Talvisota ymmärretään useimmiten kansakuntaa yhtenäistävänä ja ylentävänä, lähes myyttisenä tapahtumasarjana. Kokonaistulkinnoissa ei poikkeavia näkemyksiä ole juuri esitetty. Talvisodan luonne määrittyy puolustussodan kautta, ja ajatus "puhtain kilvin" käydystä taistelusta on laajentunut yleiseksi käsitykseksi myös jatkosodasta. Muuttuuko käsitys, jos tarkastellaan sotien elokuvapropagandaa?
Tänään otsikkona on Talvi- ja jatkosodan katsausten propaganda. Katsauksilla tarkoitan ennen muuta talvisodan Puolustusvoimain uutiskatsauksia ja jatkosodan Puolustusvoimain katsauksia. Ne olivat valtiollisia, virallisia sotakatsauksia. Luonnehdin tämän lisäksi talvisodan yhteydessä myös Suomi-Filmin katsauksia.
Puolustusvoimain elokuvaustoimintaa talvisodassa johti Päämajan propagandaosastolla kapteeni R. W. Palmroth alias Reino Hirviseppä alias "Palle". Tärkeimmät avustajat olivat Tapio Piha ja Untamo Utrio. Sodan tapahtumista helmikuusta maaliskuun puoliväliin 1940 ilmestyi 8 katsausta, kaikki Hannu Lemisen leikkaamina. Lemisen tekemistä rajoitti päämajan tiukka sotilaallinen sensuuri. Suomi-Filmin sanottiin onnistuneen paremmin, koska valtion filmitarkastamo oli päämajaa sallivampi.
Katsausten keskeiset kuvat rakentuvat sodan tuhon ympärille. Uhoavan ja aggressiivisen selostuksen tarkoituksena oli nostattaa katsojissa yksimielisen vastarinnan henki ja luoda sen avulla uskoa omiin mahdollisuuksiin. Rintaman kuvissa taas korostuvat sotasaaliit ja sotavangit, eräänlaiset sotamenestyksen mittarit. Erityisenä piirteenä voi mainita kuvat jäätyneistä venäläisistä sotilaista, joita sijoitettiin useisiin katsauksiin, myös tähän viidenteen katsaukseen helmikuun lopulta 1940.
Suomi-Filmin vahva asema talvisodan propagandassa perustui siihen, että Helsingin 1940 olympiakisoihin rakennettu verkosto siirtyi mutkattomasti ulkomaanpropagandan käyttöön. Kaikki suomalainen kuva-aineisto toimitettiin Ruotsiin, jossa tukena olivat Svensk Filmindustri ja sen kansainväliset yhteydet. Kuvapaketit maailmalle kokosi Finlandia Uutistoimiston Tukholmaan jo lokakuussa lähettämä Heikki Aho. Aho & Soldanin omat Suomi-katsaukset, jotka ovat kadonneet, eivät ilmestyneet sodan aikana.
Syyskuussa 1939 aloitettujen Suomi-Filmin Uutiskatsauksien lähtömateriaali muuntui sodan lopulla 15-osaiseksi, kerralla tarkastetuksi välitekstilliseksi katsaussarjaksi, joka sai nimen Kuvia sota- ja kotirintamalta. Tekijöinä kunnostautuivat Topo Leistelä ja Turo Kartto. Katsausten propagandateemat ovat käytännössä samat kuin Puolustusvoimain uutiskatsauksissa. Tyypillisiä ovat siviilituhot, sotasaaliskuvat, sotavangit ja kuolleet viholliset. Tärkein ero on se, että Suomi-Filmin katsauksiin sisällytettiin myös perinteistä uutisaineistoa taiteesta kotimaisiin poliittisiin tapahtumiin.
Talvisodan propagandan luonnetta avaavat hyvin neljä Valentin Vaalan leikkaamaa Suomi-Filmin sotilaspilaa. Vuoden 1940 kevään filmejä työstivät erityisesti sketsiviihteen mestarit, laulaja Matti Jurva ja kuplettimestari Tatu Pekkarinen.. Huumori, joita kuvitettiin yhtiön katsausten otoksilla, oli raakaa. Ensimmäisessä pilassa Jurva letkauttelee ilkeän Iivanan tyhmyydestä ja lupaa tälle korkeintaan hautapaikan verran maata Suomesta. Vastaavia asetelmia löytyy myös puolustusvoimain uutiskatsauksista. Niet Molotoff-kappaleessa Jurva toistelee mieskuoron vahvistamana "valehtelit enemmän kuin itse Bobrikoff". Laulua säestävät uutiskuvat venäläisistä sotavangeista. Stalinin henkilöön ei propagandassa uskallettu puuttua, mutta ulkoministeri Molotov oli jo vapaata riistaa propagandan muokattaessa mielikuvia.
Toinen sotilaspila kaupungista sodan keskellä tuo näkyväksi propagandistien tavoitteleman oikean käyttäytymismallin: kansalaisten, miesten ja naisten aktiivisen vartiotoiminnan taloryhmissä, pimennyssäännökset ja hamstrauksen vastustamisen. Kolmas sotilaspila varoitti naisia juoruamisesta ja huhujen levittämisestä, sillä ne edistävät vakoilua. Viimeinen pilapala vastusti Otto-Ville Kuusisen johtamaa Terijoen hallitusta. Kuvitellun propagandaradiolähetyksen pääpiru ei kuitenkaan ole pääministeri, vaan Petroiskoin radion naisjuontaja Teuvan Tiltu, jonka radiopropaganda arvioitiin niin vaaralliseksi, että hänen naurunalaistamisensa oli välttämätöntä. Pahvikulissien keskellä tepastelevat myös Ruotsin vallan aikaisissa karoliinilaispuvuissa muiden venäläisten tapaan juopottelevat, loputtoman tyhmät Terijoen hallituksen jäsenet.
Jatkosodan alun "hyökkäysvaihe" esiteltiin Puolustusvoimain katsauksissa tuttua uutiskatsausta muistuttavana propagandistisena "reportaasina". 88 katsauksesta niitä oli 36 eli neljä kymmenestä. Yleisin otsikko "jälleen meidän" viittaa moniin valtausoperaatioihin.
Katsausten uudistettu muoto oli Hannu Lemisen, joka jalosti Suomeen saksalaismallisen uutiskatsauksen. Aiheissa vuorottelivat toisiaan tukien taistelutoimintaa korostava "eteenpäin"-dynamiikka ja muut sotilaalliset aiheet. Kuva-aineisto toimitettiin vaihtomateriaalina Saksaan. Muita vientimaita olivat Ruotsi ja Yhdysvallat, jonne vietiin kaksi, tarkoin saksalaiskuvista puhdistettua versiota .
Lemisen ohje Päämajan TK-kuvaajille oli tihentää ottoja ja käyttää vaihtelevia kamerakulmia. Postikorttiasetelmien sijaan tarvittiin dokumentaarista ilmaisua. Siinä auttoivat asiaan pureutuvat "puolikuvat" ja "lähikuvat". Katsausten teksteistä usein vastanneet Turo Kartto ja Topo Leistelä olivat peittelemättä voitontahtoisia ja valloitushenkisiä. Selostustekstit yhdistivät sotaisaa poikakirjahuumoria ja isänmaallista paatosta Runebergin hengessä. Vihollista vastaan suuntautuessaan ne saivat rasistisia ja ihmisarvoa mitätöiviä piirteitä.
