Vaalirahakohu

 

En ole ollut kovin kiinnostunut vaalirahakeskustelusta, jota on ajettu vaalirahakohun muottiin. Jotenkin perusasiat olivat tiedossa, vaikka eivät olleetkaan: yritykset tukevat kokoomusta ja kepua tässä järjestyksessä, ammattiyhdistysliike demareita ja vassareita tässä toisessa järjestyksessä.

Jos yllätystä pitää hakemalla hakea, ruotsalaiset saavat mielettömästi rahaa suomenruotsalaisilta säätiöiltä ja instituutioilta sekä yrityksiltä. Ei tosin varmaankaan niin paljon kuin Ilta-Sanomat antoi 11.8. ymmärtää: "RKP:n päärahoittaja on Stiftelsen för det tvåspråkiga Finland -säätiö, jonka tuki on useita satoja miljoonia euroja vuosittain."

Sadoilla miljoonilla euroilla tämä maa alkaisi olla ruotsinkielinen, ainakin mitä vaalitulokseen tulee. Kyllä se on mahdollista, kun miettii kuten itse entisen kotipaikkani nakkikioskilla muutama vuosi ja vuosikymmen sitten - joka kuudes äänesti suomenruotsalaista kun vastus - Ahtisaari - oli tarpeeksi vahva. Sanoin sen nakkikioskilla suomeksi siksi, että juuri siellä ruotsin puhuminen on varmasti viimeinen konsti eikä viittaa selviytymistarinaan. Sadoilla miljoonilla jokainen ripottelisi sokeria lihapiirakkaansa ja käärisi nakit tunnbrödiin.

Isot otsikot ovat todistaneet nämä ennakko-oletukset todeksi. Samalla lehdet, satunnaisen vilkaisun perusteella erityisesti iltapäivälehdet, ovat julistaneet omaa populismia ruokkivaa propagandaansa.

Se koostuu kahdesta aineksesta. Iltapäivälehdet ovat sankarin roolissa, kun ne "kaivavat esiin" ja "paljastavat" paha kyllä laillisen ja tavallisen puolueiden tukemisen.

Toinen propagandistinen piirre on se, että mikä tahansa lahjoitus katsotaan jotenkin pahaksi. Ei kai se demokratiassa, pelisääntöjen mukaan toimiessa niin ole.

Todellisuudessa lehtien osuus jää siihen, että varsin pienet tuet julkaistaan. Raja asettunee lähelle SDP:n ilmoittamaa 2000 euroa. Porvarit varmaankin haluaisivat venyttää tukea lähelle 5000 euroa. Sen sijaan keskinäisillä riidoillaan elämöineet kepulaiset ovat hiljaa, kun juuri nyt heitä ei lyödä. Liikemiessuhteiden epämääräisyys ryvettää kyllä kepua, mutta ulosmenoteitä ei ole kuin yksi, Brysseliin, ja sen tien vieret on juuri täytetty tipahtaneilla ja matkalle uupuneilla.

Voi enisaikoja, kun valtinyhtiöt ja läänit maaherroineen tarjosivat sopivia lepopaikkoja, joissa monet viihtyivät ihan asiallisissakin merkeissä. Luulisin nimittäin että monet poliitikot tekivät parhaat työnsä maaherroina.

Kokoomuksen ja miksei demareidenkin pitkäaikainen junnaaminen entisillä linjoilla junan jo mentyä luukuttamaan pilliä asemalle ihmetyttää. Sen takana on jokin kummallinen ajatus siitä, että rahaa lahjoittaneet ystävät ja toverit ansaitsevat halunsa piiloutua ennemmin kuin suuri yleisö, äänestäjät ja lehtien lukijat tiedon. Tässä ajatuksessa on jotakin kummallista. Miksi rahaa puolueille pitäisi ylipäänsä antaa salassa? Miksi sellainen raha otetaan vastaan?

Jokainen ymmärtää, että salkussa puoluetoimistoon kuljetetut setelit ovat jotenkin outo demokratian piirre, eikä tässä nykykäytännössä salailuineen ole juuri sen kummempaa, se on omituista ja outoa. Sama ongelma on myös yrityksissä: yksi jos toinen ilmoittaa lopettavansa tuen, luultavasti siksi, että se on julkista. Mutta mikä näille avoimille, läpinäkyville ja eettisen ohjelmansa puitteissa toimiville yrityksille on juuri tämän tuen puitteissa niin hankalaa. Kysyn vaan.

