lauantaina, joulukuuta 17, 2005
Glögipiiri
Blogipiirin pikkujoulut Manalassa näyttävät jäävän väliin, kun en saa lähdetyksi. Kinkunpaisto vei voimat. Niinpä voi sitten nautiskella glögiä ja katsella Kotiopettajattaren romaania televisiosta. Laatuaikaa.
Kinkkua, kinkkua
Kinkkua, kinkkua on Bigas Lunan maanmainio filmi, mutta tänään uunissa on kypsynyt joulukinkku.
Ei se helppoa ole, kun on ensimmäistä kertaa tämä uuni paistokoneena, paistilämpömittari on hukassa, kinkkua uuniin pannessa lähtölämpötila liian matala. Mittari löytyi tuntien hakemisen jälkeen hämmentävää kyllä sieltä, missä sen pitikin olla. Tässä nähdään kuin epäjärjestyksessä voi olla hämmentävää järjestystä.
Kinkkukastike näyttäisi olevan hieman liian vaaleaa: käytin siihen ensimmäistä kertaa Dijonin sinappia. Katsotaan mitä perhe siitä pitää. Makeutta sain hieman omenamarmeladista - omenasosetta ei kukaan muistanut tietenkään ostaa. Kermaakaan ei ollut tarpeeksi. Näin se on. Lähetä äiti ja lapsi asialle ja juokse itse perässä.
Muutama aste vielä itse kinkkua - sellaista pientä 3,5 kiloista - kypsytetään, vähän alle 80 asteiseksi eli hieman ylikypsäksi. Sitten hieman vetäytymistä folioon käärittynä, ja lopuksi kuorrutus - taas Dijonin sinappia, ehkä ripaus hunajaa, hieman omenaa, mikä sivellään seoksena kinkkuun jääneeseen rasvapintaan. Päälle korppujauhoja. Isä jättää aina nahkan paikalleen eikä kuorruta, hyvin se käy niinkin, mutta pitää yrittää josko tuon oppisi. 250 astetta 10 minuuttia.
Kohta mässätään, kasvissyöjät.
Ei se helppoa ole, kun on ensimmäistä kertaa tämä uuni paistokoneena, paistilämpömittari on hukassa, kinkkua uuniin pannessa lähtölämpötila liian matala. Mittari löytyi tuntien hakemisen jälkeen hämmentävää kyllä sieltä, missä sen pitikin olla. Tässä nähdään kuin epäjärjestyksessä voi olla hämmentävää järjestystä.
Kinkkukastike näyttäisi olevan hieman liian vaaleaa: käytin siihen ensimmäistä kertaa Dijonin sinappia. Katsotaan mitä perhe siitä pitää. Makeutta sain hieman omenamarmeladista - omenasosetta ei kukaan muistanut tietenkään ostaa. Kermaakaan ei ollut tarpeeksi. Näin se on. Lähetä äiti ja lapsi asialle ja juokse itse perässä.
Muutama aste vielä itse kinkkua - sellaista pientä 3,5 kiloista - kypsytetään, vähän alle 80 asteiseksi eli hieman ylikypsäksi. Sitten hieman vetäytymistä folioon käärittynä, ja lopuksi kuorrutus - taas Dijonin sinappia, ehkä ripaus hunajaa, hieman omenaa, mikä sivellään seoksena kinkkuun jääneeseen rasvapintaan. Päälle korppujauhoja. Isä jättää aina nahkan paikalleen eikä kuorruta, hyvin se käy niinkin, mutta pitää yrittää josko tuon oppisi. 250 astetta 10 minuuttia.
Kohta mässätään, kasvissyöjät.
perjantaina, joulukuuta 16, 2005
Manalauta!
Lainaus Schizo-Jannelta: "'Sisäpiirin pikkujouluista' [...] muistutetaan nyt niistä. Kemut järjestetään tämän viikon lauantaina Manalassa (Ostrobotnian talo Dagmarinkatu 2) klo. 19 eteenpäin. Tilaisuus on avoin kaikille bloggaajille ja heistä kiinnostuneille henkilöille. Eli siis ihan kaikki ovat lämpimästi tervetulleita. Kun sitten koko Botta aukeaa klo. 23 jälkeen on tarkoitus jatkaa pikkujouluja erittäin vapaamuotoisesti ympäri Bottaa (voimme siis nähdä jopa bloggaajien ryhmätanssia ... varoitamme kuitenkin Blogisanomien shokkijournalistien maksettuja paparazzikuvaajista)."Kuva olkoon siis opiksi ja muistutukseksi: Manalan bloggarimiitissä keskusteltavaksi lauantaina.
torstaina, joulukuuta 15, 2005
Uusi toimitusjohtaja elokuvasäätiöön
Jahas. Kokous on päättynyt. Suomen elokuvasäätiöllä on ensi kesästä lähtien uusi toimitusjohtaja. Säätiö tukee ja kehittää kotimaista elokuvatuotantoa ja elokuvien levittämistä ja esittämistä sekä muuta elokuvakulttuuria. Elokuvasäätiö on itsenäinen säätiö, joka kuuluu opetusministeriön kulttuuripolitiikan toimialan ohjaukseen. Varansa säätiö saa pääasiassa opetusministeriön kautta veikkausvoittovaroista.
"Kansanedustaja Irina Krohn on valittu Suomen elokuvasäätiön toimitusjohtajaksi seuraavaksi viisivuotiskaudeksi, nykyisen toimitusjohtajan Jouni Mykkäsen jäädessä eläkkeelle 30.6.2006.Krohn on koulutukseltaan teatteritaiteen maisteri, hän on toiminut kansanedustajana vuodesta 1995 lähtien ja on Vihreän eduskuntaryhmän 1. varapuheenjohtaja. Useiden valiokuntajäsenyyksien lisäksi Krohn vaikuttaa myös Yleisradio Oy:n hallintoneuvostossa ja on toiminut aiemmin Suomen elokuvasäätiön tuotantotukilautakunnassa ", kertoo säätiön tiedote.
Elokuvasäätiön tiedottaja on haastatellut myös säätiön hallituksen puheenjohtajaa: ”Irina Krohnin näkemykset suomalaisen elokuva-alan kehittämiseksi, hänen koulutuksensa ja sosiaaliset kykynsä nostivat hänet muiden ansioituneiden hakijoiden edelle”, sanoo Suomen elokuvasäätiön hallituksen puheenjohtaja Johannes Lassila.
Onnittelut uudelle toimitusjohtajalle ja myös Vihreille. Kyseessä taitaa olla ensimmäinen kulttuurialan korkean tason nimitys puolueelle.
Jo riittää presidentinvaalit
Tohtori Pony esittelee televisiossa kalsarinäyttelyn tutkimuksellista taustaa. Hyv' on niin!
Mutta presidentinvaaleista piti puhumani. Eilinen vaalikeskustelu (MTV3) oli selkeä osoitus siitä, että vaalihömpötys voidaan lopettaa. Tärkeintä on säästökampanja. Kuten gallupit osoittavat presidentinvaalit käydään vain kakkossijan osoittamiseksi. Vanhanen näyttää olevan vahvemmilla.
Eilisen vaalitentin paras esiintyjä oli Bjarne Kallis. En voi olla ihastelematta miehen vapautunutta esiintymistä. Vahinko, että hänen edustamansa linja on niin väärä. Protestiäänen pistäisin kyllä hänelle, sillä hän ei esiintynyt edes Jumalan pojan viidentenä inkarnaationa ja Raamattukin oli jätetty viisaasti kotiin.
Niinistön tosiasiallinen kökkötraktorius vahvistuu jokaisella esiintymiskerralla. Pois on se sulavuus ja dynaamisuus, jolla hän tuli tunnetuksi - tietysti diktaattorimaisten puolueotteidensa lisäksi. Vanhanen vahvistuu asialinjalla, ja osoittaa kuinka hyvin puolueelle kävi, kun Jäätteenmäestä päästiin eroon. Tässä asiassahan sukupuolella ei ollut merkitystä.
Mutta jos jätetään tällaiset sivupolut huomiotta. Tarja Halosen kannatus on 58%. Vaikka se vielä vähenisi, se tuskin laskee alle 52 %:n. Se riittää ensimmäisellä kierroksella voittoon, vaikka ehdokas itse ei sellaista tietenkään uskalla toivoa. Kiinnostavaa on ollut se, että vahvoista, rahakkaista ja suunnitelmallisista kampanja-aluista huolimatta gallupit ovat nyt jämähtäneet tuohon pisteeseen. Niinistön tyhmänräväkkä kampanjointi näkyy siinä, että herrasmiesnyrkkeilijän tavoin passaava Vanhanen vetää pistevoiton kotiin.
Vaalitulos tehdään jouluun mennessä. Jo viime kerralla kävi niin, että tosiasiallisesti uutta kampanjapotkua ei kinkun jämiä tuhoavalle kansalle voi syöttää. Joulu vie energian ja myös huomion. Tulokset ovat lyöty lukkoon jouluun mennessä.
Veikkaanpa, että Niinistön vaalikampanjassa revitään tällä hetkellä hiuksia. "Työväen presidentti" -kampanja ymmärrettiin vitsiksi ja vain vitsiksi, "hyökkäys" Halosta vastaan vei muutaman prosentin äänistä Vanhaselle. Tämä taas aiheutti sen, että herrat joutuvat taistelemaan toisiaan vastaan, jotta pääsisivät mahdolliselle toiselle kierrokselle. Ja jokainen ymmärtää, että sitä toista kierrosta ei tarvita. Siksi panostaisin itse Tarja Halosen kampanjoinnissa tähän mahdollisuuteen sivujuonteena: ts. suullisena kampanjana. On pantava sana kiertämään siitä, että homma hoidetaan ensimmäisellä kierroksella. Siihen on nimittäin täydet mahdollisuudet. Virallistahan tämmöisestä ei voi tehdä, sillä jos äänestäjät jäävät kotiin, toinen kierros on välttämätön.
Yhden kierroksen vaali on pettymys vaalitoimittajille, mutta voitto rahoja säästävälle kansalle.
Mutta presidentinvaaleista piti puhumani. Eilinen vaalikeskustelu (MTV3) oli selkeä osoitus siitä, että vaalihömpötys voidaan lopettaa. Tärkeintä on säästökampanja. Kuten gallupit osoittavat presidentinvaalit käydään vain kakkossijan osoittamiseksi. Vanhanen näyttää olevan vahvemmilla.
Eilisen vaalitentin paras esiintyjä oli Bjarne Kallis. En voi olla ihastelematta miehen vapautunutta esiintymistä. Vahinko, että hänen edustamansa linja on niin väärä. Protestiäänen pistäisin kyllä hänelle, sillä hän ei esiintynyt edes Jumalan pojan viidentenä inkarnaationa ja Raamattukin oli jätetty viisaasti kotiin.
Niinistön tosiasiallinen kökkötraktorius vahvistuu jokaisella esiintymiskerralla. Pois on se sulavuus ja dynaamisuus, jolla hän tuli tunnetuksi - tietysti diktaattorimaisten puolueotteidensa lisäksi. Vanhanen vahvistuu asialinjalla, ja osoittaa kuinka hyvin puolueelle kävi, kun Jäätteenmäestä päästiin eroon. Tässä asiassahan sukupuolella ei ollut merkitystä.
Mutta jos jätetään tällaiset sivupolut huomiotta. Tarja Halosen kannatus on 58%. Vaikka se vielä vähenisi, se tuskin laskee alle 52 %:n. Se riittää ensimmäisellä kierroksella voittoon, vaikka ehdokas itse ei sellaista tietenkään uskalla toivoa. Kiinnostavaa on ollut se, että vahvoista, rahakkaista ja suunnitelmallisista kampanja-aluista huolimatta gallupit ovat nyt jämähtäneet tuohon pisteeseen. Niinistön tyhmänräväkkä kampanjointi näkyy siinä, että herrasmiesnyrkkeilijän tavoin passaava Vanhanen vetää pistevoiton kotiin.
Vaalitulos tehdään jouluun mennessä. Jo viime kerralla kävi niin, että tosiasiallisesti uutta kampanjapotkua ei kinkun jämiä tuhoavalle kansalle voi syöttää. Joulu vie energian ja myös huomion. Tulokset ovat lyöty lukkoon jouluun mennessä.
Veikkaanpa, että Niinistön vaalikampanjassa revitään tällä hetkellä hiuksia. "Työväen presidentti" -kampanja ymmärrettiin vitsiksi ja vain vitsiksi, "hyökkäys" Halosta vastaan vei muutaman prosentin äänistä Vanhaselle. Tämä taas aiheutti sen, että herrat joutuvat taistelemaan toisiaan vastaan, jotta pääsisivät mahdolliselle toiselle kierrokselle. Ja jokainen ymmärtää, että sitä toista kierrosta ei tarvita. Siksi panostaisin itse Tarja Halosen kampanjoinnissa tähän mahdollisuuteen sivujuonteena: ts. suullisena kampanjana. On pantava sana kiertämään siitä, että homma hoidetaan ensimmäisellä kierroksella. Siihen on nimittäin täydet mahdollisuudet. Virallistahan tämmöisestä ei voi tehdä, sillä jos äänestäjät jäävät kotiin, toinen kierros on välttämätön.
Yhden kierroksen vaali on pettymys vaalitoimittajille, mutta voitto rahoja säästävälle kansalle.
keskiviikkona, joulukuuta 14, 2005
DocPoint 5 vuotta.
DocPoint - Helsingin dokumenttielokuvafestivaalin vuoden 2006 kotimainen elokuvaohjelmisto on valittu. Kotimaisen esityssarjan elokuvavalintojen takana olivat tänä vuonna kansanedustaja Eva Biaudet, näyttelijä Elsa Saisio, elokuvaohjaaja, arkkitehti Georg Grotenfelt, dokumettielokuvaohjaaja John Webster sekä festivaalin taiteellinen johtaja, elokuvaohjaaja Kristina Schulgin. Nimistä päätellen siis varsin kansainvälinen porukka - Elsan mukana tosin pääsi suomalainenkin sukunimi livahtamaan listalle.Oppilastyösarjaan valitsivat ohjaajat Schulgin, Grotenfelt ja Webster; Kristina lisäksi pikkasi esiin erikoisnäytösten kotimaiset elokuvat.
