Vuosi on mennyt. Oli pitkä vuosi. Pidempi kuin olisi arvannut.
Yleensähän käy niin, että aika kiihtyy vanhetessa. Vuodet hurahtavat ohi nopeammin kuin lapsena viikot ja kuukaudet. Ihmiset vanhenevat ympärillä, lapset kasvavat pitkiksi, uuden ajan jättiläisiksi.
Ja kuinka kummalta se uusi aika tuntuukaan - ajatellaan nyt vaikka teloituksia demokratian nimissä.
Tämä mailleen painuva vuosi enemmänkin kulutti kuin kului. Palkkioita ei ole enää odotettavissa, työn raskaan raadantaa sentään.
Minkähänlainen ensi vuodesta tulee?
Nämä jatkuvat blogikutsut, die Spielform der Vergesellschaftung, kuten sosiologi Simmel sanoi, varmaankin jatkuvat.
Simmelillä kyse oli "keinotekoisesta maailmasta jossa ihmiset ovat jättäneet taakseen elämän objektiiviset ja pelkästään persoonalliset piirteensä ollakseen keskenään puhtaassa vuorovaikutuksessa". Kaiken kaikkiaan se oli "ideaalinen sosiologinen maailma", sillä siinä "yksilön mielihyvä on aina riippuvainen toisten ilosta".
Oikein hyvää bloggausvuotta kaikille. Edelleen tasapuolisesti.
sunnuntai, joulukuuta 31, 2006
lauantaina, joulukuuta 30, 2006
perjantaina, joulukuuta 29, 2006
Poispainettuja maailmoita
Olipa kirkas ja kuulas aamu. Pikkupakkasta, aurinko paistaa kuin kevättä enteillen, vaikka onkin käynyt päinvastoin, maassa helmeilee kuuraa. Tämä valo on harvinaista herkkua joulukuun lopussa. Uudeksi vuodeksi on tulossa taas lämpöasteita ja varmaan harmaatakin. En muista ikinä odottaneeni kesää jo tähän aikaan vuodesta.
Elokuvan ystäviä hemmotellaan tänään. YleTeema lähetti kaksi Yasujiro Ozun elokuvaa. Ensimmäinen Tokyo monogatari (Japani 1953) on maailmankuulu klassikko, mestariteos, kuten tavataan sanoa näistä verkkokalvoja värähdyttävistä elokuvista. Ozulla sota on jo takana ja lopullinen muutos kaiken muuttavaan moderniin edessä. Nationalistinen unelma ilman nationalismia, siis.
Kotimaisiin vähemmän tunnetuihin kuuluu Edvin Laineen Opri (Suomi 1954), yksi niistä elokuvista, joilla poispainettua Karjala-teemaa elvytettiin suomalaisten mieliin. Tein siitä jokin aika sitten esitteenkin elokuva-arkiston käyttöön.
Kirjailija Kyllikki Mäntylän Karjala-aiheisesta tuotannosta ("Portti sulkeutuu", 1944, "Punaisen sillan kylä", "Opri", 1953, "Opri ja Oleksi", 1955, "Kala-Tirri", 1955, "Feutora ja muut monumentit", 1956) "Opri ja Oleksi" kelpasi säveltäjä Tauno Pylkkäselle kolmiosaisen oopperan libretoksi, mutta filmatisointeja on tehty vain "Oprista".
Opri on yksi esimerkki siitä, kuinka toinen maailmansota ja Karjala alkoivat palautua elokuviin jo siis ennen Tuntematonta sotilasta. Siitä voisi joskus kirjoittaa artikkelinkin.
Elokuvan ystäviä hemmotellaan tänään. YleTeema lähetti kaksi Yasujiro Ozun elokuvaa. Ensimmäinen Tokyo monogatari (Japani 1953) on maailmankuulu klassikko, mestariteos, kuten tavataan sanoa näistä verkkokalvoja värähdyttävistä elokuvista. Ozulla sota on jo takana ja lopullinen muutos kaiken muuttavaan moderniin edessä. Nationalistinen unelma ilman nationalismia, siis.
Kotimaisiin vähemmän tunnetuihin kuuluu Edvin Laineen Opri (Suomi 1954), yksi niistä elokuvista, joilla poispainettua Karjala-teemaa elvytettiin suomalaisten mieliin. Tein siitä jokin aika sitten esitteenkin elokuva-arkiston käyttöön.
Kirjailija Kyllikki Mäntylän Karjala-aiheisesta tuotannosta ("Portti sulkeutuu", 1944, "Punaisen sillan kylä", "Opri", 1953, "Opri ja Oleksi", 1955, "Kala-Tirri", 1955, "Feutora ja muut monumentit", 1956) "Opri ja Oleksi" kelpasi säveltäjä Tauno Pylkkäselle kolmiosaisen oopperan libretoksi, mutta filmatisointeja on tehty vain "Oprista".
Opri on yksi esimerkki siitä, kuinka toinen maailmansota ja Karjala alkoivat palautua elokuviin jo siis ennen Tuntematonta sotilasta. Siitä voisi joskus kirjoittaa artikkelinkin.
torstaina, joulukuuta 28, 2006
Ilkka Kippola sai DocPointin tunnustuspalkinnon
Kollegalla menee lujaa.
Suomen elokuva-arkiston tutkija Ilkka Kippola saa DocPoint-elokuvafestivaalien tämän vuotisen Apollo-palkinnon. Tunnustuspalkinto jaetaan Helsingin dokumenttielokuvafestivaalin yhteydessä dokumenttielokuvan parissa ansioituneelle ammattilaiselle.
Onnittelut, Ilkka!
keskiviikkona, joulukuuta 27, 2006
Kirjameemi
Ihmiskunnan isäntä meemisteli joululahjakirjoilla. Ihan kiva keskustelunaihe.
Minuahan ei haastettu, mutta haastaminenhan on meemistelyssä pelleilyn ylin aste, joten niistä nyt ei ainakaan kannata välittää puoleen tai toiseen. Meemeihin osallistuminen on sitten ihan toinen juttu. Olen verrannut sitä seuraleikkiin ja pysyn vertauksessani yhä.
Mitä kirjoja sait joululahjaksi?
Sain kälyltä Erkki Tuomiojan Wuolijoki-elämäkerran, jonka olin ehtinyt kuukausi aiemmin ostaa omakseni. Siinä olisi siis hyvä vaihtokirja - tarjoukset kommenttilaatikkoon. Toinen lahjakirja oli tyttären hankkima Kjell Westön Finlandia-palkittu. Hän oli huomannut, että se kotona kiertänyt kappale jäi osin lukematta.
Mitä kirjoja annoit joululahjaksi?
Vaimo sai tietysti opiksi ja ojennukseksi tohtori Kari Kuulan Helvetin historian.
Koirista pakonomaisesti kiinnostunut tytär - joka ei tule koiraa saamaan - sai joululahjaksi Virpi Saarisen teoksen Hämäränkoira. Se kertoo pojasta, jolta äiti on kieltänyt lemmikit.
Haastan kaikki - oikeuteen!
Minuahan ei haastettu, mutta haastaminenhan on meemistelyssä pelleilyn ylin aste, joten niistä nyt ei ainakaan kannata välittää puoleen tai toiseen. Meemeihin osallistuminen on sitten ihan toinen juttu. Olen verrannut sitä seuraleikkiin ja pysyn vertauksessani yhä.
Mitä kirjoja sait joululahjaksi?
Sain kälyltä Erkki Tuomiojan Wuolijoki-elämäkerran, jonka olin ehtinyt kuukausi aiemmin ostaa omakseni. Siinä olisi siis hyvä vaihtokirja - tarjoukset kommenttilaatikkoon. Toinen lahjakirja oli tyttären hankkima Kjell Westön Finlandia-palkittu. Hän oli huomannut, että se kotona kiertänyt kappale jäi osin lukematta.
Mitä kirjoja annoit joululahjaksi?
Vaimo sai tietysti opiksi ja ojennukseksi tohtori Kari Kuulan Helvetin historian.
Koirista pakonomaisesti kiinnostunut tytär - joka ei tule koiraa saamaan - sai joululahjaksi Virpi Saarisen teoksen Hämäränkoira. Se kertoo pojasta, jolta äiti on kieltänyt lemmikit.
Haastan kaikki - oikeuteen!
maanantaina, joulukuuta 25, 2006
Riittääkö Gestalt-switch
Nyt kun joulu on käytännöllisesti katsoen ohi ja televisio tekee mynttiä Juudaksesta, on aika miettiä, mitä blogillaan tekisi Uuden Vuoden jälkeen.
Kirjoittaminen on ollut tuskallisen vaikeaa jo pitkään. Keväällä sitä kuoletti valtava kirjoitusurakka muualla. Väsy toi mukanaan väsyn täälläkin, eikä toipumista oikein tapahtunut syksyn mittaankaan. Kahden ja puolen vuoden aikana olen sentään lähettänyt melkein 1500 viestiä. Viimeiset sata ovat olleet huonompia kuin koskaan aiemmin.
Tammikuun ensimmäisestä lähtien yritän olla jotenkin erilainen, johdonmukaisempi, ehkä niukempi.
Tai mistä sen tietää? Onhan tässä vuodenvaihteeseen vielä aikaa. Miettiä ja päättää.
Mutta jotain tarttis varmaan tehrä.
Kirjoittaminen on ollut tuskallisen vaikeaa jo pitkään. Keväällä sitä kuoletti valtava kirjoitusurakka muualla. Väsy toi mukanaan väsyn täälläkin, eikä toipumista oikein tapahtunut syksyn mittaankaan. Kahden ja puolen vuoden aikana olen sentään lähettänyt melkein 1500 viestiä. Viimeiset sata ovat olleet huonompia kuin koskaan aiemmin.
Tammikuun ensimmäisestä lähtien yritän olla jotenkin erilainen, johdonmukaisempi, ehkä niukempi.
Tai mistä sen tietää? Onhan tässä vuodenvaihteeseen vielä aikaa. Miettiä ja päättää.
Mutta jotain tarttis varmaan tehrä.
sunnuntai, joulukuuta 24, 2006
Jouluaatto
Kuusi on pystyssä, koristeltu ja alkanut jo pudotella ensimmäisiä neulasiaan. Kinkku on leikattu, uuni lämpiämässä, rosolli ja luumukiisseli valmistettu, kermavaahtoa vatkataan parhaillaan, piparkakkuja ja joulutorttujakin on tehty perinteisten reseptien mukaisesti.
Vielä pari pulloa jouluolutta on parvekkeella, joka on tällaisen "no onkos tullut kesä"-jouluaattopäivän vuoksi maailman paras kylmiö, punaviini on karahvissa haukkaamassa happea ja ainoata jouluvierasta odotellaan puolen tunnin päästä.
Kännykkä piippailee hyvän joulun toivotuksia, Petteri oli tehnyt hyvän dokumentin Edvin Laineesta ja Hilmanpäivät hauskuuttaa jälkikasvua televisiosta (vaikka pitikin melkein niskasta laittaa sitä katsomaan - nyt kyllä jo kelpaa kun Heikkilä palaa täyttä päätä).
