Näytetään tekstit, joissa on tunniste Helsingin Sanomat. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Helsingin Sanomat. Näytä kaikki tekstit

keskiviikkona, marraskuuta 18, 2009

Se nyt vaan on sillä lailla

Helsingin Sanomat on uudistunut positiivisesti, se näyttää ihan samalta kuin parhaat maakuntalehdet jo vuosia. Toinen toivoakseni käypä vertaus lienee nettijulkaisu. Pitäisiköhän minunkin vaihtaa blogin fonttia käyttäjäystävällisemmäksi. Varmasti, jos sata tuhatta lukijaa sitä vaatii.

Hesaria on nyt helpompi lukea, se on selvää. Mutta aamuaivastukset ovat entisellään lehdessä käytetyn pölisevän musteen vuoksi. Vaihtakaa sekin. Arvovaltaisista itse julkaistuista kritiikeistä löytyisi toinenkin vaihdettava: lehden aiempi päätoimittaja totesi, että nykytoimittajien kirjoituksista näkyy kovin selvästi kirjoittajan tieto- ja taitotaso. Sitä ei voi paremmin sanoa. Niin näkyy. Joka päivä ja lähes joka sivulla.

Terveistä ilmiöistä sairaisiin. Aivastukset kääntyivät viime viikolla ysköksiksi asti, kun keuhkot repesivät raa'an ja kostean ilman karkeudessa. Kolmen sairaspäivän, sen jälkeisen pikaisen työpäivän ja hermeettisen kotiviikonlopun jälkeen keuhkoja kutittaa vain silloin tällöin, niin että tietää ettei ole vielä terve.

Sikainfluenssaa se ei tainnut olla, mutta jos oli, niin olen siitä ja sen vaisuudesta kovin kiitollinen. Näin viruksen pitää osata käyttäytyä. Maltillisesti ja liikoja haittaamatta. Tämän biologismin jälkeen voisi kai halata puuta. Tai ainakin kaikkialla näkyvää Anna Puuta.

Yskän kiusallisimpiin piirteisiin kuuluu se, että terveysintoilijat lähestyvät aina näihin aikoihin vuotta sanomalla, että ei tuo yskä ole muuta kuin tupakkayskää. Hyvä on, ettei tämä henkilökohtainen tupakkayskäni vaivaa muulloin kuin silloin kun tupakoimattomatkin tapaavat yksikseen yskiskellä. Terveysintoilijat ovat usein niitä, jotka ovat aina oikeassa, mutta ajavat silti tai paremminkin juuri sen vuoksi kolareita tuon tuostakin. Paitsi tietysti Christer jota on kiva lukea.

En tiedä, onko sairas vai terve ilmiö, mutta monet ovat huomautelleet siitäkin että olisin laihtunut. En ole. Sen sijaan vaihdoin vaatteita. Ostin lentäjien vielä lentäessä aikataulujen mukaan Lontoosta sopivat: jostakin syystä siellä lyhyille ja tanakoille löytyy vaatteita ihan tavallisista kaupoista ja vielä edulliseen hintaan.

Kotokapitalismimme toimii toisin. Täällä myydään ei-oota. Jos siis myydään, sillä ainakaan ystävällisesti rahaa tuotetta vastaan tarjoamaan tullutta ei tavallisesti kohdella. Oikein ketuttaa sellaiset epäystävälliset ihmiset, ymmärrättehän.

Kutsuivat varmaankin raisun luontoni tähren käymään Ylistarossa Filmiä ja valoa -elokuvafestivaaleilla, jossa teemoitellaan ensi viikonloppuna 1918-aiheen parissa. Säät pahalaiset vain näyttävät hieman hangoittelevan vastaan.

Vielä hyvähenkinen loppukaneetti. Elokuva-alan toimijoiden Lehtiset julkaisi elokuvaohjaaja Ville Suhosen esittelyn kirjastamme. Se kannattaa lukea malliksi siitä, miten näinkin vaikean kirjan voi arvostella kun osaa ajatella ja kirjoittaa yhtä aikaa.

EDIT: Laitetaas vielä tämäkin. Ruotuväkilehdessä yhtenä haastateltavana: Sotaelokuvien luvattu maa.

keskiviikkona, huhtikuuta 23, 2008

Näin syntyi nykypäivä

Orionissa, Eerikinkatu 15, tänään klo 17: Veikko Itkosen Näin syntyi nykypäivä (1951). Hesarin Minne mennä tänään -sivulla puhuttiin sen yhteydessä kokoelmateoksesta. Hyvin keksitty uusi nimi tällaiselle arkistofilmeistä koostetulle pitkälle elokuvalle 1900-luvun alkupuolen tapahtumista. Tavallisesti sitä nimitetään kompilaatioelokuvaksi. Sen suomalainen, käytöstä tosin jatkosodan jälkeen pois jäänyt nimitys on leike-elokuva.

