YleTeeman Kino-Kaukoon tälle päivälle valittu elokuva on George Sluizerin ohjaama Kivinen lautta (The Stoneraft, Espanja-Portugali-Hollanti 2002). Elokuvalla on vahva kirjallinen tausta, sillä se perustuu Nobel-palkitun portugalilaisen kirjailijan Jose Saramagon romaaniin La balsa de piedra. Kyse on ensimmäisestä Saramago-filmatisoinnista.
Ohjaaja George Sluizer (s. 25.6.1932) on hollantilainen, joka on aiemmin erikoistunut Brasiliaan tai portugalin kieleen. Sluizer on syntynyt ja kouluttautunut elokuvantekoon Pariisissa, mutta hän aloitti uransa vuonna 1972 näytelmäelokuvalla A Faca e o Rio yhteistyössä Jofre Soaresin kanssa. Sitä seurasi joukko lyhytelokuvia ja dokumentaareja A Balsa, Retrato de um Vaqueiro ja Carnaval em São Luís. Vuoden 1988 São Paulo International Film Festivaleille valmistui erikoismaininnan saanut 1988 elokuva O Homem que Queria Saber, jonka hän ohjasi uudestaan Hollywoodissa vuonna 1993 nimellä The Vanishing. Se on hieno maailmanluokan kultajyväthrilleri. Menestyksiä São Paolon festivaaleilla on myös musta komedia Morto pra chegar em Casa (1996), jonka toinen ohjaaja oli portugalilainen Carlos da Silva.
Elokuvassa selittämätön murtuma Pyreneiden vuoristossa aiheuttaa ihmisille jännitystä ja tieteellistä uteliaisuutta. Kun geologinen murtuma syvenee ja laajenee, Euroopan yhteisö haluaa irrottautua koko asiasta. Turistit joutuvat paniikkiin ja jopa asukkaa yrittävät paeta. Kun sitten Espanja ja Portugali fyysisesti irtoavat mannermaasta, irralleen jäänyt Iberian niemimaa vaeltaa päämäärättömästi merelle kohti Amerikkaa.
Kyse on siis onnettomuuselokuvasta (disaster movie, jolle ei suomenkielistä vastinetta ole. Vai pitäisikö sanoa katastrofielokuva?). Tällaiset elokuvat toteutetaan verrattain vakiintuneella tavalla. On olemassa suuri tarina, jota seurataa useiden pienten tarinoiden avulla. Niin tässäkin. Ensimmäisenä tilanteen havaitsee koira. Jose (Gabino Diego) huomaa, että linnut seuraavat häntä minne ikinä hän menee. Joana (Ana Padrao) seuraa tikulla maassa olevaa linjaa, jota hän ei voi enää hävittää. Joaquim (Diogo Infante) heivaa suurta kiveä mereen. Maria (Iciar Bollain) purkaa sinistä sukkaansa korjatakseen virheen ja huomaa ettei se onnistu: villa ei lopu. Ja muita vanhempi mies Pedro (Federico Luppi) tuntee maan värähtelyt, vaikka muut eivät sitä huomaa.
Ja nämä kaikki tunkevat samaan Citroeniin: he ajavat päinvastaiseen suuntaan kuin muut, jotka pakenevat. Kun auto hajoaa, he huomaavat, että kaikki eivät pakene. Jotkut ryöstävät ja juhlivat kuin viimeistä päivää. Ja koko muu maailma on kauhuissaan: Britannia tahtoo varmistaa Gibraltarin, amerikkalaiset tulevat mittalaitteineen, hallitukset eroavat, eikä kukaan keksi selitystä. Monet alkavat epäillä omalaatuista viisikkoamme: hekö sen ovat saaneet aikaan. Samaa voi ihmetellä itse elokuvasta. Maailman mantereet hajoavat, eikä erikoistehosteita juuri tarvita. On jännittävää katsoa, millä tempuilla ohjaaja saa aikaiseksi haluamansa tunnelman. Kyse ei ole vauhdista ja temposta, joten äänet riittävän suurelle. Ja varmistakaa rauhainen ympäristö.
Elokuva on tietysti myös satiirinen: voiko EU:sta erota? Siis muuten kuin fyysisesti kuten tässä tapahtuu. Tai miksi toisia, omalaatuisesti tilanteen selvittäviä ihmisiä pidetään niin helposti syntipukkeina eikä tilanteen ratkaisijoina? Ovatko viisi päähenkilö profeettoja? Ja todistaako elokuva oikeaksi kaaosteorian? Perhoseniskuun verrattava lähtölaukaus riittää hirmumyrskyyn kauempana...
tiistaina, tammikuuta 10, 2006
Huonoa journalismia
"Joskus tekis mieli ja toisinaan ei", Rauli "Badding" Somerjoki lauloi. Sanat oli tehnyt runoilija Jarkko Laine. Ja nyt tekisi mieli pilkata ja ivata yhteiskuntajärjestystä, mutta kun iMitVit ehti ensin.
Hohotuksen takaa on oikein sormella osoitettava itselleen pöljän mainetta keräävää päätoimittaja Paavo Vasalaa tästä Mediaviikko-julkaisusta, johon ei siis onneksi tarvitse sormella koskea, sen kun selaa vain.
Ja mitenkö semmoista mainetta hankitaan oikein kahmalokaupalla? Esimerkiksi kirjoittamalla näin: "Vuoden alussa voimaan tullutta uutta tekijänoikeuslakia vastustavat aktivistit ovat tehneet harvinaisen, laillista yhteiskuntajärjestystä pilkkaavan julkisen PR-tempun lauantaina 7. tammikuuta. [-- --] On mielenkiintoista nähdä, miten oikeuslaitos nielee tällaisen ennenkuulumattoman provokaation, jossa käytetään kaikkia huippupropagandan keinoja häikälemättömästi hyväksi."
Jo on retoriikkaa: "laillista yhteiskuntajärjestystä pilkkaava", "ennenkuulumattoman provokaation", "kaikkia huippupropagandan keinoja häikä(i)lemättömästi hyväksi" käyttäen. [Sulun lisäys JS]. Jotta asiat menisivät kohdalleen kommentoitavana täytyy olla jokin tavanomaisista CIA-operaatioista ja kirjoittajahan on ilmiselvästi saanut kannuksensa Bagdadin radiossa Saddamin aikana. Liioittelua, ylilyöntejä ja purkausta. Huonoa journalismia siis.
Vasalakin rauhoittuu lopulta iikolli-tekstistään hetkeksi journalismiinkin, kun hän alkaa siteerata STT:tä: "Helsingin Pikku-Roobertinkadun poliisiasema sai vastaanottaa iloisia tunnustuksentekijöitä, kun kahdeksan kopiosuojausta vastustavaa miestä marssi ilmoittamaan tekosensa. Yhteistunnustuksen oli allekirjoittanut 38 henkilöä internetissä. Heistä 15 ilmoitti syyllistyneensä tekoon ansaintatarkoituksessa."
Mutta ettei Vasalalle vain hohotettaisi, tulkoon sanotuksi, että hän on myös väärässä. Jopa asiakysymyksissä, joita hän ei itse edes halua kirjoittaa, vaan lainaa STT:ltä.
Mutta tuohon muuhun tekstiin. Otetaanpa vaikka tämä väite, että tämä on "ennenkuulumatonta".
Ei se ole. Kyse on yllytysrikoksesta. Vastaavia kampanjoita tehtiin jo 1960-luvulla, tunnetuimpia homoseksuaalisuuteen yllyttäminen ja aseistakieltäytymiseen liittyvä ns. Schüllerin tapaus. Kun tunnen jälkimmäisen paremmin, niin käykäämme tämä opettavainen prosessi läpi, jotta Vasalakin jotain oppisi, eikä olisi aina pikku poika.
Opiskelija Schüller kieltäytyi aikoinaan aseellisesta palveluksesta vetoamalla lain tunnustamiin uskonnollisiin ja siveellisiin perusteisiin. Hänen pyrkimyksensä päästä aseettomaan palvelukseen - sitä pidettiin siviilipalveluksena - torjuttiin. Valituksestakaan ei ollut hänelle apua. Sen verran asia kiinnitti huomiota, että puolustusvoimien komentaja Yrjö Keinonen kutsui hänet luokseen ja antoi - ei myöntänyt vaan antoi - hänelle kolme vuotta aikaa "järjestellä asioitaan".
Tapaus nousi otsikoihin helmikuussa 1969, kun Schüller puhui aseistakieltäytyjistä Vanhalla ylioppilastalolla järjestetyssä teach-in -tilaisuudessa (= avoin keskustelutilaisuus). Hän kehotti kieltäytyjiä jatkamaan kieltäytymistään aseellisesta palveluksesta.
Paikalla ollut suojeluspoliisin mies ilmoitti asiasta esimiehelleen ja tapaus sai oikeudellista kantavuutta. Tähän Schüller oli poliisimiehiä kehottanut, sillä puheessaan hän sanoi mm. että "yllyttäminen rikolliseen tekoon on rangaistava teko, josta tuomio voi olla jopa kaksi vuotta vankeutta. Ilmeistä on, että jos tutkijalautakunnan hylkäämä kieltäytyjä jatkaa kieltäytymistään päätöksestä huolimatta, hän joutuu rangaistuksen kohteeksi. Ilmeistä on siis, että tällainen kieltäytymisen jatkaminen on rangaistava teko. On myös niin, että jos joku huomaa rikoksen tapahtuvan, kunnon kansalaisena hänen tulisi tehdä ilmianto, jotta yleinen syyttäjä voi päättää syytteen nostamisesta. Juuri tällä paikalla ja nyt haluan yllyttää jokaista tutkijalautakunnan hylkäämää kieltäytyjää jatkamaan kieltäytymistään tuon kontrolloivan elimen päätöksistä huolimatta. Jätän esimerkiksi paikalla olevien reservinupseerien ja Suopon edustajien huoleksi, että ilmoitus tekemästäni rikoksesta tulee asianmukaisesti yleisen syyttäjän tietoon. Jollei ilmiantoa suoriteta, se lienee katsottava osoitukseksi siitä, etteivät paikallaolevat reservinupseeritkaan ja Suopon edustaja pidä kieltäytymistä tutkijalautakunnan hylkypäätöksestä huolimatta rikollisena tekona"
Nämä ottivatkin asian hoitaakseen ja vetosivat rikoslain lisäykseen vuodelta 1943, jossa puututtiin siihen, että joku halusi houkutella muita jäämään pois kutsunnoista tai vakinaisesta väestä. Se oli Saksan vanhasta rikoslaista lainattu kohta eikä sanktio ollut pieni: maksimissaan 7 vuotta linnaa. Provokaatiot ovat aina kalliita, ja Schüller yllytyksellään teki paitsi provokaation myös "pilkkasi laillista yhteiskuntajärjestelmää" sellaisena kuin suomalaiset punaniskat sen haluavat nähdä.
Sadankomitea nosti asiasta kampanjan, koska asiassa oli kiire. Parissa päivässä "asevelvollisille aseistakieltäytyjille" osoitettu yllytyskirjelmä, jonka ensimmäinen allekirjoittaja oli sekä ajatuksen keksinyt että tekstin kirjoittaja Erkki Tuomioja, sai toista sataa nimikirjoitusta. Nimiä "solidaarisuusaktioon" tuli kaikkiaan pari tuhatta. Yllytyskirjeen allekirjoittivat muiden muassa Paavo Lipponen, Aila-Marja Lipponen, Jaakko Kalela, Jörn Donner, Kaisa Korhonen, Kaj Chydenius, Leif Salmén, Pekka Tarkka, Pentti Saaritsa, Terho Pursiainen ja Ulf Sundqvist. Kohu vain kasvoi, kun adressi julkaistiin huhtikuussa 1969. Kaupungilla nuoret levittivät julistetta, jossa Schüllerin kuvan päälle oli printattu teksti "oikeusmurha".
Tuomioja kommentoi itse keksimäänsä kampanjaa Ydin-lehden pääkirjoituksessa - oletan, että se on hänen kirjoittamansa: "Yllytyskampanja perustuu myös ideaan, jonka mukaan yhteiskunnallisten tapahtumien luonne on sellainen, että muutosten liikkeellepanevat voimat tulevat alhaalta, kansasta ja sen tarpeista - ei ylhäältä saneltuna."
Syytettyjen penkille joutui myös eduskunnan nykyinen puhemies Paavo Lipponen: "Olen myös kehottanut ystäviäni ja tuttaviani allekirjoittamaan lausuman, ja aion tehdä niin jatkossakin, kunnes laki ja oikeuskäytäntö muuttuvat tässä asiassa." Lipponen totesi oikeudessa näytelmän jatkamisen tarpeettomaksi - myöhemmin hän käytti myös ilmaisua "farssi", ja korosti, ettei ole puhumassa maanpuolustusta vastaan vaan pitämässä kiinni yksittäisen henkilön mahdollisuudesta vedota vakaumukseensa. "Ehkä halutaan panna risuparrat järjestykseen tai antaa näyte laista ja järjestyksestä. Tai kenties on kysymys sittenkin vain jäykästä primitiivireaktiosta, jota ei enää kyetä korjaamaan," Lipponen lausui oikeudessa.
Lipponen sai sakot, Schüller yhden vuoden ja kaksi kuukautta ehdotonta. Tuomion julistamisen päivänä suojelupoliisille toimitettiin uusi adressi, jossa yllytettiin samaa kuin mihin Schüllerkin oli ryhtynyt. Allekirjoittajia oli 350, mukana paljon yhteisöjä ja järjestöjä, mm. ylioppilaskuntia. Jatkossa allekirjoituslistoja tuli lisää, Supolle toimitetussa uudessa listassa oli 741 nimeä. Varastossa oli vielä 1000 nimeä lisää, jos juttu pitkittyisi. Suomen Sadankomitealiiton puheenjohtaja Johannes Pakaslahti sai tuomiokseen enemmän kuin Schüller, 1 v 3 kk. Tuomioita saivat myös lehtien päätekijöiksi julistamat Seppo Oikkonen, Erkki Tuomioja, Ilkka Taipale, Pekka Hentilä, Pentti Laine ja Ilkka Uotila. Jopa presidentti Kekkonen puuttui tapaukseen kirjeessään oikeusministeri Aarre Simoselle. Oikeudenkäynti oli Kekkosen mielestä farssi ja ennaltasovittu näytelmä. Oikeudessa ehti käydä yli 300 ihmistä, 8 sai vankeutta ja yli sata sakkoja. Suurin osa niistä kumoutui ylemmissä oikeusasteissa. Kaikkiaan se kesti yli kolme vuotta.
Schüllerin viranomaisongelmat jatkuivat vielä 1970, kun hänet vietiin pakolla Dragsfjärdin varuskuntaan. Schüller kieltäytyi asepuvusta, joutui sotaoikeuteen, joka antoi hänelle arestirangaistukseen. Lopulta Schüller pääsi uudelleen tutkintalautakunnan kuultavaksi, hänen vakaumuksensa todettiin todelliseksi, ja Schüller määrättiin Kajaaniin suorittamaan siviilipalvelustaan.
Yhteiskuntajärjestys kärsi tästä eniten: oikeuslaitoksen arvovalta romahti, Eduskunta ja puolustusvoimat kärsivät totaalisen arvovaltatappion. Aseistakieltäytyminen nousi Sadankomitean työn tuloksena esille ja lopulta Eduskunta muutti sitä koskevaa lakia.
Nytkin nuoret ovat asialla epäkelpona pitämäänsä lakia muuttaakseen. He osoittavat ensin, että laki ei toimi. Vasalan kaltainen reagoiminen johtaa juuri siihen, mitä hän EI halua. Uuteen tekijänoikeuslakiin, ehkä, mutta sitäkin varmemmin tarpeettomiin tuomioihin ja farssimaisiin oikeudenkäynteihin. Näitä allekirjoittajia nimittäin voi ennustaa tulevan tuhatmäärin.
Tekijät ovat jo valinneet tekemisensä, sehän on tällaisen "yllytysrikoksen" ydin. Maailmaa muokkaa se, miten tekijöiden tekoon reagoidaan. Siksi Vasalan puheen oikeuslaitoksen "nielemisestä" voidaan jättää omaan arvoonsa vaikka olisi Freudinsa lukenutkin...
[Apropos! Jos pitäisi arvata, sanoisin, että tuollaista kieltä kirjoittava tuntee usein kiusallista hengenahdistusta, kokee tukehtuvansa ja pakahtuvansa... Ja pelkää hukkumista... Näkee niistä unia... Tämä on kyllä huonoa psykologiaa, mitä tietysti pyydän heti anteeksi lukijoilta... Mutta en voinut vastustaa kiusausta...]
Mutta oleelliseen. On huonoa journalismia väittää sellaista "laillisen yhteiskuntajärjestyksen pilkkaamiseksi". Valitettavasti tällainen huono journalismi ei ole 30- ja 40-luvun retoriikalla intoilevan Paavo Vasalan kohdalla ensimmäinen kerta. Kukin kykyjensä mukaan tietysti oman panoksensa antaa. Mutta kenelle?
Hohotuksen takaa on oikein sormella osoitettava itselleen pöljän mainetta keräävää päätoimittaja Paavo Vasalaa tästä Mediaviikko-julkaisusta, johon ei siis onneksi tarvitse sormella koskea, sen kun selaa vain.
Ja mitenkö semmoista mainetta hankitaan oikein kahmalokaupalla? Esimerkiksi kirjoittamalla näin: "Vuoden alussa voimaan tullutta uutta tekijänoikeuslakia vastustavat aktivistit ovat tehneet harvinaisen, laillista yhteiskuntajärjestystä pilkkaavan julkisen PR-tempun lauantaina 7. tammikuuta. [-- --] On mielenkiintoista nähdä, miten oikeuslaitos nielee tällaisen ennenkuulumattoman provokaation, jossa käytetään kaikkia huippupropagandan keinoja häikälemättömästi hyväksi."
Jo on retoriikkaa: "laillista yhteiskuntajärjestystä pilkkaava", "ennenkuulumattoman provokaation", "kaikkia huippupropagandan keinoja häikä(i)lemättömästi hyväksi" käyttäen. [Sulun lisäys JS]. Jotta asiat menisivät kohdalleen kommentoitavana täytyy olla jokin tavanomaisista CIA-operaatioista ja kirjoittajahan on ilmiselvästi saanut kannuksensa Bagdadin radiossa Saddamin aikana. Liioittelua, ylilyöntejä ja purkausta. Huonoa journalismia siis.
Vasalakin rauhoittuu lopulta iikolli-tekstistään hetkeksi journalismiinkin, kun hän alkaa siteerata STT:tä: "Helsingin Pikku-Roobertinkadun poliisiasema sai vastaanottaa iloisia tunnustuksentekijöitä, kun kahdeksan kopiosuojausta vastustavaa miestä marssi ilmoittamaan tekosensa. Yhteistunnustuksen oli allekirjoittanut 38 henkilöä internetissä. Heistä 15 ilmoitti syyllistyneensä tekoon ansaintatarkoituksessa."
Mutta ettei Vasalalle vain hohotettaisi, tulkoon sanotuksi, että hän on myös väärässä. Jopa asiakysymyksissä, joita hän ei itse edes halua kirjoittaa, vaan lainaa STT:ltä.
Mutta tuohon muuhun tekstiin. Otetaanpa vaikka tämä väite, että tämä on "ennenkuulumatonta".
Ei se ole. Kyse on yllytysrikoksesta. Vastaavia kampanjoita tehtiin jo 1960-luvulla, tunnetuimpia homoseksuaalisuuteen yllyttäminen ja aseistakieltäytymiseen liittyvä ns. Schüllerin tapaus. Kun tunnen jälkimmäisen paremmin, niin käykäämme tämä opettavainen prosessi läpi, jotta Vasalakin jotain oppisi, eikä olisi aina pikku poika.
Opiskelija Schüller kieltäytyi aikoinaan aseellisesta palveluksesta vetoamalla lain tunnustamiin uskonnollisiin ja siveellisiin perusteisiin. Hänen pyrkimyksensä päästä aseettomaan palvelukseen - sitä pidettiin siviilipalveluksena - torjuttiin. Valituksestakaan ei ollut hänelle apua. Sen verran asia kiinnitti huomiota, että puolustusvoimien komentaja Yrjö Keinonen kutsui hänet luokseen ja antoi - ei myöntänyt vaan antoi - hänelle kolme vuotta aikaa "järjestellä asioitaan".
