Pistäydyn tänään "Vuosi 1918 Helsingissä" -luentosarjan puhujana Helsinki-Seuran tilaisuudessa. Se pidetään Kongressikeskus Paasitornissa, Paasivuorenkatu 5. Auditoriosta saa tiedon ala-aulassa. Tilaisuus alkaa 17.30 ja päättyy 19.00. Aiheena Sisällissota ja sen muisto dokumenttielokuvissa.
Tunnelmaan voi eläytyä vaikkapa Ylen elävän arkiston 1918-klipeillä. (Kirjoita oikean reunan hakukoneeseen 1918)
Näytetään tekstit, joissa on tunniste 1918. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste 1918. Näytä kaikki tekstit
tiistaina, lokakuuta 14, 2008
maanantaina, tammikuuta 28, 2008
1918-elokuvia
Näytelmäelokuvia, joissa jollakin tavalla on kuvattu, käsitelty, tai sivuttu vuotta 1918. Dokumenttien lista olisi sitten huomattavasti pidempi.
1919:
G. Krol, Bolsevismin ikeen alla
1921:
Teuvo Pakkala, Sotapolulla
Carl Th. Dreyer: Lehtiä paholaisen kirjasta
1927:
Teuvo Puro, Noidan kirot
Teuvo Puro, Muurmannin pakolaiset
1928:
Kalle Kaarna, Miekan terällä
1930:
Carl von Haartman, Kajastus
1931:
Kalle Kaarna, Jääkärin morsian
1934:
Risto Orko, Siltalan pehtoori
1937:
Teuvo Tulio, Nuorena nukkunut
1938:
Nyrki Tapiovaara, Varastettu kuolema
Risto Orko, Jääkärin morsian
1939:
Jorma Nortimo, Halveksittu
Yrjö Norta ja Toivo Särkkä, Jumalan tuomio
Risto Orko, Aktivistit
Yrjö Norta ja Toivo Särkkä, Helmikuun manifesti
Yrjö Norta ja Toivo Särkkä, Eteenpäin – elämään
1956:
Aarne Tarkas, Jokin ihmisessä
Jack Witikka, Silja – nuorena nukkunut
1957:
Toivo Särkkä, "1918" - mies ja hänen omatuntonsa
1961:
Ritva Arvelo, Kultainen vasikka
1967:
Risto Jarva, Työmiehen päiväkirja
1968:
Edvin Laine, Täällä Pohjantähden alla
1970:
Edvin Laine, Akseli ja Elina
1973:
Jotaarkka Pennanen, Mommilan veriteot
1976:
Evin Laine ja Viktor Tregubovitsh, Luottamus
1977:
Rauni Mollberg, Aika hyvä ihmiseksi
1980:
Pirjo Honkasalo ja Pekka Lehto, Tulipää
1988:
Matti Kassila, Ihmiselon ihanuus ja kurjuus
1991:
Olli Soinio, Kadunlakaisijat
1992:
Jari Halonen, Back to the USSR – Takaisin ryssiin
1994:
Tero Jartti, Aapo
1997:
Olli Saarela, Lunastus
2007:
Lauri Törhönen, Raja 1918
1919:
G. Krol, Bolsevismin ikeen alla
1921:
Teuvo Pakkala, Sotapolulla
Carl Th. Dreyer: Lehtiä paholaisen kirjasta
1927:
Teuvo Puro, Noidan kirot
Teuvo Puro, Muurmannin pakolaiset
1928:
Kalle Kaarna, Miekan terällä
1930:
Carl von Haartman, Kajastus
1931:
Kalle Kaarna, Jääkärin morsian
1934:
Risto Orko, Siltalan pehtoori
1937:
Teuvo Tulio, Nuorena nukkunut
1938:
Nyrki Tapiovaara, Varastettu kuolema
Risto Orko, Jääkärin morsian
1939:
Jorma Nortimo, Halveksittu
Yrjö Norta ja Toivo Särkkä, Jumalan tuomio
Risto Orko, Aktivistit
Yrjö Norta ja Toivo Särkkä, Helmikuun manifesti
Yrjö Norta ja Toivo Särkkä, Eteenpäin – elämään
1956:
Aarne Tarkas, Jokin ihmisessä
Jack Witikka, Silja – nuorena nukkunut
1957:
Toivo Särkkä, "1918" - mies ja hänen omatuntonsa
1961:
Ritva Arvelo, Kultainen vasikka
1967:
Risto Jarva, Työmiehen päiväkirja
1968:
Edvin Laine, Täällä Pohjantähden alla
1970:
Edvin Laine, Akseli ja Elina
1973:
Jotaarkka Pennanen, Mommilan veriteot
1976:
Evin Laine ja Viktor Tregubovitsh, Luottamus
1977:
Rauni Mollberg, Aika hyvä ihmiseksi
1980:
Pirjo Honkasalo ja Pekka Lehto, Tulipää
1988:
Matti Kassila, Ihmiselon ihanuus ja kurjuus
1991:
Olli Soinio, Kadunlakaisijat
1992:
Jari Halonen, Back to the USSR – Takaisin ryssiin
1994:
Tero Jartti, Aapo
1997:
Olli Saarela, Lunastus
2007:
Lauri Törhönen, Raja 1918
sunnuntaina, lokakuuta 14, 2007
Pienten konspiraatioiden kertomuksia
Päivä on kulunut lukiessa Martti Ahdin kirjoittamaa elämäkertaa (WSOY 1999) Elmo Edvard Kailasta, valkoisesta konspiraattorista ennen ja jälkeen itsenäistymisen.
