivat lavastajana aloittaneen Hannu Lemisen työtä. Kuvasuunnittelussa aktiivisia olivat myös Tapio Piha ja Untamo Utrio, jotka vuorollaan selostivat Pallen tavoin omia tekstejään. Lemisen tekeminen sai rajat niistä ehdoista, joita puolustusvoimat ja elokuvasensuuri asettivat. Puolustusvoimien kuvaajina toimi alan ammattilaisia.

Puolustusvoimien katsausten sisällöstä voi erottaa ensinnäkin aggressiivisesti sanailevan tekstin, jossa ryssittely on yleistä. Kuva-aineistossa keskeistä on tuhokuvasto, joka saa selostuksen myötä vihaa ja uhmaa herättävän luonteen. Tarkoituksena oli vihan avulla nostattaa vastarintaa, mutta myös rohkeutta. jotta sodan puolustuksellisiin päämääriin voitaisiin uskoa ja luottaa. Esimerkiksi siviilikohteiden tulipalot ilmahyökkäysten jäljiltä ovat mukana lähes kaikissa katsauksissa nostattamassa vihaa, mutta ne painottavat myös yhteishenkeä velvollisuutena. Sotarintaman kuvissa korostuvat sotasaaliit ja sotavangit, molemmat eräänlaisina sotamenestyksen mittareina. Poliittinen johto puuttuu kuvastosta lähes kokonaan, kenraaleistakin esitellään lopulta vain kaksi. Erityisenä piirteenä voi mainita kaatuneiden venäläisten sotilaiden kuvaus, joita sijoitettiin useisiin katsauksiin uhoavin selityksin.

Jo aikalaiset kritisoivat päämajan tiukkaa sensuuria, ja arvioivat, että Suomi-Filmi onnistui omissa katsauksissa paremmin: valtion filmitarkastamo oli sallivampi kuin päämaja. Suomi-Filmin katsaukset toimitti yhtiön lyhytelokuvissa jo pitkään kunnostautunut Topo Leistelä, apunaan nuori, lähes yhtä sanavalmis Turo Kartto. Molemmat sekä kirjoittivat että selostivat. Kameramiehistä esiin nousee Uno Pihlström.

Suomi-Filmin selostuksen propagandateemat olivat samoja kuin Puolustusvoimien katsauksissa. Tyypillisiä kuvastoja ovat siviilituhot, sotasaaliskuva ja rasistisesti uhoava ja uhitteleva vastarinta kuolleiden vihollisen kuvineen. Tärkein ero on siinä, että Su-Fi:n katsauksiin sisällytettiin myös perinteistä uutisaineistoa taiteesta kotimaisiin tapahtumiin. Sodan lopussa poliittinen johto sai puheenvuoron ulkoministeri Väinö Tannerin ja presidentti Kyösti Kallion rauhanpuheiden myötä.

Suomi-Filmin vahva asema talvisodan propagandassa perustui valmistautumiseen vuonna 1940 peruttujen Helsingin olympiakisojen kuvauksiin. Suomi-Filmin rakentama verkosto siirtyi ulkomaanpropagandan käyttöön yhteistuumin. Kaikki kotimaisin voimin kuvattu elokuva-aineisto lähetettiin Ruotsiin, jossa Finlandia Uutistoimiston sinne lähettämä elokuvaaja Heikki Aho kokosi niistä katsauspaketteja kansainväliseen levitykseen. Uhraus oli aikamoinen, sillä Aho & Soldan ei sodan kestäessä omia katsauksiaan valmistanut. Kansainvälinen levitys onnistui hyvin, sillä maailmanlaajuisesti toiminut Svensk Filmindustri antoi omankin verkostonsa suomalaisten käyttöön. Heitä ei ole siitä taidettu koskaan kiittää kuten ei Heikki Ahoakaan. Suomi-Filmin johto kyllä omilla saavutuksillaan ylpeili.

Suomi-Filmi julkaisi sodan kestäessä neljä voimakkaasti propagandistista, Valentin Vaalan leikkaamaa Suomi-Filmin sotilaspilaa. Ensimmäisessä pilassa laulaja Matti Jurva esittää kuplettimestari Tatu Pekkarisen sanoituksia. Sanomalehtien uutisia lukeva Jurva letkauttelee ilkeän Iivanan tyhmyydestä ja lupaa tälle korkeintaan hautapaikan verran maata Suomesta. Vastaavia huumoriksi tarkoitettuja asetelmia löytyy toki myös katsausten selostuksista. Elokuvan piloja kuvitettiin Suomi-Filmin uutiskuvien sotakuvilla, mikä todistaa, että journalismille ja propagandalle ei eroa tehty lainkaan. Keskeinen Jurvan laulu on lavastetun talvisen korsun edessä laulama Niet Molotoff, jossa Jurva toistelee mieskuoron vahvistamana "valehtelit enemmän kuin itse Bobrikoff". Laulua säestävät uutiskuvat venäläisistä sotavangeista. Stalinin henkilöön ei sentään uskallettu puuttua, mutta ulkoministeri Molotov oli jo vapaata riistaa.