Tapaus nousi otsikoihin helmikuussa 1969, kun Schüller puhui aseistakieltäytyjistä Vanhalla ylioppilastalolla järjestetyssä teach-in -tilaisuudessa (= avoin keskustelutilaisuus). Hän kehotti kieltäytyjiä jatkamaan kieltäytymistään aseellisesta palveluksesta.
Paikalla ollut suojeluspoliisin mies ilmoitti asiasta esimiehelleen ja tapaus sai oikeudellista kantavuutta. Tähän Schüller oli poliisimiehiä kehottanut, sillä puheessaan hän sanoi mm. että "yllyttäminen rikolliseen tekoon on rangaistava teko, josta tuomio voi olla jopa kaksi vuotta vankeutta. Ilmeistä on, että jos tutkijalautakunnan hylkäämä kieltäytyjä jatkaa kieltäytymistään päätöksestä huolimatta, hän joutuu rangaistuksen kohteeksi. Ilmeistä on siis, että tällainen kieltäytymisen jatkaminen on rangaistava teko. On myös niin, että jos joku huomaa rikoksen tapahtuvan, kunnon kansalaisena hänen tulisi tehdä ilmianto, jotta yleinen syyttäjä voi päättää syytteen nostamisesta. Juuri tällä paikalla ja nyt haluan yllyttää jokaista tutkijalautakunnan hylkäämää kieltäytyjää jatkamaan kieltäytymistään tuon kontrolloivan elimen päätöksistä huolimatta. Jätän esimerkiksi paikalla olevien reservinupseerien ja Suopon edustajien huoleksi, että ilmoitus tekemästäni rikoksesta tulee asianmukaisesti yleisen syyttäjän tietoon. Jollei ilmiantoa suoriteta, se lienee katsottava osoitukseksi siitä, etteivät paikallaolevat reservinupseeritkaan ja Suopon edustaja pidä kieltäytymistä tutkijalautakunnan hylkypäätöksestä huolimatta rikollisena tekona"
Nämä ottivatkin asian hoitaakseen ja vetosivat rikoslain lisäykseen vuodelta 1943, jossa puututtiin siihen, että joku halusi houkutella muita jäämään pois kutsunnoista tai vakinaisesta väestä. Se oli Saksan vanhasta rikoslaista lainattu kohta eikä sanktio ollut pieni: maksimissaan 7 vuotta linnaa. Provokaatiot ovat aina kalliita, ja Schüller yllytyksellään teki paitsi provokaation myös "pilkkasi laillista yhteiskuntajärjestelmää" sellaisena kuin suomalaiset punaniskat sen haluavat nähdä.
Sadankomitea nosti asiasta kampanjan, koska asiassa oli kiire. Parissa päivässä "asevelvollisille aseistakieltäytyjille" osoitettu yllytyskirjelmä, jonka ensimmäinen allekirjoittaja oli sekä ajatuksen keksinyt että tekstin kirjoittaja Erkki Tuomioja, sai toista sataa nimikirjoitusta. Nimiä "solidaarisuusaktioon" tuli kaikkiaan pari tuhatta. Yllytyskirjeen allekirjoittivat muiden muassa Paavo Lipponen, Aila-Marja Lipponen, Jaakko Kalela, Jörn Donner, Kaisa Korhonen, Kaj Chydenius, Leif Salmén, Pekka Tarkka, Pentti Saaritsa, Terho Pursiainen ja Ulf Sundqvist. Kohu vain kasvoi, kun adressi julkaistiin huhtikuussa 1969. Kaupungilla nuoret levittivät julistetta, jossa Schüllerin kuvan päälle oli printattu teksti "oikeusmurha".
Tuomioja kommentoi itse keksimäänsä kampanjaa Ydin-lehden pääkirjoituksessa - oletan, että se on hänen kirjoittamansa: "Yllytyskampanja perustuu myös ideaan, jonka mukaan yhteiskunnallisten tapahtumien luonne on sellainen, että muutosten liikkeellepanevat voimat tulevat alhaalta, kansasta ja sen tarpeista - ei ylhäältä saneltuna."
Syytettyjen penkille joutui myös eduskunnan nykyinen puhemies Paavo Lipponen: "Olen myös kehottanut ystäviäni ja tuttaviani allekirjoittamaan lausuman, ja aion tehdä niin jatkossakin, kunnes laki ja oikeuskäytäntö muuttuvat tässä asiassa." Lipponen totesi oikeudessa näytelmän jatkamisen tarpeettomaksi - myöhemmin hän käytti myös ilmaisua "farssi", ja korosti, ettei ole puhumassa maanpuolustusta vastaan vaan pitämässä kiinni yksittäisen henkilön mahdollisuudesta vedota vakaumukseensa. "Ehkä halutaan panna risuparrat järjestykseen tai antaa näyte laista ja järjestyksestä. Tai kenties on kysymys sittenkin vain jäykästä primitiivireaktiosta, jota ei enää kyetä korjaamaan," Lipponen lausui oikeudessa.
Lipponen sai sakot, Schüller yhden vuoden ja kaksi kuukautta ehdotonta. Tuomion julistamisen päivänä suojelupoliisille toimitettiin uusi adressi, jossa yllytettiin samaa kuin mihin Schüllerkin oli ryhtynyt. Allekirjoittajia oli 350, mukana paljon yhteisöjä ja järjestöjä, mm. ylioppilaskuntia. Jatkossa allekirjoituslistoja tuli lisää, Supolle toimitetussa uudessa listassa oli 741 nimeä. Varastossa oli vielä 1000 nimeä lisää, jos juttu pitkittyisi. Suomen Sadankomitealiiton puheenjohtaja Johannes Pakaslahti sai tuomiokseen enemmän kuin Schüller, 1 v 3 kk. Tuomioita saivat myös lehtien päätekijöiksi julistamat Seppo Oikkonen, Erkki Tuomioja, Ilkka Taipale, Pekka Hentilä, Pentti Laine ja Ilkka Uotila. Jopa presidentti Kekkonen puuttui tapaukseen kirjeessään oikeusministeri Aarre Simoselle. Oikeudenkäynti oli Kekkosen mielestä farssi ja ennaltasovittu näytelmä. Oikeudessa ehti käydä yli 300 ihmistä, 8 sai vankeutta ja yli sata sakkoja. Suurin osa niistä kumoutui ylemmissä oikeusasteissa. Kaikkiaan se kesti yli kolme vuotta.
Schüllerin viranomaisongelmat jatkuivat vielä 1970, kun hänet vietiin pakolla Dragsfjärdin varuskuntaan. Schüller kieltäytyi asepuvusta, joutui sotaoikeuteen, joka antoi hänelle arestirangaistukseen. Lopulta Schüller pääsi uudelleen tutkintalautakunnan kuultavaksi, hänen vakaumuksensa todettiin todelliseksi, ja Schüller määrättiin Kajaaniin suorittamaan siviilipalvelustaan.
Yhteiskuntajärjestys kärsi tästä eniten: oikeuslaitoksen arvovalta romahti, Eduskunta ja puolustusvoimat kärsivät totaalisen arvovaltatappion. Aseistakieltäytyminen nousi Sadankomitean työn tuloksena esille ja lopulta Eduskunta muutti sitä koskevaa lakia.
Nytkin nuoret ovat asialla epäkelpona pitämäänsä lakia muuttaakseen. He osoittavat ensin, että laki ei toimi. Vasalan kaltainen reagoiminen johtaa juuri siihen, mitä hän EI halua. Uuteen tekijänoikeuslakiin, ehkä, mutta sitäkin varmemmin tarpeettomiin tuomioihin ja farssimaisiin oikeudenkäynteihin. Näitä allekirjoittajia nimittäin voi ennustaa tulevan tuhatmäärin.
Tekijät ovat jo valinneet tekemisensä, sehän on tällaisen "yllytysrikoksen" ydin. Maailmaa muokkaa se, miten tekijöiden tekoon reagoidaan. Siksi Vasalan puheen oikeuslaitoksen "nielemisestä" voidaan jättää omaan arvoonsa vaikka olisi Freudinsa lukenutkin...
[Apropos! Jos pitäisi arvata, sanoisin, että tuollaista kieltä kirjoittava tuntee usein kiusallista hengenahdistusta, kokee tukehtuvansa ja pakahtuvansa... Ja pelkää hukkumista... Näkee niistä unia... Tämä on kyllä huonoa psykologiaa, mitä tietysti pyydän heti anteeksi lukijoilta... Mutta en voinut vastustaa kiusausta...]
Mutta oleelliseen. On huonoa journalismia väittää sellaista "laillisen yhteiskuntajärjestyksen pilkkaamiseksi". Valitettavasti tällainen huono journalismi ei ole 30- ja 40-luvun retoriikalla intoilevan Paavo Vasalan kohdalla ensimmäinen kerta. Kukin kykyjensä mukaan tietysti oman panoksensa antaa. Mutta kenelle?
maanantaina, tammikuuta 09, 2006
Demokratiaa meillä ja muualla
Hulluja nuo roomalaiset! Blogistan-demokratiamme saa hauskoja piirteitä: kehitteillä on ihkaoikea Tietotekniikkapuolue, joka saa pikaisesti jo oman presidenttiehdokkaansakin. Tosin voi epäillä, että kaapin takana on nainen, joka tahtoo pressan juhliin. Oma mies presidenttinä sen kyllä takaisi...
Helsingin Sanomat ajoi tänään sitten eteenpäin kansalaismielipidettä, jonka mukaan Santahaminaan ja Malmille ei tarvitse rakentaa asuntoja. Jarmo Huhtasen artikkelia lukiessa kävi mielessä jo ainakin järjen korruption mahdollisuus: "Viime vuonna käydystä keskustelusta voi päätellä, että Malmin ja Santahaminan asuntorakentaminen on erityisesti vasemmiston ja vihreiden puolue-eliitin tavoite." Juuri sen jälkeen kun hän itse oli kirjoittanut, että "Malmi on vaikea kysymys erityisesti valtuuston suurimmalle ryhmälle kokoomukselle." Että kyllä se puolue-eliitin ongelma on juuri kokoomuksessa. Asuntorakentamisen kannattaminen kun ei ainakaan vasemmistossa eikä ehkä arkkitehtipuolue vihreissäkään oikein eliitiksi tee.
Veikkaanpa että kyselyissä oleellinen sana on tällä kertaa ollut "säilytetään": se kun korostui sekä kysymyksissä että tulkinnoissa. Ihmiset ovat oppineet jo säilyttämään.
Gallup-tulokset osoittavat, että puolue-eliittiä ei ole. Muutenhan he olisivat saaneet sanan äänestäjille perille. Asuntopolitiikan profiilit puuttuvat puolueilta Helsingissä.
Itse peesaan tässä demareita: Malmi on syytä rakentaa mahdollisimman pian. Säilytettäköön ne lentokenttärakennukset historiallisina muistoina. Yksityislentotoiminta kaupungin keskustassa on turhaa ja sitä paitsi hyvin vaarallista: terroria se ainakin on. Tuosta ne parvekkeen edestä pörräävät minuutin välein, kun yritän sunnuntaisin siinä istahtaa ihan rauhassa. Ja sitten kohta saa vasitomaisesti väistellä yritysjohtajan vesitasoa, joka laskeutuessaan ajaa läheisten kerrostalojen yli niin matalalta, että tv-antenneja on syytä seuraavalla asennuskierroksella siirtää.
Ja armeija joutaa lähteä Santahaminasta. Apulaiskaupunginjohtaja Pekka Korpisen aloite saada se rakennuskuntoon vuoteen 2050 mennessä on hyvä, mutta ajankohta turhan myöhäinen. Sitä voi hyvin aikaistaa pari-kolmekymmentä vuotta.
Mutta onko tavoitteena vain saada armeija myöntämään, että se ylipäätään on valmis lähtemään? Pakkokeinojahan tässä ei ole.
Helsingin Sanomat ajoi tänään sitten eteenpäin kansalaismielipidettä, jonka mukaan Santahaminaan ja Malmille ei tarvitse rakentaa asuntoja. Jarmo Huhtasen artikkelia lukiessa kävi mielessä jo ainakin järjen korruption mahdollisuus: "Viime vuonna käydystä keskustelusta voi päätellä, että Malmin ja Santahaminan asuntorakentaminen on erityisesti vasemmiston ja vihreiden puolue-eliitin tavoite." Juuri sen jälkeen kun hän itse oli kirjoittanut, että "Malmi on vaikea kysymys erityisesti valtuuston suurimmalle ryhmälle kokoomukselle." Että kyllä se puolue-eliitin ongelma on juuri kokoomuksessa. Asuntorakentamisen kannattaminen kun ei ainakaan vasemmistossa eikä ehkä arkkitehtipuolue vihreissäkään oikein eliitiksi tee.
Veikkaanpa että kyselyissä oleellinen sana on tällä kertaa ollut "säilytetään": se kun korostui sekä kysymyksissä että tulkinnoissa. Ihmiset ovat oppineet jo säilyttämään.
Gallup-tulokset osoittavat, että puolue-eliittiä ei ole. Muutenhan he olisivat saaneet sanan äänestäjille perille. Asuntopolitiikan profiilit puuttuvat puolueilta Helsingissä.
Itse peesaan tässä demareita: Malmi on syytä rakentaa mahdollisimman pian. Säilytettäköön ne lentokenttärakennukset historiallisina muistoina. Yksityislentotoiminta kaupungin keskustassa on turhaa ja sitä paitsi hyvin vaarallista: terroria se ainakin on. Tuosta ne parvekkeen edestä pörräävät minuutin välein, kun yritän sunnuntaisin siinä istahtaa ihan rauhassa. Ja sitten kohta saa vasitomaisesti väistellä yritysjohtajan vesitasoa, joka laskeutuessaan ajaa läheisten kerrostalojen yli niin matalalta, että tv-antenneja on syytä seuraavalla asennuskierroksella siirtää.
Ja armeija joutaa lähteä Santahaminasta. Apulaiskaupunginjohtaja Pekka Korpisen aloite saada se rakennuskuntoon vuoteen 2050 mennessä on hyvä, mutta ajankohta turhan myöhäinen. Sitä voi hyvin aikaistaa pari-kolmekymmentä vuotta.
Mutta onko tavoitteena vain saada armeija myöntämään, että se ylipäätään on valmis lähtemään? Pakkokeinojahan tässä ei ole.
lauantaina, tammikuuta 07, 2006
Tosi hyvä biisi
Bussissa ja metrossa kiinnittää usein huomiota siihen, että toi on tosi hyvä biisi. Mutta vähän liian kovalla se tulee. Varsinkin kun ottaa huomioon, että se tulee naapurin korvanappien kautta. Minä olen aina tiennyt, että niin menee kuulo. Kohta tietävät muutkin.
IT-Tietoviikon uutisen mukaan audiologi Dean Garstecki Northwestern-yliopistosta sanoo, että kasvavalla joukolla nuoria on samanlaisia kuulovaikeuksia kuin ikääntyneillä ihmisillä. Garsteck huomaisi tutkimuksessaan, että mp3-käyttäjät kuuntelevat musiikkia usein 110-120 desibelin voimakkuudella. Se voi aiheuttaa kuulovaurioita jo tunnin kuuntelun jälkeen. Huonolaatuiset nappikuulokkeet, jotka johtavat äänen suoraan korvaan, voivat lisätä voimakkuutta 6-9 desibelillä.
Niinpä esimerkiksi The Who -bändin kitaristi Pete Townshend varoittaa iPodin ja muiden vastaavien musiikkisoittimien käyttäjiä musiikin kuuntelusta liian kovalla.
Toisessa IT-Viikon uutisessa hän kertoo itse saaneensa kuulovaurion studiokuulokkeiden käytöstä.
"Olen tahattomasti ollut keksimässä ja jalostamassa musiikkityyliä, joka tekee ahkerimmat kuuntelijansa kuuroiksi. Kuulonmenetys on kamalaa, sillä kuuloa ei voi korjata. Jos käytät iPodia tai vastaavaa, tai lapsesi käyttää, saatat olla kunnossa. Vaistoni kuitenkin sanoo, että ongelmia tulee", Townshend varoittaa pöljiä nuoria.
IT-Tietoviikon uutisen mukaan audiologi Dean Garstecki Northwestern-yliopistosta sanoo, että kasvavalla joukolla nuoria on samanlaisia kuulovaikeuksia kuin ikääntyneillä ihmisillä. Garsteck huomaisi tutkimuksessaan, että mp3-käyttäjät kuuntelevat musiikkia usein 110-120 desibelin voimakkuudella. Se voi aiheuttaa kuulovaurioita jo tunnin kuuntelun jälkeen. Huonolaatuiset nappikuulokkeet, jotka johtavat äänen suoraan korvaan, voivat lisätä voimakkuutta 6-9 desibelillä.
Niinpä esimerkiksi The Who -bändin kitaristi Pete Townshend varoittaa iPodin ja muiden vastaavien musiikkisoittimien käyttäjiä musiikin kuuntelusta liian kovalla.
Toisessa IT-Viikon uutisessa hän kertoo itse saaneensa kuulovaurion studiokuulokkeiden käytöstä.
"Olen tahattomasti ollut keksimässä ja jalostamassa musiikkityyliä, joka tekee ahkerimmat kuuntelijansa kuuroiksi. Kuulonmenetys on kamalaa, sillä kuuloa ei voi korjata. Jos käytät iPodia tai vastaavaa, tai lapsesi käyttää, saatat olla kunnossa. Vaistoni kuitenkin sanoo, että ongelmia tulee", Townshend varoittaa pöljiä nuoria.
perjantaina, tammikuuta 06, 2006
Mä kuulun liittoon
Mäkihyppyä odotellessa lapsi katselee Walt Disney -kanavaa. Siinä Akun veljenpoikien lemmikkilisko on muuntunut jättiläiseksi, hirviöksi, joka on tuhota koko Ankkalinnan.
Kun lisko tekee tepposiaan, taustalla kuuluu tuttu laulu: Amerikan ammattiyhdistysten tunnussävelhän se siinä symboloi tuhoa: "Mä kuuluun liittoon, joka taistelee".
Näin imperialismi astuu taas jyrmyin askelin lastenhuoneeseen.
Kun lisko tekee tepposiaan, taustalla kuuluu tuttu laulu: Amerikan ammattiyhdistysten tunnussävelhän se siinä symboloi tuhoa: "Mä kuuluun liittoon, joka taistelee".
Näin imperialismi astuu taas jyrmyin askelin lastenhuoneeseen.
keskiviikkona, tammikuuta 04, 2006
Ahkeruus on ilotonta
Ahkeruus on iloista, sanotaan, mutta osaa se olla ilotontakin. Kun kantapää on halki - uudet kengät aiheuttavat kovettumat parissa päivässä -, niskaa särkee, joka paikkaan koskee, silmät punertaa ja muutenkin on itkettyneen näköinen, ääni on mennyt ja pääharrastus yskiminen käy kipeää. Työpäiväkin jäi moisista syistä vajaaseen kymmeneen tuntiin. Kun raahauduin kotiin, ei ollut ruokaa tehty. Päätin kiukutella edes sen verran, että olo paranisi. Mutta ei tämmöisenä päivänä sitäkään saanut aikaiseksi. Alkoi nimittäin mäkihyppy. Älkää kysykö mistä tiesin, ettei sielläkään kukaan suomalainen pärjää.
Sellaista on työnteko. Nyt pitäisi kohta puristaa kirja pakettiin ja antaa se pois silmistä ja mielestä. Pahoin pelkään, että siihen menee vieläkin yli viikko. Vaikka ei saisi mennä yhtää yli maanantain.
No mutta. Padam! Olihan se sentään se ilon kyynelkin riemukkaasti mukana. Työpöydällä oli sinne ehdittyäni kaksi kappaletta uutuuttaan hehkuvaa Suomen Kansallisfilmografiaa osa 12. Melkein yhdeksänsataa sivua. Taittoteknisellä tempauksella se jäi alle. Tiiliskivi parhaasta päästä. Sitä ei kannata lukea selällään maaten, kirja rinnan päälle. Jos nukahtaa voi tukehtua.
Sen verran omankin cv:n yhteisjulkaisusegmentti taas piteni: kirja syntyi kahdessa vuodessa viiden hengen porukalla. Halvalla meni. Ja halvalla saa: Edita on myynyt vanhoja osia Annankadun myymälässään käsittämättömällä 20 euron hinnalla. Uusin maksanee noin 80 euroa. Jos olen oikein ymmärtänyt, Editalta on tulossa koko sarjan (osat 1-12) tarjous kohtapuoliin.