Tiiliskivimäisen, 525 sivuisen teoksen nimi on Ryssänvihassa. Elmo Kaila 1888-1935. Aktivistin, asevoimien harmaan eminenssin ja Akateemisen Karjala-Seuran puheenjohtajan elämäkerta.
Ostin Martin kirjan tuoreeltaan, mutta jotenkin se ei silloin pärähtänyt lukukokemuksena käyntiin. Hyllyssä se on kököttänyt ja vasta Kemppisen blogin taannoinen maininta Eino Suolahden unohdetusta asemasta oikeistoradikaalien kuvioissa sai minut ottamaan sen luvun alle. Ja kyllähän mies aina silloin pungertaa esiin Martti Ahdin tekstissä.
Nämä ammattivallankumouksellisten juonittelut ovat hienoja pieniä kertomuksia juuri siinä mielessä, että niissä yleensä yritettiin suurempaa kertomusta, kuin mikä lopulta saatiin aikaiseksi. Samalla ne ovat avain kontrafaktuaalisiin [jos-niin]kysymyksiin. Entä jos kaikki olisikin mennyt toisin?
Elmo Kaila Wikipediassa
Tiiliskivimäisen, 525 sivuisen teoksen nimi on Ryssänvihassa. Elmo Kaila 1888-1935. Aktivistin, asevoimien harmaan eminenssin ja Akateemisen Karjala-Seuran puheenjohtajan elämäkerta.
Ostin Martin kirjan tuoreeltaan, mutta jotenkin se ei silloin pärähtänyt lukukokemuksena käyntiin. Hyllyssä se on kököttänyt ja vasta Kemppisen blogin taannoinen maininta Eino Suolahden unohdetusta asemasta oikeistoradikaalien kuvioissa sai minut ottamaan sen luvun alle. Ja kyllähän mies aina silloin pungertaa esiin Martti Ahdin tekstissä.
Nämä ammattivallankumouksellisten juonittelut ovat hienoja pieniä kertomuksia juuri siinä mielessä, että niissä yleensä yritettiin suurempaa kertomusta, kuin mikä lopulta saatiin aikaiseksi. Samalla ne ovat avain kontrafaktuaalisiin [jos-niin]kysymyksiin. Entä jos kaikki olisikin mennyt toisin?
Elmo Kaila Wikipediassa
lauantaina, huhtikuuta 28, 2007
Viron etniset konfliktit
EDIT klo 17.30: Virolaisnäkökulmasta tapahtumia tarkastelee paikalla ollut Wili Jam. Hänkin harrastaa tätä omituista uuskieltä, jossa kansallisuudet kirjoitetaan isolla kirjaimella. [Nykyisistä opiskelijoistani lähes puolet kirjoittaa jopa tentissä kansallisuuksien nimet isolla kirjaimella!] Siihen ei ole mitään aihetta. Kansallisuus ei ole niin suuri asia, että se KANNATTAISI kirjoittaa isolla alkukirjaimella.
Kun Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan aktiivit virittivät Perunatorille aikoinaan Viron lipun, tunsin pientä symbolista hyvinvointia. Asialla olleet pojat tekivät hienon tempauksen. Kansainvälisessä opiskelijaseminaarissa vitsailimme neuvostoedustajille, että kohta heidän maansa nimeksi voisi muuttaa Union of Socialist and Baltic Republics. Ei siis USSR vaan USBR.
