tiistaina, joulukuuta 20, 2005

Väkivaltaa: Nuoret ja media II

Jatkan referaattiani. Lähde on Anne Alvesalon ja Pekka Santilan tutkimus "Pahat pojat -elokuva ja rikollisuus. 'Saanut ehkä vähän ideaa, mut omaa päätä sitä kummiski käyttää'". Poliisiammattikorkeakoulun tutkimuksia 17/2004.

Edwin H. Sutherlandin 1930-luvulla kehittelemää differentiaalisen assosiaation teoria selittää rikollisuutta rikolliskoketusten määrän vaihtelun kautta. Rikollisuus on siis opittua käytöstä, eikä se ole lähtöisin yksilön biologisesta poikkeavuudesta tai hänen psykologisesta patologisuudestaan. Ronald Akers (1985) ja Sykes & Matza (1957) selittävät rikollisuutta oppimisella, ei mallioppimisella, vaan paljon monimutkaisemmalla prosessilla. Siinä oleellista on ideologinen oikeuttaminen, tekojen rationalisointi tai neutralisaatio, joka opitaan sosiaalisaation kautta: tällaisia ovat henkilökohtaisen vastuun kieltäminen, rikoksen aiheuttaman vahingon kieltäminen, uhrin kieltäminen - esimerkiksi hän ansaitsee tulla ryöstetyksi jne..., tuomitsijoiden tuomitseminen ja vetoaminen korkeampiin velvollisuuksiin kuten ystävyyteen ja rakkauteen. Yleisiä teorian osia ovat myös differentiaalinen vahvistamisen (rangaistuksen ja palkinnon vaikutus) sekä imitiaatio eli jäljittely, joka ei eroa lainmukaisen käyttämytymisen oppimisesta, toistamisesta tai muuntelusta. Uusin teoria on Surettelta (1998): siihen kuuluvat jo mainitut kopiorikoksen käsite ja mainittu sytyke-teoria.

Differentiaalisen identifikaation teoria on Daniel Glaserilta (1956). Sen mukaan rikollinen käyttäytyminen on todennäköisempää niillä, jotka samastuvat voimakkaasti rikolliseen käyttäytymiseen hyväksyttävästi suhtautuviin henkilöihin (esim. rikoksia tekemän jäengin kautta suoraan, mutta myös epäsuorasti median kautta tapahtuvan samastumisen kautta).

Elokuvantekijä, erityisesti käsikirjoittaja yrittää luoda tilanteen, jossa katsoja samastuu roolihahmoon. Samankaltaisuus henkilön kanssa ei ole ainoa syy samastua, vaan siihen riittää, jos katsoja tunnistaa tilanteet ja tunteet, joita hahmo joutuu käymään läpi: käsikirjoittaja luo sympatiaa roolihahmoja kohtaan, saattaa roolihahmonsa vaaratilanteisiin, tekee roolihahmosta pidettävän (hyvän, mukavan, hauskan ja roolitehtävässään pätevän), esittelee roolihahmon niin pian kuin mahdollista, näyttää roolihahmon kosketuksessa omaan voimaansa (valta muihin, got to do what you got to do, itsenäinen tunteiden ilmaisu muihin nähden), laittaa roolihahmon tuttuihin tilanteisiin, antaa roolihahmolle tuttuja heikkouksia, tekee myyttien ja legendojen tapaan roolihahmosta supersankarin, antaa hahmon toimia yleisön silminä (antamalla vain yleisön tietää päähenkilön ajatukset, erillinen sankari ja päähenkilö, johon on helpompi samastua ja sitä kautta siirtää samastuminen sankariin.) (Pesonen 2002)

Näistä tärkeä on sympatian herättäminen esim. laittamalla roolihahmo ansaitsemattoman onnettomuuden uhriksi. Samalla se toimii kertomuksen (ja roolihahmon) taustana tai se avaa kertomuksen. Mitä läheisempien aiheuttamia nämä ongelmat ovat, sitä tehokkaampaa. Perheenjäsenen tekemä tai ystävän petos on voimallinen tapa herättää sympatiaa verrattuna tuntemattoman tahon aiheuttamaan epäoikeudenmukaisuuteen.

Samastuttavuutta lisäävät myös roolihahmon piirteissä seuraavat:
- Karismaattisuus, joka on kauneuttakin tärkeämpää
- Saman ikäisyys katsojan kanssa
- Roolihenkilön luonteen on oltava hyvä, sopiva, johdonmukainen ja vastattava henkilöä
- Hahmon on kyettävä tekemään valintoja, ei saa olla passiivinen, mutta jos on, niin tapahtumien paineen pitä olla kova - se pakottaa hahmon valintoihin
- hahmot eivät saa joutua onnettomuuteen luonteensa huonouden vaan kohtalokkaan erehdyksen takia
- hahmoilla on hyvä olla erityisiä heikkouksia. Samastuttavat heikkoudet voivat olla fyysisiä tai henkisiä, taipumuuksia, riippuvuuksia tai pelkoja.

