Kylmän sodan kulttuuripolitiikkaa

Hesarissa on käyty keskustelua jazzin merkityksestä kylmässä sodassa: Jukka Rislakki Jurmalasta kirjoitti asiasta viimeksi, sillä toimittaja oli unohtanut mainita Helsingin nuorisofestivaalin, joilla myös jazzia renkutettiin. Itsekin sitä ihmettelin.

Kun en viitsi kirjoittaa asiasta loman keskellä Hesariin, vaikka tässä asiassa hyvin voisin, niin kerrottakoon nämä historiantutkimuksenkin näkökulmasta uudet asiat ensin täällä Blogistanissa. Säästän teidät viitteiltä, sillä nämä perustuvat Yhdysvalloissa tekemääni arkistotutkimukseen ja viiteapparaatti olisi hurja.

Maailman nuorison ja ylioppilaiden VIII maailmankonferenssi järjestettiin Helsingissä 28.7-6.8. 1962. Kymmenpäiväisille nuorisofestivaaleille, jotka järjestettiin ensimmäistä kertaa puolueettomassa maassa, tuli amerikkalaisarvion mukaan 14000 osallistujaa yli sadasta maasta. Järjestäjien oman ilmoituksen mukaan osallistujamääräksi laskettiin 18000 ja osallistuvia maita laskettiin olevan peräti 145. Neuvostoliiton rahoittaman ja muiden sosialististen maiden sponsoroiman festivaalin tarkoituksena oli herättää sympatiaa sosialistista järjestelmää kohden koko maailman nuorisossa.

Amerikkalaisarvioiden mukaan festivaalit maksoivat kaikkiaan 25 miljoonaa dollaria, jota voidaan pitää hyvin suurena summana - olympialaiset voisivat olla hyvä vertauskohta. Festivaalien kulut olivat valtaisat, sillä osallistujat saivat ilmaisen majoituksen ja ruoan ohella mahdollisuuden valita yli 1000 tapahtumasta.

Nuorisofestivaalisarja voidaan tulkita yleisesti ideologisesti sosialistista aatemaailmaa ja käytännöllispoliittisesti (rahoittajansa) Neuvostoliiton asemaa edistäväksi globaaliksi propagandakampanjaksi. Kylmä sota antoi leimansa kaikille aiemmille festivaaleille, vaikka ensimmäisiä 1947 Prahassa pidettyjä juhlia länsi ei boikotoinut. Prahassa, kuten myös Budapestissa 1949 ja Berliinissä 1951 festivaaleista muodostui Stalin-kulttia rakentava ja lännenvastainen nuorisotapahtuma.

Tälle ajanjaksolle sattui myös Demokraattisen Nuorison Maailmanliiton hajoaminen: eronneet järjestöt perustivat 1949 uuden järjestön, jonka nimeksi tuli World Assembly Union (WAY). DNML:n päämaja siirtyi Pariisista Budapestiin. Vastaava kylmän sodan logiikan mukainen kehitys tapahtui opiskelijajärjestöissä: 1950 toimintansa aloittanut International Studen Congress (ISC) tuli lännen järjestöksi ja Prahassa päämajaansa pitänyt International Union of Students (IUS) jäi idän järjestöksi. Läntiset järjestöt eivät koskaan pyrkineet nuorisofestivaalien kaltaisten jättitapahtumien järjestämiseen, vaan tyytyivät vaatimattomampaan keskinäiseen yhteydenpitoon.

Bukarestin (1953),Varsovan (1955), Moskovan (1957) ja Wienin (1959) nuorisofestivaalit eivät enää olleet klassisen kylmän sodan itäisen kaavan mukaisia, vaan pyrkimyksenä oli siirtyä ”rauhan ja ystävyyden” teemaa hyväksikäyttäväksi yleisfestivaaliksi. Festivaaliliikkeen muutoksen taustalla oli tietenkin Neuvostoliiton muutos: Stalinin kuoleman jälkeinen NKP:n XX puoluekokous 1956 ja maan johtoon nousseen Nikita Sergejevits Hrustsevin politiikka olivat avoimempia ulospäin. Tähtäimeen otettiin puolueettomat maat, ensin Itävalta ja sitten vuonna 1962 Suomi.

Helsingissä järjestettyjen nuorisofestivaalien erityiskohteena eivät olleet Suomi ja suomalaisnuoret, vaan erityisesti Latinalaisen Amerikan, Aasian ja Afrikan nuoriso- ja opiskelijaliikkeiden aktivistit, jotka voitiin arvioida maansa tuleviksi johtajiksi.

Helsingin nuorisofestivaali monine vastoinkäymisineen oli suunnittelijoilleen ja rahoittajilleen osin pettymys. Sen saivat pian tietää myös tapahtumia seuranneet amerikkalaiset, jotka kuulivat arvioita festivaalin epäonnistumisesta ”useilta pääjärjestäjiltä, mukaan lukien International Union of Students –järjestön puheenjohtajalta, Jiri Pelikanilta” heti festivaalien päätyttyä.

Paras todistus epäonnistumisesta on, ettei myöhempiä nuorisofestivaaleja järjestetty enää puolueettomissa maissa ennen vuotta 2001. Silloin tunnukset olivat yleisvasemmistolaiset, eikä Neuvostoliittoa enää ollut, mutta media raportoi silti varsinkin festivaalien amerikanvastaisista julkilausumista.

Epäonnistumista ei voinut kuitenkaan päätellä etukäteen. Kylmän sodan strategian näkökulmasta nuorisofestivaali oli vakavasti otettava tapahtuma. Kylmän sodan maailmassa huolellisesti organisoidut propagandakampanjat otettiin vakavasti, ja nuorisofestivaalien suuruusluokassa liikkuvat tapahtumat vaativat reagointia.

Kun Neuvostoliiton intressi ja osallistuminen festivaalien järjestämiseen tunnettiin jo aiempien festivaalien yhteydestä, päätti Yhdysvallat jo varhaisessa vaiheessa ensin vastustaa festivaalien järjestämistä Suomessa ja sitten tukea festivaalien aikaan järjestettäviä vastafestivaaleja. Näin se oli toiminut aiempienkin festivaalien yhteydessä. Vastustaminen tapahtui yhteistyössä Iso-Britannian kanssa.

Suomessa Helsingin olympialaisten jälkeen ensimmäisen suuren luokan kansainvälisen tapahtuman merkitystä on kuitenkin arvioitu myös myönteisin etumerkein. Festivaalit auttoivat radikalisoituvaa, mutta vain vähän maansa ulkopuolella matkustelleita vasemmistolaisia opiskelijoita ja nuoria ottamaan kontaktin kansainvälisiin aktivisteihin olipa näiden kotipaikka sosialistisissa maissa tai Euroopan ulkopuolella. Tällaisilla kontakteilla ei vielä 1960-luvun alussa ollut erityisen näkyvää sijaa suomalaisessa yhteiskunnassa. Yhteydet sosialistisiin maihin ja Euroopan ulkopuolelle olivat verrattain vähäiset. Festivaali oli omiaan korjaamaan tätä puutetta.

Näillä perusteilla festivaalin voi arvioida olleen alkusysäys 1960-luvun kulttuuriradikalismille Suomessa. Festivaaleilla kansainvälisyyden ajatus, kulttuuri ja radikaali politiikka olivat löytäneet toisensa. Festivaalin vetovoima selittyy käytännössä massatapahtuman kulttuurisesta luonteesta, ja kulttuurista ja sen hyväksikäytöstä oli kyse myös vastafestivaalitoiminnassa. Molemmilla festivaaleilla esiin tuotu politiikka oli läsnä retoriikkana, joka kätkettiin kulttuuriseen diskurssiin, vaikka siinä ei kovin hyvin onnistuttukaan. Molempien festivaalien idean voi tiivistää sanomalla politiikan olleen siinä kietoutuneena kulttuuriin.

Vastafestivaalit käytännössä

Vastafestivaalien järjestelyt organisoitiin erinäisten instituutioiden kautta, tärkeimpänä niistä Independent Research Service (IRS), joka julkaisi nuorisofestivaalin vastaista sanomalehteä, jonka painos oli 30 000, kolmella kielellä koko konferenssin ajan. IRS:n uutiskeskus toimi amerikkalaisten toimittajien keskuksena: paikalla oli varsin paljon lehtimiehiä ja lisäksi kolme suurta amerikkalaista televisioyhtiötä, NBC, CBS ja ABC.

IRS:n jälkikäteisarvio kansainvälisestä uutistoiminnasta oli erittäin positiivinen. Vastafestivaalilehden päätoimittajana toimi myöhemmin kaupunginjohtajana tunnettu Juhani Rinne, tuolloin 22-vuotias toimitsija järjestössä, jonka englanninkielinen nimi oli Finnish Academic Association for Freedom.

Festivaalin vastaisella tiedotuksella oli merkitystä, sillä suurin osa suomalaisista päivälehdistä ei juurikaan uutisoinut festivaaleista: ainoat kattavasti tapahtumista raportoivat sanomalehdet kuuluivat SKP:n, SKDL:n ja TPSL:n lehdistöön. Ruotsalaisen kansanpuolueen Hufvudstadsbladet säilytti neutraalin uutisoivan asenteen, muiden porvarillisten lehtien ja myös sosiaalidemokraattisen lehdistön taktiikkana oli vastustaa festivaaleja ja Neuvostoliiton propagandapyrkimyksiä vaikenemalla muusta kuin festivaalien häirinnästä.

Vaikeneminenkin oli siis osa harkittua propagandapeliä. Journalistisilla perusteilla vaikeneminen ei toki ollut mahdollista. Vaikeneminen ei estänyt Suomen Sosialidemokraattia, Helsingin Sanomia ja Uutta Suomea painamasta painoissaan maksua vastaan festivaalien lehteä, jonka nimi oli Helsinki Youth News.

IRS:n ohella muita institutionaalisia vastapropagandan järjestäjiä olivat The Program for American Culture, 60 sveitsiläisnuoren järjestämä Swiss Center, joka propagoi sveitsiläisestä elämäntavasta ja kulttuurista näyttelyiden, kirjallisuuden ja elokuvien kautta ja tarjosi baarissaan muutakin viihdykettä.

Vastafestivaalin järjestäjiin luettiin myös uskonnollisia ryhmiä, mukaan lukien Pax Romana, joka oli perustettu Roomassa huhtikuussa 1947 luomaan yhteyksiä katolilaisten ammattilaisten ja intellektuellien välille. Pax Romanan tausta on Fribourgin katolilaisen yliopiston kansainvälisiä suhteita hoitavassa järjestössä, joka oli perustettu jo 1921. Samaa nimeä käyttää yhä tänään Pariisissa toimima sisarjärjestö, International Movement of Catholic Students.

Pax Romana työskenteli festivaaleilla erään sveitsiläisperäisen järjestön puitteissa (World Alliance for Student Cooperation, WASC). Muita uskonnollisia ryhmiä edustivat Pocket Testaent League of Great Britain, jolla oli jaettavana 100 000 kappaletta Johanneksen evankeliumia. Union of Free Hungarian Students jakoi lehteään ”The Hungarian Student” delegaatioiden jäsenille, ja yritti tehdä Unkarin tilannetta tunnetuksi myös vastafestivaalilehdessä (Festival’s Free Tribune).

Itä-Euroopan pakolaisryhmät olivat mukana lähinnä yksittäisten henkilöiden kautta, kuten myös Directorio Revolucionario Estudiante, joka edusti Kuuban pakolaisia. Amerikkalaisten kansainväliseen toimintaan kuului myös American University People-to-People Program. Näitä täydensivät paikalla olleiden läntisten opiskelijajärjestöjen houkuttelevat tarjoukset festivaalin jälkeisistä matkoista Lännessä. SYL:n varapuheenjohtaja Pentti Mahlamäki saattoikin raportoida amerikkalaisille, että noin 500 delegaattia oli tarttunut näihin tarjouksiin.

Modernia taidetta ja jazzia

Museum of Modern Arts osallistui vastafestivaalin näyttelytoimintaan Helsingissä yhtenä monista. Alexander Garvinin johtama ”Program for Young American Culture” oli ryhmä, joka järjesti taidenäyttelyn lisäksi päivittäisiä jazz-konsertteja. Taidenäyttelyn kävi katsomassa 32490 henkilöä, joista yli 14000 laskettiin olleen festivaalidelegaatioiden osallistujia.

Amerikkalaiset havaitsivat, että Kiinan delegaatiota lukuun ottamatta kaikista delegaatioista riitti kävijöitä näyttelyyn. Garvin onnistui organisoimaan tapahtumille laajaa suomalaistukea ja tietäviä oppaita näihin näyttelyihin, joiden epäpoliittisuutta ja epäpoliittisuuteen liittyvää mielenkiintoa amerikkalaiseen kulttuuriin Nelsonin jälkikäteisraporttikin kiitteli.

Jazz-konserttien merkitys arvioitiin kuitenkin saman tiensä vähäiseksi, sillä 6000 osallistujasta vain vajaa tuhat oli ollut festivaalidelegaatioiden jäseniä. Järjestäjille oli pettymys, että jazzklubit täyttyivät iltaisin jazzinnälkäisistä suomalaisnuorista.

Jazzmuusikkojen esiintyminen oli ollut amerikkalaisten tapa argumentoida tasa-arvoisen yhteiskunnan puolesta. Sen piti kuitenkin tapahtua oikeissa puitteissa. Kun Duke Ellington oli tulossa maaliskuussa 1961 esiintymään Suomessa, lähetystö huolestui esittämispaikasta, joka oli kommunistien omistama Kulttuuritalo. Suomalaiset järjestäjät olivat kertoneet, että se on ainoa kaupallisesti toimiva ympäristö, mutta se ei lähetystövirkailijaa estänyt neuvomasta State Departmentia ottamaan yhteyttä amerikkalaisiin agentteihin, jotta nämä kieltäytyisivät esiintymästä ”kommunistien talossa”. Jos näin ei tapahtuisi, lähetystö katsoi paremmaksi asettaa rajoituksia jazzmuusikkojen esiintymisille, ”mikäli nykyinen käytäntö jatkuu”. Voi olla, ettei lähetystön edustaja itse digannut jazzia.

Nämä instituutit eivät suinkaan olleet yksin järjestämässä vastatoimia, vaan oleellista oli myös se, että pohjoismaiset sosiaalidemokraattiset puolueet ja International Union of Socialist Youth (IUSY) aktivoituivat vastatoimiin Helsingissä. IUSY:n päämaja oli julkisesti Helsingin Yliopiston Ylioppilaskunnan omistamalla Uudella Ylioppilastalolla sijaitsevassa Hotelli Hansassa.

Vastafestivaalitoimintaan värvätyille sosiaalidemokraateille vastafestivaalitoiminnan rahoittajina esiteltiin myös yksittäisiä henkilöitä, kuten esimerkiksi jotka tunnettiin vain ”liikemiehinä”. Tällainen oli esimerkiksi IUSY:n toimistossa työskennelleelle tuolloiselle Ylioppilaslehden päätoimittajalle Arvo Salolle amerikkalainen liikemies Frank Ferrari.

United States Information Center oli lähinnä Yhdysvaltojen Helsingin-suurlähetystöä. Vaikka sen toiminnot arvioitiin vaatimattomiksi, yhtä ja toista toimiston kautta voitiin järjestää. USIS toimitti delegaatioiden jäsenille kirjoja, pamfletteja ja lentolehtisiä Yhdysvaltojen asenteesta eri asioissa. Vastafestivaalin osallistujien tiedontarpeesta pidettiin huolta kirjaston avulla.

American Center Library asetti käytettäväksi kirjoja, jotka käsittelivät ydinaseriisuntaa, asevalvontaa ja Yhdysvaltojen taloudellista ja poliittista elämää kuvaavia teoksia. Niiden tarkoituksena oli ”Tarjota festivaalien osanottajille materiaalia, joka voisi osoittautua hyödylliseksi kun, he kohtaavat pro-kommunististen festivaalielementtien argumentteja.”