Se oli sitten viimeinen kirja sitä laatua. Lähes 30 vuotta kestänyt tilapäinen projekti on valmis, sanoo talon johto. Kirja on passé. Koko homma pitäisi nyt virittää nettiin. Eiköhän siitäkin ainakin yhtä pitkä pikkuhanke synny. Sitä seurailen syrjäsilmällä. Minä taidan pysytellä lähivuodet enimmäkseen printtikirjojen tekijänä.
Sellaista on työnteko. Nyt pitäisi kohta puristaa kirja pakettiin ja antaa se pois silmistä ja mielestä. Pahoin pelkään, että siihen menee vieläkin yli viikko. Vaikka ei saisi mennä yhtää yli maanantain.
No mutta. Padam! Olihan se sentään se ilon kyynelkin riemukkaasti mukana. Työpöydällä oli sinne ehdittyäni kaksi kappaletta uutuuttaan hehkuvaa Suomen Kansallisfilmografiaa osa 12. Melkein yhdeksänsataa sivua. Taittoteknisellä tempauksella se jäi alle. Tiiliskivi parhaasta päästä. Sitä ei kannata lukea selällään maaten, kirja rinnan päälle. Jos nukahtaa voi tukehtua.
Sen verran omankin cv:n yhteisjulkaisusegmentti taas piteni: kirja syntyi kahdessa vuodessa viiden hengen porukalla. Halvalla meni. Ja halvalla saa: Edita on myynyt vanhoja osia Annankadun myymälässään käsittämättömällä 20 euron hinnalla. Uusin maksanee noin 80 euroa. Jos olen oikein ymmärtänyt, Editalta on tulossa koko sarjan (osat 1-12) tarjous kohtapuoliin.
Se oli sitten viimeinen kirja sitä laatua. Lähes 30 vuotta kestänyt tilapäinen projekti on valmis, sanoo talon johto. Kirja on passé. Koko homma pitäisi nyt virittää nettiin. Eiköhän siitäkin ainakin yhtä pitkä pikkuhanke synny. Sitä seurailen syrjäsilmällä. Minä taidan pysytellä lähivuodet enimmäkseen printtikirjojen tekijänä.
maanantaina, tammikuuta 02, 2006
Radiokuulumisia tänään
Joululta alkanut kurkunkarheus on sitten yltynyt ns. täysimittaiseksi räkätaudiksi. Kivat mulle. Siis oikolukua ja korjailua petin pohjalta tänään, ettei kuumetaudiksi kehity. Sitä ei aikataulu kestä.
Jos taukoa suopi, niin kannattaa hypätä tänään radion ääreen. YLE RADIO 1 avasi eilen Peter von Baghin 52-osaisen elokuvan historian. Se uusitaan maanantaisin klo 14.30. Yhden osan pituus on puoli tuntia, tänään aiheena Elokuvan syntyhetket. Elokuvan historia -sarja lähetetään YLE Radio 1:ssä sunnuntaisin 1.1.2006 alkaen klo 17.15 - 17.45, toinen eli uusintalähetys maanantaisin alkaen klo 14.30.
YLE:n sivuilla Petteri luonnehtii itse sarjaansa näin: "Nyt ääniavaruudessa välähtäviä elokuvia ja muistin sirpaleita on monin verroin enemmän, mutta periaate on sama: tarkastella muistimme ja kokemuksemme erästä tärkeää aluetta, yhteistä unta, joka on vaikuttanut elämäämme luultavasti paljon enemmän kuin tiesimmekään. On toki ainutlaatuista, että "meidän aikanamme" on syntynyt autenttinen, elinvoimainen ja olennainen uusi taide. Esitys on myös eräänlainen 1900-luvun (salainen) historia: tietoa ja tunteita, ääniä, joiden assosiaation mahti kiehtoo, ja unenomaista tajunnan liikkuvuutta, joka on samaa maata kuin itse elokuvat.
Oli korkea aika tehdä radion ylivertaisin keinoin yhteenveto elokuvan vuosisadasta; siitä kuinka kaikki on muuttunut lähes käsittämättömästi, ja kuitenkin kaikki on ennallaan; kuinka samat inhimilliset tekijät ja kokemuksien värähdykset liikkuvat katsojan sisuksissa ja sielussa silloin kun Lumièren kuvaama juna kauhistutti ensimmäisiä katsojia tai Méliès hämmästytti ihmisiä tallentamalla kuumatkan yksityiskohtaisesti - ja nyt, kun mielettömät kuva- ja äänimassat syöksyvät nykyaikaisen elokuvateatterin kaikista nurkista ja antavat taas kerran mielellemme hetkellisen onnen tuokion. Yhteisyyden tunne elokuvateatterin pimeydessä on yhä vielä sama ja jakamaton."
Mutta ohjelmistoa vilkaistessa silmiin tarttui muutakin. Samalla YLE RADIO 1 -kanavalla näyttää sanaisen arkkunsa avaavan myös bloggaritoverimme, Ph.D. Jurisprudence, hovioikeudenneuvos, professori Jukka Kemppinen. Hän on vieraana Aristoteleen kantapää -ohjelmassa. Ohjelmaa pitää Pasi Heikura ja hänellä on myös takanaan blogiesiintyminen.
Kemppinen vierailee radioaalloilla tänään ennen Petteriä, alkaen klo 14.03.
YLE RADIO 1 kuuluu taajuudella 87.9 MHz, HTV-kaapelin kautta taajuudella 92,3 MHz. Radiokuulumisiin...
Jos taukoa suopi, niin kannattaa hypätä tänään radion ääreen. YLE RADIO 1 avasi eilen Peter von Baghin 52-osaisen elokuvan historian. Se uusitaan maanantaisin klo 14.30. Yhden osan pituus on puoli tuntia, tänään aiheena Elokuvan syntyhetket. Elokuvan historia -sarja lähetetään YLE Radio 1:ssä sunnuntaisin 1.1.2006 alkaen klo 17.15 - 17.45, toinen eli uusintalähetys maanantaisin alkaen klo 14.30.
YLE:n sivuilla Petteri luonnehtii itse sarjaansa näin: "Nyt ääniavaruudessa välähtäviä elokuvia ja muistin sirpaleita on monin verroin enemmän, mutta periaate on sama: tarkastella muistimme ja kokemuksemme erästä tärkeää aluetta, yhteistä unta, joka on vaikuttanut elämäämme luultavasti paljon enemmän kuin tiesimmekään. On toki ainutlaatuista, että "meidän aikanamme" on syntynyt autenttinen, elinvoimainen ja olennainen uusi taide. Esitys on myös eräänlainen 1900-luvun (salainen) historia: tietoa ja tunteita, ääniä, joiden assosiaation mahti kiehtoo, ja unenomaista tajunnan liikkuvuutta, joka on samaa maata kuin itse elokuvat.
Oli korkea aika tehdä radion ylivertaisin keinoin yhteenveto elokuvan vuosisadasta; siitä kuinka kaikki on muuttunut lähes käsittämättömästi, ja kuitenkin kaikki on ennallaan; kuinka samat inhimilliset tekijät ja kokemuksien värähdykset liikkuvat katsojan sisuksissa ja sielussa silloin kun Lumièren kuvaama juna kauhistutti ensimmäisiä katsojia tai Méliès hämmästytti ihmisiä tallentamalla kuumatkan yksityiskohtaisesti - ja nyt, kun mielettömät kuva- ja äänimassat syöksyvät nykyaikaisen elokuvateatterin kaikista nurkista ja antavat taas kerran mielellemme hetkellisen onnen tuokion. Yhteisyyden tunne elokuvateatterin pimeydessä on yhä vielä sama ja jakamaton."
Mutta ohjelmistoa vilkaistessa silmiin tarttui muutakin. Samalla YLE RADIO 1 -kanavalla näyttää sanaisen arkkunsa avaavan myös bloggaritoverimme, Ph.D. Jurisprudence, hovioikeudenneuvos, professori Jukka Kemppinen. Hän on vieraana Aristoteleen kantapää -ohjelmassa. Ohjelmaa pitää Pasi Heikura ja hänellä on myös takanaan blogiesiintyminen.
Kemppinen vierailee radioaalloilla tänään ennen Petteriä, alkaen klo 14.03.
YLE RADIO 1 kuuluu taajuudella 87.9 MHz, HTV-kaapelin kautta taajuudella 92,3 MHz. Radiokuulumisiin...
sunnuntaina, tammikuuta 01, 2006
Apollo-palkinto Jarmo Jääskeläiselle
DocPoint – Helsingin dokumenttielokuvafestivaali on olemassaolonsa ajan myöntänyt Aho & Soldan -elämätyöpalkinnon ansioituneelle suomalaiselle dokumenttielokuvaohjaajalle.
Viisivuotisjuhlansa kunniaksi DocPoint perusti uuden palkinnon, joka jaetaan vaihtoehtoisesti Aho & Soldan -palkinnon kanssa. Apollo-palkinto voidaan antaa suomalaista dokumenttielokuvaa merkittävästi edistäneelle ja sen parissa erityisesti ansioituneelle henkilölle tai yhteisölle. Näin palkituksi voivat tulla ohjaajien lisäksi muutkin elokuvan parissa työskentelevät henkilöt ja myös yhteisöt. Suuruudeltaan tunnustus on 5 000 euroa.
Nimensä palkinto on saanut ensimmäisen merkittävän suomalaisen dokumenttielokuvayrityksen mukaan: K. E. Ståhlbergin omistama Atelier Apollo aloitti toimintansa vuonna 1904 ensimmäisenä elokuvatuottamona Suomessa.
Ensimmäisen Apollo-palkinnon saaja on ohjaaja ja tuottaja Jarmo Jääskeläinen, joka palkitaan merkittävästä työstään kotimaisen dokumenttielokuvan edistämiseksi. Jääskeläinen saa palkintonsa DocPoint-festivaalin avajaisissa 25. tammikuuta Helsingissä.
Viipurissa vuonna 1937 syntynyt Jääskeläinen on tehnyt pitkän uran Yleisradiossa toimittajana, kirjeenvaihtajana, ohjaajana ja kouluttajana. Elokuvaa Jääskeläinen opiskeli muun muassa Puolassa Lodzin elokuvakoulussa. Kotikatsomoissa on varmasti tullut tutuksi hänen perustamansa TV2:n Dokumenttiprojekti.
DocPointin ohjelmassa on tammikuussa muun muassa Jarmo Jääskeläisen valitsema carte blanche -esityssarja, joka sisältää paitsi Jääskeläisen omia ohjauksia ja hänen tuottamiaan elokuvia, myös hänelle itselleen tärkeitä elokuvia.
Monet nähtävät elokuvat ovat dokumenttielokuvan klassikoita. Sen myötä meillä kaikilla on taas mahdollisuus hyviin elokuvahetkiin suurelta kankaalta. Sanon "kaikilla", koska Helsinkiin kannattaa DocPointin vuoksi tulla kauempaakin.
Viisivuotisjuhlansa kunniaksi DocPoint perusti uuden palkinnon, joka jaetaan vaihtoehtoisesti Aho & Soldan -palkinnon kanssa. Apollo-palkinto voidaan antaa suomalaista dokumenttielokuvaa merkittävästi edistäneelle ja sen parissa erityisesti ansioituneelle henkilölle tai yhteisölle. Näin palkituksi voivat tulla ohjaajien lisäksi muutkin elokuvan parissa työskentelevät henkilöt ja myös yhteisöt. Suuruudeltaan tunnustus on 5 000 euroa.
Nimensä palkinto on saanut ensimmäisen merkittävän suomalaisen dokumenttielokuvayrityksen mukaan: K. E. Ståhlbergin omistama Atelier Apollo aloitti toimintansa vuonna 1904 ensimmäisenä elokuvatuottamona Suomessa.
Ensimmäisen Apollo-palkinnon saaja on ohjaaja ja tuottaja Jarmo Jääskeläinen, joka palkitaan merkittävästä työstään kotimaisen dokumenttielokuvan edistämiseksi. Jääskeläinen saa palkintonsa DocPoint-festivaalin avajaisissa 25. tammikuuta Helsingissä.
Viipurissa vuonna 1937 syntynyt Jääskeläinen on tehnyt pitkän uran Yleisradiossa toimittajana, kirjeenvaihtajana, ohjaajana ja kouluttajana. Elokuvaa Jääskeläinen opiskeli muun muassa Puolassa Lodzin elokuvakoulussa. Kotikatsomoissa on varmasti tullut tutuksi hänen perustamansa TV2:n Dokumenttiprojekti.
DocPointin ohjelmassa on tammikuussa muun muassa Jarmo Jääskeläisen valitsema carte blanche -esityssarja, joka sisältää paitsi Jääskeläisen omia ohjauksia ja hänen tuottamiaan elokuvia, myös hänelle itselleen tärkeitä elokuvia.
Monet nähtävät elokuvat ovat dokumenttielokuvan klassikoita. Sen myötä meillä kaikilla on taas mahdollisuus hyviin elokuvahetkiin suurelta kankaalta. Sanon "kaikilla", koska Helsinkiin kannattaa DocPointin vuoksi tulla kauempaakin.
Ihan erilainen vuosi
Näyttää tulevan ihan erilainen vuosi. Vielä viime vuonna lumi, räntä ja semmoiset tulivat taivaalta ylhäältä alas. Eikä siinä ollut mitään vikaa. Mutta nyt se näyttää ainakin aamiaispöydästä katsottuna menevän ihan toisin kuin ennen: poikittain. Enkä armeijakieltä käyttääkseni suorita katselustoimitustani poikittain tai pitkällään keittiön pöydällä, mikä olisi luonnontieteilijän selitys tähän perinpohjin ihmistieteelliseen mutta silti ääriempiiriseen havaintoon.
Tammikuun ensimmäisenä jo pelkkä havainto siitä, että empiria on olemassa, on tietysti jo paljon sanottu. Humanistihenkilön keskimääräinen empiriantuntemus lähtee tietysti tavanmaisemmin ajateltuna edestätakaa käänteisestä kielellisestä ilmaisusta, jonka tarkoituksena on rikkoa jatkumoksi historiasta tämän hetken kautta tulevaisuuteen ylettyvä ja siis sellaisenaan varsin ylihistoriallinen lause: "Ei koskaan enää".
Kun lausetta makustelee, tuo "enää" viittaa ensin tulevaisuuteen ja jotenkin siitä riippumatta, mutta yhtä aikaa kovastikin roikkuen, tuo kieltokin ("ei") sekä sana "koskaan" sitovat tuon lauseen tähän nykyaikaan, vaikka näin erillisinä tarkasteltuina molemmat voisivat olla itsessään ylihistoriallisia (ja jotenkin sen teoriaksi muuntautuneen empirian kautta universaaleja). Näin tämä empiriasta kummunnut tarkastelu, jossa oltiin alun perin juuri ja varsinkin aikaan sidottuja, sillä kuten muistatte kyse oli tammikuun ensimmäisestä, on nopeammin kuin ammuttu nuoli ampautunut kiinni ylihistoriallisiin ja universaaleihin, mutta naiiveihin kielilingvistisiin pohdiskeluihin: "koskaan".
Oikeastaan "koskaan" on niin menneeseen, tähän hetkeen ja tulevaisuuteen liudentunut sana, ettei oikeastaan ole väliä, määritteleekö sitä kielto ("ei") tai myöntö ("kyllä"). Juuri siksi "ei koskaan enää" on kuin Uuden Vuoden lupaus, kaikessa empiirisyydessään perin epämääräinen ja muotoutumaton möhkäle, joka lausutaan paksuin poskin muka ikiaikaiseksi totuudeksi.
Näinhän käy monille käsitteillekin: kun niiden katealueesta tulee liian suuri, ne lakkaavat tarkoittamasta oikeasta mitään. Sellainen on esimerkiksi feodalismi. Sehän tarkoittaa toisaalta sitä, toisaalta tätä ja kolmanneksi tuota sekä kaikkia niitä poikkeuksia, joita voimme oppineisuutemme osoitukseksi luetella. Liian iso sana. Elämään ja empiriaan. Vir. Est. Vis.
Tammikuun ensimmäisenä jo pelkkä havainto siitä, että empiria on olemassa, on tietysti jo paljon sanottu. Humanistihenkilön keskimääräinen empiriantuntemus lähtee tietysti tavanmaisemmin ajateltuna edestätakaa käänteisestä kielellisestä ilmaisusta, jonka tarkoituksena on rikkoa jatkumoksi historiasta tämän hetken kautta tulevaisuuteen ylettyvä ja siis sellaisenaan varsin ylihistoriallinen lause: "Ei koskaan enää".
Kun lausetta makustelee, tuo "enää" viittaa ensin tulevaisuuteen ja jotenkin siitä riippumatta, mutta yhtä aikaa kovastikin roikkuen, tuo kieltokin ("ei") sekä sana "koskaan" sitovat tuon lauseen tähän nykyaikaan, vaikka näin erillisinä tarkasteltuina molemmat voisivat olla itsessään ylihistoriallisia (ja jotenkin sen teoriaksi muuntautuneen empirian kautta universaaleja). Näin tämä empiriasta kummunnut tarkastelu, jossa oltiin alun perin juuri ja varsinkin aikaan sidottuja, sillä kuten muistatte kyse oli tammikuun ensimmäisestä, on nopeammin kuin ammuttu nuoli ampautunut kiinni ylihistoriallisiin ja universaaleihin, mutta naiiveihin kielilingvistisiin pohdiskeluihin: "koskaan".
Oikeastaan "koskaan" on niin menneeseen, tähän hetkeen ja tulevaisuuteen liudentunut sana, ettei oikeastaan ole väliä, määritteleekö sitä kielto ("ei") tai myöntö ("kyllä"). Juuri siksi "ei koskaan enää" on kuin Uuden Vuoden lupaus, kaikessa empiirisyydessään perin epämääräinen ja muotoutumaton möhkäle, joka lausutaan paksuin poskin muka ikiaikaiseksi totuudeksi.
Näinhän käy monille käsitteillekin: kun niiden katealueesta tulee liian suuri, ne lakkaavat tarkoittamasta oikeasta mitään. Sellainen on esimerkiksi feodalismi. Sehän tarkoittaa toisaalta sitä, toisaalta tätä ja kolmanneksi tuota sekä kaikkia niitä poikkeuksia, joita voimme oppineisuutemme osoitukseksi luetella. Liian iso sana. Elämään ja empiriaan. Vir. Est. Vis.
lauantaina, joulukuuta 31, 2005
Mies on voiman ruumiillistuma
Vuosi alkaa olla päätöksessä. Lupauksia kertyi päivän mittaan vain vähän. Ja nyt alkaa olla jo liian myöhäistä luvata enempiä.
Nautiskelemme venäläistä Novy Svet -shampanjaa. Netin ääreen houkutteli pullon kyljestä löytynyt latinankielinen fraasi: "Vir. Est. Vis." Tuosta pitkähköstä artikkelista linkin takaa ilmeni, että molemmat käännöksemme olivat oikein: "Oli. On. Tulee olemaan." lienee standarditulkinta ja "Mies on voiman ruumiillistuma." se toissijainen ja oikein erikoisesti keksittävä.
Mietimme samalla onko virkamies jotenkin velkaa tuolle latinankielen vir-sanalle (siis merkityksessä mies). Se liittyi tietysti osin myös siihen, että maanantaina astun sitten omaan eläkevirkaani. Vaikka kyllä ne työsopimukset nykyään kirjoitetaan kaikille virkamiehillekin "toistaiseksi". Ajat entiset ei koskaan enää palaa...
Novy Svet -shampanja (brut) on erinomaista. Kyllä sillä kelpaa vuosi 2006 aloittaa. Mutta hyvää on puolukkapiirakkakin, äidin Sotkamosta poimimia puolukoita ja omassa uunissa paistettu. Ja jos nälkä tulee salaattienkin jälkeen, on tarjolla isän läksiäislahjaksi antama poronpaisti. Ehtaa a-luokkaa lihansyöjille. Ei ole kyllä omalla autolla metsästetty. Enkä kyllä niin suosittele myöskään jäniksiä keräilemään metsäpoluilta sillä metodilla. Katkenneet kylkiluut ovat paistissa harmina. Siksi uuden vuoden pöydässä ei ole pupuja lainkaan, vaan ainoastaan ankkaterriiniä... Se on hyvää, syntistä ja sopiva lopettamaan muuten niin arkisen siistin vuoden.