Toinen sotilaspila kaupungista sodan keskellä tuo näkyväksi propagandistien toivoman käyttäytymismallin: kansalaisten aktiivisen vartiointitoiminnan taloryhmissä, pimennyssäännökset ja hamstrauksen vahvistamisen. Kolmannen sotilaspilan pääteemana on huhuntorjunta ja juoruamisen sekä sen kautta vakoilun vastustaminen. Laulun mimiikalla höystetty propaganda viittaa vihollisen ainaisen nälkään ja Iivanan tyhmyyteen. Viimeisessä pilapalassa hyökättiin Neuvostoliiton asettamaa Terijoen hallitusta ja sen pääministeriä Otto-Ville Kuusista vastaan. Elokuvan kuvitellun propagandaradiolähetyksen pääpiru on kuitenkin Neuvostoliiton Suomen-vastaisen radiopropagandan pääjuontaja Teuvan Tiltu. Radiopropagandan sanoma arvioitiin niin vaaralliseksi, että hänen naurunalaistamisensa oli välttämätöntä. Kulissien keskelle tuotiin myös Ruotsin vallan aikaisissa karoliinilaispuvuissa juopottelevia ja loputtoman tyhmiä Terijoen hallituksen jäseniä.

Kaiken tämän jälkeen voi kysyä, mitä jää käteen? Kaikki talvisodan äänet rauhanpuheita lukuun ottamatta ovat studiotuotantoa, eivät alkuperäisistä yhteyksistään. Sodan olosuhteet pakkasineen ja pimeine talvisine päivineen eivät juuri antaneet mahdollisuuksia vaatimattomasti varustautuneille kameramiehille, vaikka nämä olivatkin kokeneita kameran käytössä. Säilyneestä kuvausmateriaalista voi havaita, että edellä mainittuja propagandateemoja noudatettiin kuvaustoiminnassa ja sen lavastamisessa varsin uskollisesti. Sensuuri piti huolen poikkeamista.

Käsitys sodan estetiikasta on viime vuosina muuttunut sotajournalismin muuttumisen vuoksi. Satelliitti- ja muun tiedustelutoiminnan ohella sensuurikäytännöt, kuvauskiellot ja kuvaustoiminnan ohjailu ovat saaneet kokonaan uusia piirteitä. Kansainvälisesti tarkastellen myös jo menneiden sotien kuvaaminen on uudistunut. On syntynyt sodan estetiikka, joka näytelmäelokuvissa ja toimintakohtauksissa hakee paljon käytännön tilanteiden kuvausten rosoisuudesta ja tosiasiallisesta epäselvyydestä. Näkymän rajoitteet, eri optiikat, tilanteen nopeuden huomioon ottaminen ovat muuttaneet myös historiallisten dokumenttien kuvamaailmaa: esimerkiksi toista maailmansotaa dokumentit esittävät usein fragmentaarista ja epäselvää kuvamateriaalia tunnelman luojana tavalla, jolla ei välttämättä ole juurikaan yhteyttä esitettävään asiaan. Kuvan objektiivisuudesta on luovuttu ihanteena: tämä avaa varsin laajat näköalat kaikenlaisen materiaalin käyttämiselle dokumentaarisissa yhteyksissä. Faktuaalinen kuva saa rinnalleen täydentävän dokudraaman, joskus dokumentaarisesta genreluonnehdinnasta huolimatta myös täysin fiktiivisen maailman. Vaikka nämä ratkaisut eivät ole ongelmattomia – monet haluaisivat pitää kiinni dokumentaarisen esittämisen totuudellisista pyrinnöistä – se myös luo mahdollisuuksia. Propaganda voidaan esimerkiksi riisua omaan aikaansa sidotusta propagandasta, vaikka täysin ideologiattomaksi propagandan valikoimat kuvat eivät tule, vaikka käytössä olisi julkaisematta jätettyä aineistoa.

Yritimme tätä tutkijakollegani Ilkka Kippolan kanssa, kun viime syksynä toimme valkokankaalle elokuva-arkiston Orion-teatterissa kompilaatioelokuvan Sota 1939–1940. Se perustui keskeisiltä osin tuolloin lähes täysin julkaisemattomalle talvisodan aineistolle. Sensuurisyistä julkaisematta jätetyt kuvat liittyivät useimmiten kolmeen asiaan. Sensuuri leikkasi usein kuvia siviilituhoista, joiden tarkkuutta ja laajuutta ei haluttu tehdä julkiseksi. Myös vihollissotilaiden ruumiiden esittämistä rajoitettiin ja omien sotilaiden ruumiskuvia ei sallittu lainkaan. Sotavankikuvia otettiin runsaasti, mutta esitettiin vähän – ja tekee mieli sanoa silloinkin huonosti. Sodan päättymisen jälkeisiä kuvia sotavangeista ja heidän parantuneesta kohtelustaan sekä heidän palautuksestaan ei julkaistu, eivätkä myöskään evakkokuvat sittemmin luovutetuilta alueilta ole saaneet vielä paljon julkisuutta elokuvamme kertaesitystä lukuun ottamatta. Pariin dokumenttiin niitä on esityksemme jälkeen ehtinyt, Jörn Donnerin Mannerheim-sarjan lisäksi näitä kuvia löytyy Elina Kivihalmeen juuri teattereihin tulleessa Tuntematon emäntä -dokumentissa.

Esitelmä Suomalaisella Klubilla 15.3.2011

Elokuvia ja esiintymisiä

Pistäydymme kollega Ilkka Kippolan kanssa tänään Kultakuumeessa puhumassa talvisodan elokuvattuun materiaaliin perustuvasta kooste-elokuvastamme Sota 1939-1940. YleRadio1, alkaen klo 15.15.

Itse elokuva on sitten nähtävillä Kansallisen audiovisuaalisen arkiston ohjelmassa tänään keskiviikkona Orionissa (Eerikinkatu 15, Helsinki) alkaen kello 17.00. Arkisto perii näytöksestä viisi euroa, klubikorttilaiset pääsevät neljällä. Tervetuloa! Ja kavereita ei jätetä vaan tuodaan mukana näytökseen.