Moskovalaiset eivät tykänneet. Keskustelimme virolaisten monarkistien kanssa ja laulelimme virolaisia lauluja - heillä oli lauluvihko mukana. Joistakin heistä on tullut varsin menestyksekkäitä poliitikkoja sittemmin.
Viron itsenäistyminen oli mukava asia, vaikka hieman hämmensikin etteivät virolaiset poliitikot olleet tyytyväisiä itärajaansa. Jättivät Petserinmaan kaihertamaan. Venäläisten asema arvelutti myös tällaisen vasemmistoliberaalin tarkkailijan mieltä. Narvasta olisi odottanut isompaakin ongelmaa. Onneksi ei tullut.
Mutta nyt ovat sitten saaneet sopan aikaiseksi. Vanha diplomaattien pelisääntö on, ettei toisten symboleihin saa kajota. Se on sotapropagandan keino.
Viron uusi hallitus opetti uudelle sukupolvelle, kuinka etnisen konfliktin saa aikaan niin halutessaan. Tönismäellä 60 vuotta seissyt kaksimetrinen neuvostosotilaan patsas, jonka hartiat ovat kapeammat kuin mallina tiettävästi olleen Kristjan Palusalun, joutui kaikkien näiden vapauden vuosien jälkeen Viron historiapoliittisesti valveutuneen hallituksen kynsiin.
Patsaan äärellä ollut vuosikymmeniä palanut "ikuinen tuli" sammutettiin jo vuosia sitten. Vironvenäläisille tämä Kaarlen kirkon ja Viron kansalliskirjaston välissä ollut kuvanveistäjä Enn Roosin ja arkkitehti Arnold Alasin patsas on ollut läheinen symboli.
Erityisesti toisen maailmansodan päättymispäivänä, siis voitonpäivänä fasismista, jota idässä on vietetty 9. toukokuuta, Tallinnan vapauttajien monumentti (Tallinna vabastajate monument), nykyiseltä kutsumanimeltään Pronssisoturi-patsasta (Pronkssõdur) on koristanut kukkameri.
Paikan pyhyyden tunteen nostattamiseksi on annettu ymmärtää, että sen juurelle on haudattu 13 taistelussa kuollutta neuvostosotilasta. Nämä sotilaat olivat ajamassa Tallinnasta pois natsimiehittäjiä.
Hallitus päätti siirtää patsaan pois. Tämä sytytti kytemistilassa olleet tunteet ja tuloksena oli mellakka, joka nopeasti on saanut etnisen konfliktin piirteitä. Asiaan liittyvät mielenosoitukset, provokaatiot, mellakkapoliisit, vesitykit, kumiluodit, jne. Yksi on kuollut, 60 vammautunut ja yli 600 pidätetty. Protestiaalto ja sen vastatoimet ovat edenneet ainakin kahteen Koillis-Viron kaupunkiin ilmeisesti narvalaisten voimien avustamana.
Symboleihin puuttuminen etnisen konfliktin yhteydessä tuottaa nopeasti diplomaattisen väliintulon. Duumassa Venäjällä on suunniteltu viisumikieltoa niille virolaisille poliitikoille, jotka ovat julkisesti olleet patsaan siirron takana. Venäjän parlamentin ylähuone suositteli yksimielisesti, että diplomaattisuhteet Viroon on katkaistava ja Venähän olisi ryhdyttävä muutenkin "ankarimpiin mahdollisiin toimiin Viron suhteen".
Liittoneuvoston mukaan siirron ajoittuminen juuri Voitonpäivän läheisyyteen "on vain yksi osoitus virolaisten tuhoisasta politiikasta, jota ylläpitävät nurkkakuntaiset natsikiihkoilijat". Samalla esitettiin jälleen syytöksiä EU:lle siitä, että ne sallivat jäsenmaassaan vironvenäläisten huonon kohtelun. EU:n vaitioloa ei katsota hyvällä. Venäjän ulkoministeri järkyttyi tavasta, jolla poliisi hajotti mielenosoitukset. Moskovassa zhirinovskilaiset liberaalidemokraatit osoittavat mieltä Viron lähetystön edessä: "maa sallii fasistien marssia kaduillaan".
Diktatuurit ovat aina pystyttäneet patsaita. Egyptin taidetta pyramideineen arvostetaan tästä huolimatta. Nationalistisesta vastakkainasettelusta huolimatta Aleksanteri II saa pitää patsaansa Helsingin senaatintorilla, eikä suomalaismielisten ole siitä syytä ryhtä kapinaan.