DocPoint on erikoinen festivaali, koska siellä ei kilpailla palkinnoista, vaan kyse on siitä, että festivaali valitsee kotimaiseen ohjelmistoonsa suomalaisesta dokumenttielokuvatuotannosta vuoden parhaimmiston. Palkintona on siis esityssarjaan pääseminen. Suomalaista dokumenttielokuvaa on esitelty näin laajalta pohjalta jo vuodesta 2002 alkaen.
Itse olin DocPointin valintaraadissa mukana vuoden 2003 valintoja tehdessä. Kun silloinkin juryn jäseninä oli kotimaisia huippuohjaajia, oli kokemus valtaisa. Yli sadan elokuvan katsominen, niiden kommentointi, keskustelu ja lopulta vähän väittelykin oli kuin elokuva-analyysin jatko- ja syventämiskurssi yhtä aikaa. Itse saattoi tuoda keskusteluun ennen muuta yhteiskunnallisia ja historiallisia teemoja, vähän toki muutakin. Mutta kyllä se sysäsi omaa suuntautumistani syvemmälle dokumenttielokuvaan.
Kotimaisen esityssarjan ja oppilastyösarjan esivalintaan ilmoittautui tänä vuonna yhteensä 118 dokumenttielokuvaa. Ilmoittautuneiden elokuvien joukossa oli runsaslukuisesti korkealaatuisia lyhytdokumentteja. Esivalintaan oli ilmoittautunut ilahduttavan monimuotoisia oppilastöitä. Niistä kolme nostettiin Kotimaiseen sarjaan. Tämäkin oli omiaan vaikuttamaan siihen, että Kotimaiseen esityssarjaan valittiin peräti 18 elokuvaa. Oppilastyösarjaan jäi tämän jälkeen 10 elokuvaa.
DocPointin Kotimaiseen esityssarjaan valittiin seuraavat elokuvat:
Aikansa lapsia (ohj. Kai Nordberg)
Amerikan taikuri (ohj. Sami Kuokkanen)
Hetket jotka jäivät (ohj. Pia Andell)
Hylje (ohj. Miia Tervo)
Jaruzelski - Kenraalin kiirastuli (ohj. Martti Puukko)
Jono (ohj. Kimmo Yläkäs)
Jään yli (ohj. Seppo Rustanius)
Keijupuisto (ohj. Miia Jonkka)
Kone 17 (ohj. ohjaajaryhmä)
Kosminen näytelmä (ohj. Jouni Hiltunen)
När kommer gryningen (ohj. Johan Eriksson)
Ota minut syliin (ohj. Rostislav Aalto)
Pavlovin koirat (ohj. Arto Halonen)
Rekkamies, isäni (ohj. Annika Grof)
Santtu Karhu - livvin kielellä (ohj. Esa Nissi)
Unet Episodi IV (ohj. Pekka Uotila)
Vaalitaisto (ohj. Pasi Riiali, Mikko Peltonen)
Väinö Auer (1895-1981) (ohj. Mikko Piela).
Oppilastyösarjaan valittiin seuraavat elokuvat:
Allt glömt (ohj. Ditte Uljas)
En båtlös man (ohj. Hanna Berndtsson)
Dear Mom, Love James (ohj. Alli Haapasalo)
Ihan pihalla (ohj. Virva Guttorm)
Kontrakt (ohj. Oliwia Hirvi)
Kuka pelkää suursyömäriä (ohj. Pauliina Punkki)
Naurun pisaroita (ohj. Ima Aikio-Arianaick)
Transistori plays Toppilan tehdas (ohj. Ilmari Huttu-Hiltunen)
Trulichka (ohj. Jean Counet)
Äitini ja isä (ohj. Katariina Järvi)
Myös DocPointin erikoisnäytöksissä nähdään kotimaisia dokumenttielokuvia. Ohjelmistossa mukana ovat Lasse Naukkarisen uusi elokuva Paanajärven Anni ja virolaisen Imbi Pajun ohjaus Torjutut muistot. Myös Susanna Helken ja Virpi Suutarin uutuus Pitkin tietä pieni lapsi nähdään DocPointin erikoisnäytännössä. Sen yhteydessä esitetään neljä Yleisradion hallinnoimassa Mundo-projektissa syntyneitä maahanmuutajien valmistamia lyhytdokumentteja.
DocPoint - Helsingin dokumenttielokuvafestivaali juhlii viisivuotista taivaltaan 25.-29.1.2006. Festivaaliteattereita ovat Bio Rex, Kiasma-teatteri, Forum, Tennispalatsi ja Ateneum-sali.
[Lehdistöakkreditointi DocPointiin on jo alkanut. Täytä akkreditointilomake festivaalin nettisivuilla osoitteessa www.docpoint.info/pressakkre.html]. Jos joku bloggari haluaa akkreditoitua festivaaleille pressin edustajana, pystyy on-line -bloggaukseen ja välittämään myös ottamiaan kuvia, niin ota yhteys tämän blogin kirjoittajaan vaikka ensin tämän blogin kommenttien kautta. Järjestän pressipassin.
Lisätiedot, materiaalit ja haastattelupyynnöt, ks alussa linkattu DocPointin sivu.
DocPoint on erikoinen festivaali, koska siellä ei kilpailla palkinnoista, vaan kyse on siitä, että festivaali valitsee kotimaiseen ohjelmistoonsa suomalaisesta dokumenttielokuvatuotannosta vuoden parhaimmiston. Palkintona on siis esityssarjaan pääseminen. Suomalaista dokumenttielokuvaa on esitelty näin laajalta pohjalta jo vuodesta 2002 alkaen.
Itse olin DocPointin valintaraadissa mukana vuoden 2003 valintoja tehdessä. Kun silloinkin juryn jäseninä oli kotimaisia huippuohjaajia, oli kokemus valtaisa. Yli sadan elokuvan katsominen, niiden kommentointi, keskustelu ja lopulta vähän väittelykin oli kuin elokuva-analyysin jatko- ja syventämiskurssi yhtä aikaa. Itse saattoi tuoda keskusteluun ennen muuta yhteiskunnallisia ja historiallisia teemoja, vähän toki muutakin. Mutta kyllä se sysäsi omaa suuntautumistani syvemmälle dokumenttielokuvaan.
Kotimaisen esityssarjan ja oppilastyösarjan esivalintaan ilmoittautui tänä vuonna yhteensä 118 dokumenttielokuvaa. Ilmoittautuneiden elokuvien joukossa oli runsaslukuisesti korkealaatuisia lyhytdokumentteja. Esivalintaan oli ilmoittautunut ilahduttavan monimuotoisia oppilastöitä. Niistä kolme nostettiin Kotimaiseen sarjaan. Tämäkin oli omiaan vaikuttamaan siihen, että Kotimaiseen esityssarjaan valittiin peräti 18 elokuvaa. Oppilastyösarjaan jäi tämän jälkeen 10 elokuvaa.
DocPointin Kotimaiseen esityssarjaan valittiin seuraavat elokuvat:
Aikansa lapsia (ohj. Kai Nordberg)
Amerikan taikuri (ohj. Sami Kuokkanen)
Hetket jotka jäivät (ohj. Pia Andell)
Hylje (ohj. Miia Tervo)
Jaruzelski - Kenraalin kiirastuli (ohj. Martti Puukko)
Jono (ohj. Kimmo Yläkäs)
Jään yli (ohj. Seppo Rustanius)
Keijupuisto (ohj. Miia Jonkka)
Kone 17 (ohj. ohjaajaryhmä)
Kosminen näytelmä (ohj. Jouni Hiltunen)
När kommer gryningen (ohj. Johan Eriksson)
Ota minut syliin (ohj. Rostislav Aalto)
Pavlovin koirat (ohj. Arto Halonen)
Rekkamies, isäni (ohj. Annika Grof)
Santtu Karhu - livvin kielellä (ohj. Esa Nissi)
Unet Episodi IV (ohj. Pekka Uotila)
Vaalitaisto (ohj. Pasi Riiali, Mikko Peltonen)
Väinö Auer (1895-1981) (ohj. Mikko Piela).
Oppilastyösarjaan valittiin seuraavat elokuvat:
Allt glömt (ohj. Ditte Uljas)
En båtlös man (ohj. Hanna Berndtsson)
Dear Mom, Love James (ohj. Alli Haapasalo)
Ihan pihalla (ohj. Virva Guttorm)
Kontrakt (ohj. Oliwia Hirvi)
Kuka pelkää suursyömäriä (ohj. Pauliina Punkki)
Naurun pisaroita (ohj. Ima Aikio-Arianaick)
Transistori plays Toppilan tehdas (ohj. Ilmari Huttu-Hiltunen)
Trulichka (ohj. Jean Counet)
Äitini ja isä (ohj. Katariina Järvi)
Myös DocPointin erikoisnäytöksissä nähdään kotimaisia dokumenttielokuvia. Ohjelmistossa mukana ovat Lasse Naukkarisen uusi elokuva Paanajärven Anni ja virolaisen Imbi Pajun ohjaus Torjutut muistot. Myös Susanna Helken ja Virpi Suutarin uutuus Pitkin tietä pieni lapsi nähdään DocPointin erikoisnäytännössä. Sen yhteydessä esitetään neljä Yleisradion hallinnoimassa Mundo-projektissa syntyneitä maahanmuutajien valmistamia lyhytdokumentteja.
DocPoint - Helsingin dokumenttielokuvafestivaali juhlii viisivuotista taivaltaan 25.-29.1.2006. Festivaaliteattereita ovat Bio Rex, Kiasma-teatteri, Forum, Tennispalatsi ja Ateneum-sali.
[Lehdistöakkreditointi DocPointiin on jo alkanut. Täytä akkreditointilomake festivaalin nettisivuilla osoitteessa www.docpoint.info/pressakkre.html]. Jos joku bloggari haluaa akkreditoitua festivaaleille pressin edustajana, pystyy on-line -bloggaukseen ja välittämään myös ottamiaan kuvia, niin ota yhteys tämän blogin kirjoittajaan vaikka ensin tämän blogin kommenttien kautta. Järjestän pressipassin.
Lisätiedot, materiaalit ja haastattelupyynnöt, ks alussa linkattu DocPointin sivu.
Lopettamisia
Maalainen ilmoittaa lähtevänsä eläkkeelle, vaikka tekeekin keveän laskun ilmoittamalla ensin kuukauden blogilomasta. Ruu Morbidi uhkailee samalla lailla.
Oma Blogilistan tilaajakantani tipahti Prahan matkan aikana kymmenellä ja on nyt pysytellyt samassa, reilussa 190 tilaajassa toista kuukautta.
Nyt kun blogilistalla on listoja joka lähtöön, huomaa niiden rapauttavan vaikutuksen. Uuden top-listan kärjessä keikkuvat seksiblogit - ihan sama mitä otsikkoon laittaa sinne kärkeen ne hilautuvat. Ei siinä mitään, kansa saa mitä haluaa. Mutta kyllä minä ihmettelen tätä seksin vetovoimaa. Miksi siitä pitäisi lukea? Kosketelkaa toisianne!
Tuore-päivitykset menevät ruuhka-aikana niin nopeasti, ettei kävijöitä sen listan etusivultakaan juuri tule edes heti päivityksen jälkeen. Se on siis menettänyt merkityksensä, etenkin kun IE-käyttäjällä itse listan etusivu repsottaa rumasti. Nykyään ei viitsi edes suosikkilistaansa aukaista.
Tuo uusi top-lista olisi sinällään mielenkiintoinen kohde. Vertaamalla Top-lista -sijoitusta ja sen tilaajamääriä ja Uusi top-lista sijoitusta ja sen viikottaisia kävijämääriä syntyy mainio yhtälö: ketkä ovat tilattuja ja luettuja, ketkä tilaamattomia mutta salaa luettuja. Näistä suhdeluvuista voisi kehitellä vielä pari listaa lisää. Luetut mutta tilaamattomat ovat niitä todellisia hyljeksittyjä. Minkälainen lista siitä muodostuisi? Poliittisesti epäkorrekti? Salaiset sivut? Seksin ylivalta? Turistin kaikki blogit? [Onnittelut!]
Päivän manipulaatiovinkki:
Kun pelottava ja mahtava kilpailijasi ilmestyy Blogilistan etusivulle luetuimmaksi sillä hetkellä, mene nopeasti tuoreisiin ja klikkaa kaikkia tuntemattomia blogeja.
Ja kaiken tämän jälkeen kärki on ennallaan, vaikka kaksi näistä ei ole tässä kuussa päivittänyt:
1. ! Pinseri
2. mitvit
3. ! SchizoBlog
4. ei sinutella
Se todistaa, ettei oikeasti päivittämisessä niin kiire ole. Blogikansa on kaikesta kärttyisyydestään huolimatta konservatiivisen hitaita. Ja miksei olisi. Totutut tavat ovat mukavimpia. Niitä vaihdetaan vain harkitusti.
Oma Blogilistan tilaajakantani tipahti Prahan matkan aikana kymmenellä ja on nyt pysytellyt samassa, reilussa 190 tilaajassa toista kuukautta.
Nyt kun blogilistalla on listoja joka lähtöön, huomaa niiden rapauttavan vaikutuksen. Uuden top-listan kärjessä keikkuvat seksiblogit - ihan sama mitä otsikkoon laittaa sinne kärkeen ne hilautuvat. Ei siinä mitään, kansa saa mitä haluaa. Mutta kyllä minä ihmettelen tätä seksin vetovoimaa. Miksi siitä pitäisi lukea? Kosketelkaa toisianne!
Tuore-päivitykset menevät ruuhka-aikana niin nopeasti, ettei kävijöitä sen listan etusivultakaan juuri tule edes heti päivityksen jälkeen. Se on siis menettänyt merkityksensä, etenkin kun IE-käyttäjällä itse listan etusivu repsottaa rumasti. Nykyään ei viitsi edes suosikkilistaansa aukaista.
