Hiotaan timantteja

Työpaikka on muuttunut muuttotantereeksi ja nyt ei sähköpostikaan pelaa, joten on keksittävä vaihtoehtoisia työtapoja. Oma työhuone on jo täyteen pakattujen muuttolaatikoiden vallassa. Siirtymä Punavuoresta Sörnaisiin tapahtuu parin seuraavan viikon kuluessa.

Kirjoittavalla tutkijalla vaihtoehtoja onneksi riittää: eri arkistot ja kirjastot tarjoavat loputtoman saran työtä pelkäämättömälle. Niissä on myös oma rauhansa vaikka kännykkä on keksitty. Lukemista riittää myös perinteisen kirjan muodossa.

Elokuvahistorian tutkija joutuu tietysti silloin tällöin myös elokuvateattereihin, vaikka kyllä pääosa työstä tehdään nykyisin dvd-pohjalta, eikä vhs ole sekään kokonaan roskakoriin joutunut.

Oma onneni on ollut se, että viimeisen kuuden vuoden aikana on ollut myös puhetoveri, tietäväinen kollega. Tutkimuksen suuret ideat ja pienet oivallukset saavat usein alkunsa tekstien tai kuvien äärellä ellei sitten parvekkeella tupakilla tai sohvalla hetken tauolla, mutta niitä on hyvä testata ja hioa keskusteluissa.

Nämä juttutuokiot eivät aina täytä poliittisen korrektiuden vaatimuksia, mutta räiskähtelevistä muotoiluista jalostuu usein uusien ajatusten timantteja.

Tämä vaatii sitä, että samasta asiasta voi keskustella useasti. Ja se ei ole monille mahdollista.

Yksin puurtaminen on ainakin historiankirjoittajille yleinen synti. Jos ala on kilpailtu, tutkimusprosessia sävyttää usein suoranainen salailu. Omia oivalluksia ei päästetä ilmoille, ja mieluummin puhutaan ilmojen pitämisestä kuin asiasta. Samasta syystä myöskään kollegat eivät kommentoi vaan jo proseminaareissa ja laudaturseminaareissa parhaiten opittu vaikeneminen on kultaa.

Jostakin syystä vaikeneminen jatkuu vielä julkaisujen jälkeenkin, mutta siihen on tarjolla jo muitakin selityksiä.

Emme opi tästä mitään

Jokelan koulusurmat mediassa (pdf) on parisataasivuinen tutkimus.

Pikaisella selailulla siinä ei ole yllättävää. Media toimi kohtuullisesti ja kulki pääosin keskitietä, vaikka vähän lipsui joillakin toimittajilla.

Media on varmaan tutkimusta raportoidessaan tyytyväinen. Lakia ei näytetä rikotun ja hyviä tapojakin vain ihan pikkuisen. Tutkijatkin ovat tästä tyytyväisiä, vaikka antavat kritiikin tulla esiin.

Ainoat, jotka eivät ole tyytyväisiä, ovat jokelalaiset ja uhrien läheiset. He ovat saaneet tutkimuksen loppuun sijaa addressillaan.

Emme opi tästä mitään. Median ja ihmisten välillä on syvä kuilu.

Tälle kirjalle on tilausta: Punavankileirit

Murheelliset kirja-aiheet lukulistalla jatkuvat. Posti toi eilen Tuulikki Pekkalaisen ja Seppo Rustaniuksen myyntimenestyksen Punavankileirit. Suomalainen murhenäytelmä 1918 . (Tammi 2007. Kiitos tekijöille ja kustantajalle lahjoituksesta. Sain kirjan, kun moitin Seppoa, ettei kutsua kirjan julkistamiseen kuulunut. Etiikkaediittorin huom.)

Lähdeluetteloansa katselin hieman murheellisin mielin, tämmöiseen kun pitäisi yrittää aina kerätä mukaan kaikki oleellinen, vaikka kyseessä ei olekaan akateeminen tutkimus. Sieltä puuttui monta alan keskeistä teosta, jotka opastaisivat kiinnostuneita jatkolukemisiin.

Valokuvatodellisuus on sitten jo toista. Sellaista ei akateemisista tutkimuksista koskaan löydä. Tiedän, että näiden eteen on tehty lujasti töitä. Seppo Rustanius on varmasti 1918-valokuvien paras asiantuntija maassamme.