Tänään esillä olevan elokuvan esite löytyy hämmästyttävää kyllä jo etukäteen Sediksen elokuvablogista.

Eikä tässä todellakaan kaikki. Esittelen paikan päällä elokuvan tai oikeammin sen tekijän Veikko Laihasen. Luulisin. Esittely on tänään vielä keksittävä. Kollegani Ile myötäilee jossakin etummaisista penkkiriveistä. Hänen vuoronsa oli viime kerralla mainoksista puhuttaessa.

Parin vuoden ja noin viidentoista esityskerran kestäneen tauon jälkeen talollemme yleensä varsin ystävällismielinen Hesarikin oli noteerannut live-esiintymisemme ohjelmatiedoissa. Tavallisesti ne on - päinvastoin kuin muiden vieraiden tai vastaavien esittelijöiden kohdalla - järjestelmällisesti poistettu. Liekö syynä se, että nyt esillä on HS:n 50 v. juhlaelokuva. Tämä tietysti hymiön takaa lausuttuna.

Merkintä siitä, että näitä elokuvia esityskausi toisensa jälkeen esiin tuova Dokumentin ytimessä -sarjamme on saanut samalla 43. osansa, on poistettu päivittäistiedoista oman arkistommekin esittelyvihkosta. Tällainen kulttuurinen brandi on painolasti ja leima, joka karkottaa katsojia. Kun vaan tietäisi kenet, sillä johan nämä katsojat kohta nimeltä tuntee kaikki.

Mutta kyllä me viisikymmentä osaa teemme. Vasta sitten hyppäämme tynnyriin ja laskemme alas Niagaraa.

Siteeraan itseäni: "Veikko Itkonen oli vakava kilpailija Risto Orkolle valittaessa olympiafilmin tekijöitä Helsingin olympialaisiin. Hävittyään niukasti tarjouskilpailun hän tarttui välittömästi hänelle tarjottuun Helsingin Sanomien dokumenttiprojektiin, joka valmistui ajallaan lehden tasavuosijuhlien kunniaksi.

Itkonen onnistui keräämään suuren osan siitä kotimaisesta varhaisesta elokuvasta, mikä oli löydettävissä. Tärkeimmäksi varhaisen kotimaisen elokuvan arkistoksi osoittautui Itkoselle sotavuosilta kovin tuttu puolustusvoimain elokuva-arkisto. Nykyisin Näin syntyi nykypäivä on monelle autonomian ajan otokselle ainoa lähde. Originaalit ovat tuhoutuneet.

Itkonen ei tyytynyt pelkästään kotimaisiin löytöihin, vaan kiersi sodan jälkeisissä olosuhteissa harvinaisella tavalla läntisiä arkistoja Yhdysvalloissa, Englannissa, Ranskassa ja Saksassa ja valikoi elokuvaansa varsin näyttäviä uutiskatkelmia vuosisadan elokuvastusta historiasta. Neuvostoarkistoihin Itkoselle ei ollut pääsyä, jos kohta haluakaan.

Elokuvan kronologista kulkua ryydittävät kotimaisten elokuva-aarteiden ja ulkomaisten uutisnäytteiden lisäksi tilaajan ja sponsorin, Helsingin Sanomien uutisotsikot. Harvoin näin avokätisesti jaettu mainos on ansainnut paikkansa. Sen huomasi sensuurikin, joka katsoi veroluokasta päätellen mainosta sormiensa välistä. Erkon mainostaminen tunnustettiin reilusti kulttuurityöksi."

Tulukeepa vilimille!

tiistaina, maaliskuuta 18, 2008

Blogeista taas kerran

Helsingin Sanomat näyttää jatkavan blogikirjoitteluaan tänään uutisanalyysissaan. (Valtamedia väittää, asiablogit haukkuvat, C1). Seurantajutussaan Esa Mäkinen täydentää sunnuntaista kirjoitteluaan blogeista.

Minuakin on näemmä siteerattu. Jos toisen kappaleen perään olisi mahtunut blogeja tarkoittava virke: "Ne kirjoittavat asioista, joita printtimediasta on vaikea löytää", olisi homma ollut mitä mainioimmin kasassa. Siteeraus oli kyllä tuollaisenaankin ihan hyvä valinta.