Pitää vielä laittaa kinkunkastike valmiiksi. Teen siitä pari kolme eri versiota, vähän eri makujen mukaan: perinteistä ruskeakastiketta, sinapilla terästettyä ja semmoista, jossa on omenahilloa makeuttamassa. Jokainen saa sitten ottaa mieleistään. Yhtä mieltähän emme ole makuasioista tietysti, vaikka tällä kertaa kinkku kelpaa kaikille. On se niin hyvin ja huolellisesti tehty.
Ei olisi ihme, vaikka tänne vielä jotakin lähettelisin, mutta tulkoon lauletuksi syvällä rintaäänellä:
Oikein hyvää ja rauhallista joulua kaikille.
Tietysti ehdottoman tasapuolisesti.
Vielä pari pulloa jouluolutta on parvekkeella, joka on tällaisen "no onkos tullut kesä"-jouluaattopäivän vuoksi maailman paras kylmiö, punaviini on karahvissa haukkaamassa happea ja ainoata jouluvierasta odotellaan puolen tunnin päästä.
Kännykkä piippailee hyvän joulun toivotuksia, Petteri oli tehnyt hyvän dokumentin Edvin Laineesta ja Hilmanpäivät hauskuuttaa jälkikasvua televisiosta (vaikka pitikin melkein niskasta laittaa sitä katsomaan - nyt kyllä jo kelpaa kun Heikkilä palaa täyttä päätä).
Pitää vielä laittaa kinkunkastike valmiiksi. Teen siitä pari kolme eri versiota, vähän eri makujen mukaan: perinteistä ruskeakastiketta, sinapilla terästettyä ja semmoista, jossa on omenahilloa makeuttamassa. Jokainen saa sitten ottaa mieleistään. Yhtä mieltähän emme ole makuasioista tietysti, vaikka tällä kertaa kinkku kelpaa kaikille. On se niin hyvin ja huolellisesti tehty.
Ei olisi ihme, vaikka tänne vielä jotakin lähettelisin, mutta tulkoon lauletuksi syvällä rintaäänellä:
Oikein hyvää ja rauhallista joulua kaikille.
Tietysti ehdottoman tasapuolisesti.
lauantaina, joulukuuta 23, 2006
Jouluvalmisteluja
Aurinko paistaa jotenkin kalsasti. Lähikaupassa, toisessakin, lanttusurvos oli loppu. Mikä takaisku! Ketkä miljoonat olivat keksineet varastaa yksilöllisen ajatukseni laittaa lanttulooraa "ihan itse".
Sinnikäs googlaaminen reseptien perässä ja eilinen kokin haastattelu baarissa menivät ihan hukkaan.
Ehkä sitä survosta vielä ilmestyy kauppoihin ennen ensi joulua. Pääsen sitten kokeilemaan edellisen postaukseni kommenteissa annettuja erikoislanttulooriohjeita. Kiitos niistä ja tulevista.
Kaupasta toiseen juostessani huikkasin kuusimyyjille, että mikä on päivän hinta. 35 euroa. Minä siihen, etten ole koko metsää ostamassa, yhden pienen kuusen vain. Mies veti lippalakkia syvemmälle. Kauppamiehen katse.
Kinkku on jo vetäytynyt ja sitä pitäisi kohta ruveta maistelemaan. Uunissa on kypsymässä karjalanpaistia. Sitä syötiin kotona aina jouluaattona, varsinaisia jouluruokia vasta jouluna. Melko tarkalleen lapsuuteni maut saadaan näemmä aikaiseksi nykyäänkin, vaikka onhan se suu muuttunut.
Sinnikäs googlaaminen reseptien perässä ja eilinen kokin haastattelu baarissa menivät ihan hukkaan.
Ehkä sitä survosta vielä ilmestyy kauppoihin ennen ensi joulua. Pääsen sitten kokeilemaan edellisen postaukseni kommenteissa annettuja erikoislanttulooriohjeita. Kiitos niistä ja tulevista.
Kaupasta toiseen juostessani huikkasin kuusimyyjille, että mikä on päivän hinta. 35 euroa. Minä siihen, etten ole koko metsää ostamassa, yhden pienen kuusen vain. Mies veti lippalakkia syvemmälle. Kauppamiehen katse.
Kinkku on jo vetäytynyt ja sitä pitäisi kohta ruveta maistelemaan. Uunissa on kypsymässä karjalanpaistia. Sitä syötiin kotona aina jouluaattona, varsinaisia jouluruokia vasta jouluna. Melko tarkalleen lapsuuteni maut saadaan näemmä aikaiseksi nykyäänkin, vaikka onhan se suu muuttunut.
perjantaina, joulukuuta 22, 2006
Lanttulooraa ja kinkkua
Kinkku on hankittu ja paistettu. Tämän päivän urakka on lanttulaatikon ainesten hankinta.
K-ketjun (pirkka.fi) ohje on tässä:
Lanttulaatikko
(8 annosta)
1 ps (1 kg) Apetit lanttusosetta (tai 1,2 kg lanttuja)
1 dl Pirkka korppujauhoja
1 prk (2 dl) Pirkka kasvirasvasekoitetta
1 Pirkka Omega kananmuna
1/2 dl siirappia
1/4 tl inkivääriä
1/4 tl valkopippuria
1/4 tl muskottia
Pinnalle:
Pirkka korppujauhoja
voita
Anna lanttusoseen sulaa jääkapissa yön yli. Kaada kulhoon kasvirasvasekoite ja sekoita joukkoon korppujauhot. Sekoittele, kunnes korppujauhot alkavat turvota. Lisää turvonneisiin korppujauhoihin lanttusose, muna, siirappi ja muut mausteet. Kaada seos voideltuun vuokaan. Painele lusikalla soseen pintaan kuvioita. Ripottele pinnalle korppujauhoja ja muutama Kultaniitty-nokare. Kypsennä 175 asteisessa uunissa noin 1 1/2 tuntia.
Herkut.net taas kehottaa tekemään näin:
1 kg lanttusosetta
1 dl kermaa
2 tl suolaa
2 rkl siirappia
2 kananmunaa
hieman valkopippuria
ripaus muskottipähkinää
1 dl korppujauhoja
3 rkl voita
Sekoita kaikki ainekset korppujauhoja lukuunottamatta ja kaada seos voideltuun uunivuokaan. Ripottele korppujauhot pintan ja lisää muutama voinokare. Kypsennä 175 asteisessa uunissa noin kaksi tuntia.
Hämmentävää yksimielisyyttä! Onko muita variaatioita?
K-ketjun (pirkka.fi) ohje on tässä:
Lanttulaatikko
(8 annosta)
1 ps (1 kg) Apetit lanttusosetta (tai 1,2 kg lanttuja)
1 dl Pirkka korppujauhoja
1 prk (2 dl) Pirkka kasvirasvasekoitetta
1 Pirkka Omega kananmuna
1/2 dl siirappia
1/4 tl inkivääriä
1/4 tl valkopippuria
1/4 tl muskottia
Pinnalle:
Pirkka korppujauhoja
voita
Anna lanttusoseen sulaa jääkapissa yön yli. Kaada kulhoon kasvirasvasekoite ja sekoita joukkoon korppujauhot. Sekoittele, kunnes korppujauhot alkavat turvota. Lisää turvonneisiin korppujauhoihin lanttusose, muna, siirappi ja muut mausteet. Kaada seos voideltuun vuokaan. Painele lusikalla soseen pintaan kuvioita. Ripottele pinnalle korppujauhoja ja muutama Kultaniitty-nokare. Kypsennä 175 asteisessa uunissa noin 1 1/2 tuntia.
Herkut.net taas kehottaa tekemään näin:
1 kg lanttusosetta
1 dl kermaa
2 tl suolaa
2 rkl siirappia
2 kananmunaa
hieman valkopippuria
ripaus muskottipähkinää
1 dl korppujauhoja
3 rkl voita
Sekoita kaikki ainekset korppujauhoja lukuunottamatta ja kaada seos voideltuun uunivuokaan. Ripottele korppujauhot pintan ja lisää muutama voinokare. Kypsennä 175 asteisessa uunissa noin kaksi tuntia.
Hämmentävää yksimielisyyttä! Onko muita variaatioita?
keskiviikkona, joulukuuta 20, 2006
Muistiinpanoja matkailusta
Matkailuelokuvien taustaksi piti vähän kerätä tietoa matkailun historiasta. Laitan sen muistiinpanona tänne.
Nykyaikaisessa mielessä matkailu ajoittuu 1600-1700-luvulle. Jälkimmäisellä vuosisadalla valistus kiinnostui maantieteestä osana ensyklopedista maailmanhallinnan projektia. Matkailun sai näin merkitystä, mikä näyttäytyy runsaana matkakirjallisuutena, parhaimmillaan jopa monikymmenosaisina sarjoina.
Niiden lähtökohtana oli enemmänkin kuvauksen viihdyttävyys kuin olosuhteiden ja kokemusten tarkka dokumentointi. Valistuksen ajan tuotetta on myös alkuperäisen kaipuu, joka sijoittui Jean-Jacques Rousseaun ajattelussa maaseudulle. Hänen mukaansa maaseutu, ihmisen luonnollinen alkukoti, oli paratiisi, johon erityisesti kaupunkilaisten oli suunnattava.
Romantiikka omaksui nämä Rousseaun ajatukset ohjelmallisena, mutta myös historia tuotti inspiraatiota matkailuun – erityisesti antiikki, uskonto ja Raamatun maat, olivat romantiikan matkailullisia hittejä.
Ennen 1900-lukua matkustaminen oli tiukasti sidottu varallisuuteen: vapaa-aika oli leimallisesti luokkaominaisuus. Pääasiallisesti 1800-luvun ja sitä aiemman ajan turistit olivat rikkaita tai ainakin verrattain varakkaita. Lukumääräisesti heitä ollut paljon. Massaturismista ei voitu silloin puhua.
1800-luvun tunnetut eurooppalaiset matkakohteet liittyivät alppiurheiluun (Sveitsi) ja terveydenhoitoon (terveyskylpylät ja lähteet: esim. Böömin Karlsbad ja Itävallan Marienbad). Pohjoismaista Norja tuli tunnetuksi turistien keskuudessa ennen muuta tunturiensa ja kalaisien tunturipurojen ja –jokien vuoksi.
Matkailua edisti ratkaisevasti kulkuyhteyksien parantaminen: rautatie, päällystetyt tiet, höyrylaivaliikenne, auto ja polkupyörä olivat kaikki matkailun infrastruktuurin kannalta välttämättömiä.
Thomas Cook oli ensimmäinen joukkomittainen matkailuyrittäjä – hän avasi ensimmäiset matkatoimistot ja julkaisi matkaoppaita. Saksassa ilmestyi pian sen jälkeen Beedeekerin matkaopas, Britanniassa John Murrayn opas (1839), joka myös saksannettiin.