Kapinasta tuli mieleen vuosi 1918. Ilta-Sanomat julkisti taannoin SAK:n apulaisjohtaja Matti Viialaisen anteeksipyynnön kirkolle vuoden 1918 tapahtumien johdosta. Yhteiskuntapoliittisia kysymyksiä nykyisin visusti välttelevä yhteiskunnallinen keskustelija oli myöntänyt toimittajalle, että "kyllä se oli kapina". Siitä oli tehty oikein otsikkokin.
Toimittajan historiatiedot olivat hieman puutteelliset, sillä hän selosti, että "kapina" on "lähinnä oikeistolaisten käyttämä ilmaisu" vuoden 1918 tapahtumista.
Roskaa. Kaikki punikit nimittivät omaa kapinaansa "kapinaksi". Hienompi "luokkasota" otettiin käyttöön huomattavasti harvemmin, kunnes sovittelevat "veljessota", joka on nyt unohtunut, ja poliittiseen konsensuskäyttöön räätälöity "kansalaissota" tulivat yleisesti käyttöön - kansalaissodalla oli kyllä käyttöä jo sodan aikoihin, kuten Seppo Väisänen on osoittanut. Porvarit puhuvat tietysti "vapaussodasta", me tieteellisesti suuntautuneet "sisällissodasta" ja neutraaleimpaan mahdolliseen ilmaukseen mielistyneet "Vuoden 1918 sodasta".
Mutta kunnon punikit puhuivat aina "kapinasta" aina 1960-luvulle saakka. Sen vahvisti myös kouluaikainen historianopettajani ja luokanvalvojani Turo Manninen omassa väitöskirjassaan Jyväskylän yliopistossa vuonna 1978. Eli Matti puhui tällä kertaa ihan asiaa, vaikka vasemmalla kirkolle suunnatut anteeksipyynnöt kyseisen kapinan johdosta taidetaankin kuitata aika kitkerästi.
Kun Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan aktiivit virittivät Perunatorille aikoinaan Viron lipun, tunsin pientä symbolista hyvinvointia. Asialla olleet pojat tekivät hienon tempauksen. Kansainvälisessä opiskelijaseminaarissa vitsailimme neuvostoedustajille, että kohta heidän maansa nimeksi voisi muuttaa Union of Socialist and Baltic Republics. Ei siis USSR vaan USBR.
Moskovalaiset eivät tykänneet. Keskustelimme virolaisten monarkistien kanssa ja laulelimme virolaisia lauluja - heillä oli lauluvihko mukana. Joistakin heistä on tullut varsin menestyksekkäitä poliitikkoja sittemmin.
Viron itsenäistyminen oli mukava asia, vaikka hieman hämmensikin etteivät virolaiset poliitikot olleet tyytyväisiä itärajaansa. Jättivät Petserinmaan kaihertamaan. Venäläisten asema arvelutti myös tällaisen vasemmistoliberaalin tarkkailijan mieltä. Narvasta olisi odottanut isompaakin ongelmaa. Onneksi ei tullut.
Mutta nyt ovat sitten saaneet sopan aikaiseksi. Vanha diplomaattien pelisääntö on, ettei toisten symboleihin saa kajota. Se on sotapropagandan keino.
Viron uusi hallitus opetti uudelle sukupolvelle, kuinka etnisen konfliktin saa aikaan niin halutessaan. Tönismäellä 60 vuotta seissyt kaksimetrinen neuvostosotilaan patsas, jonka hartiat ovat kapeammat kuin mallina tiettävästi olleen Kristjan Palusalun, joutui kaikkien näiden vapauden vuosien jälkeen Viron historiapoliittisesti valveutuneen hallituksen kynsiin.
Patsaan äärellä ollut vuosikymmeniä palanut "ikuinen tuli" sammutettiin jo vuosia sitten. Vironvenäläisille tämä Kaarlen kirkon ja Viron kansalliskirjaston välissä ollut kuvanveistäjä Enn Roosin ja arkkitehti Arnold Alasin patsas on ollut läheinen symboli.
Erityisesti toisen maailmansodan päättymispäivänä, siis voitonpäivänä fasismista, jota idässä on vietetty 9. toukokuuta, Tallinnan vapauttajien monumentti (Tallinna vabastajate monument), nykyiseltä kutsumanimeltään Pronssisoturi-patsasta (Pronkssõdur) on koristanut kukkameri.
