Pimeä koppi, valkokankaan varjot

Kello on yksi iltapäivällä ja ulkona on selvästi pimeää tai ainakin hyvin syvän harmaata.

Lähden iltapäiväksi pimeään koppiin, mutta onneksi siellä heijastetaan kuvia valkoiselle kankaalle.

Eilinen päivä elokuvineen ja illanviettoineen oli oikein mukava, vaikka viestit Venäjältä aina sitä eivät ole. Illalla kerrotut vitsit uusrikkaista ovat valitettavasti liian pitkiä toistettavaksi. Mutta ehkä te kerrotte niitä kommenteissa.

Eilisessä paneelikeskustelussa tuli esiin moniakin kiinnostavia asioita venäläisen dokumentin (ja fiktion) tilasta. Siihen liittyen: toivottavasti valitettavan vähälle huomiolle jäänyt Leninin testamentti tulee uusintana. Sarjahan on jo loppupuolellaan ja tämänpäiväinen uusintakin, jota olisi voinut mainostaa jos olisi ehtinyt, on jo mennyt.

Vielä ehtii Kultaiseen vuosisataan.

Historiapoliittista ratsastamista

Historiapolitiikka on harvoin saanut näin selkeitä muotoja kuin Etelä-Ossetian konfliktin yhteydessä. Se, että käytän tapahtuneesta BBC:tä seuraten ilmaisua konflikti, on silkkaa politiikkaa. Syyksi riittänee vakaa kantani: sodalla ei kannata mongertaa.

Historiapolitiikka tarkoittaa menneisyyden käyttämistä nykyisessä poliittisessa tilanteessa. Se näkyi selkeästi Ruotsin ulkoministerin verratessa Venäjän "hyökkäystä" Georgiaan Hitlerin toimiin sodan alussa 1939, ja tänään Georgian pääkaupungissa Tbilisissä järjestetyssä paneelissa ainakin Liettuan presidentin puheessa, jossa arvosteltiin lännen varovaisuutta Münchenin sopimukseen 1938 vedoten. Entinen ulkopoliittinen vaikuttaja Yhdysvalloissa, Mr. Zbigniew Brzezinski vertasi Georgian tilannetta Suomen talvisotaan 1939 – vertaus tuli alun perin Georgian presidentti Saakashvilin viimeviikkoisesta puheesta.

Stalin, KGB ja historian hirmuisuudet vilahtelevat myös Baltian entisten ja nykyisten vaikuttajien kommenteissa, eikä niiltä välty – herra paratkoon! – edes kotimaisia lehtikolumneja lukiessa. Geopoliittisesti tämä poliittisesti yhtenäinen linja menee Georgiasta Baltian kautta Ruotsiin. Varsinaiset turvallisuuspoliittiset asiantuntijat eivät näistä puhu ja ovat muutenkin kovasti eri mieltä.

Suomen pääministeri Matti Vanhanen hellitti huonon menestyksen päivänä verryttelypuvussa urheilujännitystään Beijingissä sen verran, että tiesi näemmä tarkasti miksi Georgia sotajoukoillaan ryntäsi Etelä-Ossetiaan. Toivottavasti hän tietää myös, miksi he sieltä lähtivät pois. Eivätkä vai sieltä, vaan saman tiensä Abhaasiasta.

Ulkoministeri Alexander Stubb etsii varmaan pukuaan, sillä hän tuntuu kadonneen kuten myös koko ETYJ. Georgiaan lähtiessään hän antoi lausuntoja farkut jalassa. Hyvä niin, paitsi tietenkin se, että hän arveli sopimuksen mahdollisuudet pieneksi, muistaakseni 1-10 välillä kakkoseksi eli lähes olemattomaksi. Sopimus tuli, kun oikeat miehet olivat asialla.

Nimittäin samaan aikaan toisaalla Ranskan presidentti Sarkozy teki ehdotuksen, jota Venäjä paranteli mielensä mukaan, ja jonka Georgia nyt hyväksyi, vaikka jatkaakin selittelyjä.

Maailmanpolitiikan kannalta tärkeää on, että tulitaukosopimuksen oleellinen sisältö on paluu alkuruutuun. Rauhansopimuksestahan ei ole puhe, kun ei ole ollut sotaakaan, vaikka Georgia tosin julisti olevansa sotatilassa.

