Naputtelua

Pari päivää on taas naputeltu silmät vääränä ja selkä käyränä kreduja ja sisältökuvauksia Puolustusvoimain jatkosodan katsauksiin. Onpahan nyt kaikista 88 katsauksesta tekstimuodossa oleva pohja, joita voi sitten korjailla eri lähteiden antamien tietojen mukaisesti.

Minun pitäisi vähitellen alkaa näistä jotain kirjoittamaankin, vaikka perustutkimus on vielä kesken. Pienet artikkelit voivat olla sopivia välietappeja sanomisensa muotoiluun, etenkin jos työskentelee yhdessä muiden kanssa, niin kuin minä käytännössä usein. Kollegat painiskelevat samojen ongelmien äärellä, joten tämä ei ole individuaalinen maailmani.

Näyttäisi siltä, että selvintä jatkosodan katsauksissa krediittien kannalta on äänitys. Kolmikko Pertti Kuusela - Hugo Ranta - Kurt Vilja äänittivät suurimman osan katsauksissa. Yleensä niitä tehtiin Suomi-Filmin studiossa. Katsausten äänet olivat erilaisia nauhoituksia - äänet olivat jälkiäänityksellä tehtyjä, eivät juuri koskaan 100 %:sta ääntä. Puolustusvoimien dokumenteista löytyy sekin tieto, että Kuusela ja monien katsausten tekstin tekijä ja selostaja Topo Leistelä saivat tehtäväkseen tutkia saksalaisten sotakatsausten äänimaisemaa ja soveltaa sitä suomalaisiin katsauksiin.

Oliko katsauksilla ohjaajaa? Kun Puolustusvoimain katsauksia tehtiin Valtion tiedotuslaitoksen vetämänä (26.11.1941 asti), useimmiten asialla olivat sotilasvirkamiehet Hannu Leminen, Valentin Vaala ja Orvo Saarikivi - kaikki tunnettuja elokuvaohjaajia. Vaala oli luutnantin arvoinen sotilasvirkamies, muilla ranki oli hieman vaatimattomampi. [Eino Jutikkalan sodanjälkeisessä, arkistoon kirjoitetussa mutta muutama vuosi sitten julkaistussa VTL-historiassa tämä toiminta jätettiin kokonaan pois. Kun tapasin hänet 1998 ja kerroin väitöskirjani aiheen olevan elokuvasensuuri, hän sanoi sodan elokuvatoimintaa yleisemminkin tarkoittaen, että "siitä minä en tiedä mitään".]

Lemisen ensimmäinen oma näytelmäelokuvaohjaus, Täysosuma, ilmestyi 9.11.1941, joten kiirettä piti hänellä ja kumppaneillaan sinä syksynä. Kuva-aineiston valintaan osallistuivat monet muutkin: marraskuun loppuun asti VTL:n kuvaosaston johtaja Arvi Kivimaa katsoi tietysti kaiken tulleen materiaalin ja osallistui valintaan. Mikä on hänen osuutensa? Aineistoja katsoivat myös Topo Leistelä, jolla oli kokemusta Suomi-Filmin lyhytkuvaosastolta - ammattimies siis ja joskus myös kuvaosaston elokuvatoimiston päällikkö Yrjö Rannikko. Myös Päämajan kuvalaitokselta majuri Heikki Parkkonen, puolustusvoimain kuvatoimintaa jo 1920-luvun puolivälistä johtanut, osallistui keskeisesti aineiston valintaan, ja varsinkin hänen sensorivaltansa oli suuri. Joskus häntä tuurasi tai mukana oli majuri Taavi Patoharju, joka vastasi Päämajan sensuurista. Elokuvien sensorina toimi Päämajan Kuvaosastolla joulukuusta 1941 kähtien Esko Joki.

