Orionissa (Eerikinkatu 15) 28.4.2010, alkaen klo 16.45
Jo Karjalan kunnailla lehtii puut… (Osat I ja II)
Suomi 1935 / 1940. Tuotantoyhtiö: Jäger-Filmi. Tilaaja: Valtion Tiedotuslaitos. Tuottaja: Kurt Jäger. Ohjaus: Kalle Kaarna. Käsikirjoitus: Ensio Rislakki, Iivo Härkönen, A. O. Väisänen. Kuvaus: Frans Ekebom. Musiikki: Alli Tallaan esittämät kansanlaulut, Vanja Tallaan kanteleensoitto ja Timo Lipitsän vanhanajan kanteleensoittoa, aitokarjalaissävel-miä runolauluista. Leppäniemen sekakuoron esittämiä kansanlauluja ja Ahri Vornasen itkijävaimon esitys. Leikkaus: Kurt Jäger. Ääni: Kurt Jäger. Esiintyjiä: Alli Tallas laulaa kansanlauluja, Vanja Tallas soittaa kannelta, Timo Lipitsä soittaa kannelta ja lausuu runoja yhdessä oppilaansa Vuorisen kanssa, itkijänainen Ahri Vornanen esittää itkuvirsiä, Leppäniemen sekakuoro laulaa kansanlauluja, myös nimisävelen. Musiikin sovitus: Martti Parantainen. Helsingin ensiesitys syksyllä 1940. VET 27.9.1940, Aa5: 1432 – S – 550 m (16 mm) / 45 minuuttia. Valtion filmitarkastamon esityskielto 20.9.1944.
Saksalaissyntyinen Kurt Jäger, maailmansodan lentäjä ja elokuvan värityksen spesialisti palkattiin Suomi-Filmiin sen jälkeen, kun yhtiön johto oli 1921 tehnyt opintomatkan Saksaan. Alan ammattimies värvättiin Erkki Karun ja kumppanien paluumatkalla Tukholmasta rakentamaan Suomen ensimmäistä "värilaboratoriota". Jäger irtosi yhtiöstä vuosikymmenen puolivälissä, mutta itsenäinen yritys toisensa jälkeen kaatui taloudellisiin ongelmiin. Näin Taide-Filmin ja Komedia-Filmin dokumentaarisesti merkittävät aineistot joutuivat Suomi-Filmin omaisuudeksi ja kierrätettäväksi erityisesti osana SuFi:n perustamaa kaitalainaamon toimintaa. Jägerin yrittäjäsilmästä kertoo se, että uusi Jäger-Filmi oli perustettu jo ennen Komedia-Filmin lopettamista.
Viimeistään kansainvälisille markkinoille tarkoitettu Elämän maantie (1927) epäonnistuminen ja pienet elokuvayrittäjät järkiään kaataneen suuren laman myötä maassa vallitsi aitosuomalaisuuden henki. Jäger ymmärsi, että tämän kaltaisessa maassa ulkomaalaistaustaisen oli syytä kiinnittäytyä siihen mihin muutkin yhtiöt, kansalliseen. Tämä liimautuminen suomalaisuuteen on leimaa antava piirre yhtiön tuotannossa koko 1930-luvun.
Kansalliseen kutistuminen oli selvää viimeistään äänielokuvan murroksen jälkeen: suomenkielinen äänitys suunnattiin propagandistisesti "kansalle" ja "suomalaisille", ulkomaalaista elokuvaa vastaan suojauduttiin protektionistisin aattein. Mykkäelokuvan tekoa Suomessakin elähdyttäneeseen kansainväliseen läpimurtoon uskoi tuskin kukaan ajateltiinpa asiaa rajat ylittävän taiteen tai vientiteollisuuden näkökulmasta.
Jäger suuntasi energiaansa jo 1930-luvun alusta äänielokuvaan ja äänityslaitteiden rakentamiseen. Hän vuokrasi verstaan (Kaisaniemenkatu 4) ja alkoi rakentaa äänityskameraa yhdessä insinööri R. Branderin ja elokuvakoneenhoitaja Hugo Rannan kanssa. Työstä syntyi ”Jäger-ton äänimenetelmä”. Jäger toimi aktiivisesti äänittäjänä peräti neljässä äänielokuvassa vuonna 1931.
Vuoden 1932 nimenmuutoksessa vapautunut nimi Jäger Filmi O.Y. otettiin uudelleen käyttöön vuoden 1938 helmikuussa, kun Jägerin uuden yhtiön yhtiöjärjestys hyväksyttiin. Huhtikuussa yritys rekisteröitiin Helsinkiin. Yhtiö harjoitti ilmoituksensa mukaan ”elokuvaliiketoimintaa, kuten filmausta, ostoa, levitystä, myyntiä, esittämistä ja/tai filminvuokrausta, elokuvatekstien tekoa sekä muuta elokuva-alaan kuuluvaa työtä samoin kuin kauppaa kaikilla mainittuun alaan kuuluvilla tarvikkeilla”.
Jäger-Filmin ainoa pitkä dokumentti oli vuonna 1935 Kalevalan juhlavuoden elokuvana valmistunut, aitosuomalaisen suomalaisuusliikkeen jyrkästi teloma Kalevalan mailta. Elokuvan vähäinen suosio selittää osin, miksi sen 95 minuutista on säilynyt vain 47 minuuttia.
Elokuvan pirstoi osiin suurelokuvan menestykseen pettynyt Jäger itse. Näyttää siltä, että Kalevalan mailla jaettiin 9.4.1936 järjestelmällisesti tarkastettuihin metsästysteemaa hyödyntäviin veronalennusfilmeihin, jotka ovat nimeltään Ammattimetsästäjiä, Ketun metsästystä vinttikoirilla, Ketun pyydystystä syötillä, Näädän pyydystystä ja kärppä, Saukon pyydystystä, Suden ampumista reestä, Suden pyydystystä verkolla ja saartonuoralla, Sudenajoa suksilla ja teeren ampumista haukkuvan koiran avulla, Turkisten pyydystäjän leiri, Villipeuran pyydystystä ansoilla sekä Villipeuran pyydystystä ja teeren pyydystystä soihdun valossa. Näin elokuvaan perehtyneen kirjailija Ensio Rislakin, karjalaisen sanataiteen tunnettu tulkin Iivo Härkösen sekä Karjalaan spesialisoituneen kansatieteilijä A. O. Väisäsen käsikirjoitukseen pohjautuva elokuva katosi fyysisenä kappaleena elokuvan historiasta. Elokuvaan sisältyneet lentokuvaukset rajaseudulla, jotka aiheuttivat seudulla huhuja vakoilusta, suoritti armeijan oma erikoismies kapteeni Heikki Parkkonen.
Pitkän Kalevala-elokuvan ainutlaatuista 100 %:sta ääniaineistoa siirtyi puolestaan talvisodan jälkeen valmistuneeseen ja jatkosodassa Valtion Tiedoituslaitoksen levittämään elokuvaan Jo Karjalan kunnailla lehtii puut… (1940). Äänittäjänä oli toiminut Jäger itse, kuvaajana kokenut Frans Ekebom. jotka Kalle Kaarnan ohjauksessa taltioivat eri laitteilla samanaikaisesti vanhan kansan runonlaulajien ja soittajien esitykset autenttisilla paikoilla. "Aitokarjalainen musiikki, jonka Vanja Tallaan aiheiden mukaan on sovittanut Martti Parantainen, soveltuu kuvien kanssa yhteen ainutlaatuisen esimerkillisesti" yhtiö mainosti alkuperäistä pitkää dokumenttiaan. "Kuulemme sävelmiä, joita emme milloinkaan ole aikaisemmin saaneet kuulla. Sooloesityk-sistä mainittakoon erityisesti Alli Tallaan kansanlaulut, Vanja Tallaan kantelesoitto ja Timo Lipitsän vanhanajan kanteleensoitto, aitokarjalaissävelmiä runolauluista. Leppäniemen sekakuoro laulaa kansanlauluja ja elokuvaan on onnistuttu saamaan itkijävaimon esitys, joka on kerrassaan vaikuttava ja mieleenpainuva." Nämä dokumentaariset, kansatieteellisestikin merkittävät äänitetyt otokset saivat kiitosta myös muuten nih-keältä lehdistöltä.
Nyt esitettävän vuoden 1940 versioon sisältyvän itkijänainen Ahri Vornanen kuvattiin Ägläjärvellä, "suuren salon sydämessä sijaitsevan karjalaiskylän vanhassa kalmistossa", kuten Kalle Kaarna kirjoitti Helsingin Sanomiin (23.12.1934):
"Totisena seisovat myös vuosisataiset kalmistokuuset, joiden naavaisia oksia hiljainen tuulenviri liikuttelee. Mittaan katseellani huikean pitkää runkoa pitkin, joka suippenee kohden taivaan sineä ja jään pitkäksi aikaa seurailemaan pouta-haukan kaartoja korkealla pääni päällä.
Herään mietteistäni Ahri Vornasen itkuvirteen. Olin sanonut, että hän saa aloittaa milloin vain itse parhaaksi näkee. Hän oli päässyt vireeseen ja aloittanut itkentänsä. Hetken päästä olimme mekin valmiina ja saatoimme aloittaa elokuvauksen. Vaikka Raja-Karjalan murre onkin vaikeasti tajuttavaa, ymmärsin kuitenkin Ahri Vornasen itkuvirrestä suurimman osan. Siintävästä taivaasta, kukkivista kedoista ja haudan yllä liepoittavasta kuusenoksasta hän itkuvirtensä runoili, Kuinka ihmiselämän sammuttua taivas ei enää loista, kuinka kukkaset painavat päänsä ja kuinka kuusenoksissa tuuli itkua tui vertaa.
Henkeä pidättäen kuuntelimme ja herätyksen saaneina nyt vasta oivalsimme mitä hengenaarteita olimme tulleet pelastamaan ja että tällä kertaa ikuistimme filminauhalle sellaisia elämänarvoja, joita ei koi syö eikä ruoste raiskaa.
Mutta illan varjot pimenevät ja päivän filmaus lopetetaan. Ahri Vornanen nousee, tekee hartaana ristinmerkin ja katuvalla äänellä kuiskaa: "Dein syndii". Sitten hän menee tsasounaan katumuksen tekoon. Vain selittämällä Ahri Vornaselle, kuinka kalliin perinnön hän jättäisi kansalleen esittämällä itkuvirsiä kameramme edessä ääninauhalle, hän oli suostunut tähän uskonnollisten periaatteiden vastaiseen esitykseen. Tällainen vanhojen uskonnollisten tapojen kunnioittaminen teki meihin syvän vaikutuksen. Jonkin ajan kuluttua näimme hänen, vielä vanhanakin ryhdikkään olemuksensa, tulevan tsa-sounasta ja häipyvän iltahämyiselle tielle."
Otos runonlaulajista kuvattiin Suistamon Koiton kylän "pienessä mökissä", jossa kanteleen erikoismies Lipitsä vietti vanhuudenpäiviään. "Hän soitti meille auliisti kanneltaan, Kaarna kirjoitti, "vaikka vanhuus jo kättä vapisutti sekä esitti runolaulujaan yhdessä oppilaansa Vuorisen kanssa." Filmintekijät olivat liikkeellä viime hetkellä, sillä Vuorinen siirtyi ajasta ikuisuuteen tuonen tuville vain muutamaa viikkoa myöhemmin.
Vuoden 1940 lyhyeen versioon ei sisälly äänitettyjä karhunkaatamistarinoita, jotka 80-vuotias Jaakko Pyy lasketteli vaatimattomalla tavalla nauhalle. Sen sijaan karjalaishäät Suojärvellä saavat osansa. "Esiintyjiksi onnistuimme löytämään henkilöitä, joilla vielä oli muistissaan vanhat häät kaikkine menoineen. Iloinen ja notkea karjalaisrahvas sekä uudenaikaiset äänikoneemme tekivät filmauksen mielenkiintoiseksi ja hauskaksi. Jos sattuikin vastoinkäymisiä, niin pian ne unohdettiin tanssin pyörteessä, joita häthätää pantiin toimeksi vakavan työn lomassa. Niin saimme elokuvanauhalle taas palan muistojen Karjalaa erikoisine tapoineen, jo pois häviämässä olevine murteineen." Vuoden 1940 lyhytelokuvaan murrepuhetta ei ole sijoitettu. Suojärveltä olivat kotoisin myös maanviljelijä, kanteleensa taitaja Vanja Tallas ja hänen tyttärensä Alli Tallas, joka laulunsa lisäksi esitti filmattujen karjalaishäiden morsianta.
