Huomenna alkaa taas palkkatyön aherrus. Sitä ennen ehtii parvekkeelle kuuntelemaan kahvin kanssa sitä, kun naapuri imuroi omallaan ja linnut laulavat. Ajattelin virittää formulastudion vastapainoksi parvekkeen oven suulle.
Mutta asiaan. Matti Ripatti kirjoittaa Kanavalla-palstallaan (HS 31.7.2005, D15) kansan tietämättömyydestä. Ihan totta.
Radiosta ammatikseen kirjoittava Matti oli innostunut aiheeseensa kuunneltuaan mainosradioiden tietovisoja: "Aina kun kuuntelen radioiden, etenkin mainostradioiden tietokilpailuja, huomaan ennen pitkää harhautuneeni päättymättömään ja täysin asiaankuulumattomaan ihmettelyyn. Kuinka ihmiset voivatkin elää niin erilaisissa maailmoissa, vaikka puhuvat samaa kieltä, asuttavat samoja seutuja ja ovat saaneet jokseenkin yhtäläisen peruskoulutuksen?"
Tämä tietämättömyyden kuilu on yhteinen piirre tarkastellaanpa asiaa sitten satunnaisten ryhmien, kansakuntien ja sivilisaatioiden sisällä: Miten vähän on asioita, jotka kaikki edes tiedon tasolla jakaisivat, huoahtaa toimittaja.
"Historiasta saatetaan tietää, että Suomi ei aina ole ollut itsenäinen ja että joskus 1900-luvulla taisi olla kaksi niin sanottua maailmansotaa", Ripatti arvioi ja saattaa olla väärässä yliarvioidessaan ihmisten tietotason länsimaisessa ympäristössä.
"Tarkoittaako toinen maailmansota sitä, että on ollut ensimmäinenkin", kertoo historioitsija Eric Hobsbawm lahjakkaan (amerikkalaisen yliopisto-)opiskelijansa kysyneen hänen luennollaan. Hobsbawm päättelee siitä, että varsinaisia ennakkotietoja historioitsija ei voi kirjoittaessaan ennakoida. Ei varmaan toimittajakaan.
"Henkisen perinnön alueelta löytyy tuskin muuta yleisessä tiedossa olevaa asiaa kuin se, että Suomi ja muut länsimaat ovat enimmäkseen kristinuskon piirissä. Kirjailijat, kuvataiteilijat, säveltäjät, filosofit - yleisesti tuntemattomia kaikki tyynni. On melkein mahdotonta kuvitella, että tietokilpailuun osallistuva olisi kuullutkaan vaikka Hegelistä ja Joycesta."
Ehkä tässä on perimmäinen syy siihen, että älyllisemmin maailmaan suuntautuvilla blogeilla on yhtä suuria vaikeuksia nousta suosituimpien joukkoon kuin ihmisten on ymmärtää niitä. Enkä tarkoita tällä vähimmässäkään määrin sitä, etteivätkö siellä jo olevat, omani mukaan lukien, olisi etupäässä älyllisesti maailmasta kiinnostuneita blogeja.
Mutta huolestuttavaa on se, että kulttuurista hieman erikostuneemmin kertovat blogit eivät sinne ylety. Ne eivät vastaa kansan makua, sanoisi populisti, mutta ehkä kyse on siitä, että ne ovat liian vaikeita. Liian vaikeita lukea ja liian vaikeita ymmärtää ja liian vaikeita reflektoida. Tiettyä alamaisuutta osoittaa sekin, että sellaisia kiinnostavia poliittisia blogeja, jotka olisivat suosittuja, ei näytä millään syntyvän.
Mistähän se johtuu, että kuulen juuri nyt korvissani aseiden varmistuksien poistamisesta syntyviä klaksahduksia? Montako miljoonaa kertaa olen lukenut Blogistanissakin - en toki vain täällä - milloin missäkin yhteydessä, ikään kuin löyhäpäisenä kritiikkinä: "En jaksa lukea pitkiä sepustuksia", "sivistyssanoja käytetään liikaa, pitäisi eläytyä meihin tyhmempiin", "Tule meidän tasolle", "Demo tehtävät olisivat voineet olla selkeämmät ja niihin olisi voinut laittaa mitä komentoja ja miten tuli käyttää", "Vähän enempi ohjeita tehtävänantoihin".
Tämä olisi tietysti kiva, jos triviakriitikot mainitsisivat samalla, että Aristoteles kirjoitti runousopissaan, että tyylin tulee olla samanaikaisesti selkeää ja ylevää siten, ettei sivistyssanoja käytetä moukkamaisesti liikaa, eikä tyyli saa liioin olla arkista.
Mutta missäs niitä sivistyssanoja oppisi, jos niitä ei asiaankuuluvissa yhteyksissä käytettäisi (ja samalla suprajohteesta väännettäisi mitä ne tarkoittavat, ei yhteen vaan kahteen ja kolmanteen kertaan).
Tietämättömyydestä - jopa minimisivistyksen rajamailla keikkuvasta - on tullut löyhäpäisten hyve. Samalla omat ponnistukset pyritään minimoimaan ja aktiivinen tiedonhankinta pyritään tekemään jotenkin naurettavaksi jopa yliopistoissa.
Mutta Ripatti puhuu kansasta, jolla tämmöistä velvollisuutta tiedonhankintaan ei ole. Yliopisto-opiskelijalla on.
"Mediaa ei tietenkään voi yksin pitää vastuullisena kansan tietämättömyydestä", Ripatti huomauttaa, "mutta rahantekoon keskittyminen ja kohderyhmien kalastelu eittämättä edistävät sitä. Kun varsinkin radiot pyrkivät pitämään kaiken vähänkään vieraan kaukana, ne pystyttävät muureja ihmisten väliin."
Mutta antaako Ripatti liian helposti periksi. Jääkö hän vain huutavaksi ääneksi korvessa? "Tietokilpailujen antama kuva kansasta on lohduton, mutta toisaalta juuri yleisessä tietämättömyydessä piilee myös jotain lohdullista. Ei nimittäin ole mitään syytä olettaa, että muiden sivilisaatioiden jäsenet olisivat yhtään meitä paremmin perillä omista kulttuureistaan. Eikä ole syytä olettaa, että he muistuttaisivat toisiaan tiedoiltaan ja taipumuksiltaan yhtään sen enempää kuin mekään." Siinähän sitä lohtua on kerrakseen.
Odotan mielenkiinnolla millaisia norsuunluutorneja minulle aletaan nyt rakentaa - ja veikkaisin että anonyymisti.
sunnuntai, heinäkuuta 31, 2005
lauantaina, heinäkuuta 30, 2005
Natoon vai EI!
Jyrki Katainen, Savon ihmelahja tyrkkypuolueelle - terveisiä vain hänen luokkatoverilleen Turistille, joka vilkutti väriä pari päivää sitten - on päättänyt koko arvovallallaan ajaa Suomen Naton jäseneksi.
Hämmentävä valinta maassa, jossa Naton vastustus on maailman huippuluokkaa. Siitä voi päätellä, että Katainen on sitoutunut teemaansa. Hän onkin varmaan ainoa yhtä vakaumuksellinen, sillä esimerkiksi Kokoomuksen Nykypäivä ei nettiversiossaan mainitse muuta kuin oman itsensä: sitä on päivitetty viime helmikuussa lehden vuosijuhlien yhteydessä. Kataisen hymyilevää naamaa ei sieltä löydy.
Vuosi sitten kesäkuussa HS:N tutkimuksessa NATO-jäsenyyttä vastusti 64 prosenttia vastaajista, joka oli käytännössä sama STT:n teettämässä tutkimuksessa sitä vuotta aiemmin ( 65 %). Kannattajien luvut ovat vastaavasti vuosi sitten 21 prosenttia ja kaksi vuotta sitten 16 prosenttia. Vakaumuksellisten Nato-kannattajien määrä oli siis nousussa.
Se perustui kokoomuslaisten kantaan, mutta heistäkin vain 50 prosenttia kannatti Nato-jäsenyyttä, vaikka puoluekokous liputti selkeästi jäsenyyden puolesta. 2004 kesäkuussa kannatus kokoomuslaisten parissa oli noussut vain 2 prosenttia edellisvuotisesta STT-tutkimuksesta.
Muissa puolueryhmissä tilanne oli sitten selvempi. Vastustajia on vähintään kaksi kolmasosaa. HS:n tutkimuksessa 70 prosenttia kepulaisista vastusti Natoon liittymistä, vaikka puoluekokouksessaan puoleen kanta oli se, että Nato-jäsenyys pitää säilyttää Suomen valinnanmahdollisuuksien joukossa. Vielä vuonna 2000 Kepun kanta oli tiukka, sillä julkilausumassa sanottiin suoraan, että "Keskustan mielestä Suomen ei tule liittoutua sotilaallisesti".
Kataisen mielestä Suomen osallistuminen Naton puolustusyhteistyöhön on tullut entistä tärkeämmäksi viimeaikaisten terrori-iskujen vuoksi: Naton jäsenyydestä olisi tässä tilanteessa huomattavaa apua, sillä Suomi tarvitsee muilta mailta tiedustelutietoa ja myös turvatakuita. Suomella on nyt Kataisen mielestä viime aikojen pommi-iskujen myötä syntynyt "krooninen turvallisuusvaje", jonka hoitamiseen käy vain NATOn jäsenyys. Tämän hän kertoi viime lauantain Savon Sanomissa.
Piäministeri Matti Vanhanen (Kesk.) sai työnnettyä kovat kesäuutiset "Kaarinasta" syrjään ja vakuutti välittömästi Hufvudstadsbladetissa, että Katainen puhuu puppua: kovimmat terrori-iskut on tehty juuri NATO-maihin. Vanhanen siis peesasi valtiotieteen tohtori Pekka Visurin kantaa vuodelta 2002.
Visurin mukaan Nato-jäsenyyden myötä Suomi joutuisi lisääntyvästi mukaan terrorismin uhkaa kasvattaviin toimintoihin, joiden alkuperäiskohteet ovat kaukana Suomesta. Siksi voidaan arvioida, ettei Nato-jäsenyys ainakaan lisäisi Suomen turvallisuutta terrorismia vastaan. Visurin päättely antoi Petri Neittaanmäelle (Kesk.) aiheen kirjoittaa Kouvolan Sanomissa: "Kun lisäksi tiedetään, että mielipidetutkimusten mukaan suomalaisten ylivoimainen enemmistö vastustaa kaikissa tilanteissa maamme sotilaallista liittoutumista, voidaan Suomen Nato-jäsenyyttä pitää käytännössä lähes poissuljettuna asiana."
Mitään uutta ei siis ole auringon alla, Katainen on vaan kääntänyt nuo tosiasiat päälleen antamatta asialle minkäänlaisia perusteita. Mustan valkoiseksi ja valkoisen mustaksi. Ei se ole ensimmäistä kertaa kokoomuslaisen retoriikan ytimessä, kuten ei sekään, että tuulen annetaan heilutella huulia.
Katainen vaikuttaa entistä enemmän pelkältä kuplalta. Itälän tie vei nopeasti Euroopan sydämiin, eikä ole vaikea arvata, että niin käy myös Kataiselle. Nuorelle miehelle löytyy paljon tehtäviä, jossa hän on tehtäviensä tasalla. Suomalainen päivänpolitiikka ei sitä näytä olevan.
Sauli Niinistö, entinen sitä ja tätä, haluaa "luotsata kansakuntaa tulevaisuuteen". Hänen nettisivunsa julistaa: "Pieni kansa ei muuta maailmaa, sen pitää tarttua muutoksen mahdollisuuksiin ja tehdä rohkeita ratkaisuja. Olla päättäväinen, ymmärtäen ettei eilisen eväillä menesty kauan. Presidentti on suunnan näyttäjä, vallankäyttäjä ulkopolitiikassa ja mielipidejohtaja suomalaista elämänmuotoa edistämässä."
Niinistö haluaa pitää ainakin mielipidejohtajan asemansa Kokoomuksessa. Sen jälkeen kun sekä Suojelupoliisi että valtion johto helposti tyrmäsivät Kataisen kannanoton ja mikä pahinta, linjauksen - se oli helppo nakki, koska Kataisen kanta oli, kuten edellä osoitettu, vain retoriikkaa, muodostettu retorisella "käännän kaikki aiemmat viisaudet nurin" -tekniikalla eikä ollut älyllisesti perusteltavissa - Sauli Niinistö ymmärsi sanoutua siitä irti. Niinistö vasaroi samalla naulan Kataisen puheenjohtaja-arkkuun, aivan samalla tavalla, kun hän on ennenkin ollut vasarahommissa - olemalla suoraan ja julkisesti eri mieltä.
MTV3:n Seitsemän uutisissa Niinistö teki selväksi, etteivät Natoon kuuluminen ja terrorismille altistuminen ole missään tekemisissä toistensa kanssa. - Natolla on ehkä terrorismin vastaisuudessa sittenkin vain sivurooli, en siis täysin ole Kataisen kanssa samaa mieltä, Niinistö kamppasi puoluetoverinsa.
Mutta ei Niinistö voi olla samaa mieltä myös kilpailijaehdokkaansa kanssa. Vanhasen Husari-kommentti siitä, että Nato-maat eivät ole suojassa vaan kovimmat iskut ovat tapahtuneet niihin, ei nokkelaa juristia tyydyttänyt.
- Se, että Naton jäsenyys olisi joku riski, oli minusta virhe väittää. Egypti, johon viimeksi kohdistui voimakas isku, ei ole Naton jäsen. Entä onko terrorismin vastainen toiminta yleensä riski? Tällainen polku on nyt lähellä tuossa Vanhasen mielipiteessä, Niinistö approksimoi MTV3:n mukaan.
Ei Irak ole sekään NATO:n jäsen, eivätkä monet muutkaan maat, missä pommeja räjähtelee harva se päivä, mutta hämmentävän kevyt ja pinnallinen Niinistönkin "vastaisku" oli. Suomi ei ole tekemässä valtiotason sopimusta Egyptin kanssa, ei Irakin tai Afganistanin kanssa vaan NATOn kanssa. Ja se, että pommeja räjähtelee muuallakin, ei vähennä sitä tosiasiaa, että niitä räjähtelee nyt enemmän kuin koskaan juuri NATO-maissa, jotka kantavat vastuun Irakin sodasta ja Irakin miehityshallinnosta.
Presidentti Tarja Halonen kertoi Tamperella varsin tyynenä, että kyse on presidenttipelistä ja valmistautumisesta syksyn suureen turvallisuuspoliittiseen keskusteluun. "Sekä maat, jotka ovat Natossa että sen ulkopuolella, tarvitsevat laajapohjaista terrorismin vastustamista. Yhteistyö eri järjestöjen välillä on tärkeää." Hän keskittyi maistelemaan hyviä suomalaisia ruoka-aineksia, jotka ovat "raikkaita ja luotettavia": "Mausteet on hyvä asia, mutta niillä ei pidä peittää raaka-aineiden omia makuja - ja meidänhän sitä ei tarvitse tehdä."
Lisäys:
Tuorein Maanpuolustustiedotuksen suunnittelukunnan tutkimus suomalaisten mielipiteestä turvallisuuspoliittisiin kysymyksiin.
Hämmentävä valinta maassa, jossa Naton vastustus on maailman huippuluokkaa. Siitä voi päätellä, että Katainen on sitoutunut teemaansa. Hän onkin varmaan ainoa yhtä vakaumuksellinen, sillä esimerkiksi Kokoomuksen Nykypäivä ei nettiversiossaan mainitse muuta kuin oman itsensä: sitä on päivitetty viime helmikuussa lehden vuosijuhlien yhteydessä. Kataisen hymyilevää naamaa ei sieltä löydy.
Vuosi sitten kesäkuussa HS:N tutkimuksessa NATO-jäsenyyttä vastusti 64 prosenttia vastaajista, joka oli käytännössä sama STT:n teettämässä tutkimuksessa sitä vuotta aiemmin ( 65 %). Kannattajien luvut ovat vastaavasti vuosi sitten 21 prosenttia ja kaksi vuotta sitten 16 prosenttia. Vakaumuksellisten Nato-kannattajien määrä oli siis nousussa.
Se perustui kokoomuslaisten kantaan, mutta heistäkin vain 50 prosenttia kannatti Nato-jäsenyyttä, vaikka puoluekokous liputti selkeästi jäsenyyden puolesta. 2004 kesäkuussa kannatus kokoomuslaisten parissa oli noussut vain 2 prosenttia edellisvuotisesta STT-tutkimuksesta.
Muissa puolueryhmissä tilanne oli sitten selvempi. Vastustajia on vähintään kaksi kolmasosaa. HS:n tutkimuksessa 70 prosenttia kepulaisista vastusti Natoon liittymistä, vaikka puoluekokouksessaan puoleen kanta oli se, että Nato-jäsenyys pitää säilyttää Suomen valinnanmahdollisuuksien joukossa. Vielä vuonna 2000 Kepun kanta oli tiukka, sillä julkilausumassa sanottiin suoraan, että "Keskustan mielestä Suomen ei tule liittoutua sotilaallisesti".
Kataisen mielestä Suomen osallistuminen Naton puolustusyhteistyöhön on tullut entistä tärkeämmäksi viimeaikaisten terrori-iskujen vuoksi: Naton jäsenyydestä olisi tässä tilanteessa huomattavaa apua, sillä Suomi tarvitsee muilta mailta tiedustelutietoa ja myös turvatakuita. Suomella on nyt Kataisen mielestä viime aikojen pommi-iskujen myötä syntynyt "krooninen turvallisuusvaje", jonka hoitamiseen käy vain NATOn jäsenyys. Tämän hän kertoi viime lauantain Savon Sanomissa.
Piäministeri Matti Vanhanen (Kesk.) sai työnnettyä kovat kesäuutiset "Kaarinasta" syrjään ja vakuutti välittömästi Hufvudstadsbladetissa, että Katainen puhuu puppua: kovimmat terrori-iskut on tehty juuri NATO-maihin. Vanhanen siis peesasi valtiotieteen tohtori Pekka Visurin kantaa vuodelta 2002.
Visurin mukaan Nato-jäsenyyden myötä Suomi joutuisi lisääntyvästi mukaan terrorismin uhkaa kasvattaviin toimintoihin, joiden alkuperäiskohteet ovat kaukana Suomesta. Siksi voidaan arvioida, ettei Nato-jäsenyys ainakaan lisäisi Suomen turvallisuutta terrorismia vastaan. Visurin päättely antoi Petri Neittaanmäelle (Kesk.) aiheen kirjoittaa Kouvolan Sanomissa: "Kun lisäksi tiedetään, että mielipidetutkimusten mukaan suomalaisten ylivoimainen enemmistö vastustaa kaikissa tilanteissa maamme sotilaallista liittoutumista, voidaan Suomen Nato-jäsenyyttä pitää käytännössä lähes poissuljettuna asiana."
Mitään uutta ei siis ole auringon alla, Katainen on vaan kääntänyt nuo tosiasiat päälleen antamatta asialle minkäänlaisia perusteita. Mustan valkoiseksi ja valkoisen mustaksi. Ei se ole ensimmäistä kertaa kokoomuslaisen retoriikan ytimessä, kuten ei sekään, että tuulen annetaan heilutella huulia.
Katainen vaikuttaa entistä enemmän pelkältä kuplalta. Itälän tie vei nopeasti Euroopan sydämiin, eikä ole vaikea arvata, että niin käy myös Kataiselle. Nuorelle miehelle löytyy paljon tehtäviä, jossa hän on tehtäviensä tasalla. Suomalainen päivänpolitiikka ei sitä näytä olevan.
Sauli Niinistö, entinen sitä ja tätä, haluaa "luotsata kansakuntaa tulevaisuuteen". Hänen nettisivunsa julistaa: "Pieni kansa ei muuta maailmaa, sen pitää tarttua muutoksen mahdollisuuksiin ja tehdä rohkeita ratkaisuja. Olla päättäväinen, ymmärtäen ettei eilisen eväillä menesty kauan. Presidentti on suunnan näyttäjä, vallankäyttäjä ulkopolitiikassa ja mielipidejohtaja suomalaista elämänmuotoa edistämässä."
Niinistö haluaa pitää ainakin mielipidejohtajan asemansa Kokoomuksessa. Sen jälkeen kun sekä Suojelupoliisi että valtion johto helposti tyrmäsivät Kataisen kannanoton ja mikä pahinta, linjauksen - se oli helppo nakki, koska Kataisen kanta oli, kuten edellä osoitettu, vain retoriikkaa, muodostettu retorisella "käännän kaikki aiemmat viisaudet nurin" -tekniikalla eikä ollut älyllisesti perusteltavissa - Sauli Niinistö ymmärsi sanoutua siitä irti. Niinistö vasaroi samalla naulan Kataisen puheenjohtaja-arkkuun, aivan samalla tavalla, kun hän on ennenkin ollut vasarahommissa - olemalla suoraan ja julkisesti eri mieltä.
MTV3:n Seitsemän uutisissa Niinistö teki selväksi, etteivät Natoon kuuluminen ja terrorismille altistuminen ole missään tekemisissä toistensa kanssa. - Natolla on ehkä terrorismin vastaisuudessa sittenkin vain sivurooli, en siis täysin ole Kataisen kanssa samaa mieltä, Niinistö kamppasi puoluetoverinsa.
Mutta ei Niinistö voi olla samaa mieltä myös kilpailijaehdokkaansa kanssa. Vanhasen Husari-kommentti siitä, että Nato-maat eivät ole suojassa vaan kovimmat iskut ovat tapahtuneet niihin, ei nokkelaa juristia tyydyttänyt.
- Se, että Naton jäsenyys olisi joku riski, oli minusta virhe väittää. Egypti, johon viimeksi kohdistui voimakas isku, ei ole Naton jäsen. Entä onko terrorismin vastainen toiminta yleensä riski? Tällainen polku on nyt lähellä tuossa Vanhasen mielipiteessä, Niinistö approksimoi MTV3:n mukaan.
Ei Irak ole sekään NATO:n jäsen, eivätkä monet muutkaan maat, missä pommeja räjähtelee harva se päivä, mutta hämmentävän kevyt ja pinnallinen Niinistönkin "vastaisku" oli. Suomi ei ole tekemässä valtiotason sopimusta Egyptin kanssa, ei Irakin tai Afganistanin kanssa vaan NATOn kanssa. Ja se, että pommeja räjähtelee muuallakin, ei vähennä sitä tosiasiaa, että niitä räjähtelee nyt enemmän kuin koskaan juuri NATO-maissa, jotka kantavat vastuun Irakin sodasta ja Irakin miehityshallinnosta.
Presidentti Tarja Halonen kertoi Tamperella varsin tyynenä, että kyse on presidenttipelistä ja valmistautumisesta syksyn suureen turvallisuuspoliittiseen keskusteluun. "Sekä maat, jotka ovat Natossa että sen ulkopuolella, tarvitsevat laajapohjaista terrorismin vastustamista. Yhteistyö eri järjestöjen välillä on tärkeää." Hän keskittyi maistelemaan hyviä suomalaisia ruoka-aineksia, jotka ovat "raikkaita ja luotettavia": "Mausteet on hyvä asia, mutta niillä ei pidä peittää raaka-aineiden omia makuja - ja meidänhän sitä ei tarvitse tehdä."
Lisäys:
Tuorein Maanpuolustustiedotuksen suunnittelukunnan tutkimus suomalaisten mielipiteestä turvallisuuspoliittisiin kysymyksiin.
perjantaina, heinäkuuta 29, 2005
Loma loppui
Loma loppui tuskaiseen olotilaan. Päätä särkee ja olo on huono. Hartiat ja niska ovat totaalisen jumissa.
Olo on niin kurja, etten uskaltanut edes lähteä kaupungille. Sitä ei ole kyllä sattunut aikoihin. Edellisen kerran kun tuntui tältä piti mennä letkujen kautta. Siitä on jo vuosia aikaa.
Vaikka ei tällä kesälomalla ole juhlittu tai bailattu. Ihan hissukseen on eletty ja nautittu lämpimästä. Luettu paljon ja kirjoitettu vain kohtuullisesti.
Onhan tässä viikonloppu aikaa tointua jos on tointuakseen.
Olo on niin kurja, etten uskaltanut edes lähteä kaupungille. Sitä ei ole kyllä sattunut aikoihin. Edellisen kerran kun tuntui tältä piti mennä letkujen kautta. Siitä on jo vuosia aikaa.
Vaikka ei tällä kesälomalla ole juhlittu tai bailattu. Ihan hissukseen on eletty ja nautittu lämpimästä. Luettu paljon ja kirjoitettu vain kohtuullisesti.
Onhan tässä viikonloppu aikaa tointua jos on tointuakseen.
Työn merkit
Linko täräytti päivän ensimmäiseksi linkikseen järjestelmän ylläpitäjän päivää.
En voinut olla ajattelematta, että niin moni viettää sitä työn merkeissä.
En voinut olla ajattelematta, että niin moni viettää sitä työn merkeissä.
torstaina, heinäkuuta 28, 2005
Yksi radikalismi lisää
Tämän päivän Helsingin Sanomissa (HS 28.7.2005, A4) Vieraskynä-palstalla kirjoittava Sylvia Akar avaa näkymiä muslimien radikalisoitumiseen. Akar on Aasian ja Afrikan kielten ja kulttuurien laitosten amanuenssi.
Hän toteaa radikalisoitumisen tapahtuneen toisen polven maahanmuuttajien sukupolvessa. Nämä ovat yleensä lähtöisin Pohjois-Afrikasta tai Lähi-idän alueelta. Ensimmäisen polven radikalisoitujat ovat yleensä opiskelemaan tai töihin länteen tulleita. Kolmas radikaali ryhmä muodostuu eurooppalaisesta käännynnäisistä, joilla on usein rikollinen tai muuten ongelmallinen tausta. Kaikissa paljastuneissa ryhmissä on ollut mukana ainakin yksi käännynnäinen. Akar korostaa, että kaikki radikaaliryhmät eivät suuntaudu väkivaltaisesti, sillä osa keskittyy rauhanomaiseen opin levittämiseen.
Tämä radikaalisuus ei siis tarkoita vain väkivaltaa, vaan kyse on näiden ryhmien kielteisestä suhtautumisesta traditionaaliseen tai modernistiseen tulkintaan islamista.
Radikaalit ovat tyypillisesti irtaantuneet isovanhempiensa islamista - ja juuri tämä saa heidät, kuten Olivier Roy on todennut, heidät tuntemaan itsensä "oikeiksi muslimeiksi". Länsimaalaistuneet radikaalit pysyvät kaukana vakiintuneista muslimiyhteisöistä, mikä tekee muslimiyhteisölle niin vaikeaksi ottaa vastuulleen heidän tekojaan.
"Se, että radikaaliryhmät eivät kuulu mihinkään vakiintuneeseen islamilaiseen yhteisöön", Akar kertoo, "on selvä riskitekijä. Ryhmä luisuu herkemmin välivaltaisuuksiin, jos se kuuluu vain epämääräiseen globaaliin muslimiyhteisöön ja jos siltä puuttuvat sekä maalliset että vakiintuneet uskonnolliset auktoriteetit."