Lippuja saa ennakkoonkin Kavan verkkokaupasta klikkaamalla tästä.

Vichyn Ranskaa ja Suomea elokuvina ja seminaarissa

Vichyn Ranskaa elokuvina ja seminaarissa elokuvateatteri Orionissa, (Eerikinkatu 15, Helsinki) 25.-27.10.

Sodan kuvat Ranskassa ja Suomessa ovat aiheina elokuvateatteri Orionissa 25.-27.10. Vichyn hallituksen propagandafilmejä ja vastarintaliikkeen samanaikaista aineistoa esitellään Orionissa kahdessa näytöksessä sekä seminaarissa ma 25.10., jossa asiantuntijavieraana arkistopäällikkö, fil.lis. Eric Le Roy ja professori Henrik Meinander. Lisäksi kotimaiseen filmiaineistoon tutustutaan erikoisnäytöksessä ke 27.10.

Maanantaina 25.10. klo 15 alkavassa Vichy-seminaarissa arkistopäällikkö Eric Le Roy puhuu Ranskan elokuva-arkistojen kokemusten perusteella otsikolla Historiaa elokuvallisesti (tulkkaus ranskasta suomeen). Professori Henrik Meinander jatkaa Suomen kokemuksista esitelmällään Images and Commemorations of Finland in War, 1939–1945. Valtiotieteiden tohtori Jari Sedergren esittää seminaarissa puheenvuoron aiheesta Kuinka arkistofilmit muuttavat näkemyksiämme ja tietoamme historiasta, vai muuttavatko ne?

Eric Le Roy esittelee Orionissa myös Vichyn hallituksen aikaiseen Ranskaan liittyvät harvinaiset dokumenttiohjelmat maanantaina 25.10. klo 18.00 (Vichyn Ranska I) ja tiistaina 26.10. klo 17.00 (Vichyn Ranska II).

Maanantain elokuvaohjelmassa Vichyn Ranska I nähdään propagandafilmejä vuosilta 1940–1944. Aloituksena on henkilökuva marsalkka Pétainista. Ranskalaisten työläisten elämästä Saksassa maalaillaan ruusuisia kuvia – jotka tosin aikoinaan herättivät hillitöntä naurua elokuvateattereiden katsomoissa. Ja vastarintaliikkeestä tehdään terrorismin tyyssija.

Tiistain elokuvaohjelmassa Vichyn Ranska II on kooste vastarintaliikkeen filmeistä. Aloituksena on tehokas elokuva Paroles d’honneur (1940), joka paljastaa Hitlerin valtaannousun asteittaiset mekanismit. Muut elokuvat kuvaavat vastarintaliikkeen toimintaa eri puolilla Ranskan silloista imperiumia, mm. Afrikan mantereella, sekä marsalkka Juinin joukkoja Italiassa 1943–1944.

Keskiviikkona 27.10. klo 17.00 Orionissa esitetään KAVAn tutkijoiden Ilkka Kippolan ja Jari Sedergrenin talvisodan arkistoelokuvaan täysin perustuva kooste-elokuva Sota 1939–1940. Tekijöiden mukaan talvisodan kuvat muodostavat ehkä kliseisimmän sarjan Suomen elokuvallisessa historiassa. Samat kuvat ovat toistuneet kymmenissä talvisodan dokumenteissa, usein vielä aika tarkoin siinä samassa järjestyksessä kuin mihin Risto Orko ne jo vuonna 1940 sovitti.

Kippolan ja Sedergrenin mukaan kliseisten, ikuisesti samoina toistuvien kuvien myötä käsitys sodastakin muodostuu kliseiseksi. Nyt valkokankaalle vyöryvissä, aiemmin pääosin käyttämättömissä kuvissa ei näy talvisodan myyttejä, ei sankareita, ei ihanteellisuutta eikä mitään päähän tuputettavaa, ellei ajatuksia sodan hirmuisuuksista voi sellaiseksi laskea. Vuosikymmenten jälkeen uudelleen löydetyt kuvat pohjustavat uutta, propagandasta vapaata näkökulmaa sotaan: esillä ovat sodan perustelut (tuho), voitonmerkit (saalis), seuraukset (kuolema) ja ihmiskohtalot (evakot, sotavangit). Kuvia säestää Ari Taskisen ja Mattijuhani Koposen vaikuttava, koskettava ja uusia ajatuksia luova musiikki.

Arkistopäällikkö Eric Le Roy:

”Sodan kuvat Ranskassa ja Suomessa” -seminaarin asiantuntijaksi saapuva fil.lis. Eric Le Roy on arkistopäällikkö Ranskan suurimmassa elokuva-arkistossa (Archives françaises du film/CNC). Le Roy on myös kansainvälisen elokuva-arkistojen liiton (FIAF) varapuheenjohtaja ja ranskalaisen elokuvatutkimuksen yhdistyksen (AFRHC) hallituksen jäsen.

Eric Le Roy on tehnyt lukuisia teoksia ranskalaisesta elokuvasta, ja hän kirjoittaa säännöllisesti artikkeleita elokuvahistoriallisiin julkaisuihin. Hän on osallistunut useiden ranskalaisten elokuvien restaurointeihin sekä koonnut merkittäviä elokuvaohjelmia eri elokuva-arkistoille ja festivaaleille. Le Roy on perehtynyt myös valokuvan historiaan, kuratoinut useita näyttelyitä ja tehnyt mm. monografian valokuvaaja Denise Bellonista (La Martinière 2004).