USIS valmisti itse lentolehtisiä Yhdysvaltojen asenteesta sellaisissa teemoissa kuin aseriisunta ja ydinkokeet, Berliinin ja Saksan tilanne, kolonialismi, Yhdysvaltain ulkomaanapu ja rinnakkainelo. USIS jakoi niitä ei-kommunistisille toimittajille. Paperit olivat julkisesti tarjolla kirjastossa. Jälkikäteiskommenteissa Nelson kiinnitti huomiota siihen, että aseriisuntaa käsittelevää aineistoa käsiteltiin läntisten delegaatioiden parissa tutkimuksena. Samalla tavalla toimittiin myös USIA:n, USIS Londonin ja USIS Stockholmin toimittamien pamflettien kanssa. Pamfletit, jotka käsittelivät koulutusta, tiedettä, historiaa, aseriisuntaa, työtä ja kansainvälistä politiikkaa, jaettiin loppuun.

Vaikka USIS toimi kirjastonsa kanssa julkisesti, osa sen toiminnoista pyrittiin naamioimaan, jottei lähetystöä voisi suoraan yhdistää vastapropagandaan. Pehmytkantisia kirjoja jaettiin delegaatioiden jäsenille kädestä käteen: jakajina toimivat ”tarkoin valitut opiskelija- ja nuorisojohtajat, jotka pyrkivät jakamaan ne delegaatioiden jäsenille”. Nämä yksittäiset ihmiset löytyivät suurimpien ei-kommunististen nuorisoryhmien joukosta ja olivat sellaisia, jotka toiminnoista vastaava USIS -virkailija tunsi henkilökohtaisesti.

Lisäksi vieraille näytettiin elokuvia ja televisio-ohjelmia. Viikkoa ennen festivaalien alkua esitettiin väridokumenttielokuvaa ”Friendship 7”. Se oli amerikkalaisten vastaus Juri Gagarinin Suomen-vierailulle, sillä tämä tunnin mittainen elokuva käsitteli John Glennin avaruuslentoa. Sitä esitettiin erikoisnäytöksissä, joihin kutsuttiin erityisesti työväen ja nuorisojohtajia. Mukaan oli kutsuttu myös sanomalehtien elokuvakriitikkoja.

USIS esitti itse valmistamiaan filmejä myös Helsingin Yliopiston Kulttuuriklubilla juuri ennen festivaalin alkua. Kulttuuriklubi kieltäytyi esittämästä amerikkalaisfilmejä festivaalin aikana, ”jotta se säilyttäisi puolueettomuutensa”. Kyse ei toki ollut ehdottomasta puolueettomuudesta, vaan puolueettomasta imagesta. Erityisesti ylioppilaskunnan kulttuuriklubin johtaja sai kiitosta USIS-tilaisuuksille hankkimastaan julkisuudesta median piirissä.

Vastatoimien päärahoittajaksi on nyttemmin paljastunut Yhdysvaltain keskustiedustelupalvelu CIA (Central Intelligenge Agency) ja Yhdysvaltain hallitus eri instituutioidensa kautta. Vastatoimet käynnistettiin virallisesti ulkoministeri Martinin määräyksestä heinäkuussa 1962.

Vastatoimien suunnittelu oli kuitenkin alkanut jo paljon aikaisemmin. CIA ja Yhdysvaltain hallituksen instituutiot ja Länsi-Saksan orgaanit toimivat festivaaleilla salaisesti taustalla kuten itäiset vastinparinsa Neuvostoliiton tiedusteluorganisaatio KGB, Saksan Demokraattisen tasavallan turvallisuuspoliisi Stasi ja niiden hallitukset.

Siinä mielessä sekä Idän imperiumin tavoite hävittää festivaalin propagandaluonne järjestämällä ne puolueettomassa maassa Lännen harjoittamat festivaalin vastaiset salaiset toimet olivat mitä tyypillisintä kylmän sodan toimintaa. Koskaan aikaisemmin kylmä sota ei ollut laskeutunut suomalaiseen ympäristöön ja Helsingin kaduille niin näkyvästi, voimakkaasti ja kouriintuntuvasti, joka korostui loikkauksiin liittyvissä operaatioissa.

Yhdysvaltain lähetystö ei ollut tietoinen loikkauksista, vaan raportoi sitä uutisten kautta State Departmentille. ”Loikkaustarinoita käytännössä mahdotonta vahvistaa täällä. Toinen US-lähde paremmin valmistautunut vastaamaan tähän tarpeeseen”, kirjoitti lähetystövirkailija raporttiinsa festivaalin loppupuolella. Toinen lähde oli tietenkin CIA.

Paitsi katutasolla, konkreettisesti suurvallat joutuivat vastatusten radioaalloilla, sillä sekä Venäjällä että Ukrainassa toimivat radioasemat aloittivat tehokkaan radiohäirinnän Voice of American (VOA) nuorisofestivaalia koskevaa uutisointia kohtaan. Erityisesti kohteena olivat Baltian maiden kielillä tapahtuneet radiolähetykset.

Kylmän sodan alusta alkaen toteutetun radiohäirinnän historia on edestakaista aaltoliikettä: VOA:n häirintä jatkui yleisesti vuoteen 1963, alkoi uudelleen Tsekkoslovakian miehityksen jälkeen 1968, lakkasi liennytyksen kasvaessa 1973 vain alkaakseen uudelleen 1980 Afganistanin miehityksen alla. Selvimpiä amerikkalaispropagandan välittäjiä, joita häirittiin pysyvästi 1990-luvulle saakka, olivat Radio Liberty (aluksi Radio Liberation) (RL), Radio Free Europe (RFE) ja Radio in the American Sector (RIAS), joka on nyttemmin Saksan hallituksen valvonnassa.

Väliaikatiedote

On se kumma kuinka pienet harharetket katkaisevat jopa hieno hetket 1950-luvun etiikan parissa. Vaikka olin valvonut ja lukenut ja pari riviä kirjoittanutkin, ei tarvittu kuin puhelinsoitto ja kas, karaoke kutsui hetkeksi. Siellä oli hyvä pitää etiikka mielessä ja moraali korkealla.

Rangaistus tuli tänään sitten fyysisinä vaivoina: en pysty nyt istumaan, sen verran on kankku kipeänä. Ilakoitseminen lasten kanssa vuoristoradalla Linnanmäellä keskiviikkona taisi pahentaa jo silloin orastanutta vammaa. Mutta tuska jalostaa mieltä ja kärsimys kiillottaa kruunun. Eipähän ole mikään filantroopin ilme kasvoilla koko ajan.

No, onpa sitä paitsi ollut helpotusta kaikille teille kommenttiosastoillani viihtyneille neropateille, joille Russell on ilmaa vain, ja jotka eivät silti voineet pysyä kaukana minun ja Bertrandin siveyden peruskurssista. Nyt on ollut aikaa teroittaa sanansäilää ja miettiä omia argumenttejä valmiiksi. Niitä olisi mukava nähdä, kun te aina - ilmaisesti tilan puutteessa - jätätte ne sanomatta!

Kun tässä olen muitakin kommenttipalstoja kierrellyt, niin kovasti ovat samaa sukua nämä terävämmin pistoksiaan kirjoittavat: anonymous melkein kaikki tai ainakin sellaiset kirjoitukset, jotka on selvässä sapessa marinoitu.

Googlettamalla muuten tämä "hymähdyksen arvoinen", kuten Jörkka sivalsi, ja joka tapauksessa entinen stara Russell saa vain vaatimattomat 864 000 linkkiä: kyllä on bittejä pantu hukkaan aivan uskomaton määrä noin kurjasta ajattelijasta, joka ei vastaa enää nykypäivän standardeja. Ja tilalle on tullut... Niin keitä?

Kuten me nykyajan kotisokratekset tiedämme, mikään ei saa olla paria vuotta vanhempaa: muotifilosofia vanhenee nopeasti ja kuten totesin kommenteissa, niihin pitäisi laittaa "parasta ennen" -päiväys.

Kuka muistaa ranskalaisia filosofeja parinkymmenen vuoden takaa? [Kiitos Schizo-Janne, olihan siellä Blogistanin eturivissä sentään yksi.]

Ja etiikka se vasta nopeasti vanheneekin, moraalista nyt puhumattakaan. Kuten kymmenet blogistiikot - juuri ne jotka sanovat minun "hermostuneen", "ärsyyntyneen"suuttuneen, vetäneen herneen nenään, ja olen siinä sivussa mm. naurettava (kiitos tästä luonnehdinnasta merkittävälle Blogistan-ajattelija Niko Lipsaselle oliko se Tampereen suunnalta - taitelijaprofessoriehdokas Ilkalle sukua?) (ja mitä se Hanhensulkakin sanoi: "Sediksellä onkin jäänyt pahasti hihna päälle ja sosiaalitieteilijöiden tavoin puhuu pääasiassa asian sivusta." Brutukseni!) - ovat osoittaneet, että tämän päivän muotifilosofia on aito, herpaantumaton, leppymätön ja loputon itsekkyysfilosofia. "Niin monella menee hyvin", laulettiin aikoinaan laulussakin, jonka me historioitsijat hyvin muistamme. Sosiaalitieteilijöistä en mene vannomaan. Mutta että asian vierestä! Tunnen hyvin pellot ja pientareet, enkä unohda mitään, sillä me historioitsijat pyrimme aina muistamaan sen, minkä muut unohtavat.

Kaikesta tästä voimme päätellä - anteeksi maan perusteellisesti että yleistän - etiikka ja moraali ovatkin siten nykyään vain sosiaalitieteilijöiden juttuja (varmaan joku KELAn osasto!), eikä niillä siten voi olla mitään perustaakaan, eikä tarvitsekaan ilmeisesti; niinpä esimerkiksi ihmislajin säilymisestä ja jatkamisesta puhuminen lapsenteon yhteydessä on nykynuorelle blogistille valtava ongelma ja ahdistuksen aihe! Vaikka olihan se kehiin palanneelle Marleenallekin, jolla on ytyä riittänyt vähän pidempäänkin!

Kyllä kai se on sitten tunnustettava, että tää on vain ihan minun juttu eikä tämän asian parissa saa henkilökohtaisen ulkopuolelle mennä lainkaan tai ainakin se är-syt-tää. Näinpä meidän on taas tehtävä huoneentaulu: etiikka ja moraali ovat asioita, että siitä voi päättää ihan yksin - individualistihan ei tämmöisiä kavereilta kysele - ja ilmeisesti vain makuukammarissa - ja mikä parasta, ajattelematta sitä lainkaan! Muistakaa nyt kaikki siellä supermarketissa: ei ole yhteistä etua - siitä vain himottua kaviaaria kainaloon!

Näin helppoa se äärirelativismi on! Tosta vaan, kullin luikaus. [Haa, minäkin käytän roisia kieltä... Äitiiiiii...]

Lapsettomuusideologiaa VIII

Jatkoa osille 3,4,5,6 ja 7: linkit blogin oikeassa sivustassa.

Moraalista käydään kiistoja silloin, kun vähintään kaksi yksilöä tai kaksi ryhmää ovat eri mieltä siitä mikä on toivottavaa. Onko keinoja ratkaista tämä tilanne?

Poliittissa (ja siis myös ideologisissa) kiistoissa saattaa esiintyä kolmelaisia kiistoja. Ensinnä voi olla kyse pelkästään välineistä, vaikka päämäärästä oltaisiin yhtä mieltä. Toiseksi voidaan väittää, että tietynlaiset teot ovat luonnostaan pahoja, kokonaan riippumatta niiden seurauksista, minkä toinen osapuoli tietysti kiistää. Kolmanneksi erimielisyys voi koskea tavoitteita, joihin ihmistekojen tulisi tähdätä. On yleistä, että nämä kaikki tekijät ovat mukana erilaisissa moraalisissa (ja poliittisissa) kiistoissa.

Välinekiistat ovat usein näennäisiä: niitä sanelevat etunäkökohdat; ongelmana on silloin se, että yleisö käsittää kiistan kokonaan keinoja, ei päämääriä koskevaksi. [Nykyajan esimerkki: työttömyyden poistaminen]. Välineistä käydyt kiistat eivät aiheuta mitään eettisiä pulmia, mutta käytännössä, tieteellisillä perusteilla, tietysti se pitäisi pystyä ratkaisemaan.

Russellin mielestä "toteamus, että välineitä koskevat kiistat eivät lainkaan ole luonteeltaan eettisiä, poistaa etiikan piiristä sangen suuren osan niistä käytännön kysymyksistä, joista ihmiset ovat eri mieltä.

Luonnostaan pahat teot ja niiden kiistäminen olivat toinen mahdollisuus. Erinäisten esimerkkien (orjuuden kannattajat ja vastustajat, amishien siveellinen kauhistus nappeja kohtaan) jälkeen Russell on valmis tunnustamaan, että näihin asioihin ei suoraan pysty vaikuttamaan. Kukaan ei pysty todistamaan, että esimerkiksi napit eivät ole epämoraalisia. Taivuttelua toki pystyy harjoittamaan puolin ja toisin, niinpä esimerkiksi amishi voi saada meidät vakuuttuneeksi perusteluillaan nappien epämoraalisuudesta, ja silloin meidän on syytä hyväksyä tämä kanta.

Russell kuitenkin tekee varauksen välittömien oikean ja väärän arvostelmien kohdalla. "Jos tietty sinänsä vaikka täysin viatonkin teko herättää jossain ihmisessä aitoja kauhistuksen tunteita, ei hän voi olla onnellinen nähdessään sitä suoritettavan." Mikäli kotonamme on esimerkiksi kortinpeluuta sunnuntaina vastustava henkilö, syyllistymme "epähienouteen, jos jätämme tuon vieraan tunteet huomiotta. Tällä tavoin siitä, mikä ajatellaan oikeaksi tai vääräksi saattaa todella tulla oikeaa tai väärää, niin kauan kuin usko asiaan säilyy voimakkaana."

Näin ei tietenkään todisteta, että usko on oikea, vaan ainoastaan, että se aiheuttaa toiveita ja vieroksuntaa, joiden nojalla voidaan päätellä, onko jokin teko hyvä halujen tyydytystä mittapuuna käyttäen. "Ihailu tai kauhistus, jolla ihmiset suhtautuvat tietynlaisiin tekoihin, ovat jatkuvasti esiintyessään usein todella tärkeimpiin kuuluvia tekijöitä, joiden perusteella ratkaistaan ovatko kyseisenlaatuiset teot oikeita tai vääriä."

Vaikeata moraalikiistojen ratkaisu on silloin, kun vallitsee todellinen erimielisyys päämääristä. Nämä tapaukset eivät kuitenkaan ole niin yleisiä kuin ensi silmäyksellä saattaisi ajatella. Yksi niistä oli kysymys orjuudesta. Siinäkään orjuuden vastustajien ja puolustajien välinen taistelu ei tosiasiallisesti merkinnyt kiistaa päämääristä vaan ihmisolentojen tuntemiskyvystä. Kun voitiin osoittaa sorrettujen tuntemaan iloa ja surua samassa määrin kuin sortajat, sortojärjestelmä kumottiin (esim. Turgenjevin Metsästäjän muistelmia, ja Harriet Beecher Stowen Setä Tuomon Tupa suurina vaikuttajina).

Orjuuden hyödyttävyyden (taloudellisesti, kehityksen airueena - esim. lapsityövoima hiilikaivoksissa) Russell jättää sivuun, ja keskittyy toiseen ajatukseen orjuudesta, siihen, että orjat ovat pelkkiä välineitä. Mitä huomautuksia voidaan esittää ihmiselle, joka ilmoittaa piittaavansa yksinomaan jonkin ryhmän eduista tai kenties pelkästään omasta parhaastaan? Itsekäs ihminen, esim. kansallisuusaatteen kannattaja, heinkilö, jota kiinnostaa ainoastaan oman yhteiskuntaluokkansa tai uskontokuntansa etu, ovat myötätuntoisia vain rajoitetulle ihmisryhmälle. Voiko heidät saada luopumaan kannastaan?