Pekka Nykänen oli kaivanut esiin International Herald Tribunessa tänään ilmestyneen jutun. Siinä Phillip Blond ja Adrian Pabst kirjoittavat islamilaisen terrorismin perinteestä.
Blond ja Pabst toteavat pitkälle saman kuin Akarkin. Terroriteot eivät kumpua islamin traditiosta, vaan ovat sille haaste. Islamilaiseen yhdistelmään jo kalifaatin ajoista on kuulunut uskonnollisen yhteisön ja imperiaalisen valtion yhdistelmä. Sota on osa islamia, yksilötasolla se näkyy sotana vääräuskoisia vastaan. Puhe islamin rauhanomaisuudesta on käytännössä vain puoliksi totta. Uskonto antaa hyvät perusteet uskonnollisin perustein käydylle jatkuvalle sodalle myös yksilötasolle: "Se joka ei osallistu kampanjaan, kuolee eräänlaisena epäuskovana", Pyhä Teksti vakuuttaa.
Ne jotka tappavat uskonnon nimissä, kuuluvat wahhabilaiseen perinteeseen. Perustajahahmo oli Muhammad Ibn'Abd al-Wahhab (1703-1792). al-Wahhab oli arabiteologi ja tunnetuin fundamentalisti. Hänen perustamansa liikkeen tarkoituksena on puhdistaa Islam palauttamalla kaikki muslimit siihen, mitä hän sanoi islamin alkuperäisiksi periaatteeksi. Tässä Wahhab vetosi historiaan, sillä hänen esikuvanaan olivat alkuperäiset islamiin kääntyneet (arab. as-salaf as-saliheen). Vastustajiksi määriteltiin reformaation ja uusia elementtejä tuoneet (Bida) ja palvontaan sortuneet (Shirk). Wahhab tukeutui myös Ibn Taymiyan oppeihin: ne jotka seurasivat tatä uustulemista (engl. "revival") kutsutaan nimellä Salafi. Wahhabilaisuus on periaatteessa Saudi-Arabiassa vallalla olevan islamin suuntauksen perusta.
Wahhabilaisuus määrää siis Koraania seurattavaksi kirjaimellisesti, sellaisena kuin se on, mitään siihen lisäämättä ja mitään poistamatta. Siksi fundamentaalisuudeksi nimeäminen ei ole väärin.
Toinen haara tuleekin sitten Intiasta ja Pakistanista, ns. muslimiveljeskunnasta. Intialainen Abu Ala Maududi (1903-1979) irrottautui rappeutuneina pitämistään muslimihallituksista, koska nämä eivät noudattaneet tiukasti islamin lakia. Hän julisti jihadin - pyhän sodan - heitä vastaan. Maudidin vaikutus oli merkittävä Pakistanin perustamiseen johtaneen Muslimiveljeskunnan ideologiassa.
Mirza Tahir Ahmadin teos Murder in the Name of Islam on poliittinen vastine ja historiallinen esitys tämän suuntauksen käytännön piirteisiin. Teos on luettavissa tuosta osoitteesta.
Pääideologi Sayyid Qutb (1906-1966) omaksui ajatuksen uudelleen tulevasta kalifaatista, joka voitaisiin saada aikaan kuolemankultin omaksuneiden taistelijoiden ja vallankumouksellisen etujoukko-ajatuksen avulla. Samalla perinteiset, keski-ajalta peräisin olleet sodankäyntitapojen rajoitukset sysättiin syrjään. Itsemurhaiskut tulivat mahdollisiksi.
Näin Qutbia on verrattu jopa Leniniin, yhtymäkohtana "etujoukko" (arab. Tali'ah), joka muodostaa islamin militantin ytimen. Qutb ajoi myös herätystä (sahwa), jossa qutbilaiset ajatukset yhtyivät wahhabilaiseen traditioon. Tämän suuntauksen vahvin kannatus tuli Egyptistä 1960-luvun alussa maanpakoon tulleilta toisinajattelijoilta, jotka saavuttivat kannatusta - mutta myöskin tiukkaa vastustusta - Saudi-Arabiassa 1980-luvulta lähtien.
Blond ja Pabst kirjoittavat nykyisen liikkeen imeneen vaikutteita eurooppalaisesta fasismista perustelematta sitä oikeastaan mitenkään, ei esimerkein, eikä edes ideologian tasolla. Sitä osaa kirjoituksesta ei voi pitää kovin vahvana.
Ne, jotka haluavat tutustua näiden radikaalien ääriliikkeiden historiallisiin toimijoihin, voivat tarkastella kirjoituksia esimerkiksi Islamic revivalism -sivustolla.
Hän toteaa radikalisoitumisen tapahtuneen toisen polven maahanmuuttajien sukupolvessa. Nämä ovat yleensä lähtöisin Pohjois-Afrikasta tai Lähi-idän alueelta. Ensimmäisen polven radikalisoitujat ovat yleensä opiskelemaan tai töihin länteen tulleita. Kolmas radikaali ryhmä muodostuu eurooppalaisesta käännynnäisistä, joilla on usein rikollinen tai muuten ongelmallinen tausta. Kaikissa paljastuneissa ryhmissä on ollut mukana ainakin yksi käännynnäinen. Akar korostaa, että kaikki radikaaliryhmät eivät suuntaudu väkivaltaisesti, sillä osa keskittyy rauhanomaiseen opin levittämiseen.
Tämä radikaalisuus ei siis tarkoita vain väkivaltaa, vaan kyse on näiden ryhmien kielteisestä suhtautumisesta traditionaaliseen tai modernistiseen tulkintaan islamista.
Radikaalit ovat tyypillisesti irtaantuneet isovanhempiensa islamista - ja juuri tämä saa heidät, kuten Olivier Roy on todennut, heidät tuntemaan itsensä "oikeiksi muslimeiksi". Länsimaalaistuneet radikaalit pysyvät kaukana vakiintuneista muslimiyhteisöistä, mikä tekee muslimiyhteisölle niin vaikeaksi ottaa vastuulleen heidän tekojaan.
"Se, että radikaaliryhmät eivät kuulu mihinkään vakiintuneeseen islamilaiseen yhteisöön", Akar kertoo, "on selvä riskitekijä. Ryhmä luisuu herkemmin välivaltaisuuksiin, jos se kuuluu vain epämääräiseen globaaliin muslimiyhteisöön ja jos siltä puuttuvat sekä maalliset että vakiintuneet uskonnolliset auktoriteetit."
Pekka Nykänen oli kaivanut esiin International Herald Tribunessa tänään ilmestyneen jutun. Siinä Phillip Blond ja Adrian Pabst kirjoittavat islamilaisen terrorismin perinteestä.
Blond ja Pabst toteavat pitkälle saman kuin Akarkin. Terroriteot eivät kumpua islamin traditiosta, vaan ovat sille haaste. Islamilaiseen yhdistelmään jo kalifaatin ajoista on kuulunut uskonnollisen yhteisön ja imperiaalisen valtion yhdistelmä. Sota on osa islamia, yksilötasolla se näkyy sotana vääräuskoisia vastaan. Puhe islamin rauhanomaisuudesta on käytännössä vain puoliksi totta. Uskonto antaa hyvät perusteet uskonnollisin perustein käydylle jatkuvalle sodalle myös yksilötasolle: "Se joka ei osallistu kampanjaan, kuolee eräänlaisena epäuskovana", Pyhä Teksti vakuuttaa.
Ne jotka tappavat uskonnon nimissä, kuuluvat wahhabilaiseen perinteeseen. Perustajahahmo oli Muhammad Ibn'Abd al-Wahhab (1703-1792). al-Wahhab oli arabiteologi ja tunnetuin fundamentalisti. Hänen perustamansa liikkeen tarkoituksena on puhdistaa Islam palauttamalla kaikki muslimit siihen, mitä hän sanoi islamin alkuperäisiksi periaatteeksi. Tässä Wahhab vetosi historiaan, sillä hänen esikuvanaan olivat alkuperäiset islamiin kääntyneet (arab. as-salaf as-saliheen). Vastustajiksi määriteltiin reformaation ja uusia elementtejä tuoneet (Bida) ja palvontaan sortuneet (Shirk). Wahhab tukeutui myös Ibn Taymiyan oppeihin: ne jotka seurasivat tatä uustulemista (engl. "revival") kutsutaan nimellä Salafi. Wahhabilaisuus on periaatteessa Saudi-Arabiassa vallalla olevan islamin suuntauksen perusta.
Wahhabilaisuus määrää siis Koraania seurattavaksi kirjaimellisesti, sellaisena kuin se on, mitään siihen lisäämättä ja mitään poistamatta. Siksi fundamentaalisuudeksi nimeäminen ei ole väärin.
Toinen haara tuleekin sitten Intiasta ja Pakistanista, ns. muslimiveljeskunnasta. Intialainen Abu Ala Maududi (1903-1979) irrottautui rappeutuneina pitämistään muslimihallituksista, koska nämä eivät noudattaneet tiukasti islamin lakia. Hän julisti jihadin - pyhän sodan - heitä vastaan. Maudidin vaikutus oli merkittävä Pakistanin perustamiseen johtaneen Muslimiveljeskunnan ideologiassa.
Mirza Tahir Ahmadin teos Murder in the Name of Islam on poliittinen vastine ja historiallinen esitys tämän suuntauksen käytännön piirteisiin. Teos on luettavissa tuosta osoitteesta.
Pääideologi Sayyid Qutb (1906-1966) omaksui ajatuksen uudelleen tulevasta kalifaatista, joka voitaisiin saada aikaan kuolemankultin omaksuneiden taistelijoiden ja vallankumouksellisen etujoukko-ajatuksen avulla. Samalla perinteiset, keski-ajalta peräisin olleet sodankäyntitapojen rajoitukset sysättiin syrjään. Itsemurhaiskut tulivat mahdollisiksi.
Näin Qutbia on verrattu jopa Leniniin, yhtymäkohtana "etujoukko" (arab. Tali'ah), joka muodostaa islamin militantin ytimen. Qutb ajoi myös herätystä (sahwa), jossa qutbilaiset ajatukset yhtyivät wahhabilaiseen traditioon. Tämän suuntauksen vahvin kannatus tuli Egyptistä 1960-luvun alussa maanpakoon tulleilta toisinajattelijoilta, jotka saavuttivat kannatusta - mutta myöskin tiukkaa vastustusta - Saudi-Arabiassa 1980-luvulta lähtien.
Blond ja Pabst kirjoittavat nykyisen liikkeen imeneen vaikutteita eurooppalaisesta fasismista perustelematta sitä oikeastaan mitenkään, ei esimerkein, eikä edes ideologian tasolla. Sitä osaa kirjoituksesta ei voi pitää kovin vahvana.
Ne, jotka haluavat tutustua näiden radikaalien ääriliikkeiden historiallisiin toimijoihin, voivat tarkastella kirjoituksia esimerkiksi Islamic revivalism -sivustolla.
keskiviikkona, heinäkuuta 27, 2005
What Language Should You Learn?
| You Should Learn French |
 C'est super! You appreciate the finer things in life... wine, art, cheese, love affairs. You are definitely a Parisian at heart. You just need your tongue to catch up... |
Mutta mistä ihmeestä ne arvasivat, että en puhu ranskaa, mitä nyt parit "jetaimet". Ilmoitettakoon nyt vielä siitäkin merkittävästä yksityiskohdasta, että lisäsin linkkilistaani tämän uutukaisen heti kun huvittumiseltani kykenin: Huumoriblogi näyttää joutuneen eristykseen uusimmassa virityksessään.
Via Skrubu
Sokrates ja Jeesus - pahan alku?
Pragmaattisen solipsisti - minun on aina tehnyt mieli kysyä paitsi tuosta kirjoitusvirheestä otsikossa myös sitä, mihin solipsisti tarvitsee pragmaattisuuden määrittelyynsä, mutta se on toinen juttu ja menemme siksi kolmanteen - Raunon kanssa olemme huviksemme ja haluksemme pyöritelleet pieniä kysymyksiä ja vastauksia filosofisista kysymyksistä. Minä kyselen tai kommentoin ja Rauno vastailee enimmäkseen, koska asiantuntemus menee tässä asiassa niin päin.
Ja nyt tuli kysymys Sokrateen itsemurhasta. Sanoin, että Sokrates teki mitä teki "opetukseksi muille" ja pidin sitä "surkeana perinteenä" kaikille niille - onneksi harvoille - jotka päätyvät samaan samasta syystä. Se, että Sokrates myös MI-tapaus eli moraalista integriteettiä osoittanut persoona, ts. hän eli niin kuin sanoi, jää tämän keskustelun ulkopuolelle.
"Marttyyriuden olemus tässä nyt tulee suurennuslasin alle", Rauno vastasi. "Tietenkään supererogaatio (= henkensä uhraaminen toisten vuoksi) ei voi olla mikään yleinen velvollisuus, mutta Sokrateen ja Jeesuksen tapaukset eivät olekaan tavanomaisia supererogaation ilmentymiä.
Jos he jonkun puolesta uhrautuivat, niin se oli koko ihmiskunta ja sen eettisen tietoisuuden kasvu. Ei sen enempää eikä vähempää.
Mutta joka tapauksessa - näissä Sokrateen ja Jeesuksen tapauksissa (huom! paradoksaalisella tavalla henkilökohtaisissa valinnoissa) uhrautumisen "opetuksellinen" teho ihmisten itseymmärryksen sekä valtion ja yksilön, lain ja evankeliumin välillä vallitsevan ristiriidan suhteen oli ennennäkemätöntä luokkaa.
Olkoonkin "surkea perinne", mutta mistäs löydät vaikutuksiltaan yhtä tehokkaan, jos nyt pysyttelemme edelleen tiukasti näiden kahden esimerkin puitteissa?
Eikä tässä ei tapettu yhteisön nimissä kuin kaksi ihmistä (toinen Ateenassa, toinen Jerusalemissa - sen ajan ja maailman läntisissä pääkaupungeissa), vaikka tämäkin on tietysti inhimillisesti ottaen liikaa." [Lihavoinnit ja =-merkki JS:n]
Kirjoituksestahan on helppo olla yhtä mieltä, mutta jotta ei tarvitsisi, kiinnitän huomiota Raunon rajaukseen: "jos nyt pysyttelemme edelleen tiukasti kahden esimerkin puitteissa".
Entä jos ei pysytä? Siitä seuraakin aivan muuta. Samankaltaisia supererogaatiotapauksia on maailma pullollaan: "ihmiskunta" ja "tietoisuuden kasvu" ovat poliittisten itsemurhien motiiveja aivan yleisesti. [Poliittisten itsemurhien määrä on onneksi pieni - jollei sitten lasketa erittäin löysällä määritelmällä yhteiskunnan varjopuolien - huumeet, lääkkeet, alkoholi, tupakka - vuoksi kuolevia, hoidon ulkopuolelle jääneitä ja jättäytyviä eräänlaisiksi poliittisen itsemurhan tekijän muodoksi]
Usein me emmetunne supererogaation toteuttajien nimiä, emmekä voi olla varma kirjottaisivatko Ilta-Sanomat, Seiska ja Suomen Kuvalehti Sokrateen ja Jeesuksen kuolemasta paria riviä enempää. [Sokrateen kuolemasta sentään ehkä paljastaessaan salaliiton, joka yritti houkutella häntä ulos vankilasta. "Ystävä" kertoo "syvästi järkyttyneenä", että Sokrates olisi voinut paeta! Tästä voisi tehdä vaikka meemin: paras lehtiuutinen Sokrateen tapauksesta.]
Mutta suurin osa supererogaatiotapauksista ei koskaan saavuta meidän tietoisuuttamme. Siihen on monta syytä.
Ensinnäkin moni "opetukseksi muille" itsemurhan tekijöistä on pelkkien luulojen vallassa. Hän ei lopulta tiedä mitä tekee: "opetuksen kohde" läheisestä vähemmän läheisen kautta ihmiskuntaan ei tiedä muuta kuin ihmetellä itsemurhan tekijöiden motiiveja. Siksi itsemurhan pääsyvaatimukseksi pitäisi asettaa vähintään filosofian lisensiaattityö ja parin kolmen puolueettoman asiantuntijan suositus.
Toiseksi "poliittisen itsemurhan" tekijät (esim. jotkut munkit mikä-sen-nimi-nyt-oli joka poltti itsensä Vietnamin sodan tai jonkun muun takia) jäävät nimettömäksi, vaikka itse tapahtumasta otetaan sensaatioarvo esille; vaihtoehto on se, että nimet eivät jää meidän mieleemme, niitä ei toistella uskonnollisten "marttyyreiden" nimien tapaan - hehän ovat myös tunnetuita superegoraatiotapauksia. Poliittisten itsemurhantekijöiden motiivit kuitenkin yleensä tunnetaan, ja kuten munkkien tapauksessa, jopa sivumennen julkistetaan. Vaikutus on näillä ollut varsin pieni, vaikka "sensaatio" onkin tehnyt itse tapahtuman tunnetuksi. Itsemurhan välinearvosta on tullut pääasia.
Samalla lailla itsemurhan välinearvo on esillä myös näiden viime aikaisten supererogaatiotapauksien eli Lontoon ja Sharm-al-Sheikhin itsemurhapommittajien kohdalla.
Nyt itse viesti - motiivi, poliittinen tarkoitus - jää piiloon kahdesta syystä:
1) journalistit ja heidän tiedotusvälineensä eivät niistä puhu, koska vaikeneminen on osa terrorisminvastaista toimintaa: paikalle on turha jättää poliittista julistusta, sillä niiden sisältöä ei koskaan julkisteta - me saamme vain tietää että "arabiankielisillä" sivuilla "on otettu vastuu" pommeista - siitä mitä siinä sanotaan, meille ei kerrota;
2) tekijöiden taustajoukko - jolla siis viime kädessä on hallussaan tämä "ihmiskunta" ja (uskonnollisen) "tietoisuuden" kasvu - ei menetelmästään kerro globaalisti ja kuinka voisikaan. Jo tämänkin vuoksi itsemurhapommittajien oma "ihmiskunta"-käsitys (ja eettinen ulottuvuus) sekä "tietoisuuden" kasvattaminen asiastaan jää julkistamatta.
Mutta perinteestä saamme kiittää Sokratesta ja Jeesusta - ovatko he siis tämän nyt ihmiskuntaa riivaavaan, pahana pidettävän ilmiön, alku ja juuri?
Ja nyt tuli kysymys Sokrateen itsemurhasta. Sanoin, että Sokrates teki mitä teki "opetukseksi muille" ja pidin sitä "surkeana perinteenä" kaikille niille - onneksi harvoille - jotka päätyvät samaan samasta syystä. Se, että Sokrates myös MI-tapaus eli moraalista integriteettiä osoittanut persoona, ts. hän eli niin kuin sanoi, jää tämän keskustelun ulkopuolelle.
"Marttyyriuden olemus tässä nyt tulee suurennuslasin alle", Rauno vastasi. "Tietenkään supererogaatio (= henkensä uhraaminen toisten vuoksi) ei voi olla mikään yleinen velvollisuus, mutta Sokrateen ja Jeesuksen tapaukset eivät olekaan tavanomaisia supererogaation ilmentymiä.
Jos he jonkun puolesta uhrautuivat, niin se oli koko ihmiskunta ja sen eettisen tietoisuuden kasvu. Ei sen enempää eikä vähempää.
Mutta joka tapauksessa - näissä Sokrateen ja Jeesuksen tapauksissa (huom! paradoksaalisella tavalla henkilökohtaisissa valinnoissa) uhrautumisen "opetuksellinen" teho ihmisten itseymmärryksen sekä valtion ja yksilön, lain ja evankeliumin välillä vallitsevan ristiriidan suhteen oli ennennäkemätöntä luokkaa.
Olkoonkin "surkea perinne", mutta mistäs löydät vaikutuksiltaan yhtä tehokkaan, jos nyt pysyttelemme edelleen tiukasti näiden kahden esimerkin puitteissa?
Eikä tässä ei tapettu yhteisön nimissä kuin kaksi ihmistä (toinen Ateenassa, toinen Jerusalemissa - sen ajan ja maailman läntisissä pääkaupungeissa), vaikka tämäkin on tietysti inhimillisesti ottaen liikaa." [Lihavoinnit ja =-merkki JS:n]
Kirjoituksestahan on helppo olla yhtä mieltä, mutta jotta ei tarvitsisi, kiinnitän huomiota Raunon rajaukseen: "jos nyt pysyttelemme edelleen tiukasti kahden esimerkin puitteissa".
Entä jos ei pysytä? Siitä seuraakin aivan muuta. Samankaltaisia supererogaatiotapauksia on maailma pullollaan: "ihmiskunta" ja "tietoisuuden kasvu" ovat poliittisten itsemurhien motiiveja aivan yleisesti. [Poliittisten itsemurhien määrä on onneksi pieni - jollei sitten lasketa erittäin löysällä määritelmällä yhteiskunnan varjopuolien - huumeet, lääkkeet, alkoholi, tupakka - vuoksi kuolevia, hoidon ulkopuolelle jääneitä ja jättäytyviä eräänlaisiksi poliittisen itsemurhan tekijän muodoksi]
Usein me emmetunne supererogaation toteuttajien nimiä, emmekä voi olla varma kirjottaisivatko Ilta-Sanomat, Seiska ja Suomen Kuvalehti Sokrateen ja Jeesuksen kuolemasta paria riviä enempää. [Sokrateen kuolemasta sentään ehkä paljastaessaan salaliiton, joka yritti houkutella häntä ulos vankilasta. "Ystävä" kertoo "syvästi järkyttyneenä", että Sokrates olisi voinut paeta! Tästä voisi tehdä vaikka meemin: paras lehtiuutinen Sokrateen tapauksesta.]
Mutta suurin osa supererogaatiotapauksista ei koskaan saavuta meidän tietoisuuttamme. Siihen on monta syytä.
Ensinnäkin moni "opetukseksi muille" itsemurhan tekijöistä on pelkkien luulojen vallassa. Hän ei lopulta tiedä mitä tekee: "opetuksen kohde" läheisestä vähemmän läheisen kautta ihmiskuntaan ei tiedä muuta kuin ihmetellä itsemurhan tekijöiden motiiveja. Siksi itsemurhan pääsyvaatimukseksi pitäisi asettaa vähintään filosofian lisensiaattityö ja parin kolmen puolueettoman asiantuntijan suositus.
Toiseksi "poliittisen itsemurhan" tekijät (esim. jotkut munkit mikä-sen-nimi-nyt-oli joka poltti itsensä Vietnamin sodan tai jonkun muun takia) jäävät nimettömäksi, vaikka itse tapahtumasta otetaan sensaatioarvo esille; vaihtoehto on se, että nimet eivät jää meidän mieleemme, niitä ei toistella uskonnollisten "marttyyreiden" nimien tapaan - hehän ovat myös tunnetuita superegoraatiotapauksia. Poliittisten itsemurhantekijöiden motiivit kuitenkin yleensä tunnetaan, ja kuten munkkien tapauksessa, jopa sivumennen julkistetaan. Vaikutus on näillä ollut varsin pieni, vaikka "sensaatio" onkin tehnyt itse tapahtuman tunnetuksi. Itsemurhan välinearvosta on tullut pääasia.
Samalla lailla itsemurhan välinearvo on esillä myös näiden viime aikaisten supererogaatiotapauksien eli Lontoon ja Sharm-al-Sheikhin itsemurhapommittajien kohdalla.
Nyt itse viesti - motiivi, poliittinen tarkoitus - jää piiloon kahdesta syystä:
1) journalistit ja heidän tiedotusvälineensä eivät niistä puhu, koska vaikeneminen on osa terrorisminvastaista toimintaa: paikalle on turha jättää poliittista julistusta, sillä niiden sisältöä ei koskaan julkisteta - me saamme vain tietää että "arabiankielisillä" sivuilla "on otettu vastuu" pommeista - siitä mitä siinä sanotaan, meille ei kerrota;
2) tekijöiden taustajoukko - jolla siis viime kädessä on hallussaan tämä "ihmiskunta" ja (uskonnollisen) "tietoisuuden" kasvu - ei menetelmästään kerro globaalisti ja kuinka voisikaan. Jo tämänkin vuoksi itsemurhapommittajien oma "ihmiskunta"-käsitys (ja eettinen ulottuvuus) sekä "tietoisuuden" kasvattaminen asiastaan jää julkistamatta.
Mutta perinteestä saamme kiittää Sokratesta ja Jeesusta - ovatko he siis tämän nyt ihmiskuntaa riivaavaan, pahana pidettävän ilmiön, alku ja juuri?
Kylmän sodan kulttuuripolitiikkaa II
Jatkoa kirjoitukseen Kylmän sodan kulttuuripolitiikkaa. Tässä on hieman kovempaakin poliittista historiaa siitä kiinnostuneille. Juttu perustuu arkistotutkimuksiin Yhdysvalloissa.
Maailman nuorison ja ylioppilaiden VIII festivaali ei tullut yllätyksenä Yhdysvalloille. Jo vuoden 1959 Wienin festivaalien yhteydessä suomalaisten opiskelijajärjestöjen mielialoja oli tutkailtu tarkkaan. Kokoomuksen Nuorten Liiton puheenjohtaja ja tuolloin vasta valittu kansanedustaja Juha Rihtniemi oli informoinut suurlähetystöä suomalaisten suhtautumisesta Wienin tulevaan nuorisofestivaaliin 1959.
Rihtniemi kertoi kommunistien saaneen Valtion nuorisoneuvostossa kaksi paikkaa 16:sta lähinnä Neuvostoliiton lähetystön painostuksesta. Suomalaisten osallistuminen Wienin festivaaliin oli Rihtniemen mukaan yksityisellä pohjalla, joka oli parannus siihen nähden, että sitä edeltäneisiin Moskovan festivaaleihin osa delegaatioista oli virallisella pohjalta mukana. Wienin kokoukseen osallistuisi kuitenkin epäilemättä noin 500 edustajaa, sillä järjestäjät olivat kokeneita, samoja jotka olivat organisoineet Moskovan festivaalimatkankin.1)
Rihtniemen, jota oli luonnehdittu suurlähetystölle ”ainoana konservatiivina Hetemäen ohella joka tietää mitä tekee”. Tilanne oli saanut suurlähetystön pohtimaan keinoja, joilla se ja USIS voisivat leventää virallisia kontaktejaan suomalaisiin nuorisojärjestöihin sekä poliittisesti että epäpoliittisesti. Yksi keino oli jo käytössä. Amerikkalaiset olivat myöntäneet nuorille poliittisille aktivisteille ns. ”johtaja-apurahoja” – johtajuus viittasi tulevaan asemaan yhteiskunnassa.
