Talviunilta on syytä herätä

Talviunilta on aika herätä, ei pelkästään vaalien vuoksi, vaan muutenkin. Aikamoista hiljaiseloa tämä on ollut vaikka ympärillä rytisee ja paukkuu.

Elokuvarintamalla DocPoint oli menestys, mutta Tampereella lyhytelokuvajuhlilla oli jo pahaenteistä murinaa ilmassa. Monet tekijät pelkäävät tulevaisuutensa puolesta - varsinkin dokumentaristit laskeskelivat kuukausia, jonka jälkeen edessä ei ole mitään: rahoitushanat ovat menneet kiinni. Uusia hankkeita ei saa läpi. Nyt kannattaa firmojen tilata pr-elokuvia hyviltä tekijöiltä. Saa varmaankin halvalla.

Japanissa järisi ja arabien maailmassa osoitetaan mieltä epädemokraattisia järjestelmiä kohtaan. Mielenosoituksille on ollut yhteistä se, että kukaan ei oikein tiedä kuka niitä johtaa. Siksi reaktiot muualla maailmassa ovat varovaisia.

Yhteinen toive muualla on, että vahvasti uskonnollispoliittiset ryhmittymät eivät odotettavissa olevan keikauksen jälkeen valtaa saisi. Pitkään jopa diktatorisin ottein hallinneita ei taida kukaan haluta pitää vallassa. Kuten Yhdysvaltojen vetäytyminen Libyan sotaretken johdosta osoittaa, tunteet ovat ambivalenttiset, toisaalta ja toisaalta...

Nyt kun operaatio siirtyy EU-vetoisuudesta puhtaasti NATO:lle, on suomalaisten syytä pysytellä tiukasti takavasemmalla. Humanitäärinen apu on Suomen etu. Horneteja ei pidä antaa, vaikka pyydettäisiin.

Kohta tulevissa kansanedustajavaaleista on kohkattu yhden puoleen ja sen puheenjohtajan ympärillä. Sen voisi hyvin lopettaa. Neuvo vastustajille: puhukaa vain puolueesta, älkääkä mainitko turhaan sen puheenjohtajan nimeä kertaakaan. Se vain lisää kannatusta. Näin saa sanoa, sillä politiikassa on kyse vaikuttamisesta ja vaalien voittamisesta. Politiikassa saa vastustaa paitsi asioita, myös toisia puolueita ja heidän valtapyrkimyksiään. Mutta politiikassa pitää osata sanoa myös mitä haluaa.

Suomalainen politiikka on luisunut mielikuvapolitiikaksi. Ei niin, etteikö niitä kovia päätöksiä olisi. Niitä tehdään entiseen malliin. Mutta politiikan puhe on entistä useammin höttöistä hämäryyttä. Entistä useammin tavoitteena on vain johdattelu - ansaan tai vääriin johtopäätöksiin. Rakennetaan mielikuvia ja sillä perustellaan asioiden hoitoa. Tämähän näkyi myös ala-arvoisessa "kulttuuripoliittisessa" keskustelussa, joka lähti liikkeelle persujen ohjelman täystä eli asetetusta ansasta, jossa vastustettiin "postmodernin" taiteen tukemista.

Vaikka tietämys postmodernista taiteesta on levinnyt näinkin laajalle - gallupit ehättivät kertomaan että yli puolet kansasta sitä vastustaa - on asioiden hallinnassa vielä parantamisen varaa. Ketä on syyttäminen siitä, että äänestysoikeuden omaavat eivät tiedä, mitkä puolueet ovat vastuussa hallituspolitiikasta ja mitkä eivät? Puolueet itse ovat tietysti osaan syylliset, mutta mikä on journalismin vastuu? Jos puolueettomina itseään pitävät journalistit eivät saa edes tätä sanomaa läpi, mitä virkaa heidän politiikkakirjoituksillaan on? Mikä on koulujen velvollisuus? Tietämättömyys ja välinpitämättömyys on suurinta nuorison keskuudessa. Tämä ei kai ketään vanhempia yllätä.

Viihdettä alettiin lanseerata tasa-arvoisena taiteen tilalle parikymmentä vuotta sitten. Nyt nähdään, mitä siitä seurasi. Muutaman tuhannen vuoden perinteestä voi päätellä, että taiteiden kulttuuriarvot tarvitsevat tukea, vaikka ne eivät suurta osaa kansasta miellyttäisikään. Viihteellä on omat markkinalakinsa. Ne pärjäävät vähemmälläkin, vaikka on populaarikulttuurin syteemeilläkin omat heikkoutensa: artistien taiteilijaeläkkeiden puute yhtenä esimerkkinä.

Sohvalla syöminen ja kaljoittelu tv-ympäristössä "raskaan työpäivän jälkeen" nousi kunniaan tasa-arvoisena aktiviteettina taiteen harrastamisen sijaan, en sano edes rinnalle. Ehkä tämä tie ei sittenkään ollut oikea.

Mongolian ongelmat

Mongoliassa kuohuu. Viisi on kuollut, yli 220 loukkaantunut mellakoinnissa ja reilut 500 pidätetty.

Loukkaantuneiden määrä on melkomoinen, kun ottaa huomioon, että 8000 ihmisen mielenosoituksissa raportoidaan mellakoitsijoita olleen vain 200-300, lähes kaikki hyvin nuoria miehiä. Turvallisuusjoukkoja on noin 1500 - ylivoima on riittävä.

Hallitusryhmien ja opposition väliset suhteet ovat viime vuosina nousseet usein otsikoihin. Mielenosoitukset liittyivät erityisesti itäisen Euroopan vallanvaihtoihin, mutta niissä mellakointi ja vastaavasti hallitusten väkivaltakoneiston otteet olivat varsin rajoitettuja.