Sodan alussa painottui politiikan johdon yksimielisyys. Presidentti Ryti ja sotamarsalkka Mannerheim kohtasivat neljännessä katsauksessa Valtion tiedotuslaitoksen apulaisjohtaja Lauri Puntilan määräyksestä. Muut poliitikot olivat kuvissa vain harvoin, lähinnä juhlatilaisuuksissa. Katsaukset olivat korostetusti Puolustusvoimien, eivät valtiojohdon. Katsausten linja oli Mannerheimin miekantuppikäskyn sanelema: sodan päämäärien ulottuvuudet Itä-Karjalassa, Vienassa ja Aunuksessa ylittivät Valtion tiedotuslaitoksen ja hallituksen varovaisemman linjan.
Alussa korostettu aseveljeys saksalaisten kanssa katoaa katsauksista yllättävän aikaisin, käytännössä lokakuun lopussa 1941. Poikkeus oli kesäkuussa 1942 filmattu Adolf Hitlerin vierailu Suomessa, joka johti Mannerheimin vastavierailuun Saksassa. Ensimmäisestä katsauksesta armeija poisti alkuosan, joka seurasi Mannerheimin uraa sisällissodasta lähtien. Jälkimmäinen katsaus poistettiin teattereista viikon kuluttua vierailun Saksassa esitettyjen tulkintojen vuoksi.
Kun hyökkäys vuoden 1941 lopulla laantui ja asemasota alkoi, reportaasikatsaukset korvattiin teemakatsauksilla. Niitä valmistui 52, eli lähes kuusi kymmenestä. Teeman muodostivat tyypillisesti joko kuvaukset armeijan eri aselajeista tai sodan tukitoiminnoista. Esimerkiksi automiehet, kenttälääkintä ja hevosten ja porojen käyttö sodassa saivat omat katsauksensa. Selostusta höysti vihollisen rasistinen pilkkaaminen ja bolshevismin vastustaminen. Sen rinnalla eli usein myyttinen puhe suomalaisen soturin erinomaisuudesta, esimerkiksi karskin soturin erämies- ja sissihengestä.
Asemasodassa vallatun alueen olosuhteiden ja väestön kuvaus muistutti päällisin puolin perinteistä dokumentaaria. Mutta esimerkiksi sotavankiaiheet käyvät vastoin neuvostopropagandaa, joka moitti suomalaisten sotavankioloja. Mieluusti ne esittelevät myös bolsevistisen järjestelmän kurjuutta, joka ulottui "alkuasukkaisiin", kuten eräskin katsaus sanoo. Useat katsaukset toistavat, että bolsevistinen järjestelmä oli jättänyt heihin leimansa, ja alueen väestö piti suomalaistaa. Itä-Karjala -teema katoaa katsauksista kesällä 1942.
Selvimmin dokumentaarisia teemakatsauksia olivat kansatieteelliset aiheet, esimerkiksi hylkeenpyynnistä valmistui kaksi katsausta. Myös Aho & Soldanin valmistama Elämä alkaa taas Karjalassa, joka kuvasi sotilashallinnon organisoimaa jälleenasutusta ja -rakentamista vallatulla alueella, oli dokumentaarinen. Se keskittyi vihollisen negatiivisen käsittelyn sijaan omiin saavutuksiin. Sen sijaan musiikillinen asemiesilta Messukeskuksessa oli niin epäsotilaallinen, että Mannerheim kielsi vastaavat yritelmät jatkossa.
Sodan lopussa selostustekstit korostivat velvollisuutta uhrauksen muodossa. Suomalaisten ominaisuudeksi ajettiin peräänantamattomuutta. Ajatus sodan tappiosta kyti, mutta jatkuvuus kansakunnasta vaati uskoa tulevaisuuteen.
Uusien katsausten valmistus keskeytyi jo elokuussa 1944, kuukausi ennen välirauhaa. Sodan katsaukset varastoitiin, eikä julkisia esityksiä sallittu vuosikymmeniin. Varsin perinteisen uutiskatsauksen, negatiivisuutta välttelevän Finlandia-katsauksen perustaminen keväällä 1943 onkin nähtävä siinä valossa, että valtiovalta halusi varmistaa itselleen tiedotuskanavan myös rauhan tultua.
Syy sodan kuvien sensuuriin oli ulkopolitiikassa. Sotapropagandan rasistinen, puna-armeijaa loukkaava ja neuvostojärjestelmää halveksima sanova oli ristiriidassa uuden ulkopoliittisen ajattelun kanssa.
Mutta käytännössä sensuuri painoi samalla pois sotapropagandan luonteen ja sen räikeät piirteet, jotka olivat näin poissa näkyvistä ja siten myös poissa mielistä julkisesti. Käsitys taistelusta "puhtain kilvin" sai tukea tästä sensuurin pois painamisen operaatiosta. Mutta myös ennakkoluulojen tasolla sodan propagandalla voi olla pitkäaikainen mentaalinen merkitys. Mielestäni olisikin järkevää verrata nykypäivän rasistisia ilmiöitä sodan propagandan luomiin jakoihin. Yhtymäkohtia varmasti löytyy.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste jatkosota. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste jatkosota. Näytä kaikki tekstit
torstaina, syyskuuta 30, 2010
sunnuntaina, syyskuuta 07, 2008
Markkinat vetävät
Markkinoille on torvet töristen saapunut Herttoniemen historia, joka julkistetaan tänään sunnuntaina Herttoniemi-päivänä. Klikatkaa linkkiä, niin tiedätte missä.
Vaimo esittelee kirjansa Herttoniemi. Kylä, kartano ja kaupunginosa puolen päivän jälkeen. On vajaan parin sadan sivun pakettiin liitetty parin sivun juttu minultakin otsikolla Herttoniemi elokuvissa ja niinpä tämä on julkaisupäivä pieneltä osin myös minulle.
Työpaikallakin tapahtuu. KAVAn uusin tuote, tutkija Ilkka Kippolan ja arkistonhoitaja Tommi Partasen toimittama dvd Valkokankaan Mannerheim, näyttää olevan markkinoilla. Veikkaan siitä myyntimenestystä, joten nopeimpien kannattaa pitää kiirettä.
Aihepiirin hevijuusereille kannattaa muistuttaa, että seuraava kulttuuriartefakti on sekin tuloillaan. Suunnitelman mukaan kohta lokakuun puolen välin jälkeen ilmestyy jatkosodan uutiskatsausten ja sodan aikaisten lyhytelokuvien kokoelma Hyökkäävät kamerat nelois-dvd:nä. Toinen vastaava paketti, sodan loppuvuosien katsaukset ja runsaasti lyhäriekstroja, on tulossa varmaankin vuoden päästä. Hommat eivät siis lopu, sillä tässä minullakin on vähän sormia pelissä.