AIKATAULU
MA 25.10.
15-18 Sodan kuvat Ranskassa ja Suomessa
seminaari, vapaa pääsy.
18.00 Vichyn Ranska 1
TI 26.10.
17.00 Vichyn Ranska 2
18.45 Jean-Pierre Melville:
TUNTEMATTOMAT SANKARIT
(L'Armée des ombres)
restauroitu, pitkä versio (AFF/CNC)
KE 27.10.
17.00 Sota 1939–1940

Elokuvateatteri Orion, Eerikinkatu 15, Hki.
Liput 5 €/4 €/2 € - myös verkkokaupasta www.kava.fi

Haastattelu- ja kuvapyynnöt:
Kirsi Raitaranta gsm 045-6577381, kirsi.raitaranta@kava.fi

Sota 1939-1940

Keskiviikkona 27.10.2010 alkaen klo 17.00 Orionissa (Eerikinkatu 15, Helsinki) esitetään Kansallisen audiovisuaalisen arkiston tutkijoiden Ilkka Kippolan ja Jari Sedergren täysin talvisodan arkistoelokuvaan perustuva kooste-elokuva Sota 1939–1940.

Tekijöiden mukaan talvisodan kuvat muodostavat ehkä kliseisimmän sarjan Suomen elokuvallisessa historiassa. Samat kuvat ovat toistuneet kymmenissä talvisodan dokumenteissa, usein vielä aika tarkoin siinä samassa järjestyksessä kuin mihin Risto Orko ne jo vuonna 1940 sovitti.

Kippolan ja Sedergrenin mukaan kliseisten, ikuisesti samoina toistuvien kuvien myötä käsitys sodastakin muodostuu kliseiseksi.

Nyt valkokankaalle vyöryvissä, aiemmin pääosin käyttämättömissä kuvissa ei näy talvisodan myyttejä, ei sankareita, ei ihanteellisuutta eikä mitään päähän tuputettavaa, ellei ajatuksia sodan hirmuisuuksista voi sellaiseksi laskea.

Vuosikymmenten jälkeen uudelleen löydetyt kuvat pohjustavat uutta, propagandasta vapaata näkökulmaa sotaan: esillä ovat sodan perustelut (tuho), voitonmerkit (saalis), seuraukset (kuolema) ja ihmiskohtalot (evakot, sotavangit). Kuvia säestää Ari Taskisen ja Mattijuhani Koposen vaikuttava, koskettava ja uusia ajatuksia luova musiikki.

Esitys on osa arkiston tämän syksyn Vichy-teemaa.

Talvi- ja jatkosodan katsausten propaganda

Talvisota ymmärretään useimmiten kansakuntaa yhtenäistävänä ja ylentävänä, lähes myyttisenä tapahtumasarjana. Kokonaistulkinnoissa ei poikkeavia näkemyksiä ole juuri esitetty. Talvisodan luonne määrittyy puolustussodan kautta, ja ajatus "puhtain kilvin" käydystä taistelusta on laajentunut yleiseksi käsitykseksi myös jatkosodasta. Muuttuuko käsitys, jos tarkastellaan sotien elokuvapropagandaa?

Tänään otsikkona on Talvi- ja jatkosodan katsausten propaganda. Katsauksilla tarkoitan ennen muuta talvisodan Puolustusvoimain uutiskatsauksia ja jatkosodan Puolustusvoimain katsauksia. Ne olivat valtiollisia, virallisia sotakatsauksia. Luonnehdin tämän lisäksi talvisodan yhteydessä myös Suomi-Filmin katsauksia.

Puolustusvoimain elokuvaustoimintaa talvisodassa johti Päämajan propagandaosastolla kapteeni R. W. Palmroth alias Reino Hirviseppä alias "Palle". Tärkeimmät avustajat olivat Tapio Piha ja Untamo Utrio. Sodan tapahtumista helmikuusta maaliskuun puoliväliin 1940 ilmestyi 8 katsausta, kaikki Hannu Lemisen leikkaamina. Lemisen tekemistä rajoitti päämajan tiukka sotilaallinen sensuuri. Suomi-Filmin sanottiin onnistuneen paremmin, koska valtion filmitarkastamo oli päämajaa sallivampi.

Katsausten keskeiset kuvat rakentuvat sodan tuhon ympärille. Uhoavan ja aggressiivisen selostuksen tarkoituksena oli nostattaa katsojissa yksimielisen vastarinnan henki ja luoda sen avulla uskoa omiin mahdollisuuksiin. Rintaman kuvissa taas korostuvat sotasaaliit ja sotavangit, eräänlaiset sotamenestyksen mittarit. Erityisenä piirteenä voi mainita kuvat jäätyneistä venäläisistä sotilaista, joita sijoitettiin useisiin katsauksiin, myös tähän viidenteen katsaukseen helmikuun lopulta 1940.

Suomi-Filmin vahva asema talvisodan propagandassa perustui siihen, että Helsingin 1940 olympiakisoihin rakennettu verkosto siirtyi mutkattomasti ulkomaanpropagandan käyttöön. Kaikki suomalainen kuva-aineisto toimitettiin Ruotsiin, jossa tukena olivat Svensk Filmindustri ja sen kansainväliset yhteydet. Kuvapaketit maailmalle kokosi Finlandia Uutistoimiston Tukholmaan jo lokakuussa lähettämä Heikki Aho. Aho & Soldanin omat Suomi-katsaukset, jotka ovat kadonneet, eivät ilmestyneet sodan aikana.