Osana sotapropagandaa esitetty – sisällöltään toki viaton – menetetyn Karjalan kuvia sisältänyt elokuva joutui sensuurin hampaisiin ja kiellettiin 20.9.1944 monen muun vastaavan tavoin pysyvään esityskieltoon, jota muodollisesti ei ole koskaan peruttu. Elokuvan sisältö Karjalan vaakunoineen ei tätä toki olisi ansainnut, kyse oli yksinkertaisesti siitä, että rajan taakse jääneiden alueiden julkinen esittäminen edes valkokankailla kiellettiin kategorisesti. Logiikkana on ehkä estää mahdolliset mielenilmaukset tai katkeruuden osoitukset, joilla on tapana vuotaa julkisuuteen.
Rajan takaisesta maailmasta tehtiin valkokankaalla vuosikymmeneksi tabu, jota vasta 1950-luvulla alettiin lieventää näytelmäelokuvaan vähitellen ilmestynein viittauksin karjalaisiin ja Karjalan alueeseen, kuten esimerkiksi Anu ja Mikko ja Opri erinomaisesti osoittavat.
Vuoden 1935 Kalevalan mailla, jonka pituus ylsi lähes 96 minuuttiin, on tuhoutunut uusiokäytössä, mutta vuoden 1940 versio, 45-minuuttinen Jo Karjalan kunnailla lehtii puut…, on säilyttänyt suuren osan kulttuurihistoriallisesti tärkeästä 100 %:sta äänitetystä aineistosta ja toistaa nykymuodossaan alkuperäisen elokuvan rakenteen käytännössä sellaisenaan. Vaikka lyhyen version käyttötarkoitus talvisodan jälkeen ja erityisesti jatkosodassa oli eri, voidaan sitä pitää edustavana myös Kalevalan juhlavuoden 1935 dokumentaarisesta pitkästä elokuvasta.
Suur-Suomen muisto - kun Suomi miehitti Itä-Karjalan 1941–44
Suomi 1991. Tuotantoyhtiö: Kinotuotanto Oy. Tuottaja: Claes Olsson. Ohjaus: Claes Olsson. Käsikirjoitus: Claes Olsson lähtökohtanaan Helge Seppälän historiateos Suomi miehittäjänä (1989). Kuvaus: Lasse Naukkarinen. Musiikki: Yari. Leikkaus: Claes Olsson. Äänitys: Hannu Koski. VET A-26898 – VHS: Kinotuotanto Oy 1994 – S– 506 m / 46 min
Käsitys suomalaisista valloittajina ja Karjalan miehittäjänä toisessa maailmansodassa ei ollut historiankirjoi-tuksen suuria teemoja. Itse asiassa avausta piti odotella 1980-luvun alkuun. Ohto Mannisen Suur-Suomen ääriviivat: Kysymys tulevaisuudesta ja turvallisuudesta Suomen Saksan-politiikassa 1941 ja Mauno Jokipiin Jatkosodan synty: tutkimuksia Saksan ja Suomen sotilaallisesta yhteistyöstä 1940–41 toivat runsaasti uusia näkökulmia itäiseen valloitusretkeen kansainvälisen politiikan tasolla, mutta käytännön toiminnan tason avasi Antti Laine Suomen miehityspolitiikkaa Karjalassa tarkastelevalla väitöskirjallaan Suur-Suomen kahdet kasvot. Itä-Karjalan siviiliväestön asema suomalaisessa miehityshallinnossa 1941-1944 (1982).
Suurin osa teoksista ei synnyttänyt suurta historiakeskustelua, sillä aihe oli jatkuvasti suomalaiselle julkisuudelle vaikea. Vahinko asia oli sen vuoksi, että uudet historiantutkimuksen tulokset eivät päässeet vaikuttamaan yleiseen käsitykseen tai mielikuvaan Suomen sodan käynnin tulkinnoissa. Vielä nykyäänkin, jatkosodan torjuntavoitto-tulkinnan puitteissa, Suomen sodankäyntiä kaunistellaan tai sievistellään omassa maassa tavalla, joka ei vastaa kriittisen historiantutkimuksen näkökulmia. Avauksia näihin vaikeisiin ja kipeisiin aiheisiin on toki tehty.
Dokumenttielokuvan tekijöistä ensimmäinen suomalaisten keskitysleirien käsittelijöistä oli kokenut elokuvan-tekijä Claes Olsson. Hänen elokuvansa Suur-Suomen muisto - kun Suomi miehitti Itä-Karjalan 1941–44, perustui vahvasti Helge Seppälän tutkimukseen ja henkilöön. Petroskoin maisemissa vankileirien ja vankien työpaikkojen jäänteiden pariin saattelee everstiluutnantti Seppälä itse. Hänen paikallistuntemuksensa on kuvattavia polkuja myöten vankka, sillä hän oli 16-vuotiaana vapaaehtoisena ajautunut vanginvartijaksi Petroskoihin tai Äänislinnaan kuten suomalaiset paikan uudelleen nimesivät.
Seppälä asettaakin kyseenalaiseksi tuolloin tiedossa olleet tilastotiedot suomalaisten keskitysleirien vankien määrästä ja erityisesti niissä menehtyneiden lukumäärästä. Suomalaisten arkistoista laskeman luvun 4600 kuollutta ja venäläisten 8000 poikkeavat toisistaan harvinaisen paljon. Epäilemättä luku on suurempi kuin suomalaisten tilastoimat. Ihmisvankien – pääasiassa venäläisten naisten, vanhusten ja lasten tilastointi eteni hitaasti eikä kuolema jäänyt aina odottamaan kantakortin kirjoitusta. Arkistoja ei tehdä historioitsijoita varten vaan aivan muihin tarkoituksiin.
Vahvaa dokumentoinnin tasoa elokuvassa edustavat myös keskitysleirien silloiset venäläis- ja lapsivangit, jotka pääsevät laajasti ääneen omilla kertomuksillaan. Historiallista vakuuttavuutta lisää myös entisten vankien toteuttama uusi dokumentointi, joka tunnistaa säilyneistä valokuvista perheenjäseniä ja tuttavia. Tunnistettaessa kuvien henkilöitä on käytettävä muistikuvia vankien vaatteista / rievuista, sillä olosuhteet leireillä olivat propagandaelokuvien tekemisen ulkopuolella huonot ja ihmisten, jopa oman sisaren tunnistaminen silloisen nälän, kuihtumisen ja sairauksien vuoksi voi olla vaikeaa.
Elokuvan eniten käsittelemä Äänislinnan lapsivankeja kuvaava valokuva on lavastettu, otettu ilmeisesti sodan päättyessä, mutta itse asiaa se ei muu-ta: kyseiset lapset olivat vuosikausia viruneet keskitys-/siirtoleireillä varsin surkeissa olosuhteissa, vaikka suomalaiset petrasivatkin Mannerheimin määräyksestä leirilinjaansa sen jälkeen, kun sodan lopputulos oli selvinnyt sodanjohdolle.
Kiinnostavan dokumentaatiotason elokuva saa myös esitellessään suomalaissotilaan kertomuksen suhteis-taan suomalaistettavaan kantaväestöön. Vuonna 1991, Neuvostoliiton luhistuneiden rakenteiden äärellä, dokumentaristilla oli käytössään suomalaisten sodan aikaista toimintaa koskevaa elokuva-aineistoa paljon vähemmän kuin nykyään, mutta haastattelujen epätavanomaisuus ja korkea taso korvaavat sitä.
Puolustusvoimain katsausten Karjala-aiheisten tekstien kirjoittajan ja selostajan, viipurilaissyntyisen Topo Leistelän ääni tulee katsojille tutuksi, tällä kertaa autenttisessa muodossaan. Se oli harvinaista, sillä puolustusvoimat oli tiukasti pitänyt kiinni linjastaan, joka oli sallinut vähitellen valikoidun kuva-aineiston vapauttamisen mm. maanpuolustusta tukeviin sotavideoihin, mutta ei alkuperäisen, rasistisen ja sotapropagandaa uhkuvan selostusäänen käyttöä. KAVA yhteistyössä Finnkinon kanssa on saattanut muutaman viime vuoden aikana markkinoille sekä talvisodan että jatkosodan keskeiset lyhytkuva-aineistot lähdejulkaisuna, alkuperäisessä asussaan.
Olssonin dokumenttielokuvaa voidaan pitää uraauurtavana. Sitä on myös seurannut vuosien varrella useita Itä-Karjalan miehitystä ja miehityspolitiikkaa sekä vankileirejä käsittelevää elokuvaa. Niiden uutuusarvo on kuitenkin tähän päivään mennessä ollut paljon vähäisempi kuin luvattoman vähälle huomiolle aikanaan jäänyt Olssonin teos.
Elämän tanssi
Suomi 1975. Tuotantoyhtiö: Filmisyndikaatti Ky. Tuotannonjohto: Markku Lehmuskallio Tuottaja: Ilkka Lehtonen Ohjaus, käsikirjoitus, kuvaus: Markku Lehmuskallio ja työryhmä: Erkki Malin, Pekka Vainio, Pekka Martevo ja Seppo Virtanen. Musiikki: Matti Koskiala ja Hannu Syrjälahti (kantele). Koreografia: Jyrki Innamaa (Ruhnu, vienankarjalainen häätanssi) Leikkaus: Markku Lehmuskallio. Ääni: Jouko Lehmuskallio. Edit: Tuomo Kattilakoski. Pääosissa: Helsingin Nuorisoseuran tanhuajat. VET: 22598. 165 m (16 mm) / 15 min. Orion: digi betacam, 14 min.
Vuonna 1963 valmistunut metsäteknikko Markku Lehmuskallio kypsyi luonnon ystäväksi puukulttuurin ko-neiston osana Pohjois-Karjalan hakkuuaukioilla. Hän samoili ja valokuvasi ahkerasti ja sitten elokuvasi vuonna 1965 ensimmäiset havuntuoksuiset kaitansa. Vuonna 1969 Lehmuskallio oli valmis vaihtamaan ammattinsa täyspäiväiseksi elokuvaajaksi. Metsämiehen silmää terästänyt ammattitaito tuli hankittua lyhytkuvayhtiö Filmitalossa ja kaupallisen Sector-filmin vinhassa oravanpyörässä.
Irtiotto omaan tekemiseen onnistui 1970-luvun puolella, kun Filmisyndikaatti otti tuottaakseen neljä Lehmuskallion syvämietteistä lyhytkuvaa. Luonnon ja ihmisen kriittisellä kameralla nähty hyötysuhde pysyi vuosina 1973-5 rouhaistun sarjan agendalla. Mutta Lehmuskallio ei vain kritisoinut. Hän etsi sivilisaation ja luonnon kadotettua yhteyttä ja ekologista sovintoa alkuperäiskansojen mytologioista yhä syvemmältä. Elämän tanssi näki näistä neljästä päivänvalon viimeisenä ja painui vienalaisen tanssin pyörteissä kivikautisen metsästäjän alkuelämystä kohti.
Kalliomaalausten taakse ei kamera voinut mennä, sillä seinämien primitiiviset jäljet ovat ihmisen luontosuhteen perimmäisintä kieltä, jota elokuvan urbaani harhailija ei kohtaa. Musta symbolinen side silmillään hän ei löydä alkuyhteyteen ympäristönsä kanssa, kuten vienankarjalaisen häätanssin rituaaleja imitoivat muinaisten näkyjen naiset ja miehet. He ovat soidinmenoissa karkeloivien erämaalintujen sisaria ja veljiä, napanuorassa kiinni elämän ja kuoleman piiritanssia pyörittävään mahtavaan toteemiin. Lehmuskallion kameran kautta sudattuva spektri hehkuu maan, taivaan, veden ja metsän kaikkinaista sävyjen uhkeutta. Silti kalliomaalauksista erottuva punainen on ensimmäinen kaikkeudessa ennen muita, yhteistä veriveljeyttä kaikkialle välittävä omin ja syvin elämän väri.
Lehmuskallion lyhytkuvista kaksi palkittiin kansainvälisillä festivaaleilla. Elämän tanssi sai kotimaisen Jussin vuonna 1975. Tekijän pitkien etnisten dokumenttien elämäntyön mittainen kierros päättyi vuonna 2009. Mutta elämän piiritanssin inspiroima uusi kierros käynnistyi välittömästi, tuloksena perimmäisten rituaalien draamadokumentti Maan muisti.
Pihi neito
Suomi 1993. Tuotantoyhtiö: Mipu Music Oy. Tuotannonjohto: Sari Kaasinen Tuottaja: Sari Kaasinen ja Heikki Kemppainen. Ohjaus ja käsikirjoitus: Ville Suhonen. Kuvausten johto ja kuvaus: Tuomo Virtanen. Kamera-assistentti: Rauno Ronkainen. Leikkaus: Leena Haapanen. On-line-edit: Ilmo Lintonen. Musiikki: Värttinä. Laulut: Pihi neito (Seleniko-albumilta) Pääosissa: Mari Kaasinen, Sari Kaasinen, Kirsi Kähkönen, Sirpa Reiman, Reijo Heiskanen, Janne Lappalainen, Tom Nyman, Riitta Potinoja ja Kari Reiman. Tarkastus: 21.4.1993. VET: 27261. 119 m / 4 min. 1:1,66, stereo.
