Valkoinen totuus

 

Emeritusapulaisprofessori Esko Salminen perää tämän päivän Helsingin Sanomissa (HS 17.10.2007, C1) valkoista totuutta vuoden 1918 tapahtumista.

"Valkoisia teloittajia on taas alettu jahdata punaisen totuuden merkeissä", Salminen pudottelee haastattelijalle. Taas? kysyy hämmentynyt lukija.

Hesarin artikkelin kirjoittanut Jyrki Räikkä tiivistää, että esimerkiksi valkoisten tekemät teloitukset esitetään Salmisen mielestä niin tutkimuksessa kuin romaanikirjallisuudessakin kärjistetysti.

"Vuoden 1918 tapahtumia ei pitäisi nostaa esiin irralleen sen ajan todellisuudesta ja demonisoida niiden tekijöitä", Salminen sanoo ja korostaa sodan julmuutta. "Monissa tapauksissa teloitukset olivat tarkoituksenmukaista sodankäyntiä. Taistelukykyiset viholliset piti eliminoida."

Poliittisen historian edesmennyt professori L. A. Puntila tuntisi Salmisen historiankirjoituksen metodin. Hän luonnehti tämänkaltaista kritiikittömyyttä ja problematisoimattomuutta sanonnalla "bäst som sker".

Sekä kirjallisuutta että tutkimusta vuodesta 1918 on emerituksen mukaan tehty "punaisten ehdolla". Muutos alkoi heti jatkosodan jälkeen, kun "poliittiseksi voimatekijäksi palautunut äärivasemmisto" vaati vuoden 1918 historian kirjoittamista uudelleen.

Salminen sanoo, että siihen asti Suomen historiankirjoituksessa oli ollut vallalla valkoisten voittajien versio. Ilmeisesti vain se on emerituksemme mielestä sallittua? Pitäisikö muiden kärsiä kohtaloansa hiljaa?

Salmisen uusimman projektin ideologinen ulottuvuus on kummallinen. Ensimmäinen asia joka kiinnittää huomiota on täydellinen vivahteettomuus - sotapropagandaa tutkineen ja sen kielenkäytön omaksuneen emerituksen nykylukijaa ällistyttävä viholliskuva on selvä: on olemassa 1918-asioista kirjoittava paha vasemmisto ja hyvä oikeisto.

En usko että ketään keskeisistä 1918-tutkijoista voisi tämä jaottelu mielessään edes arvostella pätevästi. Romaanikirjailijoiden motiiveja en ala tässä setvimään, vaikka Väinö Linnan syyttäminen kommunistien myötäilijäksi panee mietityttämään emerituksemme kirjallisuushistoriallisia ja muitakin avuja.

Mutta Salmisen maailmankuvalle kaikessa kummallisuudessaan on looginen selitys.

Itse asiassa Salminen ideologisoi nykyaikaisen historiankirjoituksen käsittelytavat. On selvää, että varsinkin paikallisella tasolla tapahtumia tarkoin setvivä mikrohistoriallinen ote on ollut valkoiselle emerituksellemme liikaa. Vaiettu ja pois painettu valkoinen väkivalta sattuu lähes sadan vuoden takaakin eikä voitonriemusta ole päästy nauttimaan. Nationalistinen paatoskin on poissa.

Tutkimusta on tehty liikaa hävinneiden ehdolla ja väkivaltaa kärjistäen, Salminen sanoo ja valittaa suuren kertomuksen puutetta sanomalla, että tutkimuksessa ja 1918-romaaneissa kerrotaan hyvin vähän siitä, että valkoisten voitto oli itsenäisyyden säilymisen edellytys.

Salminen siis perää voittajien historiaa. On totta, että tätä yksipuolista maailmankuvaa julistavaa voittajan näkökulmaa ei ole juuri arvostettu viime vuosikymmenten historiankirjoituksessa missään päin akateemista maailmaa.

Historiantutkijan mielestä on nimittäin muutakin tekemistä kuin toistaa voittajien propagandaa, joka kyllä saa sanansa sanotuksi kaikkialla maailmassa. Tässä yhteydessä on kyllä pakko sanoa, että häviäjä ei saa läheskään aina omaa ääntänsä esille.

Yksipuolisuutta vastustavat nykyisin lähes kaikki historiankirjoittajat, eivätkä siksi vaikene häviäjästäkään ja voi olla, että on niitäkin, jotka haluavat nostaa usein väkivallalla vaiennetun häviäjän äänen kuuluville. Historiantutkimuksessakin kun eettiset kysymykset ovat olleet esillä jo vuosikymmenen. Niihin ei kuulu häviäjän vaientaminen.