Suomea koskevia matkaoppaat kehittyivät teiden, kestikievareiden ja etäisyyksien luettelosta nimeltään Vägvisare, joista ensimmäinen, insinööri Georg Biurmanin kirjoittama valmistui Ruotsissa 1768.
Ensimmäinen suomalainen kirjanen oli Joh. Georg Hornborgin Vägvisare vuodelta 1821, joka esitteli paitsi tiet myös laivamatkojen hinnat ja kyytilaitosta koskevat lait. Tätä kirjasta modifioitiin aikojen kuluessa: G. M. Lindeströmin versio julkaistiin 1835, B. A. Lindeman teki useita myöhempiä versioita. Opas laajeni vähitellen lauttataksoihin ja postiyhteyksiin ja alan tutkijan mukaan vuoden 1867 opas alkaa muistuttaa jossakin määrin nykyistä matkaopasta, sillä sen alaviitteistä käyvät ilmi sekä matkan varrelle tulevat nähtävyydet että huomattavat rakennukset. 1878 versio pitää sisällään jo rautatien ja laivayhteydet – aikataulut jätettiin pois, kun ajateltiin kirjan myyvän vuosia. Matkailijalla ei silloin ollut ensisijaisesti kiire.
Vägvisare-kirjasten lisäksi myös kaupunkioppaat alkoivat yleistyä: 1840-luvulla Helsingistä julkaistiin useita. Krimin sodan jälkeen matkailu Helsinkiin kuitenkin tyrehtyi. Sen myötä hävisi myös opaskirjallisuus.
Imatra sai A. Rahkosen kirjoittaman saksankielisen, 60-sivuisen oppaan 1874. Se esitteli Itä-Suomen nähtävyyksiä laajemminkin. Savonlinna sai oman turistioppaansa kaupungin 400-vuotisjuhlille 1875. Oppaita alkoi ilmestyä myös ulkomaalaisille suunnattuina versioina.
Kreivi G. Ph. Armfelt julkaisi ensimmäisen yksinomaan Suomea käsittelevän oppaan Turussa 1858. Hänen ruotsinkielinen oppaansa neuvoo pääsyn Suomeen, kertoo raha- ja postioloista, pohtii matkanteon hankaluuksia erityisesti Lapissa, puhuu teistä, kestikievareista, laivoista ja nähtävyyksistä. Aavasaksalle matkustamiseen kuluu Armfeltin mukaan hyvinkin kolme kuukautta. Teos ranskannettiin 1873. Siihen oli lisätty niin Suomen ilmastoa, maakuntia ja suomalaisia tuotteita esittelevä kuin myös erilaisia matkareittivaihtoehtoja esiin tuovat osat.
1800-luvun lopulle tultaessa opastilanne oli heikko. Ulkomaalaiset matkaoppaat, kuten saksalainen Beedeeker ja englantilainen Murray omistivat Suomelle kymmeniä sivuja, mutta tiedot eivät pitäneet kovinkaan hyvin paikkaansa.
Matkailun ympärille rakentui myös harrastajayhdistyksiä: Saksaan, Sveitsiin ja Itävaltaan niitä perustettiin jo 1860-luvun alussa, Norjaan vuosikymmenen lopussa. Kansainvälisiä matkailukongresseja oli ehditty pitää neljä ennen kuin Suomeen ja Ruotsiin syntyivät ensimmäiset matkailuyhdistykset 1880-luvulla. Matkailuoppaiden kohdalla pula korjaantui vasta kun Matkailijayhdistys otti asian hoitaakseen 1890-luvulta lähtien.
Lappi
Varhaisista suomalaisista matkailukohteista tunnetuin on Lappi. Ranskalaiset H. L. Loménie de Briennen matkakertomukset ja komediakirjailijana tunnettu Jean-Francois Regnard (Voyages 1682-83, julk. täydellisenä 1731) ovat varhaisimmat tunnetut Suomi-tietouden lähteet jo 1600-luvulla Välimeren maissa.
Suomesta tuli myös tieteellisen mielenkiinnon kohde, kun Kaarle XI lähetti Suomen-vierailunsa jälkeen tutkimaan yöttömän yön ilmiötä: vuoden 1695 Torniojokilaaksoon Olof Rudbeck kartoitti tutkimusretkikuntansa kanssa Suomen luonnonhistoriaa. Ranskan tiedeakatemian tutkijaryhmä saapui vuonna 1736 Torniojoki-laaksoon ja Aavasaksalle johtajanaan Pierre-Louis Moreau de Maupertuis tutkimaan aikansa kiistakysymystä: pituuspiirimittauksillä selvitettiin seuraavana vuonna Newtonin teoria todeksi: maailma oli litistynyt navoiltaan.
Retkikunnan tulokset herättivät myös Suomessa kiinnostuksen maantieteeseen: Jakob Gadolin aloitti mittaukset Turun ja Ahvenanmaan välillä kolmiomittauksilla, Johan Justander jatkoi mittaustoimintaa niin, että Helsinki saavutettiin 1774. de Maupertuis'n matkaseurueeseensa kuului myös apotti Outhier, jonka matkakertomus Journal d'un voyage au Nord (1744) avasi ensimmäisen kansainvälisesti tunnetun matkakohteen Suomessa. Hänen romanttiseksi luonnehdintu luonnonkuvauksensa kiinnittivät aikalaisten huomion ja tuottivat kaipauksen maagiseen ja kaukaiseen Lappiin.
Maantieteen lisäksi alueen kasvisto tuli tutkimuksen kohteeksi ensin Linnaeuksen toimesta, sitten botanisti Olof Swartzin tutkimusmatkalla 1780: hänen kertomuksensa Torniojokilaaksosta muistuttaa suuresti Outhierin luontokuvausta. Varsinaisen läpimurron Lapin matkailukertomuksissa teki kuitenkin nyttemmin klassikoksi muodostunut italialaisen Giuseppe Acerbin Lontoossa 1802 ilmestynyt teos Travels through Sweden, Finland and Lapland to the North Cape in the years 1798 and 1799.
Varhaisen matkailun keskittyessä Lappiin, muu Suomi jäi huomiotta. Eurooppalaisessa näkökannassa Suomi ja Lappi samastettiin pitkälle: Suomeen kuuluivat saamelaiset, porot, karhut ja keskiyön aurinko.
Itä-Suomen matkailuvaltit
Tieto mahtavasta suomalaisesta koskesta saapui Keski- ja Etelä-Eurooppaan 1600-luvulta lähtien. Matkailun kannalta oli olennaista että pikkuvihan jälkeen 1743 rauhassa Imatra jäi Venäjän alueelle: Pietarin kautta tapahtuva matkustaminen tuli sujuvaksi, eihän tulli ym. muodollisuuksia tarvettu.
Venäläisen ylhäisön tekemät parin päivän retket yleistyivät, tunnettuutta lisäsi erityisesti keisarinna Katarina II:n huviretki Imatrankoskelle 1772. Nikolai I:n rajoitettua ulkomaanmatkailua retket Suomeen saivat lisää suosiota: erityinen kohde 1830-luvulla oli Imatra, Helsinki sai sijaa 1840-luvulla. Kun kolera tappoi matkailun Helsingissä, nousi kohteeksi pitkän tauon jälkeen Hanko. Yleisesti voidaan kuitenkin sanoa, että ylhäisaatelin matkailukohteet tulivat myös muiden varakkaiden henkilöiden kohteiksi: Imatrasta kehittyi pysyvä Suomen maaperällä oleva matkailuvaltti.
Imatrankoskea koskevaa tiedotusta oli alettu harjoittaa jo 1800-luvun alussa tienviittojen avulla ja rakentamalla viiden matkailijan yöpymiseen riittävä majatalo. Rannalle pystytettiin empiretyylinen paviljonki, ja 1842 alueesta tehtiin kruununpuisto, josta ei kuitenkaan juurikaan pidetty huolta ennen Valtiohotellin rakentamista 1903.
1800-luvun puolivälissä Imatra oli lukuisien kulttuurihenkilöiden vierailukohteena: maalareista ensimmäisiä olivat Holberg ja Hagelstam 1840-luvulla ja seuraavalla vuosikymmenellä Severin Falkman ja C. E. Sjöstrand.
Pysyvän matkailullisen arvon osana Suomi-kuvasto Imatrankoski sai, kun Zachris Topelius vierailtuaan koskella julkaisi 1845-1852 kuvateoksen Finland framställd i teckningar. Sen Imatra-kuvaus sisältyi myös Topeliuksen teokseen En resa i Finland – Matkustus Suomessa ja vihdoin Maamme-kirjan mukana jokaisen koulua käyvän tietoisuuteen. 1850-luvun puolivälissä matkailijoita Imatrankoskella oli noin 1000 kesässä.
Imatrankoski ei ollut Itä-Suomen ainoita matkailunähtävyyksiä, sillä Kyröskoski oli myös tunnettu kohde. Mainittu Giuseppe Acerbin matkateos sisälsi koskesta kirjoitettuja lastuja. Tsaarin hovimaalari Carl von Kügelgen ikuisti sen ja muitakin alueen koskia 1820-luvulla. Pyterlahden ja Ruskealan graniittilouhokset – ne joista Aleksanteri I:n patsas on tehty – ja Viipurin Monrepos'n puisto kuuluivat Laatokan Valamon luostareiden ohella suosituimpiin kohteisiin: Valamossa liharuoan puute ja tiukka moraali tupakanpolttokieltoineen ei aina huvimatkalaisia houkuttanut.
Imatrankosken veroiseksi kohteeksi voidaan kuitenkin laskea vain Punkaharju. Kun turistit löysivät alueen 1830-luvulla, vanhat talonpoikaisoikeudet alueen maaperään peruttiin. Aleksanteri I vieraili Punkaharjulla jo 1803 ja 1830-luvun Pietarista tehtyihin Imatran-retkiin kuului usein vierailu myös Punkaharjulla.
Alueelle syntyi myös kansallisrunoilija J. L. Runebergin mukaan nimetty "Runebergin kukkula", jossa tämän runo Heinäkuun 5. päivä oli kertoman mukaan syntynyt. Siitä tuli Sven Hirnin mukaan myöhemmin isänmaallisten suomalaisturistien pyhiinvaelluspaikka.
1860-1880 –luvulle eri kuvauksissa matkailijaan vaikutti harjun kalevalainen perisuomalaisuus mäntyineen ja järvenselkineen: Uusi Suometar kertoo vuonna 1866 kuinka se nostatti isänmaallisen mielen huippuunsa niin että kyyneleet virtaavat. 1880-luvulla harjulla oli kymmenisen huonetta käsittänyt hotelli – näin se pystyi ottamaan vastaan noin 1000 turistia vuodessa.
Sisä-Suomi
Runebergin runot, erityisesti silloin kun Topeliuksen Maamme-kirja niitä lainasi, synnyttivät monia matkailukohteita, esimerkiksi Saarijärven ja Ruoveden. Vaikka Sisä-Suomi ei ollut matkailun keskiössä, puhe "tuhansien järvien maasta" alkoi saada jalansijaa heti kun kulkuyhteydet paranivat.
