Edvin Laineen elokuvat

Edvin Laineen syntymästä tuli kuluneeksi 100 vuotta vuonna 2005. Yhtä Suomen tunnetuinta elokuvaohjaajaa ja –näyttelijää kunnioitettiin elokuva-arkistossa täydellä retrospektiivillä, minkä yhteydessä kirjoitin hänen elokuvistaan pienet esittelyt vuoden kolmeen ohjelmavihkoseen. Tulkoon ne nyt tallennetuksi blogiinkin yhtenä muokkaamattomana kokonaisuutena.
Edvin Laineen 39 ohjausta muodostavat monipuolisen otoksen erilaisista elokuvatyyleistä. Hänen työssään näkyy sitoumus kirjallisuuteen, kuten Hella Wuolijoen ja Väinö Linnan filmatisoinnit osoittavat.

Edvin Laineen ohjaajapersoona on Suomen elokuvahistoriassa ainutlaatuinen yhdistelmä vasemmistolaista sosiaalista omaatuntoa ja isänmaallisuutta painottavaa suomalaisuutta. Monipuolisuutta osoittavat esimerkiksi neljä lastenelokuvaksi luonnehdittavaa ohjaustyötä.

Valentin Vaala ohjasi kolme ensimmäistä Niskavuori-elokuvaa ja palasi teemaan Niskavuoren naisissa (1958) Laineen jälkeen. Jos Vaala maalasi, Laine veisti. Siirtymä vaalamaisesta luonnosta Laineen hikiseen työhön näkyy jo Niskavuoren Hetassa (1952), jonka Wuolijoesta väitellyt Anu Koivunen esittelee. Laineen ensimmäisenä "todellisena" elokuvana pidetyn tunteiden, himojen ja työolosuhteiden kuvaus nousee monumentaalisiin mittoihin. Lähes miljoona katsojaa todistaa suomalaisten olleen tulkinnassa mukana. "Olkoon aihe mikä tahansa, haluan parhaan taitoni mukaan ja omalle näkemykselleni ja tavoitteelleni uskollisena pyrkiä toteuttamaan omaa supisuomalaista linjaani", Laine itse luonnehti.

Niskavuoren Aarnen (1954) kuuluisa kohtaus, jonka Wuolijoki itse jaksoi rakentaa sairasvuoteella, on nerokas sovellus kirjallisesta nationalistisesta salonkisapluunasta: Niskavuoren vanha emäntä tapaa talonpoikaisjohtajan Kyösti Kallion kanssa. Näin kansa tapaa todelliset johtajansa kasvokkain. Maaseudun omistusoikeuden paatoksellinenkin tuki sai arvostelijat tihkumaan maahenkisesti ihastusta. Elokuva painotti myös miehuutta vahvojen naisten rinnalla.

Niskavuori taistelee (1957) sai ohjaajalta itseltään kiitosta lähinnä dokumentaarisuudestaan: "Ajan- ja aikakauden kuvauksena elokuva on tallentanut monia tuon ajan elämästä nyt jo unohtuneita piirteitä ja yksityiskohtia", hän muisteli.

Edvin Laineen ja Väinö Linnan yhteistyön tulokset ovat elokuvan ystäville äärimmäisen tuttuja. Varhaisin versio Tuntemattomasta sotilaasta (1955) on yhä ylittämätön sotaelokuvan klassikko elokuvaa katsovan yleisön keskuudessa. Väinö Linnan esikoisteokseen perustuva Musta rakkaus (1957) tehtiin Särkän toiveista huolimatta pääosin Tampereella, myös kirjailijan työpaikalla Finlaysonin tehtailla. Marius Raichin kuvaus on oiva esimerkki veteraaniohjaajan taidosta: sitä on joskus nimitetty "jälkineorealismiksi".

Kun Väinö Linna kirjoitti filmiromaaninsa Sven Tuuva (1958), runebergiläis-isänmaallisen paatoksen aika oli ohi. Mutta spektaakkelista ja monumentista Laine ei luopunut. Suunniteltu värikuvaus ei toteutunut, sillä Suomen kesä oli liian lyhyt näin isossa hankkeessa. Kriitikot hieman tölväilivät tyhmäksi luonnehditun sankaruuden ja kansallisen spektaakkelin ristiriitaisuudesta. Ulkomailla kiven takana kyykkimiset tuomittiin rajusti. Mutta elokuvan katsonut ei elokuvaa hevin unohda.