Näiden avulla katsoja saatetaan "amoraaliseen tilaan": katsoja voi samastua filtiivisen henkilön kokemus- ja arvomaailmaan, jonka yhteydessä katsoja käyttää omaa arviointikykyään ja todellisuuskokemuksiaan. Ts. tilanteessa on sekä samastavia että etäännyttäviä kokemuksia, missä yhteydessä katsojan arvomaailmaan saattavat vaikuttaa oma elämäntilanne ja jopa hetkellinen mielentila. Elokuva on manipulatiivinen voima, mitä käsikirjoittajille koulutuksessa painotetaan. Tätä samastumista voidaan korostaa etukäteismainonnalla ja -julkisuudella.

Psykologian tutkimuksista tiedämme (Berkowitz), että samastuminen on sitä todennäköisempää, mitä enemmän malli ja samastuja muistuttavat toisiaan. Näin kotimainen, tuttu (ja sanoisin totunnainen) esitys vaikuttaa paremmin kuin ulkomainen (vieras, mutta myös satu, myytti, legenda, leikki).

Samastuminen rikolliseen elokuvan katselutilanteessa ei tietenkään johda suoraan siihen, että katsojat lähtevät yleisesti tekemään rikoksia. Mutta kopiorikoksen mahdollisuus on joidenkin kohdalla olemassa. Suretten (1998) mainitsemat tutkimukset ovat osoittaneet, että katsojan samastuminen väkivallan tekijään (eli katsoja kokee väkivallan tekijän itsensä kaltaiseksi tai tarinan hahmon ja katsojan elämästä löytyy samoja yksityiskohtia) saattaa johtaa väkivaltarikoksiin.

Katsojayksilön kokemus voi lisätä väkivallan matkimista, jos:
- väkivalta aiheuttaa sen, että katsoja jää ratkaisemattoman kiihtymistilan valtaan
- väkivallanteko miellyttää katsojaa
- väkivallan seuraukset eivät herätä katsojassa vastenmielisyyttä.

Mediakerronta voi aiheuttaa väkivaltaisuutta, jos tarinassa:
- väkivaltaa ei seuraa rangaistus tai siitä seuraa palkkio
- uhri kokee väkivallan oikeutettuna
- väkivalta kuvataan kritiikittömästä (vailla kriittistä jälkiselostusta)

Rikokset saattavat olla houkuttelevia tai vietteleviä (Katz 1988). Hän ei painota rikoksen materiaalista puolta, jolla saadaan esim. taloudellista hyötyä. Rikollisuus on hänen mukaansa ennen kaikkea tunnetason toimintaa. keskeistä on autenttinen tunnetason kokemus, joka viettelee poikkeaviin tekoihin. [Olisiko vertaus ekstreme-urheiluun väärä?]. Katz haluaa painottaa rikollisen teon välitöntä dynamiikkaa. Kopirikokseen sovellettuna rikollisuuden ja median välille syntyisi näin kaksisuuntainen vuorovaikutus. Rikosten houkuttelevuus ja viettelykyky saa tekemään niistä elokuvia ja tv-ohjelmia, toisaalta mediassa esitetty rikos esiintyy katsojalle houkuttelevana ja viettelevänä.

Yleisellä tasolla pitää ottaa huomioon myös anomia-teoria (Durkheim 1893, Merton 1938). Kun ihmisen toiveet ylittävät realistiset toteuttamismahdollisuudet, syntyy moraalisen tyhjyyden tunne, yhteiskunnan arvopäämäärien ja sallittujen keinojen välillä on silloin ristiriita, jota erilaiset alakulttuurit saattavat tasoittaa, esim. rikollisuus voi tarjota sosiaalisen nousun väylän. Elokuva voi luoda uusia alakulttuureja tai vahvistaa olemassa olevia.

On mainittava myös rationaalisen valinnan teoria (Cornish ja Clarke 1999). Sen mukaan rikokset ovat rationaalisen valintojen tulos, niitä edeltää eräänlainen hyöty-kustannus -analyysi. Media antaa tietoa esim. kiinnijäämisriskistä, rangaistuksista, ja esimerkiksi rikoksella saavutettavasta sosiaalisesta statuksesta.

(Jatkuu)

2 kommenttia:

Matti kirjoitti...

Tästä voisi päätellä, että realistisesti ja inhottavasti esitetty väkivalta pitäisi sallia ennen kuin sarjakuvamainen. Ainakin ennen Suomen elokuvatarkastamo kuitenkin sensuroi juuri "ahdistusta aiheuttavia" kuvia, kun taas pitkälle estetisoitu väkivalta meni läpi.

Sedis kirjoitti...

Muutos tapahtui jo osin 1970-luvulla, seuraava sitten videoajan tuoman muutoksen jälkeen 1990-luvulla.

Onko sinulla mielessä esimerkkejä?