Syyskuussa 1939 aloitettujen Suomi-Filmin Uutiskatsauksien lähtömateriaali muuntui sodan lopulla 15-osaiseksi, kerralla tarkastetuksi välitekstilliseksi katsaussarjaksi, joka sai nimen Kuvia sota- ja kotirintamalta. Tekijöinä kunnostautuivat Topo Leistelä ja Turo Kartto. Katsausten propagandateemat ovat käytännössä samat kuin Puolustusvoimain uutiskatsauksissa. Tyypillisiä ovat siviilituhot, sotasaaliskuvat, sotavangit ja kuolleet viholliset. Tärkein ero on se, että Suomi-Filmin katsauksiin sisällytettiin myös perinteistä uutisaineistoa taiteesta kotimaisiin poliittisiin tapahtumiin.

Talvisodan propagandan luonnetta avaavat hyvin neljä Valentin Vaalan leikkaamaa Suomi-Filmin sotilaspilaa. Vuoden 1940 kevään filmejä työstivät erityisesti sketsiviihteen mestarit, laulaja Matti Jurva ja kuplettimestari Tatu Pekkarinen.. Huumori, joita kuvitettiin yhtiön katsausten otoksilla, oli raakaa. Ensimmäisessä pilassa Jurva letkauttelee ilkeän Iivanan tyhmyydestä ja lupaa tälle korkeintaan hautapaikan verran maata Suomesta. Vastaavia asetelmia löytyy myös puolustusvoimain uutiskatsauksista. Niet Molotoff-kappaleessa Jurva toistelee mieskuoron vahvistamana "valehtelit enemmän kuin itse Bobrikoff". Laulua säestävät uutiskuvat venäläisistä sotavangeista. Stalinin henkilöön ei propagandassa uskallettu puuttua, mutta ulkoministeri Molotov oli jo vapaata riistaa propagandan muokattaessa mielikuvia.

Toinen sotilaspila kaupungista sodan keskellä tuo näkyväksi propagandistien tavoitteleman oikean käyttäytymismallin: kansalaisten, miesten ja naisten aktiivisen vartiotoiminnan taloryhmissä, pimennyssäännökset ja hamstrauksen vastustamisen. Kolmas sotilaspila varoitti naisia juoruamisesta ja huhujen levittämisestä, sillä ne edistävät vakoilua. Viimeinen pilapala vastusti Otto-Ville Kuusisen johtamaa Terijoen hallitusta. Kuvitellun propagandaradiolähetyksen pääpiru ei kuitenkaan ole pääministeri, vaan Petroiskoin radion naisjuontaja Teuvan Tiltu, jonka radiopropaganda arvioitiin niin vaaralliseksi, että hänen naurunalaistamisensa oli välttämätöntä. Pahvikulissien keskellä tepastelevat myös Ruotsin vallan aikaisissa karoliinilaispuvuissa muiden venäläisten tapaan juopottelevat, loputtoman tyhmät Terijoen hallituksen jäsenet.

Jatkosodan alun "hyökkäysvaihe" esiteltiin Puolustusvoimain katsauksissa tuttua uutiskatsausta muistuttavana propagandistisena "reportaasina". 88 katsauksesta niitä oli 36 eli neljä kymmenestä. Yleisin otsikko "jälleen meidän" viittaa moniin valtausoperaatioihin.

Katsausten uudistettu muoto oli Hannu Lemisen, joka jalosti Suomeen saksalaismallisen uutiskatsauksen. Aiheissa vuorottelivat toisiaan tukien taistelutoimintaa korostava "eteenpäin"-dynamiikka ja muut sotilaalliset aiheet. Kuva-aineisto toimitettiin vaihtomateriaalina Saksaan. Muita vientimaita olivat Ruotsi ja Yhdysvallat, jonne vietiin kaksi, tarkoin saksalaiskuvista puhdistettua versiota .

Lemisen ohje Päämajan TK-kuvaajille oli tihentää ottoja ja käyttää vaihtelevia kamerakulmia. Postikorttiasetelmien sijaan tarvittiin dokumentaarista ilmaisua. Siinä auttoivat asiaan pureutuvat "puolikuvat" ja "lähikuvat". Katsausten teksteistä usein vastanneet Turo Kartto ja Topo Leistelä olivat peittelemättä voitontahtoisia ja valloitushenkisiä. Selostustekstit yhdistivät sotaisaa poikakirjahuumoria ja isänmaallista paatosta Runebergin hengessä. Vihollista vastaan suuntautuessaan ne saivat rasistisia ja ihmisarvoa mitätöiviä piirteitä.

Sodan alussa painottui politiikan johdon yksimielisyys. Presidentti Ryti ja sotamarsalkka Mannerheim kohtasivat neljännessä katsauksessa Valtion tiedotuslaitoksen apulaisjohtaja Lauri Puntilan määräyksestä. Muut poliitikot olivat kuvissa vain harvoin, lähinnä juhlatilaisuuksissa. Katsaukset olivat korostetusti Puolustusvoimien, eivät valtiojohdon. Katsausten linja oli Mannerheimin miekantuppikäskyn sanelema: sodan päämäärien ulottuvuudet Itä-Karjalassa, Vienassa ja Aunuksessa ylittivät Valtion tiedotuslaitoksen ja hallituksen varovaisemman linjan.

Alussa korostettu aseveljeys saksalaisten kanssa katoaa katsauksista yllättävän aikaisin, käytännössä lokakuun lopussa 1941. Poikkeus oli kesäkuussa 1942 filmattu Adolf Hitlerin vierailu Suomessa, joka johti Mannerheimin vastavierailuun Saksassa. Ensimmäisestä katsauksesta armeija poisti alkuosan, joka seurasi Mannerheimin uraa sisällissodasta lähtien. Jälkimmäinen katsaus poistettiin teattereista viikon kuluttua vierailun Saksassa esitettyjen tulkintojen vuoksi.