Hämeenlinnaan rakennettu rautatie 1862 toi Tampereen seudun turistien ulottuville: kohteena olivat silloin Hämeen linna, Aulangon puisto ja Hattelmalan harju, Tampereella Pyynikki ja Kalevankangas sekä Kangasalan kuuluisat harjut, jotka Topelius teki tunnetuksi Kesäpäivä-runossaan puhumalla Haralanharjusta.
Toki nämä harjut tunnettiin aiemminkin, Kustaa III oli vieraillut Kangasalalla ja Keisarinharju sai nimensä Aleksanteri I:n vierailusta 1819. Kun Aleksanteri II vieraili harjulla, sinne rakennettiin tie ja näköalalava. 1800-luvun lopussa kaikilla muillakin Kangasalan harjuilla – Kirkkoharjulla, Vehoniemen harjulla ja Haralanharjuilla oli näkötornit.
Tampereen Näsijärvi teki mahdolliseksi matkata laivalla Ruovedelle, jossa sijaitsi Runeberginlähde. Matka jatkui Helvetinjärvelle ja sieltä Virroille, jossa on Toriseva.
Savonlinna ei ollut 1800-luvun alkupuolella linnastaan huolimatta niin suosittu kuin J. V. Snellmanin karkotuskaupunki Kuopio. Kaupungin paras matkailuvaltti oli Puijo, josta voitiin tarkastella Kallaveden maisemien lisäksi itse kaupunkia.
Ensimmäinen Puijon näkötorni rakennettiin 1856 tuolloin pappilan maihin kuuluneelle Puijon mäelle. Huonosta kunnosta huolimattaan se toimi 1900-luvun alkuun asti turistien näkötornia. Matkailijayhdistyksen paikallisosasto sai tuolloin rakennetuksi uuden tornin. Kuopion lähellä oli myös Runnin kylpylä, mutta sinne vievä Kajaanin tie oli huonossa kunnossa jo silloin.
Oulunjokilaakson veneellä laskettava koskisto tuli turistikohteeksi 1880-luvulla, kuitenkin kymmenkunta vuotta ennemmin kuin kansallismaiseman arvoon Eero Järnefeltin maalauksilla ja muiden taiteilijoiden sponsaamana nopeasti noussut Koli.
Nykyaikaisessa mielessä matkailu ajoittuu 1600-1700-luvulle. Jälkimmäisellä vuosisadalla valistus kiinnostui maantieteestä osana ensyklopedista maailmanhallinnan projektia. Matkailun sai näin merkitystä, mikä näyttäytyy runsaana matkakirjallisuutena, parhaimmillaan jopa monikymmenosaisina sarjoina.
Niiden lähtökohtana oli enemmänkin kuvauksen viihdyttävyys kuin olosuhteiden ja kokemusten tarkka dokumentointi. Valistuksen ajan tuotetta on myös alkuperäisen kaipuu, joka sijoittui Jean-Jacques Rousseaun ajattelussa maaseudulle. Hänen mukaansa maaseutu, ihmisen luonnollinen alkukoti, oli paratiisi, johon erityisesti kaupunkilaisten oli suunnattava.
Romantiikka omaksui nämä Rousseaun ajatukset ohjelmallisena, mutta myös historia tuotti inspiraatiota matkailuun – erityisesti antiikki, uskonto ja Raamatun maat, olivat romantiikan matkailullisia hittejä.
Ennen 1900-lukua matkustaminen oli tiukasti sidottu varallisuuteen: vapaa-aika oli leimallisesti luokkaominaisuus. Pääasiallisesti 1800-luvun ja sitä aiemman ajan turistit olivat rikkaita tai ainakin verrattain varakkaita. Lukumääräisesti heitä ollut paljon. Massaturismista ei voitu silloin puhua.
1800-luvun tunnetut eurooppalaiset matkakohteet liittyivät alppiurheiluun (Sveitsi) ja terveydenhoitoon (terveyskylpylät ja lähteet: esim. Böömin Karlsbad ja Itävallan Marienbad). Pohjoismaista Norja tuli tunnetuksi turistien keskuudessa ennen muuta tunturiensa ja kalaisien tunturipurojen ja –jokien vuoksi.
Matkailua edisti ratkaisevasti kulkuyhteyksien parantaminen: rautatie, päällystetyt tiet, höyrylaivaliikenne, auto ja polkupyörä olivat kaikki matkailun infrastruktuurin kannalta välttämättömiä.
Thomas Cook oli ensimmäinen joukkomittainen matkailuyrittäjä – hän avasi ensimmäiset matkatoimistot ja julkaisi matkaoppaita. Saksassa ilmestyi pian sen jälkeen Beedeekerin matkaopas, Britanniassa John Murrayn opas (1839), joka myös saksannettiin.
Suomea koskevia matkaoppaat kehittyivät teiden, kestikievareiden ja etäisyyksien luettelosta nimeltään Vägvisare, joista ensimmäinen, insinööri Georg Biurmanin kirjoittama valmistui Ruotsissa 1768.
Ensimmäinen suomalainen kirjanen oli Joh. Georg Hornborgin Vägvisare vuodelta 1821, joka esitteli paitsi tiet myös laivamatkojen hinnat ja kyytilaitosta koskevat lait. Tätä kirjasta modifioitiin aikojen kuluessa: G. M. Lindeströmin versio julkaistiin 1835, B. A. Lindeman teki useita myöhempiä versioita. Opas laajeni vähitellen lauttataksoihin ja postiyhteyksiin ja alan tutkijan mukaan vuoden 1867 opas alkaa muistuttaa jossakin määrin nykyistä matkaopasta, sillä sen alaviitteistä käyvät ilmi sekä matkan varrelle tulevat nähtävyydet että huomattavat rakennukset. 1878 versio pitää sisällään jo rautatien ja laivayhteydet – aikataulut jätettiin pois, kun ajateltiin kirjan myyvän vuosia. Matkailijalla ei silloin ollut ensisijaisesti kiire.
Vägvisare-kirjasten lisäksi myös kaupunkioppaat alkoivat yleistyä: 1840-luvulla Helsingistä julkaistiin useita. Krimin sodan jälkeen matkailu Helsinkiin kuitenkin tyrehtyi. Sen myötä hävisi myös opaskirjallisuus.
Imatra sai A. Rahkosen kirjoittaman saksankielisen, 60-sivuisen oppaan 1874. Se esitteli Itä-Suomen nähtävyyksiä laajemminkin. Savonlinna sai oman turistioppaansa kaupungin 400-vuotisjuhlille 1875. Oppaita alkoi ilmestyä myös ulkomaalaisille suunnattuina versioina.
Kreivi G. Ph. Armfelt julkaisi ensimmäisen yksinomaan Suomea käsittelevän oppaan Turussa 1858. Hänen ruotsinkielinen oppaansa neuvoo pääsyn Suomeen, kertoo raha- ja postioloista, pohtii matkanteon hankaluuksia erityisesti Lapissa, puhuu teistä, kestikievareista, laivoista ja nähtävyyksistä. Aavasaksalle matkustamiseen kuluu Armfeltin mukaan hyvinkin kolme kuukautta. Teos ranskannettiin 1873. Siihen oli lisätty niin Suomen ilmastoa, maakuntia ja suomalaisia tuotteita esittelevä kuin myös erilaisia matkareittivaihtoehtoja esiin tuovat osat.
1800-luvun lopulle tultaessa opastilanne oli heikko. Ulkomaalaiset matkaoppaat, kuten saksalainen Beedeeker ja englantilainen Murray omistivat Suomelle kymmeniä sivuja, mutta tiedot eivät pitäneet kovinkaan hyvin paikkaansa.
Matkailun ympärille rakentui myös harrastajayhdistyksiä: Saksaan, Sveitsiin ja Itävaltaan niitä perustettiin jo 1860-luvun alussa, Norjaan vuosikymmenen lopussa. Kansainvälisiä matkailukongresseja oli ehditty pitää neljä ennen kuin Suomeen ja Ruotsiin syntyivät ensimmäiset matkailuyhdistykset 1880-luvulla. Matkailuoppaiden kohdalla pula korjaantui vasta kun Matkailijayhdistys otti asian hoitaakseen 1890-luvulta lähtien.
Lappi
Varhaisista suomalaisista matkailukohteista tunnetuin on Lappi. Ranskalaiset H. L. Loménie de Briennen matkakertomukset ja komediakirjailijana tunnettu Jean-Francois Regnard (Voyages 1682-83, julk. täydellisenä 1731) ovat varhaisimmat tunnetut Suomi-tietouden lähteet jo 1600-luvulla Välimeren maissa.
Suomesta tuli myös tieteellisen mielenkiinnon kohde, kun Kaarle XI lähetti Suomen-vierailunsa jälkeen tutkimaan yöttömän yön ilmiötä: vuoden 1695 Torniojokilaaksoon Olof Rudbeck kartoitti tutkimusretkikuntansa kanssa Suomen luonnonhistoriaa. Ranskan tiedeakatemian tutkijaryhmä saapui vuonna 1736 Torniojoki-laaksoon ja Aavasaksalle johtajanaan Pierre-Louis Moreau de Maupertuis tutkimaan aikansa kiistakysymystä: pituuspiirimittauksillä selvitettiin seuraavana vuonna Newtonin teoria todeksi: maailma oli litistynyt navoiltaan.
Retkikunnan tulokset herättivät myös Suomessa kiinnostuksen maantieteeseen: Jakob Gadolin aloitti mittaukset Turun ja Ahvenanmaan välillä kolmiomittauksilla, Johan Justander jatkoi mittaustoimintaa niin, että Helsinki saavutettiin 1774. de Maupertuis'n matkaseurueeseensa kuului myös apotti Outhier, jonka matkakertomus Journal d'un voyage au Nord (1744) avasi ensimmäisen kansainvälisesti tunnetun matkakohteen Suomessa. Hänen romanttiseksi luonnehdintu luonnonkuvauksensa kiinnittivät aikalaisten huomion ja tuottivat kaipauksen maagiseen ja kaukaiseen Lappiin.
Maantieteen lisäksi alueen kasvisto tuli tutkimuksen kohteeksi ensin Linnaeuksen toimesta, sitten botanisti Olof Swartzin tutkimusmatkalla 1780: hänen kertomuksensa Torniojokilaaksosta muistuttaa suuresti Outhierin luontokuvausta. Varsinaisen läpimurron Lapin matkailukertomuksissa teki kuitenkin nyttemmin klassikoksi muodostunut italialaisen Giuseppe Acerbin Lontoossa 1802 ilmestynyt teos Travels through Sweden, Finland and Lapland to the North Cape in the years 1798 and 1799.
Varhaisen matkailun keskittyessä Lappiin, muu Suomi jäi huomiotta. Eurooppalaisessa näkökannassa Suomi ja Lappi samastettiin pitkälle: Suomeen kuuluivat saamelaiset, porot, karhut ja keskiyön aurinko.