Jo luvussa 5 käsiteltiin yksilön ja yhteisön etujen saattamista sopusointuun keskenään. "Olemme jo asettuneet sille kannalle, että jokainen ihminen väistämättömästi tavoittelee omien toiveidensa täyttymistä. Sen vuoksi hän toimii yleistä hyvää edistävällä tavalla ainoastaan siinä tapauksensa, että hänen halunsa johtavat tekoihin, joilla on tällainen vaikutus. Tulos voidaan saavuttaa joko siksi, että kyseinen yksilö tahtoo edistää yleistä hyvää, tai sen johdosta, että yhteisön rakenteen vuoksi hän parhaiten palvelee omia etujaan toimimalla koko yhteisölle edullisella tavalla. En usko, että yksityisiä ja yleisiä etuja on mahdollista saattaa täydelliseen sopusointuun toistensa kanssa, ja missä tätä päämäärää ei saavuteta, sillä pelkään eettisten näkökohtien jäävän tehottomiksi." Onneksi näitä ristiriitoja ei ole niin paljon; orjuuskysymys ja nationalismin ongelmatkin ovat ratkaistavassa. Valistunut oman edun tavoittelu on tavallisesti riittävänä kannustimena pyrkimykseen, joka tähtää yleiseen hyvään. Mutta vaikka vetoaminen omaan etuun yleensä (nykyään yhä harvemmin!) on tehokas keino, se on usein paljon vähemmän vaikuttava kuin vetoaminen epäitsekkyyteen.

"Viha, kateus ja halveksunta sokaisevat ihmiset näkemästä omaa etuaan, kun taas toisaalta myötätunto ja sääli ovat omiaan synnyttämään tekoja, jotka ovat hyödyllisiä muille, vaikka teon suorittaja ei itse niistä odota hyötyvänsä. On todennäköisempää, että jalomielisyys paremmin kuin laskelmallinen itsekkyys johtaa tekoihin, joita juuri laskemallinen itsekkyys suosittelisi, jos laskelmat olisivat oikeita. Mutta niin kauan kuin ihmisten sydämet ovat kylmiä, he eivät helposti kykene näkemään tosiasiaa, että yhteistoiminta yleensä on edullisempaa molemmille osapuolille kuin kilpailu."

Kahden yksilön toiveiden aiheuttamassa ristiriidassa ei sopua ole saatavissa. Tämä ei ole kuitenkaan ratkaisematon ongelma, sillä sekä A:n että B:n täytyy ottaa huomioon myös muiden ihmisten halut. Jokainen yksilö voisi hyötyä varastamisesta, jos hän olisi ainoa varas. Tällaisissa tapauksissa yleinen hyvä on vastakkainen sille, mikä olisi edullinen yksilölle, ellei yleisen hyvän vaikutuksia tunnettaisi. Laki ja hallitusvalta sekä yleinen mielipide - kiitokset tai moitteet - ovat tällaisia yksilöön vaikuttavia tekijöitä.

"Ihmisten käsitys onnesta riippuu hänen intohimoistaan ja näitä puolestaan muovaavat hänen saamansa kasvatus ja sosiaalinen ympäristö sekä synnynnäiset taipumukset ja lahjat", Russell toteaa. Nuoria voidaan ohjata sekä yhteisen hyvän asioihin, että toisiin, joissa vallitsee ristiriitoja. Koulutkin opettavat yhteistoimintaa toisaalla (Russellilla kansakunnan sisäisissä asioissa), kilpailua toisissa asioissa (oman kansakunnan ulkopuolelle suuntautuessaan). Tätä kehitystä Russell piti tuhoisana (jopa liioitteluun sortuen).

Luvun lopuksi Russell käy nietsscheläisyydeksi kutsumaansa rasismia vastaan kovin sanoin. "Nietzschen teoria on unelma, mutta sen mukainen todellisuus on painajaisnäky."

Kirjoitussarja alkaa vähitellen päästä asiaan: "Onko olemassa eettistä tietoa?", kysytään seuraavaksi.

Lapsettomuusideologiaa VII

Jatkoa osille 3,4,5 ja 6: linkit blogin oikeassa sivustassa.

Synnin tunnon moni ymmärtää, mutta mikä on synti? Yleisesti tunnetut moraalisäännöt hylänneet asettavat varsin usein tilalle oman sääntökokoelmansa, jota täysin noudattavat. Jotkut voivat toisessa tilanteessa olla täysin kyynisiä, mutta osoittaa suurta moraalisuutta toisessa ja kärsiä polttavasta häpeän tunteesta, kun tulee niitä rikkoneeksi.

Mutta on selvää, että kaikki ihmiset eivät ajattele niin, että on tekoja, jotka tunnetaan 'synniksi'. "Olen valmis uskomaan, että jotkut yksilöt ovat täydellisen häpeämättömiä. Sitä vastoin olen varma, ettei heitä ole paljon ja ettei heitä tavata niiden joukosta, jotka äänekkäimmin julistavat vapautuneensa moraalisista estoista", Russell sanoo.

Syyllisyyden tunnon perusta on vanhempien tai muiden arvovaltaisten mahtien kasvatuksessa. Jotta näiden käyttämistä rangaistuksista tai paheksumisista olisi seurauksena syyllisyyden tunto, on ehtona, että näitä mahteja kunnioitetaan eikä pelkästään pelätä. Sama koskee esim. lapsen tottelemattomuutta. Milloin on vallalla yksinomaan pelko, on luonnollisena reaktiona halu pettää tai ryhtyä kapinalliseksi.

Jumalan käskyjen rikkominen aiheuttaa uskontoon luottavilla vain pienen tunnekaavan siirtymän. Mutta monilla sellaisillakin ihmisillä, jotka eivät usko Jumalaan, on synnin tunne seurauksena em. lapsen kokemuksista ja oman lauman arvostelun pelko silloin kun kyse ei ole kapinoinnista. Joskus rikkoja - tämä vaatii poikkeuksellista itsevarmuutta tai älykkyyttä, Russell huomauttaa - tuntee tehneensä pahoin yksinomaan siksi, että itse paheksuu menettelyään, kokonaan riippumatta muiden ajatuksista.

Russell käy sen jälkeen lyhyesti läpi kristinuskon syntikäsityksiä, rituaalisen saastumisen ja tabun rikkomisen sekä antiikin filosofeja ja mainitsee myös sielunvaelluksen, jossa tiettyjen eläimien piirissä käväisy tuottaa puhdistuksen ja vapautuksen "elämän pyörän" orjuudesta. [Suomalaisethan ovat siitä huonoja kristittyjä, että uskovat varsin usein sielunvaellukseen.]

Alunperin synnin käsite ei siis liittynyt toisen ihmisen vahingoittamiseen vaan pelkästään jonkin tietyn asian tekemiseen. [Erinäisten kirkkojen sukupuolimoraali liittyy yhä tähän.]

Synnillä on psykologinen ulottuvuutensa: vihollisen tekemä ja oma hairahdus luokitellaan aivan toisen. Edelliseen liittyy ylpeys, jälkimmäiseen nöyryys. [Huippuna Augustinuksen käsitys perisynnistä - vain Jumalan armo tekee valituille mahdolliseksi elää hyveellisesti - muut kuin valitut elävät aina synnissä Aatamin synnin vuoksi]. Synnin käsitteen rajaaminen kuitenkin vain tiettyyn uskontoon tekee mahdottomaksi pitää syntisinä niitä, jotka ovat vailla uskonnollisia tunteita, riippumatta heidän elämästään, jopa silloin, kun he itse pitävät sitä miten moraalisesti tuomittavana hyvänsä.

Ratkaisu on määritellä synti "omantunnon äänen noudattamatta jättämiseksi": tämä kuitenkin jättää ulos joitakin synnin uskonnollisia määritelmiä, kuten sen, että helvetissä olon aiheuttama kärsimys ei tee kidutettuja sieluja siveellisesti paremmaksi. Tällaista koston luonteista kärsimystä ei voi sijoittaa minkään etiikan piiriin [vaikka G. E. Moore teoksessaan Principia Ethica niin ajattelikin.] Mutta jos "kosto" ei käy, on puhuttava "oikeudesta" ja "rangaistuksesta".

"Oikeus" on tässä "ansioiden mukainen palkinto" tai oikeammin "palkkioksi ja rangaistukseksi sellaisen järjestelmän mukaan, joka parhaiten on omiaan edistämään sosiaalisesti toivottavaa käyttäytymistä." Joskus ihminen, joka odottaa rangaistusta, voi muuttua mieleltään, jos hänet armahdettaisiin: silloin armahdus olisi paikoillaan.

"Voidaan myös ajatella", Russell sanoo, "että ihminen on toiminut sosiaalisesti toivottavalla tavalla, mutta että hänen esimerkkiään ei silti pitäisi näköjään samanlaisissa tapauksissa seurata, ja että sen vuoksi olisi paikallaan rangaista häntä.[-- --] Sanalla sanottuna, palkintoja ja rangaistuksia olisi jaeltava niiden sosiaalisten vaikutusten toivottavuuden perusteella eikä jonkin otaksutun absoluuttisen ansiokkuuden tai rangaistavuuden järjestelmän mukaan. Epäilemättä on viisasta palkita niitä, jotka menettelevät sosiaalisesti toivottavalla tavalla, ja rangaista haitallisen esimerkin antajia, mutta poikkeukset ovat ajateltavissa ja niitä todennäköisesti esiintyy aika ajoin." Russell tarkoittaa, että taivas- ja helvettiuskoa ei kannata lanseerata maan päälle.

"Synnin" käsite liittyy siihen, että ihmisen tahto on vapaa, sillä jos tekojamme määräisivät syyt, jotka eivät ole hallittavissamme, koston luontoisella rangaistuksella ei olisi mitään merkitystä. "Tahdon vapautta" ei kannata kuitenkaan liioitella, sillä on rajoituksensa ihmisyhteisön elämässä: postinkantaja vie vapaasta tahdostaan huolimatta kirjeen siihen kirjoitettuun osoitteeseen. [Tiedän, että esimerkki on vanhentunut ja osoittaa Russellin vanhentuneen, kuten eräs anonyymi kommenttikirjoittaja aiemmassa postauksessa pilkkasi (tietysti vailla argumentin tynkääkään, juuri niin kuin koululaiset kiusaavat siitä, että jollakin on erilaiset farkut)]

Järkeväksi itseään nimittäen Russell sanoo, että yleisen syysuhteen periaate on avoin kysymys, mutta ihmisyhteisön asioiden hoito on välttämätön edellytys. "Käytännön tarkoituksia varten meidän täytyy otaksua, että tahtomme on tiettyjen syiden hallitsema, ja etiikkamme täytyy olla sopusoinnussa tämän omaksuman kanssa." Jos tahto olisi täysin vapaa kaikessa, kaikki kiitos ja moite, palkinnot ja rangaistukset ja niin myös esimerkiksi koko rikoslain koneisto: tiettyä determinismiä on siis pelissä. Kaikki tämä siis yhteisön edun vuoksi.

Mutta "synnin" käsite taas on järjellinen ainoastaan mikäli tahtoa pidetään vapaana, sillä jos ihminen deterministisessä maailmassa tekee jotakin, mitä yhteisö ei haluaisi hänen tekevän, tämä aiheutuu siitä, että yhteisö ei ole esittänyt tai kenties ei ole voinut esittää riittäviä perusteita hänen pidättäytymiselleen tällaisesta menettelystä." [Esim. murhanhimoinen hullu, murhasta ei rangaista siksi, että se on synti, vaan siksi että yhteisö haluaa sen estää ja koska rangaistuksen pelko saa useimmat ihmiset siitä pidättäytymään. Vapaasta tahdosta ei siis tässä mielessä ole lainkaan kyse.]

Näin voimme päätellä, että "vapaa tahto" ei ole välttämätön rationaaliselle etiikalle, vaan ainoastaan koston moraalille, jossa rangaistuksesta ei ole hyötyä kenellekään.

Mutta se, että "synnin" käsite jää näin epämääräiseksi, ei Russell silti tahdo väittää, ettei oikeiden ja väärien tekojen välillä ole mitään eroa. "Oikeita ovat teot joita on hyödyllistä kiitellä, "vääriä" ne, joita on hyödyllistä moittia". Kiitos ja moite pysyvät voimakkaina kannustimina. Ne pyrkivät edistämään yleisen edun mukaista käyttäytymistä. Palkinnot ja rangaistuksen jäävät nekin olemaan. Mutta rangaistuksen luonnetta "synnin" pois jättäminen muuttaa: "Minun omaksumani kannan mukaan näet rangaistus on aina sinänsä pahasta ja on oikeutettu ainoastaan, jos ihmiset sen johdosta pidättäytyvät vääryydestä tai tekevät parannuksen."

Ja mikä pätee rangaistukseen, pätee myös moitteeseen. "Paheksutuksi joutumisen pelko on varsin voimakas pidäke, mutta kun moitittava teko on suoritettu, soimaus sinänsä on yleensä tuskallinen kokemus, josta ei ole moraalista apua. Moitittu henkilö muuttuu helposti juroksi ja uhmailevaksi, menettää toivon saada osakseen suopeata arvostelua yhteisön taholta ja mukautuu ulkopuolelle suljetun asemaan." Ryhmän kohdalla vastaava tilanne on vielä pahempi kuin yksilön.

Lapsettomuusideologiaa VI

Jatkoa osille 3,4 ja 5: linkit blogin oikeassa sivustassa.

Pääsimme siis moraalisiin velvoituksiin. Silloin sanotaan: "Minun tulee tehdä niin ja niin", "moraalinen velvollisuuteni on tehdä niin ja niin", "sellainen ja sellainen teko on moraalisesti oikea" tai voidaan kysyä "Mitä minun pitää tehdä?", johon voi vastata "sellaista, mikä näyttää edistävän yleistä hyvää". Mutta se vastaus on etiikan periaate, ei sanallinen määritelmä moraalista.

"Ihmisen pitää tehdä" on ongelmallinen lause; ongelmalliseksi sen tekee tuo vaade, että pitää tehdä; toisin ilmaisten se voidaan sanoa "hyväksyn, että menettelet siten", mutta tämä on jo manipulointia: oma haluni (hyväksyntä) verhotaan laillisen oikeutuksen vaippaan. Se ei siis toimi, kuten ei tottelemisenkaan vaatimus (tyypillistä uskonnoille). [Mutta "oikean" käsitettä ei voi Jumalan kautta määritellä: tottelemme Jumalan tahtoa, joka on aina oikein, mutta ei siksi, että oikean vastakohta olisi oikeata, jos Hän niin tahtoisi.] Ihmistahdon totteleminen ei ole aina oikein, kuten kuninkaat, aviomiehet ja isät ovat käytännöllään opettaneet. Siveellinen velvollisuus ei siis redusoidu tottelemiseen.

Kenen hyväksymisestä sitten on kysymys: mahdollisuuksia ovat vallassa olevat mahdit ja säännöt, toiseksi tarkkailijan omatunto ja kolmanneksi teon suorittajan omatunto. Ensimmäiset saattavat johtaa käskyillään vääriin tekoihin, sen me tiedämme, toinen ei voi asettua diktaattoriksi moraalin alalla, jäljelle jää kolmas: ihmisen tulee toimia oman omatuntonsa hyväksymällä tavalla.

Tämän teorian mukaan on kaksi vastakkaista tunnetta: moraalinen hyväksyminen (ja myös sisäinen ääni: tee näin) ja moraalinen hylkääminen.

Yksilöiden omatuntojen eroavuudet ovat selviä: päämääräksi ei tarvita objektiivista "hyvää", sillä omatunto riittää. Tähän liittyy omatuntojen muuttaminen, painostus johonkin tekoon (siten ihmissyönti katoaa maailmasta kovaa vauhtia). Mutta ei ole päteviä perusteita, jolla voitaisiin osoittaa, että tietynlainen omatunto on jotain muuta korkeammalla tasolla. Aina joku voi sanoa silloin kun hänelle kerrotaan hänen tekonsa epämiellyttävistä seurauksista: "Entä sitten? Moraalilla ei ole mitään tekemistä miellyttävyyden kanssa." Jos on vain omatunnon perustelu, logiikan keinoin ei siihen kyetä puuttumaan.

Logiikalla ei, mutta voidaan osoittaa, että kanta johtaa paradokseihin: selvin on siitä, että ei ole olemassa mitään eettistä perustetta, jolla jonkun ihmisen omalletunnolle voitaisiin antaa etusija jonkun toisen omatunnon rinnalla. Ei-eettisiä näkökohtia toki voi keksiä. Mutta kuten Russell toteaa: "Sen sijaan en voi sanoa, että ihmistyyppi, joka on minulle mieluisin, on myös paras kaikista, sillä jokainen, joka noudattaa omatuntonsa ääntä, on moraalisesti moitteeton." Paradokseja voisi keksiä helposti joukoittain.