"En mie noita huolinunna, halununna. Eikä mua ne huolinna, kun en mennyt miesten matkaan", muotoili Sari Kaasinen, tuo mainio Värttinän maineeseen nostanut sanoittaja. Sisarukset Sari, Mari ja muut "korkealta ja kovvoo" -laulutytöt, siis Kirsi Kähkönen ja Sirpa Reiman repäisivät mm. karjalaisnaisten runonlauluperinteestä vaikutteensa. Eräs esikuva heille oli Ilomantsin Mateli Kuivalatar, miehiä ja käärmeitä luokille noitunut pahan silmä ja samalla Elias Lönnrotin runosuonen loputtomilla loitsuillaan täyttänyt "lauluakka".
Rääkkylästä lähtenyt ja Kaustisten vuoden 1987 yhtye levytti tuona keväänä ensimmäisen naisenergisen singlensä. Vuoden 1989 albumi "Musta lindu" jäi ensimmäisen kokoonpanon viimeiseksi, kun Värttinän laulava ydin siirtyi Sibelius-Akatemiaan sivistettäväksi. Sieltä liittyivät mukaan kansanmusiikkia, jazzia ja poppia lahjakkaasti sotkevat soittoniekat. Ja jo vuonna 1992 sanailivat uuden Värttinän mimmit suomalis-ugrilaisittain itselleen Emma-pokaalin.
Seleniko-albumin jättimenestys saatteli vuonna 1993 yhtyeen maailmalle. Biisi nimeltään "Pihi neito" kuultiin iskukykyisen musiikkivideon arvoiseksi. Valmistuttuaan se sai näkyvyyttä monilla Euroopan kanavilla, samalla kun Värtinä aukoi kolme kuukautta albumiltaan "kovvoo" maailmanmusiikkilistan päänä.
Filmiltäkin esitetty neljän minuutin video peilaa mustavalkoisilla pinnoilla, mustin silmälasein varustautuneiden Värttinä-tyttöjen tehdessä keikkaa. Kalevalaisen vihkikorun hipelöinti, morsiuspalmikon punonta ja ugrilainen unelma häistä saavat jäädä. "En mua anna huarukkaani" seuraa kapinoivien naisten hokemana oudoille seuduille, missä kiimaiset sudet kuolaavat viettien hämärässä. Pihin neidon film noir -keikkaa Kalevalan mailla ohjasi Ville Suhonen. Hän oli paljaan avoin etnon renessanssia enteileville seireeneille, ja tuona samana vuonna teki Suhonen Angelin tytöille saamelaisuutta setvivän videonsa Dolla.
Ilkka Kippola ja Jari Sedergren 28.4.2010
maanantaina, huhtikuuta 26, 2010
tiistaina, huhtikuuta 20, 2010
Uutta purkausta odotellessa
Nuoret haastateltavat Islannissa pelkäsivät, että heidän maabrändinsä heikkenee meneillään olevan tulivuorenpurkauksen johdosta. Ne varmaan vihaavat meitä, kommentaattorit toistivat yksi toisensa jälkeen me-henkisesti.
Ei ole viikinkihenkeä näemmä jäljellä, sillä aikanaan varmaankin on globalisaatio- ja maan rajojen ulkopuolelle tapahtuneiden investointiponnistusten yhteydessä ajateltu, että vihatkoon kunhan pelkäävät.
Pitäisikö islantilaisia lohduttaa? Tietysti, mutta vasta sitten, kun he ovat maksaneet meille kaikki käteisvaransa. We wanted cash, not ash! Sitä paitsi moni tarkkailija on hämmentynyt siitä tavasta, millä islantilaiset vievät konkurssipesästään tuhkatkin.
Samaan aikaan Islanti on ollut turvapaikka varsinkin Yhdysvalloista palaaville lentomatkustajille. Suopeiden tuulien vallitessa - kuin muinaissuomalaisilla ikään - Islannin oma lentoliikenne pelaa.
Lentoyritykset ovat ilmoittaneet, etteivät ole vastuussa vahingoista. Samalla ne ilmoittavat haluavansa itse määritellä milloin lentää ja milloin eivät. Siinä on ristiriitaa pohdittavaksi.
Moniko suostuisi sukkuloimaan Euroopan yllä kuin aave juuri nyt?
Ei ole viikinkihenkeä näemmä jäljellä, sillä aikanaan varmaankin on globalisaatio- ja maan rajojen ulkopuolelle tapahtuneiden investointiponnistusten yhteydessä ajateltu, että vihatkoon kunhan pelkäävät.
Pitäisikö islantilaisia lohduttaa? Tietysti, mutta vasta sitten, kun he ovat maksaneet meille kaikki käteisvaransa. We wanted cash, not ash! Sitä paitsi moni tarkkailija on hämmentynyt siitä tavasta, millä islantilaiset vievät konkurssipesästään tuhkatkin.
Samaan aikaan Islanti on ollut turvapaikka varsinkin Yhdysvalloista palaaville lentomatkustajille. Suopeiden tuulien vallitessa - kuin muinaissuomalaisilla ikään - Islannin oma lentoliikenne pelaa.
Lentoyritykset ovat ilmoittaneet, etteivät ole vastuussa vahingoista. Samalla ne ilmoittavat haluavansa itse määritellä milloin lentää ja milloin eivät. Siinä on ristiriitaa pohdittavaksi.
Moniko suostuisi sukkuloimaan Euroopan yllä kuin aave juuri nyt?
lauantaina, huhtikuuta 17, 2010
Sotaa vai rauhaa
Roomaan ja Suomen Turkuun suuntautuneiden matkojen jälkeen on aika palata koti-Helsingin tarjonnan pariin. Tänään vuorossa kahdeksan tuntia ja neljä minuuttia pitkä Sota ja rauha. Väliaikoja on luvassa sentään pari. Taytyy laskea kumpaa on enemmän, sotaa vai rauhaa?
Rooman kukkuloilla asuva Tauno-Olavi Huotari on alkanut blogata. Kaksi ekaa kirjoitusta ovat taattuja italialaisaiheita: paavin ne ja jalkapallo. Luvassa on paljon hauskaa, jos Taunon tavat tunnen. Kommentoikaa, niin uusi kirjoittaja tietää saaneensa lukijoita.
Rooman kukkuloilla asuva Tauno-Olavi Huotari on alkanut blogata. Kaksi ekaa kirjoitusta ovat taattuja italialaisaiheita: paavin ne ja jalkapallo. Luvassa on paljon hauskaa, jos Taunon tavat tunnen. Kommentoikaa, niin uusi kirjoittaja tietää saaneensa lukijoita.
keskiviikkona, huhtikuuta 14, 2010
DOKUMENTIN YTIMESSÄ 51: KIRJAILIJAT JA TAITEILIJAT
Esitetään Orionissa (Eerikinkatu 15) 14.04. keskiviikkona, alkaen 17:00. Piletit 5 euroa ja jäsenille 4 euroa.
Asia lyhyesti
Dokumentin ytimessä 51: Kirjailijat ja taiteilijat avaa valkokankaalle luovien tekijöiden gallerian neljänä vuosikymmenenä: Kuvanveistäjä Ville Vallgren löydettiin Leppävaaran ateljeesta 1930. Kirjailijat Otto Manninen ja Anni Swan ikuisti Kulttuuri Filmi O.Y. Kurki. Kirjoja ja kirjailijoita paljasti Gummeruksen kirjatalon ässät 1938: mukana ovat Helvi Hämäläinen, Pentti Haanpää, Viljo Kajava, Tatu Vaaskivi, Olavi Paavolainen ja K.M. Wallenius. WSOY:n Kirjailijoitamme valmistui sotavuonna 1943, mukana Mika Waltari, Toivo Pekkanen ja Kaarlo Sarkia. Suomalaisia kirjailijoitamme tuo esille Otavan tähdistön sodan jälkeen: näkyvillä Paavo Rintala, Matti Hälli, Jussi Talvi ja Veijo Meri. Myös modernistit Paavo Haavikko ja Marja-Liisa Vartio ottivat paikkansa. Runoilija L. Onerva oli tapaus vuonna 1952 kirjailijan täyttäessä 70 vuotta.
Ja elokuvakohtaiset esittelyt:
Kuvanveistäjä Ville Vallgren
Suomi 1930, 6 min.
Kuvanveistäjä Ville Vallgren (1855–1940) oli Suomen kansainvälisimpiä taiteilijoita. Hänen vuonna 1908 Helsingin kauppatorille pystytetty Havis Amandansa on Suomen tunnetuimpia patsaita, erityisesti jos ajatellaan, ettei se kuvaa ketään tiettyä, nimeltä tunnettua henkilöä. Ranskassa pitkään viihtynyt Vallgren oli poikkeuksellisen värikäs henkilö ja herätti ihastuksen ohella vastustusta. Sama tunneskaala oli käytössä hänellä itselläänkin: palvova rakkaus naiseen sopi hänen pirtaansa yhtä hyvin kuin kieltolain ponteva ja aktiivinen vastustaminen.
Suomalainen lyhytelokuva ei ensivuosikymmeninään paljon taiteilijoista perustanut. Taiteilijat eivät juuri varhaisessa dokumenttielokuvassa esiinny, eikä heistä tehty elokuvamuotokuvia. Tämä oli myös valtiovallan asenne. Esimerkiksi lähes parituntinen kansakuntaelokuva Finlandia, ulkoasiainministeriön ja Suomi-Filmin yhteistyöhanke, joka oli kansainvälisestikin jättiläismäinen suoritus, ei sisältänyt taiteilijakuvia. Suomi oli urheilukansaa. Urheilun sankarit kyllä saivat paistatella päivää julkisuudessa. Muutoksen toi uutiskatsaus. Haparoivat ja keskeytyneet ensi-askelensa ottanut elokuvalaji ponnahti esiin 1920-luvun puolivälissä. Ensimmäisen laajan kotimaisten uutisfilmien sarjan luoja oli saksalaissyntyinen Kurt Jäger, joka irtaantui Suomi-Filmistä ja perusti oman yhtiönsä O.Y. Taide-Filmi A.B. Yhtiö valmisti huhtikuusta 1925 lähtien Punaisen Myllyn viikkokatsausta.
On todennäköistä, että Ville Vallgren tallennettiin ensimmäisen kerran juuri Punaisen Myllyn viikkokatsaukseen jo huhtikuussa 1925. Taiteilijan vaimo Viivi Vallgren nimittäin kertoo teoksessaan Sydämeni kirja, Elämän muistelmia (WSOY 1949) Porvoon Vallgren-museon avajaisista 23.4.1925. "Kun juhla museossa päättyi, oli pieni lepohetki. Sen jälkeen meitä filmattiin museosta tullessamme ja Seurahuoneen puutarhassa." Juhla jatkui tasavallan presidentin läsnäollessa päivällisillä Porvoon Seurahuoneella, mutta sinne elokuvakameroita ei liene viety. On oletettavaa, että myös museon anteja ikuistettiin filmille.
Museon avajaisten ja Vallgrenin pariskunnan kuvaus on hyvinkin ehtinyt toiseen, 11.5. ilmestyneeseen Punaisen Myllyn viikkokatsaukseen N:o 2. Filmitarkastamon listoista ei löydy ensimmäistä katsausta, mutta Jäger on varmaankin aloittanut laskentansa huhtikuun 22. päivänä 1925 tarkastetusta Prinssi Eugenin vierailu Helsingissä. Punaisen Myllyn viikkokatsaukset lakkasivat ilmestymättä sarjan numeroon 41, joka tarkastettiin 17.5.1926. Yksikään katsaus ei ole säilynyt nykypäiviin. Arkistot sallivat kuitenkin pienen mahdollisuuden kurkistaa katsausten tyyliin. Suomi-Filmi sisällytti 1934 ilmestyneeseen myyntiluetteloonsa lyhytelokuvan Ville Vallgrenista, missä yhteydessä elokuvan valmistusvuodeksi ilmoitettiin 1930. Valmistamisvuosi ei kuitenkaan välttämättä pidä paikkaansa. Suomi-Filmi oli saanut velkajärjestelyissä Kurt Jägerin kanssa saanut haltuunsa Taide-Filmin elokuva-arkiston ja pystyi täysin oikeuksin levittämään tämän kuvia. Kuvanveistäjä Ville Vallgren -nimellä Suomi-Filmin arkistossa säilynyt lyhytelokuva, joka kuvaa taiteilijaa ateljeessaan Leppävaarassa, voi olla vanhempaa perua.