Mongolian vaalitarkkailijat eivät havainneet vaaleissa olevan juuri mitään vikaa. Monissa kriisialttiissa valtioissa vikaakin kyllä löytyy, mutta mietittävä on sitäkin, tuottaako vaalitarkkailun suuri julkisuus kasvaneen riskin monille kohtalokkaisiin väkivallantekoihin.

Vaalitarkkailu on myönteisestä luonteestaan huolimatta erityisesti tiedotusvälineiden käsittelyn jälkeen myös poliittinen ase, sellaiseksi tarkoitettu ja siinä tarkoituksessa usein toteutettu.

Vaalien järjestäminen alkaa olla usein riski, sillä oppositio - mikä hyvänsä - ei näytä monin paikoin maailmaa enää tyytyvän vaalitappioonsa.

Niin kuin amerikkalaiset sanovat, tämä on jo pattern, malli. Tappion uhatessa ja vihdoin tullessa oppositio ryntää kaupungille mielenosoituksiin, mellakoihin ja tuhotöihin.

Tiedotusvälineet seuraavat tavallisesti mieluummin - ja varsin usein lähes vain - näitä mieltään osoittavan opposition toimia: media on päättänyt etukäteen varsin usein linjansa. Ei se niin riippumatonta ole kuin mitä julistaa olevansa.

Vastarintaan asettuminen on turhaa, vaikka Zimbabwen tiedotusministeri taannoin yrittikin tästä puhua. Siellä hallitus tosin kielsi tiedotusvälineiden maahan tulon pitkäksi aikaa, mutta taipui lopulta, kuten arvata saattaa. Tiedotusvälineblokkeja ovat viime kuukausina asettaneet esimerkiksi Burma ja Kiina.

Positiivista on, että Mongolian suhteen sen sijaan näytetään toimivan varsin pidättyväisesti. On vaikeaa löytää kannanottoja puoleen tai toiseen. Tällä kertaa se näyttäisi olevan hyve. Tai ehkä Mongolia on niin huonosti tunnettu, että suuret tiedotuspäätökset ovat vasta tekeillä.

Eturauhanen ja journalismi

Maanantaiaamuina on lupa olla kyllääntynyt johonkin asioihin. Paljon sitä kuluttavana olen tietysti kyllääntynyt eniten suomalaiseen journalismiin, vaikka muistini pohjalta kaivellessa sieltäkin kalakääreiden keskeltä silloin tällöin jyvänen löytyy nokittavaksi.

Printtijournalismi on itsetuhoinen. Niinpä sieltä on turha hakea vetäviä festarikuvauksia ja reppareita - tilalla on poliisin ja järjestäjän antama rikos- ja bändiluettelo ja kirjoitus tukeutuu yleensä kirjoittajan muisteloita valaisevaan perin aneemiseen tulkintaan populaarimusiikin tilasta ennen ja toissapäivänä.

Tämän päiväiset HS-jutut varsinkin Haapaveden Folkista ja myös Tuskasta ovat kyllä positiivisia esimerkkejä, vaikka osallistumisen riemun sopisi näkyvän myös jutusta. Haluan ehdottomasti yleistää, vaikka suomalaiset ovat sen jo vuosia sitten lopettaneet, kun eivät siihen yleensä kykene: loputtomien lyhentämisien myötä jutut valahtavat hirvittävän helposti neutraaleiksi. Neutraalisuudesta osataan irrottautua yleensä vain tyylitajuttomuudella - tekstiin luodaan raadolta haiseva roso tai karavaanin perään tarkoitettu haukunta.

Kesäkirjoittelussa yleisen tyylitajuttomuuden kruunaa täysin sopimattomaan yhteyteen sijoitettu puhe viinasta, ulosteista ja eritteistä sekä huumeista. Aamuärgernini ei kohdistu juuri näihin esimerkkeihin, mutta esimerkiksi tänäpänänen kuvateksti "[l]avalla juovutaan vain tanssista" kuvaa tätä pakonomaista anaalikirjoittelua, kuten me freudilaissävyttyneet analyytikot vaivattomasti, helposti ja populaarikirjoitteluun sopivalla tarkkuudella sen luokittelisimme.

Ja kohta kolumnisti pilaa hauskan ideansa päättämällä kesätarinansa siihen, että hän ikävöi Helsingin katujen "kusentuoksua". Kukaan täyspäinen ei sitä ikävöi, ellei perversio ole päässyt pahenemaan luokkaan, jolloin aina Wagneria kuunneltuaan tekee mieli hyökätä Puolaan.

Pahinta on se, että tätä ovat alkaneet harjoittaa vielä nuoriksi journalisteiksi laskettavat skribentit. Heillä kun olisi vielä mahdollisuus joskus väläyttää jotakin älyllistä. Edes joskus. Tai kerran elämässään.

Ylipäätänsä jokakesäisen kusikirjoittelun voisi jo lopettaa, vaikka olisi sen toki toissapäivänä voinut lopettaa sekin, joka lorotteli hankeen kirjaimia tihkusateessa asemapaikkanaan Vanhan terassi ja kohteenaan viereiset portaat. Kaupungille jonottava tuskayleisö kannusti juopunutta ylöspäin kohotetuin peukaloin ja kannustavalla hihkunnalla. Sitä saa mitä kansa haluaa.

Mutta yli puolen sivun kirjoitukset. Se on sentään jo liikaa ilman eturauhastakin.

