torstaina, syyskuuta 30, 2010

Talvi- ja jatkosodan katsausten propaganda

Talvisota ymmärretään useimmiten kansakuntaa yhtenäistävänä ja ylentävänä, lähes myyttisenä tapahtumasarjana. Kokonaistulkinnoissa ei poikkeavia näkemyksiä ole juuri esitetty. Talvisodan luonne määrittyy puolustussodan kautta, ja ajatus "puhtain kilvin" käydystä taistelusta on laajentunut yleiseksi käsitykseksi myös jatkosodasta. Muuttuuko käsitys, jos tarkastellaan sotien elokuvapropagandaa?

Tänään otsikkona on Talvi- ja jatkosodan katsausten propaganda. Katsauksilla tarkoitan ennen muuta talvisodan Puolustusvoimain uutiskatsauksia ja jatkosodan Puolustusvoimain katsauksia. Ne olivat valtiollisia, virallisia sotakatsauksia. Luonnehdin tämän lisäksi talvisodan yhteydessä myös Suomi-Filmin katsauksia.

Puolustusvoimain elokuvaustoimintaa talvisodassa johti Päämajan propagandaosastolla kapteeni R. W. Palmroth alias Reino Hirviseppä alias "Palle". Tärkeimmät avustajat olivat Tapio Piha ja Untamo Utrio. Sodan tapahtumista helmikuusta maaliskuun puoliväliin 1940 ilmestyi 8 katsausta, kaikki Hannu Lemisen leikkaamina. Lemisen tekemistä rajoitti päämajan tiukka sotilaallinen sensuuri. Suomi-Filmin sanottiin onnistuneen paremmin, koska valtion filmitarkastamo oli päämajaa sallivampi.

Katsausten keskeiset kuvat rakentuvat sodan tuhon ympärille. Uhoavan ja aggressiivisen selostuksen tarkoituksena oli nostattaa katsojissa yksimielisen vastarinnan henki ja luoda sen avulla uskoa omiin mahdollisuuksiin. Rintaman kuvissa taas korostuvat sotasaaliit ja sotavangit, eräänlaiset sotamenestyksen mittarit. Erityisenä piirteenä voi mainita kuvat jäätyneistä venäläisistä sotilaista, joita sijoitettiin useisiin katsauksiin, myös tähän viidenteen katsaukseen helmikuun lopulta 1940.

Suomi-Filmin vahva asema talvisodan propagandassa perustui siihen, että Helsingin 1940 olympiakisoihin rakennettu verkosto siirtyi mutkattomasti ulkomaanpropagandan käyttöön. Kaikki suomalainen kuva-aineisto toimitettiin Ruotsiin, jossa tukena olivat Svensk Filmindustri ja sen kansainväliset yhteydet. Kuvapaketit maailmalle kokosi Finlandia Uutistoimiston Tukholmaan jo lokakuussa lähettämä Heikki Aho. Aho & Soldanin omat Suomi-katsaukset, jotka ovat kadonneet, eivät ilmestyneet sodan aikana.

Syyskuussa 1939 aloitettujen Suomi-Filmin Uutiskatsauksien lähtömateriaali muuntui sodan lopulla 15-osaiseksi, kerralla tarkastetuksi välitekstilliseksi katsaussarjaksi, joka sai nimen Kuvia sota- ja kotirintamalta. Tekijöinä kunnostautuivat Topo Leistelä ja Turo Kartto. Katsausten propagandateemat ovat käytännössä samat kuin Puolustusvoimain uutiskatsauksissa. Tyypillisiä ovat siviilituhot, sotasaaliskuvat, sotavangit ja kuolleet viholliset. Tärkein ero on se, että Suomi-Filmin katsauksiin sisällytettiin myös perinteistä uutisaineistoa taiteesta kotimaisiin poliittisiin tapahtumiin.

Talvisodan propagandan luonnetta avaavat hyvin neljä Valentin Vaalan leikkaamaa Suomi-Filmin sotilaspilaa. Vuoden 1940 kevään filmejä työstivät erityisesti sketsiviihteen mestarit, laulaja Matti Jurva ja kuplettimestari Tatu Pekkarinen.. Huumori, joita kuvitettiin yhtiön katsausten otoksilla, oli raakaa. Ensimmäisessä pilassa Jurva letkauttelee ilkeän Iivanan tyhmyydestä ja lupaa tälle korkeintaan hautapaikan verran maata Suomesta. Vastaavia asetelmia löytyy myös puolustusvoimain uutiskatsauksista. Niet Molotoff-kappaleessa Jurva toistelee mieskuoron vahvistamana "valehtelit enemmän kuin itse Bobrikoff". Laulua säestävät uutiskuvat venäläisistä sotavangeista. Stalinin henkilöön ei propagandassa uskallettu puuttua, mutta ulkoministeri Molotov oli jo vapaata riistaa propagandan muokattaessa mielikuvia.