Vuonna 1959 Hetemäen ohella tästä olivat päässeet osalliseksi Pekka Silvola, joka oli maalaisliiton nuorisojärjestön puheenjohtaja, Kalervo Siikala, maalaisliittolaisen pääministerin sihteeri ja aiempi opiskelijajohtaja ja Pauli Burman, sosiaalidemokraattisen nuorison edustajana.2)
Amerikkalaiset olivat saaneet vihjeitä sekä Maailman Demokraattisen Nuorison Liitosta (WFDY) että Kansainvälisestä Opiskelijaliitosta (IUS), että seuraavat festivaalit järjestettäisiin Suomessa. IUS:n puheenjohtaja Jiri Pelikan oli kutsunut suomalaisia opiskelijajohtajia neuvonpitoon asiasta jo syyskuussa 1960. Lokakuun alussa Suomen ylioppilaskuntien liitto (SYL) vastasi kirjeitse sekä IUS:lle että WFDY:lle, ettei se tekisi yhteistyötä tai osallistuisi festivaaleille, mikäli ne järjestettäisiin Suomessa.3)
Opiskelijajohtajien kansainvälisessä kokouksessa Tukholmassa lokakuun 4. päivänä 1960 aloitettiin valmistelut Kansainvälisen valmistelukomitean (IPC) ensimmäisessä kokouksessa. IPC:n tehtävänä oli sopia VIII nuorisofestivaalin järjestelyistä. Suomen valtion nuorisokomitea (SNE) ja SYL eivät saaneet kutsua kokoukseen. Pian sen jälkeen valmistelukomitean valitsema ryhmä saapui Helsinkiin tutkiakseen paikkoja. Delegaatio pyysi audienssia presidentti Kekkosen luokse varmistaakseen tämän hyväksymisen ja tuen. Heidät ohjattiin pääministeri V. J. Sukselaisen luokse, joka vastasi lokakuun 14. päivänä, että Suomen hallitus katsoo konferenssien järjestämisen yksityisluontoisiksi ja niitä asioita käsittelevät yksityiset organisaatiot.
Amerikkalaiset saivat tietää Kekkosen kieltäytyneen tapaamasta WFY:n delegaatiota. Sukselaisen vastausta amerikkalaiset tulkitsivat niin, että vaikka Suomi ei kieltänyt pitämästä festivaalia Suomessa, se kielsi kaiken hallituksen avun tapahtumilta, ja kehotti ottamaan yhteyttä suomalaisiin nuorisojärjestöihin ja yrityksiin, jotka olivat välttämättömiä onnistuneelle tapahtumalle. Suomalaisten nuoriso- ja opiskelijajärjestöjen kielteinen kanta oli tiedossa, kuten sekin, ettei kanta todennäköisesti muuttuisi.4)
Delegaatio tapasi myös SYL:n ja SNE:n edustajat, ja saivat kuulla SYL:n vastustavan festivaalien järjestämistä ja SNE:n suhtautuvan siihen epäilevästi. Tässä vaiheessa festivaalin järjestämisestä Helsingissä ei ollut vielä keskusteltu, mutta asia aiottiin ottaa esille helmikuussa Helsingissä järjestettävässä kokouksessa. Lähiviikkoina viitteet siitä, että festivaali tuodaan Helsinkiin lisääntyivät selvästi.
SYL ja SNE tekivät seuraavina kuukausina monin tavoin selväksi, että ne eivät pitäneet aikeesta järjestää festivaaleja Suomessa. SYL lähetti joulukuun alussa kaikille ulkomaisille kansallisille opiskelijajärjestölle kirjeen, jossa se perusteli, miksi festivaalien järjestämistä piti vastustaa. SNE oli ilmoittanut virallisesti jo marraskuussa ettei se osallistu. Molemmat järjestöt toistivat kantansa vielä juuri ennen kansainvälisen valmistelukomitean kokousta helmikuussa 1961. Lehdistölle järjestöt lähettivät asiasta yhteisen julkilausuman ja asiasta tiedotettiin uutiskirjeellä myös ulkomaille. Sanomalehdistön yleislinjana – lukuun ottamatta kommunistilehtiä – oli vahva vastustus festivaalien järjestämiselle, missä yhteydessä sekä SYL että SNL saivat runsaasti palstatilaa.
Festivaalin kansainvälinen järjestelytoimikunta tulkitsi Suomen hallituksen kannan kuitenkin myönteiseksi ja pääministeri Sukselainen antoikin asiasta toisen lausunnon 17. helmikuuta. tässä yhteydessä hän kehotti järjestäjiä vakavasti harkitsemaan, onko sopivaa järjestää tätä festivaalia Suomessa, koska suomalaisia osallistujia tulisi olemaan hyvin vähän ja myös siksi, että vuosi 1962 tulisi olemaan yleinen vaalivuosi. Myös Helsingin kaupunginjohtaja ilmoitti, ettei kaupunki millään tavalla osallistuisi järjestelyihin.5)
Urho Kekkonen kirjasi päiväkirjaansa tiedon Sukselaisen ”vastustuspuheesta” ilman kommenttia. Sen sijaan hän kiinnitti huomiota kasvaneeseen kansainväliseen toimintaan, jota organisoitiin lähetystöissä. ”Englannin lähetystön kaikki miehet pantu toimimaan asiassa”, Kekkonen kirjoitti. ”O’Neill käynyt UM:ssa ja USA:n mies puhunut Kutturalle (eli Kustaa Vilkunalle, JS). Matille (Urho Kekkosen poika JS) oli eräs engl. mies puhunut ja Matti oli sanonut, että eikö se ole sekaantumista meidän sisäisiin asioihin.” Kekkonen kiinnitti huomiota myös Komsomolskaja Pravdan kirjoitukseen, jossa väitettiin NATO-valtojen estävän festivaalien järjestämistä ja painostavansa siinä mielessä Suomea.6)
Vaikka Suomen hallituksen kanta oli pidättyväinen, IPC päätti kuitenkin 20-22.2. 1961 kokouksessaan, että sen aikomuksena on järjestää festivaalit Helsingissä. Tavoitteeksi asetettiin yli 50 maan osallistuminen. Lehdistö pidettiin tapahtumasta ulkona, lukuun ottamatta avaus- ja päätösseremonioita.
Tapahtumassa oli läsnä Paavo Aitio SKDL:n eduskuntaryhmästä. Juuri hän esitti muodollisen kutsun pitää tapahtuma Helsingissä. Amerikkalaisarvion mukaan se, että Aitio esiteltiin tilaisuudessa ”johtavana edustajana eduskunnassa” sai kokouksen osallistujat luulemaan, että hän edusti eduskunnan enemmistön mielipidettä. Tapahtumapaikan valinta tapahtui ilman mitään etukäteiskeskustelua tai äänestystä. Kansainvälinen valmistelukomitea ilmoitti virallisesti 23.2. 1961, että VIII nuorisofestivaali järjestetään Suomessa.
State Department valmisti asiasta muistion, joka esiteltiin ensin suurlähettiläs Bernard Guflerille ja toimitettiin pian myös Helsinkiin. Muistion keskeisenä tehtävänä oli valmistaa amerikkalaista osapuolta neuvotteluihin vaadittavista vastatoimista brittien kanssa. Vastatoimien lähtökohta oli hyvä, sillä suurimmat suomalaiset opiskelijajärjestöt olivat tehneet selväksi, etteivät ne tule tukemaan festivaalien järjestelyjä. Suomen hallituksen viileästä suhtautumisesta asiaan oltiin myös hyvin perillä.
Amerikkalaisten konkreettisten vastatoimien perusta oli Wienin festivaalien kokemuksissa. Amerikkalaiset esittivät kolme perustelua sille, ettei festivaalia pitäisi järjestää Helsingissä. Ensinnäkin Suomen läheisyys Neuvostoliittoon tarjosi ”yksinkertaistetun logistiikan blokkitarkoituksiin”. Toiseksi oli todennäköistä että blokki saisi suuremman kontrollin festivaalitapahtumista kuin mikä oli onnistunut Wienissä. Kolmanneksi oli todennäköistä, että Suomen lehdistö oli haluton yhteistyöhön Lännen kanssa, jotta festivaalien ”todellinen kommunistinen luonto” voitaisiin paljastaa.
Amerikkalaisten tavoitteena oli ohjata festivaalit pidettäväksi blokin sisällä. Se auttaisi tiedustelua, sillä kommunistien sponsorit voitaisiin helpommin tunnistaa siellä. Se auttaisi myös festivaalin leimaamista kommunistiseksi.7)
Sen jälkeen kun oli käynyt selväksi, että WFDY ja IUS johtajiensa kautta halusi tuoda festivaalin Helsinkiin, Yhdysvaltojen lähetystö otti yhteyttä ulkoministeriöön epävirallisesti. Amerikkalaisdiplomaatit toivat tällöin esille selväksi Yhdysvaltojen vastustuksen kommunistien sponsoroimalle aktiviteeteille Suomessa. Pohjimmiltaan kyse oli siitä, että suomalaisille kerrottiin Yhdysvaltojen kanta, jonka mukaan festivaalien järjestäminen ei olisi sopusoinnussa Suomen hallituksen julkilausutulle toiveelle pysyä erossa Itä-Länsi -konflikteista.
Amerikkalaiset kertoivat, että Yhdysvallat ei voisi tehdä muuta kuin olla huolissaan siitä tavasta, jolla tämä kommunistinen veto käyttää hyväkseen puolueetonta maata propagandaansa, joka kohdistui niihin maihin, joihin Suomi halusi yllä pitää ystävällisiä suhteita. Yhteydenotot johtivat siihen, että 11.2.1961 lähetystösihteeri Roy M. Melbourne keskusteli asiasta perusteellisesti ulkoministeri Ahti Karjalaisen kanssa.8)
Melbourne sai keskusteluunsa perusteelliset ohjeet. Niissä tuotiin esille neljä eri näkökohtaa. Lähtökohtana oli Suomen Ylioppilaskuntien Liiton vahva vastustus festivaaleille. Toinen esille tuotava asia oli Maailman Nuorison Liiton (WYF) aseman vahvistaminen osana kommunistien strategiaa. Siksi Yhdysvallat ei koskaan tunnustaisi festivaaleja.
Yhdysvallat katsoi etteivät ”vapaan maailman” nuorisojärjestöt ja niiden kansalliset jäsenjärjestöt osallistu tapahtumiin, muuten kuin ehkä tarkkailijoina. Kolmanneksi Yhdysvallat halusi vedota seikkaan, jota SYL oli myös esittänyt: festivaali voisi aiheuttaa ”vakavia konflikteja”. Wienin konferenssin kokemukset olivat esimerkkinä siitä, itäblokin edustajat ja ”epäviralliset” vapaan maailman osallistujat voisivat joutua kahnauksiin. Näistä konflikteista on uutisoitu laajasti Itävallassa ja monissa muissa maissa. Neljänneksi kommunistien ”rettelöitsijäryhmät” noudattavat todennäköisesti samaa taktiikkaa kuin Wienissä estääkseen ne vapaan maailman mielipiteet, jotka eivät olleet hyväksyttäviä kommunisteille. Tästä seuraisi tietysti epämiellyttävä tilanne.
Amerikkalaiset halusivat nyt tuoda esille taustainformaatiota Wienin festivaalissa perustellen asiaa siten, että ”me tiedämme että hallitus haluaa pitää Suomen erillään vapaan maailman ja Neuvostoliiton konflikteista”.9)
Melbourne tapasikin Karjalaisen vielä samana päivänä. Melbourne käytti hyväkseen ohjeistoa ja aineistoa, mutta kehitteli myös paikalliseen tuntemukseensa perustuvaa aineistoa. Karjalainen viittasi vastauksessaan pääministerin aiempaan lausuntoon siitä, että tapahtuma oli pohjimmiltaan yksityisluontoinen, mutta myönsi, että festivaalit olivat asettaneet hallituksen vaikeaan asemaan. Hallitus ei kuitenkaan ollut vielä keskustellut asiasta, mutta tulisi epäilemättä pian keskustelemaan.
Karjalainen oli kaiken kaikkiaan ollut vastaanottavainen Melbournen argumenteilla ja lupasi viedä sanan pääministerille ja muillekin asiasta kiinnostuneille – se viittasi tietenkin Kekkoseen. Karjalainen oli hyvin tyytyväinen siitä, ettei Yhdysvallat tehnyt asiasta virallista noottia, koska sen jälkeen Suomen olisi vaikeampi ottaa nykyistä vahvempaa kantaa festivaalia vastaan.10)
Amerikkalaiset käyttivät hyväkseen myös kansainvälistä tiedotusta. Nuorisoryhmien vastustus, Suomen lehdistön kielteiset artikkelit ja Suomen johtajien lausunnot välitettiin ulkomaisten lehtien kautta julkisuuteen myös Yhdysvalloissa. Materiaali toimitettiin myös yhdysvaltalaisiin nuoriso- ja opiskelijajärjestöihin.11) Sen tarkoituksena oli ennen muuta vähentää amerikkalaisnuorten etukäteiskiinnostusta festivaaliin.
Kun sitten ilmoitus festivaaleista oli tullut eikä Suomen hallitus halunnut estää järjestämistä, amerikkalaiset ryhtyivät pohtimaan vastatoimia. Melbourne ehdotti virallista noottia ”jossa tiukasti voisimme ilmaista näkemyksemme siitä, ettei ole suositeltavaa tehdä Suomesta kenttää maailmankommunistiselle propagandalle kylmässä sodassa”.12)
State Department vahvisti kyllä Melbournen perustelun, mutta katsoi parhaimmaksi jättää tekemättä virallista noottia. Toisaalta State Department varasi itselleen mahdollisuuden harkita sitä myöhemmin mikäli suurlähetystö uskoo, ettei Suomen hallitus ole täysin tietoinen Yhdysvaltain vastustavasta kannasta sille, että kommunistit käyttävät hyväkseen neutraalia valtiota omaan propagandaansa. Tässä vaiheessa suurlähetystö voisi tuoda esille toiveen siitä, ettei hallitus sponsoroisi, tukisi tai antaisi julkisia fasiliteetteja festivaalin käyttöön.13)
Lähetystölle oli käynyt selväksi, että Wienin festivaalien kokemuksia oli hyödynnettävä. Harvey F. Nelson Jr. ottikin yhteyttä Wienin suurlähetystöön ja pyysi lähetystösihteeri R. O. Altroggenia toimittamaan aineistoa festivaaleilta. Hän oli jo saanut käsiinsä raportin tapahtumista, jonka takana oli ”nk. Independent Service for Information on Vienna Youth Festival.”
Satiirinen “niin kutsuttu” –ilmaisu kertoo järjestön taustan olleen toiselle lähetystösihteerille selvä, kyse oli Yhdysvaltain hallituksen alaisesta toiminnasta. Laajan paperimateriaalin sijaan Nelson halusi saada tiiviin esityksen ”metodeista, tarkoituksesta ja menestyksestä” Wienin festivaalien yhteydessä. Myös itävaltalaisten julkaisemalla vastapropagandajulkaisulla ”Stimme der Jugend” olisi käyttöä Helsingissä.14)
Festivaalien vastustamista pohdittiin myös yhdessä Iso-Britannian edustajien kanssa. Toiminnan päätavoitteeksi asetettiin vähentää festivaalin propagandavaikutusta, erityisesti puolueettomissa maissa (”incommitted countries”). Samalla tavoitteena oli minimoida festivaalien propagandan menestystä yleisesti ja saada aikaan vaikutelma, ettei festivaaleja kannata järjestää ”rautaesiripun” ulkopuolella. Suomen hallituksen päätöksen muuttamista ei enää pidetty mahdollisena.15)
Toimintakeinoja löydettiin useita. Opastustoimia tuli jatkaa ennen festivaaleja, festivaalien aikana ja sen jälkeen sekä virallisesti että epävirallisesti, tarpeen vaatiessa myös joukkoviestimiä käyttäen. Toimintakeinoissa tuli ottaa huomioon Suomen puolueeton asema, eikä siksi ollut syytä organisoida ”Lännen ristiretkeä”, jolla ideologinen taistelu vietäisiin Helsinkiin.
Wienin kokemukset olivat opettaneet, että järjestäjät kykenivät yleisesti patoamaan sellaiset yritykset, vaikka silloin oltiinkin Itävallan maaperällä. Sen sijaan oli keskityttävä paljastamaan ja boikotoimaan kommunistien huijausyritykset. Suomalaisten erityisluonne piti ottaa huomioon. Siksi oli tehtävä ero ”poliittisen neutraliteetin” ja ”Suomen kansan ideologiset näkymät, jotka yleisesti taipuivat olemaan antikommunistisia”. Hallituksen suhteen ei kannata ehdottaa suomalaisten pysyvän erossa Itä-Länsi taistelusta, ”koska he joka tapauksessa sympatisoivat Itää”.
Median suhteen tavoitteena tulisi olla paljastaa kommunistien kontrolli festivaaliin nähden ja tukea ei-kommunistien boikottihanketta. Tämä toiminta oli jo alkanut Iso-Britanniassa ja amerikkalaiset tiesivät, että se tulee jatkumaan, minkä Parlamentissa käyty sananvaihto heille osoitti.
Parlamentissa Edward Heath oli jo puuttunut kyselytunnilla festivaaleihin toteamalla suomalaisten nuorsiojärjestöjen vastustuksen, ja valittamalla sitä, että kommunistit olivat estäneet sinänsä kannatettavan ”todellisen ystävyyden” ja ”ymmärtämyksen” lisäämisen eri maiden nuorten välille.
Näistä syistä Heath ilmoitti toivovansa, ettei yksikään järjestö Iso-Britanniasta olisi missään yhteydessä festivaalien kanssa. Heath korosti, että jopa tarkkailijan lähettäminen oli osoitus siitä, että kommunistiset järjestäjät olisivat jollakin tapaa kunnioitettavia. Hän jakoi sanoja myös niille, jotka tästäkin huolimatta halusivat matkustaa festivaaleille. Heidän piti ainakin antaa omasta maastaan sellaista informaatiota, joka olisi omiaan kumoamaan vääriä käsityksiä. Jos sitten jotkut kuitenkin menevät Helsinkiin ”käytännölliseen työhön” ja kieltäytyvät osallistumasta propaganda-aktiviteetteihin, heidän on tehtävä selväksi, että he ovat siellä yksilöinä, ei minkään organisaation jäseninä. Heathin viimeinen kommentti on ehkä luettava ohjeeksi niille, jotka aikoivat Helsinkiin osallistuakseen festivaalien vastaiseen propagandatyöhön.16)
Propagandan suunnittelua valmisteltiin salaiseksi luokitellussa Psykologisten operaatioiden paneelissa Frankfurtissa 8.-9.6. 1961 (Psychological Operations Panel). Siihen osallistui lähetystöstä Harvey F. Nelson, Jr., joka työskenteli Yhdysvaltain Suomen suurlähetystössä. Nelson kirjoitti tapahtumasta laajan muistion, jossa hän kertoi päähuomion Suomen osalta kohdistuneen juuri nuorisofestivaaleihin. Hän itse taustoitti laajalle osallistujajoukolle, jotka koostuivat amerikkalaisista propaganda-asiantuntijoista Saksassa, Ranskassa ja Sveitsissä, Suomen sisäpoliittista kenttää, Suomen ulkopolitiikan käytäntöä ja motivaatiotaustaa, Kekkosen roolia ja yhä ”myöntyvämpää” asennetta Neuvostoliittoa kohtaan. Nelson raportoi festivaalien järjestelyistä ja suomalaisten ryhmien toiminnasta festivaalien lamaannuttamiseksi. Hän ei saanut aikaan erityistä kiinnostusta, mutta kiinnostuksen oletettiin kasvavan paneelin jäsenten keskuudessa myöhemmin. Nelson uskoi kuitenkin saaneensa ”läpi idean siitä, että meidän on oltava varovaisia kaikissa toimissa festivaalia vastaan”.17)
Samaa varovaisuutta Nelson korosti jälkiarvioinnissaan: ”USIS-aktiviteetit sekä ennen festivaalia että nuorisofestivaalin aikana toteutettiin varovasti, niin ettei hallituksille tai epäystävällisille paikallisille elementeille annettaisi perusteita väittää, että Yhdysvallat oli festivaalin vastaisen agitaation takana tai että se olisi ottanut yhteyttä paikallisiin festivaalidelegaatioiden jäseniin. Ne vaatimattomat toiminnot, joita USIS harjoitti, toteutettiin samaten täysin tietoisena Suomen herkistä poliittisista suhteista Neuvostoliiton kanssa, ja niissä otettiin huomioon myös sen, että Suomen hallituksen julkilausuttu aikomus oli pysyttäytyä puolueettomana festivaalin suhteen.18)
Nelsonin raportti psykologisen sodankäynnin ammattilaisten kokouksesta osoittaa kokonaisuudessaan, ettei nuorisofestivaali todellakaan noussut keskeiseen asemaan amerikkalaisen propagandan ohjelmassa vielä kesäkuussa 1962. Huomio kiinnittyi Juri Gagarinin avaruuslentoon, Neuvostoliiton Kommunistisen Puolueen keskuskomitean tulevasta kokouksesta, Hrustsevin Pariisin vierailusta, Itävallan television uutisoinnista amerikkalaisten hyväksi, pakolaisuudesta länteen, sotilaallisesta osallistumisesta kylmään sotaan, Radio Libertyn operaatioista ja psykologisen sodankäynnin ongelmista – ongelmana oli saada ihmiset ”lukemaan, oppimaan ja käyttämään” tarjottua aineistoa. Venäläisten propagandataitoja arvostettiin: ”Moskova on aina valmis hyödyntämään tärkeitä tapahtumia, Länsi ei. Esimerkistä käyvät Kuuba, Laos ja Lumumban murha”. Yksi syy tähän oli tiedustelupalvelun hitaus: informaatio ja ideat eivät tule propagandisteille tarpeeksi nopeasti. Propagandisti tarvitsee aina tarkkaa tietoa nopeasti.19)
Kuukautta ennen festivaaleja suurlähettiläs Bernard Guffler oli yhteydessä ulkoministeriön poliittisen osaston päällikköön Max Jakobsoniin. Guffler oli huolestunut ”kaikkialla” vellovista huhuista, jonka mukaan itse N. S. Hrustsev olisi tulossa vierailulle Nuorisofestivaaleille. Jakobson sanoi kuulleensa huhun moneltakin taholta, ensimmäistä kertaa suureksi hämmästyksekseen eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan jäseniä tavatessaan. Lähdettä huhulle ei kukaan osaa sanoa.
Jakobson rauhoittelikin suurlähettilästä sanomalla huhun syntyneen todennäköisesti siitä pohdiskelusta, joka koski tilannetta jos Hrustsev yhtäkkiä päättäisi tulla. Asia saattoi olla myös neuvostoliittolaisten liikkeelle laskema huhu, jolla kohotettaisiin paitsi kiinnostusta festivaaleja kohtaan myös painostettaisiin tukemaan festivaaleja, tai sitten kyse oli pelkästään halusta huolestuttaa ja saada keskustelua aikaan Suomessa. Jakobson vielä lipsautti ikään kuin vahingossa, että hän ei ”toivo” Hrustsevin tulevan Suomeen. Neuvostoliittolaiset olivat tähän asti pitäneet yllä fiktiota siitä, että festivaali oli aito ja vapaa kansainvälinen tapahtuma, jota neuvostoliittolaiset eivät synnyttäneet tai kontrolloineet. Niinpä esimerkiksi Neuvostoliiton lähetystö oli ollut hyvin varovainen siinä, ettei Suomen hallitusta suoraan painostettaisi avustamaan festivaalia, vaikkakin se oli harjoittanut merkittävää painostusta epäsuorasti.20)
Jakobson totesi vielä, että Hrustsev toki voisi saapua Helsinkiin, mutta ei nuorisofestivaaleille, vaan Neuvostoliiton ja Suomen Nuorison Ystävyyspäiville, joka pidetään yhtä aikaa festivaalin kanssa. Hän kuitenkin arvioi neuvostoliittolaisten ymmärtävän, että vierailu loisi samalla käsityksen siitä, että festivaalikin on Neuvostoliiton yritys.21)
Guffler viittasi myös Kekkosen siirtymiseen Kultarantaan ja kysyi oliko tämän aikomus pysyä siellä koko festivaalin ajan. Jakobson vastasi tähän myöntävästi, kuten myös siihen, että Hrustsevin mahdollisesti tullessa, Kekkonen varmasti haluaisi tavata tämän, mutta se voisi tapahtua myös kutsumalla hänet Naantaliin. Jakobson korosti myös neuvostoliittolaisten valmistelun pituutta valtiovierailujen yhteydessä. Ystävyyspäivät ja festivaalit eivät riittäneet matkan aiheeksi, hänellä olisi todennäköisesti jotakin Suomea koskevaa ilmoitettavaa, ja sellaisia asioita Jakobson ei tiennyt olevan, mutta lupasi ilmoittaa, jos jotakin kuuluisi.22)
Guffler sai Jakobsonista hyvän käsityksen. Tämä oli ”rehellinen ja avoin huomautuksissaan” ja sen myötä uskottava sekä siinä, ettei hän tiennyt neuvostoliittolaisten toimintasuunnitelmista ja myös siinä, etteivät neuvostoviranomaiset painostaneet suomalaisia asiassa. Silti hän jäi arvelemaan, olisiko huhuista muodostuneen savuverhon takana kuitenkin tulta, vaikka Jakobsonin vakuuttelut olivatkin ”lohduttavia”.23)
Lähetystöä kiinnosti ymmärrettävästi myös festivaalin järjestäjien henkilöt. Vaikka festivaalien pääjärjestäjänä Suomessa toimi erityinen järjestelykomitea, jonka oletettiin olevan Suomen Kommunistisen Puolueen valvonnassa, festivaalitoimikunnan puheenjohtajana toimi ei-kommunisti Ele Alenius, jolle edes Yhdysvaltain suurlähetystö ei löytänyt taustayhteisöä.
Nuorisofestivaalien ”suomalaisten avainosallistujien lista” raportoi paitsi aseman kansainvälisessä järjestelykomiteassa myös heidän tunnetut taustayhteisönsä. Niinpä Ritva Arvelo, Gunnar Packalén ja Tapio Tapiovaara oli merkitty Suomi-Neuvostoliitto-Seuran jäseniksi, Oiva Björkbacka ”kommunistisesta Sirola-opistosta valmistuneeksi”, josta oli valmistunut myös Tauno Salama, joka oli sitä paitsi ”kommunisti”. Leo Huttunen ja Urho Niemenkari olivat ”Työväen Urheiluliiton edustajia”, Paavo Hyvönen ”Kommunistisen nuorisoliiton puheenjohtaja”, Heikki Hölttä ”kommunisti, lakimiehes, joka on työssä Neuvostoliiton tiedotuskeskuksessa” ja myös ”Kemin kommunistisen kaupunginjohtajan poika”. Felix Iversen oli ”aktiivinen osallistuja Rauhanpuolustajat-liikkeessä”, kuten myös Pauli Korhonen, jolle epiteetiksi pantiin myös ”kommunisti”. Uudenmaan alueellisessa järjestelyissä mukana ollut Kristillisen nuorison johtaja Raimo Malm oli merkitty ”kommunistiseksi revisionistiksi”, Tarmo Manni ”Neuvostoliitossa opiskelleeksi Varsovan nuorisofestivaalin osallistujaksi” ja Väinö Meltti ”Uudenmaan läänin kommunistiseksi maaherraksi”. Olavi Poikolainen oli merkitty ”SKP:n jäseneksi ja kansainvälisen osaston työntekijäksi”, Pentti Saarikoski ”runoilijaksi ja kääntäjäksi”, Martti Salonen ”kommunistirintama SKDL:n jäsen”, Elsa Sylvestersson ”kommunisti ja SNS:n jäsen”, Arvo Turtiainen ”kommunistinen revisionisti”, Anna-Liisa Tiekso ”eduskunnan kommunistiedustaja”, Jorma Uitto ”kommunisti, joskus neuvosto-omisteisessa firmassa töissä”, ja Mirjam Vire-Tuominen ”Rauhanpuolustajien puheenjohtaja Suomessa, aktiivinen osallistuja Maailman rauhankonferensseissa, SKP:n poliittisen toimikunnan jäsen”.