Jos kuitenkin katsomme 1918-historiankirjoitukseen, voimme hyvin todeta, että voittajien näkemys tuli hyvin selväksi ns. vapaussotakirjallisuudessa ja kaunokirjallisuudessa sadoin teoksin 1920- ja 1930-luvulla, eikä sitä ole kukaan estänyt sen jälkeenkään kirjoittamasta.

Sanattomaksi eivät ole jääneet sellaiset tunnetut, aivan viime aikoina 1918-aiheitakin käsitelleet historioitsijat Mikko Uola, Martti Häikiö ja Juhana Aunesluoma tai Ohto Manninen. Suojeluskuntatutkimus on paremmalla tolalla kuin koskaan.

Salminenkin myöntää, että toisen maailmansodan loppuun asti oli vallalla "valkoisten voittajien versio". Hänen purkauksensa luettuaan on pakko kysyä, että sitäkö hän kaipaa takaisin? Vai onko hänellä mielessään jokin uusi valkoinen totuus? Mikä se mahtaa olla? Ja miksi hän vaikenee siitä?

Mikrohistoriallisia painotuksia ennen nationalistista tai muuta suurta - tässä valkoisen voittajan - kertomusta korostavaa tutkimusta on ajanut eteenpäin juuri vaikeneminen.

Nykyajan historiantutkija on kiinnostunut myös siitä, mistä ei kerrota, mistä vaietaan tai mikä jää epäselväksi. Se tarkoittaa myös vaikeiden asioiden setvimistä. Ratkaisevaa on hyvien kysymysten keksiminen ja niihin pätevästi vastaaminen.

Sitä tavoitetta tuskin voivat valkoista totuutta paapovat profeetat nykyajan historiantutkijoilta himmentää.

Viron etniset konfliktit

EDIT klo 17.30: Virolaisnäkökulmasta tapahtumia tarkastelee paikalla ollut Wili Jam. Hänkin harrastaa tätä omituista uuskieltä, jossa kansallisuudet kirjoitetaan isolla kirjaimella. [Nykyisistä opiskelijoistani lähes puolet kirjoittaa jopa tentissä kansallisuuksien nimet isolla kirjaimella!] Siihen ei ole mitään aihetta. Kansallisuus ei ole niin suuri asia, että se KANNATTAISI kirjoittaa isolla alkukirjaimella.

Kun Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan aktiivit virittivät Perunatorille aikoinaan Viron lipun, tunsin pientä symbolista hyvinvointia. Asialla olleet pojat tekivät hienon tempauksen. Kansainvälisessä opiskelijaseminaarissa vitsailimme neuvostoedustajille, että kohta heidän maansa nimeksi voisi muuttaa Union of Socialist and Baltic Republics. Ei siis USSR vaan USBR.
Moskovalaiset eivät tykänneet. Keskustelimme virolaisten monarkistien kanssa ja laulelimme virolaisia lauluja - heillä oli lauluvihko mukana. Joistakin heistä on tullut varsin menestyksekkäitä poliitikkoja sittemmin.

Viron itsenäistyminen oli mukava asia, vaikka hieman hämmensikin etteivät virolaiset poliitikot olleet tyytyväisiä itärajaansa. Jättivät Petserinmaan kaihertamaan. Venäläisten asema arvelutti myös tällaisen vasemmistoliberaalin tarkkailijan mieltä. Narvasta olisi odottanut isompaakin ongelmaa. Onneksi ei tullut.

Mutta nyt ovat sitten saaneet sopan aikaiseksi. Vanha diplomaattien pelisääntö on, ettei toisten symboleihin saa kajota. Se on sotapropagandan keino.

Viron uusi hallitus opetti uudelle sukupolvelle, kuinka etnisen konfliktin saa aikaan niin halutessaan. Tönismäellä 60 vuotta seissyt kaksimetrinen neuvostosotilaan patsas, jonka hartiat ovat kapeammat kuin mallina tiettävästi olleen Kristjan Palusalun, joutui kaikkien näiden vapauden vuosien jälkeen Viron historiapoliittisesti valveutuneen hallituksen kynsiin.

Patsaan äärellä ollut vuosikymmeniä palanut "ikuinen tuli" sammutettiin jo vuosia sitten. Vironvenäläisille tämä Kaarlen kirkon ja Viron kansalliskirjaston välissä ollut kuvanveistäjä Enn Roosin ja arkkitehti Arnold Alasin patsas on ollut läheinen symboli.