Päämajan tiedotusosastoa johti Mannerheimin sosialidemokraattistaustainen, Aseveliliiton perustamisessa kunnostautunut Kalle Lehmus, joka ei elokuvia paljon katsonut, kerran sentään kävi tutustumassa Päämajan kuvaosastoon sen jälkeen, kun katsausten vetovastuu oli siirtynyt Parkkosen aloitteesta pois VTL:stä sinne.

VTL:ssä oli aluksi elokuvaajia, jotka operoivat pääkaupunkiseudulla, mutta 1942 alkaen siellä ei tainnut olla jäljellä yhtäkään. Kaikki siirtyivät muualle toiminnan uudelleenjärjestelyn yhteydessä, suurin osa Päämajan kuvaosastoon, kuten kuvalaitoksen nimi 26.11.1941 lähtien kuului. Siirtyjiä ensi vaiheessa olivat sotilasvirkailijat K. Kanto, sk-ups. A. Pietinen, jotka olivat toimistoupseereia sekä sotilasvirkailijat K. Kari, H. Malmgren, Yrjö Rannikko, Orvo Saarikivi, Väinö Sukanen, Valentin Vaala, Aarne Kajonterä, Viljo Meriheinä, Kurt Vilja, A. Kantola, Onni Rannikko ja isolukuinen jokko "rouvia" ja "neitejä", jotka vastasivat toimistorutiineista.

Päämajan Kuvaosasto sai vahvistusta myös tiedotuskomppanioista, joissa oli ollut alussa jopa kolme tai peräti neljä elokuvaajaa kussakin. Kuvaoston käyttöön tulivat aluksi Olavi Gunnari, Turo Kartto, M. Volanen, P. Poutiainen, E. Nurmi, V. Lindberg, T. Vuorela, Felix Forsman, Åke Leppä ja Eino Heino.

Päämajan kuvaosaston elokuvaajia olivat sen jälkeen virallisen ilmoituksen mukaan Heikki Aho, Felix Forsman, Alvar Hamberg, Ossi Harkimo, Eino Heino, Ama Jokinen, Tuovi Nousiainen, Risto Orko, Kalle Peronkoski, Heikki Roivainen, Erik Lönnberg ja K. Savola. Monet näistä toimivat sodan kestäessä myös eri tiedotuskomppanioissa. Ihme ettei Åke Leppä ole mainittu tässä joukossa.

Kivimaan ja VTL:n merkitys katsausten tekemiseen väheni, Päämajan nousi. Leminen tippui joukosta, ja tärkeimmän vetovastuun suunnittelusta ja leikkauksesta - voisimme sanoa myös kokonaisuuden ohjauksesta - saivat Saarikivi ja joskus harvemmin Vaala. Sodan loppupuolella uusi ohjaajanimi oli Veikko Sukanen ja käsittääkseni myös Veikko Itkonen laittoi kasaan erinäisiä katsauksia. Muitakin ohjaajia toki mahtui 88 katsauksen tekijöiksi. Kansatieteellisen elokuvan parissa kunnostautunut Eino Mäkinen ohjasi pari, Erik Blomberg ainakin kaksi kaukolentotoimintaa koskevaa ja Teuvo Tulio yhden (Jouluaatto) sekä Reino Tenkanen pari. En ole kaikkia papereita sodan loppupuolelta vielä tutkinut.

Sodan alusta lähtien kuvaajien enemmistö olivat tiedotuskomppanioiden ja siten Päämajan alaisia. Nämä TK-elokuvaajat toimittivat aineistonsa pienen alkuhämmingin jälkeen VTL:ään joka valmisti filmit ja levitti ne Finlandia Kuvan kautta elokuvateattereihin. Tuohon marraskuun keikaukseen asti Päämaja siis lähinnä huolsi tarvikkeilla, antoi kuvausohjeita ja -määräyksiä ja kontrolloi kuvaajiaan eri rintamalohkoilla. Päämajalla oli Helsingin Korkeavuorenkatu 21:ssä myös kuvaajia, jotka saivat tehtäviä Päämajasta Mikkelistä.