Tuo uusi top-lista olisi sinällään mielenkiintoinen kohde. Vertaamalla Top-lista -sijoitusta ja sen tilaajamääriä ja Uusi top-lista sijoitusta ja sen viikottaisia kävijämääriä syntyy mainio yhtälö: ketkä ovat tilattuja ja luettuja, ketkä tilaamattomia mutta salaa luettuja. Näistä suhdeluvuista voisi kehitellä vielä pari listaa lisää. Luetut mutta tilaamattomat ovat niitä todellisia hyljeksittyjä. Minkälainen lista siitä muodostuisi? Poliittisesti epäkorrekti? Salaiset sivut? Seksin ylivalta? Turistin kaikki blogit? [Onnittelut!]
Päivän manipulaatiovinkki:
Kun pelottava ja mahtava kilpailijasi ilmestyy Blogilistan etusivulle luetuimmaksi sillä hetkellä, mene nopeasti tuoreisiin ja klikkaa kaikkia tuntemattomia blogeja.
Ja kaiken tämän jälkeen kärki on ennallaan, vaikka kaksi näistä ei ole tässä kuussa päivittänyt:
1. ! Pinseri
2. mitvit
3. ! SchizoBlog
4. ei sinutella
Se todistaa, ettei oikeasti päivittämisessä niin kiire ole. Blogikansa on kaikesta kärttyisyydestään huolimatta konservatiivisen hitaita. Ja miksei olisi. Totutut tavat ovat mukavimpia. Niitä vaihdetaan vain harkitusti.
tiistaina, joulukuuta 13, 2005
Tähdenvälejä
Nyt ei ehdi polkkaamaan, joten pistäkäämme pari tähdenväliä.
***
Nimimerkki Bioboy kertoi vuonna 1972 Kinolehdessä kuulleensa helsinkiläisen filmilaboratorion johtajalta, että tällä oli ollut kaksi vuotta palveluksessaan värinmäärittäjä, joka osoittautui värisokeaksi. Niin että ei kannata ihmetellä 1970-luvun alun filmejä joissa filmien värit ovat vähän niin ja näin, syy ei välttämättä ollut kuvaajassa eikä labbiksessakaan...
***
Samainen Bioboy kertoi myös Länsi-Saksassa käydystä armottomasta taistelusta elokuvan ja television välillä. Sen uusin uhri oli vuonna 1972 saksalainen filmiohjaaja, "jonka piti osallistua muutaman hyvännäköisen kimulin kanssa uusimman elokuvansa juhlaensi-iltaan, mutta ei voinut tehdä sitä, koska teatterinomistaja peruutti koko shown sillä perusteella, että televisiosta sattui tulemaan samana iltana sarjaohjelma, jota hän ja hänen vaimonsa halusivat ehdottomasti katsoa."
***
Ote Kinolehti 4/72 pääkirjoituksesta:
"Elokuvakontaktin tämänhetkisen ohjelmiston muodostaa luettelo N:o 2:n mukaan 72 lyhytelokuvaa, joista 50 on suomalaisia, 21 vietnamilaisia ja 1 länsisaksalainen. Kotimaisten elokuvien sisällön pääpaino on miltei poikkeuksetta vallitsevan yhteiskuntajärjestelmän väkivaltaiseen kaatamiseen tähtäävässä kiihotuksessa, ja ulkomaiset elokuvat palvelevat omaa niinikään selvästi julki tuotua tarkoitustaan."
[-- --]
"Elokuvakontakti ilmoittaa olevansa 'pieni, mutta jatkuvasti kasvava kanava, jota pitkin Yleisradion ja Mainos-TV:n yksipuolisesti porvarilliselle ohjelmapolitiikalle osoitetaan vaihtoehto'. Puuttumatta lähemmin radio- ja televisio-ohjelmien 'yksipuoliseen porvarillisuuteen' todettakoon vain, että vaihtoehdot ovat vapaan demokratian piirissä aina kannatettavia asioita, kunhan niiden kautta ei pyrittäisi lopulliseen yksiarvoisuuden olotilaan, missä valinnanmahdollisuudet ovat korkeintaan punainen ja punaisempi."
***
Pirkko Drisin palstallaan Asian vierestä Ruotsin filmitalon vihkiäisistä:
"Kuten tunnettua on pääministeri Olof Palmen loistavien puheitten salaisuutena hänen tehokas jalkatekniikkansa. Hän nimittäin hieroo oikean jalan varpailla vasemman jalan varpaita, siis t.s. seisoo jalka toisen päällä, vähän noinniinkuin lintallaan, niin että sääret muodostavat sellaisen ei maalivahdille sopivan kaarrokkeen. Kun hän sitten aloitti puheensa sieltä katonrajasta, sanoikin hän, että hänellä oli suorastaan teknillisiä vaikeuksia, koska hän aivan selvästi saattoi havaita, että 600 silmäparia tuijotti vain hänen varpaitaan. Rohkeana miehenä hän kuitenkin siirtyi omaan perusasentoonsa ja sai koko juhlayleisön varauksettomat suosionosoitukset."
***
***
Nimimerkki Bioboy kertoi vuonna 1972 Kinolehdessä kuulleensa helsinkiläisen filmilaboratorion johtajalta, että tällä oli ollut kaksi vuotta palveluksessaan värinmäärittäjä, joka osoittautui värisokeaksi. Niin että ei kannata ihmetellä 1970-luvun alun filmejä joissa filmien värit ovat vähän niin ja näin, syy ei välttämättä ollut kuvaajassa eikä labbiksessakaan...
***
Samainen Bioboy kertoi myös Länsi-Saksassa käydystä armottomasta taistelusta elokuvan ja television välillä. Sen uusin uhri oli vuonna 1972 saksalainen filmiohjaaja, "jonka piti osallistua muutaman hyvännäköisen kimulin kanssa uusimman elokuvansa juhlaensi-iltaan, mutta ei voinut tehdä sitä, koska teatterinomistaja peruutti koko shown sillä perusteella, että televisiosta sattui tulemaan samana iltana sarjaohjelma, jota hän ja hänen vaimonsa halusivat ehdottomasti katsoa."
***
Ote Kinolehti 4/72 pääkirjoituksesta:
"Elokuvakontaktin tämänhetkisen ohjelmiston muodostaa luettelo N:o 2:n mukaan 72 lyhytelokuvaa, joista 50 on suomalaisia, 21 vietnamilaisia ja 1 länsisaksalainen. Kotimaisten elokuvien sisällön pääpaino on miltei poikkeuksetta vallitsevan yhteiskuntajärjestelmän väkivaltaiseen kaatamiseen tähtäävässä kiihotuksessa, ja ulkomaiset elokuvat palvelevat omaa niinikään selvästi julki tuotua tarkoitustaan."
[-- --]
"Elokuvakontakti ilmoittaa olevansa 'pieni, mutta jatkuvasti kasvava kanava, jota pitkin Yleisradion ja Mainos-TV:n yksipuolisesti porvarilliselle ohjelmapolitiikalle osoitetaan vaihtoehto'. Puuttumatta lähemmin radio- ja televisio-ohjelmien 'yksipuoliseen porvarillisuuteen' todettakoon vain, että vaihtoehdot ovat vapaan demokratian piirissä aina kannatettavia asioita, kunhan niiden kautta ei pyrittäisi lopulliseen yksiarvoisuuden olotilaan, missä valinnanmahdollisuudet ovat korkeintaan punainen ja punaisempi."
***
Pirkko Drisin palstallaan Asian vierestä Ruotsin filmitalon vihkiäisistä:
"Kuten tunnettua on pääministeri Olof Palmen loistavien puheitten salaisuutena hänen tehokas jalkatekniikkansa. Hän nimittäin hieroo oikean jalan varpailla vasemman jalan varpaita, siis t.s. seisoo jalka toisen päällä, vähän noinniinkuin lintallaan, niin että sääret muodostavat sellaisen ei maalivahdille sopivan kaarrokkeen. Kun hän sitten aloitti puheensa sieltä katonrajasta, sanoikin hän, että hänellä oli suorastaan teknillisiä vaikeuksia, koska hän aivan selvästi saattoi havaita, että 600 silmäparia tuijotti vain hänen varpaitaan. Rohkeana miehenä hän kuitenkin siirtyi omaan perusasentoonsa ja sai koko juhlayleisön varauksettomat suosionosoitukset."
***
maanantaina, joulukuuta 12, 2005
Kello lyö seitsemän
Onpahan taas yksi päivä pulkassa. Kehityskeskustelu vuotta 2006 varten on käyty. Tämä vuosi hyväksi todettu. Ja on editoitu niin maan perusteellisesti. Ehditty kuuntelemaan kohuseminaaripuheitakin jälkiäänityksellä. Ja taas on editoitu. Nyt on kello seitsemän. Laukku täyteen ilta- ja yölukemista. Jatkamme aamulla kello seitsemän. Puolet ja puolet.
sunnuntaina, joulukuuta 11, 2005
Ei mitään hyvää
Lapsi kukkuu ylhäällä vaikka kello on puoli yksitoista. Vaimo pitää kauko-ohjainta diktaattorina käsissään pitääkseen toisen kanavan esillä aina siihen asti, kun tuoreimmat Idols-tulokset julistetaan.
Minä olen myrtynyt, sillä en päässyt seitsemältä katsomaan Akira Kurosawan elokuvaa Kätketty linnake, kun nämä alavireisesti kehnoja biisejä laulavat ikiteinit toteuttavat uskollisesti televisioyhtiön rahasampoa nyt jo viidennessä finaalissa. Viides finaali! Eikö sinne voitaisi valita tuomaristo, joka selviäisi vähemmällä valinnalla. Tänäkin vuonna olisi voitu luovuttaa koko kisa pahnoille jo silloin, kun jäljellä oli kymmenen rääkyjää.
Oikein odotan, että lapsi kasvaa teini-ikään. Sitten saan riidellä sen kanssa ja päättää diktaattorimaisesti, mitä kanavaa minun televisiostani katsotaan, sillä riidan kestäessä se kuitenkin marssii nokka pystyssä huoneeseensa ja paukauttaa oven kiinni. Hahaa! Kaikki menee suunnitelman mukaan!
Minä olen myrtynyt, sillä en päässyt seitsemältä katsomaan Akira Kurosawan elokuvaa Kätketty linnake, kun nämä alavireisesti kehnoja biisejä laulavat ikiteinit toteuttavat uskollisesti televisioyhtiön rahasampoa nyt jo viidennessä finaalissa. Viides finaali! Eikö sinne voitaisi valita tuomaristo, joka selviäisi vähemmällä valinnalla. Tänäkin vuonna olisi voitu luovuttaa koko kisa pahnoille jo silloin, kun jäljellä oli kymmenen rääkyjää.
Oikein odotan, että lapsi kasvaa teini-ikään. Sitten saan riidellä sen kanssa ja päättää diktaattorimaisesti, mitä kanavaa minun televisiostani katsotaan, sillä riidan kestäessä se kuitenkin marssii nokka pystyssä huoneeseensa ja paukauttaa oven kiinni. Hahaa! Kaikki menee suunnitelman mukaan!
perjantaina, joulukuuta 09, 2005
Juhlia ja dokumenttielokuvaa
Eilen juhlimme Arto Halosen saamaa Suomi-palkintoa. Opetusministeriö perusteli palkintoa seuraavalla tavalla: "Arto Halosen matka tunnustetuksi ja tunnetuksi dokumenttielokuvien tekijäksi on alkanut 8 millisten elokuvien tekemisestä, suurin osa näistä fiktiota. Viime vuosikymmenellä toteutetut henkilödokumentit toivat runsaasti myös kansainvälistä kiitosta ja Halosen aiheetkin kansainvälistyivät. Monet meistä ovat saaneet oppia paljon hänen kertomuksestaan lapsijumala Karmapasta, Tiibetissä valitusta uudesta "elävästä buddhasta". Elokuva valmistui 1998 ja on esitetty ja palkittu lukuisilla kansainvälisillä elokuvafestivaaleilla.
Tämän vuosituhannen ensimmäiset kolme vuotta Arto Halonen omisti lähes kokonaan oman alansa tunnetuksi tekemiseen. Välineeksi Halonen valitsi festivaalitapahtuman ja perusti olemattoman alkurahoituksen turvin uuden festivaalin Helsinkiin nimeltä DocPoint, jonka pääorganisaattorina ja taiteellisena johtajana hän toimi kolme vuotta. Menestys on yllättänyt kokeneemmatkin tuottajat taidetapahtumien kentällä.
Halonen on palannut päätyönsä, dokumenttielokuvan pariin ja on viime aikoina hakenut aiheensa Kuubasta. Tynnyrimies (2004) ja Kuuban valloittajat (2005) jatkavat suomalaisen dokumenttielokuvan menestystarinaa kansainvälisillä areenoilla. Arto Halosen monipuolinen työ sekä oman taiteenalansa eturivin tekijänä että sen tulosten tuojana lähemmäs yleisöä."
Vietimme iltaa kuubalaisia sikareita poltellen ja hyvää ruokaa syöden Eatzin kabinetissa. Keskustelun aiheena olivat pääasiassa elokuvat, sillä yhtä lukuunottamatta parikymmentä läsnäolijaa olivat alan työntekijöitä, tuottajia, äänittäjiä, kuvaajia, säveltäjiä, elokuvatoimistojen työntekijöitä ja festivaalijohtoa. Harvinaisen hauska ilta.
Mutta oli päivälläkin hauskaa. Onnelliset elokuvantekijät saivat kuulla päässeensä DocPointin kotimaiseen esityssarjaan: monet olivat hieman jo hermostuneet, koska lopullinen lista saatiin valmiiksi edellisenä päivänä ja puhelinilmoitus festivaaleille pääsystä venähti pitkälle iltapäivään. Dokumenttielokuvantekijöille festivaalipaikka on aina tärkeä tunnustus - hehän eivät arvostustaan kerää ja saa suurista katsojaluvuista teattereista. Sen sijaan televisiossa dokumentti voi saada runsaasti katsojia siinä missä muutkin elokuvat.