En ole vielä edes puolessavälissä, kirja on yli 400-sivuinen luetteloineen ja hakemistoineen, joten tarkempi kommentointi tässä jää. Punavankileirit on pääosin erittäin hyvin kirjoitettu, eikä edes painovirheitä ole paljon. Lukeminen on helppoa, jollei aihe kurista mieltä, sillä yksittäiset tarinat voivat olla aika karmeitakin.

Kun kysymys on monin jaksoin kokoelmasta tarinoita, niin editoiminen on vaikeaa. Kyllä sen joistakin kohdista huomaa, että ylijääneistä osista on jokin erityinen lyhyt kappale väännetty. Toistoa löytyy silti aika vähän ja teemoittainen käsittely toimii, vaikka esimerkiksi saman muistelijan paluu kehiin aina uudelleen historioitsijaa hermostuttaakin.

Mistäkö tämä johtuu? Tietokirjassa asia toimii toisin päin kuin mihin historioitsija pyrkii. Tietokirjassa otsikko kertoo teeman ja alla ovat sitten keissit. Tieteessä nimetään aihe, johdatetaan kontekstiin, väitetään, todistetaan ja lopuksi argumentoidaan kokoonpanevasti. Jotkut pitkätkin jaksot kirjassa täyttävät nämä jälkimmäisetkin kriteerit, osa kirjan alaluvuista jää kertomusten kompiloinniksi.

Tämä ei tarkoita, etteivätkö ne olisi paikkaansa ansainneet kertomuksina. Kyse on enemmänkin metodista, joka tuntuu vaihtelevan (tieteelliseltä) laadultaan enemmän kuin tasalaatuisessa tieteellisessä kirjoituksessa. Päättelevä argumentointi ei ole Punavankileirin pääasia, niin kuin vastaavasti kompiloitujen tapauskertomuksien varaan rakentuvassa tutkimuksessa olisi, ja päättely saa aina välillä tunteikkaita ja kysymysmerkillisiä, siis journalistisia muotoja.

Kustaa H. J. Vilkunan Isoviha on taitavasti tehty esimerkki tieteen keinoista vastaavan aineiston parissa, paljon taitavampi kuin oma sensuuriväitöskirjani Filmi poikki..., jossa metodi on itse asiassa sama.

Siis paljon tapauksia ja niistä pitäisi järjestelmällisesti sanoa jotain viisasta tutkijan huolellisesti valikoimina ja järjesteleminä kokonaisuuksina ja onnistua vielä synteesissäkin eli johtopäätöksissä, joka esitetään, päin vastoin ja ehdottomasti toisin kuin lukujen tiivistykset, niitä korkeammalla abstraktiotasolla. Eikä ole haitaksi, vaikka tässä yhteydessä sormella osoittaa, mitä vielä kannattaisi tutkia. (Kas tässä yhdessä kappaleessa graduopas, jolla saa väitöskirjojakin aikaan.)

Kirjoitan tästä näin monta riviä siksi, että tekijät eivät kerro, onko kyseessä enemmän tietokirja kuin tutkimus. Apurahaa he ovat saaneet tietokirjailijoina. Tähän tietokirjaan on lisätty tutkimuksen tavoin runsaasti viitteitä. Se on hyvä, sillä näistä mielen kohua herättävistä asioista puhuttaessa - esimerkiksi netissä - viitteitä ei koskaan ole liikaa.

No palataan metodista kirjaan. Vaikka lukeminen on kesken, sen verran kuitenkin voi sanoa, että keskiössä kirjassa ovat tapahtumakertomukset, kaiken kokeneet, silminnäkijät ja kuulija-kertojat. Ja syventävinä teemoina ne vähemmän käsitellyt: naiset, lapset, papit, kasvattajat.

Jo niiden uusien aihealueiden käsittelyn vuoksi voi sanoa, että tälle kirjalle on tilausta.

Vaativa toivomus

Lehdistöpäällikkö Maria Romantschuk on saanut luvan kertoa tiedotusvälineille, että Tasavallan Presidentti "ei vaatinut selvitystä mediasta".

Virassaan istuvat presidentit eivät perinteisesti vaadi mitään. Sen sijaan heidän toivomuksensakin on riittänyt. Näin näitä toivomuksia voi nimittää vaativiksi toivomuksiksi.

Olen hämmästynyt, jos useampikin viestinnän tai journalismin professori ei täkyyn tartu. Harvoinhan (raha-anomuksen) suosittelijana on näin arvovaltaista väkeä.

Tasavallan presidentti esitti vapaamuotoisessa ja siksi kieltämättä hieman sekavassa puheenvuorossaan itse asiassa sen hämmästyksellä vastaanotetun ajatuksen, että julkisuuden agenda määräytyykin lehtien toimituksessa.