Uudessa järjestelmässä aineiston valinta, kokoonpano ja leikkaus tehtiin Päämajan kuvaosastolla ns. työkopioksi ("lavendelikopio"). 2.12.1941 lähtien Kuvaosaston laboratorio otti vastaan eri TtusK:n (tiedotuskomppaniat) kuvaamat materiaalit. Tullut materiaali esitettiin toimistopäällikölle ja osastopäällikön apulaiselle, jotka leikkaajien kanssa sopivat katsaukseen käytettävästä materiaalista. Tämän jälkeen leikkaajat suorittavat työnsä ja valmiiksi leikattu työkopio esitetään uudelleen em:lle ja sensorille, jotka hyväksyvät katsauksen.

Työkopio toimitettiin äänitystä varten VTL:een - käytännössä Suomi-Filmille ja joskus harvoin Suomen Filmiteollisuuden labraan. VTL kustansi kopioiden tien tästä eteenpäin, se siis valmisti kopiot ja järjesti ne levitettäväksi elokuvateattereihin. Tässä vaiheessa vain selostusteksti hyväkyttiin Päämajassa. Käytännössä neuvottelujen jälkeen sovittiin, että Päämaja maksaa negatiivin ja esityskopion, VTL muut kustannukset.

Katsauksessa mukana olevat kuvaajat käyvät selville useimmiten katsauksen alkuteksteistä. Puolustusvoimien ylläpitämässä kortistossa aineisto kuitenkin selvitetään tarkemmin: niistä on selvitettävissä, mikä jakso mistäkin katsauksesta on kenenkin kuvaamaa. Sieltä käyvät ilmi myös ne materiaalit, joita ei katsauksissa käytetty. Kuvaustahan tehtiin kolmesta syystä: "reportaashiluonteisten katsausten" ja sotaa kuvaavien, (usein myös katsauksina käytettyjen) dokumentaarielokuvien materiaalina sekä historiallisena arkistokuvauksena. Sodan historian tallentaminen oli TK-kuvauksessa varsin korkealle arvostettu tavoite.

Krediittejä tutkiessa huomaa, että musiikkiin ei ole paljon kiinnitetty huomiota. Sibeliusta on katsauksiss paljon, erityisesti 2. sinfonia ja Karelia-sarja ovat esillä, suomalaisia kansanlauluja ja marsseja on hyödynnetty. Katsausten tutuimman fanfaarin sävelsi käsittääkseni George de Godzinsky. Äänitys suoritettiin katsaus 4. varten (uudelleen) Sibelius-Akatemian aulassa. Aulaa on käytetty monet monituiset kerrat myöhemmilläkin vuosikymmenillä sen antaman hyvän kaiun vuoksi. Tästä voisivat veteraaniäänittäjät puhua varmasti pitkään.

Yksi krediittien ongelma on elokuvissa esiintyvien henkilöiden tunnistaminen. Ihmiset ovat eri ikäisinä eri näköisiä, eikä samannäköisyys ole tae identiteetistä. Siksi aikalaisten apu näissä olisi aina tarpeen. Sota-ajalta ei tällaisia tunnistajia kovin paljon ole, mutta jotakin on onneksi tehty aiemminkin.

Työtä tällainen tunnistaminen kyllä vaatii, eikä tulos ole silti pomminvarma. Älkää siis heitelkö mädillä tomaateilla, vaan korjatkaa, jos tällaisia huomaatte eri yhteyksissä. Mutta pyrkimys on parempaan ja tarkempaan. Se on hidasta ja pikkutarkkuutta vaativaa työtä, eikä voi sanoa, että ne ominaisuudet olisivat elämän tärkeitä intohimojani. Kiinnostavaa tämä kokonaisuus joka tapauksessa on. Ehkä siitä joskus saa jotakin aikaiseksi maailmallekin, mutta se vaatii minulta ja monilta kollegoilta, jotka puuhaavat samojen ja saman kaltaisten ongelmien äärellä, paljon työtä.