Aleniuksen lisäksi ilman taustayhteisöä jäivät amerikkalaisten raportissa Kalevi Haikara, Pentti Kauranen, Onni Kelo, Lahja Koski, Olavi Laine, Eini Leppänen, Kauko Mattila, Jorma Mäntykoski, Karl Nickul, Leila Nurminen, Unto Pottonen, Matti Pyhälä, Hemmi Pääkönen, Deryk Sivén, Jaakko Tuomainen, Harry Vainio, Kerttu Vainio, Armas Vinberg ja festivaalien tiedotussihteeri Heikki Välitalo.
Esimerkiksi Sivénin kohdalla tämän aiempi työpaikka SNS-seuran ensimmäisenä ruotsinkielisenä sihteerinä ja vakaumuksellisena aseistakieltäytyjänä ja radikaalina pasifistina, joka oli ollut kveekaristipendiaattina Yhdysvalloissa osoittaa, ettei taustoja kovin tarkasti tutkittu. Lista oli muutenkin täynnä "puutteita" ja virheitä 24)
Listan varsinaisesta tekijästä ei ole tietoa, mutta sitä tuskin on laadittu virkatyönä suurlähetystössä. Listan virheellisyydet kertovat, ettei sitä ole laadittu ammattitaidolla.
Viitteet:
1.Grant G. Hilliker to Department of State 23.3. 1959; RG 84, Box 8, 350.21, NA.
2. Ibid..
3. William B. Cobb, U.S. Paper. 8th World Youth Festival – Helsinki. 7.6.1961, “briefing paper”; RG 84, Box 10, 350.21, NA. Muistio toimitettiin Yhdysvaltain Helsingin suurlähetystöön väliaikaiselle asiainhoitajalle, joka oli Roy M. Melbourne.
4. Sessions Secretary of Statelle 21.10.1960; RG 84, Box 8. 510.21. ”Communist Movements”, NA.
5. Em. Cobbin raportti.
6. Urho Kekkosen päiväkirja 1, 17.2. 1961, (tästedes = UKPK 1) 1958-1962, toim. Juhani Suomi, Helsinki: Otava 2002, 404.
7. Em. Cobbin raportti.
8. Roy M. Melbourne State Departmentille 10.2.1961, RG 84, Box 8, 350.21, NA. Melbourne ilmoitti ottavansa yhteyttä kauppa- ja teollisuusministeri Ahti Karjalaiseen, joka oli Ralf Törngrenin poissa ollessa myös ulkoministerin sijainen. Karjalainen valittiin siksi, että hän on lähellä Kekkosta. Karjalaisen kanssa keskusteltuaan Melbourne aikoi päättää, ottaako asiasta yhteyttä myös pääministeri V. J. Sukselaiseen. Sähke toimitettiin myös lähetystön CIA:n miehelle, Frank Fribergille.
9. Ulkoministeri Dean Rusk Harvey Nelsonille (käytännössä Roy M. Melbourne JS), 11.2. 1961; RG 84, Box 8, 350.21, NA. Sähkeen lisäksi Helsinkiin toimitettiin lehdistömateriaalia Wienin tapahtumista ja annettiin suurlähetystölle ohje kehottaa Iso-Britannian suurlähetystöä esittämään samanlainen demarche.
10. Roy M. Melbourne State Departmentille 11.2. 1961; RG 84, Box 8, 350.21, NA.
11. Em. Cobbin raportti, 5.
12. Roy M. Melbourne State Departmentille 23.2. 1961; RG 84, Box 8, 350.21, NA.
13. State Department (Bowles) suurlähetystölle 28.2.1961; ibid..
14. Harvey F. Nelson Rudy O. Altroggenille 27.2. 1961; ibid..
15. World Youth Festival – Helsinki, United States – United Kingdom Information Working Group (Hansard), April 1961 (United Kingdom Paper); RG 84, Box 8, NA.
16. 8th World Youth Festival, Helsinki: Written Parliamentary question and answer (8.3. 1961); liite edellisessä viitteessä mainittuun paperiin.
17. Harvey F. Nelsonin muistio “June 8-9 Frankfurt Meeting of Psychological Operations Panel” 13.6. 1961; Rg 84, Box 10, 350 (“Political Affairs”), NA.
18. Em. Nelsonin raportti, 14-5.
19. Ibid. .
20. Benjamin Gufler to State Department, 28.6. 1962 (Secret); RG 84, Box 11, 350.21, NA, 1-2.
21. Ibid., 2.
22. Ibid., 3-4.
23. Ibid., 4.
24. Liite 2 em. Harveyn raportissa, ”Key Finnish Participants in Youth Festival”.
Maailman nuorison ja ylioppilaiden VIII festivaali ei tullut yllätyksenä Yhdysvalloille. Jo vuoden 1959 Wienin festivaalien yhteydessä suomalaisten opiskelijajärjestöjen mielialoja oli tutkailtu tarkkaan. Kokoomuksen Nuorten Liiton puheenjohtaja ja tuolloin vasta valittu kansanedustaja Juha Rihtniemi oli informoinut suurlähetystöä suomalaisten suhtautumisesta Wienin tulevaan nuorisofestivaaliin 1959.
Rihtniemi kertoi kommunistien saaneen Valtion nuorisoneuvostossa kaksi paikkaa 16:sta lähinnä Neuvostoliiton lähetystön painostuksesta. Suomalaisten osallistuminen Wienin festivaaliin oli Rihtniemen mukaan yksityisellä pohjalla, joka oli parannus siihen nähden, että sitä edeltäneisiin Moskovan festivaaleihin osa delegaatioista oli virallisella pohjalta mukana. Wienin kokoukseen osallistuisi kuitenkin epäilemättä noin 500 edustajaa, sillä järjestäjät olivat kokeneita, samoja jotka olivat organisoineet Moskovan festivaalimatkankin.1)
Rihtniemen, jota oli luonnehdittu suurlähetystölle ”ainoana konservatiivina Hetemäen ohella joka tietää mitä tekee”. Tilanne oli saanut suurlähetystön pohtimaan keinoja, joilla se ja USIS voisivat leventää virallisia kontaktejaan suomalaisiin nuorisojärjestöihin sekä poliittisesti että epäpoliittisesti. Yksi keino oli jo käytössä. Amerikkalaiset olivat myöntäneet nuorille poliittisille aktivisteille ns. ”johtaja-apurahoja” – johtajuus viittasi tulevaan asemaan yhteiskunnassa.
Vuonna 1959 Hetemäen ohella tästä olivat päässeet osalliseksi Pekka Silvola, joka oli maalaisliiton nuorisojärjestön puheenjohtaja, Kalervo Siikala, maalaisliittolaisen pääministerin sihteeri ja aiempi opiskelijajohtaja ja Pauli Burman, sosiaalidemokraattisen nuorison edustajana.2)
Amerikkalaiset olivat saaneet vihjeitä sekä Maailman Demokraattisen Nuorison Liitosta (WFDY) että Kansainvälisestä Opiskelijaliitosta (IUS), että seuraavat festivaalit järjestettäisiin Suomessa. IUS:n puheenjohtaja Jiri Pelikan oli kutsunut suomalaisia opiskelijajohtajia neuvonpitoon asiasta jo syyskuussa 1960. Lokakuun alussa Suomen ylioppilaskuntien liitto (SYL) vastasi kirjeitse sekä IUS:lle että WFDY:lle, ettei se tekisi yhteistyötä tai osallistuisi festivaaleille, mikäli ne järjestettäisiin Suomessa.3)
Opiskelijajohtajien kansainvälisessä kokouksessa Tukholmassa lokakuun 4. päivänä 1960 aloitettiin valmistelut Kansainvälisen valmistelukomitean (IPC) ensimmäisessä kokouksessa. IPC:n tehtävänä oli sopia VIII nuorisofestivaalin järjestelyistä. Suomen valtion nuorisokomitea (SNE) ja SYL eivät saaneet kutsua kokoukseen. Pian sen jälkeen valmistelukomitean valitsema ryhmä saapui Helsinkiin tutkiakseen paikkoja. Delegaatio pyysi audienssia presidentti Kekkosen luokse varmistaakseen tämän hyväksymisen ja tuen. Heidät ohjattiin pääministeri V. J. Sukselaisen luokse, joka vastasi lokakuun 14. päivänä, että Suomen hallitus katsoo konferenssien järjestämisen yksityisluontoisiksi ja niitä asioita käsittelevät yksityiset organisaatiot.
Amerikkalaiset saivat tietää Kekkosen kieltäytyneen tapaamasta WFY:n delegaatiota. Sukselaisen vastausta amerikkalaiset tulkitsivat niin, että vaikka Suomi ei kieltänyt pitämästä festivaalia Suomessa, se kielsi kaiken hallituksen avun tapahtumilta, ja kehotti ottamaan yhteyttä suomalaisiin nuorisojärjestöihin ja yrityksiin, jotka olivat välttämättömiä onnistuneelle tapahtumalle. Suomalaisten nuoriso- ja opiskelijajärjestöjen kielteinen kanta oli tiedossa, kuten sekin, ettei kanta todennäköisesti muuttuisi.4)
Delegaatio tapasi myös SYL:n ja SNE:n edustajat, ja saivat kuulla SYL:n vastustavan festivaalien järjestämistä ja SNE:n suhtautuvan siihen epäilevästi. Tässä vaiheessa festivaalin järjestämisestä Helsingissä ei ollut vielä keskusteltu, mutta asia aiottiin ottaa esille helmikuussa Helsingissä järjestettävässä kokouksessa. Lähiviikkoina viitteet siitä, että festivaali tuodaan Helsinkiin lisääntyivät selvästi.
SYL ja SNE tekivät seuraavina kuukausina monin tavoin selväksi, että ne eivät pitäneet aikeesta järjestää festivaaleja Suomessa. SYL lähetti joulukuun alussa kaikille ulkomaisille kansallisille opiskelijajärjestölle kirjeen, jossa se perusteli, miksi festivaalien järjestämistä piti vastustaa. SNE oli ilmoittanut virallisesti jo marraskuussa ettei se osallistu. Molemmat järjestöt toistivat kantansa vielä juuri ennen kansainvälisen valmistelukomitean kokousta helmikuussa 1961. Lehdistölle järjestöt lähettivät asiasta yhteisen julkilausuman ja asiasta tiedotettiin uutiskirjeellä myös ulkomaille. Sanomalehdistön yleislinjana – lukuun ottamatta kommunistilehtiä – oli vahva vastustus festivaalien järjestämiselle, missä yhteydessä sekä SYL että SNL saivat runsaasti palstatilaa.
Festivaalin kansainvälinen järjestelytoimikunta tulkitsi Suomen hallituksen kannan kuitenkin myönteiseksi ja pääministeri Sukselainen antoikin asiasta toisen lausunnon 17. helmikuuta. tässä yhteydessä hän kehotti järjestäjiä vakavasti harkitsemaan, onko sopivaa järjestää tätä festivaalia Suomessa, koska suomalaisia osallistujia tulisi olemaan hyvin vähän ja myös siksi, että vuosi 1962 tulisi olemaan yleinen vaalivuosi. Myös Helsingin kaupunginjohtaja ilmoitti, ettei kaupunki millään tavalla osallistuisi järjestelyihin.5)
Urho Kekkonen kirjasi päiväkirjaansa tiedon Sukselaisen ”vastustuspuheesta” ilman kommenttia. Sen sijaan hän kiinnitti huomiota kasvaneeseen kansainväliseen toimintaan, jota organisoitiin lähetystöissä. ”Englannin lähetystön kaikki miehet pantu toimimaan asiassa”, Kekkonen kirjoitti. ”O’Neill käynyt UM:ssa ja USA:n mies puhunut Kutturalle (eli Kustaa Vilkunalle, JS). Matille (Urho Kekkosen poika JS) oli eräs engl. mies puhunut ja Matti oli sanonut, että eikö se ole sekaantumista meidän sisäisiin asioihin.” Kekkonen kiinnitti huomiota myös Komsomolskaja Pravdan kirjoitukseen, jossa väitettiin NATO-valtojen estävän festivaalien järjestämistä ja painostavansa siinä mielessä Suomea.6)
Vaikka Suomen hallituksen kanta oli pidättyväinen, IPC päätti kuitenkin 20-22.2. 1961 kokouksessaan, että sen aikomuksena on järjestää festivaalit Helsingissä. Tavoitteeksi asetettiin yli 50 maan osallistuminen. Lehdistö pidettiin tapahtumasta ulkona, lukuun ottamatta avaus- ja päätösseremonioita.
Tapahtumassa oli läsnä Paavo Aitio SKDL:n eduskuntaryhmästä. Juuri hän esitti muodollisen kutsun pitää tapahtuma Helsingissä. Amerikkalaisarvion mukaan se, että Aitio esiteltiin tilaisuudessa ”johtavana edustajana eduskunnassa” sai kokouksen osallistujat luulemaan, että hän edusti eduskunnan enemmistön mielipidettä. Tapahtumapaikan valinta tapahtui ilman mitään etukäteiskeskustelua tai äänestystä. Kansainvälinen valmistelukomitea ilmoitti virallisesti 23.2. 1961, että VIII nuorisofestivaali järjestetään Suomessa.
State Department valmisti asiasta muistion, joka esiteltiin ensin suurlähettiläs Bernard Guflerille ja toimitettiin pian myös Helsinkiin. Muistion keskeisenä tehtävänä oli valmistaa amerikkalaista osapuolta neuvotteluihin vaadittavista vastatoimista brittien kanssa. Vastatoimien lähtökohta oli hyvä, sillä suurimmat suomalaiset opiskelijajärjestöt olivat tehneet selväksi, etteivät ne tule tukemaan festivaalien järjestelyjä. Suomen hallituksen viileästä suhtautumisesta asiaan oltiin myös hyvin perillä.
Amerikkalaisten konkreettisten vastatoimien perusta oli Wienin festivaalien kokemuksissa. Amerikkalaiset esittivät kolme perustelua sille, ettei festivaalia pitäisi järjestää Helsingissä. Ensinnäkin Suomen läheisyys Neuvostoliittoon tarjosi ”yksinkertaistetun logistiikan blokkitarkoituksiin”. Toiseksi oli todennäköistä että blokki saisi suuremman kontrollin festivaalitapahtumista kuin mikä oli onnistunut Wienissä. Kolmanneksi oli todennäköistä, että Suomen lehdistö oli haluton yhteistyöhön Lännen kanssa, jotta festivaalien ”todellinen kommunistinen luonto” voitaisiin paljastaa.
Amerikkalaisten tavoitteena oli ohjata festivaalit pidettäväksi blokin sisällä. Se auttaisi tiedustelua, sillä kommunistien sponsorit voitaisiin helpommin tunnistaa siellä. Se auttaisi myös festivaalin leimaamista kommunistiseksi.7)
Sen jälkeen kun oli käynyt selväksi, että WFDY ja IUS johtajiensa kautta halusi tuoda festivaalin Helsinkiin, Yhdysvaltojen lähetystö otti yhteyttä ulkoministeriöön epävirallisesti. Amerikkalaisdiplomaatit toivat tällöin esille selväksi Yhdysvaltojen vastustuksen kommunistien sponsoroimalle aktiviteeteille Suomessa. Pohjimmiltaan kyse oli siitä, että suomalaisille kerrottiin Yhdysvaltojen kanta, jonka mukaan festivaalien järjestäminen ei olisi sopusoinnussa Suomen hallituksen julkilausutulle toiveelle pysyä erossa Itä-Länsi -konflikteista.
Amerikkalaiset kertoivat, että Yhdysvallat ei voisi tehdä muuta kuin olla huolissaan siitä tavasta, jolla tämä kommunistinen veto käyttää hyväkseen puolueetonta maata propagandaansa, joka kohdistui niihin maihin, joihin Suomi halusi yllä pitää ystävällisiä suhteita. Yhteydenotot johtivat siihen, että 11.2.1961 lähetystösihteeri Roy M. Melbourne keskusteli asiasta perusteellisesti ulkoministeri Ahti Karjalaisen kanssa.8)
Melbourne sai keskusteluunsa perusteelliset ohjeet. Niissä tuotiin esille neljä eri näkökohtaa. Lähtökohtana oli Suomen Ylioppilaskuntien Liiton vahva vastustus festivaaleille. Toinen esille tuotava asia oli Maailman Nuorison Liiton (WYF) aseman vahvistaminen osana kommunistien strategiaa. Siksi Yhdysvallat ei koskaan tunnustaisi festivaaleja.
Yhdysvallat katsoi etteivät ”vapaan maailman” nuorisojärjestöt ja niiden kansalliset jäsenjärjestöt osallistu tapahtumiin, muuten kuin ehkä tarkkailijoina. Kolmanneksi Yhdysvallat halusi vedota seikkaan, jota SYL oli myös esittänyt: festivaali voisi aiheuttaa ”vakavia konflikteja”. Wienin konferenssin kokemukset olivat esimerkkinä siitä, itäblokin edustajat ja ”epäviralliset” vapaan maailman osallistujat voisivat joutua kahnauksiin. Näistä konflikteista on uutisoitu laajasti Itävallassa ja monissa muissa maissa. Neljänneksi kommunistien ”rettelöitsijäryhmät” noudattavat todennäköisesti samaa taktiikkaa kuin Wienissä estääkseen ne vapaan maailman mielipiteet, jotka eivät olleet hyväksyttäviä kommunisteille. Tästä seuraisi tietysti epämiellyttävä tilanne.
Amerikkalaiset halusivat nyt tuoda esille taustainformaatiota Wienin festivaalissa perustellen asiaa siten, että ”me tiedämme että hallitus haluaa pitää Suomen erillään vapaan maailman ja Neuvostoliiton konflikteista”.9)
Melbourne tapasikin Karjalaisen vielä samana päivänä. Melbourne käytti hyväkseen ohjeistoa ja aineistoa, mutta kehitteli myös paikalliseen tuntemukseensa perustuvaa aineistoa. Karjalainen viittasi vastauksessaan pääministerin aiempaan lausuntoon siitä, että tapahtuma oli pohjimmiltaan yksityisluontoinen, mutta myönsi, että festivaalit olivat asettaneet hallituksen vaikeaan asemaan. Hallitus ei kuitenkaan ollut vielä keskustellut asiasta, mutta tulisi epäilemättä pian keskustelemaan.
Karjalainen oli kaiken kaikkiaan ollut vastaanottavainen Melbournen argumenteilla ja lupasi viedä sanan pääministerille ja muillekin asiasta kiinnostuneille – se viittasi tietenkin Kekkoseen. Karjalainen oli hyvin tyytyväinen siitä, ettei Yhdysvallat tehnyt asiasta virallista noottia, koska sen jälkeen Suomen olisi vaikeampi ottaa nykyistä vahvempaa kantaa festivaalia vastaan.10)
Amerikkalaiset käyttivät hyväkseen myös kansainvälistä tiedotusta. Nuorisoryhmien vastustus, Suomen lehdistön kielteiset artikkelit ja Suomen johtajien lausunnot välitettiin ulkomaisten lehtien kautta julkisuuteen myös Yhdysvalloissa. Materiaali toimitettiin myös yhdysvaltalaisiin nuoriso- ja opiskelijajärjestöihin.11) Sen tarkoituksena oli ennen muuta vähentää amerikkalaisnuorten etukäteiskiinnostusta festivaaliin.
Kun sitten ilmoitus festivaaleista oli tullut eikä Suomen hallitus halunnut estää järjestämistä, amerikkalaiset ryhtyivät pohtimaan vastatoimia. Melbourne ehdotti virallista noottia ”jossa tiukasti voisimme ilmaista näkemyksemme siitä, ettei ole suositeltavaa tehdä Suomesta kenttää maailmankommunistiselle propagandalle kylmässä sodassa”.12)
State Department vahvisti kyllä Melbournen perustelun, mutta katsoi parhaimmaksi jättää tekemättä virallista noottia. Toisaalta State Department varasi itselleen mahdollisuuden harkita sitä myöhemmin mikäli suurlähetystö uskoo, ettei Suomen hallitus ole täysin tietoinen Yhdysvaltain vastustavasta kannasta sille, että kommunistit käyttävät hyväkseen neutraalia valtiota omaan propagandaansa. Tässä vaiheessa suurlähetystö voisi tuoda esille toiveen siitä, ettei hallitus sponsoroisi, tukisi tai antaisi julkisia fasiliteetteja festivaalin käyttöön.13)
Lähetystölle oli käynyt selväksi, että Wienin festivaalien kokemuksia oli hyödynnettävä. Harvey F. Nelson Jr. ottikin yhteyttä Wienin suurlähetystöön ja pyysi lähetystösihteeri R. O. Altroggenia toimittamaan aineistoa festivaaleilta. Hän oli jo saanut käsiinsä raportin tapahtumista, jonka takana oli ”nk. Independent Service for Information on Vienna Youth Festival.”
Satiirinen “niin kutsuttu” –ilmaisu kertoo järjestön taustan olleen toiselle lähetystösihteerille selvä, kyse oli Yhdysvaltain hallituksen alaisesta toiminnasta. Laajan paperimateriaalin sijaan Nelson halusi saada tiiviin esityksen ”metodeista, tarkoituksesta ja menestyksestä” Wienin festivaalien yhteydessä. Myös itävaltalaisten julkaisemalla vastapropagandajulkaisulla ”Stimme der Jugend” olisi käyttöä Helsingissä.14)
Festivaalien vastustamista pohdittiin myös yhdessä Iso-Britannian edustajien kanssa. Toiminnan päätavoitteeksi asetettiin vähentää festivaalin propagandavaikutusta, erityisesti puolueettomissa maissa (”incommitted countries”). Samalla tavoitteena oli minimoida festivaalien propagandan menestystä yleisesti ja saada aikaan vaikutelma, ettei festivaaleja kannata järjestää ”rautaesiripun” ulkopuolella. Suomen hallituksen päätöksen muuttamista ei enää pidetty mahdollisena.15)
Toimintakeinoja löydettiin useita. Opastustoimia tuli jatkaa ennen festivaaleja, festivaalien aikana ja sen jälkeen sekä virallisesti että epävirallisesti, tarpeen vaatiessa myös joukkoviestimiä käyttäen. Toimintakeinoissa tuli ottaa huomioon Suomen puolueeton asema, eikä siksi ollut syytä organisoida ”Lännen ristiretkeä”, jolla ideologinen taistelu vietäisiin Helsinkiin.
Wienin kokemukset olivat opettaneet, että järjestäjät kykenivät yleisesti patoamaan sellaiset yritykset, vaikka silloin oltiinkin Itävallan maaperällä. Sen sijaan oli keskityttävä paljastamaan ja boikotoimaan kommunistien huijausyritykset. Suomalaisten erityisluonne piti ottaa huomioon. Siksi oli tehtävä ero ”poliittisen neutraliteetin” ja ”Suomen kansan ideologiset näkymät, jotka yleisesti taipuivat olemaan antikommunistisia”. Hallituksen suhteen ei kannata ehdottaa suomalaisten pysyvän erossa Itä-Länsi taistelusta, ”koska he joka tapauksessa sympatisoivat Itää”.
Median suhteen tavoitteena tulisi olla paljastaa kommunistien kontrolli festivaaliin nähden ja tukea ei-kommunistien boikottihanketta. Tämä toiminta oli jo alkanut Iso-Britanniassa ja amerikkalaiset tiesivät, että se tulee jatkumaan, minkä Parlamentissa käyty sananvaihto heille osoitti.
Parlamentissa Edward Heath oli jo puuttunut kyselytunnilla festivaaleihin toteamalla suomalaisten nuorsiojärjestöjen vastustuksen, ja valittamalla sitä, että kommunistit olivat estäneet sinänsä kannatettavan ”todellisen ystävyyden” ja ”ymmärtämyksen” lisäämisen eri maiden nuorten välille.