Iikka Vehkalahti kertoi, että viimeisin mukava televisiomenestys on John Websterin Sen edestään löytää. Sitä suurta teatterimenestystä saamme vielä odottaa. Pirjo Honkasalon jo kymmenillä festivaaleilla palkittu Melankolian 3 huonetta on saanut Suomessa vajaat 7000 katsojaa, ei siis aivan Joutilaiden luokkaa. Virpi Suutarin ja Susanne Helkeen Joutilaat sai aikoinaan noin 10 000 katsojaa elokuvateattereissa. [Minulla on hieno kuva Joutilaiden pääesiintyjistä Sodankylän festareilta, mutta kun ei satu olemaan digimuodossa.]
Tapahtumien välissä ehdin pistäytymään Vanhalla Finlandia-palkinnon jakotilaisuuden loppuvaiheissa. Suomentajien ja elokuvaohjaajien seurassa juttelu kahvilassa kävi sujuvasti, kuinkas muuten elokuvasta.
Juhlat jatkuvat. Huomenna on vuorossa Helsingin yliopiston historianopiskelijoiden järjestön Kronoksen 60-vuotisjuhla. Olen siellä vaimon avecina. Pääsen siellä juttelemaan historiasta. Elleivät ne sitten kysy minulta jotain elokuvasta.
torstaina, joulukuuta 08, 2005
DocPoint valitsee
DocPoint julkaisee tänään klo 12.00 Kotimaisen esityssarjan valinnat Forum 1:ssä. Lista näyttää hyvältä.
DocPoint - Helsingin dokumenttielokuvafestivaali pidetään taas tammikuussa, 25.-29.1.2006. Pistä varauksesi kalenteriin. Viimevuotisia tunnelmia voit katsella kuvagalleriassa. Näytän vilahtavan parissa kuvassa minäkin järjestelttyjen paneelien osanottajana ja puheenjohtajana. Ja jos joku haluaa blogata festivaaleilta akkreditoituna niin voin sellaisen luvan yhdelle järjestää. Tekstiä ja kuvaa olisi hauska saada silläkin lailla maailmalle.
Päävieraaksi on tulossa legendaarinen ohjaaja Frederick Wiseman. DocPoint esittää kymmenen elokuvan retrospektiivin hänen tuotannostaan.
Ulkomaisessa ohjelmistossa näkyvät muun muassa teemamaat Japani ja Portugali ja pian julkaistava klassikkoretrospektiivi. DocPoint esittää myös kansainvälisiä hittidokkareita ("Winners and best sellers") sekä monia mielenkiintoisia löytöjä maailmalta, läheltä ja kaukaa.
DocPoint - Helsingin dokumenttielokuvafestivaali pidetään taas tammikuussa, 25.-29.1.2006. Pistä varauksesi kalenteriin. Viimevuotisia tunnelmia voit katsella kuvagalleriassa. Näytän vilahtavan parissa kuvassa minäkin järjestelttyjen paneelien osanottajana ja puheenjohtajana. Ja jos joku haluaa blogata festivaaleilta akkreditoituna niin voin sellaisen luvan yhdelle järjestää. Tekstiä ja kuvaa olisi hauska saada silläkin lailla maailmalle.
Päävieraaksi on tulossa legendaarinen ohjaaja Frederick Wiseman. DocPoint esittää kymmenen elokuvan retrospektiivin hänen tuotannostaan.
Ulkomaisessa ohjelmistossa näkyvät muun muassa teemamaat Japani ja Portugali ja pian julkaistava klassikkoretrospektiivi. DocPoint esittää myös kansainvälisiä hittidokkareita ("Winners and best sellers") sekä monia mielenkiintoisia löytöjä maailmalta, läheltä ja kaukaa.
tiistaina, joulukuuta 06, 2005
Hyvää itsenäisyyspäivää
"Itsenäisyys on pehmeä sana. Se maistuu eurooppalaiselta yhteisyydeltä, uutuuttaan kahisevalta eurolta, Brysselin halutulta herkulta, Neitsyt Marian sinikeltaiselta tähtilipulta, mepiltä ja kevyen musiikin iskelmänkevyeltä rallatukselta - aivan muulta meiningiltä kuin ennen vanhaan." Näin kirkkoherra Veli-Matti Hynninen Juhlitaan.netin sivustolla.
Jos kohta tuo vaikuttaa omituiselta, niin vaikutti sekin Suomalaisuuden liiton järjestämä tilaisuus, jonka YLE Suomi radioi tänä aamuna yhdeksältä. Tapauksen torvisoiton ja kuoron lauleskelua kuunteli, vaikka pakkasessa sointi ei häikäissyt, mutta ilmeisesti jonkun kenraalin pitämä puhe oli täydellinen: siitä ei puuttunut ainuttakaan nationalistista klisettä. Vahinko, ettei sitä tuolta järjestäjän kotisivuilta löytynyt, sillä se parodioi jo itseään. Kyse ei ole siitä, mikä on totta ja mikä ei, vaan siitä, että pelkistä kliseistä muodostuva puhe on jotakin... kokoomuslaista?
Porvarien tapa pitää mielenrauhaansa yllä kliseitä toistamalla on aina hämmästyttänyt minua. Itsenäisyyspäivänä suomalainen porvari panee parastaan aina narriksi asti. Kerran vuodessa se sallittakoon ilman sarvia ja hampaita.
Liberaalis-vasemmistolaisen taustan omaavana on tottunut aloitteisiin, aktiiviseen toimintaan ja radikaaliin sanaparteen. Ne ovat isäänmaallisuudellaan pöyhistelevälle porvarille ongelma. 1910-luvun lopulla vasemmistolaisittain radikaalit voitiin tappaa tai ajaa Venäjällä, 1920-luvulla enää pääasiassa vain ahdistella, mutta kuitenkin samoin kuin 1930- ja 1940-luvulla laittaa surutta linnaan "maanpetoksellisesta toiminnasta", 1950- ja 1960-luvulla Neuvostoliiton pelossa enää panetella selän takana. Sitten tulivat partaradikaalit, saatanan radikaalit, rauhankulkueissa marssijat ja globalisaation vastustajat. Heitä ovat saatelleet lähes sata vuotta samat puheenparret ja samat haukkumasanat.
Globaalisuustermin kanssa aateellisuuttaan sanoissa uhkuva porvari on jo ongelmien keskellä - kun ei tiedä kannattaako vai vastustaa. Niinpä Sauli Niinistö on mainosmiehineen laittanut tuon poliittisen ykkösterminsä kampanjassaan pannaan. Hänen suustaan emme globalisaatiosta tässä kampanjassa kuule. Puheenparren määräävät muut asiat kuin rehellinen kanta. Sen määräävät mainosmiehet ja kampanjajohto.
Eduskunnassa itsenäistymispäätöstä äänestyspäätöstä tehdessä vastakkain oli kaksi aloitetta. Sosialistien ehdotus meni näin: "Suomen korkeimman valtiovallan haltijana lausuu Suomen eduskunta periaatteen, että Suomi on oleva riippumaton tasavalta. Tämä riippumattomuus on koetettava toteuttaa sovinnollista tietä Venäjän kanssa aikaansaatavalla sopimuksella. Sitä ehdotusta tekemään olisi asetettava yhteinen neuvottelukunta, jossa olisi yhtä monta Suomen ja Venäjän edustajaa. Neuvottelukunnan tulisi tehdä myös muita ehdotuksia Suomen ja Venäjän suhteiden järjestämiseksi. Nuo ehdotukset olisivat alistettava molempien valtioiden täysivaltaisten valtioelinten lopullisesti hyväksyttäviksi. Suomen olisi koetettava saada myös muut valtiot tunnustamaan Suomen riippumaton tasavalta ja tekemään sen kanssa sopimuksia suhteiden järjestämisestä. Edellä mainittuja asioita valmistelemaan sekä tekemään niistä ehdotuksia eduskunnan hyväksyttäviksi päättää eduskunta asettaa 17-henkisen valiokunnan."
Porvarit voittivat äänin 100-88 seuraavalla ehdotuksellaan: "Pyydämme tilaisuuden saada tämänpäiväisessä täysi-istunnossa esittää Eduskunnan päätettäväksi: Sen johdosta, että hallitus on tehnyt eduskunnalle esityksen uudeksi hallitusmuodoksi, joka on rakennettu sille pohjalle, että Suomi on riippumaton tasavalta, eduskunta korkeimman valtiovallan haltijana päättää puolestaan hyväksyä tämän periaatteen ja hyväksyä myös, että hallitus, saattaakseen Suomen valtiollisen itsenäisyyden tunnustetuksi, ryhtyy niihin toimenpiteisiin, jotka hallitus on sitä varten tarpeelliseksi ilmoittanut."
Luultavasti kansainvälinen tunnustus itsenäisyydelle olisi saatu sosialistien ehdotuksella nopeammin. Senaatin joulukuun 4. päivänä tekemä itsenäisyysjulistushan ei realisoitunut - se on myös historiallisesti menettänyt merkityksensä koska sitä ei kukaan muistele. Senaatin julistus ei riittänyt, koska ulkovallat kieltäytyivät tunnustamasta Suomea joulukuun 5. päivän neuvotteluista ilman kansanedustuslaitoksen ja Venäjän hyväksyntää. Sosialistien ehdotus itsenäisyydestä joulukuun 6. päivänä perustui siihen.
Omana aikanaan itsenäisyysjulistusta ei pidetty kovin merkittävänä. Ainoa lukemani elävä kuvaus kertoo, että eduskunnan puhemies, sosialistien (sosialidemokraatti) Kullervo Manner "röhnötti" pöytänsä päällä äänestyksen aikana. Tapauksesta ei ole olemassa yhtään valokuvaa. Lehdet reagoivat itsenäisyyteen viikkojen varoitusajalla. Kirkkojen seiniltä voi tänäänkin lukea Mannerheimin Itä-Karjala -päiväkäskyn sen sijaan että siellä olisi senaatin itsenäisyysjulistus, jonka sisältö lienee harvalle tuttu.
Kansallispäivän valinta ei ollut aivan selvä. Eniten esillä oli sisällissodan jälkeinen valkoisten paraatipäivä, 16. toukokuuta 1918. Se oli esimerkiksi kotimaisten elokuvatoimistojen vuosiohjelmassa näkyvällä tavalla. Valtioneuvosto päätyi nykyiseen ratkaisuunsa 20. päivänä marraskuuta 1919: joulukuun kuudetta päivää on vietettävä vuosittain Suomen itsenäiseksi julistautumisen vuosipäivänä. Vielä 1930-luvulla joulukuun 4. päivä sai vahvaa kannatusta, mutta muutosta ei tehty.
Mutta juhlitaan nyt tätä joulukuun kuudetta. Kilaus kotimaista.
Jos kohta tuo vaikuttaa omituiselta, niin vaikutti sekin Suomalaisuuden liiton järjestämä tilaisuus, jonka YLE Suomi radioi tänä aamuna yhdeksältä. Tapauksen torvisoiton ja kuoron lauleskelua kuunteli, vaikka pakkasessa sointi ei häikäissyt, mutta ilmeisesti jonkun kenraalin pitämä puhe oli täydellinen: siitä ei puuttunut ainuttakaan nationalistista klisettä. Vahinko, ettei sitä tuolta järjestäjän kotisivuilta löytynyt, sillä se parodioi jo itseään. Kyse ei ole siitä, mikä on totta ja mikä ei, vaan siitä, että pelkistä kliseistä muodostuva puhe on jotakin... kokoomuslaista?
Porvarien tapa pitää mielenrauhaansa yllä kliseitä toistamalla on aina hämmästyttänyt minua. Itsenäisyyspäivänä suomalainen porvari panee parastaan aina narriksi asti. Kerran vuodessa se sallittakoon ilman sarvia ja hampaita.
Liberaalis-vasemmistolaisen taustan omaavana on tottunut aloitteisiin, aktiiviseen toimintaan ja radikaaliin sanaparteen. Ne ovat isäänmaallisuudellaan pöyhistelevälle porvarille ongelma. 1910-luvun lopulla vasemmistolaisittain radikaalit voitiin tappaa tai ajaa Venäjällä, 1920-luvulla enää pääasiassa vain ahdistella, mutta kuitenkin samoin kuin 1930- ja 1940-luvulla laittaa surutta linnaan "maanpetoksellisesta toiminnasta", 1950- ja 1960-luvulla Neuvostoliiton pelossa enää panetella selän takana. Sitten tulivat partaradikaalit, saatanan radikaalit, rauhankulkueissa marssijat ja globalisaation vastustajat. Heitä ovat saatelleet lähes sata vuotta samat puheenparret ja samat haukkumasanat.
Globaalisuustermin kanssa aateellisuuttaan sanoissa uhkuva porvari on jo ongelmien keskellä - kun ei tiedä kannattaako vai vastustaa. Niinpä Sauli Niinistö on mainosmiehineen laittanut tuon poliittisen ykkösterminsä kampanjassaan pannaan. Hänen suustaan emme globalisaatiosta tässä kampanjassa kuule. Puheenparren määräävät muut asiat kuin rehellinen kanta. Sen määräävät mainosmiehet ja kampanjajohto.
Eduskunnassa itsenäistymispäätöstä äänestyspäätöstä tehdessä vastakkain oli kaksi aloitetta. Sosialistien ehdotus meni näin: "Suomen korkeimman valtiovallan haltijana lausuu Suomen eduskunta periaatteen, että Suomi on oleva riippumaton tasavalta. Tämä riippumattomuus on koetettava toteuttaa sovinnollista tietä Venäjän kanssa aikaansaatavalla sopimuksella. Sitä ehdotusta tekemään olisi asetettava yhteinen neuvottelukunta, jossa olisi yhtä monta Suomen ja Venäjän edustajaa. Neuvottelukunnan tulisi tehdä myös muita ehdotuksia Suomen ja Venäjän suhteiden järjestämiseksi. Nuo ehdotukset olisivat alistettava molempien valtioiden täysivaltaisten valtioelinten lopullisesti hyväksyttäviksi. Suomen olisi koetettava saada myös muut valtiot tunnustamaan Suomen riippumaton tasavalta ja tekemään sen kanssa sopimuksia suhteiden järjestämisestä. Edellä mainittuja asioita valmistelemaan sekä tekemään niistä ehdotuksia eduskunnan hyväksyttäviksi päättää eduskunta asettaa 17-henkisen valiokunnan."