Mestataan yksinoikeudella

35 mm:n ja 16 mm:n filmin, digibeta- ja SPBetacam-videokasettien valkokankaalle, kuten myös sille projektoitujen dvd-levyjen ja vhs-kasettien takaa maailma on näyttänyt varsin kelvolliselta.

Hetkittäinen ulostulo tästä maailmasta siihen, jossa täytyy olla careful out there, on omiaan tuottamaan hämmennystä. Enemmän kuin pari päivää sitten näkemäni, varsin keskinkertainen ja luvattoman synkkä ja parodiaton Lordi-leffa.

Kaikkialla vain sukupuolista häirintää, dopingurheilijoita, urheilu- ja lehtipomojen potkuja ja muuta levottomuutta herättävää toimintaa.

Voi sitä kolumnien virtaa! Nyt saavat sanasepot ja pisteliäät pirkot tuottaa lyhyttä lausetta kansalaisten kiihottamiseksi. Porvarisrouvien edustaja Santavuorta lukuunottamatta, tietysti.

"Ammuttava, hirtettävä, kaula poikki, ei saa elää hetkeäkään, elämän päivät olkoot luetut, pakkotyötä. Murhaaja, suurin huligaani, maan kavaltaja, täysiverinen bolshevikki, kylän suurin punainen." Nämä riittivät 90 vuotta sitten [Kaisa Kujanpää, Turun Sanomat].

Edelleenkin riittävät vihjaukset. Syytetyt kansanedustajat ovat valinneet vaikeimman tien, joka johtaa seuraavissa vaaleissa mestauslavalle. Yksikään heistä ei ole pyrkinyt voittamaan äänestystä Eduskunnan seksikkäimmästä miehestä.

Tällaiset hysteriat ovat nykyisin journalismin luomia. Kun se 1960-luvulla kunnolla keksittiin, sitä pidettiin keltaväriin viittaavana skandaaliuutisointina. Nykyisin se kätkeytyy asiajournalismiin.

Julkinen harkitsematon puhe, asiattomat vihjaukset, tarkoitukselliset ärsytykset ja pöljyyksissään julki läväisty vihanpito on tästedes kiellettyä.

Ainoa, joka sitä saa harjoittaa, on journalismi - keltainen ja muunkin väriset.

Siis juuri se, joka sen kaikilta muilta kieltää. Yksinoikeudella.

Vallan himo

Kerrankin mielipidetutkimus, jonka tulokset voi allekirjoittaa:

"Suomalaiset uskovat tiedotusvälineiden vallan lisääntyneen viime aikoina. Suomen Akatemian tutkimuksen mukaan neljä viidestä suomalaisesta uskoo, että median valta on lisääntynyt ja lähes puolet näkee, että tiedotusvälineillä on nyky-yhteiskunnassa jo liikaa valtaa." (Ylen uutiset)

Tutkimuksen pikaesittely.

HS - seksikäs lehti

Seksikäs lehti tuo Helsingin Sanomat. Ei etukäteen arvaisi, missä jutussa räväkästi tärähtää. Esimerkiksi Myanmarin munkkien haastatteluihin pohjaavassa repparissa ei arvaisi toimittajan tiivistävän buddhalaismunkin maailmankuvaa niin kuin Tommi Nieminen tänään: "Häntä ei kiinnostanut Britney Spears eivätkä internetin muutkaan tissit." (HS 26.9.2007, B1).

Buddhalaismunkkia? JOs eivät tissit, niin miten olisi raha?

Nieminen sanoo, että munkiksi ryhtyminen - toimittajan kielessä "munkkeus" - "on ollut fiksu uravalinta". Tämä johtuu siitä, että luostarissa "on saanut koulutuksen ja sen jälkeen ruokaa, tupakkaa ja rahaa ihmisiltä uskonnollisina almuina". Valitettavasti toimittaja ei kerro paljonko viikossa irtoaa. Tähän kannattaa kysyä urheilutoimittajilta neuvoa, sillä pääuutiseksi Kultaisen liigan päätöskisoissakin nousivat ansiot voitoista ja kolmansista sijoista.

Tällaisen nuoren bisnesleijonan hahmottamiseen käytetyt kielikuvat eivät mene hukkaan, vaikka tempukset ovatkin vinksallaan: "U Asapha suunnitteli avaavansa luostarin yhteyteen meditaatiokeskuksen, johon hän houkuttelisi länsimaalaisia turisteja."

Vaikka seksistä ei ihan olekaan kysymys, mainittakoon, että hyvinkin konservatiiviseksi mielletty CSU-puolue Baijerista on saanut räväkän naisedustajan, maaneuvos Gabriele Paulin. Naisedustajaa vastustetaan mm. siksi, että hän on ehdottanut avioliittojen määräaikaisuutta. (Ilkka Ahtiainen, Naispoliitikko järkyttää ehdotuksillaan Saksassa, HS 26.9.2007, B3)

Poikamiehenä ehdotin keskusteluissa usein itse samanlaista: minun mielestäni avioliitot lupauksineen olisi pitänyt uudistaa virallisesti joka kymmenes vuosi. Paulille riittäisi seitsemän. Kirkoillehan tässä asiassa ei riitä mikään muu kuin ikuisuus.

Sivulla C3 Anu Silfverberg nostaa esiin R & A-elokuvan Venus: "Jessien ja Mauricen välille syntyy eräänlainen hauras ystävyys, johon tuovat tummia sävyjä vanhuksen seksuaalinen halu ja tytön toive hyötyä miehestä. Mauricen ikä asettaa hänet tavallaan epäseksuaaliseen tilaan, mutta antaa hänelle samalla valtaa. Tytöllä taas on nuoruutensa, joka on samalla sekä valtti että ansa. Suhteen kuvaus on hienovaraista, ja häilyy jatkuvasti hyväksikäytön ja todellisten tunteiden välillä." Tästä varmaan olisi voinut kirjoittaa niin, että päät vain lentävät. Niin kuin varmaan kirjoitetaankin.