Vuosi vaihtuu pienessä piirissä, hauskoja asioita jutellen. Yskä on kyllä päivän mittaan pahentunut. Parit särkylääkkeet - niihin turvaudun jo kolmannen kerran tänä vuonna, joten se on bloggaamisen arvoinen asia; sillä parhaimmillaan on mennyt 20 vuotta ilman ainuttakaan. Oi niitä aikoja, Ne tasoittivat turvattoman olon.
Mutta kaikille bloggareille oikein loisteliasta Uutta Vuotta.
Vir. Est. Vis. [Klik]
EDIT: Sellisti näyttää perustaneen uuden blogin. Tyypillistä kyllä se on kirjoitettu jossakin Vanuatulla, sillä jo puolen päivän aikaan aattona päiväys oli tammikuun ensimmäinen ensi vuonna. Mutta toisaalta ei minuakaan huvittaisi ketään naurattaa täällä räntäsateessa. Hyvää uutta vuotta vain muusikollemme.
Nautiskelemme venäläistä Novy Svet -shampanjaa. Netin ääreen houkutteli pullon kyljestä löytynyt latinankielinen fraasi: "Vir. Est. Vis." Tuosta pitkähköstä artikkelista linkin takaa ilmeni, että molemmat käännöksemme olivat oikein: "Oli. On. Tulee olemaan." lienee standarditulkinta ja "Mies on voiman ruumiillistuma." se toissijainen ja oikein erikoisesti keksittävä.
Mietimme samalla onko virkamies jotenkin velkaa tuolle latinankielen vir-sanalle (siis merkityksessä mies). Se liittyi tietysti osin myös siihen, että maanantaina astun sitten omaan eläkevirkaani. Vaikka kyllä ne työsopimukset nykyään kirjoitetaan kaikille virkamiehillekin "toistaiseksi". Ajat entiset ei koskaan enää palaa...
Novy Svet -shampanja (brut) on erinomaista. Kyllä sillä kelpaa vuosi 2006 aloittaa. Mutta hyvää on puolukkapiirakkakin, äidin Sotkamosta poimimia puolukoita ja omassa uunissa paistettu. Ja jos nälkä tulee salaattienkin jälkeen, on tarjolla isän läksiäislahjaksi antama poronpaisti. Ehtaa a-luokkaa lihansyöjille. Ei ole kyllä omalla autolla metsästetty. Enkä kyllä niin suosittele myöskään jäniksiä keräilemään metsäpoluilta sillä metodilla. Katkenneet kylkiluut ovat paistissa harmina. Siksi uuden vuoden pöydässä ei ole pupuja lainkaan, vaan ainoastaan ankkaterriiniä... Se on hyvää, syntistä ja sopiva lopettamaan muuten niin arkisen siistin vuoden.
Vuosi vaihtuu pienessä piirissä, hauskoja asioita jutellen. Yskä on kyllä päivän mittaan pahentunut. Parit särkylääkkeet - niihin turvaudun jo kolmannen kerran tänä vuonna, joten se on bloggaamisen arvoinen asia; sillä parhaimmillaan on mennyt 20 vuotta ilman ainuttakaan. Oi niitä aikoja, Ne tasoittivat turvattoman olon.
Mutta kaikille bloggareille oikein loisteliasta Uutta Vuotta.
Vir. Est. Vis. [Klik]
EDIT: Sellisti näyttää perustaneen uuden blogin. Tyypillistä kyllä se on kirjoitettu jossakin Vanuatulla, sillä jo puolen päivän aikaan aattona päiväys oli tammikuun ensimmäinen ensi vuonna. Mutta toisaalta ei minuakaan huvittaisi ketään naurattaa täällä räntäsateessa. Hyvää uutta vuotta vain muusikollemme.
Lupauksia II: Testataan ensin...
Vajaa kuusi tuntia aikaa keksiä ensi vuotiset uuden vuoden lupaukset. Mutta mitä lupauksia. Joka toinen bloggari on jo tehnyt testin: tässäpä tulokset minun henkisen iän testistäni
Mittaa henkinen ikäsi!
Henkinen ikäsi on 25 vuotta
Oikea ikäsi on 46 vuotta
Samanikäisiä testiin vastanneita 3155 kpl
46 -vuotiaista testiin vastanneista: Sinua henkiseltä iältään nuorempia
4%
Henkisesti samanikäisiä: 2%
Henkisesti vanhempia: 94%
Eli pahalta näyttää. Ei taaskaan keskiverto. Mutta luulenpa, ettei tätä puolta tarvitse rukata: ei siis turhia lupauksia henkisen iän alentamiseksi tai korottamiseksi.
On siis etsittävä lupaus-teemat muualta.
Mittaa henkinen ikäsi!
Henkinen ikäsi on 25 vuotta
Oikea ikäsi on 46 vuotta
Samanikäisiä testiin vastanneita 3155 kpl
46 -vuotiaista testiin vastanneista: Sinua henkiseltä iältään nuorempia
4%
Henkisesti samanikäisiä: 2%
Henkisesti vanhempia: 94%
Eli pahalta näyttää. Ei taaskaan keskiverto. Mutta luulenpa, ettei tätä puolta tarvitse rukata: ei siis turhia lupauksia henkisen iän alentamiseksi tai korottamiseksi.
On siis etsittävä lupaus-teemat muualta.
Lupauksia: terveys
Presidenttiehdokkaat eivät näy lupaavan mitään, paitsi se pitkä mies toitotti pari päivää sitten STT:lle jo tappionsa sanomalla, että Heinäluomasta ei tule pääministeriä. Vanhanen aikoo siis jatkaa virassaan vaalien jälkeenkin. Pekkariseksi emme ryhdy, Jäättenmäeksi emme halua, olkaamme siis Vanhasia.
Omien lupausten keksimiseen aikaa näyttäisi olevan vajaa yksitoista tuntia. Terveyteen liittyvät asiat ovat selviöitä - maailman rauhaa ja itselle terveyttä ovat kai yleisimmät toiveet tulevaisuudesta. Ilmoittakaamme siis julkisesti että ensi vuonna ruhon paino kevenee - ajatus tulee siis suhteessa ruumiiseen painavammaksi. Tämä ei tietenkään tapahdu ilman, että elintavat kehittyvät kehittymistään. Ne muutamme pakkotoimin, nälkävyöllä ja lujan tahdon harjoitteilla terveellisemmäksi, vaikka esimerkiksi raivoraittiiksi en ajatellut ryhtyä. Se olisi sentään vähän liioittelua.
Ja liekö terveellistäkään? Tuntemissani raivoraittiissa ihmisissä on huomattavasti enemmän vikoja - tekovikoja ja itse tekemällä tehtyjä - kuin muissa ihmisissä. Keskimäärin. [Maailmassa on poikkeusyksilöitä. Kysykää vaikka Nietzscheltä. Hyvää uutta vuotta vain raittiille tutuilleni...]
Tuore amerikkalaistutkimus väittää, että alkoholin kohtuukäyttö saattaa auttaa lihavuuden torjunnassa. Se että samaan aikaan uusiseelantilaiset tutkijat esittävät epäilyksiä alkoholin hyötyvaikutuksista sydänsairauksien ennaltaehkäisyssä ei meitä vahvasydämisiä sukuja hetkauta.
Mutta miksi puhua sellaisin kukkaskäsittein kuin kohtuukäyttö. Kohtuukäyttö on näissä maailmasta vieraantuneiden lääkärien paperinmakuisissa määritelmissä määritelty niin vähäiseksi, ettei sitä oikein voi edes käytöksi sanoa.
Eihän se ole edes yhtä paukkua päivää kohden. Ne ajattelevat viinaa selvästi aivan oikeasti lääkkeenä eivätkä sellaisena juomana, jota kaikki maailman baarit myyvät janoisille ja eskapistisille kuluttaja-asiakkailleen. Ryhtymällä kohtuukäyttäjiksi suomalaiset tappaisivat kaikki baarinpitäjät ja heidän lakeijansa muutamassa kuukaudessa nälkään eli janoon. [Arvaan jo, että joku dorka loogikko nostaa päätään strutsinkuopasta ja sanoo, että ei ne kaikki ryhdy raittiiksi kuitenkaan vaikka mikä olisi.]
Mutta ne alkoholin kohtuukäyttäjät, jotka nauttivat korkeintaan viisi annosta alkoholia viikossa, olivat vähemmän todennäköisesti ylipainoisia kuin absolutistit tai runsaasti alkoholia käyttävät, kertoo BMC Public Health Journal. Runsaasti alkoholia käyttävät eli ne, jotka jotka joivat neljä annosta tai enemmän alkoholia päivässä, olivat 46% todennäköisemmin ylipainoisia. Sehän ei ole ihme, sillä alkoholissa energiaa riittää. Tutkijoina olivat amerikkalaiset Ahmed Arif (Texas Tech University Health Science Centeristä) ja James Rohrer (Mayo-klinikka). He analysoivat 8 236 tupakoimattoman ihmiset juomatavat ja painoindeksin.
No, viinasta kaikki tietysti tietävät, ettei siitä ole terveysjuomaksi, tekipä niin taikka näin. Mutta en silti valitse kuten enoni, joka kerää viinapulloja, mutta ei juo niitä. Tyhjät pullot eivät kelpaa, kuten kerran yritin ehdottaa.
Unohtakaamme siis alkoholi ja sen aiheuttamat kärsimykset. Oletteko syöneet viime aikaisen kuituannoksenne. Kinkku ei ole kuitua, kuten taputelllessamme saatamme helposti huomata. Mutta maailmankirjat menivät männä viikolla sekaisin, sillä tutkimus on tehty siitäkin, että runsaskaan ravintokuidun saanti ei anna suojaa paksusuolen syöpää vastaan. Se oli iso tutkimus, aineistoa 13 aiemman tutkimuksen dokumentaatio, yhteensä 725 000 henkilön ravinto- ja terveystiedot.
Tulos oli Reuterin välittämän uutisen mukaan selvä selvä: runsaasti kuitua saavilla henkilöillä paksusuolen syövän riski ei ollut sen pienempi kuin vähän kuitua saavillakaan. Runsaasti kuitua nauttivat henkilöt saivat sitä vähintään 30 grammaa päivittäin, kun taas vähän kuitua saavilla määrä jäi 10-15 grammaan. Tutkimuksen julkaisi Journal of the American Medical Association. Euroopassa on saatu päin vastaisia tuloksia, yli 500 000 henkilön otos noin kymmenestä Euroopan maasta pohjana.
No kuitua syömme vielä ennen sauvakävelyyn siirtymistä sydäntautien ja aikuistyypin diabeteksen riskin vähentämiseksi. 25-35 grammaa kuitua päivässä tasapainottaa myös verensokerin heilahteluja, pitää pitkään kylläisenä, auttaa painonhallinnassa, saa vatsan toimimaan ja ehkäisee ummetusta. Parhaita kuidun lähteitä ovat kasvikset, hedelmät ja marjat sekä täysjyväviljavalmisteet.
Vielä viinasta vähäsen. Kai siitä aina voi puhua. Ne varoittelevat maksan poksahtamisella viinaa juovia, vaikka luulen, että juuri kukaan meistä ei tiedä ketään, jolla se olisi poksahtanut. Eikä kukaan meistä ole jäänyt paitsi liikaa juovista ystävistä (tai ex-ystävistä). Se pelottelukampanja on siis jokseenkin turha: vähän kuin Heinäluoman pääministeriydellä peloteltava. On täysin mahdollista että Heinäluomasta tulee pääministeri, eikä siinä ole mitään pelättävää, mutta sehän tarkoittaisi tässä ja nyt, että Vanhasesta tulisi presidentti. Sen voi torjua äänestämällä Halonen kerralla presidentiksi. Eka kierroksella.
Niin maksasta. Semmoinen amerikkalaistutkimus sattui jouluviikolla silmään, että yli kaksi kahvi- tai teekupillista päivässä voi puolittaa kroonisen maksasairauden riskin. Ei siinä mitään uutta, sillä aiemminkin kahvi on yhdistetty pienempään maksasyövän ja -kirroosin riskiin. Nyt mukana oli 9849 henkilöä. Selittäisikö suomalaisten kiivas kahvinjuontitaipumus sitä, että juomakulttuuristamme huolimatta maksat pysyvät varsin timminä, eivätkä rasvoitu. Vai onko se kiinni siitä, että jengi kittaa teräviä, niitäkin vain iltapäivisin ja viikonloppuisin? Ei siis litkutella maksaa punaviinissä aamuin ja illoin...
Miten kahvi maksaa suojaa, ei tiedetä. Eikä sitäkään tiedetä mikä tai mitkä kahvin sisältämistä ainesosista ovat suojavaikutuksen takana: ehkä kyse on kofeiinista, kafestolista ja antioksidanteilla. Antioksidantit kahvista katoavat muuten alle kymmenessä minuutissa keittämisen jälkeen, joten tuore kahvi on juotava heti. Tutkimus julkaistiin Gastroenterology-taannoin lehdessä.
Eihän tässä tullut tehtyä mitään lupauksiakaan. Kuin että kohtuuta käytetään ja kahvin juontia jatketaan kuitukeksin kanssa. Mutta oli tuolla se vinkki, että yksi tutkimus oli tehty tupakoimattomille. Voisiko siitä nipistää? Olisiko se yksi ensi vuoden lupauksia?
Omien lupausten keksimiseen aikaa näyttäisi olevan vajaa yksitoista tuntia. Terveyteen liittyvät asiat ovat selviöitä - maailman rauhaa ja itselle terveyttä ovat kai yleisimmät toiveet tulevaisuudesta. Ilmoittakaamme siis julkisesti että ensi vuonna ruhon paino kevenee - ajatus tulee siis suhteessa ruumiiseen painavammaksi. Tämä ei tietenkään tapahdu ilman, että elintavat kehittyvät kehittymistään. Ne muutamme pakkotoimin, nälkävyöllä ja lujan tahdon harjoitteilla terveellisemmäksi, vaikka esimerkiksi raivoraittiiksi en ajatellut ryhtyä. Se olisi sentään vähän liioittelua.
Ja liekö terveellistäkään? Tuntemissani raivoraittiissa ihmisissä on huomattavasti enemmän vikoja - tekovikoja ja itse tekemällä tehtyjä - kuin muissa ihmisissä. Keskimäärin. [Maailmassa on poikkeusyksilöitä. Kysykää vaikka Nietzscheltä. Hyvää uutta vuotta vain raittiille tutuilleni...]
Tuore amerikkalaistutkimus väittää, että alkoholin kohtuukäyttö saattaa auttaa lihavuuden torjunnassa. Se että samaan aikaan uusiseelantilaiset tutkijat esittävät epäilyksiä alkoholin hyötyvaikutuksista sydänsairauksien ennaltaehkäisyssä ei meitä vahvasydämisiä sukuja hetkauta.
Mutta miksi puhua sellaisin kukkaskäsittein kuin kohtuukäyttö. Kohtuukäyttö on näissä maailmasta vieraantuneiden lääkärien paperinmakuisissa määritelmissä määritelty niin vähäiseksi, ettei sitä oikein voi edes käytöksi sanoa.
Eihän se ole edes yhtä paukkua päivää kohden. Ne ajattelevat viinaa selvästi aivan oikeasti lääkkeenä eivätkä sellaisena juomana, jota kaikki maailman baarit myyvät janoisille ja eskapistisille kuluttaja-asiakkailleen. Ryhtymällä kohtuukäyttäjiksi suomalaiset tappaisivat kaikki baarinpitäjät ja heidän lakeijansa muutamassa kuukaudessa nälkään eli janoon. [Arvaan jo, että joku dorka loogikko nostaa päätään strutsinkuopasta ja sanoo, että ei ne kaikki ryhdy raittiiksi kuitenkaan vaikka mikä olisi.]
Mutta ne alkoholin kohtuukäyttäjät, jotka nauttivat korkeintaan viisi annosta alkoholia viikossa, olivat vähemmän todennäköisesti ylipainoisia kuin absolutistit tai runsaasti alkoholia käyttävät, kertoo BMC Public Health Journal. Runsaasti alkoholia käyttävät eli ne, jotka jotka joivat neljä annosta tai enemmän alkoholia päivässä, olivat 46% todennäköisemmin ylipainoisia. Sehän ei ole ihme, sillä alkoholissa energiaa riittää. Tutkijoina olivat amerikkalaiset Ahmed Arif (Texas Tech University Health Science Centeristä) ja James Rohrer (Mayo-klinikka). He analysoivat 8 236 tupakoimattoman ihmiset juomatavat ja painoindeksin.
No, viinasta kaikki tietysti tietävät, ettei siitä ole terveysjuomaksi, tekipä niin taikka näin. Mutta en silti valitse kuten enoni, joka kerää viinapulloja, mutta ei juo niitä. Tyhjät pullot eivät kelpaa, kuten kerran yritin ehdottaa.
Unohtakaamme siis alkoholi ja sen aiheuttamat kärsimykset. Oletteko syöneet viime aikaisen kuituannoksenne. Kinkku ei ole kuitua, kuten taputelllessamme saatamme helposti huomata. Mutta maailmankirjat menivät männä viikolla sekaisin, sillä tutkimus on tehty siitäkin, että runsaskaan ravintokuidun saanti ei anna suojaa paksusuolen syöpää vastaan. Se oli iso tutkimus, aineistoa 13 aiemman tutkimuksen dokumentaatio, yhteensä 725 000 henkilön ravinto- ja terveystiedot.
Tulos oli Reuterin välittämän uutisen mukaan selvä selvä: runsaasti kuitua saavilla henkilöillä paksusuolen syövän riski ei ollut sen pienempi kuin vähän kuitua saavillakaan. Runsaasti kuitua nauttivat henkilöt saivat sitä vähintään 30 grammaa päivittäin, kun taas vähän kuitua saavilla määrä jäi 10-15 grammaan. Tutkimuksen julkaisi Journal of the American Medical Association. Euroopassa on saatu päin vastaisia tuloksia, yli 500 000 henkilön otos noin kymmenestä Euroopan maasta pohjana.
No kuitua syömme vielä ennen sauvakävelyyn siirtymistä sydäntautien ja aikuistyypin diabeteksen riskin vähentämiseksi. 25-35 grammaa kuitua päivässä tasapainottaa myös verensokerin heilahteluja, pitää pitkään kylläisenä, auttaa painonhallinnassa, saa vatsan toimimaan ja ehkäisee ummetusta. Parhaita kuidun lähteitä ovat kasvikset, hedelmät ja marjat sekä täysjyväviljavalmisteet.
Vielä viinasta vähäsen. Kai siitä aina voi puhua. Ne varoittelevat maksan poksahtamisella viinaa juovia, vaikka luulen, että juuri kukaan meistä ei tiedä ketään, jolla se olisi poksahtanut. Eikä kukaan meistä ole jäänyt paitsi liikaa juovista ystävistä (tai ex-ystävistä). Se pelottelukampanja on siis jokseenkin turha: vähän kuin Heinäluoman pääministeriydellä peloteltava. On täysin mahdollista että Heinäluomasta tulee pääministeri, eikä siinä ole mitään pelättävää, mutta sehän tarkoittaisi tässä ja nyt, että Vanhasesta tulisi presidentti. Sen voi torjua äänestämällä Halonen kerralla presidentiksi. Eka kierroksella.
Niin maksasta. Semmoinen amerikkalaistutkimus sattui jouluviikolla silmään, että yli kaksi kahvi- tai teekupillista päivässä voi puolittaa kroonisen maksasairauden riskin. Ei siinä mitään uutta, sillä aiemminkin kahvi on yhdistetty pienempään maksasyövän ja -kirroosin riskiin. Nyt mukana oli 9849 henkilöä. Selittäisikö suomalaisten kiivas kahvinjuontitaipumus sitä, että juomakulttuuristamme huolimatta maksat pysyvät varsin timminä, eivätkä rasvoitu. Vai onko se kiinni siitä, että jengi kittaa teräviä, niitäkin vain iltapäivisin ja viikonloppuisin? Ei siis litkutella maksaa punaviinissä aamuin ja illoin...