Itä-Suomen matkailuvaltit
Tieto mahtavasta suomalaisesta koskesta saapui Keski- ja Etelä-Eurooppaan 1600-luvulta lähtien. Matkailun kannalta oli olennaista että pikkuvihan jälkeen 1743 rauhassa Imatra jäi Venäjän alueelle: Pietarin kautta tapahtuva matkustaminen tuli sujuvaksi, eihän tulli ym. muodollisuuksia tarvettu.
Venäläisen ylhäisön tekemät parin päivän retket yleistyivät, tunnettuutta lisäsi erityisesti keisarinna Katarina II:n huviretki Imatrankoskelle 1772. Nikolai I:n rajoitettua ulkomaanmatkailua retket Suomeen saivat lisää suosiota: erityinen kohde 1830-luvulla oli Imatra, Helsinki sai sijaa 1840-luvulla. Kun kolera tappoi matkailun Helsingissä, nousi kohteeksi pitkän tauon jälkeen Hanko. Yleisesti voidaan kuitenkin sanoa, että ylhäisaatelin matkailukohteet tulivat myös muiden varakkaiden henkilöiden kohteiksi: Imatrasta kehittyi pysyvä Suomen maaperällä oleva matkailuvaltti.
Imatrankoskea koskevaa tiedotusta oli alettu harjoittaa jo 1800-luvun alussa tienviittojen avulla ja rakentamalla viiden matkailijan yöpymiseen riittävä majatalo. Rannalle pystytettiin empiretyylinen paviljonki, ja 1842 alueesta tehtiin kruununpuisto, josta ei kuitenkaan juurikaan pidetty huolta ennen Valtiohotellin rakentamista 1903.
1800-luvun puolivälissä Imatra oli lukuisien kulttuurihenkilöiden vierailukohteena: maalareista ensimmäisiä olivat Holberg ja Hagelstam 1840-luvulla ja seuraavalla vuosikymmenellä Severin Falkman ja C. E. Sjöstrand.
Pysyvän matkailullisen arvon osana Suomi-kuvasto Imatrankoski sai, kun Zachris Topelius vierailtuaan koskella julkaisi 1845-1852 kuvateoksen Finland framställd i teckningar. Sen Imatra-kuvaus sisältyi myös Topeliuksen teokseen En resa i Finland – Matkustus Suomessa ja vihdoin Maamme-kirjan mukana jokaisen koulua käyvän tietoisuuteen. 1850-luvun puolivälissä matkailijoita Imatrankoskella oli noin 1000 kesässä.
Imatrankoski ei ollut Itä-Suomen ainoita matkailunähtävyyksiä, sillä Kyröskoski oli myös tunnettu kohde. Mainittu Giuseppe Acerbin matkateos sisälsi koskesta kirjoitettuja lastuja. Tsaarin hovimaalari Carl von Kügelgen ikuisti sen ja muitakin alueen koskia 1820-luvulla. Pyterlahden ja Ruskealan graniittilouhokset – ne joista Aleksanteri I:n patsas on tehty – ja Viipurin Monrepos'n puisto kuuluivat Laatokan Valamon luostareiden ohella suosituimpiin kohteisiin: Valamossa liharuoan puute ja tiukka moraali tupakanpolttokieltoineen ei aina huvimatkalaisia houkuttanut.
Imatrankosken veroiseksi kohteeksi voidaan kuitenkin laskea vain Punkaharju. Kun turistit löysivät alueen 1830-luvulla, vanhat talonpoikaisoikeudet alueen maaperään peruttiin. Aleksanteri I vieraili Punkaharjulla jo 1803 ja 1830-luvun Pietarista tehtyihin Imatran-retkiin kuului usein vierailu myös Punkaharjulla.
Alueelle syntyi myös kansallisrunoilija J. L. Runebergin mukaan nimetty "Runebergin kukkula", jossa tämän runo Heinäkuun 5. päivä oli kertoman mukaan syntynyt. Siitä tuli Sven Hirnin mukaan myöhemmin isänmaallisten suomalaisturistien pyhiinvaelluspaikka.
1860-1880 –luvulle eri kuvauksissa matkailijaan vaikutti harjun kalevalainen perisuomalaisuus mäntyineen ja järvenselkineen: Uusi Suometar kertoo vuonna 1866 kuinka se nostatti isänmaallisen mielen huippuunsa niin että kyyneleet virtaavat. 1880-luvulla harjulla oli kymmenisen huonetta käsittänyt hotelli – näin se pystyi ottamaan vastaan noin 1000 turistia vuodessa.
Sisä-Suomi
Runebergin runot, erityisesti silloin kun Topeliuksen Maamme-kirja niitä lainasi, synnyttivät monia matkailukohteita, esimerkiksi Saarijärven ja Ruoveden. Vaikka Sisä-Suomi ei ollut matkailun keskiössä, puhe "tuhansien järvien maasta" alkoi saada jalansijaa heti kun kulkuyhteydet paranivat.
Hämeenlinnaan rakennettu rautatie 1862 toi Tampereen seudun turistien ulottuville: kohteena olivat silloin Hämeen linna, Aulangon puisto ja Hattelmalan harju, Tampereella Pyynikki ja Kalevankangas sekä Kangasalan kuuluisat harjut, jotka Topelius teki tunnetuksi Kesäpäivä-runossaan puhumalla Haralanharjusta.
Toki nämä harjut tunnettiin aiemminkin, Kustaa III oli vieraillut Kangasalalla ja Keisarinharju sai nimensä Aleksanteri I:n vierailusta 1819. Kun Aleksanteri II vieraili harjulla, sinne rakennettiin tie ja näköalalava. 1800-luvun lopussa kaikilla muillakin Kangasalan harjuilla – Kirkkoharjulla, Vehoniemen harjulla ja Haralanharjuilla oli näkötornit.
Tampereen Näsijärvi teki mahdolliseksi matkata laivalla Ruovedelle, jossa sijaitsi Runeberginlähde. Matka jatkui Helvetinjärvelle ja sieltä Virroille, jossa on Toriseva.
Savonlinna ei ollut 1800-luvun alkupuolella linnastaan huolimatta niin suosittu kuin J. V. Snellmanin karkotuskaupunki Kuopio. Kaupungin paras matkailuvaltti oli Puijo, josta voitiin tarkastella Kallaveden maisemien lisäksi itse kaupunkia.
Ensimmäinen Puijon näkötorni rakennettiin 1856 tuolloin pappilan maihin kuuluneelle Puijon mäelle. Huonosta kunnosta huolimattaan se toimi 1900-luvun alkuun asti turistien näkötornia. Matkailijayhdistyksen paikallisosasto sai tuolloin rakennetuksi uuden tornin. Kuopion lähellä oli myös Runnin kylpylä, mutta sinne vievä Kajaanin tie oli huonossa kunnossa jo silloin.
Oulunjokilaakson veneellä laskettava koskisto tuli turistikohteeksi 1880-luvulla, kuitenkin kymmenkunta vuotta ennemmin kuin kansallismaiseman arvoon Eero Järnefeltin maalauksilla ja muiden taiteilijoiden sponsaamana nopeasti noussut Koli.
Joulun vietto - ensimmäinen tuotantokausi
Ilmeisesti olisi syytä alkaa valmistautua joulun viettoon.
Jotain sentään on tehtykin. Postikortteja ja -paketteja lähetetty - ensiksi mainittuja liian harvoille - joulupapereita, joulu- ja kuusenkoristeita palloja ja tähteä myöten hankittu. Mutta vielä tavoitteesta uupuu paljon.
Tulossa on siis kotijoulu. Se tarkoittaa kuusen hankintaa. Eikä vain kuusen vaan myös kuusenjalan. Muovinen vai rautainen?
Kymmenen vuotta sitten pienessä töölöläiskämpässämme joulukuuseksi riitti pöydällä maljakossa seisova minikuusi. Maljakkoon laitettiin muutama havu koristeeksi. Niitä jouluja taisi olla kaksi, muulloin matkasimme sukuloimaan pohjoiseen.
Nyt ovat maailmankirjat niin, että on hankittava oikea kuusi. Näitä muoviin käärittyjä kuusia tuleekin jo aamukävelyllä vastaan, sillä myyntipiste on laitettu kaupan eteen. Lapsi oli käynyt jo katsomassa ja arvosteltavaa riitti. Mistä lie oppinut, ei ainakaan isältään...
Kymmenen vuotta sitten meillä oli tapana kutsua mukaan ns. jouluorpo, joku tutuistamme, joka ilmeisesti olisi muuten viettänyt joulua yksin. Ne olivat aika hauskoja jouluja.
Töölössä asuessamme puolen yön jälkeen livahdin pistäytymään läheisessä ravintolassa, jonka nimi tuplatenkin viittaa maan kiertolaiseen. Siellä oli muitakin omista velvollisuuksistaan livahtaneita, useat tohtoreita ja professoreita, perhe- ja sukujoulujen rituaalit ehkä noin sadanteen potenssiin asti läpikäyneitä.
Avioliitto-, perhe- ja sukuasiat sivuutettuamme juttelimme aina mukavia ja kehuimme vuoden aikana lukemiamme kirjoja. Työstä emme puhuneet, kun ei ollut mitään puhumista. Nykyisessä asuinpaikassa tämä "karkaamistraditio" ei ole mahdollista, kun ei ole minne karata. Sääli.
Pitäisi ostaa kinkku sulamaan. Potkalla vai juhlakinkku? Punainen vai harmaa? Hunnulla vai ei? Alle vai yli 7-8 kiloa? Makuasioista on pakko kiistellä.
Ja miten se valmistetaan? Tästä ei yksimielisyyttä meille taida tulla.
Jotain sentään on tehtykin. Postikortteja ja -paketteja lähetetty - ensiksi mainittuja liian harvoille - joulupapereita, joulu- ja kuusenkoristeita palloja ja tähteä myöten hankittu. Mutta vielä tavoitteesta uupuu paljon.
Tulossa on siis kotijoulu. Se tarkoittaa kuusen hankintaa. Eikä vain kuusen vaan myös kuusenjalan. Muovinen vai rautainen?
Kymmenen vuotta sitten pienessä töölöläiskämpässämme joulukuuseksi riitti pöydällä maljakossa seisova minikuusi. Maljakkoon laitettiin muutama havu koristeeksi. Niitä jouluja taisi olla kaksi, muulloin matkasimme sukuloimaan pohjoiseen.
Nyt ovat maailmankirjat niin, että on hankittava oikea kuusi. Näitä muoviin käärittyjä kuusia tuleekin jo aamukävelyllä vastaan, sillä myyntipiste on laitettu kaupan eteen. Lapsi oli käynyt jo katsomassa ja arvosteltavaa riitti. Mistä lie oppinut, ei ainakaan isältään...
Kymmenen vuotta sitten meillä oli tapana kutsua mukaan ns. jouluorpo, joku tutuistamme, joka ilmeisesti olisi muuten viettänyt joulua yksin. Ne olivat aika hauskoja jouluja.