Vaikka jatkuvasti sekä printtimediassa että yllättävää kyllä jopa täällä blogosfäärissä esitetään, että blogeista kertovista - tai varmaan muistakaan - lehtijutuista ei saisi kritiikin sanaa esittää, niin mikäs minua estää. Ja sitä paitsi, ajatellaanpa hetki päinvastoin, kukapa olisi hanakampi vetoamaan oikeuksiinsa julkaista sitä ja tätä kuin mitä ammattiaan harjoittava toimittaja on.

Sanottakoon vielä arvoisille tunne-elämän tutkijoille, että en ole tätä kirjoittaessa äkäinen, raivostunut, loukkaantunut, ärsyyntynyt, vetänyt hernettä nenään tai muutenkaan erityisemmin suurten tai pienten tunteiden vallassa.

Hartioita kyllä kivistää, mikä ei taida meille ammatikseen kirjoittaville olla harvinainen olotila.

Mistä ihmeessä nuo pisteliäät (keltapäivälehdistöstä tutut) adjektiivit niin monelle uutisjournalismin objektiivisyyskriteereitä arvostaville kirjoittajille aina kumpuavat?

Oikea vastaus on tietenkin että ilkeilystä. "Merkille pantavaa asiabloggaajien reaktioissa on se, että viihteen tekijät eivät viihdemääritelmästä loukkaantuneet", kirjoittaa Mäkinen kuin konsanaan syytettä varova kynäilijä. Muut sitten varmaan?

Joopa! Loukkaantuuko oluen tekijä oluesta, mäkihyppääjä mäkihypystä. Ja jos ei myötäile, vaan kritikoi, niin se tulkitaan yksinomaan tunnereaktioksi. Vaikka se ei pitäisi tai kuten tässä, ei pidä paikkaansa, sen sanominen leikkaa vakuuttavuutta. Ja juuri se on sanojan tavoite. Tämä on uutisanalyysia, jonka ääressä toivottavasti viihdymme kaikki (emmekä vaihda kanavaa...).

Mutta vihdoin asiaan. Verkoston merkitys verkkokirjoittelun yhteydessä nousee Mäkisen jutussa esiin jo alaotsikossa, mikä on hyvä asia. Tuhat silmää näkee paremmin, varsinkin paikalla ollessaan, vaikka tietysti tiedämme, että miljoona kärpästä voi olla väärässä varsinkin haaskalla pörrätessään.

Silti jo takavuosina tunnettu ns. sopuli-ilmiö ei kuvaa bloggareita vaan toimittajia. Toisteisuus, imitaatio ja aiheiden varastaminen pienin tai mitättömin muutoksin on mediaelämän arkea. Kyllästymiseen asti, kuten me televisiokanavien asiaohjelmatarjontaa seuraavat tiedämme.

Pientä puolustelua Mäkisellä on ilmassa, mutta homma pysyy hanskassa, vaikka alun siteeraus onkin pieni tyylivirhe, varsinkin kun hän määrittelee siteeraamansa kollegan kyyniseksi.

Taitavasti kirjoittava Mäkinen oli kääntänyt minun juttuni pointsin nurin.

Minä kirjoitin hänen sunnuntaisen pläjäyksensä pohjalta: "Kansalaisjournalismin henkinen vastustaminen - mitä tämmöinen aliarvioiva pilkkaaminen on - varsinkin näinä aikoina, jolloin journalistipalkinnot menevät 14-vuotiaille kansalaisille, on omituinen haaste, mutta se on ymmärrettävä journalisti-identiteetin kriisin kautta, kuten tämän kaltainen kritiikki yleensäkin. Toimittajat pelkäävät kuollakseen, mitä tulevaisuus heille tuo ja siksi he tarvitsevat tuulimyllyn, jota vastaan taistella." Blogit ja bloggarit ovat yksi näistä tuulimyllyistä yllättävän monelle toimittajalle.

Mäkisen journalistinen lapajättiläinen on seuraava: "Bloggaajien haluttomuus vertautua muuhun mediaan vaikuttaa uuden sosiaalisen ilmiön harjoittajien kokemalta pelolta. Muiden ei haluta määrittelevän omaa tekemistä. Pelko on ymmärrettävä, mutta kovin perusteltua syytä sille ei ole. Yhden ihmisen toimituskunta ja netti julkaisualustana ei vielä tee blogeista ainutlaatuisia. Viittauksia, lainauksia, kuvia ja kommentteja on ollut mediassa jo vuosikymmeniä."

Jos blogien määrä on räjähdysmäisesti kasvanut, ei se nyt kovin suurelta pelkoreaktiolta vaikuta. Ja jos median toimintaa, virheitä, puutteita ja epäonnistumisia ruoditaan, ei sekään, vaikka tässä monien puntit jo tutisevat.