Näyttäisi siltä, että pääosin kyse olisi 14.12.1925 Taide-Filmin pyynnöstä tarkastetun Punaisen Myllyn viikkokatsauksen N:o 20 yhteyteen liitetystä, päivää myöhemmin sensuurin hyväksynnän saaneesta katsauksen lisäfilmistä Professori Ville Wallgren 70 vuotta, jolle ei annettu omaa tarkastusnumeroa. Pituus ei ajatusta vahvista, sillä filmitarkastus sai mitaksi 127 m, kun Suomi-Filmin aineiston mukana tulleen kuvan mitta on pidempi, 165 metriä. Jälkimmäiseen on kuitenkin sijoitettu toisteisia kuvia Porvoon Vallgren-museon näyttelystä, joten on hyvinkin mahdollista, että mainittua aiempaa, museon avajaisista huhtikuussa 1925 toteutettua Jägerin katsauskuvaa on käytetty pidentämään Suomi-Filmin 1930-luvulla levittämää lyhytelokuvaa. Tämänkaltainen uusiokäyttö on elokuvan historiassa tavallista. Usein on käynyt niin, että kierrätys tuhoaa samalla alkuperäisen muodon ja fyysisen olemuksen. Alkuperäisestä kokonaisuudesta syntyy fragmentti, joka siirtyy uuteen ja itsenäisesti nimettyyn uuteen kokonaisuuteen, joka ei kanna mukanaan tietoa aiemmasta olomuodosta.
Otto Manninen ja Anni Swan
Suomi 1933, 4 min. Orionin esitys: digital betacam.
Lauri Karila perusti Kulttuurifilmi Kurjen tammikuussa 1926 tukenaan ulkoasiain ja opetuksen ministeriöt. Lennart Segerstrålen kurkiauralla varustautunut ja säätiönä aloittanut yhtiö sai aatteellisen potkun Saksan elokuvareformiliikkeeltä. Se oli noussut vaatimaan huviteollisuuden vastapainoksi kasvattavien ja kulttuuripitoisten filmien välittämää valistusta. Karilan firmasta tuli uraauurtavasti ensimmäinen 16 mm:n filmien lainaamo maasamme. Yksinoikeus kaitafilmimarkkinoihin yhtiöön osakkaiksi liittyneille osuusliikkeille, teollisuudelle ja Suomen armeijalle turvattiin jopa asetuksella 1931. Levittäjän nauttima monopoli purkautui kuitenkin jo vuonna 1933. Kurjen kaikki toiminnot Filmon esitystekniikan maahantuontia myöten päätyivät vuonna 1937 Suomi-Filmin omistukseen sen jälkeen kun lama tappoi Filmiyhtiö Kurjen lennon.
Otto Manninen ja Anni Swan on säilynyt harvinaisuus Kulttuurifilmi Kurjen seitsemästä omatuotantoisesta filmistä, jotka siirtyivät uuden omistajansa Suomi-Filmin kaitalainaamon hyllylle. Elokuva esittelee kustantantajansa WSOY:n kaksi 1920-luvun avioitunutta kirjailijakasvoa. Heistä Otto Manninen oli hiotun ja harkitun runomuodon mestari ja vielä valovoimaisempi puoliso Anni Swan suomalaisen lastenkirjallisuuden luoja, maan ensimmäisten lastenelokuvien, "Ollin oppivuosien" ja "Tottisalmen perillisen" kirjallinen taustatekijä.
Kuvauksille Mannisen kotitilalla Kangasniemellä osui ajankohdaksi aurinkoinen kesä 1933. Kirjailijaparin filmauksia käytiin työstä etääntyneen vapaa-ajan merkeissä. Aiheistoon sovitettiin lisukkeeksi virkistävä risusavotta ja äiti Swanin ruusutarhan päivittäinen hoito. Kesävieraitakin saapui veneellä ja ulkoilman illuusiota täydensivät nuotiokahvit Kotajärven rannassa. Totuus kahvituksista oli kuitenkin toinen: Manniset suostuteltiin Helsinkiin ja kahvit juotiin kiireisen kameramiehen toiveita noudattaen Seurasaaren kallioilla. Kameraa veivasi jo keisaria Suomen vierailulla filmannut kinoteknikko Oscar Lindelöf.
Kirjoja ja kirjailijoita
Suomi 1938, 11 min (16 mm). Orionin esitys: digital betacam, 10 min
Gummerus terävöityi 1930-luvulla kotimaan markkinoista kisaavan kustantajakolmikon kärkeen. Se imuroi kansakuntansa kirjailijoilta runouden ja proosan parhaat WSOY:n ja Otavan harmiksi. Likaisen työn tekivät hyvin verkottunut johtaja Esko Aaltonen ja ärhäkkä kustannustoimittaja Matti Kurjensaari. "Pidot tornissa" oli Gummeruksen suulas keskusteluteos, joka löi vuonna 1937 lopullisesti kilpailijat hiljaiseksi. Siinä Gummeruksen sanavalmis väki puhui Suomen kulttuuriset kysymykset ja politiikan koukerot halki. Toisiaan mittasivat sanan säilällä mm. "kirjailija" Tatu Vaaskivi, "kulttuurimatkailija" Olavi Paavolainen, "pikku rouva" Helvi Hämäläinen, "kriitikko" Kaarlo Marjanen, "dosentti" Martti Haavio ja "radikaali" Matti Kurjensaari. Keskusteluihin osallistui myös "ministeri" Urho Kekkonen ja keskustelut pikakirjoitti Gummeruksen piikkiin nimimerkki "konservatiivi", Yrjö Kivimies.
Kirjoja ja kirjailijoita valmistui sopivasti Gummeruksen yrityskuvaksi vuonna 1938, kun Tornin pidot oli pidetty. Nähtävien kuvien tueksi se välitti julkkiskirjaillijoidensa puhetta Lauri Pulkkilan kehittämällä äänikameralla. Tornissa jo kyntensä väittelijänä paljastanut Tatu Vaaskivi esittelee nyt "Loistavan Armfeltin", josta tuli tekijänsä järkälemäinen menestysromaani. Roolikuvansa näköinen Olavi Paavolainen pitää puolestaan kameralle kiihkeän monologin "matkastaan nykyaikaan menneisyyden kautta". Kielikuva viittasi kirjaan "Risti ja hakaristi", josta tuli "Paluu pimeään" -trilogian aikamatka Etelä-Amerikan muinaiskulttuureista kansallissosialistisen Saksan ja kommunistisen Neuvostoliiton noitarovioille "uuspakanalliseen Eurooppaan".
Kirjailijakenraali Kurt Walleniusta riivasi puolestaan "rautaan ja aseisiin" uskovan Euroopan ja itäisten kulttuurien vastakohdat. Elämän ja kuoleman viettien kaikkialla jyllätessä on kenraalilla tekeillä tuima teos "Japani marssii", jossa "länsi luottaa elämisen taitoon, kun taas itä kuolemisen taitooon". Pappiskirjailija Jaakko Haavio ilmoittautuu tämän pakanuuden vastustajaksi. Haavion romaani "Siionin vanki" on kertomus "elävästä toivosta" herännäisyyden kilvoittelijan Abraham Achreniuksen hahmossa ja sen on kohta valmis viidelle kielelle käännettäväksi. Työläisromaanin "Katuojan vettä" tekijä Helvi Hämäläinen luottaa yksinomaan intuitioonsa. Myös hänellä on vaiheessa käsikirjoitus aikansa enteitä peilaavaan romaaniin "Katuojan vettä".
On elokuvan mainoskevennyksen paikka. Siinä dramatisoidaan kultakauttaan elävän Gummeruksen kiivasta arkea. Esko Aaltonen, Matti Kurjensaari ja Yrjö Kivimies näyttelevät kieli poskella, ja sähäkästi käy heiltä markkinahenkinen suunnittelu. Samalla tarjoutuu graafikko Onni Ojalle tilaisuus esitellä elokuvan ulkopuolella pysyttelevälle Haanpäälle tarkoitettu kansileiska. Taitava kuvien rytmittely kielii siitä, että filmauksiin on yhtiön vakituisen kuvaajan lisäksi osallistunut muita. Filmistudio oli tekninen yhteistyötaho mm. Kansatieteellisen Filmin Eino Mäkiselle, myös Heikki Aholle ja Björn Sodanille ja sen seurauksena Aho & Soldanin Juhan ohjaajalle, Nyrki Tapiovaaralle.
Savi elää
Suomi 1943, 12 min. Orionin esitys: digital betacam, 11 min.
Näkymiä lasiin, keramiikkaan ja sisustamisen soveltaviin taiteisiin raottivat ensin Arabia, Riihimäen lasi ja Finlaysonin tekstiiliteollisuus. Sitten Ahlströmin Artek, Iittala ja Lahden Asko perustivat näyttelyosastonsa. Mutta vasta sodan jälkeen nostivat kansainväliset näyttelyt osan tehtaiden tuotannosta halutuksi teolliseksi taiteeksi.
Lapuanliikkeen marssi oli tauonnut ja talouslama lauennut iloisiin tunnelmiin, kun elokuvayhtiö Aho & Soldanin kuvaajat saapuivat ensimmäisenä Arabia-nimiselle tontille Helsingin Vanhankaupungin lahdelle. Kotimarkkinoiden jälleen vetäessä Arabian tehtaan valikoima oli nopeasti laajenemassa astioista kaakeliuuneihin ja puhtaan valkoiseen saniteettiposliiniin. Valu-uunien sylkäisemät keraamiset sarjatuotteet hurmasivat heti Aho & Soldanin kamerat.
Näkökulma vaihtui, kun Arabian yhteyteen perustettu taideosasto oli luonut uniikit tuotteensa. Niitä rauhan poluille piipahtanut TK-elokuvaaja Felix Forsman sai kuvata sotavuonna 1943. Hän myös leikkasi Savi elää -filmin, jonka käsikirjoitti Puolustusvoimien katsausten selostamiseen uupunut uutisankkuri Topo Leistelä. Aseteollisen muotokielen vastapainoksi Leistelä vapautui ylistämään ”Arabian taiteilijoiden oikeutta itse suunnitella ja kehittää tuotemallinsa, minkä vuoksi keramiikkateokset eivät ole kaavamaista massatuotantoa, vaan itsenäisiä taideteoksia, seikka jolle keramiikan ystävät osaavat antaa arvoa.”
Sota-ajan selostaja ei puhu Arabian taideosaston tekijöistä nimillä, mutta näemme kameran silmässä mm. keraamikko Birger Kaipaisen, seinälaatoista ja veistoksistaan tunnetun Friedl Kjelbergin, maljakoiden tekijän Anne Siimeksen, niitä dreijaavan Liisa Hallamaa-Larsenin sekä läpileikatun keramiikkan taitajan Maija Karman. He työskentelevät etuoikeutettuina osastossa, jossa ”vallitsee luoviin taiteilijoihin nähden ratkaisevan arvokas ja merkityksellinen vapaus, jolle taiteilijat itse antavat erittäin suuren arvon”. Näemme lisäksi taiteellisen johtajan Kurt Ekholmin ja käytännössä ”Olgan osastollaan” Arabian 1940-luvulla taiteeseen nostaneen Olga Osolin. ”Suomalaisesta taidekeramiikasta saamme syystä kyllä ylpeillä ja rauhan palattua, se on pätevällä tavalla kertova Suomesta ja sen kansasta. Silloin savi, jolle taiteilijat ovat antaneet muodon ja elämän, tulee puhumaan kieltä, jota kaikki ymmärtävät”, tiivistyi Arabian tuotteistamisen missio.
Suomalaisen taiteen mestareita I: Wäinö Aaltonen
Suomi 1947, 8 min. Orionin esitys: digital betacam: 10 min
Wäinö Aaltosesta profiloitiin varhain veistotaiteen mestari, joka verrattiin maalaustaiteemme sankariajan suurmiehistä Akseli Gallen-Kallelaan. Vasta 35 vuotta täyttäneen veistäjän elämäkerran kirjoittanut taidehistorijoitsija Onni Okkonen näki hänen monumentaalisissa veistoksissaan antiikin kauneusihanteiden veroista puhtautta. Atleettisia ja vitaalisia figuureita ihastelleet aikalaiset havaitsivat myös muuta, yhteyden Rooman Forum Mussolinon jykeviin ihmispatsaisiin. Ne puhuivat kansakunnan itsetuntoa kohottavaa yhteistä jalorotuisuuden kieltä.
Elokuvakamera oli vuonna 1929 ikuistamassa, kun siltaveistokset paljastettiin Tampereella mesenaattinsa Rafael Haarlan läsnäollessa. Jatkossa Aaltosen saavutuksia kunnioittavat filmit käsikirjoitti säännöllisesti Onni Okkonen. Vuonna 1939 oli vuorossa L.A. Puntilan Kulttuurirahaston tilaus Kuvanveistäjä ja hänen työnsä. Vuonna 1953 taustoi Museum of Modern Artin suurnäyttelyä Okkosen ja Harry Lewingin kuva The Finnish Sculptor Wäinö Aaltonen.
Irtioton Okkosen auktoriteetin perustuvista taitelijakuvista otti Hyberboreas Filmi. Yhtiön perustanut Sakari Kulhia aloitti Suomalaisen taiteen mestarinsa itseoikeutetusti Wäinö Aaltosella. Taiteiden ylivertainen mestari oli juuri institutionalisoitu Suomen Akatemian jäseneksi. Muusta ajankohtaisesta piti huolta parlamentin istuntosaliin valmistunut naishahmo, jonka rohkea alastomuus "oli kavahduttanut eduskuntaamme ja saanut suurimman kuvalehtemme uhraamaan runsaasti palstatilaansa".