Mutta muutama strateginen nappula on pelilaudalla vaihtanut paikkaansa. Venäjän sotilaallinen menestys ja nykyinen sopimuksellinen tila ovat sille fyysinen ja diplomaattinen voitto. Siitä ei ole epäilystä, vaikka tiedotusvälineemme tämän tosiasian ohittavat ja keskittyvät epäolennaisuuksiin kuten niin usein.

Mutta historiapolitiikasta vielä. Näyttäisi siltä, että historiaan mieltyneiden kommentaattoreiden mielissä kangastelisi uuden maailmansodan aatto. Sitä halutaan sitten padota Venäjän vastaisuudella – patoamis-termillä (containment) on historiapoliittinen ulottuvuus kylmän sodan "kommunismia vastustavalta" ajalta.

Suomessa mieltä osoittavat radikaalit näyttävät löytyvän sekalaisesta seurasta Venäjän lähetystön ulkopuolella. Terveisiä vain kokoomusnuorille – laulut ovat näemmä entiset. Ehkä EU-politiikka olisi sittenkin turvallisempi vaihtoehto näille uusille ulkopoliittisille tulijoille.

Vanhaan vedotaan politiikassa monestakin syystä.

Ensinnäkin tässä ajassa ei ole läheskään aina tarpeeksi vedottavaa. Siihenkin voi olla monta syytä. Todellisista asioista ei haluta puhua tai ne halutaan jostakin syystä salata.

Ja sekin on mahdollista, että kun ikivihollisensa on päättänyt etukäteen, on hyvä perustella historiallisesti, jos muuten eväät eivät riitä. Tämähän on monen historiakeskustelun juoni netissä, varsinkin niissä, joissa Karjalasta taistellaan yhä vanhat saapikkaat yllä.

Tämänkertaisen historiapoliittisen keskustelun juoni poikkeaa hieman aiemmista. Nyt vedotaan historiallisesti väärin menneisiin asioihin, jotta asiat eivät niiden tosiasiallisesta tilasta huolimatta taas menisi väärin. Kahden väärän historiapolitiikkaa, siis. Vapaataivalta on silti tuskin tarjolla.

CNN on katsastellut bloggareita tapahtumien keskiössä, tsekatkaapa niitä vaihtelun ja konkretian vuoksi:

CNN: Bloggareita Etelä-Ossetiasta ja Georgiasta

Ketkä ovat sitten historiapoliittisesti vihaisimpia juuri nyt. Tietysti Venäjän stalinistit, kun kerran Josif Stalinin syntymäkaupunkia Goria on telottu.

Olympialaisten aikaista sotaa

Pekingin olympialaisten jyskyttäessä ilotulitusta koko maailman iäksi, Georgiassa ajateltiin Etelä-Ossetiaa, aluetta, joka aikanaan neuvostoaikana päätettiin liittää juuri Gruusiaksi nimitettyyn liittovaltion maahan, mutta joka on kovasti pyrkinyt irtautumaan emämaastaan. Georgialaisia Etelä-Ossetiassa asuu ymmärtääkseni 30 prosenttia väestöstä.

Georgiaa ei tietenkään helposti voi syyttää hyökkäyksestä, onhan E-O:n sota-alue muodollisesti yhä osa valtiota, mutta silti minusta on kovin hämmentävää, että yksi ja toinen tiedotusväline ja jotkut poliitikotkin ovat syyttäneet Venäjää hyökkäyksestä, välillä kiistämättömän tökeröllä tavalla.

Sodaksi kehittyneen aseellisen konfliktin aloitti kaikkien saatavissa olevien tietojen mukaan Georgia. Nyt Venäjä - joka siis muodollisesti turvaa Etelä-Ossetiassa rauhaa - näyttää odotetusti voittaneen sodan, jonka Georgia sitä vastaan aloitti. Seurauksista ei ole vielä tietoa.

Georgialaisille asiasta ei koitunut mitään hyvää, ei myöskään osseeteille tai Etelä-Ossetian muille kansallisuuksille. Etelä-Ossetian autonomia epäilemättä vahvistuu, mutta itsenäiseksi se tai Georgian toinen kapina-alue Abhaasia, tuskin pääsevät lähivuosina. Kosovon jälkeen on tästä tietysti vaikea sanoa mitään kestävää.

Tämä kaikki tapahtui olympiakisojen aikana. Olympiakisojen periaatteisiin kuuluu, että kisoihin osallistuvat valtiot eivät harjoita sotatoimia, puhumattakaan siitä, että aloittaisivat sodan toisiaan vastaan.