Täällä Pohjantähden alla (1968) on tulkinta sisällissodasta ja sen jälkeisestä ajanjaksosta. Poliittinen aika siirtyi elokuvan vastaanottoon, jossa sen vetovoimasta oli helppo sanoutua irti oikealla ja vasemmalla. Perinteisen sankaritarinan sivumausteena ovat sisu ja yrittäminen. Viha, köyhyys, luokka-ajattelu ovat sivuosissa ja tilalla on konsensusta arvostava, yleispohjoismainen sosialidemokraattinen tulkinta, mikä sai tekijät vaikuttamaan vanhemmilta ja vähemmän radikaaleilta. Taloudellisesti elokuva menestyi vaikka ylitti budjettinsa kaksinkertaisesti.

Akseli ja Elina (1970), jatko-osa edelliselle, oli viiden tekijän käsikirjoitus. Yleisradion panos oli pienempi eikä Suomen elokuvasäätiökään lämmennyt tuottaja Mauno Mäkelälle: "Akseli ja Elina ja vekseli" oli hänen luonnehdintansa elokuvan taloudesta. Kriitikoita tarkoittaen Väinö Linna sanoi ensi-illassa: "Kaikkivaltiasta on tapana kiittää kaikesta, mutta tietääkseni Jumala ei ainakaan välittömästi suorita taidearvosteluja, joten meidän on otettava mitä kansa kaikkivaltias elokuvastamme sanoo, sillä kansalle se on tehty." Todelliseksi suosikiksi se ylsi vain asevelisosialismin kannattajien maailmassa, vaikka jokainen tämän aikaa kestävä historiallisen elokuvan televisioesitys vetääkin kotikatsomot täyteen.

Kevään ohjelmistossa ovat vahvasti esillä myös Edvin Laineen lastenelokuvat Prinsessa Ruusunen (1949), Pikku-Matti maailmalla (1947), Onnen-Pekka (1948) ja Pikku Suorasuu (1962). Ne ovat "koko perheen elokuvan" käsitteen oivaltavuudessaan ja elokuvallisuudessaan esimerkkejä ohjaajan kyvystä onnistua kaikkien yleisöjen edessä.

Ristikon varjossa (1945), Edvin Laineen toinen ohjaus, merkitsi aluevaltausta, sillä vielä 1930-luvulla suomalainen yhteiskunnallinen probleemielokuva tunsi rajansa. Yhdysvalloissa vankilasta vapautuneen miehen tarina oli kyllä kerrottu usein. Kriitikoiden mukaan uutta olivat myös "filmillisen näkemyksen terästäytyminen", rohkea valojen käyttö ja kokeneen Marius Raichin uudistunut kameratyöskentely. Kuvauksia tehtiin mm. Sörkan vankilassa, jossa filmiryhmä ei uskaltanut ottaa yhteyttä poliittisiin vankeihin kuten Hella Wuolijokeen.

Nokea ja kultaa (1946) jatkoi kuvakäsikirjoittajan, toimittaja Olavi Veistäjän ja Laineen yhteistyötä yhteiskunnallisen draaman merkeissä. Lastenkoti, kasvatusvanhemmat ja Pelastusarmeija muodostavat kehikon, jossa elokuva esitteli lapsinäyttelijä Veli-Matti Kaitalan, 250 ehdokkaan joukosta löydetyn tähden. Kaunistelematon kuvaus yhteiskunnan laitapuolelta, totesivat arvostelijat.

Kultainen kynttilänjalka (1947) tehtiin Emil Viljasen ja Yrjö Nortan vetämälle Fenno-Filmille. Amerikkalaisen elokuvan maailma siirtyi sujuvasti Suomeen, vaikka arvostelijat säikähtivätkin murhia, kidutuksia, hulluuskohtauksia ja muita jännärin aineksia. Toiminnan sijaan kriitikoille olisi kelvannut ajan muotitieteen mukaisesti psykologinen draama, ei niinkään toteutunut "mahdollisimman raflaava juoni", jonka kehitteli Toivo Kauppinen eli Topias.