Ulkoministeriön levittämä filmi korosti kansallista edustavuutta konsuli Kulhian ohjauksessa ja leikkasi läpi Aaltosen tuotannon Sibeliuksen 1:en soidessa. Kuvaaja Erkki Erosen kamera ei kuitenkaan tyytynyt vain tähän. Näyistä hienoimmat avautuvat Herttoniemen ateljeesta, missä Aaltosen luova työ jatkui Pohjoismaisen yhdyspankin aulaveistoksista vaativimman, Kotkan pojan (1949) merkeissä.
Kalevala – kansallinen, yleismaailmallinen
Suomi 1949, 10 min. Orionin esitys: digital betacam, 9 min
Suomalaisen Suomen päätoimittaja Martti Haavio ja hänen toimitussihteerinsä L. A. Puntila olivat avainasemassa, kun perustettiin kansalliselle kulttuurille rahasampo, Suomen kulttuurirahasto. Varainkeruu käynnistettiin vuonna 1938 ja samalla tuoreet asiamiehet laativat kuvausohjelman ”kulttuuri ja me” -filmeille, joiden tuli esitellä oman maansa kirjallisuutta, taidetta ja tiedettä. Filmauksesta ja levityksestä sovittiin Suomen kolmanneksi suurimman elokuvayhtiön, Adams-Filmin kanssa. Veteraani Frans Ekebom oli levityspäällikkö Werner Dahlin valinta kameran taakse. Rahaston asiamiehet L.A. Puntila ja Matti Valtasaari ohjasivat ja käsikirjoittivat. Kansatieteilijä Martti Haavio ja Gummeruksen kustannuspomo Esko Aaltonen avustivat. Asiantuntijoita kutsuttiin mukaan maan kulttuuri- ja tiedepiireistä.
Suomen Biografiliiton lehden päätoimittaja Yrjö Rannikko kirjoitti ”kulttuurielokuvista, jotka ennustivat uutta korkeampaa tasoa suomalaisessa lyhytelokuvatuotannossa.” Kohtalo kuitenkin paljasti kulttuurille vihamielisen luontonsa. Vuosien 1938-1940 valmisteilla olleiden filmien jäljet päättyvät sotavuosiin ja jo esityksiin päässeet tuhoutuivat vuonna 1959 Adams-Filmin tulipalossa. Kalevala – kansallinen, yleismaailmallinen on yksi sarjan harvinaisuuksista, joita vielä valmistettiin muutamia sodan jälkeen.
Lyhytkuvan linjasi kansanrunouden tutkija Martti Haavio. Hän oli kehitellyt AKS:n miehenä tulkintaa, miten Kalevala oli synnytetty viikinkiajan hengessä. ”Kalevalan runouden ydin on yksinkertaisesti sotarunoutta”, tiivisti Haavio suojeluskunnille Hakkapeliitta-lehdessä. Elokuvan selostuksesta kuului jo kulttuurisarjaan paremmin istuva rauhan sävel, sillä kyse on ”eepoksesta, jonka ovat raivanneet kansainvälisyyteen kansan miehet ja kansan naiset. Antamalla runot kansalleen, he ovat antaneet ne koko ihmiskunnalle ja sen taiteille”, kertoivat Haavio & Puntila.
Elokuvassa kuvaillaan kansantajuisesti, miten mustaa ruttoakin uhmaten karjalaiset säilöivät lauluihin isiltä perityt tavat. Ne Lönnroth keräsi ja muokkasi vuonna 1835 Kalevalaksi. Tämä eepos on puolestaan inspiroinut taiteita meillä ja levinnyt globaalisti kaikkialle: Alpo Sailo nähdään veistämässä runolaulajia ja läpileikkaus taiteessa etenee Ekmanin ”Väinämöisen soitosta” kultakaudelle Gallen-Kallelaan. Veistotaide vie puolestaan Blaxtadiuksen ”Väinämöisestä” Sjöstrandin ”Kullervoon” ja lopulta Aaltosen ”Marjatan” muotoihin. R.W. Ekmanin ”Suomen urostarinasta” lähtien kuvitukset kuitenkin valtasivat asemansa ”yleisinhimillisen kulttuuriomistuksemme” välittymisen mediana. Sen näyttää katsaus eri kielille käännettyjen eeposten kuviin tuolloista Neuvostoliittoa ja Japania myöten.
Suomalaisia kirjailijoita I - II
Suomi 1958 - 9, 16 min. Orionin esitys: digital betacam: 13 min
Useiden kirjasotien isä Otava perusti Keuruun painotalon vuonna 1955, mutta kirjailijoilleen kustantamo piti tallia kiveen hakatussa pääkonttorissaan Helsingin Uudenmaankadulla. Vuonna 1946 todellisen sodan savujen jo laskeuduttua liittyi Otavan dynastiaan ennakkoluuloton kirjallisuuden maisteri Heikki A. Reenpää. Siirryttiin 1950-luvulle, jolloin modernistisen sanamuotoilun parhaimmisto ostettiin uuden ohjastajan piiskattavaksi. Heitä sai kamerataituri Kalevi Lavola vuosina 1958-9 kuvata kaksiosaiseen lyhytfilmin Suomalaisia kirjailijoita. Esitellessään Otavan kirjailijoiden kotioloja, elokuva myös raotti mitalliselle sääntörunolle ja perinneproosalle vaihtoehtoista ovea, vaikka kuvien kosketus olikin arastelevan kevyt asenteiden murtamiseksi. Elokuvan juonsi asiantuntevasti itse runoilija ja Otavan kustannustoimittaja Jyri Schreck, joka oli kirjoittanut kunnianhimoisesti ”Luovan ilmaisun luonteesta Arthur Rimbaudin tuotannossa”.
Schrek esittelee ensin kolme sodan varjoista noussutta prosaistia, Matti Hällin, Jussi Talven ja Paavo Rintalan. Heistä helsinkiläistynyt nahkatyömies Hällin poika filmataan kotonaan talvisessa Maunulassa. Siellä ”aihe kirkastuu ja siirtyy paperille” ja edelleen Oulu-trilogian osista ensimmäiseen, nimeltään ”Valkea kaupunki”. Samoin ”nuoren polven vahva nimi” Paavo Rintala on nykyisin pääkaupungin miehiä. ”Tuo lujaotteinen ja suorapuheinen kertoja esittelee usein lujia otteitaan kirjallisen luomistyön ohessa”. Näytteeksi tästä hän nakuttaa nyrkkeilypalloaan ja repäisee vakuudeksi ylös levytangollisen rautaa. Niskasen myöhemmin filmatisoima ”Pojat” on myös pian valmiiksi naputettu ja siitä on syntyvä Otavalle vuoden 1958 myyntimenestys. Kolmas prosaisti Jussi Talvi nähdään viettämässä kirjailijaelämäänsä Jollaksessa. Elokuviakin käsikirjoittanut Talvi väläyttää sotaa tilittänyttä pääteostaan ”Ystäviä ja vihollisia”, joka jäi auttamatta WSOY:n kustantaman Linnan ”Tuntemattoman sotilaan” varjoon.
Vapaarytmisten runoratsujen esiinmarssin aloitti ensimmäisenä Eino Leino-palkittu modernisti Viljo Kajava. Vasemmistolaiseen Kiilan kuulunut runoilija kuvataan Vallilan kotoisilta kaduilta. Otavan tähtipari tavataan Lauttasaaressa, missä vuodesta1955 asuivat yhdessä ”Talvipalatsinsa” julkaissut Paavo Haavikko ja ”Se on sitten kevät” -proosateoksen luojatar Marja-Liisa Vartio. Tähdistöön saapuu vielä kolmanneksi ”Manilaköyttä” kirjoittava Veijo Meri. Näemme lisäksi Juha Mannerkorven, näytelmänsä nimistä ”pirunnyrkkiä ”poikansa kanssa ratkovan kirjailijan ja kääntäjän, joka omi ranskalaisesta modernismista Otavalle ihmisenä olemisen ongelman. Lisäksi tapaamme vankilapastorin runoilijapojan Lasse Nummin Helsingin keskusvankilassa sijainneessa lapsuudenkodissaan. Lopuksi näemme Iris Kähärin kissansa kanssa leikeissä ja punomassa ihmisen päämäärätöntä vaellusta evakkokarjalaisten kohtaloihin.
Runoilija L. Onerva
Suomi 1952, 8 min. Orionin esitys: digital betacam, 6 min
Ehkä kirjallisuudentutkija V. Tarkiainen näki ensin modernin kulttuuri-ihmisen pirstoutuneen kuvan L. Onervan tuotannossa. Vuosisadan alun ”Sekasointuja” ja romaani ”Mirdja” avasivat Onervalle dekadentin, eroottisen ja elämänjanon kiihoittaman vaiheen. Tyhjyyttä täyttivät hetkittäin teosofia, ihmisen tähtiä koskettavat kehitysnäkymät ja yhdessäolo rakastetun ystävän Eino Leinon kanssa. Suhde Leinoon kyllä tunnetaan, mutta 1913 alkanut elinikäinen liitto viisi vuotta nuoremman säveltäjän Leevi Madetojan kanssa on häveliäästi unohdettu. Molempien alkoholisoiduttua ja ”Häistä hautajaisiin” novellikokoelman valmistuttua vuonna 1934, alkoi L. Onervan kahden vuosikymmenen mielisairaalakierros. Madetoja kuoli vuona 1947. Runoilija kuntoutui 66 vuoden iässä. Hän vapautui Nikkilän sairaalasta vuonna 1948.
Kalevi Lavolan elokuva Runoilija L. Onerva valmistui 1952 Onerva-Madetojan täyttäessä 70 vuotta. Samana vuonna julkaistiin viimeiseksi jäänyt kokoelma ”Iltarusko”, jota runoilija viimeistelee Munkkiniemen kodissaan. Seinät ovat täyttyneet taiteesta, hyllyt ja kaapistot muistoesineistä. Niiden joukosta kamera poimii Aaltosen luonnostelemia hiilipiirroksia ja veistospäitä. Silkkiliina on Eino Leinon antama lahja. Muotokuvia L. Onervasta maalasi Oscar Elenius ja erityinen sydänystävä Esteri Baisenberg. Lisäksi nähdään runoilijan omia maalauksia ja piirroksia monipuolisen luovuuden päiviltä. Tuli on laskeutunut illan hiillokseksi L. Onervan tapaillessa pianostaan elegisiä sointuja. Sitten elokuva päättyy Kalevalaisten naisten lauluiltaan runoilijalle. Johtava kirjallisuuden tutkija Lauri Viljanen estelmöi ja korottaa juhlitun L. Onervan kotimaisen kirjallisuuden parnassolle.
Kirjailijoitamme
Suomi 1943, 15 min. Orionin esitys: digital betacam, 13 min
Sotavuosina ja myöhemmin pysyi Werner Söderström Osakeyhtiö painosten herrana, samalla kun kustannusalan kaksi johtavaa dynastiaa ottivat toisistaan mittaa Otavan ”Suomen kirjallisuuden
antologian” ja WSOY:n ”Suomen kirjallisuuden vuosikirjan” sivuilla. WSOY:n apulaisjohtaja Yrjö A. Jäntti verkottui muihinkin medioihin eikä jättänyt hyödyntämättä Bulevardin korttelissa sijainneen naapurinsa Suomi-Filmin synenergiaetua.
Kirjailijoitamme on Suomi-Filmin lyhytkuvaosaston valmistama tilaustyö WSOY:n vakiintuneista sanataiteilijoita ja prosaisteista. Elokuva popularisoi kepeästi kohteensa yhtyneiden kuvalehtien tapaan ja tuo vuonna 1943 sota-ajan eristyneisyydestä nähtäville kustantamon sanataiteilevat suosikit. Elokuvan suunnitellut Vappu Roos oli monipuolinen kääntäjä, joka oli toimittanut ”maailmankirjallisuuden suurimpien elämäkertoja”. Roosin ohjelmaan kuuluivat tälläkin kertaa kameralle esittäytyvän kirjailijan lyhyehkö kehityskertomus sekä ”kirjailijallisen laadun” luonnehdinta. Kirjailijat kuvataan lähiympäristössään ja lopuksi kirjahyllyjen ja nojatuolin varaan lavastetussa todellisuudessa, mistä häiriötekijät, uhkakuvat ja ankeus loistavat poissaolollaan. Silti elokuva kurkistaa turvallisten kehysten läpi kulttuurin alueeseen, jota on tallennettu käsittämättömän harvoin.