Töölössä asuessamme puolen yön jälkeen livahdin pistäytymään läheisessä ravintolassa, jonka nimi tuplatenkin viittaa maan kiertolaiseen. Siellä oli muitakin omista velvollisuuksistaan livahtaneita, useat tohtoreita ja professoreita, perhe- ja sukujoulujen rituaalit ehkä noin sadanteen potenssiin asti läpikäyneitä.
Avioliitto-, perhe- ja sukuasiat sivuutettuamme juttelimme aina mukavia ja kehuimme vuoden aikana lukemiamme kirjoja. Työstä emme puhuneet, kun ei ollut mitään puhumista. Nykyisessä asuinpaikassa tämä "karkaamistraditio" ei ole mahdollista, kun ei ole minne karata. Sääli.
Pitäisi ostaa kinkku sulamaan. Potkalla vai juhlakinkku? Punainen vai harmaa? Hunnulla vai ei? Alle vai yli 7-8 kiloa? Makuasioista on pakko kiistellä.
Ja miten se valmistetaan? Tästä ei yksimielisyyttä meille taida tulla.
tiistaina, joulukuuta 19, 2006
Pienet asiat
Joskus viikko sitten taisin murehtia kirjastoasioita. Kaupunginkirjastosta uupuu yhä, säntillisen etsimisen jälkeenkin, yksi opettavainen ja valistuksellinen kirja jazzin teoriasta ja elämäni ainokainen Hifi-lehden numero.
Eduskunta kaipasi lähes röyhkeäsävyisellä kirjeellä palautusta vuosia huolella pitämästäni teoksesta Säännöksiä elokuvista (1936) ja yliopiston kirjaston tilannetta en uskalla edes katsoa ennen tammikuuta, jotta ei menisi kinkku omasta ja lapsen suusta. Rotundan vihreäsilmäisen hirviön kitaan on kyllä syötetty aneita tänä vuonna kymmeniä euroja!
Tämä siitä huolimatta, että näille lainakirjoille on tässä yli sadan hyllymetrin kotikirjastossa oma paikkansa.
Tai siis pitäisi olla. Esimerkiksi tuo elokuvasäännöskirja on noin 15 x 12 cm ja lipsahtaa helposti silmän ulottumattomiin.
Entäs elämäni ensimmäinen luettu Hifi-lehti? Armahtakoon minua siivoavalta kädeltä. Onneksi näitä tämmöisiä lehtiä ei luvattani saa taloudesta poistaa. Mutta jos näin on, missä se on?
Kirjaahan siis etsitään loputtomista hyllyriveistä ja niiden takariveistä värin ja koon mukaan. Ja voi onnetonta, kun ne sattuvat olemaan mielessä väärin päin. Silloin niitä ei löydä, vaikka otsansa kirjan reunaan kolauttaisi.
Jäljelle jää paras metodi. Loputon pelmehtiminen hyllyjen äärellä, ihan toisen kirjan etsintä ja omaan tuuriin luottaminen sekä siihen epäilystä heittäen säästöjen kerääminen sakkoja varten.
Aamu oli pelastettu, kun eräästäkin takarivistä aivan muuta teosta etsiessä käteen sattui Säännökset elokuvista. Se ei selvästikään halunnut takaisin Eduskuntaan, mutta mitäpä näistä haluista. A man's gotta do what a man's gotta do.
Eduskunta kaipasi lähes röyhkeäsävyisellä kirjeellä palautusta vuosia huolella pitämästäni teoksesta Säännöksiä elokuvista (1936) ja yliopiston kirjaston tilannetta en uskalla edes katsoa ennen tammikuuta, jotta ei menisi kinkku omasta ja lapsen suusta. Rotundan vihreäsilmäisen hirviön kitaan on kyllä syötetty aneita tänä vuonna kymmeniä euroja!
Tämä siitä huolimatta, että näille lainakirjoille on tässä yli sadan hyllymetrin kotikirjastossa oma paikkansa.
Tai siis pitäisi olla. Esimerkiksi tuo elokuvasäännöskirja on noin 15 x 12 cm ja lipsahtaa helposti silmän ulottumattomiin.
Entäs elämäni ensimmäinen luettu Hifi-lehti? Armahtakoon minua siivoavalta kädeltä. Onneksi näitä tämmöisiä lehtiä ei luvattani saa taloudesta poistaa. Mutta jos näin on, missä se on?
Kirjaahan siis etsitään loputtomista hyllyriveistä ja niiden takariveistä värin ja koon mukaan. Ja voi onnetonta, kun ne sattuvat olemaan mielessä väärin päin. Silloin niitä ei löydä, vaikka otsansa kirjan reunaan kolauttaisi.
Jäljelle jää paras metodi. Loputon pelmehtiminen hyllyjen äärellä, ihan toisen kirjan etsintä ja omaan tuuriin luottaminen sekä siihen epäilystä heittäen säästöjen kerääminen sakkoja varten.
Aamu oli pelastettu, kun eräästäkin takarivistä aivan muuta teosta etsiessä käteen sattui Säännökset elokuvista. Se ei selvästikään halunnut takaisin Eduskuntaan, mutta mitäpä näistä haluista. A man's gotta do what a man's gotta do.
maanantaina, joulukuuta 18, 2006
Tuntemattomia säkeitä
Tulkoon näin esille arkistokäsikirjoituksesta löytämäni, käsittääkseni julkaisematon runo, joka on itse asiassa laulu eräästä julkaisemattomasta elokuvasta.
"Klik-klak, klik-klak, koneemme kalkkaa,
Paljon moitetta, hiukkasen palkkaa"
Nousut ja laskut me noteeraamme,
pulat me yksin kokea saamme.
Mutta huolista viis!
Me laulamme siis:
Vaikka oommekin konttoriorjia,
jotka rahasta raataa saa,
ovat sormemme soreita ja sorjia
ja elämä ihanaa!
Trip-trap, trip-trap aina samaa rataa.
Aamusta iltaan käskyjä sataa.
"Neiti tulee tänne" ja "neiti tekee tätä".
Ei meitä koskaan kiireemme jätä.
Mutta huolista viis!
Me laulamme siis:
Vaikka oommekin konttoriorjia,
jotka rahasta raataa saa,
ovat jalkamme nuoria ja norjia
ja elämä ihanaa!
Riks-raks, riks-raks sydämemme hakkaa,
eikä se aivan heti lyömästä lakkaa,
päivällä joskin nukkuvan näyttää,
suloisella huolella yömme se täyttää.
Mutta huolista viis!
Me laulamme siis:
Vaikka oommekin konttoriorjia,
jotka rahasta raataa saa,
ovat sydämemme nuoria ja norjia
ja elämä ihanaa!
Mainittakoon, että kirjoittaja on V. A. Koskenniemi (1938), joten kyllä tällä kirjallista arvoa on.
"Klik-klak, klik-klak, koneemme kalkkaa,
Paljon moitetta, hiukkasen palkkaa"
Nousut ja laskut me noteeraamme,
pulat me yksin kokea saamme.
Mutta huolista viis!
Me laulamme siis:
Vaikka oommekin konttoriorjia,
jotka rahasta raataa saa,
ovat sormemme soreita ja sorjia
ja elämä ihanaa!
Trip-trap, trip-trap aina samaa rataa.
Aamusta iltaan käskyjä sataa.
"Neiti tulee tänne" ja "neiti tekee tätä".
Ei meitä koskaan kiireemme jätä.
Mutta huolista viis!
Me laulamme siis:
Vaikka oommekin konttoriorjia,
jotka rahasta raataa saa,
ovat jalkamme nuoria ja norjia
ja elämä ihanaa!
Riks-raks, riks-raks sydämemme hakkaa,
eikä se aivan heti lyömästä lakkaa,
päivällä joskin nukkuvan näyttää,
suloisella huolella yömme se täyttää.
Mutta huolista viis!
Me laulamme siis:
Vaikka oommekin konttoriorjia,
jotka rahasta raataa saa,
ovat sydämemme nuoria ja norjia
ja elämä ihanaa!
Mainittakoon, että kirjoittaja on V. A. Koskenniemi (1938), joten kyllä tällä kirjallista arvoa on.
sunnuntai, joulukuuta 17, 2006
Pikkujoulukausi on päättynyt
Kyllä koti on rauhainen paikka. Perjantain neljät pikkujoulut huipentuivat bloggaajien tapaamiseen Weeruskassa, jonne saavuin komeasti taksilla (kiitos elokuvaohjaajalle, joka taksin maksoi!).
Aika monelle ehdin käsipäivää sanoa ja joitakin jutututtaakin. Vauhti oli melkomoista ja puheet sen mukaisia. Toivottavasti Eräs Saara antaa minulle joskus anteeksi, eivätkä muut ole nokkelasta - you know better! - höpöttelystäni hermostuneet. Sun äitis on raportoinut perusteellisesti illan tapahtumista, ja Hurinalta kuulee loput. Heidän kauttaan iloiset terveisiä kaikille!
Jatkojen jälkeen harhailin aivan väärissä suunnissa, sillä Alppilan suuntavaistoni oli kadonnut Veeran jakaman kanadalaisen viskin myötä. Onneksi taksi mukavine naiskuskeineen pelasti minut kotikonnuille jostakin Linnanmäen takaa.
Aamulla tietysti edessä oli se, että laukku oli jäänyt ravintolaan. En ollut kuulemma ainoa. Ainakin kaulahuivi ja erinäisiä laukkuja oli tiskin takaa noudettavissa useampikin.
Jatkoin kaupungille ja karaokeen saamaan viikonloppuannosta laulunlahjoista. Kantakaraokessa tuhannen päreissäni törmäsin Joonakseen viehättävine seuralaisineen. Onneksi siirryin vesituoppeihin viimeisiksi tunneiksi. Pikkujoulukausi on päättynyt.
Aika monelle ehdin käsipäivää sanoa ja joitakin jutututtaakin. Vauhti oli melkomoista ja puheet sen mukaisia. Toivottavasti Eräs Saara antaa minulle joskus anteeksi, eivätkä muut ole nokkelasta - you know better! - höpöttelystäni hermostuneet. Sun äitis on raportoinut perusteellisesti illan tapahtumista, ja Hurinalta kuulee loput. Heidän kauttaan iloiset terveisiä kaikille!
Jatkojen jälkeen harhailin aivan väärissä suunnissa, sillä Alppilan suuntavaistoni oli kadonnut Veeran jakaman kanadalaisen viskin myötä. Onneksi taksi mukavine naiskuskeineen pelasti minut kotikonnuille jostakin Linnanmäen takaa.
Aamulla tietysti edessä oli se, että laukku oli jäänyt ravintolaan. En ollut kuulemma ainoa. Ainakin kaulahuivi ja erinäisiä laukkuja oli tiskin takaa noudettavissa useampikin.