Näitä oli toki muitakin, mutta on mentävä.
Seksikästä päivää kaikille tasapuolisesti.

Brief without grief

Kansalaisjournalismia Afrikasta.

Joka torstai ilmestyvän Pambazuka Newsin takana on panafrikkalainen yhteisö, johon kuuluu noin 300 henkilöä ja organisaatiota - akateemisen maailman edustajia, poliitikkoja, yhteiskunnallisia aktivisteja, naisorganisaatioita, kansalaisjärjestöjä, kirjoittajia, taiteilijoita, runoilijoita, bloggareita ja kommentaattoreita. Puolisen miljoonaa lukijaa: lehden lisäksi tarjontaan kuuluu ääni- ja videobloggausta, radio-ohjelmia, kännybloggausta ja kännyhälyttimiä naisiin kohdistuvan väkivallan vastustamiseksi ja blogeja, jotka seuraavat erityisesti Afrikan Unionia.


Kännykällä voidaan suojella vaikkapa vaalien demokraattista toteutumista. Tätä seurataan sivustolla, jota ylläpitää National Democratic Insitute for International Affairs. Tätä ette kuule Häkämieheltä! Järjestön periaatteet löydät tästä linkistä.

Hossein Derakhshan, tuttavallisemmin "Hoder" in iranilainen bloggari ja toimittaja. Vähän toista Irania tarjolla kuin mihin meidän tiedotusvälineemme kykenevät.

Life-Line to Citizen on blogi netin käyttökelpoisuudesta erityisesti Intiassa ja Etelä-Amerikassa.

Maailmassa on miljoonia kiintoisia, merkityksellisiä blogeja ja saitteja. Miksi emme kuule niistä koskaan kotoisen journalismin kautta?

Antaa mennä kun on alamäki

Kari Haakana kirjoitti taannoin: "Päivälehtien aikakauslehtimuotoiset liitteet ovat aivan erityisesti ottaneet takkiinsa. Merkittävää pudotusta on HS Kuukausiliitteellä, Nyt-liitteellä, IS:n Plus-liitteellä ja IL:n Viikonvaihde-liitteellä. Kaikki ovat menettäneet lähemmäs 100 000 lukijaa, IS jopa 161 000."

Tämän tosiasian inspiroimana luin yhden alamäkeä laskevan lehdykän perjantai-aamun ratoksi. Ja koska olen bloggari, kiinnitän huomiota blogeista kirjoitettuun.

NYT-liitteen Leena Maria Aula oli tutustunut amerikkalaiseen sivustoon, joka valaisee Nelosella pyörivän televisiosarjan Greyn anatomian ympärille rakennettuja blogeja. [Jutussa ei tietenkään mainita, että Nelonen kuuluu samaan konserniin kuin NYT-liite eli kyse on puhtaasti mainonnasta. Mahdollinen journalismihan liikkuu tällöin tavallisesti lähinnä ryhmäristisiteen tasolla.]

Nykyisiin toimittajiin sisäänrakennettu ylimielisyys - käytän tätä termiä hyvin harvoin koska se yleensä ei pidä paikkaansa - näkyy jälleen kerran pienistä vivahteista, joita nämä rentojen ranteiden teknikot osaavat juttuunsa sirotella. [Tätäkin kirjoitusta luonnehdittaisiin varmaankin "vihaiseksi", "äkäiseksi", "purkaukseksi" jne...]

Toimittajalle oleellista on kertoa, kuinka mitätöntä puuhaa blogien kirjoittaminen on, vaikka päinvastaisesta todistavat tosiasiat ovat mitä ovat.

"Televisiokanava ABC:llä kuiskutellaankin jo että blogien pito alkaa olla haastavampaa kuin itse sarjojen käsikirjoittaminen." , sanchopanzamme rakentaa ilmeisen ironisella tarkoituksella, kuitenkaan itse asiaa pohtimatta ja harhautuukin asiasta sättimään blogikirjoittamista. "Sitä ei tosin ulkopuolien huomaa. Tv-blogien lukeminen on yhtä tuskallista kuin blogien yleensä. [ - -] Ja siten se syntyi: yksi lause kässäriä ja sata sivua blogijaarittelua. [- -] Tv-blogeja lueskellessa ei voi kuin kiittää luojaa, etteivät kirjailijat ole tätä vielä keksineet."

Tämä kaikki sen jälkeen, kun kirjoittaja on todennut, että tv-sarjan blogeja suunnitellaan tuotantopalavereissa ja niiden ylläpito on yksi tekijätiimin tärkeimmistä tehtävistä. Miksi meidän pitäisi aamukahvilla lukea siitä, että toimittajalla on tylsää lukiessaan blogeja? Kuinka blogimaista kirjoittelua! Sanoisi suoraan, että hänellä on tylsää tehdessään puffia journalismin sijaan.

Toimittaja saa tietysti henkilökohtaisen sananvapautensa nimissä kirjoitella kaikenlaista, ja niin he tekevätkin.

Mutta jos ja kun blogit ovat näin kuolettavan tylsiä, miksi ihmeessä tässäkin NYT-liitteessä (38/2007) on peräti kaksi muuta juttua, joiden aiheena ovat nämä ikuisesti toimittajan sielua jäytävät blogit.