Monitaiteellinen mesenaatti Jäntti halusi koristella menestyskirjailijansa monin tavoin, kuten Essi Renvallin muovaamilla veistoksilla. Valmistunut veistospää avasi juhlavasti kunkin kirjailijan filmiesittelyn, niin myös Kotkan satamassa ja tehtaan varjoissa astelevan Toivo Pekkasen tapauksessa. Elokuvassa työn kirjailijaksi lavastettu Pekkanen muka moukaroi miehekkäästi kivijärkäleitä viikonloppuisin kotonaan Tervalammilla. Helsingissä kasvitieteellisen puutarhan hiljaisuudessa viihtyi puolestaan ”varreltaan hennon tyttömäinen” Helvi Hämäläinen, tuo "työlleen antautunut konekirjoittajatar, joka on naputtanut yhdellä sormella tuhansia romaanin sivuja”.
Koskenniemen koulima tutkija ja taisteleva humanisti Lauri Viljanen tavoitetaan idyllisestä lintukodostaan Otalammelta. ”Sen pienellä parvekkeella on tekeillä Runeberg-elämäkertaan suuria tekoja.” Kameraa kiehtoo kuitenkin enemmän ”lukuisten painosten mies” Mika Waltari, tuolloin 35-vuotias kirjailija ennen Sinuhen menestystä. Hän näppäilee tiuhaan remingtoniaan ja polttaa ketjuun savukkeita. Työhuoneen seinillä räiskyy Sipilän naivismi, Saarisen värit ja Eemu Myntin siveltimen vetäisyt. Kaikki tämä inspiroi Suomi-Filmin elokuvaaja Yrjö Aaltosta laukomaan otoksensa ja pakolliset perhekuvat Mika, Marjatta ja Satu Waltarista niiden päälle.
WSOY:n kirjailijatapaaminen on elokuvan yhdistävä kohta. Paikalle ilmestyy ”Renvallin pariisintuoksuisen ateljeen” istunnosta univormuun pukeutunut Olavi Paavolainen. Hän on uunituoreiden kustanteiden, ”Rakas entinen Karjala” ja ”Jännittävin sotaelämykseni” vastaava toimittaja. Elokuvan päättää mitallinen runo, jonka lausuu tuberkuloosin kohta kirkastama legenda Kaarlo Sarkia, viimeisissä äänikuvissa ennen kuolemaansa.
Ilkka Kippola ja Jari Sedergren 14.4.2010
Asia lyhyesti
Dokumentin ytimessä 51: Kirjailijat ja taiteilijat avaa valkokankaalle luovien tekijöiden gallerian neljänä vuosikymmenenä: Kuvanveistäjä Ville Vallgren löydettiin Leppävaaran ateljeesta 1930. Kirjailijat Otto Manninen ja Anni Swan ikuisti Kulttuuri Filmi O.Y. Kurki. Kirjoja ja kirjailijoita paljasti Gummeruksen kirjatalon ässät 1938: mukana ovat Helvi Hämäläinen, Pentti Haanpää, Viljo Kajava, Tatu Vaaskivi, Olavi Paavolainen ja K.M. Wallenius. WSOY:n Kirjailijoitamme valmistui sotavuonna 1943, mukana Mika Waltari, Toivo Pekkanen ja Kaarlo Sarkia. Suomalaisia kirjailijoitamme tuo esille Otavan tähdistön sodan jälkeen: näkyvillä Paavo Rintala, Matti Hälli, Jussi Talvi ja Veijo Meri. Myös modernistit Paavo Haavikko ja Marja-Liisa Vartio ottivat paikkansa. Runoilija L. Onerva oli tapaus vuonna 1952 kirjailijan täyttäessä 70 vuotta.
Ja elokuvakohtaiset esittelyt:
Kuvanveistäjä Ville Vallgren
Suomi 1930, 6 min.
Kuvanveistäjä Ville Vallgren (1855–1940) oli Suomen kansainvälisimpiä taiteilijoita. Hänen vuonna 1908 Helsingin kauppatorille pystytetty Havis Amandansa on Suomen tunnetuimpia patsaita, erityisesti jos ajatellaan, ettei se kuvaa ketään tiettyä, nimeltä tunnettua henkilöä. Ranskassa pitkään viihtynyt Vallgren oli poikkeuksellisen värikäs henkilö ja herätti ihastuksen ohella vastustusta. Sama tunneskaala oli käytössä hänellä itselläänkin: palvova rakkaus naiseen sopi hänen pirtaansa yhtä hyvin kuin kieltolain ponteva ja aktiivinen vastustaminen.
Suomalainen lyhytelokuva ei ensivuosikymmeninään paljon taiteilijoista perustanut. Taiteilijat eivät juuri varhaisessa dokumenttielokuvassa esiinny, eikä heistä tehty elokuvamuotokuvia. Tämä oli myös valtiovallan asenne. Esimerkiksi lähes parituntinen kansakuntaelokuva Finlandia, ulkoasiainministeriön ja Suomi-Filmin yhteistyöhanke, joka oli kansainvälisestikin jättiläismäinen suoritus, ei sisältänyt taiteilijakuvia. Suomi oli urheilukansaa. Urheilun sankarit kyllä saivat paistatella päivää julkisuudessa. Muutoksen toi uutiskatsaus. Haparoivat ja keskeytyneet ensi-askelensa ottanut elokuvalaji ponnahti esiin 1920-luvun puolivälissä. Ensimmäisen laajan kotimaisten uutisfilmien sarjan luoja oli saksalaissyntyinen Kurt Jäger, joka irtaantui Suomi-Filmistä ja perusti oman yhtiönsä O.Y. Taide-Filmi A.B. Yhtiö valmisti huhtikuusta 1925 lähtien Punaisen Myllyn viikkokatsausta.
On todennäköistä, että Ville Vallgren tallennettiin ensimmäisen kerran juuri Punaisen Myllyn viikkokatsaukseen jo huhtikuussa 1925. Taiteilijan vaimo Viivi Vallgren nimittäin kertoo teoksessaan Sydämeni kirja, Elämän muistelmia (WSOY 1949) Porvoon Vallgren-museon avajaisista 23.4.1925. "Kun juhla museossa päättyi, oli pieni lepohetki. Sen jälkeen meitä filmattiin museosta tullessamme ja Seurahuoneen puutarhassa." Juhla jatkui tasavallan presidentin läsnäollessa päivällisillä Porvoon Seurahuoneella, mutta sinne elokuvakameroita ei liene viety. On oletettavaa, että myös museon anteja ikuistettiin filmille.
Museon avajaisten ja Vallgrenin pariskunnan kuvaus on hyvinkin ehtinyt toiseen, 11.5. ilmestyneeseen Punaisen Myllyn viikkokatsaukseen N:o 2. Filmitarkastamon listoista ei löydy ensimmäistä katsausta, mutta Jäger on varmaankin aloittanut laskentansa huhtikuun 22. päivänä 1925 tarkastetusta Prinssi Eugenin vierailu Helsingissä. Punaisen Myllyn viikkokatsaukset lakkasivat ilmestymättä sarjan numeroon 41, joka tarkastettiin 17.5.1926. Yksikään katsaus ei ole säilynyt nykypäiviin. Arkistot sallivat kuitenkin pienen mahdollisuuden kurkistaa katsausten tyyliin. Suomi-Filmi sisällytti 1934 ilmestyneeseen myyntiluetteloonsa lyhytelokuvan Ville Vallgrenista, missä yhteydessä elokuvan valmistusvuodeksi ilmoitettiin 1930. Valmistamisvuosi ei kuitenkaan välttämättä pidä paikkaansa. Suomi-Filmi oli saanut velkajärjestelyissä Kurt Jägerin kanssa saanut haltuunsa Taide-Filmin elokuva-arkiston ja pystyi täysin oikeuksin levittämään tämän kuvia. Kuvanveistäjä Ville Vallgren -nimellä Suomi-Filmin arkistossa säilynyt lyhytelokuva, joka kuvaa taiteilijaa ateljeessaan Leppävaarassa, voi olla vanhempaa perua.
Näyttäisi siltä, että pääosin kyse olisi 14.12.1925 Taide-Filmin pyynnöstä tarkastetun Punaisen Myllyn viikkokatsauksen N:o 20 yhteyteen liitetystä, päivää myöhemmin sensuurin hyväksynnän saaneesta katsauksen lisäfilmistä Professori Ville Wallgren 70 vuotta, jolle ei annettu omaa tarkastusnumeroa. Pituus ei ajatusta vahvista, sillä filmitarkastus sai mitaksi 127 m, kun Suomi-Filmin aineiston mukana tulleen kuvan mitta on pidempi, 165 metriä. Jälkimmäiseen on kuitenkin sijoitettu toisteisia kuvia Porvoon Vallgren-museon näyttelystä, joten on hyvinkin mahdollista, että mainittua aiempaa, museon avajaisista huhtikuussa 1925 toteutettua Jägerin katsauskuvaa on käytetty pidentämään Suomi-Filmin 1930-luvulla levittämää lyhytelokuvaa. Tämänkaltainen uusiokäyttö on elokuvan historiassa tavallista. Usein on käynyt niin, että kierrätys tuhoaa samalla alkuperäisen muodon ja fyysisen olemuksen. Alkuperäisestä kokonaisuudesta syntyy fragmentti, joka siirtyy uuteen ja itsenäisesti nimettyyn uuteen kokonaisuuteen, joka ei kanna mukanaan tietoa aiemmasta olomuodosta.
Otto Manninen ja Anni Swan
Suomi 1933, 4 min. Orionin esitys: digital betacam.
Lauri Karila perusti Kulttuurifilmi Kurjen tammikuussa 1926 tukenaan ulkoasiain ja opetuksen ministeriöt. Lennart Segerstrålen kurkiauralla varustautunut ja säätiönä aloittanut yhtiö sai aatteellisen potkun Saksan elokuvareformiliikkeeltä. Se oli noussut vaatimaan huviteollisuuden vastapainoksi kasvattavien ja kulttuuripitoisten filmien välittämää valistusta. Karilan firmasta tuli uraauurtavasti ensimmäinen 16 mm:n filmien lainaamo maasamme. Yksinoikeus kaitafilmimarkkinoihin yhtiöön osakkaiksi liittyneille osuusliikkeille, teollisuudelle ja Suomen armeijalle turvattiin jopa asetuksella 1931. Levittäjän nauttima monopoli purkautui kuitenkin jo vuonna 1933. Kurjen kaikki toiminnot Filmon esitystekniikan maahantuontia myöten päätyivät vuonna 1937 Suomi-Filmin omistukseen sen jälkeen kun lama tappoi Filmiyhtiö Kurjen lennon.
Otto Manninen ja Anni Swan on säilynyt harvinaisuus Kulttuurifilmi Kurjen seitsemästä omatuotantoisesta filmistä, jotka siirtyivät uuden omistajansa Suomi-Filmin kaitalainaamon hyllylle. Elokuva esittelee kustantantajansa WSOY:n kaksi 1920-luvun avioitunutta kirjailijakasvoa. Heistä Otto Manninen oli hiotun ja harkitun runomuodon mestari ja vielä valovoimaisempi puoliso Anni Swan suomalaisen lastenkirjallisuuden luoja, maan ensimmäisten lastenelokuvien, "Ollin oppivuosien" ja "Tottisalmen perillisen" kirjallinen taustatekijä.
Kuvauksille Mannisen kotitilalla Kangasniemellä osui ajankohdaksi aurinkoinen kesä 1933. Kirjailijaparin filmauksia käytiin työstä etääntyneen vapaa-ajan merkeissä. Aiheistoon sovitettiin lisukkeeksi virkistävä risusavotta ja äiti Swanin ruusutarhan päivittäinen hoito. Kesävieraitakin saapui veneellä ja ulkoilman illuusiota täydensivät nuotiokahvit Kotajärven rannassa. Totuus kahvituksista oli kuitenkin toinen: Manniset suostuteltiin Helsinkiin ja kahvit juotiin kiireisen kameramiehen toiveita noudattaen Seurasaaren kallioilla. Kameraa veivasi jo keisaria Suomen vierailulla filmannut kinoteknikko Oscar Lindelöf.
Kirjoja ja kirjailijoita
Suomi 1938, 11 min (16 mm). Orionin esitys: digital betacam, 10 min
Gummerus terävöityi 1930-luvulla kotimaan markkinoista kisaavan kustantajakolmikon kärkeen. Se imuroi kansakuntansa kirjailijoilta runouden ja proosan parhaat WSOY:n ja Otavan harmiksi. Likaisen työn tekivät hyvin verkottunut johtaja Esko Aaltonen ja ärhäkkä kustannustoimittaja Matti Kurjensaari. "Pidot tornissa" oli Gummeruksen suulas keskusteluteos, joka löi vuonna 1937 lopullisesti kilpailijat hiljaiseksi. Siinä Gummeruksen sanavalmis väki puhui Suomen kulttuuriset kysymykset ja politiikan koukerot halki. Toisiaan mittasivat sanan säilällä mm. "kirjailija" Tatu Vaaskivi, "kulttuurimatkailija" Olavi Paavolainen, "pikku rouva" Helvi Hämäläinen, "kriitikko" Kaarlo Marjanen, "dosentti" Martti Haavio ja "radikaali" Matti Kurjensaari. Keskusteluihin osallistui myös "ministeri" Urho Kekkonen ja keskustelut pikakirjoitti Gummeruksen piikkiin nimimerkki "konservatiivi", Yrjö Kivimies.