Kun hyökkäys vuoden 1941 lopulla laantui ja asemasota alkoi, reportaasikatsaukset korvattiin teemakatsauksilla. Niitä valmistui 52, eli lähes kuusi kymmenestä. Teeman muodostivat tyypillisesti joko kuvaukset armeijan eri aselajeista tai sodan tukitoiminnoista. Esimerkiksi automiehet, kenttälääkintä ja hevosten ja porojen käyttö sodassa saivat omat katsauksensa. Selostusta höysti vihollisen rasistinen pilkkaaminen ja bolshevismin vastustaminen. Sen rinnalla eli usein myyttinen puhe suomalaisen soturin erinomaisuudesta, esimerkiksi karskin soturin erämies- ja sissihengestä.

Asemasodassa vallatun alueen olosuhteiden ja väestön kuvaus muistutti päällisin puolin perinteistä dokumentaaria. Mutta esimerkiksi sotavankiaiheet käyvät vastoin neuvostopropagandaa, joka moitti suomalaisten sotavankioloja. Mieluusti ne esittelevät myös bolsevistisen järjestelmän kurjuutta, joka ulottui "alkuasukkaisiin", kuten eräskin katsaus sanoo. Useat katsaukset toistavat, että bolsevistinen järjestelmä oli jättänyt heihin leimansa, ja alueen väestö piti suomalaistaa. Itä-Karjala -teema katoaa katsauksista kesällä 1942.

Selvimmin dokumentaarisia teemakatsauksia olivat kansatieteelliset aiheet, esimerkiksi hylkeenpyynnistä valmistui kaksi katsausta. Myös Aho & Soldanin valmistama Elämä alkaa taas Karjalassa, joka kuvasi sotilashallinnon organisoimaa jälleenasutusta ja -rakentamista vallatulla alueella, oli dokumentaarinen. Se keskittyi vihollisen negatiivisen käsittelyn sijaan omiin saavutuksiin. Sen sijaan musiikillinen asemiesilta Messukeskuksessa oli niin epäsotilaallinen, että Mannerheim kielsi vastaavat yritelmät jatkossa.

Sodan lopussa selostustekstit korostivat velvollisuutta uhrauksen muodossa. Suomalaisten ominaisuudeksi ajettiin peräänantamattomuutta. Ajatus sodan tappiosta kyti, mutta jatkuvuus kansakunnasta vaati uskoa tulevaisuuteen.

Uusien katsausten valmistus keskeytyi jo elokuussa 1944, kuukausi ennen välirauhaa. Sodan katsaukset varastoitiin, eikä julkisia esityksiä sallittu vuosikymmeniin. Varsin perinteisen uutiskatsauksen, negatiivisuutta välttelevän Finlandia-katsauksen perustaminen keväällä 1943 onkin nähtävä siinä valossa, että valtiovalta halusi varmistaa itselleen tiedotuskanavan myös rauhan tultua.

Syy sodan kuvien sensuuriin oli ulkopolitiikassa. Sotapropagandan rasistinen, puna-armeijaa loukkaava ja neuvostojärjestelmää halveksima sanova oli ristiriidassa uuden ulkopoliittisen ajattelun kanssa.

Mutta käytännössä sensuuri painoi samalla pois sotapropagandan luonteen ja sen räikeät piirteet, jotka olivat näin poissa näkyvistä ja siten myös poissa mielistä julkisesti. Käsitys taistelusta "puhtain kilvin" sai tukea tästä sensuurin pois painamisen operaatiosta. Mutta myös ennakkoluulojen tasolla sodan propagandalla voi olla pitkäaikainen mentaalinen merkitys. Mielestäni olisikin järkevää verrata nykypäivän rasistisia ilmiöitä sodan propagandan luomiin jakoihin. Yhtymäkohtia varmasti löytyy.

Lisää talvisotaa

Unohtui mainita, että Seppo Heikkisen Talvisota-sarjassa ilmestyi osa 10, jossa minäkin mukana dosentti Martti Julkusen lisäksi pohdiskelemassa sitä, miten talvisota näkyi tiedotusvälineissä. Mutta linkkiä nappaamalla ohjelma nyt kuultavissa YLEn areenan varastoista.

EDIT: Kirjoittelin esitteitä tuoreista kotimaisista KAVAn vuodenvaihteen näytöksiin. Halukkaat voivat lukea niitä Sediksen elokuvablogista, jossa on niitä vanhempiakin aika nippu.

Talvisota 70 vuotta

Talvisodan alkamisesta on tänään 70 vuotta. Jos miettii sitä, miten päivä otettiin vastaan 20 vuotta ja 10 vuotta sitten, ovat tunnelmat paljon rauhallisemmat. Suurin ero on siinä, että nyt esillä ovat lotat, joiden ympärillä isänmaallista hehkutusta harrastetaan. Juhlapuheita en tietenkään ole seuraamassa. Siellähän paatoksella on retorinen sijansa.

Itse sotaa käsitellään pääosin järkevästi, historiantutkimuksen tyynestä näkökulmasta. Ohto Mannisen esitys Yle1:n aamutelevisiossa oli tästä täydellinen esitys. Mukavaa että myyttipuhe talvisodan alkamisesta yllätyksenä tuli kumotuksi. Tästä olen aikoinaan professorille puhunut pari kertaa talvisota-dvd:tä koostettaessa.