Näistä syistä Heath ilmoitti toivovansa, ettei yksikään järjestö Iso-Britanniasta olisi missään yhteydessä festivaalien kanssa. Heath korosti, että jopa tarkkailijan lähettäminen oli osoitus siitä, että kommunistiset järjestäjät olisivat jollakin tapaa kunnioitettavia. Hän jakoi sanoja myös niille, jotka tästäkin huolimatta halusivat matkustaa festivaaleille. Heidän piti ainakin antaa omasta maastaan sellaista informaatiota, joka olisi omiaan kumoamaan vääriä käsityksiä. Jos sitten jotkut kuitenkin menevät Helsinkiin ”käytännölliseen työhön” ja kieltäytyvät osallistumasta propaganda-aktiviteetteihin, heidän on tehtävä selväksi, että he ovat siellä yksilöinä, ei minkään organisaation jäseninä. Heathin viimeinen kommentti on ehkä luettava ohjeeksi niille, jotka aikoivat Helsinkiin osallistuakseen festivaalien vastaiseen propagandatyöhön.16)
Propagandan suunnittelua valmisteltiin salaiseksi luokitellussa Psykologisten operaatioiden paneelissa Frankfurtissa 8.-9.6. 1961 (Psychological Operations Panel). Siihen osallistui lähetystöstä Harvey F. Nelson, Jr., joka työskenteli Yhdysvaltain Suomen suurlähetystössä. Nelson kirjoitti tapahtumasta laajan muistion, jossa hän kertoi päähuomion Suomen osalta kohdistuneen juuri nuorisofestivaaleihin. Hän itse taustoitti laajalle osallistujajoukolle, jotka koostuivat amerikkalaisista propaganda-asiantuntijoista Saksassa, Ranskassa ja Sveitsissä, Suomen sisäpoliittista kenttää, Suomen ulkopolitiikan käytäntöä ja motivaatiotaustaa, Kekkosen roolia ja yhä ”myöntyvämpää” asennetta Neuvostoliittoa kohtaan. Nelson raportoi festivaalien järjestelyistä ja suomalaisten ryhmien toiminnasta festivaalien lamaannuttamiseksi. Hän ei saanut aikaan erityistä kiinnostusta, mutta kiinnostuksen oletettiin kasvavan paneelin jäsenten keskuudessa myöhemmin. Nelson uskoi kuitenkin saaneensa ”läpi idean siitä, että meidän on oltava varovaisia kaikissa toimissa festivaalia vastaan”.17)
Samaa varovaisuutta Nelson korosti jälkiarvioinnissaan: ”USIS-aktiviteetit sekä ennen festivaalia että nuorisofestivaalin aikana toteutettiin varovasti, niin ettei hallituksille tai epäystävällisille paikallisille elementeille annettaisi perusteita väittää, että Yhdysvallat oli festivaalin vastaisen agitaation takana tai että se olisi ottanut yhteyttä paikallisiin festivaalidelegaatioiden jäseniin. Ne vaatimattomat toiminnot, joita USIS harjoitti, toteutettiin samaten täysin tietoisena Suomen herkistä poliittisista suhteista Neuvostoliiton kanssa, ja niissä otettiin huomioon myös sen, että Suomen hallituksen julkilausuttu aikomus oli pysyttäytyä puolueettomana festivaalin suhteen.18)
Nelsonin raportti psykologisen sodankäynnin ammattilaisten kokouksesta osoittaa kokonaisuudessaan, ettei nuorisofestivaali todellakaan noussut keskeiseen asemaan amerikkalaisen propagandan ohjelmassa vielä kesäkuussa 1962. Huomio kiinnittyi Juri Gagarinin avaruuslentoon, Neuvostoliiton Kommunistisen Puolueen keskuskomitean tulevasta kokouksesta, Hrustsevin Pariisin vierailusta, Itävallan television uutisoinnista amerikkalaisten hyväksi, pakolaisuudesta länteen, sotilaallisesta osallistumisesta kylmään sotaan, Radio Libertyn operaatioista ja psykologisen sodankäynnin ongelmista – ongelmana oli saada ihmiset ”lukemaan, oppimaan ja käyttämään” tarjottua aineistoa. Venäläisten propagandataitoja arvostettiin: ”Moskova on aina valmis hyödyntämään tärkeitä tapahtumia, Länsi ei. Esimerkistä käyvät Kuuba, Laos ja Lumumban murha”. Yksi syy tähän oli tiedustelupalvelun hitaus: informaatio ja ideat eivät tule propagandisteille tarpeeksi nopeasti. Propagandisti tarvitsee aina tarkkaa tietoa nopeasti.19)
Kuukautta ennen festivaaleja suurlähettiläs Bernard Guffler oli yhteydessä ulkoministeriön poliittisen osaston päällikköön Max Jakobsoniin. Guffler oli huolestunut ”kaikkialla” vellovista huhuista, jonka mukaan itse N. S. Hrustsev olisi tulossa vierailulle Nuorisofestivaaleille. Jakobson sanoi kuulleensa huhun moneltakin taholta, ensimmäistä kertaa suureksi hämmästyksekseen eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan jäseniä tavatessaan. Lähdettä huhulle ei kukaan osaa sanoa.
Jakobson rauhoittelikin suurlähettilästä sanomalla huhun syntyneen todennäköisesti siitä pohdiskelusta, joka koski tilannetta jos Hrustsev yhtäkkiä päättäisi tulla. Asia saattoi olla myös neuvostoliittolaisten liikkeelle laskema huhu, jolla kohotettaisiin paitsi kiinnostusta festivaaleja kohtaan myös painostettaisiin tukemaan festivaaleja, tai sitten kyse oli pelkästään halusta huolestuttaa ja saada keskustelua aikaan Suomessa. Jakobson vielä lipsautti ikään kuin vahingossa, että hän ei ”toivo” Hrustsevin tulevan Suomeen. Neuvostoliittolaiset olivat tähän asti pitäneet yllä fiktiota siitä, että festivaali oli aito ja vapaa kansainvälinen tapahtuma, jota neuvostoliittolaiset eivät synnyttäneet tai kontrolloineet. Niinpä esimerkiksi Neuvostoliiton lähetystö oli ollut hyvin varovainen siinä, ettei Suomen hallitusta suoraan painostettaisi avustamaan festivaalia, vaikkakin se oli harjoittanut merkittävää painostusta epäsuorasti.20)
Jakobson totesi vielä, että Hrustsev toki voisi saapua Helsinkiin, mutta ei nuorisofestivaaleille, vaan Neuvostoliiton ja Suomen Nuorison Ystävyyspäiville, joka pidetään yhtä aikaa festivaalin kanssa. Hän kuitenkin arvioi neuvostoliittolaisten ymmärtävän, että vierailu loisi samalla käsityksen siitä, että festivaalikin on Neuvostoliiton yritys.21)
Guffler viittasi myös Kekkosen siirtymiseen Kultarantaan ja kysyi oliko tämän aikomus pysyä siellä koko festivaalin ajan. Jakobson vastasi tähän myöntävästi, kuten myös siihen, että Hrustsevin mahdollisesti tullessa, Kekkonen varmasti haluaisi tavata tämän, mutta se voisi tapahtua myös kutsumalla hänet Naantaliin. Jakobson korosti myös neuvostoliittolaisten valmistelun pituutta valtiovierailujen yhteydessä. Ystävyyspäivät ja festivaalit eivät riittäneet matkan aiheeksi, hänellä olisi todennäköisesti jotakin Suomea koskevaa ilmoitettavaa, ja sellaisia asioita Jakobson ei tiennyt olevan, mutta lupasi ilmoittaa, jos jotakin kuuluisi.22)
Guffler sai Jakobsonista hyvän käsityksen. Tämä oli ”rehellinen ja avoin huomautuksissaan” ja sen myötä uskottava sekä siinä, ettei hän tiennyt neuvostoliittolaisten toimintasuunnitelmista ja myös siinä, etteivät neuvostoviranomaiset painostaneet suomalaisia asiassa. Silti hän jäi arvelemaan, olisiko huhuista muodostuneen savuverhon takana kuitenkin tulta, vaikka Jakobsonin vakuuttelut olivatkin ”lohduttavia”.23)
Lähetystöä kiinnosti ymmärrettävästi myös festivaalin järjestäjien henkilöt. Vaikka festivaalien pääjärjestäjänä Suomessa toimi erityinen järjestelykomitea, jonka oletettiin olevan Suomen Kommunistisen Puolueen valvonnassa, festivaalitoimikunnan puheenjohtajana toimi ei-kommunisti Ele Alenius, jolle edes Yhdysvaltain suurlähetystö ei löytänyt taustayhteisöä.
Nuorisofestivaalien ”suomalaisten avainosallistujien lista” raportoi paitsi aseman kansainvälisessä järjestelykomiteassa myös heidän tunnetut taustayhteisönsä. Niinpä Ritva Arvelo, Gunnar Packalén ja Tapio Tapiovaara oli merkitty Suomi-Neuvostoliitto-Seuran jäseniksi, Oiva Björkbacka ”kommunistisesta Sirola-opistosta valmistuneeksi”, josta oli valmistunut myös Tauno Salama, joka oli sitä paitsi ”kommunisti”. Leo Huttunen ja Urho Niemenkari olivat ”Työväen Urheiluliiton edustajia”, Paavo Hyvönen ”Kommunistisen nuorisoliiton puheenjohtaja”, Heikki Hölttä ”kommunisti, lakimiehes, joka on työssä Neuvostoliiton tiedotuskeskuksessa” ja myös ”Kemin kommunistisen kaupunginjohtajan poika”. Felix Iversen oli ”aktiivinen osallistuja Rauhanpuolustajat-liikkeessä”, kuten myös Pauli Korhonen, jolle epiteetiksi pantiin myös ”kommunisti”. Uudenmaan alueellisessa järjestelyissä mukana ollut Kristillisen nuorison johtaja Raimo Malm oli merkitty ”kommunistiseksi revisionistiksi”, Tarmo Manni ”Neuvostoliitossa opiskelleeksi Varsovan nuorisofestivaalin osallistujaksi” ja Väinö Meltti ”Uudenmaan läänin kommunistiseksi maaherraksi”. Olavi Poikolainen oli merkitty ”SKP:n jäseneksi ja kansainvälisen osaston työntekijäksi”, Pentti Saarikoski ”runoilijaksi ja kääntäjäksi”, Martti Salonen ”kommunistirintama SKDL:n jäsen”, Elsa Sylvestersson ”kommunisti ja SNS:n jäsen”, Arvo Turtiainen ”kommunistinen revisionisti”, Anna-Liisa Tiekso ”eduskunnan kommunistiedustaja”, Jorma Uitto ”kommunisti, joskus neuvosto-omisteisessa firmassa töissä”, ja Mirjam Vire-Tuominen ”Rauhanpuolustajien puheenjohtaja Suomessa, aktiivinen osallistuja Maailman rauhankonferensseissa, SKP:n poliittisen toimikunnan jäsen”.
Aleniuksen lisäksi ilman taustayhteisöä jäivät amerikkalaisten raportissa Kalevi Haikara, Pentti Kauranen, Onni Kelo, Lahja Koski, Olavi Laine, Eini Leppänen, Kauko Mattila, Jorma Mäntykoski, Karl Nickul, Leila Nurminen, Unto Pottonen, Matti Pyhälä, Hemmi Pääkönen, Deryk Sivén, Jaakko Tuomainen, Harry Vainio, Kerttu Vainio, Armas Vinberg ja festivaalien tiedotussihteeri Heikki Välitalo.
Esimerkiksi Sivénin kohdalla tämän aiempi työpaikka SNS-seuran ensimmäisenä ruotsinkielisenä sihteerinä ja vakaumuksellisena aseistakieltäytyjänä ja radikaalina pasifistina, joka oli ollut kveekaristipendiaattina Yhdysvalloissa osoittaa, ettei taustoja kovin tarkasti tutkittu. Lista oli muutenkin täynnä "puutteita" ja virheitä 24)
Listan varsinaisesta tekijästä ei ole tietoa, mutta sitä tuskin on laadittu virkatyönä suurlähetystössä. Listan virheellisyydet kertovat, ettei sitä ole laadittu ammattitaidolla.
Viitteet:
1.Grant G. Hilliker to Department of State 23.3. 1959; RG 84, Box 8, 350.21, NA.
2. Ibid..
3. William B. Cobb, U.S. Paper. 8th World Youth Festival – Helsinki. 7.6.1961, “briefing paper”; RG 84, Box 10, 350.21, NA. Muistio toimitettiin Yhdysvaltain Helsingin suurlähetystöön väliaikaiselle asiainhoitajalle, joka oli Roy M. Melbourne.
4. Sessions Secretary of Statelle 21.10.1960; RG 84, Box 8. 510.21. ”Communist Movements”, NA.
5. Em. Cobbin raportti.
6. Urho Kekkosen päiväkirja 1, 17.2. 1961, (tästedes = UKPK 1) 1958-1962, toim. Juhani Suomi, Helsinki: Otava 2002, 404.
7. Em. Cobbin raportti.
8. Roy M. Melbourne State Departmentille 10.2.1961, RG 84, Box 8, 350.21, NA. Melbourne ilmoitti ottavansa yhteyttä kauppa- ja teollisuusministeri Ahti Karjalaiseen, joka oli Ralf Törngrenin poissa ollessa myös ulkoministerin sijainen. Karjalainen valittiin siksi, että hän on lähellä Kekkosta. Karjalaisen kanssa keskusteltuaan Melbourne aikoi päättää, ottaako asiasta yhteyttä myös pääministeri V. J. Sukselaiseen. Sähke toimitettiin myös lähetystön CIA:n miehelle, Frank Fribergille.
9. Ulkoministeri Dean Rusk Harvey Nelsonille (käytännössä Roy M. Melbourne JS), 11.2. 1961; RG 84, Box 8, 350.21, NA. Sähkeen lisäksi Helsinkiin toimitettiin lehdistömateriaalia Wienin tapahtumista ja annettiin suurlähetystölle ohje kehottaa Iso-Britannian suurlähetystöä esittämään samanlainen demarche.
10. Roy M. Melbourne State Departmentille 11.2. 1961; RG 84, Box 8, 350.21, NA.
11. Em. Cobbin raportti, 5.
12. Roy M. Melbourne State Departmentille 23.2. 1961; RG 84, Box 8, 350.21, NA.
13. State Department (Bowles) suurlähetystölle 28.2.1961; ibid..
14. Harvey F. Nelson Rudy O. Altroggenille 27.2. 1961; ibid..
15. World Youth Festival – Helsinki, United States – United Kingdom Information Working Group (Hansard), April 1961 (United Kingdom Paper); RG 84, Box 8, NA.
16. 8th World Youth Festival, Helsinki: Written Parliamentary question and answer (8.3. 1961); liite edellisessä viitteessä mainittuun paperiin.
17. Harvey F. Nelsonin muistio “June 8-9 Frankfurt Meeting of Psychological Operations Panel” 13.6. 1961; Rg 84, Box 10, 350 (“Political Affairs”), NA.
18. Em. Nelsonin raportti, 14-5.
19. Ibid. .
20. Benjamin Gufler to State Department, 28.6. 1962 (Secret); RG 84, Box 11, 350.21, NA, 1-2.
21. Ibid., 2.
22. Ibid., 3-4.
23. Ibid., 4.
24. Liite 2 em. Harveyn raportissa, ”Key Finnish Participants in Youth Festival”.
sunnuntai, heinäkuuta 24, 2005
Osleidys Menendez
Mestari oli omaa luokkaansa Eläintarhan kisoissa. Kuuban Osleidys Menendez heitti vuoden kärkituloksen 68,47 koko maailmassa ja uhkui itsevarmuutta palkintopallillakin. Oikealla Paula Tarvainen, joka tuli kolmanneksi. Saksalaisheittäjä ei mahtunut kuviin: amatöörikuvaajalla ei ole jättiläisputkia, joilta kuvia saa 15-20 metrin päästä, eikä yleisölle käyty poseeraamassa. Palkintopalli olisikin ollut syytä tuoda juoksuradalle pienen kontaktin saamiseksi.
Taina Kolkkala
Kisan jälkeen Taina Kolkkalalla oli syytä tiukkaan ilmeeseen, vaikka hymyäkin nähtiin hetken ajan - amatöörikuvaajan kamera ei sitä ehtinyt tallentaa. Eläintarhan kisoissa hänellä oli periaatteessa viimeinen mahdollisuus päästä mukaan MM-kisoihin, mutta vaadittu 62 metriä oli aivan liikaa.
"Tehot puuttuivat", sanoi vieressäni seissyt Kolkkalan valmentaja, kun totesin hänelle, että toiseksi viimeinen heitto näytti lähtevän todella hyvin. Monissa heitoissa vetovaiheen loppupuolella keihäs laski hieman liikaa. Se saattoi johtua myös lantion kiertoliikkeen puutteesta - sama vaiva oli pahempana Paula Tarvaisella.
Taina viihtyi omalla puolellaan yksikseen koko kisan ajan, eikä paljon kontaktia ottanut muihin kilpailijoihin. Katsojalle näytti, että kunnon latausta - sitä voiman käyttöön tarvittavaa aggressiivisuutta - ei tänään(kään) löytynyt: ehkä tekniikka ei sitä kestä, mutta kun vauhtikin on vielä alkutekijöissään, keppi ei lennä tarpeeksi. Yllättävää oli, että sellainen kaikki peliin heitto jäi puuttumaan - alitajuista alistumista välivuoteen, ehkä?
Lieneekö tiistaina vielä vihoviimeinen mahdollisuus päästä joukkueeseen Tukholman GP-kisoissa? Valmentaja ei tätä myöntänyt eikä kieltänyt. Hänen neuvonsa oli koko ajan rentous ja keihään suunnasta ja lentokaaresta saattoi päätellä, että parissa viimeisessä heitossa ne olivatkin aika hyvässä jamassa. Mutta käden nopeus oli kuubalaisiin verrattuna yllättävän paljon hitaampi ja kun voimaakaan ei samalla tavalla heittoon saatu, oli tulos pettymys.
Ainakaan kentällä Kolkkala ei pettymystään näyttänyt, mikä on hyvä merkki: keihäs lentää vielä hänelläkin pitkälle.
Kentällä oli myös äärimmäisen negatiivisia katsojia: huutelua, jopa nimittelyä. Järjestysmiehet eivät olleet tehtäviensä tasalla - nämä katsojat olisi pitänyt ajoissa ohjata ulos. Nyt he saattoivat kolmella alkukierroksellä häiritä vuoden tärkeimpiä heittojaan heittäviä urheilijoita.
Mikaela Ingberg
Mikaela Ingberg sai ohjeita lähtökulmasta ja suunnasta, mutta 60 metriä jäi tänään heittämättä.
Jos jotakin positiivista hänen heittämisestään saattaa sanoa, oli se vauhti. Vaikka vauhti ei ollut täyspitkä, hänen liikkeellelähtönsä alkoi näyttää tosimeiningiltä, vaikka aivan loppuun asti se ei vielä kestänyt.
Kun yritystä ei tämän päivän kisaan ilmeisesti ollut muutenkaan ihan sataan prosenttiin asti viritetty, ei tuloskaan häikäissyt, vaikka viimeisen heiton valmistautuminen kävi perinteiseen tapaan hyvästä urheilushowsta.
Kentällä Mikaela väläytteli kuulua hymyään ja kannusti Paula Tarvaista upeasti, kun tämä heitti yli 60 metrisen ja vei kauden kotimaisen kärkituloksen nimiinsä: 60,74.
Markus Pöyhönen
Pikajuoksija Markus Pöyhönen oli shown vetäjä Eläintarhan kentän avajaisissa tänään. Juniorien keulassa hän veti tyylikkäästi kunniakierroksen yli 3000 hengen yleisön edessä: Eläintarhan kentällä on tuskin vuosikymmeniin nähty niin paljon yleisöä.
Dwight Phillips
Olympiavoittaja Dwight Phillips (Yhdysvallat) on voittajasuosikkeja pituushypyssä kohta alkavissa MM-kisoissa. Kuva Eläintarhan kentältä tänään.
Pystin näköinen mies
Minusta on sitten näemmä tehty pystikin. On muuten millilleen näköinen, ei siis melkein, vaan justiinsa.
Kuvateksti tietysti vähän hämmentävä: "A man of the cord pottery culture (based on a skeleton from Ardu Cemetery, Estonia)" Enkä tiennyt että minulla olisi esivanhempia Virossa ennen Henrik Stork-nimistä kauppiasta, joka asui siellä 1400-luvun lopussa.
Nämä "cord ceramic culturen" asukkaat ovat samaisen tekstin mukaan liitetty indo-eurooppalaisiin heimoihin, joten minä olen tämän kirjan mukaan sitten "eurooppalaisen rodun" edustaja. Toivottavasti siitä ei tule painolastia.
[Lähde: Zigmantis Kiaupa, Ain Mäesalu, Ago Pajur, Guntis Vilmsons: The History of the Baltic Countries,Tallinna: As Bit 2000, s. 21]
Neljä sukupolvea
4 sukupolvea. Voitte arvata kuka niistä on tuore kajaanilainen Sedis, kuka minun äitini, kuka hänen äitinsä ja kuka sitten minun äidinäidinäitini.
Kylmän sodan kulttuuripolitiikkaa
Hesarissa on käyty keskustelua jazzin merkityksestä kylmässä sodassa: Jukka Rislakki Jurmalasta kirjoitti asiasta viimeksi, sillä toimittaja oli unohtanut mainita Helsingin nuorisofestivaalin, joilla myös jazzia renkutettiin. Itsekin sitä ihmettelin.
Kun en viitsi kirjoittaa asiasta loman keskellä Hesariin, vaikka tässä asiassa hyvin voisin, niin kerrottakoon nämä historiantutkimuksenkin näkökulmasta uudet asiat ensin täällä Blogistanissa. Säästän teidät viitteiltä, sillä nämä perustuvat Yhdysvalloissa tekemääni arkistotutkimukseen ja viiteapparaatti olisi hurja.
Maailman nuorison ja ylioppilaiden VIII maailmankonferenssi järjestettiin Helsingissä 28.7-6.8. 1962. Kymmenpäiväisille nuorisofestivaaleille, jotka järjestettiin ensimmäistä kertaa puolueettomassa maassa, tuli amerikkalaisarvion mukaan 14000 osallistujaa yli sadasta maasta. Järjestäjien oman ilmoituksen mukaan osallistujamääräksi laskettiin 18000 ja osallistuvia maita laskettiin olevan peräti 145. Neuvostoliiton rahoittaman ja muiden sosialististen maiden sponsoroiman festivaalin tarkoituksena oli herättää sympatiaa sosialistista järjestelmää kohden koko maailman nuorisossa.
Amerikkalaisarvioiden mukaan festivaalit maksoivat kaikkiaan 25 miljoonaa dollaria, jota voidaan pitää hyvin suurena summana - olympialaiset voisivat olla hyvä vertauskohta. Festivaalien kulut olivat valtaisat, sillä osallistujat saivat ilmaisen majoituksen ja ruoan ohella mahdollisuuden valita yli 1000 tapahtumasta.
Nuorisofestivaalisarja voidaan tulkita yleisesti ideologisesti sosialistista aatemaailmaa ja käytännöllispoliittisesti (rahoittajansa) Neuvostoliiton asemaa edistäväksi globaaliksi propagandakampanjaksi. Kylmä sota antoi leimansa kaikille aiemmille festivaaleille, vaikka ensimmäisiä 1947 Prahassa pidettyjä juhlia länsi ei boikotoinut. Prahassa, kuten myös Budapestissa 1949 ja Berliinissä 1951 festivaaleista muodostui Stalin-kulttia rakentava ja lännenvastainen nuorisotapahtuma.
Tälle ajanjaksolle sattui myös Demokraattisen Nuorison Maailmanliiton hajoaminen: eronneet järjestöt perustivat 1949 uuden järjestön, jonka nimeksi tuli World Assembly Union (WAY). DNML:n päämaja siirtyi Pariisista Budapestiin. Vastaava kylmän sodan logiikan mukainen kehitys tapahtui opiskelijajärjestöissä: 1950 toimintansa aloittanut International Studen Congress (ISC) tuli lännen järjestöksi ja Prahassa päämajaansa pitänyt International Union of Students (IUS) jäi idän järjestöksi. Läntiset järjestöt eivät koskaan pyrkineet nuorisofestivaalien kaltaisten jättitapahtumien järjestämiseen, vaan tyytyivät vaatimattomampaan keskinäiseen yhteydenpitoon.
Bukarestin (1953),Varsovan (1955), Moskovan (1957) ja Wienin (1959) nuorisofestivaalit eivät enää olleet klassisen kylmän sodan itäisen kaavan mukaisia, vaan pyrkimyksenä oli siirtyä ”rauhan ja ystävyyden” teemaa hyväksikäyttäväksi yleisfestivaaliksi. Festivaaliliikkeen muutoksen taustalla oli tietenkin Neuvostoliiton muutos: Stalinin kuoleman jälkeinen NKP:n XX puoluekokous 1956 ja maan johtoon nousseen Nikita Sergejevits Hrustsevin politiikka olivat avoimempia ulospäin. Tähtäimeen otettiin puolueettomat maat, ensin Itävalta ja sitten vuonna 1962 Suomi.
Helsingissä järjestettyjen nuorisofestivaalien erityiskohteena eivät olleet Suomi ja suomalaisnuoret, vaan erityisesti Latinalaisen Amerikan, Aasian ja Afrikan nuoriso- ja opiskelijaliikkeiden aktivistit, jotka voitiin arvioida maansa tuleviksi johtajiksi.
Helsingin nuorisofestivaali monine vastoinkäymisineen oli suunnittelijoilleen ja rahoittajilleen osin pettymys. Sen saivat pian tietää myös tapahtumia seuranneet amerikkalaiset, jotka kuulivat arvioita festivaalin epäonnistumisesta ”useilta pääjärjestäjiltä, mukaan lukien International Union of Students –järjestön puheenjohtajalta, Jiri Pelikanilta” heti festivaalien päätyttyä.
Paras todistus epäonnistumisesta on, ettei myöhempiä nuorisofestivaaleja järjestetty enää puolueettomissa maissa ennen vuotta 2001. Silloin tunnukset olivat yleisvasemmistolaiset, eikä Neuvostoliittoa enää ollut, mutta media raportoi silti varsinkin festivaalien amerikanvastaisista julkilausumista.
Epäonnistumista ei voinut kuitenkaan päätellä etukäteen. Kylmän sodan strategian näkökulmasta nuorisofestivaali oli vakavasti otettava tapahtuma. Kylmän sodan maailmassa huolellisesti organisoidut propagandakampanjat otettiin vakavasti, ja nuorisofestivaalien suuruusluokassa liikkuvat tapahtumat vaativat reagointia.
Kun Neuvostoliiton intressi ja osallistuminen festivaalien järjestämiseen tunnettiin jo aiempien festivaalien yhteydestä, päätti Yhdysvallat jo varhaisessa vaiheessa ensin vastustaa festivaalien järjestämistä Suomessa ja sitten tukea festivaalien aikaan järjestettäviä vastafestivaaleja. Näin se oli toiminut aiempienkin festivaalien yhteydessä. Vastustaminen tapahtui yhteistyössä Iso-Britannian kanssa.
Suomessa Helsingin olympialaisten jälkeen ensimmäisen suuren luokan kansainvälisen tapahtuman merkitystä on kuitenkin arvioitu myös myönteisin etumerkein. Festivaalit auttoivat radikalisoituvaa, mutta vain vähän maansa ulkopuolella matkustelleita vasemmistolaisia opiskelijoita ja nuoria ottamaan kontaktin kansainvälisiin aktivisteihin olipa näiden kotipaikka sosialistisissa maissa tai Euroopan ulkopuolella. Tällaisilla kontakteilla ei vielä 1960-luvun alussa ollut erityisen näkyvää sijaa suomalaisessa yhteiskunnassa. Yhteydet sosialistisiin maihin ja Euroopan ulkopuolelle olivat verrattain vähäiset. Festivaali oli omiaan korjaamaan tätä puutetta.
Näillä perusteilla festivaalin voi arvioida olleen alkusysäys 1960-luvun kulttuuriradikalismille Suomessa. Festivaaleilla kansainvälisyyden ajatus, kulttuuri ja radikaali politiikka olivat löytäneet toisensa. Festivaalin vetovoima selittyy käytännössä massatapahtuman kulttuurisesta luonteesta, ja kulttuurista ja sen hyväksikäytöstä oli kyse myös vastafestivaalitoiminnassa. Molemmilla festivaaleilla esiin tuotu politiikka oli läsnä retoriikkana, joka kätkettiin kulttuuriseen diskurssiin, vaikka siinä ei kovin hyvin onnistuttukaan. Molempien festivaalien idean voi tiivistää sanomalla politiikan olleen siinä kietoutuneena kulttuuriin.