Kirjoja ja kirjailijoita valmistui sopivasti Gummeruksen yrityskuvaksi vuonna 1938, kun Tornin pidot oli pidetty. Nähtävien kuvien tueksi se välitti julkkiskirjaillijoidensa puhetta Lauri Pulkkilan kehittämällä äänikameralla. Tornissa jo kyntensä väittelijänä paljastanut Tatu Vaaskivi esittelee nyt "Loistavan Armfeltin", josta tuli tekijänsä järkälemäinen menestysromaani. Roolikuvansa näköinen Olavi Paavolainen pitää puolestaan kameralle kiihkeän monologin "matkastaan nykyaikaan menneisyyden kautta". Kielikuva viittasi kirjaan "Risti ja hakaristi", josta tuli "Paluu pimeään" -trilogian aikamatka Etelä-Amerikan muinaiskulttuureista kansallissosialistisen Saksan ja kommunistisen Neuvostoliiton noitarovioille "uuspakanalliseen Eurooppaan".
Kirjailijakenraali Kurt Walleniusta riivasi puolestaan "rautaan ja aseisiin" uskovan Euroopan ja itäisten kulttuurien vastakohdat. Elämän ja kuoleman viettien kaikkialla jyllätessä on kenraalilla tekeillä tuima teos "Japani marssii", jossa "länsi luottaa elämisen taitoon, kun taas itä kuolemisen taitooon". Pappiskirjailija Jaakko Haavio ilmoittautuu tämän pakanuuden vastustajaksi. Haavion romaani "Siionin vanki" on kertomus "elävästä toivosta" herännäisyyden kilvoittelijan Abraham Achreniuksen hahmossa ja sen on kohta valmis viidelle kielelle käännettäväksi. Työläisromaanin "Katuojan vettä" tekijä Helvi Hämäläinen luottaa yksinomaan intuitioonsa. Myös hänellä on vaiheessa käsikirjoitus aikansa enteitä peilaavaan romaaniin "Katuojan vettä".
On elokuvan mainoskevennyksen paikka. Siinä dramatisoidaan kultakauttaan elävän Gummeruksen kiivasta arkea. Esko Aaltonen, Matti Kurjensaari ja Yrjö Kivimies näyttelevät kieli poskella, ja sähäkästi käy heiltä markkinahenkinen suunnittelu. Samalla tarjoutuu graafikko Onni Ojalle tilaisuus esitellä elokuvan ulkopuolella pysyttelevälle Haanpäälle tarkoitettu kansileiska. Taitava kuvien rytmittely kielii siitä, että filmauksiin on yhtiön vakituisen kuvaajan lisäksi osallistunut muita. Filmistudio oli tekninen yhteistyötaho mm. Kansatieteellisen Filmin Eino Mäkiselle, myös Heikki Aholle ja Björn Sodanille ja sen seurauksena Aho & Soldanin Juhan ohjaajalle, Nyrki Tapiovaaralle.
Savi elää
Suomi 1943, 12 min. Orionin esitys: digital betacam, 11 min.
Näkymiä lasiin, keramiikkaan ja sisustamisen soveltaviin taiteisiin raottivat ensin Arabia, Riihimäen lasi ja Finlaysonin tekstiiliteollisuus. Sitten Ahlströmin Artek, Iittala ja Lahden Asko perustivat näyttelyosastonsa. Mutta vasta sodan jälkeen nostivat kansainväliset näyttelyt osan tehtaiden tuotannosta halutuksi teolliseksi taiteeksi.
Lapuanliikkeen marssi oli tauonnut ja talouslama lauennut iloisiin tunnelmiin, kun elokuvayhtiö Aho & Soldanin kuvaajat saapuivat ensimmäisenä Arabia-nimiselle tontille Helsingin Vanhankaupungin lahdelle. Kotimarkkinoiden jälleen vetäessä Arabian tehtaan valikoima oli nopeasti laajenemassa astioista kaakeliuuneihin ja puhtaan valkoiseen saniteettiposliiniin. Valu-uunien sylkäisemät keraamiset sarjatuotteet hurmasivat heti Aho & Soldanin kamerat.
Näkökulma vaihtui, kun Arabian yhteyteen perustettu taideosasto oli luonut uniikit tuotteensa. Niitä rauhan poluille piipahtanut TK-elokuvaaja Felix Forsman sai kuvata sotavuonna 1943. Hän myös leikkasi Savi elää -filmin, jonka käsikirjoitti Puolustusvoimien katsausten selostamiseen uupunut uutisankkuri Topo Leistelä. Aseteollisen muotokielen vastapainoksi Leistelä vapautui ylistämään ”Arabian taiteilijoiden oikeutta itse suunnitella ja kehittää tuotemallinsa, minkä vuoksi keramiikkateokset eivät ole kaavamaista massatuotantoa, vaan itsenäisiä taideteoksia, seikka jolle keramiikan ystävät osaavat antaa arvoa.”
Sota-ajan selostaja ei puhu Arabian taideosaston tekijöistä nimillä, mutta näemme kameran silmässä mm. keraamikko Birger Kaipaisen, seinälaatoista ja veistoksistaan tunnetun Friedl Kjelbergin, maljakoiden tekijän Anne Siimeksen, niitä dreijaavan Liisa Hallamaa-Larsenin sekä läpileikatun keramiikkan taitajan Maija Karman. He työskentelevät etuoikeutettuina osastossa, jossa ”vallitsee luoviin taiteilijoihin nähden ratkaisevan arvokas ja merkityksellinen vapaus, jolle taiteilijat itse antavat erittäin suuren arvon”. Näemme lisäksi taiteellisen johtajan Kurt Ekholmin ja käytännössä ”Olgan osastollaan” Arabian 1940-luvulla taiteeseen nostaneen Olga Osolin. ”Suomalaisesta taidekeramiikasta saamme syystä kyllä ylpeillä ja rauhan palattua, se on pätevällä tavalla kertova Suomesta ja sen kansasta. Silloin savi, jolle taiteilijat ovat antaneet muodon ja elämän, tulee puhumaan kieltä, jota kaikki ymmärtävät”, tiivistyi Arabian tuotteistamisen missio.
Suomalaisen taiteen mestareita I: Wäinö Aaltonen
Suomi 1947, 8 min. Orionin esitys: digital betacam: 10 min
Wäinö Aaltosesta profiloitiin varhain veistotaiteen mestari, joka verrattiin maalaustaiteemme sankariajan suurmiehistä Akseli Gallen-Kallelaan. Vasta 35 vuotta täyttäneen veistäjän elämäkerran kirjoittanut taidehistorijoitsija Onni Okkonen näki hänen monumentaalisissa veistoksissaan antiikin kauneusihanteiden veroista puhtautta. Atleettisia ja vitaalisia figuureita ihastelleet aikalaiset havaitsivat myös muuta, yhteyden Rooman Forum Mussolinon jykeviin ihmispatsaisiin. Ne puhuivat kansakunnan itsetuntoa kohottavaa yhteistä jalorotuisuuden kieltä.
Elokuvakamera oli vuonna 1929 ikuistamassa, kun siltaveistokset paljastettiin Tampereella mesenaattinsa Rafael Haarlan läsnäollessa. Jatkossa Aaltosen saavutuksia kunnioittavat filmit käsikirjoitti säännöllisesti Onni Okkonen. Vuonna 1939 oli vuorossa L.A. Puntilan Kulttuurirahaston tilaus Kuvanveistäjä ja hänen työnsä. Vuonna 1953 taustoi Museum of Modern Artin suurnäyttelyä Okkosen ja Harry Lewingin kuva The Finnish Sculptor Wäinö Aaltonen.
Irtioton Okkosen auktoriteetin perustuvista taitelijakuvista otti Hyberboreas Filmi. Yhtiön perustanut Sakari Kulhia aloitti Suomalaisen taiteen mestarinsa itseoikeutetusti Wäinö Aaltosella. Taiteiden ylivertainen mestari oli juuri institutionalisoitu Suomen Akatemian jäseneksi. Muusta ajankohtaisesta piti huolta parlamentin istuntosaliin valmistunut naishahmo, jonka rohkea alastomuus "oli kavahduttanut eduskuntaamme ja saanut suurimman kuvalehtemme uhraamaan runsaasti palstatilaansa".
Ulkoministeriön levittämä filmi korosti kansallista edustavuutta konsuli Kulhian ohjauksessa ja leikkasi läpi Aaltosen tuotannon Sibeliuksen 1:en soidessa. Kuvaaja Erkki Erosen kamera ei kuitenkaan tyytynyt vain tähän. Näyistä hienoimmat avautuvat Herttoniemen ateljeesta, missä Aaltosen luova työ jatkui Pohjoismaisen yhdyspankin aulaveistoksista vaativimman, Kotkan pojan (1949) merkeissä.
Kalevala – kansallinen, yleismaailmallinen
Suomi 1949, 10 min. Orionin esitys: digital betacam, 9 min
Suomalaisen Suomen päätoimittaja Martti Haavio ja hänen toimitussihteerinsä L. A. Puntila olivat avainasemassa, kun perustettiin kansalliselle kulttuurille rahasampo, Suomen kulttuurirahasto. Varainkeruu käynnistettiin vuonna 1938 ja samalla tuoreet asiamiehet laativat kuvausohjelman ”kulttuuri ja me” -filmeille, joiden tuli esitellä oman maansa kirjallisuutta, taidetta ja tiedettä. Filmauksesta ja levityksestä sovittiin Suomen kolmanneksi suurimman elokuvayhtiön, Adams-Filmin kanssa. Veteraani Frans Ekebom oli levityspäällikkö Werner Dahlin valinta kameran taakse. Rahaston asiamiehet L.A. Puntila ja Matti Valtasaari ohjasivat ja käsikirjoittivat. Kansatieteilijä Martti Haavio ja Gummeruksen kustannuspomo Esko Aaltonen avustivat. Asiantuntijoita kutsuttiin mukaan maan kulttuuri- ja tiedepiireistä.
Suomen Biografiliiton lehden päätoimittaja Yrjö Rannikko kirjoitti ”kulttuurielokuvista, jotka ennustivat uutta korkeampaa tasoa suomalaisessa lyhytelokuvatuotannossa.” Kohtalo kuitenkin paljasti kulttuurille vihamielisen luontonsa. Vuosien 1938-1940 valmisteilla olleiden filmien jäljet päättyvät sotavuosiin ja jo esityksiin päässeet tuhoutuivat vuonna 1959 Adams-Filmin tulipalossa. Kalevala – kansallinen, yleismaailmallinen on yksi sarjan harvinaisuuksista, joita vielä valmistettiin muutamia sodan jälkeen.
Lyhytkuvan linjasi kansanrunouden tutkija Martti Haavio. Hän oli kehitellyt AKS:n miehenä tulkintaa, miten Kalevala oli synnytetty viikinkiajan hengessä. ”Kalevalan runouden ydin on yksinkertaisesti sotarunoutta”, tiivisti Haavio suojeluskunnille Hakkapeliitta-lehdessä. Elokuvan selostuksesta kuului jo kulttuurisarjaan paremmin istuva rauhan sävel, sillä kyse on ”eepoksesta, jonka ovat raivanneet kansainvälisyyteen kansan miehet ja kansan naiset. Antamalla runot kansalleen, he ovat antaneet ne koko ihmiskunnalle ja sen taiteille”, kertoivat Haavio & Puntila.
Elokuvassa kuvaillaan kansantajuisesti, miten mustaa ruttoakin uhmaten karjalaiset säilöivät lauluihin isiltä perityt tavat. Ne Lönnroth keräsi ja muokkasi vuonna 1835 Kalevalaksi. Tämä eepos on puolestaan inspiroinut taiteita meillä ja levinnyt globaalisti kaikkialle: Alpo Sailo nähdään veistämässä runolaulajia ja läpileikkaus taiteessa etenee Ekmanin ”Väinämöisen soitosta” kultakaudelle Gallen-Kallelaan. Veistotaide vie puolestaan Blaxtadiuksen ”Väinämöisestä” Sjöstrandin ”Kullervoon” ja lopulta Aaltosen ”Marjatan” muotoihin. R.W. Ekmanin ”Suomen urostarinasta” lähtien kuvitukset kuitenkin valtasivat asemansa ”yleisinhimillisen kulttuuriomistuksemme” välittymisen mediana. Sen näyttää katsaus eri kielille käännettyjen eeposten kuviin tuolloista Neuvostoliittoa ja Japania myöten.