Kun koko kansalle kuukausitolkulla selitetään (mm. sotaa edeltävissä elokuvauutiskatsauksissa), että sota uhkaa, ja siihen parhaan kyvyn mukaan valmistaudutaan, on paha puhua yllätyksestä. Tyrmistys ja järkytys on oikea kokemustermi niille poliitikoille, jotka uskoivat että Neuvostoliitto bluffaa. Historiassa käy usein niin, että jokin selitys ikään kuin jymähtää päälle, siitä tulee uskon ja ideologian osoitus. Yllätyksestä puhuminen on ideologinen selitys sille, että Neuvostoliiton hyökkäys oli juuri niin barbaarinen kuin sodan propaganda sen halusi esittää.

Vastaavia selitysluutumia on paljonkin. Esimerkiksi turvallisuuskysymysten yhteydessä Jartsev-neuvottelut vuodesta 1938 lähtien unohdetaan. On selvää, että Neuvostoliitto valmistautui sotaan Suomea vastaan jo ennen Ribbentrop-sopimuksen ja sen salaisen lisäpöytäkirjan solmimista. Neuvostoliiton aloittaman talvisodan taustalla oli Leningradin turvallisuus, joka oli Jartsev-neuvottelujen ytimessä käytännön poliittisena tavoitteena. Sieltä periytyy myös Suomen hallitusten linja, taipumattomuus ja käsitys periksiantamattomuuden siunauksellisuudesta. Suomalaiset eivät olleet aivan yksimielisiä tässä suhteessa, kuten neuvottelijadiplomaattien ja esimerkiksi Mannerheimin arviot osoittavat.

Sinällään Suomen käyttäytyminen näissä neuvotteluissa oli tulosta siitä ulkopolitiikasta, joka syntyi kun reunavaltiopolitiikasta irrottiin 1920-luvun alussa. Julkisesti Suomi irtisanoutui reunavaltiopolitiikasta vuonna 1935. Uusi linjaus sai nimekseen pohjoismainen suuntaus, jota tuki 1939 syksyllä julistettu puolueettomuus. Käytännössä se tarkoitti, ettei Suomi tue Baltian maita, jos nämä joutuisivat sotaan Neuvostoliiton kanssa. Neuvostoliitolle nämä vakuutukset eivät riittäneet, sillä se halusi takuita siitä, että Suomi ei liittoutuisi Saksan kanssa Neuvostoliittoa vastaan. Tämä oli epäonnistuneiden Jartsev-neuvotteluiden sotilas- ja kansainvälispoliittinen ydin.

Maailmanvallankumouksen (originaali idea)ja Neuvostoliitossa rakennettavan yhden maan sosialismin (1935 lähtien) puitteissa Suomi oli pikkutekijä, mutta se oli lähellä Leningradia. Moskovassa puhuttiin uusista reunavaltioista (Pribaltikan käsite), joihin ei voinut luottaa. Kuten Kimmo Rentola on tätä neuvostoajattelua luonnehtinut, "ne olivat isompien palvelukseen alttiita nilkkejä ja aina valmiit tarjoamaan alueensa ja painamaan perässä jos interventio tulisi". (Platsdarm-idea, place d’armes.) Tämä ajattelu on todennäköisesti tärkein talvisotaan johtanut syy. Sota oli siis mitä suurimmassa määrin geopoliittinen.

Tämän geopoliittisen aseman suhteen Suomen ulkopolitiikka epäonnistui, sillä pohjoismainen suuntaus ei jostain syystä ollut Moskovassa uskottavaa, vaikka Suomen asema entisenä autonomisena maana (ja valtiona) oli ehkä parempi kuin muiden "Pribaltika"-maiden - tämä siis neuvostojohdon silmissä. Neuvostoliitossa seurattiin tarkkaan Pribaltika-maiden keskinäisiä suhteita ja yritettiin löytää niiden käyttäytymisestä ristiriitaisuuksia. Sotilaallisesti Suomen ja Viron yhteistyö (lue: Jari Leskisen teokset) oli varsin kiinnostavaa, eikä sopinut reunavaltiopolitiikasta irtautumiseen.

Suomi ei onnistunut vakuuttamaan Neuvostoliittoa siitä, että se ei olisi yksi (uusista) reunavaltiosta, vaikka sen vaikutelman Suomi (viisasta kyllä) selvästi halusi antaa julkisuudessa (vaikkakaan ei esimerkiksi sotilaspoliittisesti).

Vastaava analyysi oli Moskovassa käynnissä tutkittaessa Pribaltika-maiden suhteita suurvaltoihin - Erkon suhteet Yhdysvaltoihin ja Rytin ja Mannerheimin brittisuhteet ovat tietysti tässä suhteessa kiinnostavia. Tämä liittyi tietysti suoraan "nilkki"-asteen arviointiin. ("Nilkki" sopii hyvin verrattavaksi esim. läntiseen "roistovaltion" käsitteeseen). Kun sotien jälkeen puhuttiin "luottamuksesta" ja sen välttämättömyydestä, tarkoittivat aikalaiset juuri näitä arvioita.