Miten kahvi maksaa suojaa, ei tiedetä. Eikä sitäkään tiedetä mikä tai mitkä kahvin sisältämistä ainesosista ovat suojavaikutuksen takana: ehkä kyse on kofeiinista, kafestolista ja antioksidanteilla. Antioksidantit kahvista katoavat muuten alle kymmenessä minuutissa keittämisen jälkeen, joten tuore kahvi on juotava heti. Tutkimus julkaistiin Gastroenterology-taannoin lehdessä.
Eihän tässä tullut tehtyä mitään lupauksiakaan. Kuin että kohtuuta käytetään ja kahvin juontia jatketaan kuitukeksin kanssa. Mutta oli tuolla se vinkki, että yksi tutkimus oli tehty tupakoimattomille. Voisiko siitä nipistää? Olisiko se yksi ensi vuoden lupauksia?
torstaina, joulukuuta 22, 2005
Hou, hou, hou
EDIT 23.12.: Englannin kieltä sietävät löytävät linkkejä joulun historiaan Historian siipien havinoista.
Parikymmentä minuuttia ja edessä on kiireinen jouluaaton aatto. Julistan omalta puoleltani joulurauhan, suljen netin ja laitan klassista musiikkia päälle.
Joululauluihin sain aikoinaan lievähkön allergian isäni vuoksi: hän siirtyi jo joulukuun alussa yksipuolisella päätöksellä vähintäänkin yksipuoliseen joulumusiikkiin - onneksi klassiset jouluzipaleet kuuluivat sentään mukaan. Ne antoivat lohdutusta tingeltangelin välissä. Isäni ajatteli asiasta juuri toisin päin. Joulumusiikilla hän luopui mahdollisuudestakin kuunnella tangeltingelia. Ymmärsin asian, mutta ymmärsin myös ristiriidan.
Siitä lähtien olen huomannut, että liian paljon ns. traditionaalisia joululauluja toimii eräänlaisena terroristisena efektinä. Tosin Vesa-Matti Loiri saa vastaavan paniikkireaktion aikaan jo yhdellä joulunmakuisella kappaleellaan. Niin paljon kuin hänen laulustaan tässä maassa pidetään. Itse ajattelen häntä enemmän näyttelijänä, joissakin elokuvissa jopa erittäin hyvänä näyttelijänä.
Kaikille bloggareille oikein Hyvää Joulua ja riemuisaa Uutta Vuotta. Kaikille muillekin mukavia joulunpyhiä ja rauhaisaa vuodenvaihdetta. Ensi vuonna kaikki on paremmin.
Sedis Blog vaikenee.
Parikymmentä minuuttia ja edessä on kiireinen jouluaaton aatto. Julistan omalta puoleltani joulurauhan, suljen netin ja laitan klassista musiikkia päälle.
Joululauluihin sain aikoinaan lievähkön allergian isäni vuoksi: hän siirtyi jo joulukuun alussa yksipuolisella päätöksellä vähintäänkin yksipuoliseen joulumusiikkiin - onneksi klassiset jouluzipaleet kuuluivat sentään mukaan. Ne antoivat lohdutusta tingeltangelin välissä. Isäni ajatteli asiasta juuri toisin päin. Joulumusiikilla hän luopui mahdollisuudestakin kuunnella tangeltingelia. Ymmärsin asian, mutta ymmärsin myös ristiriidan.
Siitä lähtien olen huomannut, että liian paljon ns. traditionaalisia joululauluja toimii eräänlaisena terroristisena efektinä. Tosin Vesa-Matti Loiri saa vastaavan paniikkireaktion aikaan jo yhdellä joulunmakuisella kappaleellaan. Niin paljon kuin hänen laulustaan tässä maassa pidetään. Itse ajattelen häntä enemmän näyttelijänä, joissakin elokuvissa jopa erittäin hyvänä näyttelijänä.
Kaikille bloggareille oikein Hyvää Joulua ja riemuisaa Uutta Vuotta. Kaikille muillekin mukavia joulunpyhiä ja rauhaisaa vuodenvaihdetta. Ensi vuonna kaikki on paremmin.
Sedis Blog vaikenee.
James Dean Jättiläisessä
Elokuva-arkisto näyttää Helsingissä 29.12. klo 19.00 George Stevensin James Dean -klassikon Jättiläinen (Giant). Antakaa itsellenne lahja ja käykää katsomassa. Alla rustaamani esite elokuvasta, sillä hämmästyttävää kyllä sitä ei ole ilmeisesti aikaisemmin esitetty elokuva-arkistossa. Ehkä yli kolmen tunnin esitysaika on siihen syynä.
Giant
Jättiläinen / Jätten
Yhdysvallat 1956. Tuotannonjohto: Tom Andre. Tuotantoyhtiö: Warner Bros. Pictures, Inc. A George Stevens Production. © Giant Productions. Tuotannonjohto: Production George Stevens. Tuottaja: Henry Ginsberg. Ohjaus: George Stevens. Apulaisohjaaja: Joe Rickards. 2d unit Director: Fred Guiol. 2d unit Assistant Director: Russ Llewellyn. 1st Assistant Director: Dick Moder. 2d Assistant Director: Buddy Messinger. 2d Assistant Director: Rusty Meek. 2d Assistant Director: Reed Killgore. Käsikirjoitus: Fred Guiol Edna Ferberin romaanista "Giant" (New York, 1952). Kuvaus: William C. Mellor. Lavastus: Boris Leven (production design), Raplh Hursti (Set decorations). Erikoistehosteet: Ralph Webb. Puvut: Marjorie Best, Moss Mabry (Taylor), Ted Kring, John Noble, Sophia Stutz, Ann Landers. Ehostus: Gordon Bau, Frank Prehoda, George Lane, Patricia Westmore, Edith Palmer. Musiikki: Domitri Tiomkin. Leikkaus: William Horn-beck. Apulaisleikkaaja: Phil Anderson. Ääni: Earl Crain. Pääosissa: Elizabeth Taylor (Leslie Lynnton Benedict), Rock Hudson (Jordan "Bick" Benedict, II), James Dean (Jett Rink), Carroll Baker (Luz Benedict, II), Jane Withers (Vashti Snythe), Chill Wills (Uncle Bawley), Mercedes McCambridge (Luz Benedict), Dennis Hopper (Jordan Benedict, III), Sal Mineo (Angel Obregon, III), Rodney Taylor (Sir David Karfrey), Judith Evelyn (Mrs. Horace Lynnton), Earl Holliman (Bob Dace), Robert Nichols (Pinky Snythe), Paul Fix (Dr. Horace Lynnton), Alexander Scourby (Old Polo), Fran Bennett (Judy Benedict), Charles Watts (Whiteside), Elsa Cardenas (Juana), Carolyn Craig (Lacey Lynnton), Monte Hale (Bale Clinch), Sheb Wooley (Gabe Target), Mary Ann Edwards (Adarene Clinch), Victor Millan (Angel Obregon, I), Mickey Simpson (Sarge), Pilar Del Rey (Mrs. Obregon), Maurice Jara (Dr. Guerra), Noreen Nash (Lona Lane), Ray Whitley (Watts), Napoleon Whiting (Swazey), Felipe Turich (Go-mez), Francisco Villalobos (meksikolainen pappi), Tina Menard (Lupe), Anna Maria Majalca (Petra), Guy Teague (Har-per), Natividad Vacio (Desubio), Max Terhune (Dr. Walker), Ray Bennett (Dr. Borneholm), Barbara Barrie (Mary Lou Decker), George Dunne (Verne Decker), Slim Talbot (Clay Hodgins), Tex Driscoll (Clay Hodgins, Sr.), Juney Ellis (Essie Lou Hodgins), Charles Meredith (ministeri), Rush Williams (Waiter), Bill Hale (baarimikko), Tom Monroe (Guard), Marc Hamilton (vartija), John Wiley (apulaisjohtaja), Paul Kruger (kenraali), Ella Ethridge (kenraalin vaimo), Eddie Baker (kuvernööri), Ethel Greenwood (kuvernöörin vaimo), Julian Rivero (vanha mies), Maxine Gates (Mrs. Sarge), John Caler (kuljettaja), Dan White ja Jack Lomas (trukinajajat), Mitzi Sutherland, Pat Cortland, Vera Lee Friedman (Vasthin tyttäret), Richard Bishop, David Bishop, Steven Kay, Mary Ann Cashen (Jordan eri ikäisenä):, Georgann Cashen ja Dana Dillaway (Judy nelivuotiaana), Christine Werner, Judy Lent, Jill Lent (Luz eri ikäisenä), John Garcia, David Jiminez (Angel eri ikäisenä), Colleen Crane, Marlene Crane, Wanda Lee Thompson (Judy, II, eri ikäisenä), Perfideo Aguilar (Jordy, IV, pikkulapsi), Margaret Trujillo (Jordy, IV, pikkulapsi), Ramon Ramirez (Jordy, IV, 2-vuotias), Ina Poindexter. Helsingin ensiesitys: 29.3. 1957 Rea. Televisiolähetyksiä: 22.7.1983, 2.12.1985 MTV1; 1.2.1991 YLE TV1; 1.1.1996, 8.2.1998 YLE TV2; 25.8.2001 MTV3 – VET 46467 – K15 – 5450 m / 198 min. Maahantuoja: Warner Bros., Nordfilm Oy (teatterilevitys), Musiikki Fazer (videolevitys), Sandrew Metronome Dostribution Finland Oy (DVD 2003). Värijärjestelmä: Warner Color; Widescreen/kuvasuhde: 1.66:1
Jättiläinen perustuu vuonna 1952 ilmestyneeseen "Giant"-sukuromaaniin. Sen kirjoittaja Edna Ferber tunnetaan parhaiten ehkä suomennetustakin romaanistaan "Teatterilaiva". Jättiläisen ohjaaja George Stevens oli Hollywoodin vanhoja mestaritekijöitä. Monilla 1950-luvun western-elokuvillaan hän oli tuonut esiin amerikkalaista identiteettiä sen jälkeen kun hän edellisillä vuosikymmenillä oli osoittanut taitonsa monissa eri genreissää seikkailuelokuvista musikaaleihin ja komedioihin.
Nyt Stevens matkasi kameroineen Yhdysvaltain suurimpaan osavaltioon, Texasiin. Tämä jättiläisvaltio on ilmiselvästi paradoksi: eräällä tavalla se on kaiken amerikkalaisuuden (ja sen imagon) ytimessä, vaikka sitä pidetäänkin erilaisena, eristäytyneenä, suuruuteensa kietoutuneena, ja paikkana, josta katsoen muuta maailmaa ei ole olemassa tai ainakaan texasilaisten mielestä ei tarvitsisi olla. Vain Teksasissa voidaan kysyä luontevasti, miksi ihmeessä joku haluaa nähdä muita paikkoja ja matkustaa valtion ulkopuolelle. Teksasilaisen mielestä se on turhinta puuhaa maailmassa.
Jättiläisen keskeisiä päähenkilöitä on upporikas karjaparoni Rick Benedict (Rock Hudson), jolta ei puutu valtaa ja sen takaavaa maata. Hänen maailmansa on periaatteessa muuttumaton, mutta talouden ja tekniikan maailmassa yllätykset eivät ole harvinaisia. Perinteinen maan varaan rakennettu omistus horjuu, kun Teksasista löydetään uusi rikkauden lähde, öljy. Öljy toi pian sellaista varallisuutta, joka uhmasi kaikkia perinteisiä järjestelyjä, ja niin vanhat valtiaat joutuivat hankauksiin uusien öljymiljonäärien kanssa. Se tarkoitti uudenlaisia poliittisia juonitteluja, vanhojen rinnalle kasvoi uusia aatteita ja tehokkuutta korostavia toimintatapoja, mutta entisten lisäksi uuteen maailmanjärjestykseen ilmaantui myös uusia ennakkoluuloja.
Rick Benedict saa ne silmilleen, kun hänen renkinsä Jett Rink (James Dean) löytää omalta maap-läntiltään öljyä. Isännän ja rengin suhde ja suhteen purkautuminen nousee keskiöön sotkemaan ennestään epämukavaa tilannetta, joka muodostaa elokuvan avauksen: Benedictin särmikäs vaimo Leslie (Elizabet Taylor) on etelävaltiolainen kaunotar, jonka hienostunut maailma sortuu hänen jou-duttuaan suureen mutta hänelle kaukaiseen ja käsittämättömään elämänmuotoon. Asiaa ei helpota se, että avioliitosta syntyneet lapset eivät isän perinteisiä toiveita täytä.
Ohjaajalla oli kokemusta Tracy-Hepburn –komedioittensa kautta sukupuolikysymysten käsittelystä, eikä esitys Jättiläisessä jää niistä jälkeen yhtään. Esillä ovat hienolla tavalla sekä sukupuoli (mieheys ja naiseus) että gender, sosiaalinen sukupuoli. Suurelokuvan keskelle rakennettuna nämä ajattomat, intimiteettejä läpäisevät teemat nostavat elokuvan sanoman yleisinhimilliselle tasolle tavalla joka ei vanhene. Onnistumista korostavat näyttelytyössään loistavat Taylor ja Hudson.
Toisen kulmikkaan ja kompleksisen maailman Jättiläiseen synnyttää talouden, rahan ja vallan dimensioilla liikkuva jännite. Siinä Benedictin elämäntavan haastajan asemassa oleva Jett Rink kasvaa valtaisan matkan railakkaasta, mutta skitsoidisesta renkipojasta ökymiljardööriksi, joka tukehtuu omaan valtaansa, asenteihinsa ja tapoihinsa. Elokuvan kannalta ei ole ehkä onnekasta, että Deanin roolin repertuaari on äärimmäisen laaja, tiukasti arvioiden ehkä liiankin laaja, sillä Dean joutuu repimään itsestään irti niin paljon, ettei sen arviointi ylinäyttelemisen termein ole kaukana kriittisen katsojan mielestä. Psykologialtaan Deanin rooli on kuitenkin rakennettu loisteliaasti ja myös tutusti, sillä Rink on voittajana tyypillinen Pyrrhos, sellainen kuin elokuvan kansalainen Kane oli ja ehkä sellainenkin, joka on olennaista Hitlerin ja muiden tyrannien hahmolle.
Hitleriin Rinkin hahmon yhdistää kulissien lisäksi myös rasismi: Stevensin elokuva on vahva rasismin vastainen näyttö, amerikkalaisen elokuvan kultajyviä aikana, jolloin kansalaisuusliike ja etnisten kysymysten humaanit ratkaisut vasta nostavat päätään. Elokuva korottaa unohdetut köyhät ja sorretut ihmisyyden arvoon eikä jätä kritikoimatta poikkeuksellisen selväsanaisesti niitä arkipäiväisiä vastoinkäymisiä jopa hampurilaisbaareissa tai kampaamoissa, mitä etniset vähemmistöt saivat Amerikassa tuta liiankin pitkään.
Jättiläinen jäi James Deanin viimeiseksi elokuvaksi, sillä hän kaahasi urheiluautollaan itsensä hengiltä vain viikkoa ennen elokuvan ensi-iltaa. "Live fast, die young" –asenne oli siivittänyt hänen aiempia roolitöitään ja sloganina se on pysynyt yhtä kuolemattomana kuin liian nuorena kuollut näyttelijä.
– Jari Sedergren 29.12. 2005
Giant
Jättiläinen / Jätten
Yhdysvallat 1956. Tuotannonjohto: Tom Andre. Tuotantoyhtiö: Warner Bros. Pictures, Inc. A George Stevens Production. © Giant Productions. Tuotannonjohto: Production George Stevens. Tuottaja: Henry Ginsberg. Ohjaus: George Stevens. Apulaisohjaaja: Joe Rickards. 2d unit Director: Fred Guiol. 2d unit Assistant Director: Russ Llewellyn. 1st Assistant Director: Dick Moder. 2d Assistant Director: Buddy Messinger. 2d Assistant Director: Rusty Meek. 2d Assistant Director: Reed Killgore. Käsikirjoitus: Fred Guiol Edna Ferberin romaanista "Giant" (New York, 1952). Kuvaus: William C. Mellor. Lavastus: Boris Leven (production design), Raplh Hursti (Set decorations). Erikoistehosteet: Ralph Webb. Puvut: Marjorie Best, Moss Mabry (Taylor), Ted Kring, John Noble, Sophia Stutz, Ann Landers. Ehostus: Gordon Bau, Frank Prehoda, George Lane, Patricia Westmore, Edith Palmer. Musiikki: Domitri Tiomkin. Leikkaus: William Horn-beck. Apulaisleikkaaja: Phil Anderson. Ääni: Earl Crain. Pääosissa: Elizabeth Taylor (Leslie Lynnton Benedict), Rock Hudson (Jordan "Bick" Benedict, II), James Dean (Jett Rink), Carroll Baker (Luz Benedict, II), Jane Withers (Vashti Snythe), Chill Wills (Uncle Bawley), Mercedes McCambridge (Luz Benedict), Dennis Hopper (Jordan Benedict, III), Sal Mineo (Angel Obregon, III), Rodney Taylor (Sir David Karfrey), Judith Evelyn (Mrs. Horace Lynnton), Earl Holliman (Bob Dace), Robert Nichols (Pinky Snythe), Paul Fix (Dr. Horace Lynnton), Alexander Scourby (Old Polo), Fran Bennett (Judy Benedict), Charles Watts (Whiteside), Elsa Cardenas (Juana), Carolyn Craig (Lacey Lynnton), Monte Hale (Bale Clinch), Sheb Wooley (Gabe Target), Mary Ann Edwards (Adarene Clinch), Victor Millan (Angel Obregon, I), Mickey Simpson (Sarge), Pilar Del Rey (Mrs. Obregon), Maurice Jara (Dr. Guerra), Noreen Nash (Lona Lane), Ray Whitley (Watts), Napoleon Whiting (Swazey), Felipe Turich (Go-mez), Francisco Villalobos (meksikolainen pappi), Tina Menard (Lupe), Anna Maria Majalca (Petra), Guy Teague (Har-per), Natividad Vacio (Desubio), Max Terhune (Dr. Walker), Ray Bennett (Dr. Borneholm), Barbara Barrie (Mary Lou Decker), George Dunne (Verne Decker), Slim Talbot (Clay Hodgins), Tex Driscoll (Clay Hodgins, Sr.), Juney Ellis (Essie Lou Hodgins), Charles Meredith (ministeri), Rush Williams (Waiter), Bill Hale (baarimikko), Tom Monroe (Guard), Marc Hamilton (vartija), John Wiley (apulaisjohtaja), Paul Kruger (kenraali), Ella Ethridge (kenraalin vaimo), Eddie Baker (kuvernööri), Ethel Greenwood (kuvernöörin vaimo), Julian Rivero (vanha mies), Maxine Gates (Mrs. Sarge), John Caler (kuljettaja), Dan White ja Jack Lomas (trukinajajat), Mitzi Sutherland, Pat Cortland, Vera Lee Friedman (Vasthin tyttäret), Richard Bishop, David Bishop, Steven Kay, Mary Ann Cashen (Jordan eri ikäisenä):, Georgann Cashen ja Dana Dillaway (Judy nelivuotiaana), Christine Werner, Judy Lent, Jill Lent (Luz eri ikäisenä), John Garcia, David Jiminez (Angel eri ikäisenä), Colleen Crane, Marlene Crane, Wanda Lee Thompson (Judy, II, eri ikäisenä), Perfideo Aguilar (Jordy, IV, pikkulapsi), Margaret Trujillo (Jordy, IV, pikkulapsi), Ramon Ramirez (Jordy, IV, 2-vuotias), Ina Poindexter. Helsingin ensiesitys: 29.3. 1957 Rea. Televisiolähetyksiä: 22.7.1983, 2.12.1985 MTV1; 1.2.1991 YLE TV1; 1.1.1996, 8.2.1998 YLE TV2; 25.8.2001 MTV3 – VET 46467 – K15 – 5450 m / 198 min. Maahantuoja: Warner Bros., Nordfilm Oy (teatterilevitys), Musiikki Fazer (videolevitys), Sandrew Metronome Dostribution Finland Oy (DVD 2003). Värijärjestelmä: Warner Color; Widescreen/kuvasuhde: 1.66:1
Jättiläinen perustuu vuonna 1952 ilmestyneeseen "Giant"-sukuromaaniin. Sen kirjoittaja Edna Ferber tunnetaan parhaiten ehkä suomennetustakin romaanistaan "Teatterilaiva". Jättiläisen ohjaaja George Stevens oli Hollywoodin vanhoja mestaritekijöitä. Monilla 1950-luvun western-elokuvillaan hän oli tuonut esiin amerikkalaista identiteettiä sen jälkeen kun hän edellisillä vuosikymmenillä oli osoittanut taitonsa monissa eri genreissää seikkailuelokuvista musikaaleihin ja komedioihin.