Miksi hämmästys? Journalistit väittävät mieluusti, että poliitikot tästä päättävät. Tämä perustuu väitteeseen, jonka mukaan journalisteilla ei ole valtaa, vaikka valtiomahtina ranking on tunnetusti noussut. Se taas perustuu siihen, että kun ei ole valtaa, ei ole vastuutakaan. Vastuuta ei kukaan mielellään ota.

Oikein on sanoa, että julkisuuden agenda määräytyy suurimpien lehtien / sähköisten tiedotusvälineiden toimituksissa. Politiikan agenda antaa sille vinkkejä, joita joskus noudatetaan, joskus ei.

Journalismi on oppinut ovelaksi tutkimustoiveen tuloksien neutraloimiseksi etukäteen. Kyllä se eriäväkin mielipide sivuilta usein löytyy, tosin mikroskoopilla ja pitkän hakemisen jälkeen. Usein se toinen mielipide on pitkähkön jutun loppupäähän piilotettuna. Joissakin lehdissä se tarkoittaa myös sen asiariikkisen ainoata ilmestystä.

Minä toivoisin tutkittavaksi myös asenteellisen roskan määrää. Sillä ei ole nykyjournalismissa mitään rajaa.

Montako kertaa Helsingin Sanomat oikein kahden toimittajan voimalla viittasi Viron voitonpäivän juhlinnan yhteydessä alkoholiin. Millä tavalla? Ja miksi?

EDIT: Presidentti puhui samassa yhteydessä myös Viron pronssisoturi-konfliktin ja Irakin sodan uutisoinnista.

Näistä Viro on yhä agendassa. Ylen uutisten mukaan laajapohjainen ihmisoikeusjärjestö vaatii tutkimusta Viron poliisin käyttäytymisestä ihmisoikeuden näkökulmasta. Myös ulkoministeri Ilkka Kanervan ja EU-puheenjohtajamaa Saksan saama kirje Venäjän ulkoministeri Sergei Lavrovilta on tullut julkisuuteen.

Tällaisia kirjeitä tulee, kun lehdistö kirjoittelee omin toimin ulkopolitiikan tekijöiden "erimielisyyksistä" maan sisällä. Sellaiseen risukkoon voi moottorisahan panna tuomaan selkeyttä asioihin. Ehkä presidentin "tuohtumus" lehdistöä kohtaan oli osittain seurausta tästä tosiasiallisesta diplomaattisesta tilanteesta.

Uutisen mukaan Kanerva ei aio vastata saamaansa kirjeeseen vaan vastaus toimitetaan EU:n kautta. Onkohan se nyt loppuun saakka harkittu ele? Yleensä se vastaa, jolle on osoitettu. Ja kun demarche tai peräti nootti on lähetetty kirjeitse, siihen vastataan samalla tasolla. Kirjehän on diplomatian keinona vakavampi kuin suullinen eli verbaalinootti, johon voi vastata työpöydän ääressä keskustellen. Kirjeenvaihto vuotaa kyllä aina julkisuuteen, keskustelu ei. Näin Venäjän tarkoituksena on ollutkin tehdä asiansa julkiseksi.

EDIT2:

Tämän aamulla arvasinkin, vaikka en viitsinyt kertoa, kun olisi viestin yleinen dramaattisuus vähentynyt. Nyt kun tiedämme enemmän ja paremmin, niin tarkennusta: YLE uutisoi, että
"Ulkoministeriön itäosaston päällikkö Kirsti Eskelinen kertoo, että Venäjä esittää kirjeessä kielteisen kantansa patsaan siirtämiseen. Eskelisen mukaan kirje ei ole Suomen ja Venäjän välinen, vaan Venäjä informoi siinä kaikkia jäsenmaita. EU:n puheenjohtajamaa Saksa vastaa kirjeeseen lähipäivinä."

Itse korjaisin uutista niin, että siinä lukisi - ingressin selkeästä muotoilusta huolimatta - Venäjän informoivan kaikkia EU:n jäsenmaita. Onko siis Virolle lähetetty sama teksti kuin Suomelle?

Tiedettä ja tähtiä

Heli Sillanmikko on tehnyt Tampereelle selvityksen Blogien käytöstä viestinnässä [pdf]. Informaatiotieteen tiedekunnan laatutavaraa, tarkoitettu Blogipäivyri-hankkeen tutkijoiden käyttöön.

Mutta tänään siis Orioniin, Eerikinkat 15, klo 17. Paikalla filmitähtösiä.