Kalevan Kisojen jälkeen

Olin kolme täyttä päivää henkivakuutusyhtiö Kalevan Kisoissa. Kisoja järjestetään ruumiillisen ja taloudellisen tilan parantamiseksi, voittajat voivat kutsua itseään Suomen mestareiksi. Tärkeintä on talous, sillä urheilukentän rakentaminen on investointi, kuten talousslangiin mieltyneet urheilujohtajat mielivät nykyisin toisteisesti puhua. Mukavaa oli, varsinkin kahtena ensimmäisenä, kun katsomo oli täynnä ammattilaisia ja oli väljempää.

Suomalainen kesä toki tekee kepposensa ja sadekuurot jylisivät uudelle Mondo-pinnoitteelle säännöllisin väliajoin. Katsomon yläosan betoniseinä viilensi niin, että takki oli katsomossa tarpeen, vaikka ulkoilman tila vaihteli 18-23 lämpöasteen välillä. Ihmiset olivat varsinkin parina ensimmäisenä päivänä ystävällisiä ja jopa nauravaisia. Viereen istahtaneelta valmentajalta sai kysellä uusia valmennuksen keinoja. Viereiselle penkille meni parhaimpana päivänä kaksi kultamitalia, kun Matti Välimäen ja Sari Keskitalon valmentajaisät sattuivat siihen istahtamaan.

Ilman tila oli heikoimmillaan Leppävaaran stadionin takana. Voimakkaasti allergisoivan poltetun eläimen käry on nykyisin jokaisen ulkoilmatilaisuuden riesa. Urheilukilpailussa ravintolan tarjonnan valinta on jo omituista. Paistettu kala esti käytännössä kisaravintolassa käynnin. Vähemmän allergisoivat ruokalajit olisivat mukavampia. Tuskinpa siltä välttyivät viereisellä harjoittelukentällä olleet urheilijatkaan, joista monet ovat allergisia myös kalalle. Tupakkaa varmaankin vahditaan tiukasti, vaikka etualalle sijoitetun alkoholitarjoilun yhteydessä näemmä sai polttaa. Taaimmaiseksi viedyn VIP-teltan asiakkaat saivat maksaa 100 ylimääräistä euroa siitä, että eivät nähneet sinä päivänä kisoja. Puku päällä stadionin takana aikaansa viettivät myös yhteistyökumppaneiden edustajat. Katsomossa heitä ei näkynyt. Oli varmaan kiire. Oluen hinnasta en tiedä, mutta teltan kahvilan hinnoittelu oli kohdallaan ja kahvi hyvää - harvinaista. Pullakahvit sai kahdella ja puolella eurolla.

Kritiikkiä voi antaa myös urheilulajien sijoittelusta. A1-katsomo maksoi täyden lipun hinnan, joka ei ollut aivan vähäinen, mutta silti lajit vietiin siltä näkymättömiin. Pituus, kolmiloikka, pikajuoksujen alku- ja välieriä, seiväshypyt, joiden piti tapahtua hyvän katsomisetäisyyden päässä - se on se mistä maksetaan - mutta milloin mistäkin syystä ne vietiin muualle.

Yleensä syy oli tuulessa, joka kuitenkin vaihteli - ja kriittinen mieli kysyy onko sillä loppujen lopuksi väliä hyppäävätkö naiset vajaa kuusi metriä pituutta myötä- vai vastatuuleen. Mikä poru syntyisi, jos Madonna esiintyisikin yhtäkkiä puolet vähemmän lipuista maksaneelle C-katsomolle, ja A-katsomo jäisi täyden laskun maksaneena nuolemaan näppejään. Osaa tapahtumista sai katsoa videotaululta, osaa ei nähnyt lainkaan. Siis A1- eli pääkatsomosta.