Jatkoin kaupungille ja karaokeen saamaan viikonloppuannosta laulunlahjoista. Kantakaraokessa tuhannen päreissäni törmäsin Joonakseen viehättävine seuralaisineen. Onneksi siirryin vesituoppeihin viimeisiksi tunneiksi. Pikkujoulukausi on päättynyt.
perjantaina, joulukuuta 15, 2006
Neljät pikkujoulut
Neljät pikkujoulut samana päivänä, samaan aikaan, mutta siis eri kanavilla. Bloggarit yhtenä niistä. Muut ovat seuroja, yhdistyksiä tai kustantamoja. Eli jos taksi suhaa stadissa tänään, syy on tässä, ei erityisessä huvittelunhalussani.
Mutta ennen iltaa on pienimuotoista miniseminaaria kyllikseen. Hauskaa asiassa on, että menen kuokkimaan sinne - pikkujouluihin on sentään kutsuttu.
Mutta ennen iltaa on pienimuotoista miniseminaaria kyllikseen. Hauskaa asiassa on, että menen kuokkimaan sinne - pikkujouluihin on sentään kutsuttu.
torstaina, joulukuuta 14, 2006
Laiminlyöntejä
Tulipa taas laiminlyötyä virkavelvollisuuksia. En jaksanut lähteä eräänkin instanssin pikkujouluihin, vaan jäin työpaikalle kukkumaan.
keskiviikkona, joulukuuta 13, 2006
tiistaina, joulukuuta 12, 2006
DocPoint 2007 - ennakkotietoa
DOCPOINTIN KOHDEMAINA TANSKA JA MEKSIKO
Festivaalin päävieraaksi saapuu legendaarinen ohjaaja Jørgen Leth.
DocPointin kansainvälisessä elokuvaohjelmistossa on perinteisesti esitelty kiinnostavia dokumenttielokuvamaita yhteistyössä ulkomaisten dokumenttielokuvafestivaalien kanssa. Vuonna 2007 festivaalin kohdemaat ovat Tanska ja Meksiko.
Festivaalille saapuu elokuvantekijöitä molemmista kohdemaista. Päävieraana DocPoint esittelee kokeellisen elokuvan legendan, tanskalaisen Jørgen Lethin. Myös Lethin poika, esikoisohjaaja Asger Leth vierailee festivaalilla. DocPoint Masterclassissa koetaan kansainvälisessä mittakaavassa ainutlaatuinen kohtaaminen, kun isä ja poika luennoivat yhdessä. Kuudes DocPoint-festivaali järjestetään Helsingissä 24.-28.1.2007.
Kauaskatseisia elokuvia Tanskasta
Tanskalaiset nykydokumentaristit katsovat kauas ja tarttuvat rohkeasti poliittisiin aiheisiin. Monet DocPointissa nähtävät tanskalaiset elokuvat on kuvattu maan rajojen ulkopuolella kuten Afganistanissa (Smiling in a War Zone, Enemies of Happiness) ja Etelä-Afrikassa (The Swenkas). Tanskalaisesta todellisuudesta kertovissa elokuvissa nähdään mm. vaatebrändin nousu ja tuho (Punk Royal – A Brand on the Arse), henkilökuva koskettavasta ihmiskohtalosta (Beth’s Diary) ja lopetusuhan alla olevan tehtaan arkea (Blue Collar White Christmas).
DocPointin tanskalaisen dokumenttielokuvan sarja on laadittu yhdessä Kööpenhaminan dokumenttielokuvafestivaalin CPH:DOXin ja Danish Film Instituten kanssa (ks. www.cphdox.dk, http://www.dfi.dk).
Tanskalainen dokumenttielokuvaperinne on vahva ja pitkäikäinen. Sen tärkeimpiin nimiin kuuluvan Jørgen Lethin 1960-luvulla alkanut tuotanto rikkoo genrerajoja. Uudesta tanskalaisesta elokuvasta puhuttaessa taas on mahdotonta ohittaa Lars von Trieriä. Kaksi elävää legendaa kohtaavat elokuvassa Five Obstructions, jossa työstetään viittä uutta versiota Lethin elokuvasta A Perfect Human (1967). Myös alkuperäinen teos esitetään DocPointissa.
Jørgen Leth asuu nykyisin Haitilla, ja sekä hän että poikansa Asger Leth ovat kuvanneet Haitia elokuvissaan: isän Haiti. Untitled (1996) ja pojan Ghosts of Cité Soleil (2006) kertovat saarivaltion poliittisista ristiriidoista vuosikymmenen molemmin puolin. Jørgen ja Asger Leth käyvät DocPoint Masterclassissa sunnuntaina 28.1.2007 dialogiin omista töistään.
Kahden ohjaajasukupolven kohtaamisesta luennoitsijoina tulee kansainvälisesti ennennäkemätön tapahtuma.
Uusimmat tanskalaiset dokumenttielokuvat menestyivät äskettäin maailman merkittävimmän dokumenttielokuvafestivaalin, Amsterdamin IDFAn kilpailussa. Joris Ivens -pääpalkinnon sai The Monastery – Mr. Vig & the Nun, Silver Wolfilla palkittiin Enemies of Happiness ja parhaana alle 30-minuuttisena My Eyes. Kaikki palkitut elokuvat esitetään DocPointissa.
Meksikon dokumentaristit nousussa
Mexico Cityn ensimmäinen dokumenttielokuvafestivaali DOCSDF järjestettiin lokakuussa 2006 (ks. http://www.docsdf.com). DocPointin meksikolaisen dokumenttielokuvan sarja järjestetään yhteistyössä DOCSDFn kanssa.
Meksikon tärkeimpiin dokumentaristeihin kuuluu Juan Carlos Rulfo, jonka töistä nähdään sekä tekijän isästä, kirjailija Juan Rulfosta kertova elokuva I Forgot, I Don’t Remember että uusin työ, Sundancessa ja Karlovy Varyssa palkittu In the Pit. Sarjassa nähdään myös veteraaniohjaaja Nicolás Echevarrian ainutlaatuinen pyhimykseksi korotetusta ihmeparantajasta ja hänen seuraajistaan kertova Child Fidencio.
Uudet meksikolaiset elokuvat ja nuorten ohjaajien työt menestyvät hyvin maailmalla. Vaarallista matkaa USA:n rajalle kuvaava De Nadie ja Nigaracuan sisällissodan jättämistä haavoista kertova The Inmortal ovat keränneet kiitosta ja palkintoja IDFAa ja Sundancea myöten. Myös nuoren itsetuhoisen härkätaistelijan henkilökuva Toro Negro ja köyhän kansanosan kansallisjuomasta kertova Pulque Song on palkittu festivaaleilla.
Sergei Eisenstein oli suuri Meksikon ystävä ja kuvasi maassa elokuvia, jotka ovat olleet vähällä kadota historian hämäriin. DocPoint esittää Suomessa ennen näkemättömän lyhytelokuvan Desastre en Oaxaca sekä Eisensteinin keskeneräiseksi jääneestä Meksiko-elokuvasta kaksi postuumisti valmiiksi saatettua versiota, Time in the Sun (Iso-Britannia, 1939) ja Da zdravstvujet Meksika! (Neuvostoliito, 1978).
Lisätiedot, haastattelupyynnöt ja materiaalilainat:
Liisa Lehmusto
Tiedottaja
050-3585488
press@docpoint.info
DocPoint - Helsinki Documentary Film Festival
Fredrikinkatu 23
FIN-00120 Helsinki
Finland
Tel: +358-9-672472
www.docpoint.info
Festivaalin päävieraaksi saapuu legendaarinen ohjaaja Jørgen Leth.
DocPointin kansainvälisessä elokuvaohjelmistossa on perinteisesti esitelty kiinnostavia dokumenttielokuvamaita yhteistyössä ulkomaisten dokumenttielokuvafestivaalien kanssa. Vuonna 2007 festivaalin kohdemaat ovat Tanska ja Meksiko.
Festivaalille saapuu elokuvantekijöitä molemmista kohdemaista. Päävieraana DocPoint esittelee kokeellisen elokuvan legendan, tanskalaisen Jørgen Lethin. Myös Lethin poika, esikoisohjaaja Asger Leth vierailee festivaalilla. DocPoint Masterclassissa koetaan kansainvälisessä mittakaavassa ainutlaatuinen kohtaaminen, kun isä ja poika luennoivat yhdessä. Kuudes DocPoint-festivaali järjestetään Helsingissä 24.-28.1.2007.
Kauaskatseisia elokuvia Tanskasta
Tanskalaiset nykydokumentaristit katsovat kauas ja tarttuvat rohkeasti poliittisiin aiheisiin. Monet DocPointissa nähtävät tanskalaiset elokuvat on kuvattu maan rajojen ulkopuolella kuten Afganistanissa (Smiling in a War Zone, Enemies of Happiness) ja Etelä-Afrikassa (The Swenkas). Tanskalaisesta todellisuudesta kertovissa elokuvissa nähdään mm. vaatebrändin nousu ja tuho (Punk Royal – A Brand on the Arse), henkilökuva koskettavasta ihmiskohtalosta (Beth’s Diary) ja lopetusuhan alla olevan tehtaan arkea (Blue Collar White Christmas).
DocPointin tanskalaisen dokumenttielokuvan sarja on laadittu yhdessä Kööpenhaminan dokumenttielokuvafestivaalin CPH:DOXin ja Danish Film Instituten kanssa (ks. www.cphdox.dk, http://www.dfi.dk).
Tanskalainen dokumenttielokuvaperinne on vahva ja pitkäikäinen. Sen tärkeimpiin nimiin kuuluvan Jørgen Lethin 1960-luvulla alkanut tuotanto rikkoo genrerajoja. Uudesta tanskalaisesta elokuvasta puhuttaessa taas on mahdotonta ohittaa Lars von Trieriä. Kaksi elävää legendaa kohtaavat elokuvassa Five Obstructions, jossa työstetään viittä uutta versiota Lethin elokuvasta A Perfect Human (1967). Myös alkuperäinen teos esitetään DocPointissa.
Jørgen Leth asuu nykyisin Haitilla, ja sekä hän että poikansa Asger Leth ovat kuvanneet Haitia elokuvissaan: isän Haiti. Untitled (1996) ja pojan Ghosts of Cité Soleil (2006) kertovat saarivaltion poliittisista ristiriidoista vuosikymmenen molemmin puolin. Jørgen ja Asger Leth käyvät DocPoint Masterclassissa sunnuntaina 28.1.2007 dialogiin omista töistään.
Kahden ohjaajasukupolven kohtaamisesta luennoitsijoina tulee kansainvälisesti ennennäkemätön tapahtuma.
Uusimmat tanskalaiset dokumenttielokuvat menestyivät äskettäin maailman merkittävimmän dokumenttielokuvafestivaalin, Amsterdamin IDFAn kilpailussa. Joris Ivens -pääpalkinnon sai The Monastery – Mr. Vig & the Nun, Silver Wolfilla palkittiin Enemies of Happiness ja parhaana alle 30-minuuttisena My Eyes. Kaikki palkitut elokuvat esitetään DocPointissa.