Sivulla kymmenen kerrotaan Inka Simolan jutussa blogilistan suosituimpiin nousseesta lottovoittoblogista Nyt se tärähti. Ja kohta (s. 45) ylistetään Mia Ylösen jutussa leivontablogeja. "Leivontablogini myötä sain idean perustaa marsipaanikoristeita valmistavan nettiyrityksen", kertoo haastateltava leipurikondiittori Merja Sirviö jutussa.

Netti on muutenkin lehdessä esillä. Vailla alentavia painotuksia kirjoitetaan blogiviritelmiä monellakin tapaa muistuttavasta leikinomaisesta ja addiktoivaksi luonnehditusta Facebookista, jolle lehti omistaa kokonaisen sivun (s. 5). "Se on maailman kuudenneksi selatuin sivusto", Otto Talvio kirjoittaa.

Katselin lehden läpi ja mietin varsinkin sen lyhyitä juttuja. Monet olisivat blogimuodossa parempia, kun niitä ei tarvitsisi raskauttaa niitä "sanoo-se-ja-se -journalismilla".

Lehden pääjuttu oli taas sitä, miksi lukijoita on aina vaan vähemmän. Pokeri on suosittua, mutta myös torjuttua. Kolme puoli sivua ja Playstation-mainos on aivan liikaa.

Pornoistuminen

Lueskelin vanhat lehdet. Viime perjantain (HS 6.7.07) lehdessä oleva juttu toi mieleeni vanhan sananparren "happamia, sanoi kettu pihlajanmarjoista".

Sivusilmin-kolumnissa toimittaja Esa Mäkinen haukkuu City-lehden, joka on nyt esimerkki "pornoistumisesta". Hän aloittaa masturbaatiolla, puhuu "pelimiehistä" ja selailee vertailumielessä kuusikymmenluvun "miestenlehteä" Jallua. Ihan samanlaista, toimittaja päättelee. Bikinejä näkyy - ja toimittaja vihjaisee rivien välissä, että Cityssä näkyisi nykyisin enemmän.

Lopputulema petkelöinnistä oli jo raivoisaa: "Aika on tällainen: seksi myy ja seksillä myydään. Esimerkiksi Alko, Elisa ja Toyota näyttävät mahtuvan mainostajina sopuisasti puhelintyttöjen ja pelimiesten sekaan." Väärällä asialla, siis.

Tämän lähinnä mustamaalaamiseksi tarkoitetun jutun sisään oli tietysti nykyisen toimittajaetiikan sijaan laitettu pari lievennystä. "Sinänsä Cityn seksilinjassa ei ole moralisoitavaa, eikä varsinkaan syytä sensuuriin", toimittaja hurskastelee ilmeisesti menetetyt mainosrahat mielessään.

Mistä menetetyt? Senkin toimittaja kertoo kuin ohimennen: "Helsingin Sanomia julkaiseva SanomaWSOY ei ole onnitunut luomaan kilpailijaa lukuisista yrityksistä huolimatta. Viimeisin yritys, V-lehti, kuopattiin kesäkuussa." Tähän sanomme leskirouvan sanoin: "Bingo!"

Kirjoittelusta tulee mieleen skandinaavinen taisteluperinne. Vaikka taistelu on hävitty, taistelija kuollut ja haudattu, maan sisältä kumpuaa esiin törröttävä journalistin käsi.

Heitin roskikseen juuri vanhaksi käyneen Nyt-liitteen. Katos perhanaa: yläosaton tyttö edessä ja takana.

Savuton kirkko

Helsingin Sanomien pääkirjoituksia moni ei lue. Monet ilmoittavat nimenomaan, että juuri näitä kirjoituksia he eivät koskaan lue. Se on tietysti kummallinen yhdistelmä statusta ja päätöstä.

Olen sen verran vanhanaikainen, että minä luen pääkirjoituksetkin. Paitsi jos ne ovat yhtä kehnoja kuin tänään se alimmainen. En tarkoita kirjoitukseltaan vaan ajatukseltaan kehnoja. Ja mikä pahinta, ne ovat huonoimmillaan pelkkiä anonyymikirjoituksia, joiden on vaikea ajatella kannattelevan koko lehden painoarvoa.

Pääkirjoitus "Rippileirien pitää olla savuttomia" (19.6.) tökkäsi piikkinsä kirkkoon. Mitä pahaa kirkko oli tehnyt? Seurakunta oli lähestynyt rippileiriläisten vanhempia kirjeitse ja kysäissyt, mitä mieltä vanhemmat ovat siitä, että nämä 14-15-vuotiaat polttavat tupakkaa rippileirillä. Seurakunnan mielestä tupakan polttamiseen tarvitaan vanhempien lupa.

En iedä oliko pääkirjoituksen takana nokkela nuori toimittaja vai mikä, mutta kummallisia ajatuksia kirkon/seurakunnan realistinen ja järkevä hanke toimittajassa herätti. Hänen logiikkansa repertuaari ei ylettynyt juridiikan ulkopuolelle: "Tupakan myyminen alaikäisille on lailla kielletty, joten rippileiri-ikäisillä ei pitäisi olla laillisia keinoja edes hankkia tupakkaa." Laittamattomasti sanottu ja ajateltu.

Minun mielestäni on selvää, että kirkko kysyy asiasta neuvoa vanhemmilta, sillä kirkon toimivaltaan tupakanpolton vahtaaminen ei varmasti kuulu. Ja jos varhaisnuori lainsäädännöstä huolimatta polttaa, niin mistä valtuudet sen kieltämiseen. Käsittääkseni kirkko voi saada ne vain vanhemmilta. Kun vanhemmat kirjallisesti kieltävät, kirkonkin on helppo kieltää.

