Viron etniset konfliktit

EDIT klo 17.30: Virolaisnäkökulmasta tapahtumia tarkastelee paikalla ollut Wili Jam. Hänkin harrastaa tätä omituista uuskieltä, jossa kansallisuudet kirjoitetaan isolla kirjaimella. [Nykyisistä opiskelijoistani lähes puolet kirjoittaa jopa tentissä kansallisuuksien nimet isolla kirjaimella!] Siihen ei ole mitään aihetta. Kansallisuus ei ole niin suuri asia, että se KANNATTAISI kirjoittaa isolla alkukirjaimella.

Kun Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan aktiivit virittivät Perunatorille aikoinaan Viron lipun, tunsin pientä symbolista hyvinvointia. Asialla olleet pojat tekivät hienon tempauksen. Kansainvälisessä opiskelijaseminaarissa vitsailimme neuvostoedustajille, että kohta heidän maansa nimeksi voisi muuttaa Union of Socialist and Baltic Republics. Ei siis USSR vaan USBR.
Moskovalaiset eivät tykänneet. Keskustelimme virolaisten monarkistien kanssa ja laulelimme virolaisia lauluja - heillä oli lauluvihko mukana. Joistakin heistä on tullut varsin menestyksekkäitä poliitikkoja sittemmin.

Viron itsenäistyminen oli mukava asia, vaikka hieman hämmensikin etteivät virolaiset poliitikot olleet tyytyväisiä itärajaansa. Jättivät Petserinmaan kaihertamaan. Venäläisten asema arvelutti myös tällaisen vasemmistoliberaalin tarkkailijan mieltä. Narvasta olisi odottanut isompaakin ongelmaa. Onneksi ei tullut.

Mutta nyt ovat sitten saaneet sopan aikaiseksi. Vanha diplomaattien pelisääntö on, ettei toisten symboleihin saa kajota. Se on sotapropagandan keino.

Viron uusi hallitus opetti uudelle sukupolvelle, kuinka etnisen konfliktin saa aikaan niin halutessaan. Tönismäellä 60 vuotta seissyt kaksimetrinen neuvostosotilaan patsas, jonka hartiat ovat kapeammat kuin mallina tiettävästi olleen Kristjan Palusalun, joutui kaikkien näiden vapauden vuosien jälkeen Viron historiapoliittisesti valveutuneen hallituksen kynsiin.

Patsaan äärellä ollut vuosikymmeniä palanut "ikuinen tuli" sammutettiin jo vuosia sitten. Vironvenäläisille tämä Kaarlen kirkon ja Viron kansalliskirjaston välissä ollut kuvanveistäjä Enn Roosin ja arkkitehti Arnold Alasin patsas on ollut läheinen symboli.

Erityisesti toisen maailmansodan päättymispäivänä, siis voitonpäivänä fasismista, jota idässä on vietetty 9. toukokuuta, Tallinnan vapauttajien monumentti (Tallinna vabastajate monument), nykyiseltä kutsumanimeltään Pronssisoturi-patsasta (Pronkssõdur) on koristanut kukkameri.

Paikan pyhyyden tunteen nostattamiseksi on annettu ymmärtää, että sen juurelle on haudattu 13 taistelussa kuollutta neuvostosotilasta. Nämä sotilaat olivat ajamassa Tallinnasta pois natsimiehittäjiä.

Hallitus päätti siirtää patsaan pois. Tämä sytytti kytemistilassa olleet tunteet ja tuloksena oli mellakka, joka nopeasti on saanut etnisen konfliktin piirteitä. Asiaan liittyvät mielenosoitukset, provokaatiot, mellakkapoliisit, vesitykit, kumiluodit, jne. Yksi on kuollut, 60 vammautunut ja yli 600 pidätetty. Protestiaalto ja sen vastatoimet ovat edenneet ainakin kahteen Koillis-Viron kaupunkiin ilmeisesti narvalaisten voimien avustamana.

Symboleihin puuttuminen etnisen konfliktin yhteydessä tuottaa nopeasti diplomaattisen väliintulon. Duumassa Venäjällä on suunniteltu viisumikieltoa niille virolaisille poliitikoille, jotka ovat julkisesti olleet patsaan siirron takana. Venäjän parlamentin ylähuone suositteli yksimielisesti, että diplomaattisuhteet Viroon on katkaistava ja Venähän olisi ryhdyttävä muutenkin "ankarimpiin mahdollisiin toimiin Viron suhteen".

Liittoneuvoston mukaan siirron ajoittuminen juuri Voitonpäivän läheisyyteen "on vain yksi osoitus virolaisten tuhoisasta politiikasta, jota ylläpitävät nurkkakuntaiset natsikiihkoilijat". Samalla esitettiin jälleen syytöksiä EU:lle siitä, että ne sallivat jäsenmaassaan vironvenäläisten huonon kohtelun. EU:n vaitioloa ei katsota hyvällä. Venäjän ulkoministeri järkyttyi tavasta, jolla poliisi hajotti mielenosoitukset. Moskovassa zhirinovskilaiset liberaalidemokraatit osoittavat mieltä Viron lähetystön edessä: "maa sallii fasistien marssia kaduillaan".

Diktatuurit ovat aina pystyttäneet patsaita. Egyptin taidetta pyramideineen arvostetaan tästä huolimatta. Nationalistisesta vastakkainasettelusta huolimatta Aleksanteri II saa pitää patsaansa Helsingin senaatintorilla, eikä suomalaismielisten ole siitä syytä ryhtä kapinaan.

Kapinasta tuli mieleen vuosi 1918. Ilta-Sanomat julkisti taannoin SAK:n apulaisjohtaja Matti Viialaisen anteeksipyynnön kirkolle vuoden 1918 tapahtumien johdosta. Yhteiskuntapoliittisia kysymyksiä nykyisin visusti välttelevä yhteiskunnallinen keskustelija oli myöntänyt toimittajalle, että "kyllä se oli kapina". Siitä oli tehty oikein otsikkokin.

Toimittajan historiatiedot olivat hieman puutteelliset, sillä hän selosti, että "kapina" on "lähinnä oikeistolaisten käyttämä ilmaisu" vuoden 1918 tapahtumista.

Roskaa. Kaikki punikit nimittivät omaa kapinaansa "kapinaksi". Hienompi "luokkasota" otettiin käyttöön huomattavasti harvemmin, kunnes sovittelevat "veljessota", joka on nyt unohtunut, ja poliittiseen konsensuskäyttöön räätälöity "kansalaissota" tulivat yleisesti käyttöön - kansalaissodalla oli kyllä käyttöä jo sodan aikoihin, kuten Seppo Väisänen on osoittanut. Porvarit puhuvat tietysti "vapaussodasta", me tieteellisesti suuntautuneet "sisällissodasta" ja neutraaleimpaan mahdolliseen ilmaukseen mielistyneet "Vuoden 1918 sodasta".

Mutta kunnon punikit puhuivat aina "kapinasta" aina 1960-luvulle saakka. Sen vahvisti myös kouluaikainen historianopettajani ja luokanvalvojani Turo Manninen omassa väitöskirjassaan Jyväskylän yliopistossa vuonna 1978. Eli Matti puhui tällä kertaa ihan asiaa, vaikka vasemmalla kirkolle suunnatut anteeksipyynnöt kyseisen kapinan johdosta taidetaankin kuitata aika kitkerästi.