Oman kritiikkinsä ansaitsee musiikki. Leppoisaa musiikkia oli esillä vain harvoin, rokin jyskettä enemmän, jopa häiriöksi asti. En tiedä ovatko urheilijat jo niin tottuneita, mutta olin havaitsevani esimerkiksi vähempään melutasoon siedätettyjen moniottelijoiden hyppysuoritusten pilaantuvan näillä keinotekoisilla hehkutuksilla. Myös selostaja voisi miettiä, kannattaako jo juoksuvauhtinsa aloittaneelle hyppääjälle kertoa hänen pistetilanteensa numeroin puolihuudolla. Onkohan näistä kysytty urheilijoilta? Yleisurheilussa tilanne on parempi kuin pesäpallossa, joka on (huonolla) räimemusiikilla täysin pilattu.

Nuoren seitsenottelijan Maija Mattilan kolmatta pituushyppysuoritusta säesti vauhtiradan päässä Kohtalon sinfonia. Hän oli astunut kaksi ensimmäistä hyppyä yli ja kisa oli menossa pilalle. Onneksi sävelet vaihtuivat Electric Light Orchestran Roll over Beethoveniksi ja tulos tuli. Epäonnistumisen yhteydessä se olisi ollut julma pila.

Urheilu on tietysti draamaa loukkaantumisineen, epäonnistumisineen ja tunteenpurkauksineen. Siihen nähden huomiota herätti erityisesti sävyisä, hyväkäytöksinen ja ystävällinen nuoriso, joilla näytti olevan luonteva ja arvostava suhde urheilussa mukana eläviin vanhempiinsa. Kolmen urheilulla viihdyttävän lomapäivän jälkeen on mukava aloittaa taas palkkatyöt.

Pituudella mitään väliä

SchizoBlogin Janne on kiinnittänyt huomiota televisiotuottaja, poliitikko ja reservin vänrikki Osku Pajamäen tasa-arvoehdotukseen, jonka mukaan kouluissa olisi luovuttava tyystin pituusjärjestyksen käyttämisestä erilaisissa järjestäytymistilanteissa.

Rauno Räsäsen hyväksi havaitsemalla metodilla laitan tähän Jannen blogiin kirjoittamani kommentin ja samalla pyydän anteeksi niiltä, jotka tulevat anonyymisti mainituksi.

"Pituusjonot olivat toki lyhyen elämäni aikana huonoista kokemuksista vähäisimpiä, mutta silti ikimuistoisia, olinhan paitsi varreltani viimeisten joukossa luontojaan myös nuorin, kun olin “loikannut” yhden luokan yli koulun alkuvaiheessa.

Minulta puuttui vuoden pituus- ja vähän muukin kasvu muihin verrattuna. Urheilukentällä olin aina jättiläisten keskellä.

Urheilussa piti siis pärjätä vuotta, kahta vanhempien kanssa tasaveroisesti, sillä myös arvosanat annettiin lähtökohtia sen kummemmin erottelematta - majuriopettajamme piti liikuntatuntien organisoinnissa lähtökohtana armeijaa.

Tämä kaikki ei onnistunut muuten kuin varvastamalla ja sittenkin onnistuin olemaan muita päätä pidempi vain muutamassa lajissa. Mutta niitä lajeja oppikin sitten pitämään arvossa.

Pituusjonot johtivat segregaatio-kakkoseen: joukkuelajeissa “kapteenit” saivat valita yksi kerrallaan joukkueensa jäsenet ja vasta parin kolmen viimeisen, yleensä pienimmän ja lyhimmän kohdalla tuli demokraattinen armahdus - nämä kilpaurheilun ulkopuolelle jääneet määrättiin joka toinen-periaatteella sitä ennen urheilullisin perustein muodostettuihin joukkueisiin.
Muut tietysti ymmärsivät pudistella päätään kohtalon sormen osuessa näihin lajin vähäisimpiin.

Oskun on hyvä tehdä ehdotuksiaan, sillä hän 178 senttisenä sattuu olemaan suomalaisen miehen pituuden keskimitta.

Mutta on lyhyydestä hyötyäkin. Velipoika, “pikkuveli” aikoi pienenä antaa köniin isolle veljelleen “heti kun kasvaa isommaksi”. Jumala rankaisi isottelusta ja jätti hänet neljä senttiä lyhemmäksi. Saatoin näyttää pitkää - ja suoraa - nenää sitten nelikymppisenä."