Vastafestivaalit käytännössä
Vastafestivaalien järjestelyt organisoitiin erinäisten instituutioiden kautta, tärkeimpänä niistä Independent Research Service (IRS), joka julkaisi nuorisofestivaalin vastaista sanomalehteä, jonka painos oli 30 000, kolmella kielellä koko konferenssin ajan. IRS:n uutiskeskus toimi amerikkalaisten toimittajien keskuksena: paikalla oli varsin paljon lehtimiehiä ja lisäksi kolme suurta amerikkalaista televisioyhtiötä, NBC, CBS ja ABC.
IRS:n jälkikäteisarvio kansainvälisestä uutistoiminnasta oli erittäin positiivinen. Vastafestivaalilehden päätoimittajana toimi myöhemmin kaupunginjohtajana tunnettu Juhani Rinne, tuolloin 22-vuotias toimitsija järjestössä, jonka englanninkielinen nimi oli Finnish Academic Association for Freedom.
Festivaalin vastaisella tiedotuksella oli merkitystä, sillä suurin osa suomalaisista päivälehdistä ei juurikaan uutisoinut festivaaleista: ainoat kattavasti tapahtumista raportoivat sanomalehdet kuuluivat SKP:n, SKDL:n ja TPSL:n lehdistöön. Ruotsalaisen kansanpuolueen Hufvudstadsbladet säilytti neutraalin uutisoivan asenteen, muiden porvarillisten lehtien ja myös sosiaalidemokraattisen lehdistön taktiikkana oli vastustaa festivaaleja ja Neuvostoliiton propagandapyrkimyksiä vaikenemalla muusta kuin festivaalien häirinnästä.
Vaikeneminenkin oli siis osa harkittua propagandapeliä. Journalistisilla perusteilla vaikeneminen ei toki ollut mahdollista. Vaikeneminen ei estänyt Suomen Sosialidemokraattia, Helsingin Sanomia ja Uutta Suomea painamasta painoissaan maksua vastaan festivaalien lehteä, jonka nimi oli Helsinki Youth News.
IRS:n ohella muita institutionaalisia vastapropagandan järjestäjiä olivat The Program for American Culture, 60 sveitsiläisnuoren järjestämä Swiss Center, joka propagoi sveitsiläisestä elämäntavasta ja kulttuurista näyttelyiden, kirjallisuuden ja elokuvien kautta ja tarjosi baarissaan muutakin viihdykettä.
Vastafestivaalin järjestäjiin luettiin myös uskonnollisia ryhmiä, mukaan lukien Pax Romana, joka oli perustettu Roomassa huhtikuussa 1947 luomaan yhteyksiä katolilaisten ammattilaisten ja intellektuellien välille. Pax Romanan tausta on Fribourgin katolilaisen yliopiston kansainvälisiä suhteita hoitavassa järjestössä, joka oli perustettu jo 1921. Samaa nimeä käyttää yhä tänään Pariisissa toimima sisarjärjestö, International Movement of Catholic Students.
Pax Romana työskenteli festivaaleilla erään sveitsiläisperäisen järjestön puitteissa (World Alliance for Student Cooperation, WASC). Muita uskonnollisia ryhmiä edustivat Pocket Testaent League of Great Britain, jolla oli jaettavana 100 000 kappaletta Johanneksen evankeliumia. Union of Free Hungarian Students jakoi lehteään ”The Hungarian Student” delegaatioiden jäsenille, ja yritti tehdä Unkarin tilannetta tunnetuksi myös vastafestivaalilehdessä (Festival’s Free Tribune).
Itä-Euroopan pakolaisryhmät olivat mukana lähinnä yksittäisten henkilöiden kautta, kuten myös Directorio Revolucionario Estudiante, joka edusti Kuuban pakolaisia. Amerikkalaisten kansainväliseen toimintaan kuului myös American University People-to-People Program. Näitä täydensivät paikalla olleiden läntisten opiskelijajärjestöjen houkuttelevat tarjoukset festivaalin jälkeisistä matkoista Lännessä. SYL:n varapuheenjohtaja Pentti Mahlamäki saattoikin raportoida amerikkalaisille, että noin 500 delegaattia oli tarttunut näihin tarjouksiin.
Modernia taidetta ja jazzia
Museum of Modern Arts osallistui vastafestivaalin näyttelytoimintaan Helsingissä yhtenä monista. Alexander Garvinin johtama ”Program for Young American Culture” oli ryhmä, joka järjesti taidenäyttelyn lisäksi päivittäisiä jazz-konsertteja. Taidenäyttelyn kävi katsomassa 32490 henkilöä, joista yli 14000 laskettiin olleen festivaalidelegaatioiden osallistujia.
Amerikkalaiset havaitsivat, että Kiinan delegaatiota lukuun ottamatta kaikista delegaatioista riitti kävijöitä näyttelyyn. Garvin onnistui organisoimaan tapahtumille laajaa suomalaistukea ja tietäviä oppaita näihin näyttelyihin, joiden epäpoliittisuutta ja epäpoliittisuuteen liittyvää mielenkiintoa amerikkalaiseen kulttuuriin Nelsonin jälkikäteisraporttikin kiitteli.
Jazz-konserttien merkitys arvioitiin kuitenkin saman tiensä vähäiseksi, sillä 6000 osallistujasta vain vajaa tuhat oli ollut festivaalidelegaatioiden jäseniä. Järjestäjille oli pettymys, että jazzklubit täyttyivät iltaisin jazzinnälkäisistä suomalaisnuorista.
Jazzmuusikkojen esiintyminen oli ollut amerikkalaisten tapa argumentoida tasa-arvoisen yhteiskunnan puolesta. Sen piti kuitenkin tapahtua oikeissa puitteissa. Kun Duke Ellington oli tulossa maaliskuussa 1961 esiintymään Suomessa, lähetystö huolestui esittämispaikasta, joka oli kommunistien omistama Kulttuuritalo. Suomalaiset järjestäjät olivat kertoneet, että se on ainoa kaupallisesti toimiva ympäristö, mutta se ei lähetystövirkailijaa estänyt neuvomasta State Departmentia ottamaan yhteyttä amerikkalaisiin agentteihin, jotta nämä kieltäytyisivät esiintymästä ”kommunistien talossa”. Jos näin ei tapahtuisi, lähetystö katsoi paremmaksi asettaa rajoituksia jazzmuusikkojen esiintymisille, ”mikäli nykyinen käytäntö jatkuu”. Voi olla, ettei lähetystön edustaja itse digannut jazzia.
Nämä instituutit eivät suinkaan olleet yksin järjestämässä vastatoimia, vaan oleellista oli myös se, että pohjoismaiset sosiaalidemokraattiset puolueet ja International Union of Socialist Youth (IUSY) aktivoituivat vastatoimiin Helsingissä. IUSY:n päämaja oli julkisesti Helsingin Yliopiston Ylioppilaskunnan omistamalla Uudella Ylioppilastalolla sijaitsevassa Hotelli Hansassa.
Vastafestivaalitoimintaan värvätyille sosiaalidemokraateille vastafestivaalitoiminnan rahoittajina esiteltiin myös yksittäisiä henkilöitä, kuten esimerkiksi jotka tunnettiin vain ”liikemiehinä”. Tällainen oli esimerkiksi IUSY:n toimistossa työskennelleelle tuolloiselle Ylioppilaslehden päätoimittajalle Arvo Salolle amerikkalainen liikemies Frank Ferrari.
United States Information Center oli lähinnä Yhdysvaltojen Helsingin-suurlähetystöä. Vaikka sen toiminnot arvioitiin vaatimattomiksi, yhtä ja toista toimiston kautta voitiin järjestää. USIS toimitti delegaatioiden jäsenille kirjoja, pamfletteja ja lentolehtisiä Yhdysvaltojen asenteesta eri asioissa. Vastafestivaalin osallistujien tiedontarpeesta pidettiin huolta kirjaston avulla.
American Center Library asetti käytettäväksi kirjoja, jotka käsittelivät ydinaseriisuntaa, asevalvontaa ja Yhdysvaltojen taloudellista ja poliittista elämää kuvaavia teoksia. Niiden tarkoituksena oli ”Tarjota festivaalien osanottajille materiaalia, joka voisi osoittautua hyödylliseksi kun, he kohtaavat pro-kommunististen festivaalielementtien argumentteja.”
USIS valmisti itse lentolehtisiä Yhdysvaltojen asenteesta sellaisissa teemoissa kuin aseriisunta ja ydinkokeet, Berliinin ja Saksan tilanne, kolonialismi, Yhdysvaltain ulkomaanapu ja rinnakkainelo. USIS jakoi niitä ei-kommunistisille toimittajille. Paperit olivat julkisesti tarjolla kirjastossa. Jälkikäteiskommenteissa Nelson kiinnitti huomiota siihen, että aseriisuntaa käsittelevää aineistoa käsiteltiin läntisten delegaatioiden parissa tutkimuksena. Samalla tavalla toimittiin myös USIA:n, USIS Londonin ja USIS Stockholmin toimittamien pamflettien kanssa. Pamfletit, jotka käsittelivät koulutusta, tiedettä, historiaa, aseriisuntaa, työtä ja kansainvälistä politiikkaa, jaettiin loppuun.
Vaikka USIS toimi kirjastonsa kanssa julkisesti, osa sen toiminnoista pyrittiin naamioimaan, jottei lähetystöä voisi suoraan yhdistää vastapropagandaan. Pehmytkantisia kirjoja jaettiin delegaatioiden jäsenille kädestä käteen: jakajina toimivat ”tarkoin valitut opiskelija- ja nuorisojohtajat, jotka pyrkivät jakamaan ne delegaatioiden jäsenille”. Nämä yksittäiset ihmiset löytyivät suurimpien ei-kommunististen nuorisoryhmien joukosta ja olivat sellaisia, jotka toiminnoista vastaava USIS -virkailija tunsi henkilökohtaisesti.
Lisäksi vieraille näytettiin elokuvia ja televisio-ohjelmia. Viikkoa ennen festivaalien alkua esitettiin väridokumenttielokuvaa ”Friendship 7”. Se oli amerikkalaisten vastaus Juri Gagarinin Suomen-vierailulle, sillä tämä tunnin mittainen elokuva käsitteli John Glennin avaruuslentoa. Sitä esitettiin erikoisnäytöksissä, joihin kutsuttiin erityisesti työväen ja nuorisojohtajia. Mukaan oli kutsuttu myös sanomalehtien elokuvakriitikkoja.
USIS esitti itse valmistamiaan filmejä myös Helsingin Yliopiston Kulttuuriklubilla juuri ennen festivaalin alkua. Kulttuuriklubi kieltäytyi esittämästä amerikkalaisfilmejä festivaalin aikana, ”jotta se säilyttäisi puolueettomuutensa”. Kyse ei toki ollut ehdottomasta puolueettomuudesta, vaan puolueettomasta imagesta. Erityisesti ylioppilaskunnan kulttuuriklubin johtaja sai kiitosta USIS-tilaisuuksille hankkimastaan julkisuudesta median piirissä.
Vastatoimien päärahoittajaksi on nyttemmin paljastunut Yhdysvaltain keskustiedustelupalvelu CIA (Central Intelligenge Agency) ja Yhdysvaltain hallitus eri instituutioidensa kautta. Vastatoimet käynnistettiin virallisesti ulkoministeri Martinin määräyksestä heinäkuussa 1962.
Vastatoimien suunnittelu oli kuitenkin alkanut jo paljon aikaisemmin. CIA ja Yhdysvaltain hallituksen instituutiot ja Länsi-Saksan orgaanit toimivat festivaaleilla salaisesti taustalla kuten itäiset vastinparinsa Neuvostoliiton tiedusteluorganisaatio KGB, Saksan Demokraattisen tasavallan turvallisuuspoliisi Stasi ja niiden hallitukset.
Siinä mielessä sekä Idän imperiumin tavoite hävittää festivaalin propagandaluonne järjestämällä ne puolueettomassa maassa Lännen harjoittamat festivaalin vastaiset salaiset toimet olivat mitä tyypillisintä kylmän sodan toimintaa. Koskaan aikaisemmin kylmä sota ei ollut laskeutunut suomalaiseen ympäristöön ja Helsingin kaduille niin näkyvästi, voimakkaasti ja kouriintuntuvasti, joka korostui loikkauksiin liittyvissä operaatioissa.
Yhdysvaltain lähetystö ei ollut tietoinen loikkauksista, vaan raportoi sitä uutisten kautta State Departmentille. ”Loikkaustarinoita käytännössä mahdotonta vahvistaa täällä. Toinen US-lähde paremmin valmistautunut vastaamaan tähän tarpeeseen”, kirjoitti lähetystövirkailija raporttiinsa festivaalin loppupuolella. Toinen lähde oli tietenkin CIA.
Paitsi katutasolla, konkreettisesti suurvallat joutuivat vastatusten radioaalloilla, sillä sekä Venäjällä että Ukrainassa toimivat radioasemat aloittivat tehokkaan radiohäirinnän Voice of American (VOA) nuorisofestivaalia koskevaa uutisointia kohtaan. Erityisesti kohteena olivat Baltian maiden kielillä tapahtuneet radiolähetykset.
Kylmän sodan alusta alkaen toteutetun radiohäirinnän historia on edestakaista aaltoliikettä: VOA:n häirintä jatkui yleisesti vuoteen 1963, alkoi uudelleen Tsekkoslovakian miehityksen jälkeen 1968, lakkasi liennytyksen kasvaessa 1973 vain alkaakseen uudelleen 1980 Afganistanin miehityksen alla. Selvimpiä amerikkalaispropagandan välittäjiä, joita häirittiin pysyvästi 1990-luvulle saakka, olivat Radio Liberty (aluksi Radio Liberation) (RL), Radio Free Europe (RFE) ja Radio in the American Sector (RIAS), joka on nyttemmin Saksan hallituksen valvonnassa.
Kun en viitsi kirjoittaa asiasta loman keskellä Hesariin, vaikka tässä asiassa hyvin voisin, niin kerrottakoon nämä historiantutkimuksenkin näkökulmasta uudet asiat ensin täällä Blogistanissa. Säästän teidät viitteiltä, sillä nämä perustuvat Yhdysvalloissa tekemääni arkistotutkimukseen ja viiteapparaatti olisi hurja.
Maailman nuorison ja ylioppilaiden VIII maailmankonferenssi järjestettiin Helsingissä 28.7-6.8. 1962. Kymmenpäiväisille nuorisofestivaaleille, jotka järjestettiin ensimmäistä kertaa puolueettomassa maassa, tuli amerikkalaisarvion mukaan 14000 osallistujaa yli sadasta maasta. Järjestäjien oman ilmoituksen mukaan osallistujamääräksi laskettiin 18000 ja osallistuvia maita laskettiin olevan peräti 145. Neuvostoliiton rahoittaman ja muiden sosialististen maiden sponsoroiman festivaalin tarkoituksena oli herättää sympatiaa sosialistista järjestelmää kohden koko maailman nuorisossa.
Amerikkalaisarvioiden mukaan festivaalit maksoivat kaikkiaan 25 miljoonaa dollaria, jota voidaan pitää hyvin suurena summana - olympialaiset voisivat olla hyvä vertauskohta. Festivaalien kulut olivat valtaisat, sillä osallistujat saivat ilmaisen majoituksen ja ruoan ohella mahdollisuuden valita yli 1000 tapahtumasta.
Nuorisofestivaalisarja voidaan tulkita yleisesti ideologisesti sosialistista aatemaailmaa ja käytännöllispoliittisesti (rahoittajansa) Neuvostoliiton asemaa edistäväksi globaaliksi propagandakampanjaksi. Kylmä sota antoi leimansa kaikille aiemmille festivaaleille, vaikka ensimmäisiä 1947 Prahassa pidettyjä juhlia länsi ei boikotoinut. Prahassa, kuten myös Budapestissa 1949 ja Berliinissä 1951 festivaaleista muodostui Stalin-kulttia rakentava ja lännenvastainen nuorisotapahtuma.
Tälle ajanjaksolle sattui myös Demokraattisen Nuorison Maailmanliiton hajoaminen: eronneet järjestöt perustivat 1949 uuden järjestön, jonka nimeksi tuli World Assembly Union (WAY). DNML:n päämaja siirtyi Pariisista Budapestiin. Vastaava kylmän sodan logiikan mukainen kehitys tapahtui opiskelijajärjestöissä: 1950 toimintansa aloittanut International Studen Congress (ISC) tuli lännen järjestöksi ja Prahassa päämajaansa pitänyt International Union of Students (IUS) jäi idän järjestöksi. Läntiset järjestöt eivät koskaan pyrkineet nuorisofestivaalien kaltaisten jättitapahtumien järjestämiseen, vaan tyytyivät vaatimattomampaan keskinäiseen yhteydenpitoon.
Bukarestin (1953),Varsovan (1955), Moskovan (1957) ja Wienin (1959) nuorisofestivaalit eivät enää olleet klassisen kylmän sodan itäisen kaavan mukaisia, vaan pyrkimyksenä oli siirtyä ”rauhan ja ystävyyden” teemaa hyväksikäyttäväksi yleisfestivaaliksi. Festivaaliliikkeen muutoksen taustalla oli tietenkin Neuvostoliiton muutos: Stalinin kuoleman jälkeinen NKP:n XX puoluekokous 1956 ja maan johtoon nousseen Nikita Sergejevits Hrustsevin politiikka olivat avoimempia ulospäin. Tähtäimeen otettiin puolueettomat maat, ensin Itävalta ja sitten vuonna 1962 Suomi.
Helsingissä järjestettyjen nuorisofestivaalien erityiskohteena eivät olleet Suomi ja suomalaisnuoret, vaan erityisesti Latinalaisen Amerikan, Aasian ja Afrikan nuoriso- ja opiskelijaliikkeiden aktivistit, jotka voitiin arvioida maansa tuleviksi johtajiksi.
Helsingin nuorisofestivaali monine vastoinkäymisineen oli suunnittelijoilleen ja rahoittajilleen osin pettymys. Sen saivat pian tietää myös tapahtumia seuranneet amerikkalaiset, jotka kuulivat arvioita festivaalin epäonnistumisesta ”useilta pääjärjestäjiltä, mukaan lukien International Union of Students –järjestön puheenjohtajalta, Jiri Pelikanilta” heti festivaalien päätyttyä.
Paras todistus epäonnistumisesta on, ettei myöhempiä nuorisofestivaaleja järjestetty enää puolueettomissa maissa ennen vuotta 2001. Silloin tunnukset olivat yleisvasemmistolaiset, eikä Neuvostoliittoa enää ollut, mutta media raportoi silti varsinkin festivaalien amerikanvastaisista julkilausumista.
Epäonnistumista ei voinut kuitenkaan päätellä etukäteen. Kylmän sodan strategian näkökulmasta nuorisofestivaali oli vakavasti otettava tapahtuma. Kylmän sodan maailmassa huolellisesti organisoidut propagandakampanjat otettiin vakavasti, ja nuorisofestivaalien suuruusluokassa liikkuvat tapahtumat vaativat reagointia.
Kun Neuvostoliiton intressi ja osallistuminen festivaalien järjestämiseen tunnettiin jo aiempien festivaalien yhteydestä, päätti Yhdysvallat jo varhaisessa vaiheessa ensin vastustaa festivaalien järjestämistä Suomessa ja sitten tukea festivaalien aikaan järjestettäviä vastafestivaaleja. Näin se oli toiminut aiempienkin festivaalien yhteydessä. Vastustaminen tapahtui yhteistyössä Iso-Britannian kanssa.
Suomessa Helsingin olympialaisten jälkeen ensimmäisen suuren luokan kansainvälisen tapahtuman merkitystä on kuitenkin arvioitu myös myönteisin etumerkein. Festivaalit auttoivat radikalisoituvaa, mutta vain vähän maansa ulkopuolella matkustelleita vasemmistolaisia opiskelijoita ja nuoria ottamaan kontaktin kansainvälisiin aktivisteihin olipa näiden kotipaikka sosialistisissa maissa tai Euroopan ulkopuolella. Tällaisilla kontakteilla ei vielä 1960-luvun alussa ollut erityisen näkyvää sijaa suomalaisessa yhteiskunnassa. Yhteydet sosialistisiin maihin ja Euroopan ulkopuolelle olivat verrattain vähäiset. Festivaali oli omiaan korjaamaan tätä puutetta.
Näillä perusteilla festivaalin voi arvioida olleen alkusysäys 1960-luvun kulttuuriradikalismille Suomessa. Festivaaleilla kansainvälisyyden ajatus, kulttuuri ja radikaali politiikka olivat löytäneet toisensa. Festivaalin vetovoima selittyy käytännössä massatapahtuman kulttuurisesta luonteesta, ja kulttuurista ja sen hyväksikäytöstä oli kyse myös vastafestivaalitoiminnassa. Molemmilla festivaaleilla esiin tuotu politiikka oli läsnä retoriikkana, joka kätkettiin kulttuuriseen diskurssiin, vaikka siinä ei kovin hyvin onnistuttukaan. Molempien festivaalien idean voi tiivistää sanomalla politiikan olleen siinä kietoutuneena kulttuuriin.
Vastafestivaalit käytännössä
Vastafestivaalien järjestelyt organisoitiin erinäisten instituutioiden kautta, tärkeimpänä niistä Independent Research Service (IRS), joka julkaisi nuorisofestivaalin vastaista sanomalehteä, jonka painos oli 30 000, kolmella kielellä koko konferenssin ajan. IRS:n uutiskeskus toimi amerikkalaisten toimittajien keskuksena: paikalla oli varsin paljon lehtimiehiä ja lisäksi kolme suurta amerikkalaista televisioyhtiötä, NBC, CBS ja ABC.
IRS:n jälkikäteisarvio kansainvälisestä uutistoiminnasta oli erittäin positiivinen. Vastafestivaalilehden päätoimittajana toimi myöhemmin kaupunginjohtajana tunnettu Juhani Rinne, tuolloin 22-vuotias toimitsija järjestössä, jonka englanninkielinen nimi oli Finnish Academic Association for Freedom.
Festivaalin vastaisella tiedotuksella oli merkitystä, sillä suurin osa suomalaisista päivälehdistä ei juurikaan uutisoinut festivaaleista: ainoat kattavasti tapahtumista raportoivat sanomalehdet kuuluivat SKP:n, SKDL:n ja TPSL:n lehdistöön. Ruotsalaisen kansanpuolueen Hufvudstadsbladet säilytti neutraalin uutisoivan asenteen, muiden porvarillisten lehtien ja myös sosiaalidemokraattisen lehdistön taktiikkana oli vastustaa festivaaleja ja Neuvostoliiton propagandapyrkimyksiä vaikenemalla muusta kuin festivaalien häirinnästä.
Vaikeneminenkin oli siis osa harkittua propagandapeliä. Journalistisilla perusteilla vaikeneminen ei toki ollut mahdollista. Vaikeneminen ei estänyt Suomen Sosialidemokraattia, Helsingin Sanomia ja Uutta Suomea painamasta painoissaan maksua vastaan festivaalien lehteä, jonka nimi oli Helsinki Youth News.
IRS:n ohella muita institutionaalisia vastapropagandan järjestäjiä olivat The Program for American Culture, 60 sveitsiläisnuoren järjestämä Swiss Center, joka propagoi sveitsiläisestä elämäntavasta ja kulttuurista näyttelyiden, kirjallisuuden ja elokuvien kautta ja tarjosi baarissaan muutakin viihdykettä.
Vastafestivaalin järjestäjiin luettiin myös uskonnollisia ryhmiä, mukaan lukien Pax Romana, joka oli perustettu Roomassa huhtikuussa 1947 luomaan yhteyksiä katolilaisten ammattilaisten ja intellektuellien välille. Pax Romanan tausta on Fribourgin katolilaisen yliopiston kansainvälisiä suhteita hoitavassa järjestössä, joka oli perustettu jo 1921. Samaa nimeä käyttää yhä tänään Pariisissa toimima sisarjärjestö, International Movement of Catholic Students.
Pax Romana työskenteli festivaaleilla erään sveitsiläisperäisen järjestön puitteissa (World Alliance for Student Cooperation, WASC). Muita uskonnollisia ryhmiä edustivat Pocket Testaent League of Great Britain, jolla oli jaettavana 100 000 kappaletta Johanneksen evankeliumia. Union of Free Hungarian Students jakoi lehteään ”The Hungarian Student” delegaatioiden jäsenille, ja yritti tehdä Unkarin tilannetta tunnetuksi myös vastafestivaalilehdessä (Festival’s Free Tribune).
Itä-Euroopan pakolaisryhmät olivat mukana lähinnä yksittäisten henkilöiden kautta, kuten myös Directorio Revolucionario Estudiante, joka edusti Kuuban pakolaisia. Amerikkalaisten kansainväliseen toimintaan kuului myös American University People-to-People Program. Näitä täydensivät paikalla olleiden läntisten opiskelijajärjestöjen houkuttelevat tarjoukset festivaalin jälkeisistä matkoista Lännessä. SYL:n varapuheenjohtaja Pentti Mahlamäki saattoikin raportoida amerikkalaisille, että noin 500 delegaattia oli tarttunut näihin tarjouksiin.
Modernia taidetta ja jazzia
Museum of Modern Arts osallistui vastafestivaalin näyttelytoimintaan Helsingissä yhtenä monista. Alexander Garvinin johtama ”Program for Young American Culture” oli ryhmä, joka järjesti taidenäyttelyn lisäksi päivittäisiä jazz-konsertteja. Taidenäyttelyn kävi katsomassa 32490 henkilöä, joista yli 14000 laskettiin olleen festivaalidelegaatioiden osallistujia.
Amerikkalaiset havaitsivat, että Kiinan delegaatiota lukuun ottamatta kaikista delegaatioista riitti kävijöitä näyttelyyn. Garvin onnistui organisoimaan tapahtumille laajaa suomalaistukea ja tietäviä oppaita näihin näyttelyihin, joiden epäpoliittisuutta ja epäpoliittisuuteen liittyvää mielenkiintoa amerikkalaiseen kulttuuriin Nelsonin jälkikäteisraporttikin kiitteli.
Jazz-konserttien merkitys arvioitiin kuitenkin saman tiensä vähäiseksi, sillä 6000 osallistujasta vain vajaa tuhat oli ollut festivaalidelegaatioiden jäseniä. Järjestäjille oli pettymys, että jazzklubit täyttyivät iltaisin jazzinnälkäisistä suomalaisnuorista.
Jazzmuusikkojen esiintyminen oli ollut amerikkalaisten tapa argumentoida tasa-arvoisen yhteiskunnan puolesta. Sen piti kuitenkin tapahtua oikeissa puitteissa. Kun Duke Ellington oli tulossa maaliskuussa 1961 esiintymään Suomessa, lähetystö huolestui esittämispaikasta, joka oli kommunistien omistama Kulttuuritalo. Suomalaiset järjestäjät olivat kertoneet, että se on ainoa kaupallisesti toimiva ympäristö, mutta se ei lähetystövirkailijaa estänyt neuvomasta State Departmentia ottamaan yhteyttä amerikkalaisiin agentteihin, jotta nämä kieltäytyisivät esiintymästä ”kommunistien talossa”. Jos näin ei tapahtuisi, lähetystö katsoi paremmaksi asettaa rajoituksia jazzmuusikkojen esiintymisille, ”mikäli nykyinen käytäntö jatkuu”. Voi olla, ettei lähetystön edustaja itse digannut jazzia.