Mitäs jos vanhemmat eivät kiellä? Kas siinä pulma pääkirjoittajallekin, joka varmaankin työkseen kulkee kadunvieriä kotikaupungissaan, esittelee itsensä Helsingin Sanomien pääkirjoitustoimittajaksi ja kieltää alaikäisiä tupakoimasta. Hänellä on nimittäin siihen vähintäänkin yhtä suuri valta ja velvolllisuus kuin seurakunnan työntekijälläkin. En ole näitä tupakkapoliiseja nähnyt edes Helsingin Sanomien järjestämissä kaupunginosatilaisuuksissa, vaikka kyllä järjestäjällä pitäisi jokin roti näissä asioissa olla.

Mutta pääkirjoittaja onkin huolissaan vanhempien puolesta! "Vanhemmat pannaan hankalaan tilanteeseen antamalla nuorille viesti, että kirkko kyllä sallisi nuorten tupakoimisen, mutta minkäs teet, jos vanhemmat kieltävät", murehtii välkky pääkirjoittajamme. On siinä 14-15-vuotiaan vanhemmilla vaikea tilanne! Toki tämmöiseen kannan ottaminen ei kuulu vanhemmille, vaan kirkolle, päättelee pääkirjoituskirjoittajamme.

Tämä ei ollut tarpeeksi merkkimäärästä kiinni pitävälle anonyymille pääkirjoitustoimittajalle. Kesähelteet pakottivat hänet luettelemaan kaikki kirkon nuorisoon kohdistuvat hankkeet välipalaksi. Lähestyminen tupakka-asiassa vanhempia oli nyt jo "kirkon vapaamielisyyttä", joka on sitten kirkossa "hyvin sattumanvaraisesti toteutuva aate".

Näin voi epäilllä, että anonyymin pääkirjoittaja takana on sittenkin Don Quijote. Pääkirjoitustoimittaja rakentaa oman tuulimyllynsä, jota vastaan on helppo käydä mustesotaa.

Toimittaja muistuttaa mieliin Kirkkkohallituksen sanoutumisen irti Aids-tukikeskuksen ja Nuorten keskuksen julkaisemasta seksuaalisuutta käsittelevästä kirjasta. Muka avoimesti mainitaan myös syy: kirjassa "käsiteltiin myös seksiä osana seurustelua", joka ei tietenkään ollut vetäytymisen syy, minkä pääkirjoittajakin tunnustaa epäuorasti kertomalla "syyn" seuraavassa kappaleessa. "Kirkon mielestä esiaviollinen seksi seurustelusuhteissa ei ole soveliasta mutta 14-vuotiaitten tupakointi rippileirillä on."

Pääkirjoitustoimittajan moraalinen ruoska sivaltelee, mutta se logiikka. Miksi tupakanpolton ja esiaviollisten suhteiden rinnastaminen on kehnoa ajattelua?

Väännän rautalangasta, sillä oletan tämän kirjoituksen joutuvan pääkirjoitustoimittajalle. Jo aiemmin kävi ilmi, että kirkon valta ei ulotu tupakanpolttoon. Se ei ole syntiä. Siksi kirkon ei siihen tarvitse ottaa kantaa. Mutta virallisena rituaalijärjestäjänä kirkko pitää esiaviollisia suhteita syntinä. Siksi sen velvollisuus on ottaa kantaa tällaiseen synnintekoon.

Kun Aatos Erkko puhui toimittajien sivistymättömyydestä, monet ajattelivat hänen olevan oikeassa, vaikka tunnustavatkin nuorien ihmisten kykenevän nykyään moneen sellaiseen, mihin vanhemmista ei ole.

Ehkä tämä pääkirjoitus on osoitus sellaisesta sivistymättömyydestä: tarkoituksena on tarkoitukseton ja merkityksetön nokkeluus, ei ajattelu.

Hyvästi huonot pääkirjoitukset ja hyvää lomaa tämänkertaiselle kirjoittajalle.

Blogia Cannesista

En ole tainnut ennen sanoakaan, että Guardian bloggaa Cannesista. On ääntä ja kuvaa kanssa.

Nyt meininkinä on happeninki Cannesissa.

Vaativa toivomus

Lehdistöpäällikkö Maria Romantschuk on saanut luvan kertoa tiedotusvälineille, että Tasavallan Presidentti "ei vaatinut selvitystä mediasta".

Virassaan istuvat presidentit eivät perinteisesti vaadi mitään. Sen sijaan heidän toivomuksensakin on riittänyt. Näin näitä toivomuksia voi nimittää vaativiksi toivomuksiksi.

Olen hämmästynyt, jos useampikin viestinnän tai journalismin professori ei täkyyn tartu. Harvoinhan (raha-anomuksen) suosittelijana on näin arvovaltaista väkeä.

Tasavallan presidentti esitti vapaamuotoisessa ja siksi kieltämättä hieman sekavassa puheenvuorossaan itse asiassa sen hämmästyksellä vastaanotetun ajatuksen, että julkisuuden agenda määräytyykin lehtien toimituksessa.

Miksi hämmästys? Journalistit väittävät mieluusti, että poliitikot tästä päättävät. Tämä perustuu väitteeseen, jonka mukaan journalisteilla ei ole valtaa, vaikka valtiomahtina ranking on tunnetusti noussut. Se taas perustuu siihen, että kun ei ole valtaa, ei ole vastuutakaan. Vastuuta ei kukaan mielellään ota.

Oikein on sanoa, että julkisuuden agenda määräytyy suurimpien lehtien / sähköisten tiedotusvälineiden toimituksissa. Politiikan agenda antaa sille vinkkejä, joita joskus noudatetaan, joskus ei.