Nyt Stevens matkasi kameroineen Yhdysvaltain suurimpaan osavaltioon, Texasiin. Tämä jättiläisvaltio on ilmiselvästi paradoksi: eräällä tavalla se on kaiken amerikkalaisuuden (ja sen imagon) ytimessä, vaikka sitä pidetäänkin erilaisena, eristäytyneenä, suuruuteensa kietoutuneena, ja paikkana, josta katsoen muuta maailmaa ei ole olemassa tai ainakaan texasilaisten mielestä ei tarvitsisi olla. Vain Teksasissa voidaan kysyä luontevasti, miksi ihmeessä joku haluaa nähdä muita paikkoja ja matkustaa valtion ulkopuolelle. Teksasilaisen mielestä se on turhinta puuhaa maailmassa.
Jättiläisen keskeisiä päähenkilöitä on upporikas karjaparoni Rick Benedict (Rock Hudson), jolta ei puutu valtaa ja sen takaavaa maata. Hänen maailmansa on periaatteessa muuttumaton, mutta talouden ja tekniikan maailmassa yllätykset eivät ole harvinaisia. Perinteinen maan varaan rakennettu omistus horjuu, kun Teksasista löydetään uusi rikkauden lähde, öljy. Öljy toi pian sellaista varallisuutta, joka uhmasi kaikkia perinteisiä järjestelyjä, ja niin vanhat valtiaat joutuivat hankauksiin uusien öljymiljonäärien kanssa. Se tarkoitti uudenlaisia poliittisia juonitteluja, vanhojen rinnalle kasvoi uusia aatteita ja tehokkuutta korostavia toimintatapoja, mutta entisten lisäksi uuteen maailmanjärjestykseen ilmaantui myös uusia ennakkoluuloja.
Rick Benedict saa ne silmilleen, kun hänen renkinsä Jett Rink (James Dean) löytää omalta maap-läntiltään öljyä. Isännän ja rengin suhde ja suhteen purkautuminen nousee keskiöön sotkemaan ennestään epämukavaa tilannetta, joka muodostaa elokuvan avauksen: Benedictin särmikäs vaimo Leslie (Elizabet Taylor) on etelävaltiolainen kaunotar, jonka hienostunut maailma sortuu hänen jou-duttuaan suureen mutta hänelle kaukaiseen ja käsittämättömään elämänmuotoon. Asiaa ei helpota se, että avioliitosta syntyneet lapset eivät isän perinteisiä toiveita täytä.
Ohjaajalla oli kokemusta Tracy-Hepburn –komedioittensa kautta sukupuolikysymysten käsittelystä, eikä esitys Jättiläisessä jää niistä jälkeen yhtään. Esillä ovat hienolla tavalla sekä sukupuoli (mieheys ja naiseus) että gender, sosiaalinen sukupuoli. Suurelokuvan keskelle rakennettuna nämä ajattomat, intimiteettejä läpäisevät teemat nostavat elokuvan sanoman yleisinhimilliselle tasolle tavalla joka ei vanhene. Onnistumista korostavat näyttelytyössään loistavat Taylor ja Hudson.
Toisen kulmikkaan ja kompleksisen maailman Jättiläiseen synnyttää talouden, rahan ja vallan dimensioilla liikkuva jännite. Siinä Benedictin elämäntavan haastajan asemassa oleva Jett Rink kasvaa valtaisan matkan railakkaasta, mutta skitsoidisesta renkipojasta ökymiljardööriksi, joka tukehtuu omaan valtaansa, asenteihinsa ja tapoihinsa. Elokuvan kannalta ei ole ehkä onnekasta, että Deanin roolin repertuaari on äärimmäisen laaja, tiukasti arvioiden ehkä liiankin laaja, sillä Dean joutuu repimään itsestään irti niin paljon, ettei sen arviointi ylinäyttelemisen termein ole kaukana kriittisen katsojan mielestä. Psykologialtaan Deanin rooli on kuitenkin rakennettu loisteliaasti ja myös tutusti, sillä Rink on voittajana tyypillinen Pyrrhos, sellainen kuin elokuvan kansalainen Kane oli ja ehkä sellainenkin, joka on olennaista Hitlerin ja muiden tyrannien hahmolle.
Hitleriin Rinkin hahmon yhdistää kulissien lisäksi myös rasismi: Stevensin elokuva on vahva rasismin vastainen näyttö, amerikkalaisen elokuvan kultajyviä aikana, jolloin kansalaisuusliike ja etnisten kysymysten humaanit ratkaisut vasta nostavat päätään. Elokuva korottaa unohdetut köyhät ja sorretut ihmisyyden arvoon eikä jätä kritikoimatta poikkeuksellisen selväsanaisesti niitä arkipäiväisiä vastoinkäymisiä jopa hampurilaisbaareissa tai kampaamoissa, mitä etniset vähemmistöt saivat Amerikassa tuta liiankin pitkään.
Jättiläinen jäi James Deanin viimeiseksi elokuvaksi, sillä hän kaahasi urheiluautollaan itsensä hengiltä vain viikkoa ennen elokuvan ensi-iltaa. "Live fast, die young" –asenne oli siivittänyt hänen aiempia roolitöitään ja sloganina se on pysynyt yhtä kuolemattomana kuin liian nuorena kuollut näyttelijä.
– Jari Sedergren 29.12. 2005
keskiviikkona, joulukuuta 21, 2005
Valitus kunniaan
Brittimaailmassa, jossa nämä isn't it -tyyppiset kauhistelut osataan ihan syrämen kautta, näyttää tämän joulun myyntimenestykseksi tulevan teos, jossa valitetaan 212 sivua. Valitetaan siis siitä, kuinka käytöstavat ovat menneet ja kaikki on toisin kuin ennen ja kerrotaan meheviä juttuja siitä, kuinka kaikki on väärin ja pahasti.
Tämä olisi selvästi tämmöinen kirjaidea, jonka ainekset saisi nopeasti kasaan Blogistanista. Miettikää nyt. Parhat palat taksiblogeista (palvelut, yöelämä), Turistilta (ravintola ja palvelut), Mitvitiltä (pahan akselirasva -jutut), Veeralta (Pala maailmaani-blogin kirjasto- ja virkanaisjutut) ja onhan näitä kiinnostavia nillittäjiä muitakin, mutta nyt aamukiireessä ei ehdi luetella.
Semmoinen paperikirja pitäisi tehdä. Ja rahat pantaisiin kevätbakkanaaleihin?
Tämä olisi selvästi tämmöinen kirjaidea, jonka ainekset saisi nopeasti kasaan Blogistanista. Miettikää nyt. Parhat palat taksiblogeista (palvelut, yöelämä), Turistilta (ravintola ja palvelut), Mitvitiltä (pahan akselirasva -jutut), Veeralta (Pala maailmaani-blogin kirjasto- ja virkanaisjutut) ja onhan näitä kiinnostavia nillittäjiä muitakin, mutta nyt aamukiireessä ei ehdi luetella.
Semmoinen paperikirja pitäisi tehdä. Ja rahat pantaisiin kevätbakkanaaleihin?
tiistaina, joulukuuta 20, 2005
Väkivaltaa: Nuoret ja media II
Jatkan referaattiani. Lähde on Anne Alvesalon ja Pekka Santilan tutkimus "Pahat pojat -elokuva ja rikollisuus. 'Saanut ehkä vähän ideaa, mut omaa päätä sitä kummiski käyttää'". Poliisiammattikorkeakoulun tutkimuksia 17/2004.
Edwin H. Sutherlandin 1930-luvulla kehittelemää differentiaalisen assosiaation teoria selittää rikollisuutta rikolliskoketusten määrän vaihtelun kautta. Rikollisuus on siis opittua käytöstä, eikä se ole lähtöisin yksilön biologisesta poikkeavuudesta tai hänen psykologisesta patologisuudestaan. Ronald Akers (1985) ja Sykes & Matza (1957) selittävät rikollisuutta oppimisella, ei mallioppimisella, vaan paljon monimutkaisemmalla prosessilla. Siinä oleellista on ideologinen oikeuttaminen, tekojen rationalisointi tai neutralisaatio, joka opitaan sosiaalisaation kautta: tällaisia ovat henkilökohtaisen vastuun kieltäminen, rikoksen aiheuttaman vahingon kieltäminen, uhrin kieltäminen - esimerkiksi hän ansaitsee tulla ryöstetyksi jne..., tuomitsijoiden tuomitseminen ja vetoaminen korkeampiin velvollisuuksiin kuten ystävyyteen ja rakkauteen. Yleisiä teorian osia ovat myös differentiaalinen vahvistamisen (rangaistuksen ja palkinnon vaikutus) sekä imitiaatio eli jäljittely, joka ei eroa lainmukaisen käyttämytymisen oppimisesta, toistamisesta tai muuntelusta. Uusin teoria on Surettelta (1998): siihen kuuluvat jo mainitut kopiorikoksen käsite ja mainittu sytyke-teoria.
Differentiaalisen identifikaation teoria on Daniel Glaserilta (1956). Sen mukaan rikollinen käyttäytyminen on todennäköisempää niillä, jotka samastuvat voimakkaasti rikolliseen käyttäytymiseen hyväksyttävästi suhtautuviin henkilöihin (esim. rikoksia tekemän jäengin kautta suoraan, mutta myös epäsuorasti median kautta tapahtuvan samastumisen kautta).
Elokuvantekijä, erityisesti käsikirjoittaja yrittää luoda tilanteen, jossa katsoja samastuu roolihahmoon. Samankaltaisuus henkilön kanssa ei ole ainoa syy samastua, vaan siihen riittää, jos katsoja tunnistaa tilanteet ja tunteet, joita hahmo joutuu käymään läpi: käsikirjoittaja luo sympatiaa roolihahmoja kohtaan, saattaa roolihahmonsa vaaratilanteisiin, tekee roolihahmosta pidettävän (hyvän, mukavan, hauskan ja roolitehtävässään pätevän), esittelee roolihahmon niin pian kuin mahdollista, näyttää roolihahmon kosketuksessa omaan voimaansa (valta muihin, got to do what you got to do, itsenäinen tunteiden ilmaisu muihin nähden), laittaa roolihahmon tuttuihin tilanteisiin, antaa roolihahmolle tuttuja heikkouksia, tekee myyttien ja legendojen tapaan roolihahmosta supersankarin, antaa hahmon toimia yleisön silminä (antamalla vain yleisön tietää päähenkilön ajatukset, erillinen sankari ja päähenkilö, johon on helpompi samastua ja sitä kautta siirtää samastuminen sankariin.) (Pesonen 2002)
Näistä tärkeä on sympatian herättäminen esim. laittamalla roolihahmo ansaitsemattoman onnettomuuden uhriksi. Samalla se toimii kertomuksen (ja roolihahmon) taustana tai se avaa kertomuksen. Mitä läheisempien aiheuttamia nämä ongelmat ovat, sitä tehokkaampaa. Perheenjäsenen tekemä tai ystävän petos on voimallinen tapa herättää sympatiaa verrattuna tuntemattoman tahon aiheuttamaan epäoikeudenmukaisuuteen.
Samastuttavuutta lisäävät myös roolihahmon piirteissä seuraavat:
- Karismaattisuus, joka on kauneuttakin tärkeämpää
- Saman ikäisyys katsojan kanssa
- Roolihenkilön luonteen on oltava hyvä, sopiva, johdonmukainen ja vastattava henkilöä
- Hahmon on kyettävä tekemään valintoja, ei saa olla passiivinen, mutta jos on, niin tapahtumien paineen pitä olla kova - se pakottaa hahmon valintoihin
- hahmot eivät saa joutua onnettomuuteen luonteensa huonouden vaan kohtalokkaan erehdyksen takia
- hahmoilla on hyvä olla erityisiä heikkouksia. Samastuttavat heikkoudet voivat olla fyysisiä tai henkisiä, taipumuuksia, riippuvuuksia tai pelkoja.
Näiden avulla katsoja saatetaan "amoraaliseen tilaan": katsoja voi samastua filtiivisen henkilön kokemus- ja arvomaailmaan, jonka yhteydessä katsoja käyttää omaa arviointikykyään ja todellisuuskokemuksiaan. Ts. tilanteessa on sekä samastavia että etäännyttäviä kokemuksia, missä yhteydessä katsojan arvomaailmaan saattavat vaikuttaa oma elämäntilanne ja jopa hetkellinen mielentila. Elokuva on manipulatiivinen voima, mitä käsikirjoittajille koulutuksessa painotetaan. Tätä samastumista voidaan korostaa etukäteismainonnalla ja -julkisuudella.
Psykologian tutkimuksista tiedämme (Berkowitz), että samastuminen on sitä todennäköisempää, mitä enemmän malli ja samastuja muistuttavat toisiaan. Näin kotimainen, tuttu (ja sanoisin totunnainen) esitys vaikuttaa paremmin kuin ulkomainen (vieras, mutta myös satu, myytti, legenda, leikki).
Samastuminen rikolliseen elokuvan katselutilanteessa ei tietenkään johda suoraan siihen, että katsojat lähtevät yleisesti tekemään rikoksia. Mutta kopiorikoksen mahdollisuus on joidenkin kohdalla olemassa. Suretten (1998) mainitsemat tutkimukset ovat osoittaneet, että katsojan samastuminen väkivallan tekijään (eli katsoja kokee väkivallan tekijän itsensä kaltaiseksi tai tarinan hahmon ja katsojan elämästä löytyy samoja yksityiskohtia) saattaa johtaa väkivaltarikoksiin.
Katsojayksilön kokemus voi lisätä väkivallan matkimista, jos:
- väkivalta aiheuttaa sen, että katsoja jää ratkaisemattoman kiihtymistilan valtaan
- väkivallanteko miellyttää katsojaa
- väkivallan seuraukset eivät herätä katsojassa vastenmielisyyttä.
Mediakerronta voi aiheuttaa väkivaltaisuutta, jos tarinassa:
- väkivaltaa ei seuraa rangaistus tai siitä seuraa palkkio
- uhri kokee väkivallan oikeutettuna
- väkivalta kuvataan kritiikittömästä (vailla kriittistä jälkiselostusta)
Rikokset saattavat olla houkuttelevia tai vietteleviä (Katz 1988). Hän ei painota rikoksen materiaalista puolta, jolla saadaan esim. taloudellista hyötyä. Rikollisuus on hänen mukaansa ennen kaikkea tunnetason toimintaa. keskeistä on autenttinen tunnetason kokemus, joka viettelee poikkeaviin tekoihin. [Olisiko vertaus ekstreme-urheiluun väärä?]. Katz haluaa painottaa rikollisen teon välitöntä dynamiikkaa. Kopirikokseen sovellettuna rikollisuuden ja median välille syntyisi näin kaksisuuntainen vuorovaikutus. Rikosten houkuttelevuus ja viettelykyky saa tekemään niistä elokuvia ja tv-ohjelmia, toisaalta mediassa esitetty rikos esiintyy katsojalle houkuttelevana ja viettelevänä.
Yleisellä tasolla pitää ottaa huomioon myös anomia-teoria (Durkheim 1893, Merton 1938). Kun ihmisen toiveet ylittävät realistiset toteuttamismahdollisuudet, syntyy moraalisen tyhjyyden tunne, yhteiskunnan arvopäämäärien ja sallittujen keinojen välillä on silloin ristiriita, jota erilaiset alakulttuurit saattavat tasoittaa, esim. rikollisuus voi tarjota sosiaalisen nousun väylän. Elokuva voi luoda uusia alakulttuureja tai vahvistaa olemassa olevia.
On mainittava myös rationaalisen valinnan teoria (Cornish ja Clarke 1999). Sen mukaan rikokset ovat rationaalisen valintojen tulos, niitä edeltää eräänlainen hyöty-kustannus -analyysi. Media antaa tietoa esim. kiinnijäämisriskistä, rangaistuksista, ja esimerkiksi rikoksella saavutettavasta sosiaalisesta statuksesta.
(Jatkuu)
Edwin H. Sutherlandin 1930-luvulla kehittelemää differentiaalisen assosiaation teoria selittää rikollisuutta rikolliskoketusten määrän vaihtelun kautta. Rikollisuus on siis opittua käytöstä, eikä se ole lähtöisin yksilön biologisesta poikkeavuudesta tai hänen psykologisesta patologisuudestaan. Ronald Akers (1985) ja Sykes & Matza (1957) selittävät rikollisuutta oppimisella, ei mallioppimisella, vaan paljon monimutkaisemmalla prosessilla. Siinä oleellista on ideologinen oikeuttaminen, tekojen rationalisointi tai neutralisaatio, joka opitaan sosiaalisaation kautta: tällaisia ovat henkilökohtaisen vastuun kieltäminen, rikoksen aiheuttaman vahingon kieltäminen, uhrin kieltäminen - esimerkiksi hän ansaitsee tulla ryöstetyksi jne..., tuomitsijoiden tuomitseminen ja vetoaminen korkeampiin velvollisuuksiin kuten ystävyyteen ja rakkauteen. Yleisiä teorian osia ovat myös differentiaalinen vahvistamisen (rangaistuksen ja palkinnon vaikutus) sekä imitiaatio eli jäljittely, joka ei eroa lainmukaisen käyttämytymisen oppimisesta, toistamisesta tai muuntelusta. Uusin teoria on Surettelta (1998): siihen kuuluvat jo mainitut kopiorikoksen käsite ja mainittu sytyke-teoria.
Differentiaalisen identifikaation teoria on Daniel Glaserilta (1956). Sen mukaan rikollinen käyttäytyminen on todennäköisempää niillä, jotka samastuvat voimakkaasti rikolliseen käyttäytymiseen hyväksyttävästi suhtautuviin henkilöihin (esim. rikoksia tekemän jäengin kautta suoraan, mutta myös epäsuorasti median kautta tapahtuvan samastumisen kautta).
Elokuvantekijä, erityisesti käsikirjoittaja yrittää luoda tilanteen, jossa katsoja samastuu roolihahmoon. Samankaltaisuus henkilön kanssa ei ole ainoa syy samastua, vaan siihen riittää, jos katsoja tunnistaa tilanteet ja tunteet, joita hahmo joutuu käymään läpi: käsikirjoittaja luo sympatiaa roolihahmoja kohtaan, saattaa roolihahmonsa vaaratilanteisiin, tekee roolihahmosta pidettävän (hyvän, mukavan, hauskan ja roolitehtävässään pätevän), esittelee roolihahmon niin pian kuin mahdollista, näyttää roolihahmon kosketuksessa omaan voimaansa (valta muihin, got to do what you got to do, itsenäinen tunteiden ilmaisu muihin nähden), laittaa roolihahmon tuttuihin tilanteisiin, antaa roolihahmolle tuttuja heikkouksia, tekee myyttien ja legendojen tapaan roolihahmosta supersankarin, antaa hahmon toimia yleisön silminä (antamalla vain yleisön tietää päähenkilön ajatukset, erillinen sankari ja päähenkilö, johon on helpompi samastua ja sitä kautta siirtää samastuminen sankariin.) (Pesonen 2002)
Näistä tärkeä on sympatian herättäminen esim. laittamalla roolihahmo ansaitsemattoman onnettomuuden uhriksi. Samalla se toimii kertomuksen (ja roolihahmon) taustana tai se avaa kertomuksen. Mitä läheisempien aiheuttamia nämä ongelmat ovat, sitä tehokkaampaa. Perheenjäsenen tekemä tai ystävän petos on voimallinen tapa herättää sympatiaa verrattuna tuntemattoman tahon aiheuttamaan epäoikeudenmukaisuuteen.
Samastuttavuutta lisäävät myös roolihahmon piirteissä seuraavat:
- Karismaattisuus, joka on kauneuttakin tärkeämpää
- Saman ikäisyys katsojan kanssa
- Roolihenkilön luonteen on oltava hyvä, sopiva, johdonmukainen ja vastattava henkilöä
- Hahmon on kyettävä tekemään valintoja, ei saa olla passiivinen, mutta jos on, niin tapahtumien paineen pitä olla kova - se pakottaa hahmon valintoihin
- hahmot eivät saa joutua onnettomuuteen luonteensa huonouden vaan kohtalokkaan erehdyksen takia
- hahmoilla on hyvä olla erityisiä heikkouksia. Samastuttavat heikkoudet voivat olla fyysisiä tai henkisiä, taipumuuksia, riippuvuuksia tai pelkoja.