Nämä instituutit eivät suinkaan olleet yksin järjestämässä vastatoimia, vaan oleellista oli myös se, että pohjoismaiset sosiaalidemokraattiset puolueet ja International Union of Socialist Youth (IUSY) aktivoituivat vastatoimiin Helsingissä. IUSY:n päämaja oli julkisesti Helsingin Yliopiston Ylioppilaskunnan omistamalla Uudella Ylioppilastalolla sijaitsevassa Hotelli Hansassa.
Vastafestivaalitoimintaan värvätyille sosiaalidemokraateille vastafestivaalitoiminnan rahoittajina esiteltiin myös yksittäisiä henkilöitä, kuten esimerkiksi jotka tunnettiin vain ”liikemiehinä”. Tällainen oli esimerkiksi IUSY:n toimistossa työskennelleelle tuolloiselle Ylioppilaslehden päätoimittajalle Arvo Salolle amerikkalainen liikemies Frank Ferrari.
United States Information Center oli lähinnä Yhdysvaltojen Helsingin-suurlähetystöä. Vaikka sen toiminnot arvioitiin vaatimattomiksi, yhtä ja toista toimiston kautta voitiin järjestää. USIS toimitti delegaatioiden jäsenille kirjoja, pamfletteja ja lentolehtisiä Yhdysvaltojen asenteesta eri asioissa. Vastafestivaalin osallistujien tiedontarpeesta pidettiin huolta kirjaston avulla.
American Center Library asetti käytettäväksi kirjoja, jotka käsittelivät ydinaseriisuntaa, asevalvontaa ja Yhdysvaltojen taloudellista ja poliittista elämää kuvaavia teoksia. Niiden tarkoituksena oli ”Tarjota festivaalien osanottajille materiaalia, joka voisi osoittautua hyödylliseksi kun, he kohtaavat pro-kommunististen festivaalielementtien argumentteja.”
USIS valmisti itse lentolehtisiä Yhdysvaltojen asenteesta sellaisissa teemoissa kuin aseriisunta ja ydinkokeet, Berliinin ja Saksan tilanne, kolonialismi, Yhdysvaltain ulkomaanapu ja rinnakkainelo. USIS jakoi niitä ei-kommunistisille toimittajille. Paperit olivat julkisesti tarjolla kirjastossa. Jälkikäteiskommenteissa Nelson kiinnitti huomiota siihen, että aseriisuntaa käsittelevää aineistoa käsiteltiin läntisten delegaatioiden parissa tutkimuksena. Samalla tavalla toimittiin myös USIA:n, USIS Londonin ja USIS Stockholmin toimittamien pamflettien kanssa. Pamfletit, jotka käsittelivät koulutusta, tiedettä, historiaa, aseriisuntaa, työtä ja kansainvälistä politiikkaa, jaettiin loppuun.
Vaikka USIS toimi kirjastonsa kanssa julkisesti, osa sen toiminnoista pyrittiin naamioimaan, jottei lähetystöä voisi suoraan yhdistää vastapropagandaan. Pehmytkantisia kirjoja jaettiin delegaatioiden jäsenille kädestä käteen: jakajina toimivat ”tarkoin valitut opiskelija- ja nuorisojohtajat, jotka pyrkivät jakamaan ne delegaatioiden jäsenille”. Nämä yksittäiset ihmiset löytyivät suurimpien ei-kommunististen nuorisoryhmien joukosta ja olivat sellaisia, jotka toiminnoista vastaava USIS -virkailija tunsi henkilökohtaisesti.
Lisäksi vieraille näytettiin elokuvia ja televisio-ohjelmia. Viikkoa ennen festivaalien alkua esitettiin väridokumenttielokuvaa ”Friendship 7”. Se oli amerikkalaisten vastaus Juri Gagarinin Suomen-vierailulle, sillä tämä tunnin mittainen elokuva käsitteli John Glennin avaruuslentoa. Sitä esitettiin erikoisnäytöksissä, joihin kutsuttiin erityisesti työväen ja nuorisojohtajia. Mukaan oli kutsuttu myös sanomalehtien elokuvakriitikkoja.
USIS esitti itse valmistamiaan filmejä myös Helsingin Yliopiston Kulttuuriklubilla juuri ennen festivaalin alkua. Kulttuuriklubi kieltäytyi esittämästä amerikkalaisfilmejä festivaalin aikana, ”jotta se säilyttäisi puolueettomuutensa”. Kyse ei toki ollut ehdottomasta puolueettomuudesta, vaan puolueettomasta imagesta. Erityisesti ylioppilaskunnan kulttuuriklubin johtaja sai kiitosta USIS-tilaisuuksille hankkimastaan julkisuudesta median piirissä.
Vastatoimien päärahoittajaksi on nyttemmin paljastunut Yhdysvaltain keskustiedustelupalvelu CIA (Central Intelligenge Agency) ja Yhdysvaltain hallitus eri instituutioidensa kautta. Vastatoimet käynnistettiin virallisesti ulkoministeri Martinin määräyksestä heinäkuussa 1962.
Vastatoimien suunnittelu oli kuitenkin alkanut jo paljon aikaisemmin. CIA ja Yhdysvaltain hallituksen instituutiot ja Länsi-Saksan orgaanit toimivat festivaaleilla salaisesti taustalla kuten itäiset vastinparinsa Neuvostoliiton tiedusteluorganisaatio KGB, Saksan Demokraattisen tasavallan turvallisuuspoliisi Stasi ja niiden hallitukset.
Siinä mielessä sekä Idän imperiumin tavoite hävittää festivaalin propagandaluonne järjestämällä ne puolueettomassa maassa Lännen harjoittamat festivaalin vastaiset salaiset toimet olivat mitä tyypillisintä kylmän sodan toimintaa. Koskaan aikaisemmin kylmä sota ei ollut laskeutunut suomalaiseen ympäristöön ja Helsingin kaduille niin näkyvästi, voimakkaasti ja kouriintuntuvasti, joka korostui loikkauksiin liittyvissä operaatioissa.
Yhdysvaltain lähetystö ei ollut tietoinen loikkauksista, vaan raportoi sitä uutisten kautta State Departmentille. ”Loikkaustarinoita käytännössä mahdotonta vahvistaa täällä. Toinen US-lähde paremmin valmistautunut vastaamaan tähän tarpeeseen”, kirjoitti lähetystövirkailija raporttiinsa festivaalin loppupuolella. Toinen lähde oli tietenkin CIA.
Paitsi katutasolla, konkreettisesti suurvallat joutuivat vastatusten radioaalloilla, sillä sekä Venäjällä että Ukrainassa toimivat radioasemat aloittivat tehokkaan radiohäirinnän Voice of American (VOA) nuorisofestivaalia koskevaa uutisointia kohtaan. Erityisesti kohteena olivat Baltian maiden kielillä tapahtuneet radiolähetykset.
Kylmän sodan alusta alkaen toteutetun radiohäirinnän historia on edestakaista aaltoliikettä: VOA:n häirintä jatkui yleisesti vuoteen 1963, alkoi uudelleen Tsekkoslovakian miehityksen jälkeen 1968, lakkasi liennytyksen kasvaessa 1973 vain alkaakseen uudelleen 1980 Afganistanin miehityksen alla. Selvimpiä amerikkalaispropagandan välittäjiä, joita häirittiin pysyvästi 1990-luvulle saakka, olivat Radio Liberty (aluksi Radio Liberation) (RL), Radio Free Europe (RFE) ja Radio in the American Sector (RIAS), joka on nyttemmin Saksan hallituksen valvonnassa.
Väliaikatiedote
On se kumma kuinka pienet harharetket katkaisevat jopa hieno hetket 1950-luvun etiikan parissa. Vaikka olin valvonut ja lukenut ja pari riviä kirjoittanutkin, ei tarvittu kuin puhelinsoitto ja kas, karaoke kutsui hetkeksi. Siellä oli hyvä pitää etiikka mielessä ja moraali korkealla.
Rangaistus tuli tänään sitten fyysisinä vaivoina: en pysty nyt istumaan, sen verran on kankku kipeänä. Ilakoitseminen lasten kanssa vuoristoradalla Linnanmäellä keskiviikkona taisi pahentaa jo silloin orastanutta vammaa. Mutta tuska jalostaa mieltä ja kärsimys kiillottaa kruunun. Eipähän ole mikään filantroopin ilme kasvoilla koko ajan.
No, onpa sitä paitsi ollut helpotusta kaikille teille kommenttiosastoillani viihtyneille neropateille, joille Russell on ilmaa vain, ja jotka eivät silti voineet pysyä kaukana minun ja Bertrandin siveyden peruskurssista. Nyt on ollut aikaa teroittaa sanansäilää ja miettiä omia argumenttejä valmiiksi. Niitä olisi mukava nähdä, kun te aina - ilmaisesti tilan puutteessa - jätätte ne sanomatta!
Kun tässä olen muitakin kommenttipalstoja kierrellyt, niin kovasti ovat samaa sukua nämä terävämmin pistoksiaan kirjoittavat: anonymous melkein kaikki tai ainakin sellaiset kirjoitukset, jotka on selvässä sapessa marinoitu.
Googlettamalla muuten tämä "hymähdyksen arvoinen", kuten Jörkka sivalsi, ja joka tapauksessa entinen stara Russell saa vain vaatimattomat 864 000 linkkiä: kyllä on bittejä pantu hukkaan aivan uskomaton määrä noin kurjasta ajattelijasta, joka ei vastaa enää nykypäivän standardeja. Ja tilalle on tullut... Niin keitä?
Kuten me nykyajan kotisokratekset tiedämme, mikään ei saa olla paria vuotta vanhempaa: muotifilosofia vanhenee nopeasti ja kuten totesin kommenteissa, niihin pitäisi laittaa "parasta ennen" -päiväys.
Kuka muistaa ranskalaisia filosofeja parinkymmenen vuoden takaa? [Kiitos Schizo-Janne, olihan siellä Blogistanin eturivissä sentään yksi.]
Ja etiikka se vasta nopeasti vanheneekin, moraalista nyt puhumattakaan. Kuten kymmenet blogistiikot - juuri ne jotka sanovat minun "hermostuneen", "ärsyyntyneen"suuttuneen, vetäneen herneen nenään, ja olen siinä sivussa mm. naurettava (kiitos tästä luonnehdinnasta merkittävälle Blogistan-ajattelija Niko Lipsaselle oliko se Tampereen suunnalta - taitelijaprofessoriehdokas Ilkalle sukua?) (ja mitä se Hanhensulkakin sanoi: "Sediksellä onkin jäänyt pahasti hihna päälle ja sosiaalitieteilijöiden tavoin puhuu pääasiassa asian sivusta." Brutukseni!) - ovat osoittaneet, että tämän päivän muotifilosofia on aito, herpaantumaton, leppymätön ja loputon itsekkyysfilosofia. "Niin monella menee hyvin", laulettiin aikoinaan laulussakin, jonka me historioitsijat hyvin muistamme. Sosiaalitieteilijöistä en mene vannomaan. Mutta että asian vierestä! Tunnen hyvin pellot ja pientareet, enkä unohda mitään, sillä me historioitsijat pyrimme aina muistamaan sen, minkä muut unohtavat.
Kaikesta tästä voimme päätellä - anteeksi maan perusteellisesti että yleistän - etiikka ja moraali ovatkin siten nykyään vain sosiaalitieteilijöiden juttuja (varmaan joku KELAn osasto!), eikä niillä siten voi olla mitään perustaakaan, eikä tarvitsekaan ilmeisesti; niinpä esimerkiksi ihmislajin säilymisestä ja jatkamisesta puhuminen lapsenteon yhteydessä on nykynuorelle blogistille valtava ongelma ja ahdistuksen aihe! Vaikka olihan se kehiin palanneelle Marleenallekin, jolla on ytyä riittänyt vähän pidempäänkin!
Kyllä kai se on sitten tunnustettava, että tää on vain ihan minun juttu eikä tämän asian parissa saa henkilökohtaisen ulkopuolelle mennä lainkaan tai ainakin se är-syt-tää. Näinpä meidän on taas tehtävä huoneentaulu: etiikka ja moraali ovat asioita, että siitä voi päättää ihan yksin - individualistihan ei tämmöisiä kavereilta kysele - ja ilmeisesti vain makuukammarissa - ja mikä parasta, ajattelematta sitä lainkaan! Muistakaa nyt kaikki siellä supermarketissa: ei ole yhteistä etua - siitä vain himottua kaviaaria kainaloon!
Näin helppoa se äärirelativismi on! Tosta vaan, kullin luikaus. [Haa, minäkin käytän roisia kieltä... Äitiiiiii...]
Rangaistus tuli tänään sitten fyysisinä vaivoina: en pysty nyt istumaan, sen verran on kankku kipeänä. Ilakoitseminen lasten kanssa vuoristoradalla Linnanmäellä keskiviikkona taisi pahentaa jo silloin orastanutta vammaa. Mutta tuska jalostaa mieltä ja kärsimys kiillottaa kruunun. Eipähän ole mikään filantroopin ilme kasvoilla koko ajan.
No, onpa sitä paitsi ollut helpotusta kaikille teille kommenttiosastoillani viihtyneille neropateille, joille Russell on ilmaa vain, ja jotka eivät silti voineet pysyä kaukana minun ja Bertrandin siveyden peruskurssista. Nyt on ollut aikaa teroittaa sanansäilää ja miettiä omia argumenttejä valmiiksi. Niitä olisi mukava nähdä, kun te aina - ilmaisesti tilan puutteessa - jätätte ne sanomatta!
Kun tässä olen muitakin kommenttipalstoja kierrellyt, niin kovasti ovat samaa sukua nämä terävämmin pistoksiaan kirjoittavat: anonymous melkein kaikki tai ainakin sellaiset kirjoitukset, jotka on selvässä sapessa marinoitu.
Googlettamalla muuten tämä "hymähdyksen arvoinen", kuten Jörkka sivalsi, ja joka tapauksessa entinen stara Russell saa vain vaatimattomat 864 000 linkkiä: kyllä on bittejä pantu hukkaan aivan uskomaton määrä noin kurjasta ajattelijasta, joka ei vastaa enää nykypäivän standardeja. Ja tilalle on tullut... Niin keitä?
Kuten me nykyajan kotisokratekset tiedämme, mikään ei saa olla paria vuotta vanhempaa: muotifilosofia vanhenee nopeasti ja kuten totesin kommenteissa, niihin pitäisi laittaa "parasta ennen" -päiväys.
Kuka muistaa ranskalaisia filosofeja parinkymmenen vuoden takaa? [Kiitos Schizo-Janne, olihan siellä Blogistanin eturivissä sentään yksi.]
Ja etiikka se vasta nopeasti vanheneekin, moraalista nyt puhumattakaan. Kuten kymmenet blogistiikot - juuri ne jotka sanovat minun "hermostuneen", "ärsyyntyneen"suuttuneen, vetäneen herneen nenään, ja olen siinä sivussa mm. naurettava (kiitos tästä luonnehdinnasta merkittävälle Blogistan-ajattelija Niko Lipsaselle oliko se Tampereen suunnalta - taitelijaprofessoriehdokas Ilkalle sukua?) (ja mitä se Hanhensulkakin sanoi: "Sediksellä onkin jäänyt pahasti hihna päälle ja sosiaalitieteilijöiden tavoin puhuu pääasiassa asian sivusta." Brutukseni!) - ovat osoittaneet, että tämän päivän muotifilosofia on aito, herpaantumaton, leppymätön ja loputon itsekkyysfilosofia. "Niin monella menee hyvin", laulettiin aikoinaan laulussakin, jonka me historioitsijat hyvin muistamme. Sosiaalitieteilijöistä en mene vannomaan. Mutta että asian vierestä! Tunnen hyvin pellot ja pientareet, enkä unohda mitään, sillä me historioitsijat pyrimme aina muistamaan sen, minkä muut unohtavat.
Kaikesta tästä voimme päätellä - anteeksi maan perusteellisesti että yleistän - etiikka ja moraali ovatkin siten nykyään vain sosiaalitieteilijöiden juttuja (varmaan joku KELAn osasto!), eikä niillä siten voi olla mitään perustaakaan, eikä tarvitsekaan ilmeisesti; niinpä esimerkiksi ihmislajin säilymisestä ja jatkamisesta puhuminen lapsenteon yhteydessä on nykynuorelle blogistille valtava ongelma ja ahdistuksen aihe! Vaikka olihan se kehiin palanneelle Marleenallekin, jolla on ytyä riittänyt vähän pidempäänkin!
Kyllä kai se on sitten tunnustettava, että tää on vain ihan minun juttu eikä tämän asian parissa saa henkilökohtaisen ulkopuolelle mennä lainkaan tai ainakin se är-syt-tää. Näinpä meidän on taas tehtävä huoneentaulu: etiikka ja moraali ovat asioita, että siitä voi päättää ihan yksin - individualistihan ei tämmöisiä kavereilta kysele - ja ilmeisesti vain makuukammarissa - ja mikä parasta, ajattelematta sitä lainkaan! Muistakaa nyt kaikki siellä supermarketissa: ei ole yhteistä etua - siitä vain himottua kaviaaria kainaloon!
Näin helppoa se äärirelativismi on! Tosta vaan, kullin luikaus. [Haa, minäkin käytän roisia kieltä... Äitiiiiii...]
perjantaina, heinäkuuta 22, 2005
Lapsettomuusideologiaa VIII
Jatkoa osille 3,4,5,6 ja 7: linkit blogin oikeassa sivustassa.
Moraalista käydään kiistoja silloin, kun vähintään kaksi yksilöä tai kaksi ryhmää ovat eri mieltä siitä mikä on toivottavaa. Onko keinoja ratkaista tämä tilanne?
Poliittissa (ja siis myös ideologisissa) kiistoissa saattaa esiintyä kolmelaisia kiistoja. Ensinnä voi olla kyse pelkästään välineistä, vaikka päämäärästä oltaisiin yhtä mieltä. Toiseksi voidaan väittää, että tietynlaiset teot ovat luonnostaan pahoja, kokonaan riippumatta niiden seurauksista, minkä toinen osapuoli tietysti kiistää. Kolmanneksi erimielisyys voi koskea tavoitteita, joihin ihmistekojen tulisi tähdätä. On yleistä, että nämä kaikki tekijät ovat mukana erilaisissa moraalisissa (ja poliittisissa) kiistoissa.
Välinekiistat ovat usein näennäisiä: niitä sanelevat etunäkökohdat; ongelmana on silloin se, että yleisö käsittää kiistan kokonaan keinoja, ei päämääriä koskevaksi. [Nykyajan esimerkki: työttömyyden poistaminen]. Välineistä käydyt kiistat eivät aiheuta mitään eettisiä pulmia, mutta käytännössä, tieteellisillä perusteilla, tietysti se pitäisi pystyä ratkaisemaan.
Russellin mielestä "toteamus, että välineitä koskevat kiistat eivät lainkaan ole luonteeltaan eettisiä, poistaa etiikan piiristä sangen suuren osan niistä käytännön kysymyksistä, joista ihmiset ovat eri mieltä.
Luonnostaan pahat teot ja niiden kiistäminen olivat toinen mahdollisuus. Erinäisten esimerkkien (orjuuden kannattajat ja vastustajat, amishien siveellinen kauhistus nappeja kohtaan) jälkeen Russell on valmis tunnustamaan, että näihin asioihin ei suoraan pysty vaikuttamaan. Kukaan ei pysty todistamaan, että esimerkiksi napit eivät ole epämoraalisia. Taivuttelua toki pystyy harjoittamaan puolin ja toisin, niinpä esimerkiksi amishi voi saada meidät vakuuttuneeksi perusteluillaan nappien epämoraalisuudesta, ja silloin meidän on syytä hyväksyä tämä kanta.
Russell kuitenkin tekee varauksen välittömien oikean ja väärän arvostelmien kohdalla. "Jos tietty sinänsä vaikka täysin viatonkin teko herättää jossain ihmisessä aitoja kauhistuksen tunteita, ei hän voi olla onnellinen nähdessään sitä suoritettavan." Mikäli kotonamme on esimerkiksi kortinpeluuta sunnuntaina vastustava henkilö, syyllistymme "epähienouteen, jos jätämme tuon vieraan tunteet huomiotta. Tällä tavoin siitä, mikä ajatellaan oikeaksi tai vääräksi saattaa todella tulla oikeaa tai väärää, niin kauan kuin usko asiaan säilyy voimakkaana."
Näin ei tietenkään todisteta, että usko on oikea, vaan ainoastaan, että se aiheuttaa toiveita ja vieroksuntaa, joiden nojalla voidaan päätellä, onko jokin teko hyvä halujen tyydytystä mittapuuna käyttäen. "Ihailu tai kauhistus, jolla ihmiset suhtautuvat tietynlaisiin tekoihin, ovat jatkuvasti esiintyessään usein todella tärkeimpiin kuuluvia tekijöitä, joiden perusteella ratkaistaan ovatko kyseisenlaatuiset teot oikeita tai vääriä."
Vaikeata moraalikiistojen ratkaisu on silloin, kun vallitsee todellinen erimielisyys päämääristä. Nämä tapaukset eivät kuitenkaan ole niin yleisiä kuin ensi silmäyksellä saattaisi ajatella. Yksi niistä oli kysymys orjuudesta. Siinäkään orjuuden vastustajien ja puolustajien välinen taistelu ei tosiasiallisesti merkinnyt kiistaa päämääristä vaan ihmisolentojen tuntemiskyvystä. Kun voitiin osoittaa sorrettujen tuntemaan iloa ja surua samassa määrin kuin sortajat, sortojärjestelmä kumottiin (esim. Turgenjevin Metsästäjän muistelmia, ja Harriet Beecher Stowen Setä Tuomon Tupa suurina vaikuttajina).
Orjuuden hyödyttävyyden (taloudellisesti, kehityksen airueena - esim. lapsityövoima hiilikaivoksissa) Russell jättää sivuun, ja keskittyy toiseen ajatukseen orjuudesta, siihen, että orjat ovat pelkkiä välineitä. Mitä huomautuksia voidaan esittää ihmiselle, joka ilmoittaa piittaavansa yksinomaan jonkin ryhmän eduista tai kenties pelkästään omasta parhaastaan? Itsekäs ihminen, esim. kansallisuusaatteen kannattaja, heinkilö, jota kiinnostaa ainoastaan oman yhteiskuntaluokkansa tai uskontokuntansa etu, ovat myötätuntoisia vain rajoitetulle ihmisryhmälle. Voiko heidät saada luopumaan kannastaan?
Jo luvussa 5 käsiteltiin yksilön ja yhteisön etujen saattamista sopusointuun keskenään. "Olemme jo asettuneet sille kannalle, että jokainen ihminen väistämättömästi tavoittelee omien toiveidensa täyttymistä. Sen vuoksi hän toimii yleistä hyvää edistävällä tavalla ainoastaan siinä tapauksensa, että hänen halunsa johtavat tekoihin, joilla on tällainen vaikutus. Tulos voidaan saavuttaa joko siksi, että kyseinen yksilö tahtoo edistää yleistä hyvää, tai sen johdosta, että yhteisön rakenteen vuoksi hän parhaiten palvelee omia etujaan toimimalla koko yhteisölle edullisella tavalla. En usko, että yksityisiä ja yleisiä etuja on mahdollista saattaa täydelliseen sopusointuun toistensa kanssa, ja missä tätä päämäärää ei saavuteta, sillä pelkään eettisten näkökohtien jäävän tehottomiksi." Onneksi näitä ristiriitoja ei ole niin paljon; orjuuskysymys ja nationalismin ongelmatkin ovat ratkaistavassa. Valistunut oman edun tavoittelu on tavallisesti riittävänä kannustimena pyrkimykseen, joka tähtää yleiseen hyvään. Mutta vaikka vetoaminen omaan etuun yleensä (nykyään yhä harvemmin!) on tehokas keino, se on usein paljon vähemmän vaikuttava kuin vetoaminen epäitsekkyyteen.
"Viha, kateus ja halveksunta sokaisevat ihmiset näkemästä omaa etuaan, kun taas toisaalta myötätunto ja sääli ovat omiaan synnyttämään tekoja, jotka ovat hyödyllisiä muille, vaikka teon suorittaja ei itse niistä odota hyötyvänsä. On todennäköisempää, että jalomielisyys paremmin kuin laskelmallinen itsekkyys johtaa tekoihin, joita juuri laskemallinen itsekkyys suosittelisi, jos laskelmat olisivat oikeita. Mutta niin kauan kuin ihmisten sydämet ovat kylmiä, he eivät helposti kykene näkemään tosiasiaa, että yhteistoiminta yleensä on edullisempaa molemmille osapuolille kuin kilpailu."
Kahden yksilön toiveiden aiheuttamassa ristiriidassa ei sopua ole saatavissa. Tämä ei ole kuitenkaan ratkaisematon ongelma, sillä sekä A:n että B:n täytyy ottaa huomioon myös muiden ihmisten halut. Jokainen yksilö voisi hyötyä varastamisesta, jos hän olisi ainoa varas. Tällaisissa tapauksissa yleinen hyvä on vastakkainen sille, mikä olisi edullinen yksilölle, ellei yleisen hyvän vaikutuksia tunnettaisi. Laki ja hallitusvalta sekä yleinen mielipide - kiitokset tai moitteet - ovat tällaisia yksilöön vaikuttavia tekijöitä.
"Ihmisten käsitys onnesta riippuu hänen intohimoistaan ja näitä puolestaan muovaavat hänen saamansa kasvatus ja sosiaalinen ympäristö sekä synnynnäiset taipumukset ja lahjat", Russell toteaa. Nuoria voidaan ohjata sekä yhteisen hyvän asioihin, että toisiin, joissa vallitsee ristiriitoja. Koulutkin opettavat yhteistoimintaa toisaalla (Russellilla kansakunnan sisäisissä asioissa), kilpailua toisissa asioissa (oman kansakunnan ulkopuolelle suuntautuessaan). Tätä kehitystä Russell piti tuhoisana (jopa liioitteluun sortuen).
Luvun lopuksi Russell käy nietsscheläisyydeksi kutsumaansa rasismia vastaan kovin sanoin. "Nietzschen teoria on unelma, mutta sen mukainen todellisuus on painajaisnäky."
Kirjoitussarja alkaa vähitellen päästä asiaan: "Onko olemassa eettistä tietoa?", kysytään seuraavaksi.
Moraalista käydään kiistoja silloin, kun vähintään kaksi yksilöä tai kaksi ryhmää ovat eri mieltä siitä mikä on toivottavaa. Onko keinoja ratkaista tämä tilanne?