Sen sijaan pohtikaamme ihmisen moraalia koskevien mielipiteiden määräytymistä. Tärkein on lapsuuden kasvatus, moitteet, paheksunnat ja jotkut harvat hyväksyvät lausunnot. Lapsuuden moraalinen kasvatus joutuu usein koetukselle kun joudutaan tekemisiin oman ympäristönsä eettisten tunteiden kanssa, olivatpa ne mitä hyvänsä, eikä kyse ole aina hyvään suuntaan etenemisestä moraalisten velvoitusten saralla.

Russell kuitenkin korostaa, ettei hän usko, että omatunto voidaan jäännöksettömästi selittää ihmisten saaman kiitoksen tai moitteen vaikutuksiksi, tietoisiksi tai tiedostamattomiksi. "On olemassa moraalisesti ennakkoluulottomia ihmisiä, jotka kieltäytyvät moittimasta mitään yleisesti moitittua tai kiittämästä sitä, mitä muut ylistävät. Kiitos ja moite eivät ole syntyneet tyhjästä vaan perustuvat moraalisiin tunteisiin, tai ainakin tunteisiin, joista jotkut ovat moraalisia.

Näin hän etenee maineeseen, jossa tieto ja taito (vastoin Sokratesta) eivät ansaitse moraalista kiitosta. Mainetta ja virallista kuuluisuutta, kuten Russell sanoo, ovat saavuttaneet pyhimykset. Laajan esimerkkijoukon annettuaan Russell tiivistää, että "ihaillummat siveelliset avut ovat oman ryhmän parhaan edistämiseksi osoitettu rohkeus ja itsensä uhraaminen". Näitä sitten ihaillaan kaikkialla, missä ne esiintyvät, toiset tosin tyytyvät vain oman laumansa jäseniin (inkvisiittorit, esimerkiksi). Sodassa jotkut ihailevat vihollisen urhoollisuutta, jotkut eivät. Mutta kiitoksesta on yleisenä sääntönä, että sitä suitsutetaan niille, jotka ovat uhranneet omat etunsa (tai jotain joka on niiltä näyttänyt) muiden parhaaksi. Kiitoksen tarve ja moitteen pelko saattavat olla niin voimakkaita, että ne syrjäyttävät kaikki muut näkökuhdat.

Kiitos ja moite ovat hyödyllisiä, mutta niiden vaikuttavuus vähenee, jos hyöty tulee niiden tietoiseksi perustaksi. Tiettyjä tekoja ihaillaan riippumatta niiden tuomasta hyödystä; ihailu on korkeimmillaan silloin, kun niitä ei suoriteta kiitoksen kärttämiseksi. Mutta "toisalta eräitä tekoja moititaan riippumatta niiden hyödyttömyydestä. Kiitoksen halun ja moitteen pelon lisäksi on olemassa muitakin tunteita, jotka kannustavat ansioikkaisiin tekoihin. Ihminen saataa asettaa oman etunsa edelle kiintymyksen, hyväntahtoisuuden ja totuudenrakkauden, vieläpä taistelunhalun."

Näin omatunto voidaan määritellä kiitokseksi tai moitteeksi, jonka ihminen esittää itselleen aikomansa teon johdosta. Useimmissa tapauksissa, Russel sanoo, tämä on heijastusta vastaavasta arvostelusta, jonka asianomaiselle osoittaisi hänen yhteisönsä, mutta on olemassa myös ihmisiä, joilla kyseiset tunteet tunne-elämän tai älyn erikoispiirteiden vuoksi ovat laadultaan yksilöllisempiä. Näin ihmisen kiitoksen ja moitten perustat (eri ihmisillä, ryhmillä jne.) saattavat erota muiden soveltamista mittapuista, ja jos hän on "tunnontarkka" yksilö, hän seuraa omia periaatteitaan ennemmin kuin lähimmäisensä.

Tästä Russell päätyy erottamaan "subjektiivisen" ja "objektiivisen" oikean käsitteen ja jatkaa, että edellinen ei takaa sitä, että jälkimmäinen osuisi oikeaan. Kaikki omatunnot eivät ole täydellisiä, ja siksi on etsittävä "objektiivisen oikean" käsitettä. Voimme näin ehkä luokitella omatuntoja. Prosessi jää yritykseksi, mutta oleellista on että yrityksessäkin on käytettävä muiden kuin teon suorittajan haluja, "pikemminkin useiden ihmisten, niiden joukossa suorittajan, haluja".

Moraalin päätarkoituksena on edistää sellaista käyttäytymistä, joka palvelee ryhmän eikä vain yksilön etuja. Russellin mielestä "objektiivisesti oikea" on teko, joka parhaiten edistää eettisesti hallitsevana pidetyn ryhmän etuja. Vaikeutena on se, että emme pääse yksimielisyyteen, mikä tällainen ryhmä on: perhe, toiminumi, kansakunta, kirkko vai koko ihmiskunta. Eikä myöskään mitään näistä tai muistakaan ryhmistä voi lopulta asettaa toisensa edelle.

Jos siis "objektiivisesti oikean" käsitettä haetaan on sen täytettävä yksi teoreettinen ja yksi käytännöllinen ehto: "Teoreettinen ehto on se, että täytyy olla olemassa jokin keino, jolla voidaan todeta 'objektiivisesti oikeat' teot. Käytännössä taas tosiasian, että jokin teko on todettu 'objektiivisesti oikeaksi', tulee ainakin joillekin ihmisille olla kannustimena sen suoritukseen.

Jos tuota käsitettä ei voitaisi määritellä, tarvitaan "eettinen näkemys" tai "eettinen oivallus" siitä, että jotakin edellä sanottua ei voitaisi todistaa. Kaikki tuskin hyväksyvät tällaista oivallusta, joka voisi olla esimerkiksi se, että objektiivisesti oikea on teko, joka todennäköisesti parhaiten edistää yleistä hyvää. Loogisesti se kuitenkin on kestävä, eikä sitä voi osoittaa vääräksi. Kyse on siitä, että emme pääse selvyyteen siitä mitä tekoa voitaisiin väittää "objektiivisesti oikeaksi", jos joku erehtyisi väittämään esimerkiksi omaa nationalistista ja rasistista kantaansa sellaiseksi.

Tähän Russel toteaa: "Jos ryhdyn väittelyyn, on pakko turvautua sättimiseen. Saatan sanoa: Hyvä herra, käytätte sanoja väärin. Siveellinen oivallus on jalo kyky, joka silminnähtävästi puuttuu teiltä. Se opettaa epäitsekkyyttä ja vaatii ihmistä astumaan kuorestaan ja tarkastelemaan maailmaa puolueettomasti kuin Jumala. Se merkitsee toiminnan piirissä samaa kuin tieteellinen katsantokanta. Mutta te olette maahan sidottu, kahlehdittu satunnaisiin olosuhteisiin, johon syntymästänne olette joutunut, surkea liero, joka ei kykene vapautumaan ajan ja paikan orjuudesta."

Muttta sättiminen ei auta, jos kunnioitusta tai auktoriteettia puuttuu: se toimii jos joku "syvästi kunnioittaa minua tai on koulupoika, joka vuosikausia on ollut alttiina ovelalle propagandalleni." Mutta jos joku kiduttaa minua, vankiansa, lopulta tunnustan hänen olevan oikeassa. Sen johdosta kenties vihaan ja halveksin häntä, mutta en pysty kumoamaan hänen väitteitään: "Näyttää siis siltä, että koko ristiriita kuuluu tunteiden ja intohimojen, ei teoreettisen totuuden ja valheen piiriin."

Ja vaikka moraalisia oivalluksia olisikin, niitä tuskin on kaikilla. Ja jos ihmisten enemmistö on eettisesti sokea, ei siitäkään seuraa hyvää, mitä moraalin uudistajien historia tukee.

Näin meidän on turvauduttava psykologisiin tosiasioihin. Opimme moraalisääntöjä Raamatun kymmenestä käskystä, mutta eettiseen ja poliittiseen filosofointiin taipuvainen etsii mieluummin jotain yhteistä periaatetta, josta moraalisäännöt voitaisiin johtaa. Oman ryhmänsä vastustaminen ei ole tällöin järkevää, "paitsi jos hän uskoo itsensä tai ryhmänsä kyllin vahvaksi saavuttamaan maailman herruuden" - tämä toteutuu ihmisten ja eläinten välisessä suhteessa ja se on se, johon rasistit pyrkivät alistaessaan toiset ryhmät.

Moraalisääntöjen yleistämiseen on olemassa kaksi tapaa. Toinen merkitsee yleisen hyvän määrittelyä ja kaikkien ihmisten velvoittamista sitä edistämään. Toisena menetelmänä on määritellä yksilön tai tietyn ryhmän paras ja opettaa, että jokaisen yksilön tulee tavoitella omaa etuaan ja ryhmänsä parasta.

Jälkimmäinen on erityisesti niiden kanta, jotka ajavat velvollisuuksia perheensä suhteen tai vaikkapa isänmaan etua priorisoituna velvollisuutena. "Kuten olemme nähneet", Russell sanoo, "tätä kantaa vastaan voidaan esittää huomautuksia sen tosiasian perusteella, että on mahdotonta keksiä näkökohtaa, jonka nojalla jokin yksilö ympäröivä ryhmä voitaisiin julistaa muita paremmaksi."

Tiivistäkäämme jo sanottua. On siis jatkuvasti kaksi mielipidettä siitä, mikä on objektiivisesti oikeaa:se, että "ihminen tavoittelee omaa parastaan", mutta myös "objektiivisesti on oikein yleisen hyvän edistäminen. Tällöin pidämme käsitettä mahdottomana määritellä ja otaksumme, että edellä mainittujen katsantokantojen välillä voidaan tehdä ratkaisu, mutta vain väitteen muodossa tai eettisen oivalluksen avulla, ei määrittelemällä.

Käykäämme ensimmäisen ajatuksen kimppuun pohtimalla itsekkyyttä. Hyvä oli siis halujen tyydytystä. Jos olen niin hyväntahtoinen ihminen, että tavoittelen yleistä hyvää hartaammin kuin mitään muuta, on selvää, että oma etuni ja yleinen hyvä lankeavat yhteen ja molemmat menettelytapamme johtavat samaan tulokseen.

On tietysti mahdollista, että haluni kohdistuvatkin ensin omiin etuihini, mutta kannustavat silti minua ainoastaan yleistä hyvää edistäviin tekoihin, esimerkiksi armeliaisuuden harjoittamiseen tai runouden suosimiseen. Moraalijärjestelmien, jotka ovat egoistisia nyt käsittelemässämme mielessä, ei siis tarvitse olla itsekkäitä sanan tavallisessa merkityksessä. Stoalaiset edustivat tällaista kantaa, mutta rajoittivat hyvän tavoittelemiseen kelpaavia haluja: rikkaus, valta ja maallinen menestys olivat arvottomia. Vain hyve oli todella hyvää ja vain sitä tuli tavoitella hyveellisen ihmisen, mikä tarkoitti käytännössä Jumalan tahtoon mukautumista.

Olisiko tässä ideaa: jakaa halut hyviin, pahoihin ja neutraaleihin. Tämä on kuitenkin mahdollista vain jos halut käsitetään yksinomaan välineiksi. Stoalaisissa pysyäksemme, esimerkiksi rakkauden tuottamat halut olisivat siten sisäiseltä ominaisuudeltaan hyviä ja vihan taas pahoja, ja ne olisi siten leimattava sisäisiksi vääriksi ja oikeiksi. Mutta jos seurauksista ei tarvitse välittää, vain sen sisäisestä laadusta ja jos oletamme sen omaksumisen perustuvan siveelliseen oivalukseen, pidämme tosiasiallisesti, tuota kantaa vastaan siis, rakkautta vihaa parempana, koska se johtaa suurempaan halujen tyydytyksen kokonaismäärään. Kun tabut ja taikausko sysätään syrjään, jäljellä olevat moraalisäännöt, jotka näyttävät pohjautuvan eettiseen oivallukseen, voidaan täysin johtaa siitä ainoasta periaatteesta, että objektiivisesti oikeata on yleisen hyvän edistäminen. Sen vuoksi Russell sanoo, että se voidaan asettaa monien toissijaisten oivallusten tilalle.

Mutta silti jää se, että toiset halut ovat merkittävämpiä kuin toiset. Psykologia sanoo, että ihminen hakee omaa parastaan: "tulen aina toimimaan halujen sysäyksestä ja halut ovat pakosta minun". Kuinka ihminen tämän jälkeen saadaan toimivaan tavalla, joka edistää yleistä hyvää, ts. kuinka yleinen ja yksityinen etu saatetaan sopusointuun keskenään.

Vastaus on rikoslailla, talousjärjestelmällä ja jakamalla kiitosta ja moitetta. "Mutta jos haluan yleistä hyvää sen itsensä vuoksi, sointuvat oma parhaani ja yleinen etu yhteen yhteiskuntajärjestelmästä riippumatta. Sen vuoksi tällaista asiain tilaa voidaan kutsua 'hyväksi' haluksi. Samoin toiveet, jotka saavat minut toimimmaan kaikkien parhaaksi oman sisäisen luonteensa eikä vain sosiaalisen järjestelmän vuoksi, ansaitsevat 'hyvien' tai kenties paremminkin 'oikeiden' nimen. Ne ovat myös moraalisesti kunnioitettavampia kuin sellaiset halut, jotka johtavat yhteisön etujen vastaiseen toimintaan."

Eli hakiessamme objektiivisesti oikeita tekoja, joudumme kyllä halujemme vaikutuksen alaiseksi, luultavasti ei kuitenkaan kaikkien tai ainakaan ei kaikkien yhtä voimakkaasti. "Havaitsemme, että etsimme yleisiä sääntöjä ja että moraalisen toiminnan päämäärien ei yleensäkään tule sisältää mitään erikoisia viitauksia meihin itseemme." Käytännössä ne on voitava ilmaista mainitsematta ainoatakaan yksilöä.

Yksilöitä voidaan kuitenkin luokitella: uskonnon ratkaisu on jaottelu hyveellisiin ihmisiin (palkkiona ikuinen autuus) ja syntisiin (ikuinen kidutus) ja tätä on sovellettu joskus eläviin ihmisyhteisöihinkin. Russellin väite kuitenkin on, että järjen kannalta "synti" on kuitenkin erheellinen käsite, koska jokaisen ihmisen teot määrittelee hänen ympäristönsä, jota hän pystyy vain vähäiseltä osalta hallitsemaan.

Johtopäätöksenä tästä kaikesta on seuraava:

"Sanoessani, että 'oikea on teko, joka tähtää tuntemiskykyisten olentojen halujen mahdollisimman suureen tyydyttämiseen' esitän kenties sanallisen määritelmän 'oikean' käsitteelle, mutta lausumaani sisältyy ehdottomasti muutakin. Se merkitsee samalla kertaa, 1) että minulla on sellaiseen tekoon kohdistuva hyväksymisen tunne, 2) että minulla on joko puolueettomuuden tai hyväntahtoisuuden tunne tai molemmat ja että sen johdosta olen haluton arvostamaan jonkun ihmisen parasta korkeammalle kuin jonkun toisen, 3) että mielipiteeni voisivat hyväksyä kaikki ihmiset, mikä ei olisi mahdollista, jos esimerkiksi julistaisin oman etuni korkeimmaksi hyväksi, ja 4) että toivoisin kaikkien ihmisten omaksuvan katsantokantani."

Jos tavoitteena ei ole tietty päämäärä, todistelu vetoaa tieteen sijasta "tunteisiin, esiintyköönpä se kuinkakin indikatiivisen ilmaisun valepuvussa." Ei kuitenkaan pidä otaksua, että todistelua ei etiikassa tämän vuoksi voisi lainkaan käyttää. Tunteisiin on yhtä helppoa ellei helpompaakin vaikuttaa väitteillä kuin älyllisiin vakaumuksiin.

"Vaikeutena on, että älyllisessä todistelussa otaksutaan olevan olemassa persoonattoman totuuden pohja, johon vetoamme, kun taas esittämämme mielipiteen mukaan etiikalta tämä pohja puuttuu. Vaikeus on todellinen ja hyvin suuri", Russell huokaa luvun lopuksi. [Tämän vuoksi olen vain iloinen, että minun on sanottu viime päivinä "vetäneen hernepellon nenään", "hermostuneen" ja jopa, ällistyttävää kyllä, "suuttuneen." Eipähän kukaan tunnu ajattelevan, että minun älyllisessä todistelussani olisi kyseessä "persoonattoman totuuden pohja". Ja sanon tämä, kuten aina, vieno hymy huulillani.]