Näiden avulla katsoja saatetaan "amoraaliseen tilaan": katsoja voi samastua filtiivisen henkilön kokemus- ja arvomaailmaan, jonka yhteydessä katsoja käyttää omaa arviointikykyään ja todellisuuskokemuksiaan. Ts. tilanteessa on sekä samastavia että etäännyttäviä kokemuksia, missä yhteydessä katsojan arvomaailmaan saattavat vaikuttaa oma elämäntilanne ja jopa hetkellinen mielentila. Elokuva on manipulatiivinen voima, mitä käsikirjoittajille koulutuksessa painotetaan. Tätä samastumista voidaan korostaa etukäteismainonnalla ja -julkisuudella.
Psykologian tutkimuksista tiedämme (Berkowitz), että samastuminen on sitä todennäköisempää, mitä enemmän malli ja samastuja muistuttavat toisiaan. Näin kotimainen, tuttu (ja sanoisin totunnainen) esitys vaikuttaa paremmin kuin ulkomainen (vieras, mutta myös satu, myytti, legenda, leikki).
Samastuminen rikolliseen elokuvan katselutilanteessa ei tietenkään johda suoraan siihen, että katsojat lähtevät yleisesti tekemään rikoksia. Mutta kopiorikoksen mahdollisuus on joidenkin kohdalla olemassa. Suretten (1998) mainitsemat tutkimukset ovat osoittaneet, että katsojan samastuminen väkivallan tekijään (eli katsoja kokee väkivallan tekijän itsensä kaltaiseksi tai tarinan hahmon ja katsojan elämästä löytyy samoja yksityiskohtia) saattaa johtaa väkivaltarikoksiin.
Katsojayksilön kokemus voi lisätä väkivallan matkimista, jos:
- väkivalta aiheuttaa sen, että katsoja jää ratkaisemattoman kiihtymistilan valtaan
- väkivallanteko miellyttää katsojaa
- väkivallan seuraukset eivät herätä katsojassa vastenmielisyyttä.
Mediakerronta voi aiheuttaa väkivaltaisuutta, jos tarinassa:
- väkivaltaa ei seuraa rangaistus tai siitä seuraa palkkio
- uhri kokee väkivallan oikeutettuna
- väkivalta kuvataan kritiikittömästä (vailla kriittistä jälkiselostusta)
Rikokset saattavat olla houkuttelevia tai vietteleviä (Katz 1988). Hän ei painota rikoksen materiaalista puolta, jolla saadaan esim. taloudellista hyötyä. Rikollisuus on hänen mukaansa ennen kaikkea tunnetason toimintaa. keskeistä on autenttinen tunnetason kokemus, joka viettelee poikkeaviin tekoihin. [Olisiko vertaus ekstreme-urheiluun väärä?]. Katz haluaa painottaa rikollisen teon välitöntä dynamiikkaa. Kopirikokseen sovellettuna rikollisuuden ja median välille syntyisi näin kaksisuuntainen vuorovaikutus. Rikosten houkuttelevuus ja viettelykyky saa tekemään niistä elokuvia ja tv-ohjelmia, toisaalta mediassa esitetty rikos esiintyy katsojalle houkuttelevana ja viettelevänä.
Yleisellä tasolla pitää ottaa huomioon myös anomia-teoria (Durkheim 1893, Merton 1938). Kun ihmisen toiveet ylittävät realistiset toteuttamismahdollisuudet, syntyy moraalisen tyhjyyden tunne, yhteiskunnan arvopäämäärien ja sallittujen keinojen välillä on silloin ristiriita, jota erilaiset alakulttuurit saattavat tasoittaa, esim. rikollisuus voi tarjota sosiaalisen nousun väylän. Elokuva voi luoda uusia alakulttuureja tai vahvistaa olemassa olevia.
On mainittava myös rationaalisen valinnan teoria (Cornish ja Clarke 1999). Sen mukaan rikokset ovat rationaalisen valintojen tulos, niitä edeltää eräänlainen hyöty-kustannus -analyysi. Media antaa tietoa esim. kiinnijäämisriskistä, rangaistuksista, ja esimerkiksi rikoksella saavutettavasta sosiaalisesta statuksesta.
(Jatkuu)
Väkivaltaa: Nuoret ja media I
Poliisiammattikorkeakoulun tutkimuksia 17/2004 on mielenkiintoinen opus. Seuraava kirjoitukseni perustuu tähän Anne Alvesalon ja Pekka Santilan tutkimukseen "Pahat pojat -elokuva ja rikollisuus. 'Saanut ehkä vähän ideaa, mut omaa päätä sitä kummiski käyttää'."
Edistävätkö elokuvat rikollisuutta? Kysymys ei ole aivan uusi ja myönteinen vastaus on siivittänyt monen elokuvan kieltämistä suomalaisessakin elokuvasensuurissa. Välillä tarkastamo on päätynyt ratkaisuihinsa itse, välillä poliisiasiantuntijoiden avulla. Robert Bressonin Pickpocket lienee tunnetuin tapaus.
Kyse on kopiorikoksesta, jonka määritelmään liittyy kolme kriteeriä (Surette 1998): 1) Sen esikuvana on toiminut aikaisempi, julkisuudessa / mediassa esitetty todellinen tai fiktiivinen rikos.
2) Rikoksen tekijä tuntee kyseisen rikoksen.
3) Rikoksen tekijä on sisällyttänyt tekoonsa keskeisiä aineosia alkuperäisestä, mediassa esitetyssä rikoksesta. Tämä voi tapahtua kolmella tavalla:
a) uhrin / kohteen valinta
b) rikoksen tekotapa
c) aiempi rikos on motivoinut tekijää jollain muulla tavalla (esim. samastuminen, julkisuudenhakuisuus)
Ainakaan minun ei tarvinnut miettiä pitkään ennen kuin keksin, että kopiorikos on itse asiassa yksi yleisimmistä nykyisistä rikostavoista (esim. laiton kopiointi netissä, monet rasistiset rikokset jne.). Tunnetuimpia kansainvälisiä esimerkkejä ovat Taksikuski-elokuvan - ja siinä näytelleen Jodie Fosterin - vaikutus Reaganin salamurhayritykseen. Tapauksen jälkeen presidenttiin kohdistuvat uhkaukset lisääntyivät (Berkowitz 1983). Kauriinmetsästäjien venäläistä rulettia esittänyt kohtaus tuotti ensi-iltavuotena 1978 noin 80 raportoitua matkimistekoa. Manaaja tuotti (ilmeisesti) Meksikossa yhden lapsenmurhan, koska sydämen lapselta veitsellä irroittaneen äidin mielestä "lapsi oli paholainen". Tylenol-murhat Yhdysvalloissa: lääkekapselien sisältö vaihdettiin myrkyksi, mistä mediointi tuotti useita "tuotepeukalointitapauksia". Natural Born Killers on ainakin kahdeksan murhan esikuva Yhdysvalloissa, vaikka oikeus ei tuominnutkaan tuottajaa ja ohjaajaa yllyttämisestä, niin kuin syytös kävi. Point Break -elokuvan on väitetty inspiroineen muutamaa teini-ikäistä, kun he käteisvarojen puutteessa tulivat ryöstäneeksi pankin.
Miten tällaista sitten tutkitaan? Keskeisiä kysymyksiä on neljä (Kidd-Hewitt ja Osborne 1995, Brown 2003): 1) Esittääkö media yksilöitä ja ryhmiä kaavamaisesti stereotyyppeinä? 2) Onko medialla vaikutusta ihmisten kokemaan rikollisuuden pelkoon tai ohjaako media n.s. moraalipaniikkien luomista? 3) Vaikuttaako "oikea" rikollisuus ja "fiktiivinen" rikollisuus ihmisiin samalla tavoin? 4) Aiheuttaako media rikollisuutta sitä kuvatessaan?
Kotimaisissa tutkimuksissa (Kivivuori, Kemppi ja Smolej 2002) on osoitettu, etä väkivaltauutisoinnin raju kasvu on yhtenä osatekijänä vaikuttanut väestön rikospelkojen lisääntymiseen 1980 ja 1990-luvuilla.
Median ja rikollisuuden suhdetta käsittelevissä tutkimuksissa on nähtävissä jako kahteen: toiset korostavat median osuutta rikollisuuden syinä, toiset väheksyvät näitä median kriminogeenisiä vaikutuksia. Ensimmäiset ovat yleensä psykologeja, jälkimmäiset sosiologeja.
Kun yksittäisen tekijän osoittaminen on vaikeaa, mitä psykologit sitten yleisellä tasolla pitävät rikollisuuden syinä? Rikollisuuden tekijöitä ovat ainakin: aivovaurio, mielisairaus, geneettiset ominaisuudet, sisäiset vietit ja vaistot, varhaislapsuuden kasvatusmenetelmät, persoonallisuushäiriöt, vertaisryhmien painostus, frustraatio, provokaatio, alkoholi ja muut huumeet, sosiaalinen oppiminen, väkivaltaelokuvat, tietokonepelit, kuumuus, saasteet, meteli ja liikakansoitus. (Ainsworth 2000, 82).
Howitt jakaa median kriminogeeniset vaikutukset kahteen ryhmään:
1) Suorat vaikutukset: esim. väkivaltaista elokuvaa katsonut syyllistyy väkivaltaan
2) Epäsuorat vaikutukset: median tapa käsitellä asiaa voi aiheuttaa rikollista käyttäytymistä. Esim. "luuserit" syyllistyvät rikoksiin saadakseen varoja sosiaalisen asemansa kohentamiseen tasolle, jonka esikuvat ovat elokuvista, jotka luovat odotuksia, paineita ja normeja rikkaita ja menestyneitä ihmisiä kuvatessaan.
Median fysikologisia vaikutuksiakin on toki paljon, mutta jätämme ne tässä vähälle. Mainittakoon pari termiä: Kiihtymystilan siirtymistä esim. toimintaelokuvan aiheuttaman katsojan kiihtymyksen siirtyminen katuväkivaltaan esittelee excitation transfer -malli (Zillman 1979, 1983). Habituaatiolla (habituation / desenzitisation) tarkoitetaan tottumista, joka syntyy väkivallan pitkäaikaisen katselun vaikutuksesta. Emotionaaliset reaktiot vähenevät: esimerkiksi väkivallan vammoilla ei ole enää emotionaalista vaikutusta. Kyse ei ole kopiorikoksen yleisestä selitysmallista, mutta joillakin yksilöillä tämäkin voi olla osatekijänä rikosten välittömien seuraamusten arvioinnissa. Mallioppiminen tai jäljittely on keskeinen, välttämätön osa kopiorikosta, mutta ei riittävä selitys.
Bandura (1977) sanoo, että väkivalta opitaan tarkkailemalla toisia. Tässä myös media on mukana. Mediasta voi oppia myös disinhibition, käyttäytymistä säätelevien estojen poistumisen kautta. Taidoistaan epävarmat seuraavat Schunkin (1987) mukaan mieluusti vertaistensa mallia, jos kokevat tämän luotettavaksi. Berkowitz (1993) puhuu priming-käsitteestä. Media voi antaa sytykkeen (priming effect) määrätynlaisille ajatuksille ja tunteille, esimerkiksi aggressiivisille ajatuksille. Tämä tunne voi siirtyä arkielämän mediatilannetta muistuttavissa tilanteissa. Tämä selittää osin myös sitä, miksi jotkut reagoivat voimakkaammin median sytykkeisiin kuin toiset. Elokuva tai tv-sarja voi aiheuttaa jo aikaisemmin rikoksia tehneelle henkilölle laajempien ajatus- ja tunneverkostojen aktivoitumista (inspiroitumista) kuin henkilölle joka ei ole aikaisemmin tehnyt rikoksia. Nämä emootiot voivat olla myös positiivisia (todellisen rikoksen ja sen esityksen linkittävä emootio).
Sosiaalinen informaationkäsittelyn teoria (Huesmann 1982, Mustonen 2000, 72) laajentaa mallioppimisen teoriiaa puhumalla mediasta opittujen sosiaalisten skriptien merkityksestä. Media tarjoaa ongelmanratkaisutapoja, mielikuvia tai tulkintakehyksiä, joita yksilöt saattavat soveltaa myöhemmissä ristiriita- tai turhaumatilanteissa. Pennell ja Browsen (1999) mukaan syntyy maksiimi: mitä enemmän uusi tilanne muistuttaa mediassa nähtyä, sitä todennäköisemmin katsoja toteuttaa käyttäytymismallia.
(Jatkuu...)
Edistävätkö elokuvat rikollisuutta? Kysymys ei ole aivan uusi ja myönteinen vastaus on siivittänyt monen elokuvan kieltämistä suomalaisessakin elokuvasensuurissa. Välillä tarkastamo on päätynyt ratkaisuihinsa itse, välillä poliisiasiantuntijoiden avulla. Robert Bressonin Pickpocket lienee tunnetuin tapaus.
Kyse on kopiorikoksesta, jonka määritelmään liittyy kolme kriteeriä (Surette 1998): 1) Sen esikuvana on toiminut aikaisempi, julkisuudessa / mediassa esitetty todellinen tai fiktiivinen rikos.
2) Rikoksen tekijä tuntee kyseisen rikoksen.
3) Rikoksen tekijä on sisällyttänyt tekoonsa keskeisiä aineosia alkuperäisestä, mediassa esitetyssä rikoksesta. Tämä voi tapahtua kolmella tavalla:
a) uhrin / kohteen valinta
b) rikoksen tekotapa
c) aiempi rikos on motivoinut tekijää jollain muulla tavalla (esim. samastuminen, julkisuudenhakuisuus)
Ainakaan minun ei tarvinnut miettiä pitkään ennen kuin keksin, että kopiorikos on itse asiassa yksi yleisimmistä nykyisistä rikostavoista (esim. laiton kopiointi netissä, monet rasistiset rikokset jne.). Tunnetuimpia kansainvälisiä esimerkkejä ovat Taksikuski-elokuvan - ja siinä näytelleen Jodie Fosterin - vaikutus Reaganin salamurhayritykseen. Tapauksen jälkeen presidenttiin kohdistuvat uhkaukset lisääntyivät (Berkowitz 1983). Kauriinmetsästäjien venäläistä rulettia esittänyt kohtaus tuotti ensi-iltavuotena 1978 noin 80 raportoitua matkimistekoa. Manaaja tuotti (ilmeisesti) Meksikossa yhden lapsenmurhan, koska sydämen lapselta veitsellä irroittaneen äidin mielestä "lapsi oli paholainen". Tylenol-murhat Yhdysvalloissa: lääkekapselien sisältö vaihdettiin myrkyksi, mistä mediointi tuotti useita "tuotepeukalointitapauksia". Natural Born Killers on ainakin kahdeksan murhan esikuva Yhdysvalloissa, vaikka oikeus ei tuominnutkaan tuottajaa ja ohjaajaa yllyttämisestä, niin kuin syytös kävi. Point Break -elokuvan on väitetty inspiroineen muutamaa teini-ikäistä, kun he käteisvarojen puutteessa tulivat ryöstäneeksi pankin.
Miten tällaista sitten tutkitaan? Keskeisiä kysymyksiä on neljä (Kidd-Hewitt ja Osborne 1995, Brown 2003): 1) Esittääkö media yksilöitä ja ryhmiä kaavamaisesti stereotyyppeinä? 2) Onko medialla vaikutusta ihmisten kokemaan rikollisuuden pelkoon tai ohjaako media n.s. moraalipaniikkien luomista? 3) Vaikuttaako "oikea" rikollisuus ja "fiktiivinen" rikollisuus ihmisiin samalla tavoin? 4) Aiheuttaako media rikollisuutta sitä kuvatessaan?
Kotimaisissa tutkimuksissa (Kivivuori, Kemppi ja Smolej 2002) on osoitettu, etä väkivaltauutisoinnin raju kasvu on yhtenä osatekijänä vaikuttanut väestön rikospelkojen lisääntymiseen 1980 ja 1990-luvuilla.
Median ja rikollisuuden suhdetta käsittelevissä tutkimuksissa on nähtävissä jako kahteen: toiset korostavat median osuutta rikollisuuden syinä, toiset väheksyvät näitä median kriminogeenisiä vaikutuksia. Ensimmäiset ovat yleensä psykologeja, jälkimmäiset sosiologeja.
Kun yksittäisen tekijän osoittaminen on vaikeaa, mitä psykologit sitten yleisellä tasolla pitävät rikollisuuden syinä? Rikollisuuden tekijöitä ovat ainakin: aivovaurio, mielisairaus, geneettiset ominaisuudet, sisäiset vietit ja vaistot, varhaislapsuuden kasvatusmenetelmät, persoonallisuushäiriöt, vertaisryhmien painostus, frustraatio, provokaatio, alkoholi ja muut huumeet, sosiaalinen oppiminen, väkivaltaelokuvat, tietokonepelit, kuumuus, saasteet, meteli ja liikakansoitus. (Ainsworth 2000, 82).
Howitt jakaa median kriminogeeniset vaikutukset kahteen ryhmään:
1) Suorat vaikutukset: esim. väkivaltaista elokuvaa katsonut syyllistyy väkivaltaan
2) Epäsuorat vaikutukset: median tapa käsitellä asiaa voi aiheuttaa rikollista käyttäytymistä. Esim. "luuserit" syyllistyvät rikoksiin saadakseen varoja sosiaalisen asemansa kohentamiseen tasolle, jonka esikuvat ovat elokuvista, jotka luovat odotuksia, paineita ja normeja rikkaita ja menestyneitä ihmisiä kuvatessaan.
Median fysikologisia vaikutuksiakin on toki paljon, mutta jätämme ne tässä vähälle. Mainittakoon pari termiä: Kiihtymystilan siirtymistä esim. toimintaelokuvan aiheuttaman katsojan kiihtymyksen siirtyminen katuväkivaltaan esittelee excitation transfer -malli (Zillman 1979, 1983). Habituaatiolla (habituation / desenzitisation) tarkoitetaan tottumista, joka syntyy väkivallan pitkäaikaisen katselun vaikutuksesta. Emotionaaliset reaktiot vähenevät: esimerkiksi väkivallan vammoilla ei ole enää emotionaalista vaikutusta. Kyse ei ole kopiorikoksen yleisestä selitysmallista, mutta joillakin yksilöillä tämäkin voi olla osatekijänä rikosten välittömien seuraamusten arvioinnissa. Mallioppiminen tai jäljittely on keskeinen, välttämätön osa kopiorikosta, mutta ei riittävä selitys.
Bandura (1977) sanoo, että väkivalta opitaan tarkkailemalla toisia. Tässä myös media on mukana. Mediasta voi oppia myös disinhibition, käyttäytymistä säätelevien estojen poistumisen kautta. Taidoistaan epävarmat seuraavat Schunkin (1987) mukaan mieluusti vertaistensa mallia, jos kokevat tämän luotettavaksi. Berkowitz (1993) puhuu priming-käsitteestä. Media voi antaa sytykkeen (priming effect) määrätynlaisille ajatuksille ja tunteille, esimerkiksi aggressiivisille ajatuksille. Tämä tunne voi siirtyä arkielämän mediatilannetta muistuttavissa tilanteissa. Tämä selittää osin myös sitä, miksi jotkut reagoivat voimakkaammin median sytykkeisiin kuin toiset. Elokuva tai tv-sarja voi aiheuttaa jo aikaisemmin rikoksia tehneelle henkilölle laajempien ajatus- ja tunneverkostojen aktivoitumista (inspiroitumista) kuin henkilölle joka ei ole aikaisemmin tehnyt rikoksia. Nämä emootiot voivat olla myös positiivisia (todellisen rikoksen ja sen esityksen linkittävä emootio).
Sosiaalinen informaationkäsittelyn teoria (Huesmann 1982, Mustonen 2000, 72) laajentaa mallioppimisen teoriiaa puhumalla mediasta opittujen sosiaalisten skriptien merkityksestä. Media tarjoaa ongelmanratkaisutapoja, mielikuvia tai tulkintakehyksiä, joita yksilöt saattavat soveltaa myöhemmissä ristiriita- tai turhaumatilanteissa. Pennell ja Browsen (1999) mukaan syntyy maksiimi: mitä enemmän uusi tilanne muistuttaa mediassa nähtyä, sitä todennäköisemmin katsoja toteuttaa käyttäytymismallia.