Ennen sitä, tämän kuun lopulla, painosta pitäisi saada ulos Kimmo Laineen ja Juha Seitajärven toimittama teos Hannu Lemisestä. Kirjan nimi on Valkoiset ruusut - huomaan että en tiedä mahdollista alaotsikkoa. Siihen sain kirjoittaa toivottavasti riittävän jykevän artikkelin poliittisesta Hannu Lemisestä.
Kirja on monipuolinen pläjäys aiemmin vähänkäsitellystä elokuvaohjaajasta, mikä käy ilmi alla olevasta seminaariesittelystäkin. Elokuvan ystävät, pistäkääpä kalentereihinne tämä Orionissa (Eerikinkatu 15, Helsinki) pidettävä tilaisuus:
VALKOISET RUUSUT -SEMINAARI 26.9.2008 klo 14-16.30
Kirjan esittelevät päätoimittajat Kimmo Laine ja Juha Seitajärvi sekä Kaarle Stewen (Hannu Leminen yleensä ja televisioura), Antti Alanen (Neljä kirjettä tuntemattomalta naiselta), Minna Santakari (Lemisen lavastukset), Outi Nieminen (Helena Karan tähtikuva), Heini Hakosalo (Leminen sairauksien kuvaajana).
Kirjan kirjoittajia on aika monta muutakin, joten älkää ihmetelkö, jos katsomosta kuuluu spontaaneja aplodeja.
Niin ja mainittakoon toinenkin, jo ensi viikon perjantaina käyntiin pyrähtävä tapahtumasarja. Eero Tammi suunnitteli ja hän yhdessä Risto Jarva -seuran kanssa organisoi sarjan 1980-luvusta. Tuttuun tapaan KAVA tarjoaa puitteet ja hoitaa elokuvat paikalle.
Elokuvien lisäksi paikalla on paljon elokuvia tehneitä vieraita Kaurismäistä ja Frankeista lähtien. Ja monille tuttuja ja toisille tuntemattomia elokuvia viihtyisässä Orionissa.
Paketti on tiivis ja veikkaisin aikamoista festaritunnelmaa ensi perjantaista lähtien... Näkemisiin näissä joukkotapahtumissa yleisön parissa!
Vaimo esittelee kirjansa Herttoniemi. Kylä, kartano ja kaupunginosa puolen päivän jälkeen. On vajaan parin sadan sivun pakettiin liitetty parin sivun juttu minultakin otsikolla Herttoniemi elokuvissa ja niinpä tämä on julkaisupäivä pieneltä osin myös minulle.
Työpaikallakin tapahtuu. KAVAn uusin tuote, tutkija Ilkka Kippolan ja arkistonhoitaja Tommi Partasen toimittama dvd Valkokankaan Mannerheim, näyttää olevan markkinoilla. Veikkaan siitä myyntimenestystä, joten nopeimpien kannattaa pitää kiirettä.
Aihepiirin hevijuusereille kannattaa muistuttaa, että seuraava kulttuuriartefakti on sekin tuloillaan. Suunnitelman mukaan kohta lokakuun puolen välin jälkeen ilmestyy jatkosodan uutiskatsausten ja sodan aikaisten lyhytelokuvien kokoelma Hyökkäävät kamerat nelois-dvd:nä. Toinen vastaava paketti, sodan loppuvuosien katsaukset ja runsaasti lyhäriekstroja, on tulossa varmaankin vuoden päästä. Hommat eivät siis lopu, sillä tässä minullakin on vähän sormia pelissä.
Ennen sitä, tämän kuun lopulla, painosta pitäisi saada ulos Kimmo Laineen ja Juha Seitajärven toimittama teos Hannu Lemisestä. Kirjan nimi on Valkoiset ruusut - huomaan että en tiedä mahdollista alaotsikkoa. Siihen sain kirjoittaa toivottavasti riittävän jykevän artikkelin poliittisesta Hannu Lemisestä.
Kirja on monipuolinen pläjäys aiemmin vähänkäsitellystä elokuvaohjaajasta, mikä käy ilmi alla olevasta seminaariesittelystäkin. Elokuvan ystävät, pistäkääpä kalentereihinne tämä Orionissa (Eerikinkatu 15, Helsinki) pidettävä tilaisuus:
VALKOISET RUUSUT -SEMINAARI 26.9.2008 klo 14-16.30
Kirjan esittelevät päätoimittajat Kimmo Laine ja Juha Seitajärvi sekä Kaarle Stewen (Hannu Leminen yleensä ja televisioura), Antti Alanen (Neljä kirjettä tuntemattomalta naiselta), Minna Santakari (Lemisen lavastukset), Outi Nieminen (Helena Karan tähtikuva), Heini Hakosalo (Leminen sairauksien kuvaajana).
Kirjan kirjoittajia on aika monta muutakin, joten älkää ihmetelkö, jos katsomosta kuuluu spontaaneja aplodeja.
Niin ja mainittakoon toinenkin, jo ensi viikon perjantaina käyntiin pyrähtävä tapahtumasarja. Eero Tammi suunnitteli ja hän yhdessä Risto Jarva -seuran kanssa organisoi sarjan 1980-luvusta. Tuttuun tapaan KAVA tarjoaa puitteet ja hoitaa elokuvat paikalle.
Elokuvien lisäksi paikalla on paljon elokuvia tehneitä vieraita Kaurismäistä ja Frankeista lähtien. Ja monille tuttuja ja toisille tuntemattomia elokuvia viihtyisässä Orionissa.
Paketti on tiivis ja veikkaisin aikamoista festaritunnelmaa ensi perjantaista lähtien... Näkemisiin näissä joukkotapahtumissa yleisön parissa!
torstaina, toukokuuta 22, 2008
Naputtelua
Pari päivää on taas naputeltu silmät vääränä ja selkä käyränä kreduja ja sisältökuvauksia Puolustusvoimain jatkosodan katsauksiin. Onpahan nyt kaikista 88 katsauksesta tekstimuodossa oleva pohja, joita voi sitten korjailla eri lähteiden antamien tietojen mukaisesti.
Minun pitäisi vähitellen alkaa näistä jotain kirjoittamaankin, vaikka perustutkimus on vielä kesken. Pienet artikkelit voivat olla sopivia välietappeja sanomisensa muotoiluun, etenkin jos työskentelee yhdessä muiden kanssa, niin kuin minä käytännössä usein. Kollegat painiskelevat samojen ongelmien äärellä, joten tämä ei ole individuaalinen maailmani.
Näyttäisi siltä, että selvintä jatkosodan katsauksissa krediittien kannalta on äänitys. Kolmikko Pertti Kuusela - Hugo Ranta - Kurt Vilja äänittivät suurimman osan katsauksissa. Yleensä niitä tehtiin Suomi-Filmin studiossa. Katsausten äänet olivat erilaisia nauhoituksia - äänet olivat jälkiäänityksellä tehtyjä, eivät juuri koskaan 100 %:sta ääntä. Puolustusvoimien dokumenteista löytyy sekin tieto, että Kuusela ja monien katsausten tekstin tekijä ja selostaja Topo Leistelä saivat tehtäväkseen tutkia saksalaisten sotakatsausten äänimaisemaa ja soveltaa sitä suomalaisiin katsauksiin.