Lapsettomuusideologiaa V

Jatkoa osiin III ja IV. Linkit blogin oikeassa laidassa.

Russell siirtyy (luvussa 5) pohtimaan osittaista ja yleistä hyvää sanomalla, että ne voivat joutua toistensa kanssa ristiriitaan: yksilöiden ja ryhmien halut voivat joutua ristiriitaan keskenään, ilman että kumpikaan osapuoli on syypää. Ristiriidat kuuluvat ihmiselämään olennaisina ja pääsemättöminä piirteinä; juuri siksi lakia ja moraalia tarvitaan niitä lievittämään (mutta poistamaan ne eivät niitä pysty).

On olemassa erilaisia moraalijärjestelmiä siitä, minkä ryhmän parasta yksilön tulisi edistää, eivätkä ihmiset useinkaan noudata vain yhtä niistä. Nämä järjestelmät ovat tiivistyneet tutuiksi mietelauseiksi.

Kristinopista tiedämme, että ihmisen pitäisi pyrkiä yleiseen hyvään: sitä tarkoittaa "rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi", laupiaan samarialaisen vertaus osoittaa, että tavallisesti syrjittyä ryhmää on pidettävä lähimmäisenä. Buddhalaiset ja stoalaiset ("mikään inhimillinen ei ole minulle vierasta") ovat samalla kannalla. Chauvinismi (äärinationalismi) ja rasismi nämä ajatukset hylkäävät. Myös yhteiskuntaluokkakäsitteeseen tiukasti sitoutuneet voivat vaatia tiukkaa ryhmäkuria: luokalleen pitää olla uskollinen ja esimerkiksi kaikkien maiden työläisten yhtyä.

Konfutsella moraalisten velvoitusten piiri on vielä ahtaampi, sillä hänen mukaansa yksilön asiaksi tuli edistää milteinpä vain perheen parasta. Yksilöllisestä näkökulmasta ajattelevat saattavat (uskonnollisessa versiossa) sanoa, että "kristillinen rakkaus alkaa meistä itsestämme.

Nämä opit ovat saavuttaneet suurta kannatusta ja siksi niiden voidaan katsoa vastanneen laajalti ihmisten toiveisiin. Mutta olisiko joku niistä parempi kuin toinen?

Tällöin Russell lähtee liikkeelle egoisimista, jonka mukaan jokainen tavoittelee ja että hänen tulee tavoitella vain omaa etuaan. Oma etu on tarkimmin määritelty "psykologiseksi hedonismiksi", joka väittää, että jokainen ihminen tavoittelee pelkästään omaa nautintoaan ja että hänen on suorastaan vääjäämätön pakko tehdä niin - tämähän oli varhaisten utilitaristien kantsantokanta. Jos siis "hyve" merkitsee yhteisen hyvän edistämistä, on pääteltävä, että ainoa keino tehdä ihmisistä hyveellisiä on saattaa yhteisön ja yksilön edut sopusointuun keskenään. On siis varmistettava, että teko, joka tuottaa minulle mahdollisimman suuren määrän mielihyvää, on yhteisön kannalta paras mahdollinen. (Vaikka varastaisin, jos vankila ei pelottaisi). Jos kiitos on mieluista ja moite vastenmielistä, lähimmäisteni moraaliset tunteet vaikuttavat minuun samalla tavoin kuin rikoslaki. Tulevaisuuden palkinnot ja rangaistukset pitävät moraalin kurissa.

Mutta kaikki ihmiset eivät tavoittele yksinomaan nautintojaan, sillä heitä voi ohjata yksinomaan mielihyvää tuottava halu: psykologinen hedonismi otaksuisi että mielihyvän odotus herättää halun. Esimerkiksi nälkäinen himoitsee ruokaa, mutta hyvin ravittu herkuttelija odottaa nautintoa, jonka ruoka tuottaa. Ruokahalu yhdistää meitä ja eläimiä, mutta herkuttelun nautinnon odotus on sivistyksen tuote, johon liittyvät keittotaito, muisti ja mielikuvitus.

Mielihyvä päämäärän saavuttamisesta on kaksiosainen: toisena osana on toiveen toteutuminen (sain mitä halusin, mikä ei aina toteudu) ja toisena tavoite sinänsä (onnistumisen tunne, joka toteutuu aina kun ensimmäinen osio toteutuu). Näin siis psykologinen hedonisti erehtyy otaksuessaan, että tavoittelemme vain mielihyvää. Ja on väärässä vielä toisessakin osiossa.

Ihmisen toiveen ei tarvitse kohdistua johonkin, minkä hän itse voisi kokea, tai sarjaan omia kokemuksia, eikä edes mihinkään hänen elämänsä piiriin kuuluvaan. Ei ole ainoastaan mahdollista, Russel sanoo, vaan suorastaan tavallista, että "haluamme sellaista, mikä on kokonaan oman elämämme ulkopuolella. Yleisimpänä esimerkkinä tästä ovat vanhempien tunteet. Huomattava osa ihmiskuntaa, luultavasti sen enemmistö, toivoo lapsiensa menestystä oman kuolemansa jälkeen."

"Ihminen, jonka halut rajoittuvat hänen omaan kokemuspiiriinsä, saa vanhentuessaan ja tulevaisuuden näköalojen supistuessa havaita, että elämä muuttuu jatkuvasti ahdasrajaisemmaksi ja menettää kiinnostavuuttaan, kunnes jäljellä ei ole muuta kuin istua takan ääressä lämmittelemässä itseään. Toisaalta henkilö, jonka halut ulottuvat laajalle oman elämän ulkopuolelle, saattaa loppuun saakka säilyttää intonsa ja vireytensä", Russell tykittää. [Esim. Sokrates]

Ja jatkoa seuraa: "Jotkut ihmiset toivovat paitsi perheensä ja ystäviensä myös kansansa ja jopa koko ihmissuvun parasta. Jossain määrin tämä on normaalia. On olemassa sangen harvoja yksilöitä, joiden viimeisiä elinhetkiä ei synkistäisi tieto, että ennen kuin sata vuotta on kulunut heidän kuolemastaan atomipommit tuhoiaisivat koko ihmiskunnan."

Silti psykologinen hedonismi pysyy totuudessa, kun se sanoo, että minun haluni väistämättömästi määräävät minun käyttäytymiseni.

Mutta Russell sanoo, että vääriä ovat väitteet, että aina haluan sitä mikä on mieluista ja että toiveeni rajoittuvat siihen mitä itselleni tapahtuu. Kaikki halut eivät ole itsekkäitä, ja usko että niin on, on aiheuttanut tarpeettomia vaikeuksia kokonaiselle moraalifilosofian koulukunalle.

Käytännössä haluilla, jotka eivät ole itsekeskeisiä, on miltei yhtä suuret mahdollisuudet joutua ristiriitaan muiden ihmisten toiveiden kanssa kuin itsekkäillä haluilla. Suuret aatteet ovat tästä kovin selvä esimerkki, ja se on monien sotien alku ja juuri. Sotien poistaminen vaatisi tämän ongelman ratkaisemista.

Seuraa kolme vaihtoehtoa kenelle tahansa ryhmäläiselle, joka voi väittää, että:
a) pitkällä tähtäimellä ihmiskunnan edut ovat samat kuin hänen ryhmänsä, vaikka itsekkyyden sokaisemat muiden ryhmien jäsenet eivät pysty sitä näkemään (= valistunut imperialismi, toiset tilat ovat parempia kuin toiset; tunnetuimpia esimerkkejä Hegel ja Marx);
b) vain oman ryhmän päämäärät ovat huomion arvoisia, kun taas muita on pidettävä pelkkinä sen toiveiden toteuttamisen välineinä - tässä mallissa muut ryhmät on raivattava tieltä, sillä hyve on vain tämän ryhmän halussa (yli-ihmisoppi Nietzschellä);
3) samoin kuin hänen itsensä tulee pitää silmällä yksinomaan oman yhteisönsä etuja, siten myös jokaisen muun ryhmän jäsenen on toimittava ainoastaan tämän parhaaksi (esim. yleinen nationalistinen kansa-ajatus).

Nämä kaikki, ehkä ensimmäistä lukuunottamatta joka vaatii luottamaan tietyn ryhmän kantaan, näyttävät kieltävän, että oikeata on käyttäytyminen, joka todennäköisesti edistää yleistä hyvää.

Kolmas näkökanta vaatii "oikean" erottamista "hyvästä". Määriteltiinpä hyvä miten tahansa, "oikeana" ei voida pitää menettelyä, joka olisi edullinen kokonaisuuden kannalta, vaan on valittava sellainen, joka tuottaa mahdollisimman paljon hyvää tekijän omalle ryhmälle. Näin näkökulma rátkaisee, mikä on "oikein". Russell kuitenkin huomauttaa, että oman perheen asettaminen Keski-Afrikassa asuvan perhekunnan edelle on periaateessa oikein, koska sen parissa on mahdollista toimia paremmin, mutta "maailman punoutuessa yhä kiinteämmäksi kokonaisuudeksi tällaisten näkökohtien merkitys supistuu". Russell tuo siis selvästi esille globaalin ajattelun mallin: hän pitää loogisesti tuomittamana - paitsi jos hyväksytään äärimmäisen itsekäs katsantokanta, joka ei, kuten osoitettu, ole ihmisluonnon mukainen - sillä jos muiden maiden tarpeita ei oteta huomioon, "osallistun hitaan ja tuskallisen kuoleman tuottamiseen miljoonille ihmisille".

Russell päättelee kaikkien osittaisten hyveiden ongelmallisuudesta sen, että ei ole olemassa mallia, joka voidaan järjellisin perustein asettaa yleisen hyvän sijaan toiminnan oikeaksi tavoitteeksi. Tästä seuraa, että on pohdittava moraalisia velvoituksia.

Lapsettomuusideologiaa IV

Jatkoa kirjoitukseen Lapsettomuusideologiaa III.

Russell pohdiskelee (2. luvussa) moraalisääntöjä ja niiden historiallista syntyä ja keskinäistä erilaisuutta. Seuraavaksi (3. luku) hän käy kiinni moraaliin välineenä: toinen moraalisääntöjen järjestelmä on parempi kuin toinen, on ensimmäinen johtopäätös. [Tämähän on nykyäänkin yleisimpiä perusteluja näille "välttämättömille" sodille demokratian toteuttamiseksi globaalisti, vaikka ei se Russellin vika ole.]

Mielenkiintoisesti Russell pohdiskelee halujen olemassaoloa; se on "hyvän" edellytys. "Hyvä" voidaan määritellä "toiveiden täyttymykseksi": "Jokin tapahtuma on 'parempi' kuin toinen, jos se tyydyttää useampia haluja tai kiihkeämmän halun kuin viimeksi mainittu". Muttenkin "hyvä" voidaan määritellä, mutta näin "sen seuraamukset ovat paremmin sopusoinnussa ihmiskunnan enemmistön siveellisten tunteiden kanssa kuin minkään muun teoreettisesti puolustettavissa olevan määritelmän."

"Kun sanon, että 'hyvä' merkitsee 'toiveiden täyttymystä', määritelmä edellyttää, että kenen tahansa ihmisen halun tyydytys on yhtä hyvä asia kuin kenen tahansa toisen ihmisen, kunhan vain heidän halunsa ovat yhtä voimakkaita. Tästä seuraa, että hyvä ei ole samaa kuin päämäärä, johon teoilla pyritään, sillä teoillaan jokainen ihminen tavoittelee omien halujensa täyttymystä, mikä taas tavallisesti on eri asia kuin muiden pääseminen oman tahtonsa perille."

Silti kyse ei ole täydellisen itsekeskeisestä toiminnasta, sillä halummekaan eivät ole yksinomaan itsekeskeisiä: Useimmat ihmiset toivovat onnea lapsilleen, monet ystävilleen, jotkut isänmaalleen ja muutamat koko ihmiskunnalle. "Henkivakuutustoiminta osoittaa, miten suuressa määrin tavallisen ihmisen toiveet ulottuvat hänen oman elämänsä ulkopuolelle." Tällainen epäitsekkyys "luo enemmän hyvää kuin itsekäs". Sekin on selvää, että jotkut halut tuottavat suuremman määrän hyvää ihmisille yleensä kuin toiset. Kuitenkin, tästä huolimatta, Russellin kanta on tästä epäitsekkyyden painotuksesta huolimatta selvä: "minun parhaani" merkitsee "halujen tyydytystä" joka merkitsee "hyvää". [ussellilla on tietysti selitys myös pahoja tekoja haluavien vaikuttamattomuudesta tähän määritelmään.]

Vastaväite tietysti on, että meidän tulisi tavoitella yhteisön parasta eikä vain omaamme. Russell hyväksyy tämän sillä ehdolla, että tämän tulisi olla oikeaa, sellaista käyttäytymistä, joka edistää yleistä hyvää. Tätä varten on olemassa lakeja, kiitoksen halu ja moitteen pelko, viisas kasvatus, jalomielinen luonne onnekkaana perintönä tai sitten toiminta kantilaisittain: on tehtävä oikein oikeuden itsensä vuoksi. Mutta, kuten Russell sanoo, kaikki tämä perustuu siihen vaikutukseen mikä niillä on haluihin.

Ihmiskunta ei kuitenkaan ole yhtä mieltä siitä, mikä on oikein. Muuten voisimme ottaa sen etiikan peruskäsitteeksi ja sanoa hyvän olevan sitä, mikä saavutetaan menettelmällä oikein. Mutta tässä tabut, kulttuuriset käytänteet yms tulevat vastaan. On parempi määritellä 'oikea' 'hyvän' avulla kuin päinvastoin.

Jos ihmisten halut menevät yhteen, ovat ne sitten edullisempia välineinä. Tästä seuraa että rakkaudelle on annettava etusija vihan, yhteistoiminnalle kilpailun, rauhalle sodan rinnalla jne.

"Näin joudumme etiikkaan, jonka nojalla halut voidaan jakaa oikeisiin ja vääriin tai, summittaisesti puhuen, hyviin ja pahoihin. Oikeita ovat sellaiset toiveet, jotka ovat yhteismahdollisia mahdollisimman monien muiden kanssa, vääriä ne, joiden toteutuminen käy päinsä vain murskaamalla muita toiveita."

Lapsettomuusideologiaa III

Alkuhuomautus.

Tällä kirjoituksella ei ole enää mitään tekemistä tämän kirjoitussarjan kahdessa aiemmassa osassa pohdiskeltujen Birdyn kirjoitusten kanssa. Makustelin tässä sitä omaa väitettäni, että lasten synnyttäminen on perusarvo. Mitä minä sillä oikein tarkoitan?

Perusarvoja etsimässä

Kaivoin kirjahyllystä esiin vanhan kirjan, Bertrand Russellin "Human society in ethics and politics" (1954), jonka Kai Kaila suomensi ja WSOY julkaisi 1955.

Otan siitä esille muutamia otteita, joskus kommentoin, joskus olen kommentoimatta. En ole näiden asioiden spesialisti, joten kommenttiosioon voi hyvin antaa vinkkejä siitä, mitä olisi pitänyt ajatella.

Russell perustelee aluksi etiikan tarpeen, siveellisten arvojen järjestelmän: "Koska emme ole kokonaan sosiaalisia olentoja, tarvitsemme etiikkaa antamaan meille päämääriä ja moraalisääntöjä ohjaamaan toimintaamme. Muurahaisilla ei tällaista tarvetta näytä olevan, vaan ne käyttäytyvät aina yhteisönsä etujen sanelemalla tavalla." Tämä tietysti johtaa yksilöllisyyden mahdollisuuteen: "Ei voi sanoa, että ihmisen yksilöllinen puoli olisi vähemmän arvoinen kuin hänen sosiaalinen puolensa."

Uskonnon kielssä on, Russell sanoo, molemmat otettu huomioon evankeliumin käskyssä, että meidän on rakastettava Jumalaa ja lähimmäistämme. Mutta niille, "jotka eivät enää usko perinnäisen teologian Jumalaan, täytynee asia ilmaista toisin, mutta siveellisiä perusarvoja ei ole mahdollista muutttaa."