Paikan pyhyyden tunteen nostattamiseksi on annettu ymmärtää, että sen juurelle on haudattu 13 taistelussa kuollutta neuvostosotilasta. Nämä sotilaat olivat ajamassa Tallinnasta pois natsimiehittäjiä.
Hallitus päätti siirtää patsaan pois. Tämä sytytti kytemistilassa olleet tunteet ja tuloksena oli mellakka, joka nopeasti on saanut etnisen konfliktin piirteitä. Asiaan liittyvät mielenosoitukset, provokaatiot, mellakkapoliisit, vesitykit, kumiluodit, jne. Yksi on kuollut, 60 vammautunut ja yli 600 pidätetty. Protestiaalto ja sen vastatoimet ovat edenneet ainakin kahteen Koillis-Viron kaupunkiin ilmeisesti narvalaisten voimien avustamana.
Symboleihin puuttuminen etnisen konfliktin yhteydessä tuottaa nopeasti diplomaattisen väliintulon. Duumassa Venäjällä on suunniteltu viisumikieltoa niille virolaisille poliitikoille, jotka ovat julkisesti olleet patsaan siirron takana. Venäjän parlamentin ylähuone suositteli yksimielisesti, että diplomaattisuhteet Viroon on katkaistava ja Venähän olisi ryhdyttävä muutenkin "ankarimpiin mahdollisiin toimiin Viron suhteen".
Liittoneuvoston mukaan siirron ajoittuminen juuri Voitonpäivän läheisyyteen "on vain yksi osoitus virolaisten tuhoisasta politiikasta, jota ylläpitävät nurkkakuntaiset natsikiihkoilijat". Samalla esitettiin jälleen syytöksiä EU:lle siitä, että ne sallivat jäsenmaassaan vironvenäläisten huonon kohtelun. EU:n vaitioloa ei katsota hyvällä. Venäjän ulkoministeri järkyttyi tavasta, jolla poliisi hajotti mielenosoitukset. Moskovassa zhirinovskilaiset liberaalidemokraatit osoittavat mieltä Viron lähetystön edessä: "maa sallii fasistien marssia kaduillaan".
Diktatuurit ovat aina pystyttäneet patsaita. Egyptin taidetta pyramideineen arvostetaan tästä huolimatta. Nationalistisesta vastakkainasettelusta huolimatta Aleksanteri II saa pitää patsaansa Helsingin senaatintorilla, eikä suomalaismielisten ole siitä syytä ryhtä kapinaan.
Kapinasta tuli mieleen vuosi 1918. Ilta-Sanomat julkisti taannoin SAK:n apulaisjohtaja Matti Viialaisen anteeksipyynnön kirkolle vuoden 1918 tapahtumien johdosta. Yhteiskuntapoliittisia kysymyksiä nykyisin visusti välttelevä yhteiskunnallinen keskustelija oli myöntänyt toimittajalle, että "kyllä se oli kapina". Siitä oli tehty oikein otsikkokin.
Toimittajan historiatiedot olivat hieman puutteelliset, sillä hän selosti, että "kapina" on "lähinnä oikeistolaisten käyttämä ilmaisu" vuoden 1918 tapahtumista.
Roskaa. Kaikki punikit nimittivät omaa kapinaansa "kapinaksi". Hienompi "luokkasota" otettiin käyttöön huomattavasti harvemmin, kunnes sovittelevat "veljessota", joka on nyt unohtunut, ja poliittiseen konsensuskäyttöön räätälöity "kansalaissota" tulivat yleisesti käyttöön - kansalaissodalla oli kyllä käyttöä jo sodan aikoihin, kuten Seppo Väisänen on osoittanut. Porvarit puhuvat tietysti "vapaussodasta", me tieteellisesti suuntautuneet "sisällissodasta" ja neutraaleimpaan mahdolliseen ilmaukseen mielistyneet "Vuoden 1918 sodasta".
Mutta kunnon punikit puhuivat aina "kapinasta" aina 1960-luvulle saakka. Sen vahvisti myös kouluaikainen historianopettajani ja luokanvalvojani Turo Manninen omassa väitöskirjassaan Jyväskylän yliopistossa vuonna 1978. Eli Matti puhui tällä kertaa ihan asiaa, vaikka vasemmalla kirkolle suunnatut anteeksipyynnöt kyseisen kapinan johdosta taidetaankin kuitata aika kitkerästi.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)