Oliko katsauksilla ohjaajaa? Kun Puolustusvoimain katsauksia tehtiin Valtion tiedotuslaitoksen vetämänä (26.11.1941 asti), useimmiten asialla olivat sotilasvirkamiehet Hannu Leminen, Valentin Vaala ja Orvo Saarikivi - kaikki tunnettuja elokuvaohjaajia. Vaala oli luutnantin arvoinen sotilasvirkamies, muilla ranki oli hieman vaatimattomampi. [Eino Jutikkalan sodanjälkeisessä, arkistoon kirjoitetussa mutta muutama vuosi sitten julkaistussa VTL-historiassa tämä toiminta jätettiin kokonaan pois. Kun tapasin hänet 1998 ja kerroin väitöskirjani aiheen olevan elokuvasensuuri, hän sanoi sodan elokuvatoimintaa yleisemminkin tarkoittaen, että "siitä minä en tiedä mitään".]
Lemisen ensimmäinen oma näytelmäelokuvaohjaus, Täysosuma, ilmestyi 9.11.1941, joten kiirettä piti hänellä ja kumppaneillaan sinä syksynä. Kuva-aineiston valintaan osallistuivat monet muutkin: marraskuun loppuun asti VTL:n kuvaosaston johtaja Arvi Kivimaa katsoi tietysti kaiken tulleen materiaalin ja osallistui valintaan. Mikä on hänen osuutensa? Aineistoja katsoivat myös Topo Leistelä, jolla oli kokemusta Suomi-Filmin lyhytkuvaosastolta - ammattimies siis ja joskus myös kuvaosaston elokuvatoimiston päällikkö Yrjö Rannikko. Myös Päämajan kuvalaitokselta majuri Heikki Parkkonen, puolustusvoimain kuvatoimintaa jo 1920-luvun puolivälistä johtanut, osallistui keskeisesti aineiston valintaan, ja varsinkin hänen sensorivaltansa oli suuri. Joskus häntä tuurasi tai mukana oli majuri Taavi Patoharju, joka vastasi Päämajan sensuurista. Elokuvien sensorina toimi Päämajan Kuvaosastolla joulukuusta 1941 kähtien Esko Joki.
Päämajan tiedotusosastoa johti Mannerheimin sosialidemokraattistaustainen, Aseveliliiton perustamisessa kunnostautunut Kalle Lehmus, joka ei elokuvia paljon katsonut, kerran sentään kävi tutustumassa Päämajan kuvaosastoon sen jälkeen, kun katsausten vetovastuu oli siirtynyt Parkkosen aloitteesta pois VTL:stä sinne.
VTL:ssä oli aluksi elokuvaajia, jotka operoivat pääkaupunkiseudulla, mutta 1942 alkaen siellä ei tainnut olla jäljellä yhtäkään. Kaikki siirtyivät muualle toiminnan uudelleenjärjestelyn yhteydessä, suurin osa Päämajan kuvaosastoon, kuten kuvalaitoksen nimi 26.11.1941 lähtien kuului. Siirtyjiä ensi vaiheessa olivat sotilasvirkailijat K. Kanto, sk-ups. A. Pietinen, jotka olivat toimistoupseereia sekä sotilasvirkailijat K. Kari, H. Malmgren, Yrjö Rannikko, Orvo Saarikivi, Väinö Sukanen, Valentin Vaala, Aarne Kajonterä, Viljo Meriheinä, Kurt Vilja, A. Kantola, Onni Rannikko ja isolukuinen jokko "rouvia" ja "neitejä", jotka vastasivat toimistorutiineista.
Päämajan Kuvaosasto sai vahvistusta myös tiedotuskomppanioista, joissa oli ollut alussa jopa kolme tai peräti neljä elokuvaajaa kussakin. Kuvaoston käyttöön tulivat aluksi Olavi Gunnari, Turo Kartto, M. Volanen, P. Poutiainen, E. Nurmi, V. Lindberg, T. Vuorela, Felix Forsman, Åke Leppä ja Eino Heino.
Päämajan kuvaosaston elokuvaajia olivat sen jälkeen virallisen ilmoituksen mukaan Heikki Aho, Felix Forsman, Alvar Hamberg, Ossi Harkimo, Eino Heino, Ama Jokinen, Tuovi Nousiainen, Risto Orko, Kalle Peronkoski, Heikki Roivainen, Erik Lönnberg ja K. Savola. Monet näistä toimivat sodan kestäessä myös eri tiedotuskomppanioissa. Ihme ettei Åke Leppä ole mainittu tässä joukossa.
Kivimaan ja VTL:n merkitys katsausten tekemiseen väheni, Päämajan nousi. Leminen tippui joukosta, ja tärkeimmän vetovastuun suunnittelusta ja leikkauksesta - voisimme sanoa myös kokonaisuuden ohjauksesta - saivat Saarikivi ja joskus harvemmin Vaala. Sodan loppupuolella uusi ohjaajanimi oli Veikko Sukanen ja käsittääkseni myös Veikko Itkonen laittoi kasaan erinäisiä katsauksia. Muitakin ohjaajia toki mahtui 88 katsauksen tekijöiksi. Kansatieteellisen elokuvan parissa kunnostautunut Eino Mäkinen ohjasi pari, Erik Blomberg ainakin kaksi kaukolentotoimintaa koskevaa ja Teuvo Tulio yhden (Jouluaatto) sekä Reino Tenkanen pari. En ole kaikkia papereita sodan loppupuolelta vielä tutkinut.
Sodan alusta lähtien kuvaajien enemmistö olivat tiedotuskomppanioiden ja siten Päämajan alaisia. Nämä TK-elokuvaajat toimittivat aineistonsa pienen alkuhämmingin jälkeen VTL:ään joka valmisti filmit ja levitti ne Finlandia Kuvan kautta elokuvateattereihin. Tuohon marraskuun keikaukseen asti Päämaja siis lähinnä huolsi tarvikkeilla, antoi kuvausohjeita ja -määräyksiä ja kontrolloi kuvaajiaan eri rintamalohkoilla. Päämajalla oli Helsingin Korkeavuorenkatu 21:ssä myös kuvaajia, jotka saivat tehtäviä Päämajasta Mikkelistä.
Uudessa järjestelmässä aineiston valinta, kokoonpano ja leikkaus tehtiin Päämajan kuvaosastolla ns. työkopioksi ("lavendelikopio"). 2.12.1941 lähtien Kuvaosaston laboratorio otti vastaan eri TtusK:n (tiedotuskomppaniat) kuvaamat materiaalit. Tullut materiaali esitettiin toimistopäällikölle ja osastopäällikön apulaiselle, jotka leikkaajien kanssa sopivat katsaukseen käytettävästä materiaalista. Tämän jälkeen leikkaajat suorittavat työnsä ja valmiiksi leikattu työkopio esitetään uudelleen em:lle ja sensorille, jotka hyväksyvät katsauksen.