Poliittissa (ja siis myös ideologisissa) kiistoissa saattaa esiintyä kolmelaisia kiistoja. Ensinnä voi olla kyse pelkästään välineistä, vaikka päämäärästä oltaisiin yhtä mieltä. Toiseksi voidaan väittää, että tietynlaiset teot ovat luonnostaan pahoja, kokonaan riippumatta niiden seurauksista, minkä toinen osapuoli tietysti kiistää. Kolmanneksi erimielisyys voi koskea tavoitteita, joihin ihmistekojen tulisi tähdätä. On yleistä, että nämä kaikki tekijät ovat mukana erilaisissa moraalisissa (ja poliittisissa) kiistoissa.
Välinekiistat ovat usein näennäisiä: niitä sanelevat etunäkökohdat; ongelmana on silloin se, että yleisö käsittää kiistan kokonaan keinoja, ei päämääriä koskevaksi. [Nykyajan esimerkki: työttömyyden poistaminen]. Välineistä käydyt kiistat eivät aiheuta mitään eettisiä pulmia, mutta käytännössä, tieteellisillä perusteilla, tietysti se pitäisi pystyä ratkaisemaan.
Russellin mielestä "toteamus, että välineitä koskevat kiistat eivät lainkaan ole luonteeltaan eettisiä, poistaa etiikan piiristä sangen suuren osan niistä käytännön kysymyksistä, joista ihmiset ovat eri mieltä.
Luonnostaan pahat teot ja niiden kiistäminen olivat toinen mahdollisuus. Erinäisten esimerkkien (orjuuden kannattajat ja vastustajat, amishien siveellinen kauhistus nappeja kohtaan) jälkeen Russell on valmis tunnustamaan, että näihin asioihin ei suoraan pysty vaikuttamaan. Kukaan ei pysty todistamaan, että esimerkiksi napit eivät ole epämoraalisia. Taivuttelua toki pystyy harjoittamaan puolin ja toisin, niinpä esimerkiksi amishi voi saada meidät vakuuttuneeksi perusteluillaan nappien epämoraalisuudesta, ja silloin meidän on syytä hyväksyä tämä kanta.
Russell kuitenkin tekee varauksen välittömien oikean ja väärän arvostelmien kohdalla. "Jos tietty sinänsä vaikka täysin viatonkin teko herättää jossain ihmisessä aitoja kauhistuksen tunteita, ei hän voi olla onnellinen nähdessään sitä suoritettavan." Mikäli kotonamme on esimerkiksi kortinpeluuta sunnuntaina vastustava henkilö, syyllistymme "epähienouteen, jos jätämme tuon vieraan tunteet huomiotta. Tällä tavoin siitä, mikä ajatellaan oikeaksi tai vääräksi saattaa todella tulla oikeaa tai väärää, niin kauan kuin usko asiaan säilyy voimakkaana."
Näin ei tietenkään todisteta, että usko on oikea, vaan ainoastaan, että se aiheuttaa toiveita ja vieroksuntaa, joiden nojalla voidaan päätellä, onko jokin teko hyvä halujen tyydytystä mittapuuna käyttäen. "Ihailu tai kauhistus, jolla ihmiset suhtautuvat tietynlaisiin tekoihin, ovat jatkuvasti esiintyessään usein todella tärkeimpiin kuuluvia tekijöitä, joiden perusteella ratkaistaan ovatko kyseisenlaatuiset teot oikeita tai vääriä."
Vaikeata moraalikiistojen ratkaisu on silloin, kun vallitsee todellinen erimielisyys päämääristä. Nämä tapaukset eivät kuitenkaan ole niin yleisiä kuin ensi silmäyksellä saattaisi ajatella. Yksi niistä oli kysymys orjuudesta. Siinäkään orjuuden vastustajien ja puolustajien välinen taistelu ei tosiasiallisesti merkinnyt kiistaa päämääristä vaan ihmisolentojen tuntemiskyvystä. Kun voitiin osoittaa sorrettujen tuntemaan iloa ja surua samassa määrin kuin sortajat, sortojärjestelmä kumottiin (esim. Turgenjevin Metsästäjän muistelmia, ja Harriet Beecher Stowen Setä Tuomon Tupa suurina vaikuttajina).
Orjuuden hyödyttävyyden (taloudellisesti, kehityksen airueena - esim. lapsityövoima hiilikaivoksissa) Russell jättää sivuun, ja keskittyy toiseen ajatukseen orjuudesta, siihen, että orjat ovat pelkkiä välineitä. Mitä huomautuksia voidaan esittää ihmiselle, joka ilmoittaa piittaavansa yksinomaan jonkin ryhmän eduista tai kenties pelkästään omasta parhaastaan? Itsekäs ihminen, esim. kansallisuusaatteen kannattaja, heinkilö, jota kiinnostaa ainoastaan oman yhteiskuntaluokkansa tai uskontokuntansa etu, ovat myötätuntoisia vain rajoitetulle ihmisryhmälle. Voiko heidät saada luopumaan kannastaan?
Jo luvussa 5 käsiteltiin yksilön ja yhteisön etujen saattamista sopusointuun keskenään. "Olemme jo asettuneet sille kannalle, että jokainen ihminen väistämättömästi tavoittelee omien toiveidensa täyttymistä. Sen vuoksi hän toimii yleistä hyvää edistävällä tavalla ainoastaan siinä tapauksensa, että hänen halunsa johtavat tekoihin, joilla on tällainen vaikutus. Tulos voidaan saavuttaa joko siksi, että kyseinen yksilö tahtoo edistää yleistä hyvää, tai sen johdosta, että yhteisön rakenteen vuoksi hän parhaiten palvelee omia etujaan toimimalla koko yhteisölle edullisella tavalla. En usko, että yksityisiä ja yleisiä etuja on mahdollista saattaa täydelliseen sopusointuun toistensa kanssa, ja missä tätä päämäärää ei saavuteta, sillä pelkään eettisten näkökohtien jäävän tehottomiksi." Onneksi näitä ristiriitoja ei ole niin paljon; orjuuskysymys ja nationalismin ongelmatkin ovat ratkaistavassa. Valistunut oman edun tavoittelu on tavallisesti riittävänä kannustimena pyrkimykseen, joka tähtää yleiseen hyvään. Mutta vaikka vetoaminen omaan etuun yleensä (nykyään yhä harvemmin!) on tehokas keino, se on usein paljon vähemmän vaikuttava kuin vetoaminen epäitsekkyyteen.
"Viha, kateus ja halveksunta sokaisevat ihmiset näkemästä omaa etuaan, kun taas toisaalta myötätunto ja sääli ovat omiaan synnyttämään tekoja, jotka ovat hyödyllisiä muille, vaikka teon suorittaja ei itse niistä odota hyötyvänsä. On todennäköisempää, että jalomielisyys paremmin kuin laskelmallinen itsekkyys johtaa tekoihin, joita juuri laskemallinen itsekkyys suosittelisi, jos laskelmat olisivat oikeita. Mutta niin kauan kuin ihmisten sydämet ovat kylmiä, he eivät helposti kykene näkemään tosiasiaa, että yhteistoiminta yleensä on edullisempaa molemmille osapuolille kuin kilpailu."
Kahden yksilön toiveiden aiheuttamassa ristiriidassa ei sopua ole saatavissa. Tämä ei ole kuitenkaan ratkaisematon ongelma, sillä sekä A:n että B:n täytyy ottaa huomioon myös muiden ihmisten halut. Jokainen yksilö voisi hyötyä varastamisesta, jos hän olisi ainoa varas. Tällaisissa tapauksissa yleinen hyvä on vastakkainen sille, mikä olisi edullinen yksilölle, ellei yleisen hyvän vaikutuksia tunnettaisi. Laki ja hallitusvalta sekä yleinen mielipide - kiitokset tai moitteet - ovat tällaisia yksilöön vaikuttavia tekijöitä.
"Ihmisten käsitys onnesta riippuu hänen intohimoistaan ja näitä puolestaan muovaavat hänen saamansa kasvatus ja sosiaalinen ympäristö sekä synnynnäiset taipumukset ja lahjat", Russell toteaa. Nuoria voidaan ohjata sekä yhteisen hyvän asioihin, että toisiin, joissa vallitsee ristiriitoja. Koulutkin opettavat yhteistoimintaa toisaalla (Russellilla kansakunnan sisäisissä asioissa), kilpailua toisissa asioissa (oman kansakunnan ulkopuolelle suuntautuessaan). Tätä kehitystä Russell piti tuhoisana (jopa liioitteluun sortuen).
Luvun lopuksi Russell käy nietsscheläisyydeksi kutsumaansa rasismia vastaan kovin sanoin. "Nietzschen teoria on unelma, mutta sen mukainen todellisuus on painajaisnäky."
Kirjoitussarja alkaa vähitellen päästä asiaan: "Onko olemassa eettistä tietoa?", kysytään seuraavaksi.
Lapsettomuusideologiaa VII
Jatkoa osille 3,4,5 ja 6: linkit blogin oikeassa sivustassa.
Synnin tunnon moni ymmärtää, mutta mikä on synti? Yleisesti tunnetut moraalisäännöt hylänneet asettavat varsin usein tilalle oman sääntökokoelmansa, jota täysin noudattavat. Jotkut voivat toisessa tilanteessa olla täysin kyynisiä, mutta osoittaa suurta moraalisuutta toisessa ja kärsiä polttavasta häpeän tunteesta, kun tulee niitä rikkoneeksi.
Mutta on selvää, että kaikki ihmiset eivät ajattele niin, että on tekoja, jotka tunnetaan 'synniksi'. "Olen valmis uskomaan, että jotkut yksilöt ovat täydellisen häpeämättömiä. Sitä vastoin olen varma, ettei heitä ole paljon ja ettei heitä tavata niiden joukosta, jotka äänekkäimmin julistavat vapautuneensa moraalisista estoista", Russell sanoo.
Syyllisyyden tunnon perusta on vanhempien tai muiden arvovaltaisten mahtien kasvatuksessa. Jotta näiden käyttämistä rangaistuksista tai paheksumisista olisi seurauksena syyllisyyden tunto, on ehtona, että näitä mahteja kunnioitetaan eikä pelkästään pelätä. Sama koskee esim. lapsen tottelemattomuutta. Milloin on vallalla yksinomaan pelko, on luonnollisena reaktiona halu pettää tai ryhtyä kapinalliseksi.
Jumalan käskyjen rikkominen aiheuttaa uskontoon luottavilla vain pienen tunnekaavan siirtymän. Mutta monilla sellaisillakin ihmisillä, jotka eivät usko Jumalaan, on synnin tunne seurauksena em. lapsen kokemuksista ja oman lauman arvostelun pelko silloin kun kyse ei ole kapinoinnista. Joskus rikkoja - tämä vaatii poikkeuksellista itsevarmuutta tai älykkyyttä, Russell huomauttaa - tuntee tehneensä pahoin yksinomaan siksi, että itse paheksuu menettelyään, kokonaan riippumatta muiden ajatuksista.
Russell käy sen jälkeen lyhyesti läpi kristinuskon syntikäsityksiä, rituaalisen saastumisen ja tabun rikkomisen sekä antiikin filosofeja ja mainitsee myös sielunvaelluksen, jossa tiettyjen eläimien piirissä käväisy tuottaa puhdistuksen ja vapautuksen "elämän pyörän" orjuudesta. [Suomalaisethan ovat siitä huonoja kristittyjä, että uskovat varsin usein sielunvaellukseen.]
Alunperin synnin käsite ei siis liittynyt toisen ihmisen vahingoittamiseen vaan pelkästään jonkin tietyn asian tekemiseen. [Erinäisten kirkkojen sukupuolimoraali liittyy yhä tähän.]
Synnillä on psykologinen ulottuvuutensa: vihollisen tekemä ja oma hairahdus luokitellaan aivan toisen. Edelliseen liittyy ylpeys, jälkimmäiseen nöyryys. [Huippuna Augustinuksen käsitys perisynnistä - vain Jumalan armo tekee valituille mahdolliseksi elää hyveellisesti - muut kuin valitut elävät aina synnissä Aatamin synnin vuoksi]. Synnin käsitteen rajaaminen kuitenkin vain tiettyyn uskontoon tekee mahdottomaksi pitää syntisinä niitä, jotka ovat vailla uskonnollisia tunteita, riippumatta heidän elämästään, jopa silloin, kun he itse pitävät sitä miten moraalisesti tuomittavana hyvänsä.
Ratkaisu on määritellä synti "omantunnon äänen noudattamatta jättämiseksi": tämä kuitenkin jättää ulos joitakin synnin uskonnollisia määritelmiä, kuten sen, että helvetissä olon aiheuttama kärsimys ei tee kidutettuja sieluja siveellisesti paremmaksi. Tällaista koston luonteista kärsimystä ei voi sijoittaa minkään etiikan piiriin [vaikka G. E. Moore teoksessaan Principia Ethica niin ajattelikin.] Mutta jos "kosto" ei käy, on puhuttava "oikeudesta" ja "rangaistuksesta".
"Oikeus" on tässä "ansioiden mukainen palkinto" tai oikeammin "palkkioksi ja rangaistukseksi sellaisen järjestelmän mukaan, joka parhaiten on omiaan edistämään sosiaalisesti toivottavaa käyttäytymistä." Joskus ihminen, joka odottaa rangaistusta, voi muuttua mieleltään, jos hänet armahdettaisiin: silloin armahdus olisi paikoillaan.
"Voidaan myös ajatella", Russell sanoo, "että ihminen on toiminut sosiaalisesti toivottavalla tavalla, mutta että hänen esimerkkiään ei silti pitäisi näköjään samanlaisissa tapauksissa seurata, ja että sen vuoksi olisi paikallaan rangaista häntä.[-- --] Sanalla sanottuna, palkintoja ja rangaistuksia olisi jaeltava niiden sosiaalisten vaikutusten toivottavuuden perusteella eikä jonkin otaksutun absoluuttisen ansiokkuuden tai rangaistavuuden järjestelmän mukaan. Epäilemättä on viisasta palkita niitä, jotka menettelevät sosiaalisesti toivottavalla tavalla, ja rangaista haitallisen esimerkin antajia, mutta poikkeukset ovat ajateltavissa ja niitä todennäköisesti esiintyy aika ajoin." Russell tarkoittaa, että taivas- ja helvettiuskoa ei kannata lanseerata maan päälle.
"Synnin" käsite liittyy siihen, että ihmisen tahto on vapaa, sillä jos tekojamme määräisivät syyt, jotka eivät ole hallittavissamme, koston luontoisella rangaistuksella ei olisi mitään merkitystä. "Tahdon vapautta" ei kannata kuitenkaan liioitella, sillä on rajoituksensa ihmisyhteisön elämässä: postinkantaja vie vapaasta tahdostaan huolimatta kirjeen siihen kirjoitettuun osoitteeseen. [Tiedän, että esimerkki on vanhentunut ja osoittaa Russellin vanhentuneen, kuten eräs anonyymi kommenttikirjoittaja aiemmassa postauksessa pilkkasi (tietysti vailla argumentin tynkääkään, juuri niin kuin koululaiset kiusaavat siitä, että jollakin on erilaiset farkut)]
Järkeväksi itseään nimittäen Russell sanoo, että yleisen syysuhteen periaate on avoin kysymys, mutta ihmisyhteisön asioiden hoito on välttämätön edellytys. "Käytännön tarkoituksia varten meidän täytyy otaksua, että tahtomme on tiettyjen syiden hallitsema, ja etiikkamme täytyy olla sopusoinnussa tämän omaksuman kanssa." Jos tahto olisi täysin vapaa kaikessa, kaikki kiitos ja moite, palkinnot ja rangaistukset ja niin myös esimerkiksi koko rikoslain koneisto: tiettyä determinismiä on siis pelissä. Kaikki tämä siis yhteisön edun vuoksi.
Mutta "synnin" käsite taas on järjellinen ainoastaan mikäli tahtoa pidetään vapaana, sillä jos ihminen deterministisessä maailmassa tekee jotakin, mitä yhteisö ei haluaisi hänen tekevän, tämä aiheutuu siitä, että yhteisö ei ole esittänyt tai kenties ei ole voinut esittää riittäviä perusteita hänen pidättäytymiselleen tällaisesta menettelystä." [Esim. murhanhimoinen hullu, murhasta ei rangaista siksi, että se on synti, vaan siksi että yhteisö haluaa sen estää ja koska rangaistuksen pelko saa useimmat ihmiset siitä pidättäytymään. Vapaasta tahdosta ei siis tässä mielessä ole lainkaan kyse.]
Näin voimme päätellä, että "vapaa tahto" ei ole välttämätön rationaaliselle etiikalle, vaan ainoastaan koston moraalille, jossa rangaistuksesta ei ole hyötyä kenellekään.
Mutta se, että "synnin" käsite jää näin epämääräiseksi, ei Russell silti tahdo väittää, ettei oikeiden ja väärien tekojen välillä ole mitään eroa. "Oikeita ovat teot joita on hyödyllistä kiitellä, "vääriä" ne, joita on hyödyllistä moittia". Kiitos ja moite pysyvät voimakkaina kannustimina. Ne pyrkivät edistämään yleisen edun mukaista käyttäytymistä. Palkinnot ja rangaistuksen jäävät nekin olemaan. Mutta rangaistuksen luonnetta "synnin" pois jättäminen muuttaa: "Minun omaksumani kannan mukaan näet rangaistus on aina sinänsä pahasta ja on oikeutettu ainoastaan, jos ihmiset sen johdosta pidättäytyvät vääryydestä tai tekevät parannuksen."
Ja mikä pätee rangaistukseen, pätee myös moitteeseen. "Paheksutuksi joutumisen pelko on varsin voimakas pidäke, mutta kun moitittava teko on suoritettu, soimaus sinänsä on yleensä tuskallinen kokemus, josta ei ole moraalista apua. Moitittu henkilö muuttuu helposti juroksi ja uhmailevaksi, menettää toivon saada osakseen suopeata arvostelua yhteisön taholta ja mukautuu ulkopuolelle suljetun asemaan." Ryhmän kohdalla vastaava tilanne on vielä pahempi kuin yksilön.
Synnin tunnon moni ymmärtää, mutta mikä on synti? Yleisesti tunnetut moraalisäännöt hylänneet asettavat varsin usein tilalle oman sääntökokoelmansa, jota täysin noudattavat. Jotkut voivat toisessa tilanteessa olla täysin kyynisiä, mutta osoittaa suurta moraalisuutta toisessa ja kärsiä polttavasta häpeän tunteesta, kun tulee niitä rikkoneeksi.
Mutta on selvää, että kaikki ihmiset eivät ajattele niin, että on tekoja, jotka tunnetaan 'synniksi'. "Olen valmis uskomaan, että jotkut yksilöt ovat täydellisen häpeämättömiä. Sitä vastoin olen varma, ettei heitä ole paljon ja ettei heitä tavata niiden joukosta, jotka äänekkäimmin julistavat vapautuneensa moraalisista estoista", Russell sanoo.
Syyllisyyden tunnon perusta on vanhempien tai muiden arvovaltaisten mahtien kasvatuksessa. Jotta näiden käyttämistä rangaistuksista tai paheksumisista olisi seurauksena syyllisyyden tunto, on ehtona, että näitä mahteja kunnioitetaan eikä pelkästään pelätä. Sama koskee esim. lapsen tottelemattomuutta. Milloin on vallalla yksinomaan pelko, on luonnollisena reaktiona halu pettää tai ryhtyä kapinalliseksi.
Jumalan käskyjen rikkominen aiheuttaa uskontoon luottavilla vain pienen tunnekaavan siirtymän. Mutta monilla sellaisillakin ihmisillä, jotka eivät usko Jumalaan, on synnin tunne seurauksena em. lapsen kokemuksista ja oman lauman arvostelun pelko silloin kun kyse ei ole kapinoinnista. Joskus rikkoja - tämä vaatii poikkeuksellista itsevarmuutta tai älykkyyttä, Russell huomauttaa - tuntee tehneensä pahoin yksinomaan siksi, että itse paheksuu menettelyään, kokonaan riippumatta muiden ajatuksista.
Russell käy sen jälkeen lyhyesti läpi kristinuskon syntikäsityksiä, rituaalisen saastumisen ja tabun rikkomisen sekä antiikin filosofeja ja mainitsee myös sielunvaelluksen, jossa tiettyjen eläimien piirissä käväisy tuottaa puhdistuksen ja vapautuksen "elämän pyörän" orjuudesta. [Suomalaisethan ovat siitä huonoja kristittyjä, että uskovat varsin usein sielunvaellukseen.]
Alunperin synnin käsite ei siis liittynyt toisen ihmisen vahingoittamiseen vaan pelkästään jonkin tietyn asian tekemiseen. [Erinäisten kirkkojen sukupuolimoraali liittyy yhä tähän.]
Synnillä on psykologinen ulottuvuutensa: vihollisen tekemä ja oma hairahdus luokitellaan aivan toisen. Edelliseen liittyy ylpeys, jälkimmäiseen nöyryys. [Huippuna Augustinuksen käsitys perisynnistä - vain Jumalan armo tekee valituille mahdolliseksi elää hyveellisesti - muut kuin valitut elävät aina synnissä Aatamin synnin vuoksi]. Synnin käsitteen rajaaminen kuitenkin vain tiettyyn uskontoon tekee mahdottomaksi pitää syntisinä niitä, jotka ovat vailla uskonnollisia tunteita, riippumatta heidän elämästään, jopa silloin, kun he itse pitävät sitä miten moraalisesti tuomittavana hyvänsä.
Ratkaisu on määritellä synti "omantunnon äänen noudattamatta jättämiseksi": tämä kuitenkin jättää ulos joitakin synnin uskonnollisia määritelmiä, kuten sen, että helvetissä olon aiheuttama kärsimys ei tee kidutettuja sieluja siveellisesti paremmaksi. Tällaista koston luonteista kärsimystä ei voi sijoittaa minkään etiikan piiriin [vaikka G. E. Moore teoksessaan Principia Ethica niin ajattelikin.] Mutta jos "kosto" ei käy, on puhuttava "oikeudesta" ja "rangaistuksesta".
"Oikeus" on tässä "ansioiden mukainen palkinto" tai oikeammin "palkkioksi ja rangaistukseksi sellaisen järjestelmän mukaan, joka parhaiten on omiaan edistämään sosiaalisesti toivottavaa käyttäytymistä." Joskus ihminen, joka odottaa rangaistusta, voi muuttua mieleltään, jos hänet armahdettaisiin: silloin armahdus olisi paikoillaan.
"Voidaan myös ajatella", Russell sanoo, "että ihminen on toiminut sosiaalisesti toivottavalla tavalla, mutta että hänen esimerkkiään ei silti pitäisi näköjään samanlaisissa tapauksissa seurata, ja että sen vuoksi olisi paikallaan rangaista häntä.[-- --] Sanalla sanottuna, palkintoja ja rangaistuksia olisi jaeltava niiden sosiaalisten vaikutusten toivottavuuden perusteella eikä jonkin otaksutun absoluuttisen ansiokkuuden tai rangaistavuuden järjestelmän mukaan. Epäilemättä on viisasta palkita niitä, jotka menettelevät sosiaalisesti toivottavalla tavalla, ja rangaista haitallisen esimerkin antajia, mutta poikkeukset ovat ajateltavissa ja niitä todennäköisesti esiintyy aika ajoin." Russell tarkoittaa, että taivas- ja helvettiuskoa ei kannata lanseerata maan päälle.
"Synnin" käsite liittyy siihen, että ihmisen tahto on vapaa, sillä jos tekojamme määräisivät syyt, jotka eivät ole hallittavissamme, koston luontoisella rangaistuksella ei olisi mitään merkitystä. "Tahdon vapautta" ei kannata kuitenkaan liioitella, sillä on rajoituksensa ihmisyhteisön elämässä: postinkantaja vie vapaasta tahdostaan huolimatta kirjeen siihen kirjoitettuun osoitteeseen. [Tiedän, että esimerkki on vanhentunut ja osoittaa Russellin vanhentuneen, kuten eräs anonyymi kommenttikirjoittaja aiemmassa postauksessa pilkkasi (tietysti vailla argumentin tynkääkään, juuri niin kuin koululaiset kiusaavat siitä, että jollakin on erilaiset farkut)]
Järkeväksi itseään nimittäen Russell sanoo, että yleisen syysuhteen periaate on avoin kysymys, mutta ihmisyhteisön asioiden hoito on välttämätön edellytys. "Käytännön tarkoituksia varten meidän täytyy otaksua, että tahtomme on tiettyjen syiden hallitsema, ja etiikkamme täytyy olla sopusoinnussa tämän omaksuman kanssa." Jos tahto olisi täysin vapaa kaikessa, kaikki kiitos ja moite, palkinnot ja rangaistukset ja niin myös esimerkiksi koko rikoslain koneisto: tiettyä determinismiä on siis pelissä. Kaikki tämä siis yhteisön edun vuoksi.
Mutta "synnin" käsite taas on järjellinen ainoastaan mikäli tahtoa pidetään vapaana, sillä jos ihminen deterministisessä maailmassa tekee jotakin, mitä yhteisö ei haluaisi hänen tekevän, tämä aiheutuu siitä, että yhteisö ei ole esittänyt tai kenties ei ole voinut esittää riittäviä perusteita hänen pidättäytymiselleen tällaisesta menettelystä." [Esim. murhanhimoinen hullu, murhasta ei rangaista siksi, että se on synti, vaan siksi että yhteisö haluaa sen estää ja koska rangaistuksen pelko saa useimmat ihmiset siitä pidättäytymään. Vapaasta tahdosta ei siis tässä mielessä ole lainkaan kyse.]
Näin voimme päätellä, että "vapaa tahto" ei ole välttämätön rationaaliselle etiikalle, vaan ainoastaan koston moraalille, jossa rangaistuksesta ei ole hyötyä kenellekään.
Mutta se, että "synnin" käsite jää näin epämääräiseksi, ei Russell silti tahdo väittää, ettei oikeiden ja väärien tekojen välillä ole mitään eroa. "Oikeita ovat teot joita on hyödyllistä kiitellä, "vääriä" ne, joita on hyödyllistä moittia". Kiitos ja moite pysyvät voimakkaina kannustimina. Ne pyrkivät edistämään yleisen edun mukaista käyttäytymistä. Palkinnot ja rangaistuksen jäävät nekin olemaan. Mutta rangaistuksen luonnetta "synnin" pois jättäminen muuttaa: "Minun omaksumani kannan mukaan näet rangaistus on aina sinänsä pahasta ja on oikeutettu ainoastaan, jos ihmiset sen johdosta pidättäytyvät vääryydestä tai tekevät parannuksen."
Ja mikä pätee rangaistukseen, pätee myös moitteeseen. "Paheksutuksi joutumisen pelko on varsin voimakas pidäke, mutta kun moitittava teko on suoritettu, soimaus sinänsä on yleensä tuskallinen kokemus, josta ei ole moraalista apua. Moitittu henkilö muuttuu helposti juroksi ja uhmailevaksi, menettää toivon saada osakseen suopeata arvostelua yhteisön taholta ja mukautuu ulkopuolelle suljetun asemaan." Ryhmän kohdalla vastaava tilanne on vielä pahempi kuin yksilön.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)