Porvarit voittivat äänin 100-88 seuraavalla ehdotuksellaan: "Pyydämme tilaisuuden saada tämänpäiväisessä täysi-istunnossa esittää Eduskunnan päätettäväksi: Sen johdosta, että hallitus on tehnyt eduskunnalle esityksen uudeksi hallitusmuodoksi, joka on rakennettu sille pohjalle, että Suomi on riippumaton tasavalta, eduskunta korkeimman valtiovallan haltijana päättää puolestaan hyväksyä tämän periaatteen ja hyväksyä myös, että hallitus, saattaakseen Suomen valtiollisen itsenäisyyden tunnustetuksi, ryhtyy niihin toimenpiteisiin, jotka hallitus on sitä varten tarpeelliseksi ilmoittanut."
Luultavasti kansainvälinen tunnustus itsenäisyydelle olisi saatu sosialistien ehdotuksella nopeammin. Senaatin joulukuun 4. päivänä tekemä itsenäisyysjulistushan ei realisoitunut - se on myös historiallisesti menettänyt merkityksensä koska sitä ei kukaan muistele. Senaatin julistus ei riittänyt, koska ulkovallat kieltäytyivät tunnustamasta Suomea joulukuun 5. päivän neuvotteluista ilman kansanedustuslaitoksen ja Venäjän hyväksyntää. Sosialistien ehdotus itsenäisyydestä joulukuun 6. päivänä perustui siihen.
Omana aikanaan itsenäisyysjulistusta ei pidetty kovin merkittävänä. Ainoa lukemani elävä kuvaus kertoo, että eduskunnan puhemies, sosialistien (sosialidemokraatti) Kullervo Manner "röhnötti" pöytänsä päällä äänestyksen aikana. Tapauksesta ei ole olemassa yhtään valokuvaa. Lehdet reagoivat itsenäisyyteen viikkojen varoitusajalla. Kirkkojen seiniltä voi tänäänkin lukea Mannerheimin Itä-Karjala -päiväkäskyn sen sijaan että siellä olisi senaatin itsenäisyysjulistus, jonka sisältö lienee harvalle tuttu.
Kansallispäivän valinta ei ollut aivan selvä. Eniten esillä oli sisällissodan jälkeinen valkoisten paraatipäivä, 16. toukokuuta 1918. Se oli esimerkiksi kotimaisten elokuvatoimistojen vuosiohjelmassa näkyvällä tavalla. Valtioneuvosto päätyi nykyiseen ratkaisuunsa 20. päivänä marraskuuta 1919: joulukuun kuudetta päivää on vietettävä vuosittain Suomen itsenäiseksi julistautumisen vuosipäivänä. Vielä 1930-luvulla joulukuun 4. päivä sai vahvaa kannatusta, mutta muutosta ei tehty.
Mutta juhlitaan nyt tätä joulukuun kuudetta. Kilaus kotimaista.
maanantaina, joulukuuta 05, 2005
Uusia mediatutkijoita?
Mediatutkijaksi yltynyt entinen pääministeri Anneli Jäätteenmäki katselee vaalivideoita tarkalla otteella. Hän ei tarkastellut Tarja Halosen esiintymistä kremlologin otteella mielessään valtion johdon kunto, vaan muistelee vanhoja tökätäkseen tikulla silmään.
Annelia kismittää vuosien jälkeenkin se, että kukaan ei suostu myöntämään todeksi väitettä, jonka mukaan hän tiesi parhaiten sen, mitä keskenään samaan puolueeseen - ja toiseen kuin Anneli - kuuluva kolmikko presidentti, pääministeri ja ulkoministeri keskenään olivat sopineet ja miten. Ilmeisesti faksin laulun vakuuttamana Anneli on tähän mennessä tiennyt sen paremmin kuin silloiset presidentti, pääministeri ja ulkoministeri yhteensä, saatikka sitten tämä kolmikko erikseen. Kun varsinaista erimielisyyttä hän ei ole saanut todistetuksi, puuttuu hän nyt siihen, olisiko kolmikko saanut edes keskustella asiasta oikean sanamuodon löytääkseen. Annelin mielestä ei.
Suomen Keskustan pää-äänenkannattaja Suomenmaa julkaisi näistä havainnosta kolumnin muotoon puetun mediatutkimusraportin ”Irakin sota ja villakoiran ydin”. Sen sisältöä levittävät sitten erilaiset mediat ja niiden puoliviralliset nettijatkumot. Jäättenmäki on tehnyt paluun suomalaisen politiikan huipulle Vanhasen lipunkantajana. Mutta tyyli on näemmä entinen.
Asiaan kuuluu, että itse Suomenmaasta sitä saa turhaan hakea. Tai katsotaanpa montako juttua saa laittamalla Suomenmaan arkistoon hakutermeiksi villakoiran ydin. Sillä saisi aikaiseksi jo aikamoisen koirateurastamon maailman kaikkia tunguusialaisia ravintoloita varten.
Ylen yllä linkattu Olli Ainola pohtii: "Miksi tähän pitäisi kiinnittää huomiota? Yksinkertaisesti siksi, että Jäätteenmäen keskeisimpiä väitteitä eduskuntavaalikampanjassa 2003 oli, että Halosella ja Lipposella oli ollut erilaiset näkemykset suhtautumisessa Irakin sotaan. Silloin nuo väitteet kiistettiin, mutta nyt ne siis myönnetään."
Mutta kun ei ollut erilaisia näkemyksiä. Oli järkevien ihmisten käymä keskustelu, jonka perusteella päädyttiin yhteiseen, yksimieliseen ja pätevään kantaan. Tuskinpa ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa voidaan ilman tällaisia - hallituksen sisäisiä tai eri ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa hoitavien instituutioiden välisiä - keskusteluja edes tehdä.
Erimielisyys on sellainen kannanottojen muoto, joka purkautuu julkisuuteen tai näyttäytyy ristiriitana päätöksenteossa tai jos joku käyttäytyy linjan vastaisesti tai alkaa toimia omillaan. Tästähän ei ollut hetkeäkään kyse. Erilaisissa etukäteen käydyissä neuvotteluissa ja keskusteluissa toki voidaan eri näkemyksiä sovitella niin, että politiikalle löytyy linja. Tällaisia erilaisia näkemyksiä on järkevää olla olemassa. Jos jostakin keskustellaan ja sen jälkeen yhdessä sovitaan sanamuodoista ja linjoista, kyse ei ole erimielisyydestä, vaikka näkemyksillä olisikin ollut eroa. Eikä villakoiralla siis ole ydintä.
Perustuslakikeskusteluissa meni päiviä ennen kuin kukaan viitsi julkisuuteen kertoa, mistä tulkinnoista erimielisyydet juontuivat. Ja nyt seuraa tällainen limbo. Kiljuuko kansa oikeasti Anneli Jäätteenmäen kaltaisen sinnikkään poliitikon perään. Vanhaselle tällaisesta ei voi olla muuta kuin harmia - tätä riitapukari-imagoako hän hakee? Onko Vanhasenkin oltava yhtä kova jätkä kuin Jäätteenmäki?
Annelia kismittää vuosien jälkeenkin se, että kukaan ei suostu myöntämään todeksi väitettä, jonka mukaan hän tiesi parhaiten sen, mitä keskenään samaan puolueeseen - ja toiseen kuin Anneli - kuuluva kolmikko presidentti, pääministeri ja ulkoministeri keskenään olivat sopineet ja miten. Ilmeisesti faksin laulun vakuuttamana Anneli on tähän mennessä tiennyt sen paremmin kuin silloiset presidentti, pääministeri ja ulkoministeri yhteensä, saatikka sitten tämä kolmikko erikseen. Kun varsinaista erimielisyyttä hän ei ole saanut todistetuksi, puuttuu hän nyt siihen, olisiko kolmikko saanut edes keskustella asiasta oikean sanamuodon löytääkseen. Annelin mielestä ei.
Suomen Keskustan pää-äänenkannattaja Suomenmaa julkaisi näistä havainnosta kolumnin muotoon puetun mediatutkimusraportin ”Irakin sota ja villakoiran ydin”. Sen sisältöä levittävät sitten erilaiset mediat ja niiden puoliviralliset nettijatkumot. Jäättenmäki on tehnyt paluun suomalaisen politiikan huipulle Vanhasen lipunkantajana. Mutta tyyli on näemmä entinen.
Asiaan kuuluu, että itse Suomenmaasta sitä saa turhaan hakea. Tai katsotaanpa montako juttua saa laittamalla Suomenmaan arkistoon hakutermeiksi villakoiran ydin. Sillä saisi aikaiseksi jo aikamoisen koirateurastamon maailman kaikkia tunguusialaisia ravintoloita varten.
Ylen yllä linkattu Olli Ainola pohtii: "Miksi tähän pitäisi kiinnittää huomiota? Yksinkertaisesti siksi, että Jäätteenmäen keskeisimpiä väitteitä eduskuntavaalikampanjassa 2003 oli, että Halosella ja Lipposella oli ollut erilaiset näkemykset suhtautumisessa Irakin sotaan. Silloin nuo väitteet kiistettiin, mutta nyt ne siis myönnetään."
Mutta kun ei ollut erilaisia näkemyksiä. Oli järkevien ihmisten käymä keskustelu, jonka perusteella päädyttiin yhteiseen, yksimieliseen ja pätevään kantaan. Tuskinpa ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa voidaan ilman tällaisia - hallituksen sisäisiä tai eri ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa hoitavien instituutioiden välisiä - keskusteluja edes tehdä.
Erimielisyys on sellainen kannanottojen muoto, joka purkautuu julkisuuteen tai näyttäytyy ristiriitana päätöksenteossa tai jos joku käyttäytyy linjan vastaisesti tai alkaa toimia omillaan. Tästähän ei ollut hetkeäkään kyse. Erilaisissa etukäteen käydyissä neuvotteluissa ja keskusteluissa toki voidaan eri näkemyksiä sovitella niin, että politiikalle löytyy linja. Tällaisia erilaisia näkemyksiä on järkevää olla olemassa. Jos jostakin keskustellaan ja sen jälkeen yhdessä sovitaan sanamuodoista ja linjoista, kyse ei ole erimielisyydestä, vaikka näkemyksillä olisikin ollut eroa. Eikä villakoiralla siis ole ydintä.
Perustuslakikeskusteluissa meni päiviä ennen kuin kukaan viitsi julkisuuteen kertoa, mistä tulkinnoista erimielisyydet juontuivat. Ja nyt seuraa tällainen limbo. Kiljuuko kansa oikeasti Anneli Jäätteenmäen kaltaisen sinnikkään poliitikon perään. Vanhaselle tällaisesta ei voi olla muuta kuin harmia - tätä riitapukari-imagoako hän hakee? Onko Vanhasenkin oltava yhtä kova jätkä kuin Jäätteenmäki?
Onkohan Antti Majander fiksu?
Onkohan Helsingin Sanomien kirjallisuustoimittaja Antti Majander fiksu? Ei, jos suoraan sanon. Hän nimittäin otsikoi Hesarin (5.12.2005, C1) juttunsa: "Haluaakohan Paavo Lipponen olla fiksu?"
Tuollaista otsikkoa eduskunnan puhemiehestä eivät toimitussihteerit omien toimittajien hengentuotteille keksi, siksi sen täytyy olla toimittajan omasta kynästä. Otsikon hauskuushan on siinä, että kirjoittaja oikeasti ei pidä kohdettaan fiksuna. Ja se taas ei ole fiksua asiasisältönsä eikä edes kirjoitustyylinsä vuoksi. M.O.T.
Kyse on torstaina jaettavasta kirjallisuuden Finlandia-palkinnosta. Se on Suomen suurin, kirjoittajalleen ja ehdokkaiden kustannusyhtiölle taloudellisesti merkittävä tapahtuma. Antti Majander ilmoittaa suureellisesti palkinnon olevan jo jaetun: koska Anneli Toijalan romaanissa Merten takaa tulleet esiintyy sosiaalidemokraatti - Oskari Tokoi - positiivisessa valossa, valitsee palkinnosta yksin päättävä Lipponen sen. Muut ovat Majanderin mukaan Lipposelle poliittisesti sopimattomia ehdokkaita. Onko tämä fiksu tapa ajatella? Mielestäni toisen kerran ei.
Lipponen ei siis ole toimittajan mielestä fiksu, eikä siksi(kään) pysty kirjalliseen arviointiin, ja on vielä lisäksi kirjallisuuspalkinnon saajaa sääntöjen mukaan ihan itse valitessaan poliittisesti sokea ansionaan vain ja ainoastaan se, että hän on "Suomen suurin sosiaalidemokraatti" - se vertautunee Jorma Ojaharjun puheeseen Suomen suurimmasta kirjailijasta ("The biggest author in Finland").
Tämän kaiken jälkeen kirjallisuustoimittajan on perusteltava poliittisesti, miksi Risto Isomäen Sarasvatin hiekkaa on Lipposelle oikea valinta. Siis jos tämä kerrankin haluaisi olla fiksu, Majander sanoo. Sen verran fiksu kirjoittajakin on, ettei sano omaa ehdokastaan, mutta sen sijaan hän olisi voinut miettiä, onko kyse painostusyrityksestä. Ei tietenkään, sillä Hesarilla ja sen toimittajillahan ei ole valtaa ei niin missään. Mutta näkisin mielelläni toimittajan selittelemässä kirjoitustaan. Vähän niin kuin poliitikot joutuvat selittelemään omiaan.
Isomäki ja Toijala ovat molemmat fiksuja Kustannusyhtiö Tammen kirjailijoita. Sääli että heidän teoksensa joutuvat taka-alalle, kun joku vain yrittää olla "viksu". Mutta onkin vain nokkela.
Tuollaista otsikkoa eduskunnan puhemiehestä eivät toimitussihteerit omien toimittajien hengentuotteille keksi, siksi sen täytyy olla toimittajan omasta kynästä. Otsikon hauskuushan on siinä, että kirjoittaja oikeasti ei pidä kohdettaan fiksuna. Ja se taas ei ole fiksua asiasisältönsä eikä edes kirjoitustyylinsä vuoksi. M.O.T.