Työkopio toimitettiin äänitystä varten VTL:een - käytännössä Suomi-Filmille ja joskus harvoin Suomen Filmiteollisuuden labraan. VTL kustansi kopioiden tien tästä eteenpäin, se siis valmisti kopiot ja järjesti ne levitettäväksi elokuvateattereihin. Tässä vaiheessa vain selostusteksti hyväkyttiin Päämajassa. Käytännössä neuvottelujen jälkeen sovittiin, että Päämaja maksaa negatiivin ja esityskopion, VTL muut kustannukset.
Katsauksessa mukana olevat kuvaajat käyvät selville useimmiten katsauksen alkuteksteistä. Puolustusvoimien ylläpitämässä kortistossa aineisto kuitenkin selvitetään tarkemmin: niistä on selvitettävissä, mikä jakso mistäkin katsauksesta on kenenkin kuvaamaa. Sieltä käyvät ilmi myös ne materiaalit, joita ei katsauksissa käytetty. Kuvaustahan tehtiin kolmesta syystä: "reportaashiluonteisten katsausten" ja sotaa kuvaavien, (usein myös katsauksina käytettyjen) dokumentaarielokuvien materiaalina sekä historiallisena arkistokuvauksena. Sodan historian tallentaminen oli TK-kuvauksessa varsin korkealle arvostettu tavoite.
Krediittejä tutkiessa huomaa, että musiikkiin ei ole paljon kiinnitetty huomiota. Sibeliusta on katsauksiss paljon, erityisesti 2. sinfonia ja Karelia-sarja ovat esillä, suomalaisia kansanlauluja ja marsseja on hyödynnetty. Katsausten tutuimman fanfaarin sävelsi käsittääkseni George de Godzinsky. Äänitys suoritettiin katsaus 4. varten (uudelleen) Sibelius-Akatemian aulassa. Aulaa on käytetty monet monituiset kerrat myöhemmilläkin vuosikymmenillä sen antaman hyvän kaiun vuoksi. Tästä voisivat veteraaniäänittäjät puhua varmasti pitkään.
Yksi krediittien ongelma on elokuvissa esiintyvien henkilöiden tunnistaminen. Ihmiset ovat eri ikäisinä eri näköisiä, eikä samannäköisyys ole tae identiteetistä. Siksi aikalaisten apu näissä olisi aina tarpeen. Sota-ajalta ei tällaisia tunnistajia kovin paljon ole, mutta jotakin on onneksi tehty aiemminkin.
Työtä tällainen tunnistaminen kyllä vaatii, eikä tulos ole silti pomminvarma. Älkää siis heitelkö mädillä tomaateilla, vaan korjatkaa, jos tällaisia huomaatte eri yhteyksissä. Mutta pyrkimys on parempaan ja tarkempaan. Se on hidasta ja pikkutarkkuutta vaativaa työtä, eikä voi sanoa, että ne ominaisuudet olisivat elämän tärkeitä intohimojani. Kiinnostavaa tämä kokonaisuus joka tapauksessa on. Ehkä siitä joskus saa jotakin aikaiseksi maailmallekin, mutta se vaatii minulta ja monilta kollegoilta, jotka puuhaavat samojen ja saman kaltaisten ongelmien äärellä, paljon työtä.
Minun pitäisi vähitellen alkaa näistä jotain kirjoittamaankin, vaikka perustutkimus on vielä kesken. Pienet artikkelit voivat olla sopivia välietappeja sanomisensa muotoiluun, etenkin jos työskentelee yhdessä muiden kanssa, niin kuin minä käytännössä usein. Kollegat painiskelevat samojen ongelmien äärellä, joten tämä ei ole individuaalinen maailmani.
Näyttäisi siltä, että selvintä jatkosodan katsauksissa krediittien kannalta on äänitys. Kolmikko Pertti Kuusela - Hugo Ranta - Kurt Vilja äänittivät suurimman osan katsauksissa. Yleensä niitä tehtiin Suomi-Filmin studiossa. Katsausten äänet olivat erilaisia nauhoituksia - äänet olivat jälkiäänityksellä tehtyjä, eivät juuri koskaan 100 %:sta ääntä. Puolustusvoimien dokumenteista löytyy sekin tieto, että Kuusela ja monien katsausten tekstin tekijä ja selostaja Topo Leistelä saivat tehtäväkseen tutkia saksalaisten sotakatsausten äänimaisemaa ja soveltaa sitä suomalaisiin katsauksiin.
Oliko katsauksilla ohjaajaa? Kun Puolustusvoimain katsauksia tehtiin Valtion tiedotuslaitoksen vetämänä (26.11.1941 asti), useimmiten asialla olivat sotilasvirkamiehet Hannu Leminen, Valentin Vaala ja Orvo Saarikivi - kaikki tunnettuja elokuvaohjaajia. Vaala oli luutnantin arvoinen sotilasvirkamies, muilla ranki oli hieman vaatimattomampi. [Eino Jutikkalan sodanjälkeisessä, arkistoon kirjoitetussa mutta muutama vuosi sitten julkaistussa VTL-historiassa tämä toiminta jätettiin kokonaan pois. Kun tapasin hänet 1998 ja kerroin väitöskirjani aiheen olevan elokuvasensuuri, hän sanoi sodan elokuvatoimintaa yleisemminkin tarkoittaen, että "siitä minä en tiedä mitään".]
Lemisen ensimmäinen oma näytelmäelokuvaohjaus, Täysosuma, ilmestyi 9.11.1941, joten kiirettä piti hänellä ja kumppaneillaan sinä syksynä. Kuva-aineiston valintaan osallistuivat monet muutkin: marraskuun loppuun asti VTL:n kuvaosaston johtaja Arvi Kivimaa katsoi tietysti kaiken tulleen materiaalin ja osallistui valintaan. Mikä on hänen osuutensa? Aineistoja katsoivat myös Topo Leistelä, jolla oli kokemusta Suomi-Filmin lyhytkuvaosastolta - ammattimies siis ja joskus myös kuvaosaston elokuvatoimiston päällikkö Yrjö Rannikko. Myös Päämajan kuvalaitokselta majuri Heikki Parkkonen, puolustusvoimain kuvatoimintaa jo 1920-luvun puolivälistä johtanut, osallistui keskeisesti aineiston valintaan, ja varsinkin hänen sensorivaltansa oli suuri. Joskus häntä tuurasi tai mukana oli majuri Taavi Patoharju, joka vastasi Päämajan sensuurista. Elokuvien sensorina toimi Päämajan Kuvaosastolla joulukuusta 1941 kähtien Esko Joki.
Päämajan tiedotusosastoa johti Mannerheimin sosialidemokraattistaustainen, Aseveliliiton perustamisessa kunnostautunut Kalle Lehmus, joka ei elokuvia paljon katsonut, kerran sentään kävi tutustumassa Päämajan kuvaosastoon sen jälkeen, kun katsausten vetovastuu oli siirtynyt Parkkosen aloitteesta pois VTL:stä sinne.