(Jatkuu...)
maanantaina, joulukuuta 19, 2005
Väkivaltaa: Lapset ja media I
Lueskelin Eduskunnan kanslian julkaisemaa (1/2003) teosta Sosiaalinen alkupääoma ja tietotekniikka. Se on teos Eduskunnan tulevaisuusvaliokunnan sarjassa Teknologian arviointeja numero 14. Referoidaanpa hieman, kun Apinalaatikossakin Jari Lindholm virittelee keskustelua elokuvatarkastuksen nykytilasta.
Sosiaalisista taidoista puhutaan monien keskustelujen yhteydessä. Ne liittyvät parhaillaan kiinnostuksen kohteenani olevaan elokuvatarkastukseenkin, sillä mediasisällöillä ja myös tietotekniikan sisällöillä on suuri merkitys sosiaalisaatiossa eli arvojen siirtämisessä erityisesti lapsilla. Tietysti keskeinen ja itse asiassa tärkein tapa välittää arvoja on suhde vanhempiin, perheeseen, ystäviin ja muihin lähiverkostoihin. Sosialisaatiossa ihmiset omaksuvat ryhmän yhteisiä normeja sekä käyttäytymis- ja ajattelutapoja.
Media voi olla joillekin keskeinen sosialisaation lähde. Jos omaa elämänkokemusta on enemmän ja ystäväpiiri eli sosiaalistava verkosto tiheä, sitä pienempi on median vaikutus. Sosiaalistajien samanlaisuus taas vahvistaa vaikutuksia. On selvää, että mediaväkivalta lisää aggressiota todennäköisimmin niillä lapsilla, jotka elävät väkivaltaan herkästi turvautuvassa kasvuympäristössä. Kun kasvuympäristö on nykyisin varsin usein kyllästetty mediasisällöillä, lasten todellisuuskäsitys on entistä useammin median pohjalle rakennettu luomus.
Tietokonepelekä, elokuvia ja opetusohjelmia voidaan käyttää myös positiivisesti, luomaan malleja toisen huomioonottamisesta ja myös prososiaalisuutta eli vapaaehtoista toisen hyödyttämistä ilman odotuksia palkkiosta. Tähän tarkoitukseen designoidut televisio-ohjelmat ovat tutkitusti edistäneet esimerkiksi lukutaitoa, mutta myös sosiaalisia taitoja. Myönteiset vaikutukset ovat huomattavan pitkäkestoisia, jopa 10 vuoden jälkeen ne ovat havaittavissa tutkitusti.
Viihdemediassa auttamista ja prososiaalisuutta nähdään paljon vähemmän kuin sille vastakkaista antisosiaalista toimintaa. TV-ohjelmissa vuoden 1997 tasolla noin 40% sisältää väkivaltaa. Nykyisin luku lienee tuota lähes kymmenen vuodent takaista huomattavasti korkeampi. Väkivallan osuus on kasvussa. Tietokonepelien suhteen tilanne on vielä onnettomampi - ehkä jopa neljä viidestä tietokonepelistä perustuu keskeiseltä osin väkivallalle.
Tutkimusten mukaan uusi media voisi suunnata ajattelua vähemmän autoritaariseen suuntaan, jos siihen olisi kiinnostusta ja tahtoa. Esimerkiksi Sherer (1998) on todennut, että moraalisten pulmien ratkaisemiseen perustuva peli voisi kehittää moniarvoista eettistä ajattelua. Virtuaalimaailmakin olisi vivahteikkaampi, jos se vaatisi mutkikkaampia toimintoja ja sallisi "oikeiden vastauksien" monimuotoisuuden ja suhteellisuuden. Väkivaltaviide vaati vastapainokseen uusia, eetistä ajattelua kannustavia sisältöjä. Niiden pitää olla tietysti valmistettu yhtä hyvin ja kiinnostavaksi kuin muidenkin markkinoilla olevien pelien.
Kulttuurimme hyväksyy varsin paljon väkivaltaa - lähtökohta asenneilmastolle ja väkivallattomien ideoiden välittämiselle on siis kehnohko. Kokonaisvaikutukset ovat kuitenkin aina ihmisen, mediasisällön ja tilannetekijöiden yhteispeliä, minkä lisäksi esimerkiksi lapsella itsellään on selvästi oma mediasuhteensa ja yksilöllinen asemansa. Mediaväkivallan vaikutuksien mahdollisista reiteistä on nykyisin paljon tutkimustietoa. Sen avulla voidaan kartoittaa riskiryhmiä ja pohtia ennaltaehkäiseviä kasvatustoimia.
Bandura (1986) esitteli sosiaalisen oppimisen mallin. Se piti sisällään median mallioppimisen vaikutukset, erityisesti lasten alttiuden oppia televisiosta aggressiivisia eli toista vahingoittavia malleja. Tutkimukset olivat kokeellisia: malli siirtyi erityisesti jos väkivaltainen sankari oli suosittu ja vetovoimainen hahmo, jota ei rangaistu teoistaan. Mallioppimiseen liittyy yleensä myös käyttäytymistä säätelevien estojen vähenemistä, esimerkiksi aggression pidäkkeiden ja itsehallinnan löystymistä. Muutosta tapahtuu myös tiedollisella, arvojen, normien ja asenteiden tasolla, kuten Huesmann tutkimuksissaan (1986, 1988) osoitti. Mediasta omaksutut sosiaaliset normit ja ongelmanratkaisutavat palautuvat mieleen ratkaistessa omia ristiriitatilanteita.
Mustosen tutkimus (2001) osoitti, että aggressiovaikutusten riski on suurin niillä lapsilla, jotka ovat itse aggressiivisia ja jotka joutuvat elämään väkivaltaa hyväksyvässä ympäristössä. Media ei tee lapsia sinällään väkivaltaisiksi, vaikka he matkisivatkin filmin aggressiivisia tapahtumia leikeissään. Oleellista on, pysyykö aggressio leikkinä. Leikkiä se ei ole, jos itsekontrolli pettää ja lapsi tekee oikeasti vahinkoa muille tai esineille. Tämä ei ole harvinaista. Leikki on eri asia kuin toisen vahingoittaminen. Leikki saattaa jopa edistää itsehallinnan kehittymistä ja aggression kontrolloimista. Riskiryhmän muodostavat ne lapset, joilla leikin ja oikean aggression raja on hämärtynyt tai hävinnyt. Tähän ovat eniten alttiita väkivaltaa kokeneet tai laiminlyödyt lapset.
Mustonen (2001) osoitti myös, että aggressio etenee kehämäisesti: tietyille median viesteille herkistyvät ne, joilla omien taipumustensa ja skeemojensa vuoksi on valikoivat vastaanottimet. Ennestään aggressiiviset lapset pitävät väkivaltaviihteestä, josta he taas omaksuvat hyväksyviä ajatuksia ja näin heidän aggression pidäkkeensä löystyvät ja väkivallattomat tavat ratkoa pulmia vähenevät.
Toinen mediaväkivallan riskitekijä on turvattomuutta ja epäluottamusta ruokkivan maailmankuvan syntyminen. Se tuottaa ahdistuneisuutta, johon riskiryhmässä ovat ujot ja pelokkaat lapset. Tässäkin on kehävaikutus; hekin voivat hakea piristystä toimintaelokuvista: ne kohentavatkin joskus mieltä lyhytaikaisesti, mutta väkivaltaisuudessaan ruokkivat ennen pitkää epäluuloista maailmankuvaa, jossa maailma nähdään vaarallisena paikkana ja se lisää taas ahdistuneisuutta. Tämän on Gerbner et al. todenneet monissa tutkimuksissaan (1979, 1986, 1994).
Mediaväkivallan esittämistavalla on väliä tulkintojen ja vaikutusten kannalta. Raakakin väkivalta, jos se on kriittisessä valossa ja seurauksineen päivineen esitetty, saattaa olla jopa hyödyllistä koettavaa, sillä se ahdistaa katsojaa ja saattaa näin ylläpitää parempaa itsekontrollia (Mustonen 1997, 2001). Lieväkin väkivalta voi vaikuttaa aggression käyttöä höllentävään suuntaan, jos se on näytetty ihannoivassa, esimerkiksi humoristisessa valossa.
Dokumentaarinen väkivalta esittää aggression edellä puhuttua monipuolisemmin. Se näyttää myös uhreja ja kärsimystä, mikä ahdistaa katsojaa, mutta tekee samalla väkivallan vähemmän houkuttelevaksi (Mustonen 1997). Näin se voi ainakin aggressiivisille lapsille olla jopa hyödyllinen kokemus. Ihannoitu, viihteellinen väkivalta taas tempaa mukaan kritiikittömästi, houkuttelee samastumaan aggressiiviseen sankariin ja näyttää väkivallan hyväksyttävämpänä. Mediakasvatuksen tärkeä tehtävä onkin siksi johdatella lasta huomaamaan erilaisia esittämistapoja, tulkitsemaan niiden arvomaailmaa ja pohtimaan, miten realistisesti tai epärealistisesti aggression seuraukset esitetään.
Sosiaalisista taidoista puhutaan monien keskustelujen yhteydessä. Ne liittyvät parhaillaan kiinnostuksen kohteenani olevaan elokuvatarkastukseenkin, sillä mediasisällöillä ja myös tietotekniikan sisällöillä on suuri merkitys sosiaalisaatiossa eli arvojen siirtämisessä erityisesti lapsilla. Tietysti keskeinen ja itse asiassa tärkein tapa välittää arvoja on suhde vanhempiin, perheeseen, ystäviin ja muihin lähiverkostoihin. Sosialisaatiossa ihmiset omaksuvat ryhmän yhteisiä normeja sekä käyttäytymis- ja ajattelutapoja.
Media voi olla joillekin keskeinen sosialisaation lähde. Jos omaa elämänkokemusta on enemmän ja ystäväpiiri eli sosiaalistava verkosto tiheä, sitä pienempi on median vaikutus. Sosiaalistajien samanlaisuus taas vahvistaa vaikutuksia. On selvää, että mediaväkivalta lisää aggressiota todennäköisimmin niillä lapsilla, jotka elävät väkivaltaan herkästi turvautuvassa kasvuympäristössä. Kun kasvuympäristö on nykyisin varsin usein kyllästetty mediasisällöillä, lasten todellisuuskäsitys on entistä useammin median pohjalle rakennettu luomus.
Tietokonepelekä, elokuvia ja opetusohjelmia voidaan käyttää myös positiivisesti, luomaan malleja toisen huomioonottamisesta ja myös prososiaalisuutta eli vapaaehtoista toisen hyödyttämistä ilman odotuksia palkkiosta. Tähän tarkoitukseen designoidut televisio-ohjelmat ovat tutkitusti edistäneet esimerkiksi lukutaitoa, mutta myös sosiaalisia taitoja. Myönteiset vaikutukset ovat huomattavan pitkäkestoisia, jopa 10 vuoden jälkeen ne ovat havaittavissa tutkitusti.
Viihdemediassa auttamista ja prososiaalisuutta nähdään paljon vähemmän kuin sille vastakkaista antisosiaalista toimintaa. TV-ohjelmissa vuoden 1997 tasolla noin 40% sisältää väkivaltaa. Nykyisin luku lienee tuota lähes kymmenen vuodent takaista huomattavasti korkeampi. Väkivallan osuus on kasvussa. Tietokonepelien suhteen tilanne on vielä onnettomampi - ehkä jopa neljä viidestä tietokonepelistä perustuu keskeiseltä osin väkivallalle.
Tutkimusten mukaan uusi media voisi suunnata ajattelua vähemmän autoritaariseen suuntaan, jos siihen olisi kiinnostusta ja tahtoa. Esimerkiksi Sherer (1998) on todennut, että moraalisten pulmien ratkaisemiseen perustuva peli voisi kehittää moniarvoista eettistä ajattelua. Virtuaalimaailmakin olisi vivahteikkaampi, jos se vaatisi mutkikkaampia toimintoja ja sallisi "oikeiden vastauksien" monimuotoisuuden ja suhteellisuuden. Väkivaltaviide vaati vastapainokseen uusia, eetistä ajattelua kannustavia sisältöjä. Niiden pitää olla tietysti valmistettu yhtä hyvin ja kiinnostavaksi kuin muidenkin markkinoilla olevien pelien.
Kulttuurimme hyväksyy varsin paljon väkivaltaa - lähtökohta asenneilmastolle ja väkivallattomien ideoiden välittämiselle on siis kehnohko. Kokonaisvaikutukset ovat kuitenkin aina ihmisen, mediasisällön ja tilannetekijöiden yhteispeliä, minkä lisäksi esimerkiksi lapsella itsellään on selvästi oma mediasuhteensa ja yksilöllinen asemansa. Mediaväkivallan vaikutuksien mahdollisista reiteistä on nykyisin paljon tutkimustietoa. Sen avulla voidaan kartoittaa riskiryhmiä ja pohtia ennaltaehkäiseviä kasvatustoimia.
Bandura (1986) esitteli sosiaalisen oppimisen mallin. Se piti sisällään median mallioppimisen vaikutukset, erityisesti lasten alttiuden oppia televisiosta aggressiivisia eli toista vahingoittavia malleja. Tutkimukset olivat kokeellisia: malli siirtyi erityisesti jos väkivaltainen sankari oli suosittu ja vetovoimainen hahmo, jota ei rangaistu teoistaan. Mallioppimiseen liittyy yleensä myös käyttäytymistä säätelevien estojen vähenemistä, esimerkiksi aggression pidäkkeiden ja itsehallinnan löystymistä. Muutosta tapahtuu myös tiedollisella, arvojen, normien ja asenteiden tasolla, kuten Huesmann tutkimuksissaan (1986, 1988) osoitti. Mediasta omaksutut sosiaaliset normit ja ongelmanratkaisutavat palautuvat mieleen ratkaistessa omia ristiriitatilanteita.
Mustosen tutkimus (2001) osoitti, että aggressiovaikutusten riski on suurin niillä lapsilla, jotka ovat itse aggressiivisia ja jotka joutuvat elämään väkivaltaa hyväksyvässä ympäristössä. Media ei tee lapsia sinällään väkivaltaisiksi, vaikka he matkisivatkin filmin aggressiivisia tapahtumia leikeissään. Oleellista on, pysyykö aggressio leikkinä. Leikkiä se ei ole, jos itsekontrolli pettää ja lapsi tekee oikeasti vahinkoa muille tai esineille. Tämä ei ole harvinaista. Leikki on eri asia kuin toisen vahingoittaminen. Leikki saattaa jopa edistää itsehallinnan kehittymistä ja aggression kontrolloimista. Riskiryhmän muodostavat ne lapset, joilla leikin ja oikean aggression raja on hämärtynyt tai hävinnyt. Tähän ovat eniten alttiita väkivaltaa kokeneet tai laiminlyödyt lapset.
Mustonen (2001) osoitti myös, että aggressio etenee kehämäisesti: tietyille median viesteille herkistyvät ne, joilla omien taipumustensa ja skeemojensa vuoksi on valikoivat vastaanottimet. Ennestään aggressiiviset lapset pitävät väkivaltaviihteestä, josta he taas omaksuvat hyväksyviä ajatuksia ja näin heidän aggression pidäkkeensä löystyvät ja väkivallattomat tavat ratkoa pulmia vähenevät.
Toinen mediaväkivallan riskitekijä on turvattomuutta ja epäluottamusta ruokkivan maailmankuvan syntyminen. Se tuottaa ahdistuneisuutta, johon riskiryhmässä ovat ujot ja pelokkaat lapset. Tässäkin on kehävaikutus; hekin voivat hakea piristystä toimintaelokuvista: ne kohentavatkin joskus mieltä lyhytaikaisesti, mutta väkivaltaisuudessaan ruokkivat ennen pitkää epäluuloista maailmankuvaa, jossa maailma nähdään vaarallisena paikkana ja se lisää taas ahdistuneisuutta. Tämän on Gerbner et al. todenneet monissa tutkimuksissaan (1979, 1986, 1994).
Mediaväkivallan esittämistavalla on väliä tulkintojen ja vaikutusten kannalta. Raakakin väkivalta, jos se on kriittisessä valossa ja seurauksineen päivineen esitetty, saattaa olla jopa hyödyllistä koettavaa, sillä se ahdistaa katsojaa ja saattaa näin ylläpitää parempaa itsekontrollia (Mustonen 1997, 2001). Lieväkin väkivalta voi vaikuttaa aggression käyttöä höllentävään suuntaan, jos se on näytetty ihannoivassa, esimerkiksi humoristisessa valossa.
Dokumentaarinen väkivalta esittää aggression edellä puhuttua monipuolisemmin. Se näyttää myös uhreja ja kärsimystä, mikä ahdistaa katsojaa, mutta tekee samalla väkivallan vähemmän houkuttelevaksi (Mustonen 1997). Näin se voi ainakin aggressiivisille lapsille olla jopa hyödyllinen kokemus. Ihannoitu, viihteellinen väkivalta taas tempaa mukaan kritiikittömästi, houkuttelee samastumaan aggressiiviseen sankariin ja näyttää väkivallan hyväksyttävämpänä. Mediakasvatuksen tärkeä tehtävä onkin siksi johdatella lasta huomaamaan erilaisia esittämistapoja, tulkitsemaan niiden arvomaailmaa ja pohtimaan, miten realistisesti tai epärealistisesti aggression seuraukset esitetään.
sunnuntaina, joulukuuta 18, 2005
Katri on parempi
Idols-finaali tuli katsotuksi. Katri oli parempi. Molemmat lauloivat jälleen kerran aika keskinkertaisesti, mutta näistä neljästä biisistä sen alkukertojen uusintabiisin myötä puntari käntyi Katrille: hänen biisinsä oli parempi ja se sopi hänelle hyvin.
Loppuvarmistus onkin sitten jo MTV:n ohjausta. Kun yksi tuomari sanoo, että viimeinen biisi ratkaisee ja itse kappale on selvästi naiselle tehty, on homma selvä. Kun vielä Ilkan mikkitekniikka on surkea, ei hän saa poweria lauluunsa mitenkään, vaikka miksaus vaikutti tasapuolisemmalta kuin tavallisesti. Viimeinen selvä merkki manipuloinnista oli tämä juontajan avulla tehty testamenttaus: Antti Tuiskukin tukee Katria. Aika roisia, sanon minä. Idols-kansa toivottavasti kapinoi. Vaikka se kapinakin tietysti on vain lisämainosta. Ääniä kuitenkin ohjailtiin naisartistille varsin suruttomasti.
Mutta kyllä laulavat hämmästyttävän epäpuhtaasti nämä meidän Idolsimme. Noin väärin en laula itse edes aamuyön viimeisessä biisissä. Ja tämä oli paljon sanottu tämä. Eikös joku voisi järjestää tällaista Ikämiessarjan Idolsia?
Loppuvarmistus onkin sitten jo MTV:n ohjausta. Kun yksi tuomari sanoo, että viimeinen biisi ratkaisee ja itse kappale on selvästi naiselle tehty, on homma selvä. Kun vielä Ilkan mikkitekniikka on surkea, ei hän saa poweria lauluunsa mitenkään, vaikka miksaus vaikutti tasapuolisemmalta kuin tavallisesti. Viimeinen selvä merkki manipuloinnista oli tämä juontajan avulla tehty testamenttaus: Antti Tuiskukin tukee Katria. Aika roisia, sanon minä. Idols-kansa toivottavasti kapinoi. Vaikka se kapinakin tietysti on vain lisämainosta. Ääniä kuitenkin ohjailtiin naisartistille varsin suruttomasti.
Mutta kyllä laulavat hämmästyttävän epäpuhtaasti nämä meidän Idolsimme. Noin väärin en laula itse edes aamuyön viimeisessä biisissä. Ja tämä oli paljon sanottu tämä. Eikös joku voisi järjestää tällaista Ikämiessarjan Idolsia?
lauantaina, joulukuuta 17, 2005
Glögipiiri
Blogipiirin pikkujoulut Manalassa näyttävät jäävän väliin, kun en saa lähdetyksi. Kinkunpaisto vei voimat. Niinpä voi sitten nautiskella glögiä ja katsella Kotiopettajattaren romaania televisiosta. Laatuaikaa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)