Nyt sitten spekuloidaan. En keksi Gergian johdon ennustettavalla tavalla katastrofiin johtaneesta toiminnasta muuta logiikkaa kuin sen, että siellä oli pälkähtänyt päähän tämä Olympialiikkeen säännös, joka johtaisi Venäjän ongelmiin.

Olympialiikehän voisi halutessaan politisoida nyt alkaneen konfliktin sääntöjensä perusteella. En ihmettelisi, vaikka joku sitä haluaisi vaatia. Georgialla tuskin on otsaa vaatia Venäjän sulkemista kisoista tai erottamista olympialiikkeestä, mutta on jännittävää nähdä, vaatiiko joku Georgian erottamista.

Georgia on päättänyt jäädä kisoihin. Tänä aamuna tuli jo ensimmäinen mitali. Ei ole vaikea arvata, että se tuli naisten ilmapistooliammunnassa. Pronssimitali tuskin lohduttaa, kun hopean vei venäläinen ampuja.

Sataprosenttista charmia Venäjältä

 

Tammikuinen DocPoint-dokumenttielokuvafestivaali Helsingissä avasi silmät venäläisen elokuvan uusiin virtauksiin. Tällaista ei ole ennen nähty: kepeätä tuotantoa ja raskaita aiheita, luovaa rosoa ja kokeilevuutta.

Elokuvien välittäjänä ja tuottajana toimi Kinoteatr.doc, moskovalainen "dokumenttiteatteri", joka on jo kolme vuotta hakenut inspiraatioita todellisuuden kuvauksiinsa esimerkiksi ajankohtaisista haastatteluista ja kiinnostavista, suurista tuotantoyhtiöistä riippumattomista elokuvista.

Helsingissä esitettyjä elokuvia katsoessa havaitsi helposti, että todellinen elämä ja sen kanssa vuorovaikutuksessa oleva elokuva eivät kysy erottelua fiktion ja faktan välille.

Jean-Luc Godard totesi vuosikymmeniä sitten, että tässä dokumenttielokuvan teoriassa jo perinteisessä jaottelussa on kysymys väärinkäsityksestä.

"Muista, että olet taiteilija!" oli vuoden 2007 festivaalien motto Moskovassa.

Kinoteatr.doc-festivaali Moskovassa heijastelee uusia tuulia Venäjällä. Dv-tekniikka on tehnyt mahdolliseksi elokuvan tekemisen lähellä ihmistä, Internet ja tekstiviestit toimivat tiedon välittäjänä ja yleisötkin ovat erinomaisen nuoria. Ilmiön yhteydessä puhutaan undergroundista. Kritiikki on löytänyt silmätikut. Mustamaalausta ja esteettisesti kömpelöä, sanovat vastustajat.

"Kaiken nähnyt" elokuvahistorioitsijakin jähmettyy paikalleen, kun Aleksandr Malininin minibudjetilla ohjaama Bes ("Paholainen") avautuu kuvalla tupakoivasta Jegorista. Mies imee savukettaan ja sylkee verta. Tuberkuloositapauksen ennuste on epäilemättä huono. Kohta tatuoitu entinen rangaistusvanki hioo autotallissa veitsiään ja sitoo lattialla avuttomana makaavan koiran kuonon sekä jalat. Ennuste on epäilemättä yhtä huono.

Kuva skarvaa tavallisen perhe-elämän keskelle. Äiti laittelee ruokaa, kaikkien rakastamaa borssikeittoa, lapset leikkivät koirien kanssa. On kuuma kesä, elämä sujuu leppoisasti. Lapset lähtevät hakemaan jäätelöä.

Kyläilemään saapunut hermostunut nuorukainen on kuitenkin kaikkea muuta kuin rauhallinen. Hän haluaa isänsä kuolevan. Jegor toteaa hänen tulleen oikeaan paikkaan. Keittiön pöydän äärellä liikkumaton kamera tallentaa kaiken.

Helsinkiin oli onnistuttu saamaan myös Moskovan festivaaleilla parhaana "klassisen venäläisen tradition seuraajana" palkittu Moskva. Bakur Bakuradzen ja Dmitri Mamulianin Moskva on näytelmäelokuva, joka ei juuri eroa dokumentaarikuvauksesta.