VTL:ssä oli aluksi elokuvaajia, jotka operoivat pääkaupunkiseudulla, mutta 1942 alkaen siellä ei tainnut olla jäljellä yhtäkään. Kaikki siirtyivät muualle toiminnan uudelleenjärjestelyn yhteydessä, suurin osa Päämajan kuvaosastoon, kuten kuvalaitoksen nimi 26.11.1941 lähtien kuului. Siirtyjiä ensi vaiheessa olivat sotilasvirkailijat K. Kanto, sk-ups. A. Pietinen, jotka olivat toimistoupseereia sekä sotilasvirkailijat K. Kari, H. Malmgren, Yrjö Rannikko, Orvo Saarikivi, Väinö Sukanen, Valentin Vaala, Aarne Kajonterä, Viljo Meriheinä, Kurt Vilja, A. Kantola, Onni Rannikko ja isolukuinen jokko "rouvia" ja "neitejä", jotka vastasivat toimistorutiineista.
Päämajan Kuvaosasto sai vahvistusta myös tiedotuskomppanioista, joissa oli ollut alussa jopa kolme tai peräti neljä elokuvaajaa kussakin. Kuvaoston käyttöön tulivat aluksi Olavi Gunnari, Turo Kartto, M. Volanen, P. Poutiainen, E. Nurmi, V. Lindberg, T. Vuorela, Felix Forsman, Åke Leppä ja Eino Heino.
Päämajan kuvaosaston elokuvaajia olivat sen jälkeen virallisen ilmoituksen mukaan Heikki Aho, Felix Forsman, Alvar Hamberg, Ossi Harkimo, Eino Heino, Ama Jokinen, Tuovi Nousiainen, Risto Orko, Kalle Peronkoski, Heikki Roivainen, Erik Lönnberg ja K. Savola. Monet näistä toimivat sodan kestäessä myös eri tiedotuskomppanioissa. Ihme ettei Åke Leppä ole mainittu tässä joukossa.
Kivimaan ja VTL:n merkitys katsausten tekemiseen väheni, Päämajan nousi. Leminen tippui joukosta, ja tärkeimmän vetovastuun suunnittelusta ja leikkauksesta - voisimme sanoa myös kokonaisuuden ohjauksesta - saivat Saarikivi ja joskus harvemmin Vaala. Sodan loppupuolella uusi ohjaajanimi oli Veikko Sukanen ja käsittääkseni myös Veikko Itkonen laittoi kasaan erinäisiä katsauksia. Muitakin ohjaajia toki mahtui 88 katsauksen tekijöiksi. Kansatieteellisen elokuvan parissa kunnostautunut Eino Mäkinen ohjasi pari, Erik Blomberg ainakin kaksi kaukolentotoimintaa koskevaa ja Teuvo Tulio yhden (Jouluaatto) sekä Reino Tenkanen pari. En ole kaikkia papereita sodan loppupuolelta vielä tutkinut.
Sodan alusta lähtien kuvaajien enemmistö olivat tiedotuskomppanioiden ja siten Päämajan alaisia. Nämä TK-elokuvaajat toimittivat aineistonsa pienen alkuhämmingin jälkeen VTL:ään joka valmisti filmit ja levitti ne Finlandia Kuvan kautta elokuvateattereihin. Tuohon marraskuun keikaukseen asti Päämaja siis lähinnä huolsi tarvikkeilla, antoi kuvausohjeita ja -määräyksiä ja kontrolloi kuvaajiaan eri rintamalohkoilla. Päämajalla oli Helsingin Korkeavuorenkatu 21:ssä myös kuvaajia, jotka saivat tehtäviä Päämajasta Mikkelistä.
Uudessa järjestelmässä aineiston valinta, kokoonpano ja leikkaus tehtiin Päämajan kuvaosastolla ns. työkopioksi ("lavendelikopio"). 2.12.1941 lähtien Kuvaosaston laboratorio otti vastaan eri TtusK:n (tiedotuskomppaniat) kuvaamat materiaalit. Tullut materiaali esitettiin toimistopäällikölle ja osastopäällikön apulaiselle, jotka leikkaajien kanssa sopivat katsaukseen käytettävästä materiaalista. Tämän jälkeen leikkaajat suorittavat työnsä ja valmiiksi leikattu työkopio esitetään uudelleen em:lle ja sensorille, jotka hyväksyvät katsauksen.
Työkopio toimitettiin äänitystä varten VTL:een - käytännössä Suomi-Filmille ja joskus harvoin Suomen Filmiteollisuuden labraan. VTL kustansi kopioiden tien tästä eteenpäin, se siis valmisti kopiot ja järjesti ne levitettäväksi elokuvateattereihin. Tässä vaiheessa vain selostusteksti hyväkyttiin Päämajassa. Käytännössä neuvottelujen jälkeen sovittiin, että Päämaja maksaa negatiivin ja esityskopion, VTL muut kustannukset.
Katsauksessa mukana olevat kuvaajat käyvät selville useimmiten katsauksen alkuteksteistä. Puolustusvoimien ylläpitämässä kortistossa aineisto kuitenkin selvitetään tarkemmin: niistä on selvitettävissä, mikä jakso mistäkin katsauksesta on kenenkin kuvaamaa. Sieltä käyvät ilmi myös ne materiaalit, joita ei katsauksissa käytetty. Kuvaustahan tehtiin kolmesta syystä: "reportaashiluonteisten katsausten" ja sotaa kuvaavien, (usein myös katsauksina käytettyjen) dokumentaarielokuvien materiaalina sekä historiallisena arkistokuvauksena. Sodan historian tallentaminen oli TK-kuvauksessa varsin korkealle arvostettu tavoite.
Krediittejä tutkiessa huomaa, että musiikkiin ei ole paljon kiinnitetty huomiota. Sibeliusta on katsauksiss paljon, erityisesti 2. sinfonia ja Karelia-sarja ovat esillä, suomalaisia kansanlauluja ja marsseja on hyödynnetty. Katsausten tutuimman fanfaarin sävelsi käsittääkseni George de Godzinsky. Äänitys suoritettiin katsaus 4. varten (uudelleen) Sibelius-Akatemian aulassa. Aulaa on käytetty monet monituiset kerrat myöhemmilläkin vuosikymmenillä sen antaman hyvän kaiun vuoksi. Tästä voisivat veteraaniäänittäjät puhua varmasti pitkään.
Yksi krediittien ongelma on elokuvissa esiintyvien henkilöiden tunnistaminen. Ihmiset ovat eri ikäisinä eri näköisiä, eikä samannäköisyys ole tae identiteetistä. Siksi aikalaisten apu näissä olisi aina tarpeen. Sota-ajalta ei tällaisia tunnistajia kovin paljon ole, mutta jotakin on onneksi tehty aiemminkin.
Työtä tällainen tunnistaminen kyllä vaatii, eikä tulos ole silti pomminvarma. Älkää siis heitelkö mädillä tomaateilla, vaan korjatkaa, jos tällaisia huomaatte eri yhteyksissä. Mutta pyrkimys on parempaan ja tarkempaan. Se on hidasta ja pikkutarkkuutta vaativaa työtä, eikä voi sanoa, että ne ominaisuudet olisivat elämän tärkeitä intohimojani. Kiinnostavaa tämä kokonaisuus joka tapauksessa on. Ehkä siitä joskus saa jotakin aikaiseksi maailmallekin, mutta se vaatii minulta ja monilta kollegoilta, jotka puuhaavat samojen ja saman kaltaisten ongelmien äärellä, paljon työtä.
perjantaina, helmikuuta 08, 2008
Tiivis teksti jatkosodan alusta
Saksan valtakunnankansleri Adolf Hitler julisti Saksan sodan Neuvostoliittoa vastaan alkaneeksi 22.6.1941. Barbarossa-suunnitelmaksi nimetyssä operaatiossa tavoitteena oli nopealla iskulla valloittaa Neuvostoliiton elintärkeät alueet.