Kyse on torstaina jaettavasta kirjallisuuden Finlandia-palkinnosta. Se on Suomen suurin, kirjoittajalleen ja ehdokkaiden kustannusyhtiölle taloudellisesti merkittävä tapahtuma. Antti Majander ilmoittaa suureellisesti palkinnon olevan jo jaetun: koska Anneli Toijalan romaanissa Merten takaa tulleet esiintyy sosiaalidemokraatti - Oskari Tokoi - positiivisessa valossa, valitsee palkinnosta yksin päättävä Lipponen sen. Muut ovat Majanderin mukaan Lipposelle poliittisesti sopimattomia ehdokkaita. Onko tämä fiksu tapa ajatella? Mielestäni toisen kerran ei.
Lipponen ei siis ole toimittajan mielestä fiksu, eikä siksi(kään) pysty kirjalliseen arviointiin, ja on vielä lisäksi kirjallisuuspalkinnon saajaa sääntöjen mukaan ihan itse valitessaan poliittisesti sokea ansionaan vain ja ainoastaan se, että hän on "Suomen suurin sosiaalidemokraatti" - se vertautunee Jorma Ojaharjun puheeseen Suomen suurimmasta kirjailijasta ("The biggest author in Finland").
Tämän kaiken jälkeen kirjallisuustoimittajan on perusteltava poliittisesti, miksi Risto Isomäen Sarasvatin hiekkaa on Lipposelle oikea valinta. Siis jos tämä kerrankin haluaisi olla fiksu, Majander sanoo. Sen verran fiksu kirjoittajakin on, ettei sano omaa ehdokastaan, mutta sen sijaan hän olisi voinut miettiä, onko kyse painostusyrityksestä. Ei tietenkään, sillä Hesarilla ja sen toimittajillahan ei ole valtaa ei niin missään. Mutta näkisin mielelläni toimittajan selittelemässä kirjoitustaan. Vähän niin kuin poliitikot joutuvat selittelemään omiaan.
Isomäki ja Toijala ovat molemmat fiksuja Kustannusyhtiö Tammen kirjailijoita. Sääli että heidän teoksensa joutuvat taka-alalle, kun joku vain yrittää olla "viksu". Mutta onkin vain nokkela.
Duck-and-cover
Vaikka ei henkilökohtaisesti liene mainittu uudessa periaateohjelmassa, Panu vetäisi välittömästi duck-and-coverit Vihreän liiton uudesta huhutusta linjasta.
Erinäisten medioiden välittämän tiedon mukaan Vihreät ovat julistautumassa feministipuolueeksi. Vaikka Vihreän liiton etusivu ei noteeraa ainakaan vielä puolueen valtuuskunnan mahdollista linjausta, niin erinäisiä ennusmerkkejä asiasta on tietysti ollut jo pitkään olemassa.Yllättävää kyllä Vihreiden nuorten ja opiskelijoiden liitto ry ei näytä reagoineen myöskään millään tavoin.
Jos ja kun uutiset ovat oikeassa, pelkoa ei hameissa tunneta, sillä Ruotsin esimerkki ei lupaavalta näytä.
Mutta missä hiipii Blogistan tässä asiassa? Eikö esirippua repäistäkään puolesta ja vastaan?
Erinäisten medioiden välittämän tiedon mukaan Vihreät ovat julistautumassa feministipuolueeksi. Vaikka Vihreän liiton etusivu ei noteeraa ainakaan vielä puolueen valtuuskunnan mahdollista linjausta, niin erinäisiä ennusmerkkejä asiasta on tietysti ollut jo pitkään olemassa.Yllättävää kyllä Vihreiden nuorten ja opiskelijoiden liitto ry ei näytä reagoineen myöskään millään tavoin.
Jos ja kun uutiset ovat oikeassa, pelkoa ei hameissa tunneta, sillä Ruotsin esimerkki ei lupaavalta näytä.
Mutta missä hiipii Blogistan tässä asiassa? Eikö esirippua repäistäkään puolesta ja vastaan?
lauantaina, joulukuuta 03, 2005
Radiota kuuntelemaan
Juha Numminen puhuu paraikaa dekkareistaan Peltirummussa. Minä aloitan sitten tänään lauantaina klo 17.03 ja jatkan toimittajan kanssa kuuteen asti. Ohjelma lähetetään huomenna uusintana klo 9.00, minä siis kehiin 10.03. Perinteistä audiobloggaustyylistä jutustelua.
Lopuksi tuo tämän päiväisen ohjelman mainosteksti:
"Peltirummussa mennään virtaa ylöspäin Joseph Conradin Pimeyden sydämen kanssa. Höyrylaivan kippari Marlow vie Peltirummun viikon lukijan, tutkija Jari Sedergrenin, Afrikkaan Kongojoelle - joelle jossa myös norsunluuagentti Kurtz hoitaa bisneksiään.
Kurtzin lisäksi Peltirummun Tuuli Saksala kohtaa dekkaristi Juha Nummisen ja Jonnni Roos käy Arvostelun ulkopuolella.
Kattilapaineita ja norsunluun hintaa tarkkailee toimittaja Jukka Kuosmanen."
Lopuksi tuo tämän päiväisen ohjelman mainosteksti:
"Peltirummussa mennään virtaa ylöspäin Joseph Conradin Pimeyden sydämen kanssa. Höyrylaivan kippari Marlow vie Peltirummun viikon lukijan, tutkija Jari Sedergrenin, Afrikkaan Kongojoelle - joelle jossa myös norsunluuagentti Kurtz hoitaa bisneksiään.
Kurtzin lisäksi Peltirummun Tuuli Saksala kohtaa dekkaristi Juha Nummisen ja Jonnni Roos käy Arvostelun ulkopuolella.
Kattilapaineita ja norsunluun hintaa tarkkailee toimittaja Jukka Kuosmanen."
Lohtua
Pikkujoulujen jälkeisenä aamuna on kiva lohdukseen huomata, että veronpalautukset ovat tulleet. 449 euroa.
Työpaikan pikkujoulut olivat mukavat. Idols-tyyppinen tuomaristo suhtautui näytelmäryhmäämme hieman nahkeasti: erään kohtauksen elävöittäminen elokuvasta Noin seitsemän veljestä osoittautui vaikeaksi. Päätuomari tutkija Matti Salo myönsi kuin näyttelijäntaidoistani - tai paremminkin näyttelemisen yrittämisestä - Sääli-Jussin. Asiaa tasapainotti vain se, että muut saivat vain haukkuja, paitsi se yksi, joka näytteli niin hyvin, että hänelle ehdotettiin uraa jossain muualla. Mainittakoon, että rooliini kuului vain yksi virke.
Työpaikan pikkujoulut olivat mukavat. Idols-tyyppinen tuomaristo suhtautui näytelmäryhmäämme hieman nahkeasti: erään kohtauksen elävöittäminen elokuvasta Noin seitsemän veljestä osoittautui vaikeaksi. Päätuomari tutkija Matti Salo myönsi kuin näyttelijäntaidoistani - tai paremminkin näyttelemisen yrittämisestä - Sääli-Jussin. Asiaa tasapainotti vain se, että muut saivat vain haukkuja, paitsi se yksi, joka näytteli niin hyvin, että hänelle ehdotettiin uraa jossain muualla. Mainittakoon, että rooliini kuului vain yksi virke.
torstaina, joulukuuta 01, 2005
Heräjä armas Suomen maa.
Käväisin eilen yliopistolla täällä Helsingissä. Laitoksella monet olivat koulutuksessa. Hyvä päivä sille toiminnalle, koska ulkona vihmoi ikävästi.
Metsätalolta käteeni tarttui uusi Yliopistolainen ja huomasin, että sielläkin puhuttiin blogeista. Lehdessä kolumnoi ylioppilaskunnan tiedottaja Perttu Iso-Markku. Hänkin oli pohdiskellut blogin perustamista, mutta ei löytänyt siihen aiheita saati aikaa.
Luulisin, että varsin harvat suunnittelevat blogin pitämistä resurssien allokoinnin näkökulmasta. Sitä on vain pidettävä. Niin se toimii parhaiten. Erikoisalablogeihin kannattaa sitten vähän suunnitteluresursseja jakaa. Ja niihinhän tekijöitä yliopistolta riittäisi, jos olisi viitseliäisyyttä ja vähän kehittelisi accessia näihin persoonallisiin subjektiivisiin tietopankkeihin.
Mutta olinhan siellä mainittu minäkin. Sain siitä etukäteen vihiä, kun käytävällä yliopistolehtori pysäytti ja sanoi nähneensä maininnan blogistani. Siksi tie kävi Metsätalolle viimasta ja tuiskusta huolimatta. Perttu kirjoitti yliopiston blogitilanteesta: "Esimerkiksi professorien blogit ovat kovin harvassa. Heikki Patomäen blogi oli keväisen UPJ-taistelun keskiössä, mutta nyt uusin merkintä silläkin on elokuulta. Emeritaprofessori Elina Haavio-Mannilankin blogaaminen tuntuu tyrehtyneen alkuunsa. JP Roosin sivuilta sentään löytyy tuoreitakin nettikolumneja. Tutkijablogeista esimerkillisin on Suomen blogilistallakin korkealle noteerattu historiantutkija Jari Sedergrenin blogi, joka yhdistelee surutta päiväkirjamaisuutta, tutkimusaiheiden esittelyä ja yhteiskunnallista kommentaaria."
Kauniisti sanottu ja korostaa mukavasti ennestäänkin vaatimatonta luonnettani. Liekö tuon jutun ansiota, että Patomäen blogiinkin oli heti tullut uutta ainesta! Laitoin tuohon nuo linkit, kun niitä ei ollut jutussa mainittu eikä muuten edes nettiversiossa. Edellinen on moga ja jälkimmäinen rikos! [Blogirikoslain 16§: "Älköön koskaan kirjoitettako blogeista ilman että niihin tehdään asianmukainen linkitys."]
Fyysisen ruumiini läsnäolo yliopistolla on harventunut pahasti sen jälkeen, kun aloitin kolme vuotta sitten työni tutkijan sijaisena elokuva-arkistossa. Kun äskettäin viranhaltija siirtyi toiseen tehtävään pysyvästi, hoitamani virka julistettiin haettavaksi. Tänään sain tietää, että minut on siihen valittu 31 hakijan joukosta. Nyt, 46-vuotiaana, minulla on siis vakituinen työ. Tähän se huda huda minun kohdallani vei: takana korkeatasoinen koulutus ja lähes kaksikymmentävuotta pätkätöitä, mutta nyt on opintovelka maksettu ja työsarkaa on enemmän kuin konsanaan luvatussa maassa.
Takaisin tutkimusmatkalleni. Reissulta tarttui mukaan myös Ylioppilaslehti, jossa haastatellaan Liken perustajajäsentä ja omistajaa Hannu Paloviitaa. Paloviita myi vastikään yrityksen Otavalle. Kauppa astuu voimaan ensi vuoden alusta. Vaikka en ole intensiivisesti ollut mukana Liken toiminnassa - esimerkiksi yksi turhaksi tullut suomennos näyttää hautautuneen iäksi - erinäisten tuttavuuksien kautta firman toimintaa on tullut seuratuksi sen alusta lähtien. Lehdessä oli myös mielenkiintoinen visio siitä, miten multimediatietokoneet muuttavat ihmisten elämää.
Jossakin päin lehteä oli vielä juttu siitä, kuinka nykyään joitakin luentoja saa ripatuksi yliopistolta itselleen mp3-muodossa. Haastateltu opiskelija valitti luentojen äänitystasoja: kuulemma äänen taso ei riitä silloin, kun luentoja kuuntelee hölkätessä. Samaan hengenvetoon toimittaja pohti sitä, kuinka jotkut mp3-soittimilta kuunnellut teoreettiset luennot saattavat olla liian vaikeita niille, jotka tekevät samaan aikaan jotakin muuta. Epäilemättä ovat.
Mutta ei siinä mitään uutta. Eräskin historian dosentti sanoi minulle kuinka vaikeaa oli luennoida, kun eturiviin asettui useampi viestinnän opiskelija. He eivät lakanneet viestimästä toisilleen edellisen viikonlopun sattumuksista koko luennon aikana, väliin ääneen nauraen, minkä lisäksi he vielä kutoivat koko ajan. Dosentti - nykyinen professori - sanoi, että hän nousi varpailleen ja yritti luennoida niille parillekymmenelle muulle ikään kuin tämän ensimmäisen rivin yli. Ei ihme, että neuleblogit ovat niin suosittuja viestintävälineitä.
Itse olen tyytynyt joskus kysymään opiskelijoilta, pitäisikö minun puhua hiljempaa, kun muuten tuo kolmannessa rivissä raskaan päivätyön jälkeen nukkuva nuori mies saattaa herätä meiskaamiseeni.
Säveltäjä Haydnilla oli tapana lisätä sinfonioihinsa semmoinen isoäänisempi kohta. Sillä hän sai nukkujat hereille. Heräjä armas Suomen maa.
Metsätalolta käteeni tarttui uusi Yliopistolainen ja huomasin, että sielläkin puhuttiin blogeista. Lehdessä kolumnoi ylioppilaskunnan tiedottaja Perttu Iso-Markku. Hänkin oli pohdiskellut blogin perustamista, mutta ei löytänyt siihen aiheita saati aikaa.
Luulisin, että varsin harvat suunnittelevat blogin pitämistä resurssien allokoinnin näkökulmasta. Sitä on vain pidettävä. Niin se toimii parhaiten. Erikoisalablogeihin kannattaa sitten vähän suunnitteluresursseja jakaa. Ja niihinhän tekijöitä yliopistolta riittäisi, jos olisi viitseliäisyyttä ja vähän kehittelisi accessia näihin persoonallisiin subjektiivisiin tietopankkeihin.