Yksi perusarvoista on siis ajatus siitä, kuinka ihminen on sekä yksilöllinen että sosiaalinen. Ihminen voi hyödyttää saavutuksillaan toista, ja tämä hyödyllisyys voi kannustaa vuorostaan heitä. Russell kuitenkin korostaa, kuinka silloin, kun ihmiset "voimakkaimmin elävät ja täydellisimmin toteuttavat sitä, minkä tuntevat kutsumuksekseen, he eivät ajattele ihmiskuntaa, vaan ponnistelevat aineellistaakseen näkynsä."

Kyse ei ole kuitenkaan vain meidän ihmisten "puutteellisesta laumallisuudestamme" tai "kyvyttömyydestä toteuttaa sisäistä näkemystämme". Ihmisolentoja saattaa "hallita ja ohjailla tietoinen pyrkimys tiettyyn päämäärään" [joka erottaa selvimmin ihmisen eläimestä]. Olennaista Russellin mukaan on kuitenkin se, että ei korosteta liikaa tietoista pyrkimystä ja "aliarvioida vaistomaisten tahdonsysäysten merkitystä". Moralistit pakkaavat jättämään tuon jälkimmäisen huomiotta.

Pääsemme vähitellen asiaan. "Vaikka etiikka ensisijaisesti käsittelee yksilöä, silloinkin kun on kysymys velvollisuuksista toisia ihmisiä kohtaan", Russell kirjoittaa, "se joutuu vaikeimpien ongelmiensa eteen, kun se ryhtyy tarkastelemaan sosiaalisia ryhmiä." Näiden toimintamalleja kun ei niin hyvin tunneta tutkimuksesta huolimatta. Russell nostaa esille kuitenkin yksilöiden ja ryhmien käyttämistä hallitsevat tärkeät vaikuttimet:

"Pakottavimmat niistä ovat yksilön ja lajin säilymisen vaatimukset, ravinnon, asuinsuojan ja vaatteiden hankinta sekä jälkeläisten tuottaminen ", Russell luettelee ja jatkaa: "Mutta kun nämä perusteet on luotu, joukko muita vaikuttimia kasvaa suunntattoman voimakkaiksi. Viimeksi mainituista ovat tärkeimpiä ahneus, kateus, turhamaisuus ja vallanhimo." Näistä neljästä perusaiheesta Russell johtaa politiikan, mutta korostaa, että siinäkin on lisäksi viides tekijä, halu turvata olemassaolo.

Russell pohdiskelee jatkossa, mikä on moraalisten uskomusten ja tunteiden perusta. Se ei varmastikaan vastaa nykyisen filosofianopetuksen tapaa luonnehtia asiaa, mutta kelpaa minulle tähän hätään.

Tärkein ero on varmaankin siinä, että Russell sanoo etiikan olevan jotakin muuta kuin tiedettä: "Etiikan erottaa tieteestä tosiasia, että sen perustana ovat tunteet ja mielenliikutukset, eivät käsitteet. Tämä on aivan kirjaimellisesti tuotta. Toisin sanoen, aineksena ovat juuri tunteet sinänsä eikä tosiasia, että meillä nuo tunteet on."

Tästä seuraa se, että "siveellinen arvostelma ei kuitenkaan lausu julki tosiasiaa. Se ilmaisee, vaikkakin usein naamioituna, toivoa tai pelkoa, halua tai inhoa, raukkautta tai vihaa." Tällä on jopa lingvistinen malli: se pitäisi esittää optatiivissa tai imperatiivissa, ei indikatiivissa. Tästä kaikesta seuraa se, että puhtaasti eettisiä lauseita, kuten "kunpa kaikki ihmiset rakastaisivat toisiaan", on mahdotonta todistaa oikeiksi tai vääriksi pelkkiä tosiasioita kokoamalla.

Russell pohtii erästä fyysistä maailmanlopun mallia, ja toteaa, että "pitäisimme tulevaa katastrofia pahan, mikäli ihmissuvun olemassaolo olisi mielestämme hyvä asia." Jos taas vastaava katastrofi tapahtuisi jossakin kaukana avarudessa, sen elottomassa osassa, "se olisi silmissämme yksinomaan kiinnostava ilmiö."

Tästä Russell päättelee, että etiikka on sidottu elämään, ei elämään fyysisenä prosessina, jonka tutkiminen on biokemian - nykyään monen muunkin tieteenalan - asia, vaan yhdistelmänä onnea ja surua, toivoa ja pelkoa sekä muita vastakohtapareja, joiden johdosta pidämme tiettyä olomuotoa muita parempana.

Näin tunteella ja halullakin on vissi perusmerkitys etiikassa. Ja sen vuoksi siveelliset arvostelmat ovat subjektiivisia.

Eivät kuitenkaan aina ihan samalla tavalla hyväksyttäviä. Jos joku ei pidä suolasilakoista ja toinen pitää, hyväksymme sen, että kyse on henkilökohtaisista makuasioista. Mutta jos joku kiduttaa ihmistä esimerkiksi sodassa ja toinen julistaa sen pahaksi, "emme tunne lausuvamme julki pelkkää maun eroavuutta." Tässä asiassa monet ovat valmiita taistelemaan ja jopa kuolemaan käsityskantamme puolesta, missä on selvä ero siihen, kun moitimme Berlusconia hänen suolasilakka-kannanotoistaan.

On vaikeaa sanoa, mikä ero siinä on, mutta useimmat varmaan tunnustavat, että jokin ero on olemassa. Russell sanoo, että tämä ero on merkittävä ja että juuri sen vuoksi "on vältettävä omaksumasta käsitystä, että kaikki eettiset arvostelmat ovat täysin subjektiivisia."

(jatkunee...)

Lapsettomuusideologiaa II

Minttu/Birdy on kirjoittanut jatkoa aiempaan kannanottoonsa siitä, että hän on lapseton ja aikoo sellaisena pysyä loppuikänsä. "Vannomatta paras" sanoo sananlasku, mutta ei meillä ole syytä epäillä naisen sanaa tässäkään. Nämä ovat niitä asioita, joissa päänsä pyörtäminen ei ole mitenkään harvinaista. Henkilökohtainen phylos ei riipu siitä, mitä on tullut sanotuksi omasta tulevaisuuteen liittyvästä lapsenteosta, olipa mies tai nainen. Ja kun phyloskaan ei ole kovin tärkeää, niin eihän siinä mitään.

Eikä se meitä oikeasti voi kovin paljon kiinnostaa, noin globaalisti. Jos yksittäinen nainen, Birdy tai kuka tahansa lapsentekoon kykenevä Intiassa, Kiinassa, Tyynenmeren saarilla, Suomessa, Meksikossa tai Ruandassa haluaa olla ihan mistä syystä tahansa lapseton, se maar' käy. Siinä ei ole kenelläkään nokan koputtamista.

Monia tässä pyrkimyksessä jopa autetaan: maapallo on täynnä sterilisaatio-ohjelmia ja lapsiluvun vähentämiseen/rajoittamiseen tarkoitettuja hankkeita. Niillä kuten myös valtiollisilla "väestöräjähdystä" estämään tarkoitetuissa rajoituksissa - kuten Kiinassa - suojellaan naisten henkilökohtaista oikeutta tehdä mitä vain. Vai olisiko sittenkin kyse joskus jostakin muustakin? Tätä keskustelua yritin avata, mutta ei se kiinnostanut, kun oli vielä napanöyhtää punottavana.

Toin myös esille kuinka länsimaissa - tarkoituksella en luetellut edellä yhtään länsimaata - lapsettomuusideologia on noussut esiin pääasiassa amerikkalaisten naisten kirjoittamina populaareina tietokirjoina. Panin tekstiin oikein linkinkin, että pääsisitte kaikki niitä katselemaan.

Kommentointikirjoittajat eivät näistä puhuneet - keskustelu kulki Birdyn ympärillä, puolesta ja vastaan. Birdy itsekään ei viitsinyt teoksia tai varmasti - uskon niin - tuntemaansa keskustelua kommentoida, varmaankin koska hän on vain henkilökohtainen. Ei hänen tietysti ole pakko, miksi olisi. Äärisubjektivismi, "minä haluan" kun riittää, kaikki viitteetkin johonkin muuhun keskusteluun yksinkertaisesti unohdetaan. Vain kirjoittajaminän ympärillä käytävä keskustelu on kommentaarin arvoista.

Näistä viitteistä laajempiin keskusteluihin Birdy ei välitä, hän oikein suutahtaa - topakasti? - koska ajattelee, että me kommentoijat, varmaankin minä etunenässä, haluamme vain pakottaa hänet lapsentekoon. Ja ilmeisesti nyt ja heti. Hän luulee niin, vaikka olen aivan selkeästi, kenen tahansa lukutaitoisen ymmärtämällä tavalla, sanonut, että minä en ole liikkeellä tämän kaltaisissa asioissa.

Mutta näinhän tämän pelin retoriikka on ennenkin mennyt: jos Birdylle sanoo kantanaan, että A, niin hän sanoo kertojan kannaksi omana tulkintanaan varmasti kaikkea muuta kuin A:n. Juuri tämä säännönmukaisesti ilmenevä piirre saa minut ja muutkin kommentaattorit pohtimaan Birdyn persoonallisuutta aina välillä. Ei se, että hän ei halua tehdä lapsia yksin tai yhdessä jonkun kanssa. Sillä vahingossa tai taitamattomuuttaan hän ei näihin retorisiin operaatioihinsa ryhdy. Ja vankimmat väitteet esitetään kysymyslauseena kuin Seiskassa tai Hymyssä konsanaan.

Laajempia keskusteluja Birdy ei siis halua käydä, vaikka siihen aineksia tarjotaan, vaan siirtää keskustelun siihen uskomattomaan väitteeseen, että me haluaisimme pakottaa tämän itsenäisen naishenkilön lapsentekoon. Voisimme kysyä tietysti missä [ja millä lihaksilla] näin teemme, mutta jätämme tämän tässä väliin.

Kaikki tätä lukevat tietävät sataprosenttisella varmuudella että emme - uskallan niputtaa Tiedemiehen ja huumoriblogi Sellistin samaan nippuun - emme ole tällä asialla eikä meidän teksteissämme ole rahtustakaan siihen viittaavaa. Siksi ei siteeraustakaan, edes väärin kirjoitettua tai vääryydellä leikattua, ilmene myöskään Birdyn tekstistä. Birdy vain sanoo asian olevan näin ja syyttää meitä itse keksimistään asioista.

Esimerkkikö? Kuinka pitkään Birdy silti asiasta paahtaa muka minun tekstiäni tulkiten: "Koska en halua lapsia, olen siis päästäni vialla, naisena häiriintynyt ja itsekäs paskiainen?"

Armahtakaa minut tällaiselta retoriikalta, jossa ainoa asia joka muistuttaa tekstiäni on se, että Birdy ei halua lapsia syistä, jotka tiivistyvät perustelemallani tavalla termiin/käsitteeseen "itsekkyys".

Kaikki muut kohdat ovat Birdyn itse keksimiä, ja sekä tekstistäni että kommentoinnista löytyvät täsmälleen päinvastaiset luonnehdinnat Birdyn teksteistä. [Kaiken lisäksi hän oli siteerannut minua väärin ja jättänyt kokonaan pois kommenttiosastossa asiasta jo käydyn keskustelun ja selvityksen.]

Sanottakoon vielä ihan selkeästi tämäkin: se, että sanon Birdyn olevan "itsekäs" koskee vain tätä lapsettomuusasiaa - kaikesta hänen altruismistaan me olemme voineet lukea Selibaattipäiväkirjan 165:ssä aikaisemmassa osasta emmekä sitä siksi kiistä.

Mikä on itsekkyyttä tässä asiassa? Se, että kirjoittaa perusteluiksi lapsettomuudelleen näin:

"Jos taasen tykkää työstä, matkustelusta, omasta vapaudesta, parisuhteilun kahdenkeskisestä puolesta, elämään eivät lapset sovi. Miksi minä vaihtaisin kotini hiljaisuuden, rauhan, oman vapauteni, pitkät uneni, aamunukkumiseni, parisuhdeseksin, romantiikan, vapaa-ajan yltäkylläisyyden, turhamaisuuksien shoppailun, matkustelun, ex-tempore -elämisen, viikottaiset kulttuuri- ja harrasteriennot, lukuisat ystävien kanssa vietetyt ajat, pitkät lokoisat iltapäivälukuhetket ja -päiväunet jne. jne. edellämainittuun? En näe syytä, enkä tunne halua tai tarvetta."

Minusta tämä teksti vaikutti sinkkukulttuurin ja itsekkään "minä haluan"-maailman mainoslehtiseltä. Miettikää, kuinka moneen televisiomainokseen tuon voisi, vähän lyhennettynä, laittaa. Mitä sillä mainostettaisiin? Eivätkö vain olekin sinkkukulttuurin ja itsekkyyden mielikuvia. Ne eivät todellakaan ole maailmanparantajan mielikuvia: demokratia, globalisaatio, naisen asema ja tasa-arvo ja muut tärkeät poliittiset asiat eivät varmaan mainostaisi itseään noilla mielikuvilla. Niillä myydään taloja ja autoja ja hiuslakkaa ja tamponeita ja monenlaista ruokatavaraa.

Mutta Birdyn kirjoituksessa oli muutakin. Ensinnäkin hän kirjoittaessaan blogiinsa puhui julkisesti. Julkinen puhuminen tarkoittaa sitä, että on olemassa sananvapaudeksi kutsuttu asia, eräänlainen sanojen jokamiehenoikeus, että saamme kulkea Birdyn tekstien kanssa ja ryhtyä sitä pohdiskelemaan. Me saamme kirjoittaa kommenttiosastoilla (Birdy ei tosin salli kommentteja), omissa blogikirjoituksissamme ja saamme lähteä Odysseuksen harharetkille internetin syvyyksiin etsimään aiemmin käytyjä keskusteluja ja jos niitä löydämme, osallistua niihin. [Kukaan ei voi silti olettaa, että me tuntisimme ne keskustelut saati niiden yksityiskohtia, koska ei edes vaivauduta viittaamaan. Myöskään se missä ja millä "alustalla" keskustelua käydään, ei ole merkittävää.]

Meillä kaikilla on siis oikeus kommentoida hänen tekstejään. Ad hominem eli ihmiseen käypä hyökkäily on rumaa ja sitä pitää välttää; joidenkin kanssa jopa kieli keskellä suuta, sillä tulkinnat tästä vapaaehtoisesti noudatettavasta säännöstä ovat totta vie yhtä kryptisia kuin tekstit filosofisia.

Sen sijaan Birdyn tekstejään ja toimintatapojaan saa sen sijaan vapaasti arvostella, jopa silloin antoi se siihen aihetta tai ei. Jotkut arvostelut ovat parempia, toiset huonompia; toiset osuvampia, toiset vähemmän osuvia; toiset enemmänkin kommentaareja, toiset jopa hyökkääviä.

Birdy ei ajattele näin. Hän niputtaa ne kaikki yhteen. Näin rakentamaansa tuulimyllyä vastaan on sitten helppo käydä.

Minä ja Tiedemies ja Sellisti saamme niskoillemme mm. tämän: "Miehen on helppoa ja hyvä mitätöidä naisen haluttomuus lapsen hankintaan: eihän se raskaus, synnytyksen riskit tai pitkä symbioottinen kotonaolo vauvaa imettämässä miestä henkilökohtaisesti kosketa. Ei mies liho 20 kiloa, revitä alapäätään tai vanuta rintojaan vauvan takia. Nainenhan sen rankimman osuuden siinä hommassa hoitaa. Juuri siksi kyselen, että onko miehellä oikeasti pokkaa tai varaa ivata naisen lapsettomuusvalintaa?"

Näin olemme päässeet vihdoinkin irti Birdyn vankasta henkilökohtaisesta vakaumuksesta lapsettomuuteen. Hän puhuu miehestä ja naisesta. Yleistää sen verran rajusti, että huomaan hänen ryhtyvän ideologiseksi. Hän ei enää puhu subjektina, yksilönä ja mielipiteenomistajana, vaan naiseuden edustajana, ideologiana ja demagogina.

Demagogiko? Voisin tietysti tässä yhteydesssä viitata vaisuhkoihin huumorikommentteihin miehen synnytyksestä, alatyylisestä visva/kakka/anus -revittelystä ja erilaisiin irvokkaisiin mielikuviin, joita värikkäästi kirjoittava ystävämme latelee. Mutta emme käy nyt näitä erittelemään...