Luontevaa, luonnollista ja itsestään selvää - kuten Katainen ja kokoomus tätä selittävät - se ei ole. Mutta samanlainen piilotteleva logiikka koskee monien muidenkin puolueiden näkökantoja.

Lisättäköön, että en katso ansioksi sitä, että on puolueita, joita kukaan ei halua tukea, mutta jotka siitä huolimatta kerskailevat juuri sillä.

SDP:n ehdotus 2000 euron tuen julkaisemisesta on hyvä, parempi kuin esillä ollut 5000 euroa. Silläkin uhalla, että joku jättää tukensa demokraattisille toimijoille antamatta. Ja sillä, että salkuista ja kenkälaatikoista alkaa taas löytyä setelipinkkoja, niin kuin silloin ennen. Jollei valtiollista puoluetukea sitten reilusti koroteta.

Vaalirahoituksen tämän hetkinen tilanne

Olen jo pariin kertaan avannut sanaisen arkkuni vaalirahoitusasiasta, välillä vähän leikkimielisestikin.

Kiinnitin aluksi huomiota siihen, että moni vähän punastuneen oloinen porvaripoliitikko sysäili syitä ammattiyhdistykselle, jonka nimen lausumisestakin näyttää tulleen jumalankieltämiseen verrattava synti. On käsittämätöntä, ettei ay-liike näihin reagoi. Mutta jääköön sen pohtiminen toiseen kertaan.

Maailmaa ei paljon hetkauta se, tuleeko Tokmannin Kakkosesta ykkönen vuorineuvoslistalla. Jos ja kun ei tule, valtio menettää rahat, jotka nimityksestä peritään. Kakkonenkin on niin nuori mies, että ehtii rakentaa vaikka vuoren ennen kuin alkaa nauttia elämänsä tuloksista neuvoksena. Kun hänellä on niin hyvät verkostotkin pääministeriä myöten.

Mutta tämä taidekauppias ja huutokauppamies Mauri Pekkarinen, kauppa- ja teollisuusministeri, kyllä jaksaa yllättää. Mainiota kalastusseuraa soutamisine ja huopaamisineen. Puhetta riittää avoimuudesta tässäkin, mutta teot, niitä pitää odotella kuin rekkaa itärajan tuolla puolen.

Pekkarinenhan lausui taannoin asiaan liittyvässä televisio-ohjelmassa kuolemattomia ajatelmia siitä, kuinka Timo Kalli teki palveluksen yhteiskunnalle julistautuessaan paatuneeksi ja katumattomaksi rikosten tekijäksi ihan omaa hölmöyttään. Kaduilla kuului kolkkoa naurua. Keskustelun herättäminen ei tee paholaisesta enkeliä, vaikka ilahtuisimmekin siitä, että hitaasti, vähän kerrallaan ja hivuttaen yksi ja toinen kansanedustaja on alkanut ajatella.

Pekkarinen korosti kaikessa, kuinka laillisuus on tässä ainoa asia, josta kannattaa puhua. Nyt näyttää käyneen niin, että Pekkarinenkin on ojentautumassa kaidalle tielle juuri laillisuussyistä - ei siis mitenkään vapaaehtoisesti - sillä tuskin oikeusministeri Braxin silmien räpyttely hänen päätään käänsi.

Ylen uutista kelpaa lainata, ei vähiten sen viimeisen virkkeen vitsin vuoksi:

"Pekkarinen on toistuvasti todennut, että vaalirahoituksen avoimuutta pitää lisätä.

Vaalirahoitusilmoitustaan hän siis kuitenkin täydensi vasta nyt, vaikka pääministeri Matti Vanhasen keskustan edustajille asettama takaraja umpeutui jo perjantaina. Pekkarinen väittää laatineensa asiasta tiedotteen jo 19. toukokuuta. Se on kuitenkin jäänyt lähettämättä.

Pekkarinen on tämänhetkisen ilmoituksensa mukaan kerännyt tauluilla ja seminaareilla yli 37 000 euroa vaalirahaa." Boldaus bloggaajan.

Yksi asia on varma. Seuraavien tosivaalien vaalitaidenäyttelyissä hintalappu voidaan monistaa: kaikissa lukee 1699 euroa.

Luotettavaa rahoitusta poliitikoille

Keskinkertaisellakin pelillä voi pärjätä. Tarkoitan tällä eilistä leijonamiehistön pronssia, mutta ennen kaikkea Kokoomuksen uusinta taktiikkaa vaalirahoituskohussa.