Laitakaupungin laulu (1948) oli Laine-Veistäjä -yhteistyötä SF:lle. Aihe tuli Laineen poliisiystävältä, joka oli esitellyt Sörkan hämäräperäisimmät kadut. Sumujen laituri ja Yön portit olivat ranskalaisia vaikute-elokuvia: arvostelija näki elokuvan "aivan vilisevän toinen toistaan ranskalaisempiä tyyppejä." Elokuvan moraalinen lävistyskyky havaittiin vasta 1980-luvulla.

Yhden yön hinta (1952) oli Juha Nevalaisen toinen käsikirjoitus. Se perustui Hugo Nousiaisen romaaniin Yöpäivystäjät. Amerikkalaisten esikuvien (Alaston kaupunki ja Soittakaa Northside 777) hengessä kuvaus uppoutui vahvan kertojan myötä Helsingin yöelämään. Sitä valvovaa järjestys- ja rikospoliisin työtä elokuva esittää varsin pitkälle dokumentaarisesti.
Yrjänän emännän synti (1943) oli Edvin Laineen ensimmäinen ohjaus, ja kokeneen kuvaajan Armas Hirvosen tekninen tuki oli tärkeää. Artturi Leinosen romaaniin perustuvan käsikirjoituksen teki tuottaja T. J. Särkkä. Pääosan nuorelle ja komealle Esko Vettenrannalle veikattiin loistavaa tulevaisuutta sankarihahmona. Turkulaiselle näyttelijälle ura jatkui kuitenkin harvakseltaan 1940-luvun jälkeen.

Kirkastuva sävel (1946) on Olavi Veistäjän alkuperäiskäsikirjoitus, jossa esitellään laulava työmies arkisessa miljöössään. Yhdysvaltoihin pysyvästi muuttaneen oopperalaulaja Kalle Ruususen myötä elokuvaa kehuttiin "herttaiseksi" ja "oikein mukavaksi", ja oopperaelokuva veti yleisöä hämmästyttävän hyvin.

Kultamitalivaimo (1947) on urheilukomedia suurkisojen puitteissa. Toivo Kauppisen käsikirjoitus nostaa esiin naisurheilun, jonka harjoittamisessa on vaaransa avioliitolle. Silti arvostelijat muistivat kehua elokuvan henkeä raittiiksi ja sisältävän terveitä ituja. Ritva Arvelo ja Tapio Rautavaara ovat elokuvan urheilulliset tähdet.

Laulava sydän (1948) on sekin Toivo Kauppisen käsialaa. Musiikkielokuva ja komedia rakennettiin Tauno Palon laulun ja Toivo Kärjen sävelten varaan – pahaksi naiseksi valikoitui Mirjami Kuosmanen vastapainonaan 17-vuotias Eila Peitsalo ensimmäisessä roolissaan. Ernesti Hentusen Radikaalisen kansanpuolueen äänenkannattaja Totuuden torvi näyttäytyy hämäräperäisessä yhteydessä matkakirjailija Håkanssonin kädessä ja Ossi Runne täräyttää elokuvan lopussa jazzia!

Tapahtui kaukana (1950) perustui Valentinin eli Ensio Rislakin näytelmään, käsikirjoitus merkittiin Topiakselle. Lapin luontokuvat korvaa Aku Korhosen Sotka-Jussi, tuo tuumaileva ja mietiskelevä humoristi. Saamelaisukon kuvat ja unijakson kivikauden ihmiset ovat suomalaisen komedian hämmentäviä hetkiä, joita ei sovi olla tuntematta.

Vihaan sinua – rakas (1951) on avioliittokomedia, jonka Rislakki sai nimiinsä, vaikka Topias tiettävästi osallistuikin käsikirjoitustyöhön. Elokuvan teatterinomaisuus ja varsinkin naamiointi saivat toruja, mutta Edvin Laine sai pääosassaan kamreerina kehuja. Tellervo Karnala ja Ansa Ikonen loistavat naistähtinä.