Nousukautta elävä Moskova on saanut rakentajikseen nuoria maahanmuuttajamiehiä. Työtä saa useimmiten välimiesten kautta, jotka ottavat oman siivunsa potista. Koska kyse on enemmän tai vähemmän selvästi pimeästä työstä, ei siitä läheskään aina muisteta maksaa palkkaa. Epäoikeudenmukaisuuksien realistoituessa ei valitusoikeutta eikä valitusosoitettakaan oikeastaan ole.
Elokuva seuraa Georgiasta bussilla pääkaupunkiin tullutta Mansuria. Työttömällä ja rahattomalla nuorukaisella ei ole muuta tulonlähdettä kuin toimia kaverinsa tuuraajana tämän sairaspäivinä. Muuten elo sujuu verkkaalleen etelän kulttuuria henkivässä kollektiivi- tai ehkä paremmin suurperheen asunnossa, joka on päivisin naisten, lasten ja television valtakuntaa.

Tervetullutta vaihtelua Mansurin elämään tuovat kesäiset kävelyretket Moskovan rönsyävien rikkauksien ja modernin maailman monien erilaisten elämäntapojen keskellä. Mutta kuten elokuvan loppu osoittaa, erilaisuus voi olla myös alttiutta säälimättömällä ja takuuvarmasti epäoikeudenmukaiselle väkivallalle. Nyrkki tai veitsi välähtää.

Näiden filmille tallentamien arkielämien keskiössä näyttäytyy jatkuvasti televisio. Suomessa asuva televisionkatsoja oli jo tottunut siihen, että Venäjältä eivät osaavimmatkaan ostajat löytäneet juuri mitään näytettävää. Oli kuin koko maan elokuva- ja televisiotuotanto olisi pyyhkäisty pois globaalilta televisiokartalta.

Nyt televisioruutu on välittänyt kotisohville sovituksia venäläisistä klassikoista, käsittämätöntä kyllä näennäisesti bolsevikkivallankumouksen tasavuosijuhlia juhliaksemme. Saatana saapuu Moskovaan kuin myös Tohtori Živago ovat juhlimisen sijaan kiintoisia televisiointiratkaisuja Venäjän kirjallisuushistorialliseen historianhallintaongelmaan.

Bulgakovin maailmansodan aikana täydentynyt suurteos voitiin julkaista kokonaan Saksassa vuonna 1967, Venäjällä jokseenkin sensuroimaton versio ilmestyi jo 1973, mutta se sai määrämittaisen, tarkistetun muotonsa vasta 1989.

Nyt Yleisradion esittämä kymmenosainen televisiosarja on osoitus uudesta aluevalloituksesta. Venäläinen televisiosarja voi ällistyttää, älyllistää ja viihdyttää mukaansa sataprosenttisesti kietovalla charmillaan. Televisiokatsojalle sarjan parasta antia on sen riemastuttava kyse läimiä teatraalista realismi-illuusiota yhdistämällä reaalinen, teatteri ja illuusiot sekä harhat.

Ne ovat tietysti myös yhteiskunnallisia allegorioita. Poliisin ja mielisairaalan ympäristöissä päähenkilöt muokkaavat kokemistaan saatanallisista luonnon- ja muitakin lakeja murskaavia tekosista realismin puitteisiin mahtuvia arkijärkisiä ja siksi luotettavia tarinoita. Oikeisiin uomiin saatettuina kertomukset vertautuvat tietysti myyteistä parhaimpaan, Pontius Pilatuksen käsienpesuun.

Suomalaisesta vastaanotosta kertoo Helsingin Sanomien paljon puhuva musta kommentti pari vuotta sitten Mestari ja Margarita –televisiosarjan menestyksestä Venäjällä: "Siinä missä kristikunta on juhlinut Jeesuksen syntymää, venäläiset ovat hartaina syventyneet Saatanaan." Vitsikkäissä kommenteissa unohtui muun muassa se, että puhe Saatanasta on suomalaisen kustannusyhtiön ja televisioyhtiön nimivalinta.

Historiallisen epookin ystävälle paraikaa televisiossa esitettävä kahdeksanosainen Tohtori Živago on jännittävä kokemus. Romaani syntyi 1956, salakuljetettu teos julkaistiin Italiassa 1957 ja sai tunnettuutta Nobel-palkinnon myötä seuraavana vuonna. Erinomainen suomennos ilmestyi jo Nobel-vuonna ja David Leanin maailmanmenestykseksi saattama elokuva pääsi valkokankaille 1965. Venäjällä romaanin julkaisi vuonna 1989 kirjallisuuslehti Novyi Mir – toisin sanoen sama lehti, joka sen aikanaan hylkäsi.