Moskovassa myös Pribaltika-maiden sisäisten poliittisten muutosten avaamia mahdollisuuksia seurattiin tarkoin. Kuten arkistotutkimukset ovat osoittaneet, tämä analyysi oli usein pätevämpää kuin mitä julkisuudessa esitettiin. Propagandan yksiulotteisuus ei vastannut hallinnon todellista tietotasoa Moskovassa. Tämä panee epäilemään myös tätä uskoa siitä, että Suomen tilanne olisi todellisuudessa analysoitu kypsäksi vallankumoukseen: ts. uskomusta siitä, että Suomen työläiset olisivat 1918-hengessä liittoutuneet hyökkäävän puna-armeijan (tai Suomen kansanarmeijan) kanssa. Suomen uskottiin yksinkertaisesti kaatuvan vähemmälläkin sotilaallisella voimalla. Suomen puolustus oli lujempi kuin Moskovassa arveltiin.

Kun vielä puhutaan siitä, että hyökkäävä puna-armeija olisi menettänyt uskoaan nähdessään Suomen maaseudun hyvän tilan vastoin propagandan sanomaa köyhyydestä ja kurjuudesta, kyse lienee jälkiselityksestä. Yleensä hyökkäyksessä vastaan tulleet rikkaudet innostavat ryöväämään niitä ja horisontissa siintäviä kulta-arkkuja kahta innokkaammin.

Talvisodan katsaukset -dvd ilmestyy

Yhteistyötä tehneet Finnkino Oy julkaisee Suomen elokuva-arkiston kokoaman dvd:n Talvisodan katsaukset periaatteessa huomenna. Saimme eilen arkistoon pikalähetyksenä kyseistä dvd:tä peräti kaksi kappaletta, tosin ilman kansia, koskapa Saksassa lakkoillaan ja toimitukset ovat viivästyneet.

Tänään käyn levyn kanssa vierailulla Suomalaisen klubin klubi-illassa, jossa aiheesta puhuvat aineiston koonneen toimikunnan jäsenet sotahistorian professori Ohto Manninen Maanpuolustuskorkeakoulusta ja fil.maist. Kauko Rumpunen Kansallisarkistosta.

Toimikuntaan kuuluin minäkin, joten ehkä pari sanaa sanon itsekin. Nythän on niinkin, että jos dvd ilmestyy huomenna, sitä voidaan pitää myös syntymäpäivälahjanani, kun kerran samalle päivälle sattuu.

Isoimman työn aineiston parissa käytännössä tekivät arkistonhoitaja Tommi Partanen ja tutkija Ilkka Kippola SEA:sta.

Toimikunnan jäsenet osallistuivat dvd:n tekoon myös asiantuntijoina levyllä extrana julkaistavassa dokumenttihaastattelussa. Kyse on lähdejulkaisusta - elokuvat ovat mukana sekä kuvansa että äänensä perusteella niin alkuperäisinä kuin vain mahdollista. Vain ruotsin- ja osin suomenkielinen tekstitys on nykyaikaa.

Tutkimuksellista tekstiä katsauksista on odotettavissa ensi vuonna, kun Kippolan ja minun yhdessä kirjoittama teos lyhyt- ja dokumenttielokuvan historiasta Suomessa toivottavasti saadaan julki.

"Syksyllä 1939 Suomi valmistautui järjestämään vuoden 1940 olympialaisia. Mutta unelma urheilevan nuorison juhlasta särkyi suursodan uhkakuvien edessä. Kansallinen lehdistö keskitti voimansa henkiseen maanpuolustukseen, ja kamerat valjastettiin kuvaamaan urheilukenttien sijasta sotatantereita. Elokuvien alkukuvina esitetyt uutiskatsaukset muodostivat peilin, josta taisteleva kansakunta saattoi nähdä itsensä ja samastua talvisodan sankaritarinaan. Alkuperäiset talvisodan uutiskatsaukset nähdään nyt ensimmäistä kertaa sodan valkokangasesitysten jälkeen.

Mukana ovat kaikki kymmenen talvisodan aikaista Puolustusvoimien uutiskatsausta ja yhdeksän Suomi-Filmin uutiskuvaa vuodelta 1939. Oman lisänsä antavat 15 muuta teattereissa esitettyä alkukuvaa, mm. neljä hersyvää sotilaspilaa, kaksi ulkomaista uutisfilmiä sekä nostalginen Vanha Viipurimme kommenttiraidalla varustettuna. Talvisodan filmit ja faktat valottaa tapahtumien ja elokuvien taustoja asiantuntijoiden sanoin ja sodan autenttisin kuvin. Talvisodan ainutlaatuisiin filmeihin sisältyy yhteensä yli 5 1/2 tuntia kansakunnan kohtalon koskettavaa historiaa."

Porataan, ei porata

Poraus jatkuu työpaikalla läpikuultamattomalla voimalla aivojen keskelle. Sitä säestää terhakka naputus vasaralla. Työmies on kuulosuojaimensa ansainnut.

Kollega huudattaa omaa värkkiään, koska talvisota-DVD on näemmä vähitellen totta. Hyvältä näyttää, vaikka täydellisyys on näissä asioissa aina kaukana. Mutta ei ainakaan sitä taida tarvita porata ääneen.

Kahdelle levylle nämä tämänkertaiset sotakatsaukset ja ekstrat mahtuivat ja markkinoille niitä pusketaan varmaankin itsenäisyyspäivän tienoilla. Enkä minä mistään markkinoinnista tiedä, enkä siis päivästäkään. Kerron sitten kun kerrotaan. Mutta että totta on ja porata ei tarvitse.

Matkalaskut ovat visaisia pulmia. Varsinkin kun kyse on myös valuuttakursseista. Islanti ei ole EU-maa, vaan niillä on oma raha, jonka kurssi näyttää heittelehtivän. Kaksitoista euroa olikin yhden kurssin mukaan jo neljätoista. Ota niistä selvää. Tästä voisi vähän poratakin.