Jälkeen syntiinlankeemuksen (1953) on Juha Nevalaisen kehuttu käsikirjoitustyö Arvi Kivimaan romaaniin Purppuralaahus. Inspiraationa lienee ollut Sininen enkeli, joka sai Suomen ensi-iltansa vasta 1952. "Viileän uhkea" Helena Vinkka sai ensiroolinsa ja Edvin Laineen sadistinen opettajahahmo "Pukinparta" tuo mieleen Alf Sjöbergin ja Ingmar Bergmanin Kiihkon. Elokuvan nuoret Martti Katajisto ja Eila Peitsalo jäivät hieman edellisten varjoon, vaikka Pentti Unhon erinomainen ja uusia tuulia hakenut kuvaus säväyttää.

Seitsemän veljestä (1939) oli Vilho Ilmarin ohjaus, jossa Edvin Laine teki Juhanin roolin. Ja hyvin "jouko pää ja selkäranka" tekikin: "Edvin Laine esitti meille Juhanin sellaisena kuin olemme hänet Kiven sanoin kuvaamana oppineet tuntemaan. Hänen ilonsa, surunsa, raivonsa ja alistumisensa esitti Laine niin elävästi ja inhimillisesti, että voimme asettaa hänet ehdottomasti veljistä etusivulle", ylisti Ajan Suunnan kriitikko.

Ruma Elsa (1949) perustui Topiaksen eli Toivo Kauppisen Ensio Rislakin samanvuotisesta, ikäihmisten tekolempeä, järkiavioliittoja ja miesten hullaantumiskäytäntöä vastaan suuntautuvan alkuperäiskomediaan tekemään käsikirjoitukseen. Laine oli ohjannut teoksen Kansallisteatterissa, missä näytelmä sai 100 esityskertaa. Naispääosan esittäjä vaihtui Eeva-Kaarina Volaseksi, joka kiitti ja pokkasi roolistaan naispääosa-Jussin, mutta monet muut näyttelijät tulivat Kansallisteatterista. Menestys oli reilusti vuoden keskitasoa parempi.

Aaltoska orkaniseeraa (1949) oli lapsinäyttelijänä läpimurron tehneen Veli-Matti Kaitalan kolmas Laine-elokuva. Talonmiehen rouva Aaltoska "orkaniseeraa" niin, että huoneenvuokralautakunnan määräämät uudet lapsiasukkaat joutuvat varsin vauhdikkaalla tavalla rikosliigan pyörteisiin. Ristiinpukeutuminen, salaseurat, poliittinen pila huoneenvuokralautakunnasta ja tutkiva journalismi ovat läsnä tässä lapsenmielisessä vauhtipillerissä, jonka rytmiä kehuttiin muuten vaisuksi jääneissä arvosteluissa. Rytmin takana oli apulaisohjaaja Matti Kassila, joka käytännössä ohjasi elokuvan suurelta osin.

Isäpappa ja keltanokka (1950) toivat esiin ajankohdan sivistyneistön. Aihe syntyi yhdessä Topiaksen kanssa: "Huonekalumessuilla satuimme näkemään kala-akvaarioita hienosti upotettuina makuuhuoneiden seiniin ja totesimme, että ne olivat hyvin filmaattisia. Sitten tuli mieleen, että Eläintieteellistä museota ei varmasti monikaan tunne – ja näin rupesi filmi syntymmään." Elokuvan erikoisuus on siinä, ettei siinä ole lainkaan ulkokuvia.

Kunnioittaen (1954), Topiaksen Ensio Rislakin näytelmän pohjalta (1952) tekemän käsikirjoituksen mukaisesti, valmistui eduskuntavaalien alla ja sai siksi kritiikkiä, koska "tekijät ovat lähteneet tosissaan moralisoimaan vaaleihin valmistautuvaa kansaa sen sijaan että olisivat kehittäneet aiheen tarjoamasta vaalihumpuukista itsemainostuksineen ja puolivillaisine ehdokkaineen ja rahamyllyineen loistavan pilan." Elokuva ylistää demokraattisia poliittisia oikeuksia, mutta kertoo myös juonittelujen mahdollisuudesta.

Opri (1954) on Kyllikki Mäntylän näytelmien ainoa filmatisointi. Tampereen Työväen Teatteri esitti näytelmää ja sieltä löytyi myös pääosan esittäjä, Rakel Laakso. Käsikirjoituksen tekijänä toimi Aamulehden kulttuuriosaston toimittaja Olavi Veistäjä. Näyttelemisen ja ohjauksen puolesta loistelias Opri kuuluu siihen joukkoon kulttuuritekoja, jotka palauttivat Karjalan takaisin julkiseen agendaan sodan jälkeen

Veteraanin voitto (1955) perustui Toivo Kauppisen urheilu- ja raittiuspropagandaa sisältävään käsikirjoitukseen. Työväen Urheiluliiton itseoikeutettu sankari tässä näytelmäelokuvassa on olympiavoittaja Tapio Rautavaara, joka nousee bussiinkin keihäs kädessään.

