Helle uuvuttaa

Helle uuvuttaa. Käväisin pienellä retkelläkin Pohjois-Suomessa, Oulu, Raahe ja Pyhäjoki, paluumatkalla Piippolan Leskelän kylällä, jossa Leskelän koululla oli Pentti Haanpään teatteripäivien ensi-ilta. Ehdimme paikalle vasta väliajan aikana, joten teatteriesitystä en nähnyt, mutta Kaleva ja Helsingin Sanomatkin on asiasta laajalti raportoinut.

On ollut mielenkiintoista seurata, kuinka Pentti Haanpään jätkärooli - olkoonkin että pitkälle näytelty - on näin aikakauden saavuttaessa uusia ideologisia ulottuvuuksia muuttunut niin, että hänestä puhutaan "maalaisaatelin vesana". Piippolan ja Leskelän kylän aktiivisuus on hieno juttu: nytkin esillä lienee ollut ainakin neljä näytelmää, osassa mukana ammattinäyttelijöitä, kuten Tapio Liinoja, mutta paikallisella näytelmäperinteellä on päteviä jatkajia. Näin kuulin, kun kutsuvierasnäytännön väliajalla ehdin järjestäjien kanssa pari sanaa vaihtaa.

Piipolan Leskelän kylän koulu - nyt jo pois koulukäytöstä - on sattumoisin varhaisin kotini, jossa asuin neljä ensimmäistä ikävuottani isän ollessa siellä opettajana, joten maisemat olivat tuttuja, vaikka uuttakin ilmestyy, eivätkä rakennukset tai luonto ole sitä, mitä neljänkymmenen vuoden takaa muistaa. Jopa kuulu Suomen keskipiste-patsas on ihan hassussa paikassa - tiejärjestelyjä on tehty!

Omalla kotipaikkakunnallani Muhoksella, jonne siis muutin 1964 ja lähdin pois ylioppilaaksi tultuani 1978 pistäydyin kapakassa. Lauloimme karaokea ja yllättäen paikassa järjestettiin parikaraoken SM-osakilpailu. Paikalla oli hyvin harjoitelleita pareja ja minäkin jouduin sattumoisin mukaan, kun kylän paras mustalaislaulaja pyysi minua pariksi ilmeisen hupimielessä .

Poikaparilla humautimme sitten Markku Aron Hyvännäköisen korkealta ja kovaa, sekä huumoripitoisen TV:n kokoinen haitari -biisin ja niinhän me sitten voitimme sen osakilpailun. Järjestäjät eivät tiedä missä välierät pidetään, mutta kultamitali kaulassa tepastelin kylällä pari päivää, mistä suvulleni on aiheutunut suurta häpeää. Vahinko kakkoseksi tulleelle tyttöparille, kun olivat selvästi harjoitelleetkin ja äänet sointuivat nätisti yhteen. Raavaiden satakiloisten miesten iskelmälaulu oli kuitenkin ilmeisen Matti ja Teppo -henkinen esitys, ja kun vielä minun jalkani nousivat haitaribiisissä reippaaseen can can:iin, niin tulipahan tuo show-puolikin hoidetuksi.

Piti sitten hellettä ja matkusteluinto laantui sitä mukaa kun nahka paloi. Mutta lomalta se tuntui.