Mutta olinhan siellä mainittu minäkin. Sain siitä etukäteen vihiä, kun käytävällä yliopistolehtori pysäytti ja sanoi nähneensä maininnan blogistani. Siksi tie kävi Metsätalolle viimasta ja tuiskusta huolimatta. Perttu kirjoitti yliopiston blogitilanteesta: "Esimerkiksi professorien blogit ovat kovin harvassa. Heikki Patomäen blogi oli keväisen UPJ-taistelun keskiössä, mutta nyt uusin merkintä silläkin on elokuulta. Emeritaprofessori Elina Haavio-Mannilankin blogaaminen tuntuu tyrehtyneen alkuunsa. JP Roosin sivuilta sentään löytyy tuoreitakin nettikolumneja. Tutkijablogeista esimerkillisin on Suomen blogilistallakin korkealle noteerattu historiantutkija Jari Sedergrenin blogi, joka yhdistelee surutta päiväkirjamaisuutta, tutkimusaiheiden esittelyä ja yhteiskunnallista kommentaaria."
Kauniisti sanottu ja korostaa mukavasti ennestäänkin vaatimatonta luonnettani. Liekö tuon jutun ansiota, että Patomäen blogiinkin oli heti tullut uutta ainesta! Laitoin tuohon nuo linkit, kun niitä ei ollut jutussa mainittu eikä muuten edes nettiversiossa. Edellinen on moga ja jälkimmäinen rikos! [Blogirikoslain 16§: "Älköön koskaan kirjoitettako blogeista ilman että niihin tehdään asianmukainen linkitys."]
Fyysisen ruumiini läsnäolo yliopistolla on harventunut pahasti sen jälkeen, kun aloitin kolme vuotta sitten työni tutkijan sijaisena elokuva-arkistossa. Kun äskettäin viranhaltija siirtyi toiseen tehtävään pysyvästi, hoitamani virka julistettiin haettavaksi. Tänään sain tietää, että minut on siihen valittu 31 hakijan joukosta. Nyt, 46-vuotiaana, minulla on siis vakituinen työ. Tähän se huda huda minun kohdallani vei: takana korkeatasoinen koulutus ja lähes kaksikymmentävuotta pätkätöitä, mutta nyt on opintovelka maksettu ja työsarkaa on enemmän kuin konsanaan luvatussa maassa.
Takaisin tutkimusmatkalleni. Reissulta tarttui mukaan myös Ylioppilaslehti, jossa haastatellaan Liken perustajajäsentä ja omistajaa Hannu Paloviitaa. Paloviita myi vastikään yrityksen Otavalle. Kauppa astuu voimaan ensi vuoden alusta. Vaikka en ole intensiivisesti ollut mukana Liken toiminnassa - esimerkiksi yksi turhaksi tullut suomennos näyttää hautautuneen iäksi - erinäisten tuttavuuksien kautta firman toimintaa on tullut seuratuksi sen alusta lähtien. Lehdessä oli myös mielenkiintoinen visio siitä, miten multimediatietokoneet muuttavat ihmisten elämää.
Jossakin päin lehteä oli vielä juttu siitä, kuinka nykyään joitakin luentoja saa ripatuksi yliopistolta itselleen mp3-muodossa. Haastateltu opiskelija valitti luentojen äänitystasoja: kuulemma äänen taso ei riitä silloin, kun luentoja kuuntelee hölkätessä. Samaan hengenvetoon toimittaja pohti sitä, kuinka jotkut mp3-soittimilta kuunnellut teoreettiset luennot saattavat olla liian vaikeita niille, jotka tekevät samaan aikaan jotakin muuta. Epäilemättä ovat.
Mutta ei siinä mitään uutta. Eräskin historian dosentti sanoi minulle kuinka vaikeaa oli luennoida, kun eturiviin asettui useampi viestinnän opiskelija. He eivät lakanneet viestimästä toisilleen edellisen viikonlopun sattumuksista koko luennon aikana, väliin ääneen nauraen, minkä lisäksi he vielä kutoivat koko ajan. Dosentti - nykyinen professori - sanoi, että hän nousi varpailleen ja yritti luennoida niille parillekymmenelle muulle ikään kuin tämän ensimmäisen rivin yli. Ei ihme, että neuleblogit ovat niin suosittuja viestintävälineitä.
Itse olen tyytynyt joskus kysymään opiskelijoilta, pitäisikö minun puhua hiljempaa, kun muuten tuo kolmannessa rivissä raskaan päivätyön jälkeen nukkuva nuori mies saattaa herätä meiskaamiseeni.
Säveltäjä Haydnilla oli tapana lisätä sinfonioihinsa semmoinen isoäänisempi kohta. Sillä hän sai nukkujat hereille. Heräjä armas Suomen maa.
Videolaitteiden historiaa
Tulee aina käytettyä ilmaisua siitä ajasta, kun videolaitteet tulivat kotikäyttäjien ulottuviin. Videot löivät läpi 1980-luvulla, mutta sen historia on jo reilusti vanhempi. Niinpä tutustuin videon historiaan. Tässä on varmasti puutteita ja virheitä, enkä panisi pahakseni, jos niistä minua ojennettaisiin. Myös hyviä linkkivinkkejä olisi kiva saada.
"Elektronisen kuvantoiston alalla äskettäin tapahtunut huima kehitys on lyönyt nopeasti leimansa paitsi opetusopillisiin näkymiin, myös viihdetelevision, television ja muidenkin joukkotiedustvälineiden melko välittömään tulevaisuudenkuvaan", Leo Nordberg kirjoitti Kinolehdessä vuonna 1971. Nordberg puhu "videolaitteiden vallankumouksesta", jolla tulisi olemaan suuri merkitys elokuvateatteritoiminnalle.
Videolaitteet tulivat kodinkonemarkkinoille vuosina 1971-72. Nordberg lanseerasi termiä "kasettitelevisio", mutta se ei yleistynyt. Nordberg puhui sujuvasti nauhurista: se oli tuttu termi televisiomiehelle. Ensimmäiset uutiskäytössä - siis studiosta ulos raahatut - olleet videolaitteet olivat muuten käytössä Biafran sodassa. Brittiläisen kuvausryhmään videokalusteet painoivat 20 000 kg. Kehitys oli siis huimaa.
Videolaitteistoilla oli englanninkielisiä nimiä useita, koska eri yhtiöt kehittelivät eri standardeja. VCR - Video Cassette Recorder olikin pitkään käytössä: se oli osa Philipsin tuotekehittelyä. "Philips suunnittelee nauhuristaan useampia er iversioita, joista kalleimpaan on kuulemma tarkoitus sijoittaa myös kellolaitteeseen kytketty värivastaanotin; tällä tavoin voidaan ohjelmia nauhoittaa ilman erilistä vastaanotinta ja esimerkiksi tallentaa toisen kanavan tapahtumia samanaikaisesti, kun varsinaisesta kotivastaanottimesta katsellaan joltakin muulta kanavalta tulevaa ohjelmaa." Kuulostaako digiboxin omistajalle tutulta tekstiltä?
Philips nimesi myös videokasettinsa samalla nimellä VCR. Kasetti oli neliön muotoinen ja siinä käytettiin puolen tuuman levyistä nauhaa, joka antoi mahdollisuuden noin tunnin ohjelman nauhoitukseen. Ensimmäinen laite tuli markkinoille vuonna 1972 Englannissa. Siinä oli ajastin. Kotikäyttöön 600 punnan laite oli liian kallis, mutta oppilaitoksiin pitkää nauhaa saatiin myydyksi: formaatin nimi oli VCR-LP.
Amerikkalaisen Ampexin yhdessä japanilaisen Toshiban kanssa kehittämä "Instavision"-systeemi oli lähellä Philipsin VCR:ää, mutta sen kasetti oli pyöreä ja kooltaan pienempi: halkaisija 11,7 cm ja paksuus 1,8. "Laitetta tullaan valmistamaan joko sekä nauhoitukseen että toistoon tai pelkästään toistoon ja niin mustavalko- kuin värikäyttöön."
Ampex oli alan uranuurtaja, sillä Charles Ginsburgin johtama tiimi oli rakentanut ensimmäisen käytännöllisen videonauhalaitteen (VTR = Video Tape Recorder) jo 1951, jolloin televisiokamerakuvaa ensimmäisen kerran kaapattiin magneettinauhoilla. Ensimmäinen laite maksoi vuonna 1956 vaatimattomat 50 000 dollaria. Se oli silloin aika paljon rahaa. Ensimmäiset kotikäyttöön tarkoitetut VCassetteR eli VCR-laitteistot olivat Sonylla myynnissä vuonna 1971. Sony oli markkinoinut VTR-järjestelmäänsä yrityksille, oppilaitoksille ja esimerkiksi lentoyhtiöille jo vuonna 1963, ensimmäinen kotikäyttöön tarkoitettu VTR, Sonyn CV-2000 tuli markkinoille 1964. Ampex ja RCA toivat omat mustavalko-VTR-laitteet myyntiin 1965.
Markkinat olivat 1970-luvulle tultaessa alkaneet tuottaa myös videokameroita, kuten Nordbergkin totesi: "Markkinoilla on jo nyt eräitä pienikokoisia kannettavia mustavalkokuvaukseen soveltuvia kameroita, ja väriversiot ovat aivan nurkan takana." Sony esitteli syyskuussa 1971 uuden formaatin ammattikäyttöön, hieman VHS:ää muistuttavan U-maticin, jota Suomessakin televisiotoiminnassa käytettiin vuosikaudet. Niiden kasettien aika alkaa muuten nykyään olla ohi ja ne olisi pian pelastettava. U-maticia käytettiin laitteilla, joiden tunnus oli VP 1100 ja VO-1700. Näitä ei paljon ole jäljellä.
Kysymys oli myös keksinnöistä. Pisimmälle oli ehtinyt vinyylille painetun LP: (Long Play, "pitkäsoittolevy")keksijä, unkarilaissyntyinen Peter Goldmark. Värikuvausjärjestelmien ja HiFi-äänentoistojärjestelmien spesialisti suunnitteli CBS:lle myös omaa videojärjestelmäänsä: sen nimeksi tuli sen julkaisuvuonna 1967 EVR, mikä tuli sanoista Electronic Video Recording. Väriversio tuli markkinoille maaliskuussa 1970.
CBS irtisanoutui EVR:stä jouluaaton aattona 1971 ja Motorola lopetti laitteiden toimituksen vuoden 1972 aikana. Tuotantoa suunnitetiin kuitenkin Japanissa, missä Teijin, ICI, Ciba-Ceigy, Hitachi, Mitsubishi ja Mainichi yhtiöt muodostivat yhtiön nimellä New International Electronic Video Cassette Company Nippon EVR. EVR Systems yhtiönä lopettiin Yhdysvalloissa marraskuussa 1974.
EVR:ssä vajaan yhdeksän millimetrin, erittäin hitaalle (1 din) filmille oli asetettu rinnakkain kaksi magneettijuovaa. "18 senttiä leveään ja 1,8 senttiä paksuun pyöreään kasettiin mahtui 60 minuuttia mustavalkoista ja 30 minuuttia väriohjelmaa; ensin mainitussa kumpikin kuvajuova koostuu mustavalkoruuduista, kun taas jälkimmäisessä on mustavalkokuva toisessa juovassa ja sen rinnalla kooditettu värisignaali", Nordberg valaisi järjestelmää. Käytetyssä hopeahalogeenifilmissä ei ollut rei'itystä, vaan sen keskellä sijaitsi jokaisen kuvaviivan kohdalla pienten neliöiden muodostama perforoitu synkronimerkkirata. Kasetti sisälsi 230 metriä filmiä, siihen mahtui 180 000 kuvaa kooltaan 2,5 x 3,3 mm. Niitä voitiin katsella kotivastaanottimen antenniliitäntään kytketyllä laitteella. Filmikuva muutettiin televisiokuvaksi ns. flying spot -menetelmällä (suom. valopistepyyhkäisymenetelmä)- eli periaatteessa lähes samoin kuin miten televisio kuvansa ruudulla esittää.
EVR mahdollisti still-kuvien katsomisen ja hidastukset: kuitenkin varsinainen still video tai digitaalikamera (Sony Mavican "single-lens reflex") oli käytössä ensimmäisen kerran vasta vuonna 1981. Siinä käytettiin nopeasti pyörivää magneettilevyä, kaksi tuumaa kanttiinsa, ja sillä pystyi ottamaan 50 kuvaa, esittämään ne televiovastaanottimessa tai monitorissa tai printtaamaan.
EVR:n vika oli siinä, että se ei kyennyt nauhoittamaan, ainoastaan toistamaan. Näin se on nähtävä enemmänkin DVD-laitteen kuin videonauhurin edeltäjäksi. Monet suuret televisio- ja filmiyhtiöt ilmoittivat siirtyvänsä EVR-kasettien käyttäjäksi. Menetelmän edut olivat tuolloin hämmästyttävässä tarkkuudessa ja kopioinnin nopeudessa. EVR:ää pystyttiin kopioimaan 60 metriä sekunnissa, mikä oli paljon nopeampaa kuin mihin jouduttiin television käyttämien magneettinauhojen kanssa.
RCA (Radio Corporation of America) esitteli oman videolaitteensa, nimeltään Selecta Vision. Se käytti nauhamateriaalina PVC-muovia. Kuten EVR:ssä, tässäkin menetelmässä siirto filmimateriaalista tai kuvanauhalta kasetilla oli työlästä ja kalliita erikoislaitteita vaativaa. Välimateriaalina käytettiin 16 mm filmiä, jota nimitettiin värikoodimasteriksi. EVR:n repertuaariin kuuluivat 70 mm, 35 mm ja erittäin hyvänlaatuinen 16 mm: senkin prosessia luonnehdittiin erityisen monimutkaiseksi.
Selecta Visionin värikoodimasteria työstettiin ensin kehittämällä se. Seuraavana työvaiheena oli sen muutos hologrammimasteriksi eli sarjaksi interferenssikaavoja, joihin valettiin nikkelimatriisi. Poltto tapahtui lasersädettä hyväksi käyttämällä. Nikkelimatriisi syötettiin painovalssien välitse yhdessä samanlevyisen läpinäkyvän vinyylinauhan kanssa, jolloin saadaan syntymään holografinen nauha. Esityslaitteessa heikko lasersäde johdetaan kulkemaan nauhan lävitse yksinkertaiseen televisiokameraan, joka purkaa nauhalla olevan koodisanoman ja välittää sen valmiina kuvana vastaanottimeen. Selecta Vision oli markkinoiden tarjouksista halvin: yli keskimääräisen kuukausipalkan sekin.