Journalismi on oppinut ovelaksi tutkimustoiveen tuloksien neutraloimiseksi etukäteen. Kyllä se eriäväkin mielipide sivuilta usein löytyy, tosin mikroskoopilla ja pitkän hakemisen jälkeen. Usein se toinen mielipide on pitkähkön jutun loppupäähän piilotettuna. Joissakin lehdissä se tarkoittaa myös sen asiariikkisen ainoata ilmestystä.

Minä toivoisin tutkittavaksi myös asenteellisen roskan määrää. Sillä ei ole nykyjournalismissa mitään rajaa.

Montako kertaa Helsingin Sanomat oikein kahden toimittajan voimalla viittasi Viron voitonpäivän juhlinnan yhteydessä alkoholiin. Millä tavalla? Ja miksi?

EDIT: Presidentti puhui samassa yhteydessä myös Viron pronssisoturi-konfliktin ja Irakin sodan uutisoinnista.

Näistä Viro on yhä agendassa. Ylen uutisten mukaan laajapohjainen ihmisoikeusjärjestö vaatii tutkimusta Viron poliisin käyttäytymisestä ihmisoikeuden näkökulmasta. Myös ulkoministeri Ilkka Kanervan ja EU-puheenjohtajamaa Saksan saama kirje Venäjän ulkoministeri Sergei Lavrovilta on tullut julkisuuteen.

Tällaisia kirjeitä tulee, kun lehdistö kirjoittelee omin toimin ulkopolitiikan tekijöiden "erimielisyyksistä" maan sisällä. Sellaiseen risukkoon voi moottorisahan panna tuomaan selkeyttä asioihin. Ehkä presidentin "tuohtumus" lehdistöä kohtaan oli osittain seurausta tästä tosiasiallisesta diplomaattisesta tilanteesta.

Uutisen mukaan Kanerva ei aio vastata saamaansa kirjeeseen vaan vastaus toimitetaan EU:n kautta. Onkohan se nyt loppuun saakka harkittu ele? Yleensä se vastaa, jolle on osoitettu. Ja kun demarche tai peräti nootti on lähetetty kirjeitse, siihen vastataan samalla tasolla. Kirjehän on diplomatian keinona vakavampi kuin suullinen eli verbaalinootti, johon voi vastata työpöydän ääressä keskustellen. Kirjeenvaihto vuotaa kyllä aina julkisuuteen, keskustelu ei. Näin Venäjän tarkoituksena on ollutkin tehdä asiansa julkiseksi.

EDIT2:

Tämän aamulla arvasinkin, vaikka en viitsinyt kertoa, kun olisi viestin yleinen dramaattisuus vähentynyt. Nyt kun tiedämme enemmän ja paremmin, niin tarkennusta: YLE uutisoi, että
"Ulkoministeriön itäosaston päällikkö Kirsti Eskelinen kertoo, että Venäjä esittää kirjeessä kielteisen kantansa patsaan siirtämiseen. Eskelisen mukaan kirje ei ole Suomen ja Venäjän välinen, vaan Venäjä informoi siinä kaikkia jäsenmaita. EU:n puheenjohtajamaa Saksa vastaa kirjeeseen lähipäivinä."

Itse korjaisin uutista niin, että siinä lukisi - ingressin selkeästä muotoilusta huolimatta - Venäjän informoivan kaikkia EU:n jäsenmaita. Onko siis Virolle lähetetty sama teksti kuin Suomelle?

Kanava aivottomille teineille

Meidän digitaalisesta häkkyrästä on alkanut näkyä Yle Extra-niminen kanava. Sen tieltä poistui ympärivuotiseksi tarkoitettu uutiskanava Yle24.

Kotisivujen perusteella Yle Extraa brändätään aivottomille teineille.

Otos kyselypalstalta (joka on muutenkin lähinnä - outo):

YLEEXTRA
30/04/2007 - 18:57

Näkyykö yleextra maanpäällisessä antennissa?

Arttukustaa vastaa:

Moi Masa!

Häh! Mikäs hemmetti se on?

Kansan Uutisten historia

Vasemmistoliiton äänenkannattaja Kansan Uutiset täyttää 50 vuotta. Lehti syntyi kun Vapaa Sana ja Työkansan Sanomat yhdistettiin, mutta Vasemmistoliiton synnyttyä lehti irtaantui vuonna 1990 kymmeneksi vuodeksi puolueista. Paluu puolueen helmaan tapahtui uuden vuosituhannen alkaessa.

Jos olen ymmärtänyt oikein, tänään pitäisi olla lehden historian julkistaminen. Täytynee yrittää pistäytyä, jos paikat kestää.

Kyse on esseekokoelmasta, joka on saanut elokuvaan suoraan viittaavan nimen Etusivu uusiks! Kansan Uutisten viisi vuosikymmentä 1957-2007. Toim. Veli-Pekka Leppänen. [Kansan Uutiset Oy, 2007.]

Lehti itseään aukeaa nettiin vain niukassa muodossa, mutta kyllähän tämän päiväisen, vuonna 1982 perustetun Kansan Uutisten Viikkolehden Outi Nyytäjän haastattelurepparin voi käydä lukemassa, vaikkapa vain synttärien kunniaksi:

Otsikko on ihan raflaava:

Dramaturgi Outi Nyytäjä
heiluttaa työläisyyden taistelulippua:
Luokkasopuilun aika on ohi

Jutun on kirjoittanut Kai Hirvasnoro. Hänellä on oma blogi Hirvasnoro Net, jota hän nimittää blogin luonteen vuoksi juttuarkistoksi.