Televisiosarja Živagon toteutus ei noudattele viimeistä piirtoa myöten romaania, mutta sen kiihkottomuus yllättää. Esteettisesti parempaa ei voisi toivoa. Vaikka teatterin traditio on silminnähtävästi läsnä, kamera osaa löytää näkemyksen, joka ei vaikuta keskentekoiselta, sopimattomalta tai anakronistiselta. Kuinka paljon samaa ja sittenkin täysin erilaista kuin brittiläisen vastinparinsa, BBC:n historialliset epookit, joissa järki ja tunteet ovat myös kohdallaan.

Uuden ohella elokuvahistorioitsija saa onnekseen kohdata myös vanhaa. Suomen elokuva-arkiston, nykyisin Kansallisen audiovisuaalisen arkiston kesäohjelmaan Helsinkiin on tulossa sarja neuvostokomedioita 1920-luvulta 1980-luvulle. Kansoittakaamme elokuvateatterit.

 

Juttu on julkaistu Idäntutkimuksen elokuva-erikoisnumerossa 1/2008

Viron etniset konfliktit

EDIT klo 17.30: Virolaisnäkökulmasta tapahtumia tarkastelee paikalla ollut Wili Jam. Hänkin harrastaa tätä omituista uuskieltä, jossa kansallisuudet kirjoitetaan isolla kirjaimella. [Nykyisistä opiskelijoistani lähes puolet kirjoittaa jopa tentissä kansallisuuksien nimet isolla kirjaimella!] Siihen ei ole mitään aihetta. Kansallisuus ei ole niin suuri asia, että se KANNATTAISI kirjoittaa isolla alkukirjaimella.

Kun Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan aktiivit virittivät Perunatorille aikoinaan Viron lipun, tunsin pientä symbolista hyvinvointia. Asialla olleet pojat tekivät hienon tempauksen. Kansainvälisessä opiskelijaseminaarissa vitsailimme neuvostoedustajille, että kohta heidän maansa nimeksi voisi muuttaa Union of Socialist and Baltic Republics. Ei siis USSR vaan USBR.
Moskovalaiset eivät tykänneet. Keskustelimme virolaisten monarkistien kanssa ja laulelimme virolaisia lauluja - heillä oli lauluvihko mukana. Joistakin heistä on tullut varsin menestyksekkäitä poliitikkoja sittemmin.

Viron itsenäistyminen oli mukava asia, vaikka hieman hämmensikin etteivät virolaiset poliitikot olleet tyytyväisiä itärajaansa. Jättivät Petserinmaan kaihertamaan. Venäläisten asema arvelutti myös tällaisen vasemmistoliberaalin tarkkailijan mieltä. Narvasta olisi odottanut isompaakin ongelmaa. Onneksi ei tullut.

Mutta nyt ovat sitten saaneet sopan aikaiseksi. Vanha diplomaattien pelisääntö on, ettei toisten symboleihin saa kajota. Se on sotapropagandan keino.

Viron uusi hallitus opetti uudelle sukupolvelle, kuinka etnisen konfliktin saa aikaan niin halutessaan. Tönismäellä 60 vuotta seissyt kaksimetrinen neuvostosotilaan patsas, jonka hartiat ovat kapeammat kuin mallina tiettävästi olleen Kristjan Palusalun, joutui kaikkien näiden vapauden vuosien jälkeen Viron historiapoliittisesti valveutuneen hallituksen kynsiin.

Patsaan äärellä ollut vuosikymmeniä palanut "ikuinen tuli" sammutettiin jo vuosia sitten. Vironvenäläisille tämä Kaarlen kirkon ja Viron kansalliskirjaston välissä ollut kuvanveistäjä Enn Roosin ja arkkitehti Arnold Alasin patsas on ollut läheinen symboli.

Erityisesti toisen maailmansodan päättymispäivänä, siis voitonpäivänä fasismista, jota idässä on vietetty 9. toukokuuta, Tallinnan vapauttajien monumentti (Tallinna vabastajate monument), nykyiseltä kutsumanimeltään Pronssisoturi-patsasta (Pronkssõdur) on koristanut kukkameri.