Skandaali tyttökoulussa (1960) on 1800-luvun loppuun sijoittuva historiallinen elokuva. Robert Kiljanderin näytelmä (1902) kääntyi Serpin (Seere Salminen) käsissä farssikomediaksi. Elokuvan ulkokuvat kuvattiin suureksi osin Porvoossa, nuoret näyttelijättäret löytyivät suureksi osaksi Teatterikoulussa. Suomen Filmiteollisuuden pukuneulomolle tämä elokuva jäi viimeiseksi ammattitaidon näytteeksi.

Myöhästynyt hääyö (1960) oli Mika Waltarin tilaustyö kiertuenäytelmäksi. Kun Rakas lurjus (1955) menestyi hyvin, päätettiin filmata myös toinen tilaustyö, jota esitettiin paraikaa Teatteri Jurkassa. Aikansa musikaalisuosikki Liisa Tuomi vaikutti siihen, että musiikin osuutta kasvatettiin elokuvassa. Elokuvahistorian salaisuuksia on yhä elokuvan kertoja, jota ei ole tunnistettu.

Pinsiön parooni (1962) jatkoi Linnan komediallista linjaa. Kirjailija Leena Härmän näytelmä oli tuore ja hyödynsi ajankohtaisia aiheita. Arvostelijat pitivätkin sitä "komedian leppoisaan hahmoon verhoutuneena yhteiskuntakritiikkinä". Politiikan ohella elokuvan näytelmällisyys kismitti kriitikkoja, mutta nykynäkökulmasta elokuvan rehti huumori toimii yllättävän hyvin.

Luottamus (1976) oli Laineen yhteisohjaus Suomen itsenäistymisestä ja Neuvosto-Venäjän antamasta tunnustuksesta neuvosto-ohjaaja Viktor Tregubovitshin kanssa. Positiiviset arviot eivät olleet ystävät elokuvassa, jonka mainetta ovat ryvettäneet koulujen pakkonäytökset ja poliittiset suhdanteet. Mutta olisiko aika katsoa sitä muustakin näkökulmasta, esimerkiksi historiallisena elokuvana: "Luottamus kertoo historiasta… mutta hyvin ulkokohtaisesti", Erkka Lehtola otsikoi Aamulehdessä.

Edvin Laineen neljästä viimeisestä ohjauksesta kaksi ensimmäistä perustui Kalle Päätalon romaaneihin. "Jätkän monumentti" Viimeinen savotta (1977), työttömyyden ja sota-ajan seksuaalisuuden jälkipuinteihinkin yltävä Ruskan jälkeen (1979) yhdessä Seppo Lappalaisen käsikirjoittamien maatalousalueiden vaimonetsintää omassa ajassa kuvaavan Akattoman miehen (1983) ja maaseudun työttömyyttä ja autioitumista peilaavan Akallisen miehen (1986) kanssa muodostavat kokonaisuuden, joka tallentaa filmille pitkän päivätyön tehneen ohjaajaveteraanin tilinpäätöksen sodanjälkeisestä historiasta. Sillä yhdistelmällä yleisöstä ei ole puutetta.

Vuonna 2005 elokuva-arkiston Edvin Laine retrospektiivin päätti kaksi osaa Jouko Turkan rakastetusta, kohutusta, inhotusta ja vihatusta klassikkonäytelmästä Seitsemän veljestä, jossa Edvin Laine esittää kovaotteista lukkaria. Vuonna 1989 valmistuneiden osien nimet ovat Veljekset takovat päähänsä aakkosia lukkarin kovassa koulussa (III osa) ja Paluu korvesta suureen sovintojuhlaan (XI osa). Edvin Laine menehtyi sairauskohtaukseen päivää ennen kuin televisionäytelmän kolmas osa lähetettiin Suomen jokaiseen niemeen ja notkoon.