Saksalainen Teldec-AEG-Telefunken kehitteli omaa kuvalevyään. Se oli hinnaltaan vain kolmanneksen edellisestä, joka oli taas kolmanneksen aluksi mainituista laitteista. "Mutta ei yksinomaan hinta, vaan koko vielä vähän aikaa sitten täysin utopistiseksi leimatun ajatuksen toteuttaminen on mitä suurimmassa määrin huomion arvoinen suoritus", Nordberg kehui saksalaissaavutusta.
Kuvalevyn kehittäminen vei viisi vuotta työryhmältä, johon kuului magnetofonin keksijä Eduard Schüller. Vaikeutena oli keksiä menetelmä, jonka avulla kyettiin saavuttamaan kuvantoistossa tarvittava vähintään kahden miljoonan jakson värähtelytaajuus sekunnissa. Vertailukohtana voisi olla tuonaikainen stereo-(vinyyli)levy, jonka värähtelytaajuuden yläraja oli noin 20000 jakson paikkeilla.
Kuvalevyn suunnittelijat kehittivät myös uuden kaiverrustekniikan, jolla yhdelle millimetrille voitiin sijoittaa 140 uraa - äänilevyn tavanomainen uratiheys oli siitä vajaa kymmenesosa. Kiekon pyörimisnopeus oli 1500 kierrosta minuutissa (äänilevyssä 45 tai 33 1/3). Tällä yhtälöllä saatiin tv-kuvaa varten tarpeelliset 3 miljoonaa värähtelyä sekunnissa, ja 30 cm:n levyn esityspituudeksi tuli 15 minuuttia. Kiekot olivat niin ohuita, että suunniteltua kuvalevynvaihtajaa käyttämällä kuvalevypinkasta tuli vain 5 millimetrin paksuinen pino kiekkoja. Itse kuvalevy oli ohut ja taipuisa kiekko, joka pyöri kolmen kiinnitystapin varassa suuren kierrosnopeuden synnyttävän ilmatyynyn päällä. Gramofonista itse toisto erosi siinä, että äänirasia toimi painetunnistimella, ei liiketunnistimella.
Voittajaksi tuli kuitenkin suurikokoinen kasettiformaatti, jonka sekä JVC että Panasonic esittelivät vuonna 1976. Sen käyttämä formaatti on nimeltään VHS eli Video Home System ja juuri niitä videovuokraamot nykyään myyvät.
"Elektronisen kuvantoiston alalla äskettäin tapahtunut huima kehitys on lyönyt nopeasti leimansa paitsi opetusopillisiin näkymiin, myös viihdetelevision, television ja muidenkin joukkotiedustvälineiden melko välittömään tulevaisuudenkuvaan", Leo Nordberg kirjoitti Kinolehdessä vuonna 1971. Nordberg puhu "videolaitteiden vallankumouksesta", jolla tulisi olemaan suuri merkitys elokuvateatteritoiminnalle.
Videolaitteet tulivat kodinkonemarkkinoille vuosina 1971-72. Nordberg lanseerasi termiä "kasettitelevisio", mutta se ei yleistynyt. Nordberg puhui sujuvasti nauhurista: se oli tuttu termi televisiomiehelle. Ensimmäiset uutiskäytössä - siis studiosta ulos raahatut - olleet videolaitteet olivat muuten käytössä Biafran sodassa. Brittiläisen kuvausryhmään videokalusteet painoivat 20 000 kg. Kehitys oli siis huimaa.
Videolaitteistoilla oli englanninkielisiä nimiä useita, koska eri yhtiöt kehittelivät eri standardeja. VCR - Video Cassette Recorder olikin pitkään käytössä: se oli osa Philipsin tuotekehittelyä. "Philips suunnittelee nauhuristaan useampia er iversioita, joista kalleimpaan on kuulemma tarkoitus sijoittaa myös kellolaitteeseen kytketty värivastaanotin; tällä tavoin voidaan ohjelmia nauhoittaa ilman erilistä vastaanotinta ja esimerkiksi tallentaa toisen kanavan tapahtumia samanaikaisesti, kun varsinaisesta kotivastaanottimesta katsellaan joltakin muulta kanavalta tulevaa ohjelmaa." Kuulostaako digiboxin omistajalle tutulta tekstiltä?
Philips nimesi myös videokasettinsa samalla nimellä VCR. Kasetti oli neliön muotoinen ja siinä käytettiin puolen tuuman levyistä nauhaa, joka antoi mahdollisuuden noin tunnin ohjelman nauhoitukseen. Ensimmäinen laite tuli markkinoille vuonna 1972 Englannissa. Siinä oli ajastin. Kotikäyttöön 600 punnan laite oli liian kallis, mutta oppilaitoksiin pitkää nauhaa saatiin myydyksi: formaatin nimi oli VCR-LP.
Amerikkalaisen Ampexin yhdessä japanilaisen Toshiban kanssa kehittämä "Instavision"-systeemi oli lähellä Philipsin VCR:ää, mutta sen kasetti oli pyöreä ja kooltaan pienempi: halkaisija 11,7 cm ja paksuus 1,8. "Laitetta tullaan valmistamaan joko sekä nauhoitukseen että toistoon tai pelkästään toistoon ja niin mustavalko- kuin värikäyttöön."
Ampex oli alan uranuurtaja, sillä Charles Ginsburgin johtama tiimi oli rakentanut ensimmäisen käytännöllisen videonauhalaitteen (VTR = Video Tape Recorder) jo 1951, jolloin televisiokamerakuvaa ensimmäisen kerran kaapattiin magneettinauhoilla. Ensimmäinen laite maksoi vuonna 1956 vaatimattomat 50 000 dollaria. Se oli silloin aika paljon rahaa. Ensimmäiset kotikäyttöön tarkoitetut VCassetteR eli VCR-laitteistot olivat Sonylla myynnissä vuonna 1971. Sony oli markkinoinut VTR-järjestelmäänsä yrityksille, oppilaitoksille ja esimerkiksi lentoyhtiöille jo vuonna 1963, ensimmäinen kotikäyttöön tarkoitettu VTR, Sonyn CV-2000 tuli markkinoille 1964. Ampex ja RCA toivat omat mustavalko-VTR-laitteet myyntiin 1965.
Markkinat olivat 1970-luvulle tultaessa alkaneet tuottaa myös videokameroita, kuten Nordbergkin totesi: "Markkinoilla on jo nyt eräitä pienikokoisia kannettavia mustavalkokuvaukseen soveltuvia kameroita, ja väriversiot ovat aivan nurkan takana." Sony esitteli syyskuussa 1971 uuden formaatin ammattikäyttöön, hieman VHS:ää muistuttavan U-maticin, jota Suomessakin televisiotoiminnassa käytettiin vuosikaudet. Niiden kasettien aika alkaa muuten nykyään olla ohi ja ne olisi pian pelastettava. U-maticia käytettiin laitteilla, joiden tunnus oli VP 1100 ja VO-1700. Näitä ei paljon ole jäljellä.
Kysymys oli myös keksinnöistä. Pisimmälle oli ehtinyt vinyylille painetun LP: (Long Play, "pitkäsoittolevy")keksijä, unkarilaissyntyinen Peter Goldmark. Värikuvausjärjestelmien ja HiFi-äänentoistojärjestelmien spesialisti suunnitteli CBS:lle myös omaa videojärjestelmäänsä: sen nimeksi tuli sen julkaisuvuonna 1967 EVR, mikä tuli sanoista Electronic Video Recording. Väriversio tuli markkinoille maaliskuussa 1970.
CBS irtisanoutui EVR:stä jouluaaton aattona 1971 ja Motorola lopetti laitteiden toimituksen vuoden 1972 aikana. Tuotantoa suunnitetiin kuitenkin Japanissa, missä Teijin, ICI, Ciba-Ceigy, Hitachi, Mitsubishi ja Mainichi yhtiöt muodostivat yhtiön nimellä New International Electronic Video Cassette Company Nippon EVR. EVR Systems yhtiönä lopettiin Yhdysvalloissa marraskuussa 1974.
EVR:ssä vajaan yhdeksän millimetrin, erittäin hitaalle (1 din) filmille oli asetettu rinnakkain kaksi magneettijuovaa. "18 senttiä leveään ja 1,8 senttiä paksuun pyöreään kasettiin mahtui 60 minuuttia mustavalkoista ja 30 minuuttia väriohjelmaa; ensin mainitussa kumpikin kuvajuova koostuu mustavalkoruuduista, kun taas jälkimmäisessä on mustavalkokuva toisessa juovassa ja sen rinnalla kooditettu värisignaali", Nordberg valaisi järjestelmää. Käytetyssä hopeahalogeenifilmissä ei ollut rei'itystä, vaan sen keskellä sijaitsi jokaisen kuvaviivan kohdalla pienten neliöiden muodostama perforoitu synkronimerkkirata. Kasetti sisälsi 230 metriä filmiä, siihen mahtui 180 000 kuvaa kooltaan 2,5 x 3,3 mm. Niitä voitiin katsella kotivastaanottimen antenniliitäntään kytketyllä laitteella. Filmikuva muutettiin televisiokuvaksi ns. flying spot -menetelmällä (suom. valopistepyyhkäisymenetelmä)- eli periaatteessa lähes samoin kuin miten televisio kuvansa ruudulla esittää.
EVR mahdollisti still-kuvien katsomisen ja hidastukset: kuitenkin varsinainen still video tai digitaalikamera (Sony Mavican "single-lens reflex") oli käytössä ensimmäisen kerran vasta vuonna 1981. Siinä käytettiin nopeasti pyörivää magneettilevyä, kaksi tuumaa kanttiinsa, ja sillä pystyi ottamaan 50 kuvaa, esittämään ne televiovastaanottimessa tai monitorissa tai printtaamaan.
EVR:n vika oli siinä, että se ei kyennyt nauhoittamaan, ainoastaan toistamaan. Näin se on nähtävä enemmänkin DVD-laitteen kuin videonauhurin edeltäjäksi. Monet suuret televisio- ja filmiyhtiöt ilmoittivat siirtyvänsä EVR-kasettien käyttäjäksi. Menetelmän edut olivat tuolloin hämmästyttävässä tarkkuudessa ja kopioinnin nopeudessa. EVR:ää pystyttiin kopioimaan 60 metriä sekunnissa, mikä oli paljon nopeampaa kuin mihin jouduttiin television käyttämien magneettinauhojen kanssa.
RCA (Radio Corporation of America) esitteli oman videolaitteensa, nimeltään Selecta Vision. Se käytti nauhamateriaalina PVC-muovia. Kuten EVR:ssä, tässäkin menetelmässä siirto filmimateriaalista tai kuvanauhalta kasetilla oli työlästä ja kalliita erikoislaitteita vaativaa. Välimateriaalina käytettiin 16 mm filmiä, jota nimitettiin värikoodimasteriksi. EVR:n repertuaariin kuuluivat 70 mm, 35 mm ja erittäin hyvänlaatuinen 16 mm: senkin prosessia luonnehdittiin erityisen monimutkaiseksi.
Selecta Visionin värikoodimasteria työstettiin ensin kehittämällä se. Seuraavana työvaiheena oli sen muutos hologrammimasteriksi eli sarjaksi interferenssikaavoja, joihin valettiin nikkelimatriisi. Poltto tapahtui lasersädettä hyväksi käyttämällä. Nikkelimatriisi syötettiin painovalssien välitse yhdessä samanlevyisen läpinäkyvän vinyylinauhan kanssa, jolloin saadaan syntymään holografinen nauha. Esityslaitteessa heikko lasersäde johdetaan kulkemaan nauhan lävitse yksinkertaiseen televisiokameraan, joka purkaa nauhalla olevan koodisanoman ja välittää sen valmiina kuvana vastaanottimeen. Selecta Vision oli markkinoiden tarjouksista halvin: yli keskimääräisen kuukausipalkan sekin.
Saksalainen Teldec-AEG-Telefunken kehitteli omaa kuvalevyään. Se oli hinnaltaan vain kolmanneksen edellisestä, joka oli taas kolmanneksen aluksi mainituista laitteista. "Mutta ei yksinomaan hinta, vaan koko vielä vähän aikaa sitten täysin utopistiseksi leimatun ajatuksen toteuttaminen on mitä suurimmassa määrin huomion arvoinen suoritus", Nordberg kehui saksalaissaavutusta.
Kuvalevyn kehittäminen vei viisi vuotta työryhmältä, johon kuului magnetofonin keksijä Eduard Schüller. Vaikeutena oli keksiä menetelmä, jonka avulla kyettiin saavuttamaan kuvantoistossa tarvittava vähintään kahden miljoonan jakson värähtelytaajuus sekunnissa. Vertailukohtana voisi olla tuonaikainen stereo-(vinyyli)levy, jonka värähtelytaajuuden yläraja oli noin 20000 jakson paikkeilla.
Kuvalevyn suunnittelijat kehittivät myös uuden kaiverrustekniikan, jolla yhdelle millimetrille voitiin sijoittaa 140 uraa - äänilevyn tavanomainen uratiheys oli siitä vajaa kymmenesosa. Kiekon pyörimisnopeus oli 1500 kierrosta minuutissa (äänilevyssä 45 tai 33 1/3). Tällä yhtälöllä saatiin tv-kuvaa varten tarpeelliset 3 miljoonaa värähtelyä sekunnissa, ja 30 cm:n levyn esityspituudeksi tuli 15 minuuttia. Kiekot olivat niin ohuita, että suunniteltua kuvalevynvaihtajaa käyttämällä kuvalevypinkasta tuli vain 5 millimetrin paksuinen pino kiekkoja. Itse kuvalevy oli ohut ja taipuisa kiekko, joka pyöri kolmen kiinnitystapin varassa suuren kierrosnopeuden synnyttävän ilmatyynyn päällä. Gramofonista itse toisto erosi siinä, että äänirasia toimi painetunnistimella, ei liiketunnistimella.
Voittajaksi tuli kuitenkin suurikokoinen kasettiformaatti, jonka sekä JVC että Panasonic esittelivät vuonna 1976. Sen käyttämä formaatti on nimeltään VHS eli Video Home System ja juuri niitä videovuokraamot nykyään myyvät.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)