Demarissa näyttää kirjasta olevan jo ihan hyvä Anu Hakalan juttu.

Kypäräpäisiä urheilijoita (K18)

[Tämän blogin linkkeinä ovat kuvat saattavat järkyttää herkkiä ihmisiä iästä riippumatta]

Helsingin Sanomissa oli urheilu-uutinen. Mäkihypyn maailmanmestari (vm 1995) Tommy Ingebritsen (29) lopettaa hyppäämisen. "En tiedä mitä tekisin", hän sanoo. "Olen aivan tavallinen työnhakija."

Norjassa ei tällaisia lausuntoja iltapäivälehteen päästetty. "Tommy ei ole mukana ensi vuoden joukkueessa", päävalmentaja Mika Kojonkoski lausuu Aftenpostenissa.

Henkistä väkivaltaa?

Saman lehden pyöräilyuutinen Belgiasta kertoo urheilun uutisoinnin väkivaltaistumisesta. Alempi kuva on verisin, mitä muistan koskaan nähneeni. "Franskmannen ble liggende igjen i veien med ansiktet som en blodig masse, og som et bilde på hvor farlig sykkelsporten kan være." [Suomennos: Fransmanni syöksyi maahan kasvot verisenä massana, mikä kuvaa sitä kuinka vaarallista pyöräily voi olla].

Jalkapalloväkivalta on ollut paljonkin esillä viime vuosina. Viime aikaiset uutiset puhuivat tappeluista Roomassa, kun Manchester United löi paikallisjoukkue AC:n 2-1. Nyt uusintamatsi pidettiin Manchesterissä ja United pelasi todistajien mukaan parhaimman ottelunsa ikinä. 7-1 on huima tulos. Olisi odottanut, että paikallislehdet olisivat hehkuttaneet enemmän.

Italialaislehdissä sen sijaan veri valui.

Onko urheilu-uutisointi väkivaltaistunut?

Kyborgi kannessa

Sää kylmenee, kun loma etenee. Niin aina.

Kevin Warwick näyttää olevan lehtien palstoilla. Tänäänkin HS (3.4.2007, D2, Timo Paukku: "Kyborgi-proffa: Siru pian aivoihin") lanseeraa esiin Readingin yliopiston kybernetiikan professoria, joka tunnetaan siitä, että hän on koko 2000-luvun istuttanut tai asennuttanut itseensä siruja.

Jutun mukaan tällaisia sisäistuttajia on maailmassa noin tällä hetkellä 3000-4000. Nyt koulunkäynnin 16-vuotiaana lopettanut professori Warwick aikoo istuttaa sirun aivoihinsa.

Kuten jutussakin todetaan, tarkemmin ajatellen sisäistutuksia saaneita on paljon. On sydämentahdistajaa, keinoniveltä sun muita sisäisen elämän piristyttäjiä silloin kun on fyysisesti vaikeaa. Olemme oppineet näitä pitämään arvossa, eikä hirvitä lainkaan.

Arvostettujen ja vähemmän arvostettujen lehtien kanteen kuitenkin pääsee useimmin juuri näin kuin Warwick. Kasvokuva, sormissa kasvojen edessä siru, juuri se, jota kukaan ei omiin aivoihinsa haluaisi ulkopuolisia sähköimpulsseja välittämään.

Sisäistuttajista yhtä usein kansikuviin pääsevät vain silikonit asettaneet kaunottaret.

Warwick edustaa populaarikulttuurissa jo pari sataa vuotta jyllännyttä "hullua tohtoria".

Paukkukin kirjoittaa: "Hulluhan Warwick on, tai siis terve hullu."

Minä pidän tuollaisia virkkeitä lipsahduksena. Vai olisiko toimittajasiru vain liikahtanut.

Reportteriksi

Kotiin tuli ilmaislehtenä uusi Apu. Itse lehdessä ei minulle kovin kiinnostavia asioita tällä kertaa ollut, mutta onpahan siellä liitteessä esitelty perjantaina toteutettu avaus kansalaisjournalismin suuntaan.

Apu nimittäin pyytää lukijoitaa tekemään Apu-raportteja. Osa niistä julkaistaan netissä, parhaimmat myös lehdessä. Tavalliset palkkiot vaihtelevat 50 eurosta ylöspäin, jymyjutun sattuessa tuhanteen euroon asti. Halvalla siis menee, mutta avaus kansalaisjournalismin suuntaan on silti aikamoinen ja kiitettävä.

Näin lehti esittelee uutuuden: "Apureportteri on Avun jatke netissä, nykyajan yhteisöllistä journalismia. Apureportterin jutut ovat tavallisten suomalaisten kirjoittamia. Jos sinulla on mielessäsi aihe, joka ansaitsisi tulla julkiseksi, kirjoita siitä raportti. Se voi olla hauska tai epätavallinen tarina, uutinen omalta paikkakunnaltasi, mielenkiintoisen henkilön haastattelu, jonkin epäkohdan nostaminen julkiseen tarkasteluun, urheiluun liittyvä kirjoitus... mikä tahansa aihe käy."

Palkkioista tämän verran: "Myös parhaat Apureportterissa julkaistavat raportit palkitaan, vaikka niitä ei painettuun lehteen nostettaisikaan. Hyvästä raportista maksetaan 50–200 euroa." Julkaistavaksi hyväksytyn raportin toukokuun loppuun mennessä kirjoittanut saa palkkioksi Apu-lehden vuosikerran - lehden entisille tilaajille on tarjolla yhtymän muita lehtiä.

Juttuja varten on rekisteröidyttävä "Apureportteriksi".