Sen sijaan avaamme demagogisuuden arkun näin. Ensimmäisessä kirjoituksessaan Birdy julisti lapsettomuuden oppia: "Te ette tiedä, miten paljon lapseton elämä antaa ja mistä jäätte paitsi, jos hankitte lapsia!"

Mitä tämä tämmöinen on, jollei demagogiaa. Hän ryhtyi oman valintansa esittelyn ja perustelun lisäksi ajamaan lapsettomuus-asiaa ja sen ideologiaa. Kaikki aiempi olikin vain ideologian perusteluja. Ei ihme, että hän ärähti, kun toin esille tuon kaiken taustan, kontekstin, ideologiset puheenvuorot ja länsimäisen eliitin tavan pohtia kärjistetysti sanoen "vain itseään".

Ja juuri tämä laajempi konteksti oli se asia, minkä hän haluaa peittää. Että hän ei olekaan vain omien tunteittensa ja vakaumuksiensa saartama yksilö, vaan saarnaa itse asiassa länsimaisen ja erityisesti amerikkalaisen ylemmän keskiluokan ja yläluokan maailmasta kovin tuttua julistusta. Pois kivet ja männynkävyt: eliitti rulettaa! Siteeraan: "Teen työtäni ja kehitän itseäni harrasteissani. Kyllä siinä on minulle vastuuta ja kasvualustaa tarpeeksi. Tykkään elämästäni juuri tällaisena. Olen kovasti onnellinen ja tunnen itseni rikkaaksi." Minä en sano, että pitäisi tehdä toisin. Sanon vain mitä näin tekeminen mielestäni on.

Lapset ovat mielestäni perusarvo: sen parempaa perustelua millekään asialle kuin, että se varmistaa ihmiskunnan jatkuvuuden, en keksi. Siksi siitä ei tehdäkään viihteellisiä televisiomainoksia. Sitä ei myydä. Sitä ei juuri tarvitse kaupitella. Semmoinen on perusarvo.

Jatkan tarvittaessa, mutta olkoon tämä tässä tältä kertaa.

Lapsettomuusideologiaa

Taannoin perheellistynyt Tiedemies meni mykäksi Minnan lapsettomuus-sinkkuideologiaesityksestä, jolle vetävät vertoja vain eläintensuojelijoiden lihansyöntiä vastustavat kampanjat.

Lihänsyönnin vastustamisella on pitkät perinteet, mutta aiemmin niiden esittämiseksi ei tarvinnut riiputtaa pahoinpideltyjä ja teurastettuja eläimiä jokaisen aikuisen ja lapsen silmien edessä, kuten joissakin nettikampanjoissa on haluttu tehdä.

Mutta onko Minnan ajamalla, lika/puhtaus -kategorisointia hyödyntävillä anaalikertomuksilla höystetyllä lapsettomuusideologialla muutakin ponninta kuin "minä haluan" -itsekkyys, joka on kaikessa infantiilinen ja arkaainen tapa vakuuttaa itseä ja muita omien tarpeittensa ensisijaisuudesta.

Ennen muuta Minnan esityksen luonne mielestäni näyttää, että se oli osoitus pelosta oman prioriteettijärjestelmän kestävyydestä. Kirjoitus siis vahvistaa kirjoittajan omaa periaatepäätöstä, mutta sen epäily on nähtävästi johtanut voimakkaan propagandistiseen esitystapaan, jopa niin voimakkaaseen, että sen lastensynnytystä vastustava propagandaluonne helposti kääntyy kirjoituksen esittämää ideologiaa vastaan. Ylilyönniksi kutsuminen on ollut perinteinen tapa luonnehtia tällaisia kiistakirjoituksia.

Minnan ajatuskulkua olisi voinut huoletta kehitellä siihen keskusteluun, jota anglosaksisissa maissa on esitetty: siinä "lapsettomuus"-termi on haluttu korvata termillä "lapsivapaa" (childless-childfree). Kun en usko Minnan olevan tästä tietämätön, ounastelenkin, että hän jätti "lapsivapaa"-termin lanseeraamisen sen vuoksi, että kirjoituksen ideologisuus olisi tullut sen vuoksi näkyvämmäksi kuin hän halusi. Nyt kirjoitus on tunteenomainen ryöpsähdys, parahdus yksineläväisen naisen arjesta, jonka ylilyönnit antaa helposti anteeksi tai joiden äärellä vaikenee, kuten Tiedemies ja monet muut lapsiaan aidosti rakastavat ihmiset tekevät.

Keskustelua halutessaan Minna olisi voinut hyvin heittää kehiin Carolyn M. Morellin teoksen tai jos se ei tyydyttänyt lapsetonta mieltä niin valikoimissa ovat mm. seuraavat naiskirjailijat; Madelyn Cain, Laura Carroll, Diana L. Dell ja Suzan Erem, Laurie Lisle, Ellen Metter ja Loretta Gomez, Terri Casey, Irene Reti, Jane Bartlett ja Elinor Burkett. Metterin ja Gomezin kirja tietysti on mahdoton, sillä sen nimikin on Cheerfully Childless. Näin lapsettomuuden ideologialle on luotu markkinoille vahva pohja amerikkalaisessa "tietokirjallisuudessa". Sitä olisi voinut lanseerata asiaperustein Suomeenkin. Minna valitsi toisin: napanöyhtä oli tärkeämpää kuin uuden keskustelun avaus ja olisihan se vaatinut työtäkin, ehkä jopa unettoman yön, niin kuin kirjoittelu usein vaatii.

Ymmärrän tietysti varovaisuuden. Suomessa uuden ideologisen liikkeen perustaminen on melkoisen mahdotonta: se on yksinoikeudella annettu vain talousajattelijoille, jotka tulevat valtiovarainministeriöstä tai politiikkaa(nsa) perustelevista enemmän tai vähemmän salaisista pienryhmistä. Kaikki muut ideologiset ajattelutavat ovat joko vaarallisia, vanhentuneita, liian radikaaleja, naurettavia: ylipäänsä se mitä ideologiasta voi Suomessa sanoa on, että kaikki mitä ne - eli siis ei-minä ja mun kaverit - ajattelevat on ideologista ja siksi väärin. Jos joku yrittäisi sitten jotain muuta, sanotaan kerkeästi että "älä yleistä". Ja juuri sitä esimerkiksi tieteessä tehdään. Yleistetään niin maan perkeleesti.

Ja sitä yleistämistä Minna tietysti esittämässään ei-ideologisuudessaan - vaikka tietysti on niin maan perusteellisen ideologinen - vastustaa. Vastustaminen tapahtuu kirjoituksen lopun retorisissa vedoissa, joita en edes viitsi tässä toistella.

Minna siis sanoo, että koska hän ei halua lapsia, hän ei halua lapsia. Perheellisenä - jonka hän esittää jo otsikossa anaalivertauksin - ei saa nukutuksi, työt häiriintyvät, lapset metelöivät, likaavat ja haittaavat, ei voi pitää hauskaa (milloin haluaa), parisuhteen seksi kuihtuu ja käy kipeää jne... Nämähän ovat ilmeisesti sitten kaikki ilmiöitä, joita ei sinkkusuhteissa tapahdu, vai? Minna unohti yleistää, että juuri samoja ilmiöitä tapahtuu ihan tavallisissa parisuhteissa ilman lapsia tai lapsien kanssa - lapsia voi olla ennestään ennen kuin lapsettomuusideologian ottaa yhdeksi elämän johtotähdistä.

Muutama keskeinen teema lapsettomuusideologiasta loisti poissaolollaan: kehitysmaiden lapsirikkaus on joidenkin mielestä ongelma - ratkaisuina yleensä niiden muiden syntyvyyden säännöstely -; joskus myös hallinto keksii itse säännellä väestönsä lapsilukua - kohteena silloin mieluusti se vähemmistö, joka uhkaa tehdä enemmistöstä entisen enemmistön.

Minnan kertomus itsestään ei muistaakseni käsitellyt adoption mahdollisuutta. Aika usein lapsettomuus perustellaan keittiönovi-teorialla: "Ainahan voin hankkia lapsia adoptoimalla niitä." Tämä sinkkuideologian ja lapsettomuusideologian muoto ei tainnut suvaita edes sitä.

Kaiken tämän jälkeen muistutan mahdollisia kommentoijia siitä, että Minnalla on jakamaton oikeus mielipiteeseensä ja toimenpideohjeistoonsa. Mutta hänen propagandaansa vastaan saa ja pitää argumentoida. Se nimittäin johtaa onnistuessaan maapallon ihmisten tuhoon sadassa vuodessa.


MYÖHEMPI TÄYDENNYS:

• Lapsettomuusideologian keskeisiä teoksia


• www.childfree.net


• Childfree pages


• Väestöpolitiikkaa Romaniassa (historiaa)


• Äitiyspropagandaa - veroja lapsettomille sinkuille -kampanja


• Tsekkaa se "iso kuvio"


• Lapsettomuus ongelmana -keskustelu

Erilainen kesätyö

Minut rokotettiin rasismia vastaan nuoruudessani Vanhan kellarissa 1980-luvun alussa. Se oli jo silloin, päinvastoin kuin lähes kaikki muut ravintolat, varsin kansainvälinen. Istuin siellä usein afrikkalaisenemmistöisessä seurueessa ja luonamme vieraili säännöllisesti kutsumatta erinäköisiä hörhöjä, jotka selittivät tarkoin mitä he olivat tuon näköisille tehneet ollessaan muukalaislegioonassa. Tuttavani, jotka eivät useinkaan asiasta hermostuneet, kertoivat kokemuksensa jokapäiväisessä elämässään olevan samanlaisia. Huutelua, suunsoittoa, ärsytystä ja jopa fyysistä puuttumista.

Nämä tilanteet antoivat monille ravintoloitsijoille ja heidän portieerilakeijoilleen tekosyyn olla päästämättä erilaisen näköisiä ihmisiä sisään ravintoiloihin milloin minkin keksityn tekosyyn varjolla. Erinäköisyys tuomittiin aina ihonväriltään tummemman syyllisyyden osoitukseksi. Sitähän suomalaiset olivat aina harjoittaneet mm. romanien suhteen.

Nyt Ruotsissa joukko oikeustieteen opiskelijoita oli ryhtynyt erilaiseen kesätyöhön Tukholmassa, Malmössä ja Göteborgissa. He muodostivat yhdessä liikkuvan ryhmän, joka jonotti tunnetuihin ravintoloihin. Ryhmään kuului näennäisesti toisistaan erillään jonottavia porukoita, toiset varsin "ruotsalaisen" näköisinä, toiset taas toisenlaisina omina itsenään. Ja niin kävi: ovimiehet estivät sisäänpääsyn "ulkomaalaisilta" ja päästivät "ruotsalaisilta näyttäneet" sisään.

Nyt tukholmalaisia, göteborgilaisia ja malmölaisia ravintoloita on joukoin tuomittu rangaistuksiin etnisestä syrjinnästä.

Summat olivat kohtuullisia: lehtitiedot eivät kerro, paljonko korvauksia maksettiin, mutta vaatimus oli asianomaisen ombudsmanin sivuilta luettuna 150 000 Ruotsin kruunua per ravintola.

Kumma jos tämmöiset kesätyöpaikat eivät saa suosiota Suomessakin.

We're not afraid

Tämä on siis se päivän juttu:
we're not afraid nous n'avons pas peur мы не боимся wir haben keine angst نحن لسنا بخائفين אנו לא מפחדים non abbiamo paura no tenemos miedo 恐くないよ 我们不害怕 vi är inte rädda ni nas strah emme ole peloissamme não temos medo ما نمی‌ترسیم nun n'scantamu mi se ne bojimo vi er ikke bange wij zijn niet bang mir hei ke angscht ons is nie bang nie δεν είμαστε φοβισμένοι my nie obawiamy się níl eagla orainn my se nebojíme nebojime sa vi er ikke redde gh'em minga pagura a n' avan' brisa pora nem félünk no tenim por yemaku bhyam illai noi i l'uma nen paura oor no feerd dydy ni ddim yn rhusiegig nós non temos medo wemme giene schrik hum nahin durtay munga na yaragu nie boimy sie nu ne temem jang mon okala korkmuyoruz mier hung keng angscht non tememus mipela nogat pret dili kami nahadlok no gavemo paura wi bünt ne bang tatuletina tatuyowi si ti yopa we zien ni benauwd angsd homma kaana mia hom koa ongst hindi kami matatakot бид айхгуй байна asesabi mahniex nibzghu ga re tshabe a si sabi a so yiki hatu ogopi pe olworo aussi nehhi darrdhe nos no tin miedu ne nuk jena te frikesuar sanu koi dar nah e'reway otnay afraidway aaprne daar nuthi lagtho við erum ekki hrædd no ilifia ni ne timas yen suro obiara mi nisu u uplaš¡en ми не боїмось níl eagla orainn ni A corchazos tenemo´ cagazzo .-- . / .- .-. . / -. --- - / .- ..-. .-. .- .. -..

Keräilyharvinaisuus?

Tästä kesäsiivouksessa vastaan tulleesta paidasta on varmaankin tullut keräilyharvinaisuus...

Miklos Jancsó

Miklos Jancsó saapuu Sodankylään kesällä 2002 ja tervehtii minua näin ystävällisellä hymyllä. Digikanava Teema lähettää par'aikaa hänen elokuvaansa Punaiset ja valkoiset.

Näytimme Jancsón elokuvien sarjan keväällä 2004. Silloin Henry Bacon kirjoitti tästä elokuvasta: "Ensimmäisen maailmansodan loppuun sijoittuvassa elokuvassa Punaiset ja valkoiset (1967) tuntu sekasorrosta, ihmiskohtaloista sattuman heiteltävänä armeijan riekaleiden ratsastaessa tuhoa kylväen ympäri tasankoja on vieläkin puistattavampi. Kohtaukset aavalla pustalla kontrastoituvat vankien sulkemiseen erilaisiin eristettyihin tiloihin. Elokuvassa ei ole keskushenkilöä, tarkasteltavana on vain joukko varsin satunnaisia tapahtumia. Mutta tapa, jolla Jancsó käsittelee aihettaan laajalla kankaalla, on henkeäsalpaavan virtuoosinen."

Ja onhan se.

Lehti tuli

Luin pitkästä aikaa lehden. Näyttää varsin kesäiseltä meiningiltä: ambulansseja heitetään polttopullolla tai työnnetään mereen, kouluja poltetaan, toisia häiritsevää seksiä harrastetaan julkisten paikkojen kaislikoissa tai uimarannoilla, humalahakuisesti juovat kansanedustajat kompuroivat yökerhossa eivätkä pääse omin avuin ylös kun putki on kestänyt jo kuukauden eivätkä alkoholittomat drinkit kiinnosta, lapsia hukkuu käsittämättömästi tavallisilla uimaretkillä olivatpa vanhemmat valvomassa tai eivät, ja lapset ajelevat laittomilla autoilla sorateiden kuninkuutta tavoitellen puuhun.

Taidanpa panna lehden vielä viikoksi pinoon.

Kukkaset kaikille lukijoille!

Hyvää viikonlopun alkua!

Elämäni kuninkaana

King or Queen:
You are a natural leader and would have led as a
King or Queen.

">Who would you be in a Medieval Village?
brought to you by Quizilla

Via Anita Konkka.

Uusia blogeja ja tiiliskiviä

Taas on tullut se kansalaisjournalismin aika, jolloin akuankan kuukausittaisen ekstranumeron puhelinmyyjästä sivistyneesti muutamassa minuutissa irtipäässyt blogivanhus - yritin siis pitää keskustelua yllä mahdollisimman pitkään pääsemättä kuitenkaan puusta pidemmälle - kääntyy uusien, tuoreiden, kukertavien ja kikattavien kanssablogistien pariin viskomaan tiiliskiviä. Ainailona olikin jo pistänyt sukkapuikkonsa kuumaan jauhelihaan ja piti siten yllä Blogistanin parhaita perinteitä.