Kolme miljoonaa miestä itärintamalle lähettäneen Hitlerin puheessa mainittiin yhtenäinen rintama Mustalta mereltä Jäämerelle. Siinä suomalaiset joukot laskettiin mukaan.
Suomen johdon näkökulmasta asia ei ollut niin helppo, vaikka pohjoisimman rintamaosan osalta Saksan kanssa sotaa oli yhdessä suunniteltukin. Tuleva hyökkäys itään oli johtavissa piireissä tunnettu tosiasia.
Suomi ei halunnut esiintyä julkisuudessa hyökkääjänä, vaikka avusti Saksan hyökkäystä alun alkaen monella tapaa, myös Suomen alueelta, jossa Saksalla oli runsaasti joukkoja. Neuvostoliitto tarjosi mahdollisuuden puolustusretoriikkaan, kun se 25.6.1941 aloitti Suomen asutuskeskusten pommitukset. Suomen hallitus julisti nyt maan käyvän puolustussotaa. Tämän mukaisesti esimerkiksi elokuvasensuuri sensuroi mainitun kohdan Hitlerin sodanjulistuspuheesta.
Suomen Neuvostoliiton vastainen rintama jakaantui kahteen osaan. Pohjois-Suomessa rintamavastuu oli noin 500 kilometrin osalta saksalaisilla, joita Lappiin oli tullut yli 200 000. Saksan sodanjohdolle oli alistettu kolme suomalaista divisioonaa lähes kaksi viikkoa ennen sodan alkua. Suomalaiset joukot olivat Oulun korkeudelta etelään marsalkka Carl Gustaf Mannerheimin ylipäällikkyyden alla. Näin Suomen puoleen miljoonaan mieheen kasvaneet joukot oli keskitetty etelään.
Suomen armeijan pääjoukot hyökkäsivät itään heinäkuun alkupäivinä 1941. Virallinen retoriikka, josta ei sotavoimien ja hallituksen kesken ollut erityisesti sovittu, unohtui, kun Mannerheim antoi Itä-Karjalan valloituksesta uhoavan päiväkäskyn, niin sanotun miekantuppipäiväkäskyn. Käsky kuroi umpeen itsenäistymisvuosien sotien ja jatkosodan vuosien tavoitteet idässä ja vastasi suursuomiajattelijoiden toiveita.
Päämajan suunnitelmien mukaisesti hyökkäys eteni kolmessa vaiheessa. Aluksi hyökänneen Karjalan armeijan painopiste oli Laatokalla. Toisessa vaiheessa edettiin Karjalan kannaksella sijaitsevalle ns. vanhalle rajalle. Kolmannessa vaiheessa hyökkäys jatkui Syvärille ja Äänisjärvelle. Tarkkoja sodanpäämääriä ei koskaan julkistettu.
Kenraaliluutnantti Erik Heinrichsin komentama Karjalan armeija saavutti talvisotaa edeltäneet rajat elokuun lopussa 1941. Tärkeät ennen talvisotaa Suomelle kuuluneet Sortavala, Käkisalmi ja Viipuri oli vallattu takaisin elokuun aikana. Petroskoi oli vuorossa 1.10.1941. Kaupungin nimi vaihtui samalla Äänislinnaksi.
Joulukuussa 1941 Suomen eduskunta liitti talvisodassa menetetyt alueet takaisin Suomeen ja palautti yksipuolisesti Tarton rauhan rajat. Tapahtumaa ja siihen liittyvää presidentti Risto Rytin puhetta ei elokuvattu. Arkistotietojen mukaan Päämajan kuvaosasto sai siitä ilmoituksesta liian myöhään.
Kun vanha raja oli saavutettu ja paikoin ylitetty, Suomessa käynnistyi keskustelu sodan päämääristä. Itä-Karjalan liittäminen Suomeen vastasi niitä, joita elähdytti 1920- ja 1930-luvuilla varsinkin yliopistopiireissä paljon kannatusta saanut heimoaate. Siihen liittyi ajatus Suur-Suomesta, joka mielikuvituksellisimmillaan ulottui Uralille asti.
Sensuuri yritti hillitä julkista keskustelua sodan päämääristä sen jälkeen, kun sosiaalidemokraatit olivat julkisesti syyskuussa 1941 vastustaneet vanhan rajan ylitystä. Sensuuri kehitti termin turvalliset rajat. Se oli uudenlaista propagandaa.
Sodan luonnetta selvitettiin myös rintamamiehille, kun yleisesikunnan päällikkö asetti joulukuun alussa tavoitteeksi selittää miehistölle, että suomalaiset käyvät omaa sotaansa tavoitteenaan sellaisten rajojen saavuttaminen, että niitä pystytään yksin puolustamaan. (Yleisesikunnan päällikkö E. Hanell kenraaliluutnantti W. Tuompolle 3.12. 1941 - olemassa sota-arkiston tekemänä kopiona sota-arkistossa, alkuperäinen luovutettu Liittoutuneiden valvontakomissiolle). Päämajan tiedotusosasto valmisti tavoitteen mukaisen erikoistiedotuksen valistustoimintaa varten 11.12. 1941 (Päämajan tiedoitusosaston Erikoistiedoitus N.o 1 valistustoimintaa varten T8362/40, Sota-arkisto). Muussa julkisuudessa erillissodan ajatus alkoi hahmottua vasta vuoden 1942 aikana, sen jälkeen kun Suomen Sosialidemokraatti tammikuussa 1942 kirjoitti asiasta useaan otteeseen.
Saksalaiset toivoivat, että suomalaiset osallistuisivat Leningradin valloitukseen. Mannerheim ei tähän suostunut ja joukkojen eteneminen pysäytettiin. Suomalaiset jäivät piirittämään Leningradia. Sodan suoranaisena seurauksena kaupungissa kuoli yli 7-800 000 asukasta.
Jatkosodan hyökkäysvaihe kesti runsaat puoli vuotta. Sodan alussa Suomessakin oli uskottu, että edessä on ”kesäsota” ja nopea operaatio Neuvostoliittoa vastaan. Puhuttiin yleisesti kuuden viikon sodasta. Kun sotaretkelle lähdettiin "sireenien kukkiessa" - se oli Valtion tiedotuslaitoksen ensimmäisen propagandafilmin nimi - takaisin uskottiin tultavan heinän tekoon.
Näin ei käynyt. Hyökkäyksen päättyessä rintamalinjat vakiintuivat. Vuoden 1941 lopulta alkanut asemasota kesti kaksi ja puoli vuotta.
Vaikka sotilaallisesta näkökulmasta hyökkäys itään oli sujunut mallikelpoisesti suunnitelmien mukaan, oli siitä maksettu varsin kallis hinta. Vuoden 1941 loppuun mennessä jatkosota oli vaatinut jo 25 500 suomalaista kuollutta, haavoittuneita oli lähes 50 000.