Myöskään myötäkarvaan toimiminen, kehuminen, kannustaminen ja pitämisen ilmaukset eivät ole pelkoreaktioita. Eikä se, että jakelee ajatuksiaan verkkoon muiden luettavaksi. Vain kyyninen toimittaja voi pitää niitä jonakin muuna kuin ainutlaatuisina.

Mitä bloggarit (kokonaisuutena, julkisena ilmiönä) pelkäävät?

Eivät yhtään mitään. Se on käynyt kyllä kaikissa suurissa aktioissa selväksi.

Ne jotka pelkäävät, eivät bloggaa.

Siinä voi olla ongelmaa, kuten Hesarin C4-sivulla julkaistut nettikommentitkin osoittavat.

Tiivistän journalistisesti: mitä pelkäämistä on lehdessä, joka huomenna kääritään kalan ympärille?

Se on selvää, että käsittääkseni yksikään blogin kirjoittaja ei halua toimittajan tai muunkaan viranomaisen "määrittelevän omaa tekemistä", vaikka halukkaita näyttää ilmestyvän oikealta ja vasemmalta pilvin pimein. Joku haluaa Mäkisen kaltaisella tavalla säilyttää fantastisen yksinoikeuden, toinen kannattaa sensuuria, kontrollia ja valvontaa. Mustia listoja väitetään olevan olemassa myös netin yhteydessä - liekö totta, että Blogilistaan liittyenkin niitä jo on olemassa, vaikka "tilastoseuranta" onkin lastenkengissä.

Minä en tästä mitään tiedä, mutta ongelma on siinä, että kukaan muukaan ei tiedä. Salailu, toisten tekemisien määrittely, sensuuri eivät ole yksittäisen bloggarin hallussa - kyllä aivan jotkut muut instituutiot ja sen lakeijat sitä harjoittavat.

On vahinko, jos valtamedia (ja sen...) asettuu sille puolelle - vastoin yleisiä periaatteitaan. Mutta ovat niin monet muutkin asiat tässä maailmassa kierähtäneet kokonaan ympäri.

Bloggarilla ei ole päätä silittävää päätoimittajaa, joka astuisi vastuuseen pahan päivän sattuessa - ehkä valtamedian blogien kohdalla on toisin.

Näinhän päätoimittaja tekee varsin useinkin silloin, kun liikaa innostuneen toimittajan tekosia puidaan oikeusistuimessa.

Valistumme Mäkisen kirjoituksesta myös sen, että ajallisesta etumatkastaan huolimatta kirjoittelu verkossa "ei silti tarkoita sitä, että aiheet lähtisivät liikkeelle blogeista".

Harvemmin tietysti aiheet, mutta juttuaiheet sitäkin useammin. Vaihtoehtoja on tietysti monia, toimittajan jalkautumisesta jumalalliseen intuitioon ja maan päälle toimitettuihin kultalevyihin, mutta uskoisin varsin monen uutistaustoja selvittelevän osaavan avata selaimensa siinä missä kännykkänsäkin.

Itse asiassa suurin osa journalisteista on riippuvainen kansalaismielipiteen kehityksestä. Sen he saavat nopeimmin ja varmimmin selville netistä. Mutta mikä on tässä se? Se on mielipiteiden kirjo. Sille haarukalle toimittaja sitten lähtökohtansa asettaa.

Harva valitsee ääripään. Siihen Mäkisellä kyllä on hieman taipumusta, vaikka hyvä kielentaju - tarkoin asetetut sanat - pelastavat hänet monesta pinteestä tässäkin mielessä. Tämä ääripäisyys ei tietenkään ole maailman suurin ongelma, mutta minun kaltaiselle lukijalle se antaa vaikutelman feikistä - ymmärtää helposti, että tarkoituksena on provoilu.

Esimerkkikin tästä ääripäisyydestä löytyy Mäkisen jutusta: "Monilla bloggaajille on käsitys, että blogit ovat täysin uudenlainen media, johon ei voi soveltaa mitään vanhasta mediasta opittua."

Kun toimittaja yleistää ääripäisesti, saamme tällaisia sammakoita. Sen vanhan median kanssa kaikki vuosikymmenet eläneenä varmasti jotakin on tullut opituksi. Ainakin siitä, mikä ei verkossa toimi.

Mutta kaiken tämän jälkeen. Mäkisen juttu oli ihan hyvä printtimedian aikaansaannokseksi. Mies pärjäisi bloggarinakin.