Toinen sotilaspila kaupungista sodan keskellä tuo näkyväksi propagandistien tavoitteleman oikean käyttäytymismallin: kansalaisten, miesten ja naisten aktiivisen vartiotoiminnan taloryhmissä, pimennyssäännökset ja hamstrauksen vastustamisen. Kolmas sotilaspila varoitti naisia juoruamisesta ja huhujen levittämisestä, sillä ne edistävät vakoilua. Viimeinen pilapala vastusti Otto-Ville Kuusisen johtamaa Terijoen hallitusta. Kuvitellun propagandaradiolähetyksen pääpiru ei kuitenkaan ole pääministeri, vaan Petroiskoin radion naisjuontaja Teuvan Tiltu, jonka radiopropaganda arvioitiin niin vaaralliseksi, että hänen naurunalaistamisensa oli välttämätöntä. Pahvikulissien keskellä tepastelevat myös Ruotsin vallan aikaisissa karoliinilaispuvuissa muiden venäläisten tapaan juopottelevat, loputtoman tyhmät Terijoen hallituksen jäsenet.

Jatkosodan alun "hyökkäysvaihe" esiteltiin Puolustusvoimain katsauksissa tuttua uutiskatsausta muistuttavana propagandistisena "reportaasina". 88 katsauksesta niitä oli 36 eli neljä kymmenestä. Yleisin otsikko "jälleen meidän" viittaa moniin valtausoperaatioihin.

Katsausten uudistettu muoto oli Hannu Lemisen, joka jalosti Suomeen saksalaismallisen uutiskatsauksen. Aiheissa vuorottelivat toisiaan tukien taistelutoimintaa korostava "eteenpäin"-dynamiikka ja muut sotilaalliset aiheet. Kuva-aineisto toimitettiin vaihtomateriaalina Saksaan. Muita vientimaita olivat Ruotsi ja Yhdysvallat, jonne vietiin kaksi, tarkoin saksalaiskuvista puhdistettua versiota .

Lemisen ohje Päämajan TK-kuvaajille oli tihentää ottoja ja käyttää vaihtelevia kamerakulmia. Postikorttiasetelmien sijaan tarvittiin dokumentaarista ilmaisua. Siinä auttoivat asiaan pureutuvat "puolikuvat" ja "lähikuvat". Katsausten teksteistä usein vastanneet Turo Kartto ja Topo Leistelä olivat peittelemättä voitontahtoisia ja valloitushenkisiä. Selostustekstit yhdistivät sotaisaa poikakirjahuumoria ja isänmaallista paatosta Runebergin hengessä. Vihollista vastaan suuntautuessaan ne saivat rasistisia ja ihmisarvoa mitätöiviä piirteitä.

Sodan alussa painottui politiikan johdon yksimielisyys. Presidentti Ryti ja sotamarsalkka Mannerheim kohtasivat neljännessä katsauksessa Valtion tiedotuslaitoksen apulaisjohtaja Lauri Puntilan määräyksestä. Muut poliitikot olivat kuvissa vain harvoin, lähinnä juhlatilaisuuksissa. Katsaukset olivat korostetusti Puolustusvoimien, eivät valtiojohdon. Katsausten linja oli Mannerheimin miekantuppikäskyn sanelema: sodan päämäärien ulottuvuudet Itä-Karjalassa, Vienassa ja Aunuksessa ylittivät Valtion tiedotuslaitoksen ja hallituksen varovaisemman linjan.

Alussa korostettu aseveljeys saksalaisten kanssa katoaa katsauksista yllättävän aikaisin, käytännössä lokakuun lopussa 1941. Poikkeus oli kesäkuussa 1942 filmattu Adolf Hitlerin vierailu Suomessa, joka johti Mannerheimin vastavierailuun Saksassa. Ensimmäisestä katsauksesta armeija poisti alkuosan, joka seurasi Mannerheimin uraa sisällissodasta lähtien. Jälkimmäinen katsaus poistettiin teattereista viikon kuluttua vierailun Saksassa esitettyjen tulkintojen vuoksi.

Kun hyökkäys vuoden 1941 lopulla laantui ja asemasota alkoi, reportaasikatsaukset korvattiin teemakatsauksilla. Niitä valmistui 52, eli lähes kuusi kymmenestä. Teeman muodostivat tyypillisesti joko kuvaukset armeijan eri aselajeista tai sodan tukitoiminnoista. Esimerkiksi automiehet, kenttälääkintä ja hevosten ja porojen käyttö sodassa saivat omat katsauksensa. Selostusta höysti vihollisen rasistinen pilkkaaminen ja bolshevismin vastustaminen. Sen rinnalla eli usein myyttinen puhe suomalaisen soturin erinomaisuudesta, esimerkiksi karskin soturin erämies- ja sissihengestä.