Ks. myös vanha kirjoitukseni erillissodasta.
Kolme miljoonaa miestä itärintamalle lähettäneen Hitlerin puheessa mainittiin yhtenäinen rintama Mustalta mereltä Jäämerelle. Siinä suomalaiset joukot laskettiin mukaan.
Suomen johdon näkökulmasta asia ei ollut niin helppo, vaikka pohjoisimman rintamaosan osalta Saksan kanssa sotaa oli yhdessä suunniteltukin. Tuleva hyökkäys itään oli johtavissa piireissä tunnettu tosiasia.
Suomi ei halunnut esiintyä julkisuudessa hyökkääjänä, vaikka avusti Saksan hyökkäystä alun alkaen monella tapaa, myös Suomen alueelta, jossa Saksalla oli runsaasti joukkoja. Neuvostoliitto tarjosi mahdollisuuden puolustusretoriikkaan, kun se 25.6.1941 aloitti Suomen asutuskeskusten pommitukset. Suomen hallitus julisti nyt maan käyvän puolustussotaa. Tämän mukaisesti esimerkiksi elokuvasensuuri sensuroi mainitun kohdan Hitlerin sodanjulistuspuheesta.
Suomen Neuvostoliiton vastainen rintama jakaantui kahteen osaan. Pohjois-Suomessa rintamavastuu oli noin 500 kilometrin osalta saksalaisilla, joita Lappiin oli tullut yli 200 000. Saksan sodanjohdolle oli alistettu kolme suomalaista divisioonaa lähes kaksi viikkoa ennen sodan alkua. Suomalaiset joukot olivat Oulun korkeudelta etelään marsalkka Carl Gustaf Mannerheimin ylipäällikkyyden alla. Näin Suomen puoleen miljoonaan mieheen kasvaneet joukot oli keskitetty etelään.
Suomen armeijan pääjoukot hyökkäsivät itään heinäkuun alkupäivinä 1941. Virallinen retoriikka, josta ei sotavoimien ja hallituksen kesken ollut erityisesti sovittu, unohtui, kun Mannerheim antoi Itä-Karjalan valloituksesta uhoavan päiväkäskyn, niin sanotun miekantuppipäiväkäskyn. Käsky kuroi umpeen itsenäistymisvuosien sotien ja jatkosodan vuosien tavoitteet idässä ja vastasi suursuomiajattelijoiden toiveita.
Päämajan suunnitelmien mukaisesti hyökkäys eteni kolmessa vaiheessa. Aluksi hyökänneen Karjalan armeijan painopiste oli Laatokalla. Toisessa vaiheessa edettiin Karjalan kannaksella sijaitsevalle ns. vanhalle rajalle. Kolmannessa vaiheessa hyökkäys jatkui Syvärille ja Äänisjärvelle. Tarkkoja sodanpäämääriä ei koskaan julkistettu.
Kenraaliluutnantti Erik Heinrichsin komentama Karjalan armeija saavutti talvisotaa edeltäneet rajat elokuun lopussa 1941. Tärkeät ennen talvisotaa Suomelle kuuluneet Sortavala, Käkisalmi ja Viipuri oli vallattu takaisin elokuun aikana. Petroskoi oli vuorossa 1.10.1941. Kaupungin nimi vaihtui samalla Äänislinnaksi.
Joulukuussa 1941 Suomen eduskunta liitti talvisodassa menetetyt alueet takaisin Suomeen ja palautti yksipuolisesti Tarton rauhan rajat. Tapahtumaa ja siihen liittyvää presidentti Risto Rytin puhetta ei elokuvattu. Arkistotietojen mukaan Päämajan kuvaosasto sai siitä ilmoituksesta liian myöhään.
Kun vanha raja oli saavutettu ja paikoin ylitetty, Suomessa käynnistyi keskustelu sodan päämääristä. Itä-Karjalan liittäminen Suomeen vastasi niitä, joita elähdytti 1920- ja 1930-luvuilla varsinkin yliopistopiireissä paljon kannatusta saanut heimoaate. Siihen liittyi ajatus Suur-Suomesta, joka mielikuvituksellisimmillaan ulottui Uralille asti.
Sensuuri yritti hillitä julkista keskustelua sodan päämääristä sen jälkeen, kun sosiaalidemokraatit olivat julkisesti syyskuussa 1941 vastustaneet vanhan rajan ylitystä. Sensuuri kehitti termin turvalliset rajat. Se oli uudenlaista propagandaa.
Sodan luonnetta selvitettiin myös rintamamiehille, kun yleisesikunnan päällikkö asetti joulukuun alussa tavoitteeksi selittää miehistölle, että suomalaiset käyvät omaa sotaansa tavoitteenaan sellaisten rajojen saavuttaminen, että niitä pystytään yksin puolustamaan. (Yleisesikunnan päällikkö E. Hanell kenraaliluutnantti W. Tuompolle 3.12. 1941 - olemassa sota-arkiston tekemänä kopiona sota-arkistossa, alkuperäinen luovutettu Liittoutuneiden valvontakomissiolle). Päämajan tiedotusosasto valmisti tavoitteen mukaisen erikoistiedotuksen valistustoimintaa varten 11.12. 1941 (Päämajan tiedoitusosaston Erikoistiedoitus N.o 1 valistustoimintaa varten T8362/40, Sota-arkisto). Muussa julkisuudessa erillissodan ajatus alkoi hahmottua vasta vuoden 1942 aikana, sen jälkeen kun Suomen Sosialidemokraatti tammikuussa 1942 kirjoitti asiasta useaan otteeseen.
Saksalaiset toivoivat, että suomalaiset osallistuisivat Leningradin valloitukseen. Mannerheim ei tähän suostunut ja joukkojen eteneminen pysäytettiin. Suomalaiset jäivät piirittämään Leningradia. Sodan suoranaisena seurauksena kaupungissa kuoli yli 7-800 000 asukasta.
Jatkosodan hyökkäysvaihe kesti runsaat puoli vuotta. Sodan alussa Suomessakin oli uskottu, että edessä on ”kesäsota” ja nopea operaatio Neuvostoliittoa vastaan. Puhuttiin yleisesti kuuden viikon sodasta. Kun sotaretkelle lähdettiin "sireenien kukkiessa" - se oli Valtion tiedotuslaitoksen ensimmäisen propagandafilmin nimi - takaisin uskottiin tultavan heinän tekoon.
Näin ei käynyt. Hyökkäyksen päättyessä rintamalinjat vakiintuivat. Vuoden 1941 lopulta alkanut asemasota kesti kaksi ja puoli vuotta.
Vaikka sotilaallisesta näkökulmasta hyökkäys itään oli sujunut mallikelpoisesti suunnitelmien mukaan, oli siitä maksettu varsin kallis hinta. Vuoden 1941 loppuun mennessä jatkosota oli vaatinut jo 25 500 suomalaista kuollutta, haavoittuneita oli lähes 50 000.
Ks. myös vanha kirjoitukseni erillissodasta.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)