Erityisesti toisen maailmansodan päättymispäivänä, siis voitonpäivänä fasismista, jota idässä on vietetty 9. toukokuuta, Tallinnan vapauttajien monumentti (Tallinna vabastajate monument), nykyiseltä kutsumanimeltään Pronssisoturi-patsasta (Pronkssõdur) on koristanut kukkameri.

Paikan pyhyyden tunteen nostattamiseksi on annettu ymmärtää, että sen juurelle on haudattu 13 taistelussa kuollutta neuvostosotilasta. Nämä sotilaat olivat ajamassa Tallinnasta pois natsimiehittäjiä.

Hallitus päätti siirtää patsaan pois. Tämä sytytti kytemistilassa olleet tunteet ja tuloksena oli mellakka, joka nopeasti on saanut etnisen konfliktin piirteitä. Asiaan liittyvät mielenosoitukset, provokaatiot, mellakkapoliisit, vesitykit, kumiluodit, jne. Yksi on kuollut, 60 vammautunut ja yli 600 pidätetty. Protestiaalto ja sen vastatoimet ovat edenneet ainakin kahteen Koillis-Viron kaupunkiin ilmeisesti narvalaisten voimien avustamana.

Symboleihin puuttuminen etnisen konfliktin yhteydessä tuottaa nopeasti diplomaattisen väliintulon. Duumassa Venäjällä on suunniteltu viisumikieltoa niille virolaisille poliitikoille, jotka ovat julkisesti olleet patsaan siirron takana. Venäjän parlamentin ylähuone suositteli yksimielisesti, että diplomaattisuhteet Viroon on katkaistava ja Venähän olisi ryhdyttävä muutenkin "ankarimpiin mahdollisiin toimiin Viron suhteen".

Liittoneuvoston mukaan siirron ajoittuminen juuri Voitonpäivän läheisyyteen "on vain yksi osoitus virolaisten tuhoisasta politiikasta, jota ylläpitävät nurkkakuntaiset natsikiihkoilijat". Samalla esitettiin jälleen syytöksiä EU:lle siitä, että ne sallivat jäsenmaassaan vironvenäläisten huonon kohtelun. EU:n vaitioloa ei katsota hyvällä. Venäjän ulkoministeri järkyttyi tavasta, jolla poliisi hajotti mielenosoitukset. Moskovassa zhirinovskilaiset liberaalidemokraatit osoittavat mieltä Viron lähetystön edessä: "maa sallii fasistien marssia kaduillaan".

Diktatuurit ovat aina pystyttäneet patsaita. Egyptin taidetta pyramideineen arvostetaan tästä huolimatta. Nationalistisesta vastakkainasettelusta huolimatta Aleksanteri II saa pitää patsaansa Helsingin senaatintorilla, eikä suomalaismielisten ole siitä syytä ryhtä kapinaan.

Kapinasta tuli mieleen vuosi 1918. Ilta-Sanomat julkisti taannoin SAK:n apulaisjohtaja Matti Viialaisen anteeksipyynnön kirkolle vuoden 1918 tapahtumien johdosta. Yhteiskuntapoliittisia kysymyksiä nykyisin visusti välttelevä yhteiskunnallinen keskustelija oli myöntänyt toimittajalle, että "kyllä se oli kapina". Siitä oli tehty oikein otsikkokin.

Toimittajan historiatiedot olivat hieman puutteelliset, sillä hän selosti, että "kapina" on "lähinnä oikeistolaisten käyttämä ilmaisu" vuoden 1918 tapahtumista.

Roskaa. Kaikki punikit nimittivät omaa kapinaansa "kapinaksi". Hienompi "luokkasota" otettiin käyttöön huomattavasti harvemmin, kunnes sovittelevat "veljessota", joka on nyt unohtunut, ja poliittiseen konsensuskäyttöön räätälöity "kansalaissota" tulivat yleisesti käyttöön - kansalaissodalla oli kyllä käyttöä jo sodan aikoihin, kuten Seppo Väisänen on osoittanut. Porvarit puhuvat tietysti "vapaussodasta", me tieteellisesti suuntautuneet "sisällissodasta" ja neutraaleimpaan mahdolliseen ilmaukseen mielistyneet "Vuoden 1918 sodasta".

Mutta kunnon punikit puhuivat aina "kapinasta" aina 1960-luvulle saakka. Sen vahvisti myös kouluaikainen historianopettajani ja luokanvalvojani Turo Manninen omassa väitöskirjassaan Jyväskylän yliopistossa vuonna 1978. Eli Matti puhui tällä kertaa ihan asiaa, vaikka vasemmalla kirkolle suunnatut anteeksipyynnöt kyseisen kapinan johdosta taidetaankin kuitata aika kitkerästi.