Asemasodassa vallatun alueen olosuhteiden ja väestön kuvaus muistutti päällisin puolin perinteistä dokumentaaria. Mutta esimerkiksi sotavankiaiheet käyvät vastoin neuvostopropagandaa, joka moitti suomalaisten sotavankioloja. Mieluusti ne esittelevät myös bolsevistisen järjestelmän kurjuutta, joka ulottui "alkuasukkaisiin", kuten eräskin katsaus sanoo. Useat katsaukset toistavat, että bolsevistinen järjestelmä oli jättänyt heihin leimansa, ja alueen väestö piti suomalaistaa. Itä-Karjala -teema katoaa katsauksista kesällä 1942.

Selvimmin dokumentaarisia teemakatsauksia olivat kansatieteelliset aiheet, esimerkiksi hylkeenpyynnistä valmistui kaksi katsausta. Myös Aho & Soldanin valmistama Elämä alkaa taas Karjalassa, joka kuvasi sotilashallinnon organisoimaa jälleenasutusta ja -rakentamista vallatulla alueella, oli dokumentaarinen. Se keskittyi vihollisen negatiivisen käsittelyn sijaan omiin saavutuksiin. Sen sijaan musiikillinen asemiesilta Messukeskuksessa oli niin epäsotilaallinen, että Mannerheim kielsi vastaavat yritelmät jatkossa.

Sodan lopussa selostustekstit korostivat velvollisuutta uhrauksen muodossa. Suomalaisten ominaisuudeksi ajettiin peräänantamattomuutta. Ajatus sodan tappiosta kyti, mutta jatkuvuus kansakunnasta vaati uskoa tulevaisuuteen.

Uusien katsausten valmistus keskeytyi jo elokuussa 1944, kuukausi ennen välirauhaa. Sodan katsaukset varastoitiin, eikä julkisia esityksiä sallittu vuosikymmeniin. Varsin perinteisen uutiskatsauksen, negatiivisuutta välttelevän Finlandia-katsauksen perustaminen keväällä 1943 onkin nähtävä siinä valossa, että valtiovalta halusi varmistaa itselleen tiedotuskanavan myös rauhan tultua.

Syy sodan kuvien sensuuriin oli ulkopolitiikassa. Sotapropagandan rasistinen, puna-armeijaa loukkaava ja neuvostojärjestelmää halveksima sanova oli ristiriidassa uuden ulkopoliittisen ajattelun kanssa.

Mutta käytännössä sensuuri painoi samalla pois sotapropagandan luonteen ja sen räikeät piirteet, jotka olivat näin poissa näkyvistä ja siten myös poissa mielistä julkisesti. Käsitys taistelusta "puhtain kilvin" sai tukea tästä sensuurin pois painamisen operaatiosta. Mutta myös ennakkoluulojen tasolla sodan propagandalla voi olla pitkäaikainen mentaalinen merkitys. Mielestäni olisikin järkevää verrata nykypäivän rasistisia ilmiöitä sodan propagandan luomiin jakoihin. Yhtymäkohtia varmasti löytyy.

6 kommenttia:

-rh kirjoitti...

2. maailmansodassa jossakin keskisessä Euroopassa riehui pelätty Natsi-Saksa -niminen natsien hirmuhallinto. mutta Suomi onneksi sodassa toimi vain "Saksan" kanssa.

Sedis kirjoitti...

Jotenkin näin se menee. Yleensä tämän suhteen arviossa ei ainakaan liioitella.

Anonyymi kirjoitti...

YYA-sopimnus, 1 artikla:

"Siinä tapauksessa, että Suomi tai Neuvostoliitto Suomen alueen kautta joutuvat aseellisen hyökkäyksen kohteeksi Saksan tai muun sen kanssa liitossa olevan valtion taholta..."

Siis neukkujenkin mielestä vihollinen oli nimenomaan Saksa, ei pelkkä Natsi-Saksa?

Sedis kirjoitti...

Natsi-Saksaa ei ollut, kun YYA-sopimus rustattiin. Lienee paras selitys tähän.

-rh kirjoitti...

Keisarillisen Saksan, Natsi-Saksan sekä viimeksi jaetun Saksan yleistä epäiltävyyttä tapaa vieläkin (vert. "sieltä alkaa kolmaskin maailmansota" -hokema); tämä perustunee häilyvyyteen juuri tuon nimenomaisen natsivallan ajanjakson kanssa, jonka päättymistä ankariin tuomioihin rikoksista ihmisyyttä vastaan tavallaan vältetään, mm. kai meikäläisten sotasyyllisyystuomioiden takia. Niitä ei pidetä oikeudenmukaisina, ja tätä opetetaan osana ajopuuteoriaa, joten myös yhteyttä natsien tuomioihin samasta 2. maailmansodasta yritetään välttää
(erillissota-teesi).

Eri asia.
NL ei voinut tietää, ja Stalin oli sitä paitsi jo täysin vainoharhainen, mitä tulee tuolta suunnalta, jos tulee yya:ta rustatessa.

Anonyymi kirjoitti...

Onkohan blogistilla tietoa miten esim. Unkari ja Romania propagoivat kansalaisia lännen etuvartioasemastaan. Erosiko viholliskuva jotenkin suomalaisten mieltämästä "ryssästä".