Suomalaisia kirjailijoita I - II
Suomi 1958 - 9, 16 min. Orionin esitys: digital betacam: 13 min
Useiden kirjasotien isä Otava perusti Keuruun painotalon vuonna 1955, mutta kirjailijoilleen kustantamo piti tallia kiveen hakatussa pääkonttorissaan Helsingin Uudenmaankadulla. Vuonna 1946 todellisen sodan savujen jo laskeuduttua liittyi Otavan dynastiaan ennakkoluuloton kirjallisuuden maisteri Heikki A. Reenpää. Siirryttiin 1950-luvulle, jolloin modernistisen sanamuotoilun parhaimmisto ostettiin uuden ohjastajan piiskattavaksi. Heitä sai kamerataituri Kalevi Lavola vuosina 1958-9 kuvata kaksiosaiseen lyhytfilmin Suomalaisia kirjailijoita. Esitellessään Otavan kirjailijoiden kotioloja, elokuva myös raotti mitalliselle sääntörunolle ja perinneproosalle vaihtoehtoista ovea, vaikka kuvien kosketus olikin arastelevan kevyt asenteiden murtamiseksi. Elokuvan juonsi asiantuntevasti itse runoilija ja Otavan kustannustoimittaja Jyri Schreck, joka oli kirjoittanut kunnianhimoisesti ”Luovan ilmaisun luonteesta Arthur Rimbaudin tuotannossa”.
Schrek esittelee ensin kolme sodan varjoista noussutta prosaistia, Matti Hällin, Jussi Talven ja Paavo Rintalan. Heistä helsinkiläistynyt nahkatyömies Hällin poika filmataan kotonaan talvisessa Maunulassa. Siellä ”aihe kirkastuu ja siirtyy paperille” ja edelleen Oulu-trilogian osista ensimmäiseen, nimeltään ”Valkea kaupunki”. Samoin ”nuoren polven vahva nimi” Paavo Rintala on nykyisin pääkaupungin miehiä. ”Tuo lujaotteinen ja suorapuheinen kertoja esittelee usein lujia otteitaan kirjallisen luomistyön ohessa”. Näytteeksi tästä hän nakuttaa nyrkkeilypalloaan ja repäisee vakuudeksi ylös levytangollisen rautaa. Niskasen myöhemmin filmatisoima ”Pojat” on myös pian valmiiksi naputettu ja siitä on syntyvä Otavalle vuoden 1958 myyntimenestys. Kolmas prosaisti Jussi Talvi nähdään viettämässä kirjailijaelämäänsä Jollaksessa. Elokuviakin käsikirjoittanut Talvi väläyttää sotaa tilittänyttä pääteostaan ”Ystäviä ja vihollisia”, joka jäi auttamatta WSOY:n kustantaman Linnan ”Tuntemattoman sotilaan” varjoon.
Vapaarytmisten runoratsujen esiinmarssin aloitti ensimmäisenä Eino Leino-palkittu modernisti Viljo Kajava. Vasemmistolaiseen Kiilan kuulunut runoilija kuvataan Vallilan kotoisilta kaduilta. Otavan tähtipari tavataan Lauttasaaressa, missä vuodesta1955 asuivat yhdessä ”Talvipalatsinsa” julkaissut Paavo Haavikko ja ”Se on sitten kevät” -proosateoksen luojatar Marja-Liisa Vartio. Tähdistöön saapuu vielä kolmanneksi ”Manilaköyttä” kirjoittava Veijo Meri. Näemme lisäksi Juha Mannerkorven, näytelmänsä nimistä ”pirunnyrkkiä ”poikansa kanssa ratkovan kirjailijan ja kääntäjän, joka omi ranskalaisesta modernismista Otavalle ihmisenä olemisen ongelman. Lisäksi tapaamme vankilapastorin runoilijapojan Lasse Nummin Helsingin keskusvankilassa sijainneessa lapsuudenkodissaan. Lopuksi näemme Iris Kähärin kissansa kanssa leikeissä ja punomassa ihmisen päämäärätöntä vaellusta evakkokarjalaisten kohtaloihin.
Runoilija L. Onerva
Suomi 1952, 8 min. Orionin esitys: digital betacam, 6 min
Ehkä kirjallisuudentutkija V. Tarkiainen näki ensin modernin kulttuuri-ihmisen pirstoutuneen kuvan L. Onervan tuotannossa. Vuosisadan alun ”Sekasointuja” ja romaani ”Mirdja” avasivat Onervalle dekadentin, eroottisen ja elämänjanon kiihoittaman vaiheen. Tyhjyyttä täyttivät hetkittäin teosofia, ihmisen tähtiä koskettavat kehitysnäkymät ja yhdessäolo rakastetun ystävän Eino Leinon kanssa. Suhde Leinoon kyllä tunnetaan, mutta 1913 alkanut elinikäinen liitto viisi vuotta nuoremman säveltäjän Leevi Madetojan kanssa on häveliäästi unohdettu. Molempien alkoholisoiduttua ja ”Häistä hautajaisiin” novellikokoelman valmistuttua vuonna 1934, alkoi L. Onervan kahden vuosikymmenen mielisairaalakierros. Madetoja kuoli vuona 1947. Runoilija kuntoutui 66 vuoden iässä. Hän vapautui Nikkilän sairaalasta vuonna 1948.
Kalevi Lavolan elokuva Runoilija L. Onerva valmistui 1952 Onerva-Madetojan täyttäessä 70 vuotta. Samana vuonna julkaistiin viimeiseksi jäänyt kokoelma ”Iltarusko”, jota runoilija viimeistelee Munkkiniemen kodissaan. Seinät ovat täyttyneet taiteesta, hyllyt ja kaapistot muistoesineistä. Niiden joukosta kamera poimii Aaltosen luonnostelemia hiilipiirroksia ja veistospäitä. Silkkiliina on Eino Leinon antama lahja. Muotokuvia L. Onervasta maalasi Oscar Elenius ja erityinen sydänystävä Esteri Baisenberg. Lisäksi nähdään runoilijan omia maalauksia ja piirroksia monipuolisen luovuuden päiviltä. Tuli on laskeutunut illan hiillokseksi L. Onervan tapaillessa pianostaan elegisiä sointuja. Sitten elokuva päättyy Kalevalaisten naisten lauluiltaan runoilijalle. Johtava kirjallisuuden tutkija Lauri Viljanen estelmöi ja korottaa juhlitun L. Onervan kotimaisen kirjallisuuden parnassolle.
Kirjailijoitamme
Suomi 1943, 15 min. Orionin esitys: digital betacam, 13 min
Sotavuosina ja myöhemmin pysyi Werner Söderström Osakeyhtiö painosten herrana, samalla kun kustannusalan kaksi johtavaa dynastiaa ottivat toisistaan mittaa Otavan ”Suomen kirjallisuuden
antologian” ja WSOY:n ”Suomen kirjallisuuden vuosikirjan” sivuilla. WSOY:n apulaisjohtaja Yrjö A. Jäntti verkottui muihinkin medioihin eikä jättänyt hyödyntämättä Bulevardin korttelissa sijainneen naapurinsa Suomi-Filmin synenergiaetua.
Kirjailijoitamme on Suomi-Filmin lyhytkuvaosaston valmistama tilaustyö WSOY:n vakiintuneista sanataiteilijoita ja prosaisteista. Elokuva popularisoi kepeästi kohteensa yhtyneiden kuvalehtien tapaan ja tuo vuonna 1943 sota-ajan eristyneisyydestä nähtäville kustantamon sanataiteilevat suosikit. Elokuvan suunnitellut Vappu Roos oli monipuolinen kääntäjä, joka oli toimittanut ”maailmankirjallisuuden suurimpien elämäkertoja”. Roosin ohjelmaan kuuluivat tälläkin kertaa kameralle esittäytyvän kirjailijan lyhyehkö kehityskertomus sekä ”kirjailijallisen laadun” luonnehdinta. Kirjailijat kuvataan lähiympäristössään ja lopuksi kirjahyllyjen ja nojatuolin varaan lavastetussa todellisuudessa, mistä häiriötekijät, uhkakuvat ja ankeus loistavat poissaolollaan. Silti elokuva kurkistaa turvallisten kehysten läpi kulttuurin alueeseen, jota on tallennettu käsittämättömän harvoin.
Monitaiteellinen mesenaatti Jäntti halusi koristella menestyskirjailijansa monin tavoin, kuten Essi Renvallin muovaamilla veistoksilla. Valmistunut veistospää avasi juhlavasti kunkin kirjailijan filmiesittelyn, niin myös Kotkan satamassa ja tehtaan varjoissa astelevan Toivo Pekkasen tapauksessa. Elokuvassa työn kirjailijaksi lavastettu Pekkanen muka moukaroi miehekkäästi kivijärkäleitä viikonloppuisin kotonaan Tervalammilla. Helsingissä kasvitieteellisen puutarhan hiljaisuudessa viihtyi puolestaan ”varreltaan hennon tyttömäinen” Helvi Hämäläinen, tuo "työlleen antautunut konekirjoittajatar, joka on naputtanut yhdellä sormella tuhansia romaanin sivuja”.
Koskenniemen koulima tutkija ja taisteleva humanisti Lauri Viljanen tavoitetaan idyllisestä lintukodostaan Otalammelta. ”Sen pienellä parvekkeella on tekeillä Runeberg-elämäkertaan suuria tekoja.” Kameraa kiehtoo kuitenkin enemmän ”lukuisten painosten mies” Mika Waltari, tuolloin 35-vuotias kirjailija ennen Sinuhen menestystä. Hän näppäilee tiuhaan remingtoniaan ja polttaa ketjuun savukkeita. Työhuoneen seinillä räiskyy Sipilän naivismi, Saarisen värit ja Eemu Myntin siveltimen vetäisyt. Kaikki tämä inspiroi Suomi-Filmin elokuvaaja Yrjö Aaltosta laukomaan otoksensa ja pakolliset perhekuvat Mika, Marjatta ja Satu Waltarista niiden päälle.
WSOY:n kirjailijatapaaminen on elokuvan yhdistävä kohta. Paikalle ilmestyy ”Renvallin pariisintuoksuisen ateljeen” istunnosta univormuun pukeutunut Olavi Paavolainen. Hän on uunituoreiden kustanteiden, ”Rakas entinen Karjala” ja ”Jännittävin sotaelämykseni” vastaava toimittaja. Elokuvan päättää mitallinen runo, jonka lausuu tuberkuloosin kohta kirkastama legenda Kaarlo Sarkia, viimeisissä äänikuvissa ennen kuolemaansa.
Ilkka Kippola ja Jari Sedergren 14.4.2010
maanantaina, huhtikuuta 12, 2010
Rooman kukkula
Villa Lante erottuu hieman heikosti kupolin oikealla puolella, Giannicolo-kukkulan päällä. Kuva otettu Castel San d'Angelon katolta.
torstaina, huhtikuuta 01, 2010
Lentäviä papukaijoja
Kun iltahämärässä istuu erään kukkulan päällä, on hauska huomata, että alla välkkyvän kaupungin eteen ilmestyy pystyssä lentävä papukaija. Sisiliskot kiirehtivät terassin muurin päätyä, johon on upotettu multainen kukkaistutus, kauniita syvänpunaisia terälehtiä lomitettuna.
Yöllä rauta-aitojen takana, muurin päällä karheaääninen nuori mies huutaa kurkku suorana terveisiä alas vankilaan. "Rakastan sinua." Hieman unista miettijää arveluttaa kuinka tutkinta sen jälkeen etenee. Vapaalla kulkevat rakastavaiset lämmittävät toisiaan ja huudahtelevat silloin tällöin symbolisia merkkejä maailmalle. Aika ajoin metalliportti rämähtää kiinni kotiin tulon merkiksi. Alhaalta kaupungista, elämän keskeltä, kantautuu ambulanssien ja poliisisireenien ääni kuin huutona tukahdetusta vapaudesta.
Menen terassille tupakalle. Muurin päältä tarkkaillaan ja kuiskitaan kommentteja. Katselen muualle. Kohta on aika kääntää rautainen portti lukkoon, vetää lasiset pariovet kiinni ja vetäytyä yöpuulle.
Yöllä rauta-aitojen takana, muurin päällä karheaääninen nuori mies huutaa kurkku suorana terveisiä alas vankilaan. "Rakastan sinua." Hieman unista miettijää arveluttaa kuinka tutkinta sen jälkeen etenee. Vapaalla kulkevat rakastavaiset lämmittävät toisiaan ja huudahtelevat silloin tällöin symbolisia merkkejä maailmalle. Aika ajoin metalliportti rämähtää kiinni kotiin tulon merkiksi. Alhaalta kaupungista, elämän keskeltä, kantautuu ambulanssien ja poliisisireenien ääni kuin huutona tukahdetusta vapaudesta.
Menen terassille tupakalle. Muurin päältä tarkkaillaan ja kuiskitaan kommentteja. Katselen muualle. Kohta on aika kääntää rautainen portti lukkoon, vetää lasiset pariovet kiinni ja vetäytyä yöpuulle.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)