Elokuvallinen urheiluvisa

Mitkä urheilulajit ovat edustettuina suomalaisessa elokuvassa? Vastaus kommentteihin. Ja jos tiedätte muita kotimaisia näytelmäelokuvia, joissa käsitellään urheilua - niitä varmasti on - antakaa kuulua itsestänne. Mutta on tässä harrastajallakin tekemistä! Kymmenkunta pitäisi irrota helposti, jos suomalaista elokuvaa on seurannut. Jos ei, voi mennä tiukemmaksi.

1) Uuno Eskola, Lumisten metsien mies (1928)
2) Valentin Vaala, Laveata tietä (1931)
3) Orvo Saarikivi, Avoveteen (1939)
4) Yrjö Norta, Lapatossu ja Vinski olympiakuumessa (1939)
5) Ossi Elstelä, Nuoria ihmisiä (1943)
6) Yrjö Norta, Sisulla ja sydämellä (1947)
7) Edvin Laine, Kultamitalivaimo (1947)
8) Hannu Leminen, Hän tuli ikkunasta (1952)
9) Ilmari Unho, "Jees, olympialaiset", sano Ryhmy (1952)
10) Ville Salminen, Pekka Puupää (1953)
11) Veikko Itkonen, Rakastin sinua, Hilde (1954)
12) Edvin Laine, Veteraanin voitto (1955)
13) Jörn Donner, Sixtynine 69 (1969)
14) Risto Jarva, Bensaa suonissa (1970)
15) Seppo Huunonen, Piilopirtti (1978)
16) Veikko Kerttula, Iso vaalee (1983)
17) Pertti Pasanen, Lentävät luupäät (1983)
18) Ere Kokkonen, Uuno Turhapuro armeijan leivissä (1984)
19) Matti Ijäs, Painija (1985)
20) Juhani Hurme, Tappavat sekunnit (1985)
21) Ere Kokkonen, Uuno Turhapuro muuttaa maalle (1986)
22) Tapio Suominen, Porttikielto taivaaseen (1990)
23) Ere Kokkonen, Uuno Epsanjassa (1991)
24) Ere Kokkonen, Uuno Turhapuro herra Helsingin herra (1991)
25) Juha Rosma, Jänis (1992)
26) Juha Rosma, Who is Joe Louis? (1992)
27) Teija Murtovaara, Koskenkorva Cowboys (1992)
28) Anssi Mänttäri, Mestari (1992)
29) Heikki Ahola, Kaupunkisinfonia (1995)
30) Kummeli Stories (Matti Grönberg, 1995)
31) Heikki Kujanpää, Jäänmurtaja (1997)
32) Simo Halinen, Cyclomania (2001)
33) Matti Ijäs, Haaveiden kehä (2002)
34) Joona Tena, FC Venus (2005)
35) Aleksi Mäkelä, Matti (2005)

(Kiitokset kollegoille Sami Hantulalle, Sakari Toiviaiselle ja Juha Seitajärvelle, jotka huutelivat täydennyksiä listaani Kansallisen audiovisuaalisen arkiston käytävillä! Ja jotka sen vuoksi diskataan tästä kisasta...)

Tulihan se siten

Tero Pitkämäki voitti keihäskullan, kuten olin veikannut.

Tulos on yksi kisojen parhaista. Penkkiurheilijan huippuhetkiä!

Kolme kovaa Osakassa

Itse olen tottunut aina häviämään kaikki äänestykset, joten nostan hattua niille, jotka järkkäsivät uussuomalaisen Franz Krugerin yleisurheilun MM-kisoihin suomalaisena voittamaan kansakunnallemme mitalin. Hyvin lobattu, jätkät.

Tero Pitkämäki keihäässä, Franz Kruger kiekossa ja Janne Holmén maratonilla. Siinä on kolme kovaa suomalaista yleisurheilijaa.