Kokoomuksessa puhetta johtava Jyrki Katainen tykkää, että yritysten kansanedustajaehdokkaille antamaa tukirahaa koskeva keskustelu on liikkunut liiaksi kokoomuksessa.

Televisioon yrittäjäpuolueeksi itseään kehuvan puheenjohtaja tuli otsa kiiltäen kertomaan, että emme vain me, vaan nuo muutkin ovat käsi ojossa. Sitä hän ei tietenkään tiennyt, propaganda-asialla kun oli, mutta pitipähän savolaispojan sanoa: "En lähde nyt epäilemään, mutta voisin kuvitella että yhtä lailla..."

En tiedä, miksi tv-uutisten on näitä kuvitelmia levitettävä.

Uutisen muuttuminen illan mittaan Yleisradiossa on tietenkin tarina sinänsä. Hyvin alkanut kataislainen likapropaganda kääntyi toimitusten teksti- ja kuvajärjestysviritysten myötä Kokoomusta itseään vastaan. Hyvin toimittu, sillä aluksi ne näyttivät varsin härskiltä kokoomuksen vaalivideolta.

Ei ole ollut vaikeaa huomata, että juuri "porvarillisesti ajattelevat" - termi on kokoomuslaiselta Suvi Lindéniltä - piilottelevat yrityskontaktejaan. Siellä oli myös hätä suurin, kun yksi ja toinen löysi kansan viikatteen heilunnan kuultuaan korjattavaa omassa ilmoituksessaan. Hätä ja siihen liittyvä poru tulivat kyllä kaikkien tietoon tiedotusvälineiden myötä. Vain tyhmimmät jäivät selittelemään.

Yksi tyhmistä selityksistä kyllä on toistunut varsin usein. Hämmästyttävintä on tietysti se, että kansanedustaja toisensa jälkeen tulee tämän pauhinan jälkeen julkisuuteen ja sanoo kirkasotsaisesti, ettei tiedä, kuka hänelle antaa rahaa.

Kuka haluaa sellaisia edustajia itselleen, jotka ottavat tuhansia ja kymmeniä tuhansia euroja rahaa, mutta eivät millintarkasti tiedä, mistä rahat tulevat. En minä ainakaan.

Toistaiseksi on selvinnyt seuraavaa:

Kepulaisille selvät setelit ilmaantuvat vaalilaariin kuin sato kesän jälkeen. Sen jälkeen voi kiivetä eduskunnan pankolle röhnöttämään.

Kokoomuslaisille "porvarillisesti ajattelevia" ehdokkaita tukevat yritykset ja niiden huolella rakentamat peitejärjestöt diilaavat muhkean saaliin, vaikka - kuten meille on nyt kerrottu - ehdokkaat itse eivät koskaan saa tietää mistä rahat tulivat.

Jokin tässäkin ajattelukulussa klikkaa.

On nimittäin käynyt ilmi erinäisistäkin lausunnoista, että yrityksille ilmaisen rahan jakaminen vaalikassaan ei ole sydämestä lähtevä jalomielinen ele demokratian ylläpitämiseksi. Varsin monet kokevat lahjoitukset vastenmieliseksi. Mutta silti he eivät uskalla potkia tutkainta vastaan. Yritykset ja niiden edustajat pitävät poliitikoille annettavia rahalahjoituksia välttämättöminä. Näin tämä toimii. Politiikalla ja heidän edusmiehillään on valtaa ja sen myötä rahaa riittävästi mihin tahansa.

Vaaliyhdistysten rahankeruuta järjestävät luottomiehet ja -naiset. Tässä luottomiesten ja -naisten ja poliitikon suhteessa on paljon avattavaa. He kun eivät kansanedustajien mukaan rahoituslähteitään päämiehilleen kerro. Toivottavasti he eivät kovin usein sano televisiosarjoista tuttuun tapaan, että "parempi, kun et tiedä, mistä rahat tulevat". Tähän rakoon tiedotusvälineiden pitäisi nyt iskeä armotta.

Nyt kansanedustajat sanovat hätävalheilla höystettyjä totuuksia hätäpäissään itse. "Parempi kun en tiedä, mistä rahat tulevat."

Tästä tulevat mieleen legendaarisen Pertti Lumiraen legendaariset sanat: "Mitä se mulle kuuluu, mitä mä teen."