Paikan pyhyyden tunteen nostattamiseksi on annettu ymmärtää, että sen juurelle on haudattu 13 taistelussa kuollutta neuvostosotilasta. Nämä sotilaat olivat ajamassa Tallinnasta pois natsimiehittäjiä.

Hallitus päätti siirtää patsaan pois. Tämä sytytti kytemistilassa olleet tunteet ja tuloksena oli mellakka, joka nopeasti on saanut etnisen konfliktin piirteitä. Asiaan liittyvät mielenosoitukset, provokaatiot, mellakkapoliisit, vesitykit, kumiluodit, jne. Yksi on kuollut, 60 vammautunut ja yli 600 pidätetty. Protestiaalto ja sen vastatoimet ovat edenneet ainakin kahteen Koillis-Viron kaupunkiin ilmeisesti narvalaisten voimien avustamana.

Symboleihin puuttuminen etnisen konfliktin yhteydessä tuottaa nopeasti diplomaattisen väliintulon. Duumassa Venäjällä on suunniteltu viisumikieltoa niille virolaisille poliitikoille, jotka ovat julkisesti olleet patsaan siirron takana. Venäjän parlamentin ylähuone suositteli yksimielisesti, että diplomaattisuhteet Viroon on katkaistava ja Venähän olisi ryhdyttävä muutenkin "ankarimpiin mahdollisiin toimiin Viron suhteen".

Liittoneuvoston mukaan siirron ajoittuminen juuri Voitonpäivän läheisyyteen "on vain yksi osoitus virolaisten tuhoisasta politiikasta, jota ylläpitävät nurkkakuntaiset natsikiihkoilijat". Samalla esitettiin jälleen syytöksiä EU:lle siitä, että ne sallivat jäsenmaassaan vironvenäläisten huonon kohtelun. EU:n vaitioloa ei katsota hyvällä. Venäjän ulkoministeri järkyttyi tavasta, jolla poliisi hajotti mielenosoitukset. Moskovassa zhirinovskilaiset liberaalidemokraatit osoittavat mieltä Viron lähetystön edessä: "maa sallii fasistien marssia kaduillaan".

Diktatuurit ovat aina pystyttäneet patsaita. Egyptin taidetta pyramideineen arvostetaan tästä huolimatta. Nationalistisesta vastakkainasettelusta huolimatta Aleksanteri II saa pitää patsaansa Helsingin senaatintorilla, eikä suomalaismielisten ole siitä syytä ryhtä kapinaan.

Kapinasta tuli mieleen vuosi 1918. Ilta-Sanomat julkisti taannoin SAK:n apulaisjohtaja Matti Viialaisen anteeksipyynnön kirkolle vuoden 1918 tapahtumien johdosta. Yhteiskuntapoliittisia kysymyksiä nykyisin visusti välttelevä yhteiskunnallinen keskustelija oli myöntänyt toimittajalle, että "kyllä se oli kapina". Siitä oli tehty oikein otsikkokin.

Toimittajan historiatiedot olivat hieman puutteelliset, sillä hän selosti, että "kapina" on "lähinnä oikeistolaisten käyttämä ilmaisu" vuoden 1918 tapahtumista.

Roskaa. Kaikki punikit nimittivät omaa kapinaansa "kapinaksi". Hienompi "luokkasota" otettiin käyttöön huomattavasti harvemmin, kunnes sovittelevat "veljessota", joka on nyt unohtunut, ja poliittiseen konsensuskäyttöön räätälöity "kansalaissota" tulivat yleisesti käyttöön - kansalaissodalla oli kyllä käyttöä jo sodan aikoihin, kuten Seppo Väisänen on osoittanut. Porvarit puhuvat tietysti "vapaussodasta", me tieteellisesti suuntautuneet "sisällissodasta" ja neutraaleimpaan mahdolliseen ilmaukseen mielistyneet "Vuoden 1918 sodasta".

Mutta kunnon punikit puhuivat aina "kapinasta" aina 1960-luvulle saakka. Sen vahvisti myös kouluaikainen historianopettajani ja luokanvalvojani Turo Manninen omassa väitöskirjassaan Jyväskylän yliopistossa vuonna 1978. Eli Matti puhui tällä kertaa ihan asiaa, vaikka vasemmalla kirkolle suunnatut anteeksipyynnöt kyseisen kapinan johdosta taidetaankin kuitata aika kitkerästi.