Amerikkalaiset imperialistit lyöty

Suomen jääkiekkomaajoukkue löi eilen Moskovassa amerikkalaiset imperialistit juuri niin kuin pitikin.

Ylivoimaiset kansallispelurimme leikittelivät suurvallan tunteilla tekemällä vain maalin kerrallaan. Hienointa tämä kissa-hiiri -leikki oli sen myötä, että amerikkalaiset saivat luvan tasoittaa ottelun kerta toisensa jälkeen, vaikka suomalaiset neljä kertaa olivat näyttäneet ylivoimansa koko maailmalle. Suomen joukkueen johdolta mainiota psykologista taktiikkaa antaa suuren veden takaisille college-pojille mahdollisuus.

Rinnalle, vaan ei tuumaakaan yli pääseminen intoutti amerikkalaisia maailmanvalloittajia entistä suurempaan hien vuodatukseen. Mutta Suomi-poika ei vavissut tälläkään kertaa.

Joukkueen johdon ja pettämättämän kuulin joukkueen yhteinen tahto oli sitä luokkaa, että amerikkalaisille annettiin narua rangaistuslaukauskisoihin saakka.

Eikä siinä kaikki. Neljä ensimmäistä kutia lauottiin aivan minne sattuu, ohi tai maalivahdin syliin. Suomen maalivahti torjui nerokkaasti jenkkinuorukaisten raivoisat hyökkäykset.

Lopulta amerikkalaiset oli lyöty kuin Vietnamissa ikään. He olivat käyttäneet kaikki laukauksensa ja odottivat katseet alaspäin kypäröitään väännellen Suomen Urhon Viimeistä Laukausta.

Se meni Pesään.

Suomen Sankarit ottivat voiton rauhallisesti. Parit kättelyt. Tämä oli vasta osavuosikatsaus.

Seuraavaksi vastaan tulevat venäläiset Pronssisoturit. Nimi on enne.

Kypäräpäisiä urheilijoita (K18)

[Tämän blogin linkkeinä ovat kuvat saattavat järkyttää herkkiä ihmisiä iästä riippumatta]

Helsingin Sanomissa oli urheilu-uutinen. Mäkihypyn maailmanmestari (vm 1995) Tommy Ingebritsen (29) lopettaa hyppäämisen. "En tiedä mitä tekisin", hän sanoo. "Olen aivan tavallinen työnhakija."

Norjassa ei tällaisia lausuntoja iltapäivälehteen päästetty. "Tommy ei ole mukana ensi vuoden joukkueessa", päävalmentaja Mika Kojonkoski lausuu Aftenpostenissa.

Henkistä väkivaltaa?

Saman lehden pyöräilyuutinen Belgiasta kertoo urheilun uutisoinnin väkivaltaistumisesta. Alempi kuva on verisin, mitä muistan koskaan nähneeni. "Franskmannen ble liggende igjen i veien med ansiktet som en blodig masse, og som et bilde på hvor farlig sykkelsporten kan være." [Suomennos: Fransmanni syöksyi maahan kasvot verisenä massana, mikä kuvaa sitä kuinka vaarallista pyöräily voi olla].

Jalkapalloväkivalta on ollut paljonkin esillä viime vuosina. Viime aikaiset uutiset puhuivat tappeluista Roomassa, kun Manchester United löi paikallisjoukkue AC:n 2-1. Nyt uusintamatsi pidettiin Manchesterissä ja United pelasi todistajien mukaan parhaimman ottelunsa ikinä. 7-1 on huima tulos. Olisi odottanut, että paikallislehdet olisivat hehkuttaneet enemmän.

Italialaislehdissä sen sijaan veri valui.

Onko urheilu-uutisointi väkivaltaistunut?

Ulkomaalaisia ei ole

YLE:n urheilun vastaava tuottaja Arto Teronen puhuu asiaa. "Olemme siirtymässä aikaan, jolloin ulkomaalaisia ei enää ole. Ei ainakaan sanan suomalaisessa vanhassa ja meitä rajoittaneessa merkityksessä."