Juppihippipunkkari väittää bloginsa otsikossa, että Historian voi ennustaa. Väite kaatuu omaan mahdottomuuteensa jo siksi, että mitään ei voi ennustaa: muutenhan me kaikki olisimme hevosveikkaajia, emmekä oman elämämme historioitsijoita ja voisimme vastata näin kesälomakuumaan aikaan myös siihen usein kuultuun faqiin, että mihin aikaan olet tulossa kotiin. "Olen historioitsija enkä ennustaja" on ainoa oikea vastausmalli tähän. Joka tapauksessa juppihippipunkkari valittaa, ettei hänen elämässään tapahdu mitään ja siksi häntä ahdistaa. Se on aika hämmentävää, jos kuitenkin on sekä juppi, hippi että punkkari: hänen hieman määrällisesti niukat aurinkolaivansa epäilemättä paisuvat ennen pitkää, ja meidän on helppo tulkita ja ymmärtää, kun esiin hieman sameasta taustaväristä irrottautuu todellinen paljastus, joka antaa sekä syyn että selityksen: "Istuin vain koneella. Koko päivän." Ajattelin heti Maailman Suurimmassa Kauppakeskuksessa olevaa hevosenmuotoista ratsastusautomaattia, joka keinahtelee mukavasti ylös-alas, jos vain sen äärellä istuu joku, joka syöttää sille loputtomasti euron kolikoita. Aika kone.

Matkalla kahteen kaupunkiin on loistava nimi blogille. Se herättää dickensiläisiä tuntoja. Toivottavasti tilapäinen unettomuus on saanut bipottaren kielen murtamaan: "Oikke järkyttysi ku kattosin kello se on jo pual yhrekäsn. Enkä ole nukkunut."

Bipottaren ongelma - kaikilla meillä bloggareilla on ongelmansa - on edellispäiväisen aurinkolaivan mukaan aivan päinvastainen juppihippipunkkarille: "Jostain syystä kaikki on kiinnostanut ihan liikaa, enkä vieläkään ole mennyt nukkumaan. Hassua, kello on varttia vaille 7 aamulla ja mä tässä vaan funtsin kaikkea." Toivottavasti kuitenkaan terrorisminvastainen yksikkö ei kiinnitä katsetta seuraavaan ääriepäilyttävään paljastukseen: "Tunnen, että mikään ei voisi mua estää tekemästä ihan mitä haluan. Rakastan tätä tunnetta. Vaikka tiedän, ettei ohjeiden mukaan tämä ole toivottua toimintaa. Pitäs mennä nukkumaan ajoissa ja tasoittaa ja ja ja ja. Muta kun mä rakastan tätä vaihetta. Vaikka tiedän, että kohta sanoo BUM !"

Kusipään pvkirja lupaa lähes seitsemännen veljeksen tapaan tuottaa mullikoiden keskeltä - ei kuitenkaan Aleksis Kiven päältä vaan laitumelta - "Kirjotus virheitä ja yhdys-sana ongelmia". Enemmän kuin yhdys-vihreet blogissa kiinnittää huomiota sen tyyli: kyse on kirjoitetusta audiobloggauksesta. Blogihenkilö tietää tulevansa tapetuksi - olisi jo jos Neiti V:n katse voisi tappaa - mutta tarkkasilmäisenä hän tietää senkin, että Neiti V haluaisi katseellaan nimenomaan kuristaa hänet. Tämä on mielenkiintoista, sillä mies tarjoilee "siivooja neidoille" kaputsiinoja sanomatta sanakaan. Mutta ehkä hänellä oli jo kermavaahtoa viiksissä.

Dilthey vai Taine? Se on estetiikan historian suuria ongelmia. Mutta jenskari näyttää kääntyvän enämpi diltheyläiseksi esteetikoksi blogissaan You won't get away from me. "Sex and the City on aivopessyt minut - shoppailu auttaa. Vihanpuuskassa shoppailu ei ehkä ole kovin järkevää, sillä sitä tulee ostettua kaikkea tyhmää, esimerkiksi jotain bikinejä joita en todellakaan koskaan tule pitämään, ellei minulla ole noin viisi minuuttia elinaikaa tai koloa, johon muuttaa asumaan loppuelämäkseni." Hän oli vihoissaan siksi, että oli tehnyt moderniin ryhmädynamiikkaan liittyviä huomioita heimoistumisesta ja verkostoitumisesta: "On pieniä jengejä, joita saattaa olla monia ja ne saattavat olla hyvinkin suuria, mutta niitä ei sekoiteta keskenään. Tänään menen ulos koulukavereiden kanssa, huomenna työkavereiden ja ylihuomenna vanhojen koulukavereiden." Ja kun sitten tulee jätetyksi jonkin heimon ulkopuolelle, se pistää vihaksi. Jenskarin blogissa on paljonkin tulevaisuutta, vaikka fontti pistikin silmään sen sijaan että se olisi erottunut ja onhan tuo nimikin jo aika vaativa.

Jukka on matkannut Japaniin vaihto-oppilaaksi ja kirjaa tuntemuksiaan runsain kuvin ja sanoin. Kuvat ovat vain niin leveitä, ettei palstoitus oikein onnistu ja blogiteksti levähtää pötköksi. Tekstiä voisi ehkä tuottaa enemmänkin? - onhan Japani varsin eksoottinen maa. Kuvat ovat aina kiintoisia!

Mun blogi seuraa intensiivisesti Ranskan ympäriajoa. Se on estänyt ilmeisesti kokeilun uudella dvd-soittimellakin: "Olen toistaiseksi tyytyväinen, vaikken vielä ole katsonut yhtään elokuvaa laitteellani, mutta kaikki näyttäisi olevan päällisin puolin hyvin. Enää täytyy selvittää muiden kuin aluekoodilla 3 varustettujen levyjen toimivuus." Mainittakoon, että manuaali sanoi LG-laitteen toistavan vain aluekoodilla 2 varustettuja levyjä. Se ei siis pitänyt paikkaansa. Kansalaisjournalismia tämäkin.

Varmastikin Turistin kauhuksi - tuleekohan sitä grillikutsua "Blogistanin naisille ja Sedikselle"? - Omenafarmi antaa suosituksensa valokuvan kera: "Suosittelen vaikka näitä Atrian valmisvartaita." Blogihenkilö on kerännyt kaikki löytämänsä "kotimaiset widgetit" sivulleen: nyt pitäisi täällä päässä selvittää mitä rotua tämä "widget" oikein on? Vaikka nimi Omenafarmi viittasi jonkinlaiseen erikoisnäkemykseen - odottelin greenahtavaa lifestyleä - tekstit kumpuilevat kaikkialla maan ja taivaan välissä ja varmaan maalla ja taivaallakin vielä.

Ipo.iki.fi pelaa pelejä, pystyttää palvelimia ja kuuntelee van Beethovenin sinfonioita Englannista - minä ostin ne Anttilasta halpiskokoelmana. Eikä unohda näyttää kuvaa vaikuttavasta tuubi- ja pillerikokoelmastaan, kun selkä nitkahti polkupyöräretkellä: vain epo puuttuu ja mies on valmis Ranskan ympäriajoon!

Minä kirjoitan?, nimetön kirjallinen pläjäys, vasta pohdiskelee tulevaa genreään: "Nyt viimeisen kahdenkymmenenneljän tunnin aikana olen yrittänyt miettiä tarkennusta genreen ja maailmaan mihin haluan kirjoittaa. Maailma on kirjoittamisessa minulle hyvin tärkeä asia koska aiemmin kun yritin kirjoittaa jotain joka sijoittui reaalimaailmaan, huomasin sen hyvin nopeasti tylsäksi. Lähes yhtä tärkeätä minulle suunnitteluvaiheessa on kuin juoni ja henkilöhahmot on hyvä maailma." Kesälomalaiselle kaikki suunnittelu on tietysti kammotusta, mutta katsotaan. Ei tämä blogihenkilö ensimmäistä kertaa kirjoita tai piirrä.

Dene, nuori mies Tampereelta, lupaa Lupaan -blogissaan: "Sen sisältö on kaikkea muuta kuin, mitä tavallinen nettipäiväkirja tarjoaa." Ja onhan siinä aineksia: viime päivien postaukset tarjoavat kristillistä etiikkaa, Blairia ja elämäkatsomustiedettä, yömyöhäisiä runoja ja kokemuksia Batman-elokuvasta. 15-vuotiaalla Denellä on toinenkin blogi In memoriam, joka on sitten päiväkirjamaisempi, mutta on päivittynyt vähän harvakseltaan.

Jura Jukola kirjoittaa minun näkökulmastani yhtä kiinnostavimmista uusista blogeista, sillä hän lupaa lukea, ajatella ja kirjoittaa. Blogin luonnehdinta on yksi pisimmistä vastaantulleista: hän sanoo mm. että "taiteet auttavat ymmärtämään olemisen arvoitusta", mikä on tietysti perinteisen estetiikan näkökulmasta juuri niin, mutta tarkemmin hän ei tätä filosofiaansa avaa - tuo jättää auki monta keskeistä piirrettä. Mutta senhän saamme selville kun seuraamme blogia tulevaisuudessa: jo nyt näkymät ovat kiehtovia eikä oivalluksista ole puutetta.

Sumussa

Sumu saapuu kaupunkiin.

Sumu saapuu
pienin kissan askelin

Se istuu, katsoo
satamaan ja cityyn
hiljaa vetää lonkkaa
ja jatkaa matkaa

- Carl Sandburg, 1913
(suom. Sedis)

Perusasiat kuntoon

Mutta silti on niin ihmeen hyvä kotiin tulla taas.

Maaseudun tulevaisuus

Tältä se näytti maalta lähtiessä.

Plus kolmekymmentä

"Polttaa kesäkatu kuuma, kosteaa höyryä nousee tiestä."

Paitsi ettei nouse. Kolmenkymmenen asteen helle uuvuttaa tämmöisen raavaammankin miehen ja höyry nousee suoraan körmystä niskasta.

Ei keksi mitään. Eilen oli Eino Leinon päivä, joten siteeraamme mestaria:

"Kun yksi rehkii ja yksi raataa
ja kaikki repii ja kaikki kaataa,
kun yksi kantaa ja kaikki sortaa,
kun yksi muuraa ja kaikki murtaa
ja yks se anteheks antaa vaan -
niin minne yksi se joutuukaan?

Tämähän voisi olla omistettu Matti Klingelle ja niille muille, jotka kaivavat sotien välistä ja aikaista heerosrunoilija V. A. Koskenniemeä valkoisen uusio-Suomen sankarirunoilijaksi. Ehkä Koskenniemen ylistävä, Uuden Suomen koko aukeaman arvostelu Adolf Hitlerin Mein Kampfista pitäisi julkaista näköispainoksena. Voisi pistää herroille haudankaivajille jäitä hattuun.

Suomalainen kokkaus kunniaan

Eurooppalaiset pääkokit Berlusconi ja Chirac ovat puhuneet suu vaahdossa ruoasta. Brittiläinen ruoka on tunnetusti ollut maineeltaan heikko - paras saavutus heillä on HP-kastike, joka on siis Hyvää Peruskastiketta melkein mihin tahansa. Nimi tulee tietysti pullon kylkeenkin läntätystä rakennuksesta, joka on House of Parliament. Siinä rakennuksessa tehtiin aikanaan päätös yleismaustekastikkeen kehittämisestä, sillä saksalaisten sukellusvenesota oli tehnyt hankalaksi mausteiden kuljettamisen saarivaltioon.

Suomalainen ruoka on tunnetusti ongelmallinen asia. Linkkaamallani sivulla määritellään nätisti, että "Hilkka Uusivirta on sanonut: 'On vaikea määritellä, mitä on 'suomalainen ruoka'. Meidän täytyy tyytyä selittämään, että kaikki Suomen rajojen sisäpuolella yleisesti valmistetut ruoat ovat suomalaisia olkoon niiden alkuperä sitten mikä tahansa.'"

Olkoon niin. Usein suomalaiseksi ruoaksi määritellään perinneruoka. Siitä tuli vastaani hauska juttu, kun luin äskettäin alkaneen televisiosarjan täydennykseksi Olavi Paavolaisen teosta Kolmannen Valtakunnan vieraana.

"Isänmaallinen sisuni ei ole erityisen herkkä kuohahtamaan, mutta muistan, miten vaikeata minun oli kerran hillitä itseäni juuri pohjoisen rodun kysymyksen yhteydessä", Paavolainen kirjoitaa (s.68). "Jouduin näet pitämään seuraa eräälle rouva X:lle, ja puhe kääntyi tällöin Maila Talvion viime kesänä Lyypekissä Nordische Gesellschaftin tavanomaisten vuotuisten juhlallisuuksien aikana järjestämään 'suomalaiseen päivälliseen'. Sivumennen sanoen mainittu päivällinen oli herättänyt saksalaisten tuttaviemme piirissä varsin omalaatuista huomiota, mitä en pienimmässäkään määrin ihmettele saatuani kuulla sen ruokalistan esitettynä vuolaalla ja peittelemättömällä ivallisuudella. Päivällinen oli ollut sananmukaisesti 'suomalainen' sikäli, ettei yhdenkään maakunnan kansallisruokaa ollut siitä unohdettu... Ihmettelen, olisiko yksikään suomalainen pystynyt sulattamaan tämän viisi tuntia kestäneen aterian; hänen olisi siinä tapauksessa pitänyt suorittaa käsittämätön biologinen ihme syntymällä yhtä aikaa kaikissa Suomen maakunnissa."

Eli ei mitään uutta auringon alla.

Helle uuvuttaa

Helle uuvuttaa. Käväisin pienellä retkelläkin Pohjois-Suomessa, Oulu, Raahe ja Pyhäjoki, paluumatkalla Piippolan Leskelän kylällä, jossa Leskelän koululla oli Pentti Haanpään teatteripäivien ensi-ilta. Ehdimme paikalle vasta väliajan aikana, joten teatteriesitystä en nähnyt, mutta Kaleva ja Helsingin Sanomatkin on asiasta laajalti raportoinut.

On ollut mielenkiintoista seurata, kuinka Pentti Haanpään jätkärooli - olkoonkin että pitkälle näytelty - on näin aikakauden saavuttaessa uusia ideologisia ulottuvuuksia muuttunut niin, että hänestä puhutaan "maalaisaatelin vesana". Piippolan ja Leskelän kylän aktiivisuus on hieno juttu: nytkin esillä lienee ollut ainakin neljä näytelmää, osassa mukana ammattinäyttelijöitä, kuten Tapio Liinoja, mutta paikallisella näytelmäperinteellä on päteviä jatkajia. Näin kuulin, kun kutsuvierasnäytännön väliajalla ehdin järjestäjien kanssa pari sanaa vaihtaa.

Piipolan Leskelän kylän koulu - nyt jo pois koulukäytöstä - on sattumoisin varhaisin kotini, jossa asuin neljä ensimmäistä ikävuottani isän ollessa siellä opettajana, joten maisemat olivat tuttuja, vaikka uuttakin ilmestyy, eivätkä rakennukset tai luonto ole sitä, mitä neljänkymmenen vuoden takaa muistaa. Jopa kuulu Suomen keskipiste-patsas on ihan hassussa paikassa - tiejärjestelyjä on tehty!

Omalla kotipaikkakunnallani Muhoksella, jonne siis muutin 1964 ja lähdin pois ylioppilaaksi tultuani 1978 pistäydyin kapakassa. Lauloimme karaokea ja yllättäen paikassa järjestettiin parikaraoken SM-osakilpailu. Paikalla oli hyvin harjoitelleita pareja ja minäkin jouduin sattumoisin mukaan, kun kylän paras mustalaislaulaja pyysi minua pariksi ilmeisen hupimielessä .

Poikaparilla humautimme sitten Markku Aron Hyvännäköisen korkealta ja kovaa, sekä huumoripitoisen TV:n kokoinen haitari -biisin ja niinhän me sitten voitimme sen osakilpailun. Järjestäjät eivät tiedä missä välierät pidetään, mutta kultamitali kaulassa tepastelin kylällä pari päivää, mistä suvulleni on aiheutunut suurta häpeää. Vahinko kakkoseksi tulleelle tyttöparille, kun olivat selvästi harjoitelleetkin ja äänet sointuivat nätisti yhteen. Raavaiden satakiloisten miesten iskelmälaulu oli kuitenkin ilmeisen Matti ja Teppo -henkinen esitys, ja kun vielä minun jalkani nousivat haitaribiisissä reippaaseen can can:iin, niin tulipahan tuo show-puolikin hoidetuksi.

Piti sitten hellettä ja matkusteluinto laantui sitä mukaa kun nahka paloi. Mutta lomalta se tuntui.