Meksikon dokumentaristit nousussa
Mexico Cityn ensimmäinen dokumenttielokuvafestivaali DOCSDF järjestettiin lokakuussa 2006 (ks. http://www.docsdf.com). DocPointin meksikolaisen dokumenttielokuvan sarja järjestetään yhteistyössä DOCSDFn kanssa.
Meksikon tärkeimpiin dokumentaristeihin kuuluu Juan Carlos Rulfo, jonka töistä nähdään sekä tekijän isästä, kirjailija Juan Rulfosta kertova elokuva I Forgot, I Don’t Remember että uusin työ, Sundancessa ja Karlovy Varyssa palkittu In the Pit. Sarjassa nähdään myös veteraaniohjaaja Nicolás Echevarrian ainutlaatuinen pyhimykseksi korotetusta ihmeparantajasta ja hänen seuraajistaan kertova Child Fidencio.
Uudet meksikolaiset elokuvat ja nuorten ohjaajien työt menestyvät hyvin maailmalla. Vaarallista matkaa USA:n rajalle kuvaava De Nadie ja Nigaracuan sisällissodan jättämistä haavoista kertova The Inmortal ovat keränneet kiitosta ja palkintoja IDFAa ja Sundancea myöten. Myös nuoren itsetuhoisen härkätaistelijan henkilökuva Toro Negro ja köyhän kansanosan kansallisjuomasta kertova Pulque Song on palkittu festivaaleilla.
Sergei Eisenstein oli suuri Meksikon ystävä ja kuvasi maassa elokuvia, jotka ovat olleet vähällä kadota historian hämäriin. DocPoint esittää Suomessa ennen näkemättömän lyhytelokuvan Desastre en Oaxaca sekä Eisensteinin keskeneräiseksi jääneestä Meksiko-elokuvasta kaksi postuumisti valmiiksi saatettua versiota, Time in the Sun (Iso-Britannia, 1939) ja Da zdravstvujet Meksika! (Neuvostoliito, 1978).
Lisätiedot, haastattelupyynnöt ja materiaalilainat:
Liisa Lehmusto
Tiedottaja
050-3585488
press@docpoint.info
DocPoint - Helsinki Documentary Film Festival
Fredrikinkatu 23
FIN-00120 Helsinki
Finland
Tel: +358-9-672472
www.docpoint.info
Sarjakuvasankarit
Yksi ja toinen on viime aikoina kirjoittanut sarjakuvasankareista. Niin ranskalaiseksi en ole itse ryhtynyt, vaan pitänyt innostukseni aisoissa, jopa niin, että aisatkin ovat kiinnostaneet välillä enemmän. Olkoon vain ranskalaiset onnellisia niistä kansanedustajistaan, jotka tylsimpien parlamenttipuheiden äärellä lukevat näkyvästi sarjakuvalehtiä.
Minulle tuli Aku Ankka noin yksivuotiaasta lähtien ja sen avulla, ääneen lukevan isän olkapään takana olohuoneen sohvassa opin nelivuotiaana lukemaan itsekin. Tiedän sen koska muistan tilanteen: menin tekstissä edellä ja kun kyllästyin isän "hitauteen", aloin lukea itse ääneen. Siihen loppui isän lukeminen, mutta jotenkin uusi maailma oli auennut, enkä edes ajatellut sitä pahana.
Sain katsoa myös televisio-ohjelmia niin kauan kun en ymmärtänyt mitä niissä sanottiin. Usein isä keksi omat vuorosanansa ja tarinansa Lahjomattomiin tai muihin aikansa "väkivaltasarjoihin". Virginialaisesta jotenkin tykkäsinkin, Peyton Placen jälkeen olen voinut lopun ikäni vältellä näitä Kotikatuja ja Coronation Streetejä.
Isompana en sitten saanut televisiota katsoakaan, mutta onneksi isän työhuoneesta olohuoneeseen oli lasiovi. Katselin ohjelmia hänen työpöydällään istuen. Sekin lakkasi, kun televisio vietiin korjaajalle. Harrastelija piti konetta kaksi vuotta ja kun toi takaisin, vain puolet osista oli jäljellä. En ymmärrä vieläkään, miksi isä maksoi "korjauksesta". Mutta televisiottomia aikoja riitti: silloin luin kirjoja ja loputtomasti sarjakuvia. Olen vähän liian nopea lukija sarjakuviin, ja siksi pidän paksuista kirjoista.
Tätä voisi jatkaa loputtomiin, mutta sanottakoon pääasia. Onnea Myyrälle 50-vuotisen uran johdosta. Suomessa Myyrä on samalta vuodelta kuin minäkin. Jos minulta kysytte se on paras lasten animaatio ja liekö paras kuvakirjakin. Ottipa julkaistuista minkä tahansa. Lastenkutsujen varma pelastaja.
Minulle tuli Aku Ankka noin yksivuotiaasta lähtien ja sen avulla, ääneen lukevan isän olkapään takana olohuoneen sohvassa opin nelivuotiaana lukemaan itsekin. Tiedän sen koska muistan tilanteen: menin tekstissä edellä ja kun kyllästyin isän "hitauteen", aloin lukea itse ääneen. Siihen loppui isän lukeminen, mutta jotenkin uusi maailma oli auennut, enkä edes ajatellut sitä pahana.
Sain katsoa myös televisio-ohjelmia niin kauan kun en ymmärtänyt mitä niissä sanottiin. Usein isä keksi omat vuorosanansa ja tarinansa Lahjomattomiin tai muihin aikansa "väkivaltasarjoihin". Virginialaisesta jotenkin tykkäsinkin, Peyton Placen jälkeen olen voinut lopun ikäni vältellä näitä Kotikatuja ja Coronation Streetejä.
Isompana en sitten saanut televisiota katsoakaan, mutta onneksi isän työhuoneesta olohuoneeseen oli lasiovi. Katselin ohjelmia hänen työpöydällään istuen. Sekin lakkasi, kun televisio vietiin korjaajalle. Harrastelija piti konetta kaksi vuotta ja kun toi takaisin, vain puolet osista oli jäljellä. En ymmärrä vieläkään, miksi isä maksoi "korjauksesta". Mutta televisiottomia aikoja riitti: silloin luin kirjoja ja loputtomasti sarjakuvia. Olen vähän liian nopea lukija sarjakuviin, ja siksi pidän paksuista kirjoista.
Tätä voisi jatkaa loputtomiin, mutta sanottakoon pääasia. Onnea Myyrälle 50-vuotisen uran johdosta. Suomessa Myyrä on samalta vuodelta kuin minäkin. Jos minulta kysytte se on paras lasten animaatio ja liekö paras kuvakirjakin. Ottipa julkaistuista minkä tahansa. Lastenkutsujen varma pelastaja.
maanantaina, joulukuuta 11, 2006
Katsauksia
Olen viime aikoina katsellut erinäisiä sotakatsauksia. Niistä voisi yhtä ja toista kirjoittaakin: esimerkiksi jatkosodassa tehtiin puolustusvoimain katsauksia kaikkiaan 88, joista ainakin 86 sai teatteriesityksiä. Ensimmäistä katsausta ei ole missään esitetty julkisesti yli 60 vuoteen, eikä siitä ole tietääkseni mitään kirjoitettukaan. Nyt on. Kommentoikaapa tekstiä:
Puolustusvoimain katsaus Nro 1, jolla ei ole virallista alaotsikkoa, alkaa painottamalla rauhantahtoa. Katsauksen alussa – asialla on selostaja Topo Leistelä Turo Karton tekstiin – sekä sanoissa että kuvissa esillä ovat suomalaisia paimentytöt, jotka "saattelevat karjaansa heinäpelloille". Sen rauhanomaisempaa näkyä tuskin voisi kuvitella edes propagandan tekijöiden rikkaassa mielikuvituksessa, vaikka kuviin oli valittu itse asiassa sotatoimialueelta pois kuljetettavaa evakkokarjaa, joka sai näin näytellä propagandan toimin vapaan lehmän roolia. Jo ensi kuvat osoittavat, että propaganda ei jätä käyttämättä todellisten yksityiskohtien muuntelukykyään pienimmissäkään asioissa.
Historia, josta niin usein aikaisemmin on löydetty perustelu lyhytelokuvien poliittiselle sanomalle, ei saattele puolustusvoimain ensimmäisen katsauksen alun sanamuotoja. 11. päivänä heinäkuuta 1941 ilmestyneen katsauksen aikajänne ulottuu aluksi vain muutaman viikon päähän, juhannusta edeltäviin päiviin.
Lypsykarjakuvin suomalaiset kuvataan rauhaarakastaviksi maanviljelijöiksi, jotka valmistautuivat elonkorjuun aikaan varustautuakseen tulevaan talveen. Rauhanomaisia tavoitteita voisi kuitenkin horjuttaa revanssiajattelu, minkä kieltämiseksi selostaja jatkaa: "Meidän kansamme parissa ei koskaan ole haudottu hyökkäysajatuksia ja kaikkein vieraimpia ne olivat nyt, juuri kestetyn sodan jälkeen". Moskovan rauhan legitiimisyyteen katsaus ei millään tavoin ota kantaa, kuten ei myöskään talvisodan puolustusministeri Juho Niukkasen vielä sodan kestäessä lanseeraamaan ja maassa varsin yleiseen käyttöön tulleeseen "välirauha"-termiin.
Katsauksen ensimmäinen propagandateema oli siis väestön arkipäiväiseen elämään liittyvä kansanpsykologinen luonnekuvaus, siis suomalaisten rauhantahtoisuus. Psykologiasta tapahtuu kuitenkin siirtymä historiaan.
Toisen jakson aloituskuvat Turun satamasta ja sen taustalla palaneesta Turun linnan raunioista vahvistavat selostuksen väitteen siitä, että Neuvostoliitossa ajateltiin rauhanomaisuudesta toisin – vieläpä historiallisesti vakiintuneella tavalla. "Kuten niin usein ennenkin, imperialistisen Venäjän johtajat halusivat tuhota pienen rauhallisen naapurinsa, jolla ei ollut mitään muuta halua kuin rauhassa elää omaa riippumatonta elämäänsä", selostus vakuuttaa, ja jatkaa, ettei tämä jättänyt suomalaisille muuta kuin yhden ainoan mahdollisuuden, "puolustustaistelun", johon kansa "vedettiin jälleen mukaan".
Ensimmäinen propagandateema, rauhantahtoisuus, oli vieraan aggression vuoksi pakosta sysättävä syrjään: perivihollisteemaa sivuten sotatoimille annetaan ajankohtainen oikeutus puhumalla puolustustaistelusta. Se ei ollut propagandankaan näkökulmasta uusi teema. Näkemys puolustustaistelusta juontaa juurensa talvisodan aikana menestykselliseksi uskottuun propagandaan, mitä ensimmäinen katsaus toistaa lähes alkuperäisin sanakääntein.
Jatkosodan propagandateemaksi puolustussota oli paalutettu presidentti Risto Rytin puheessa 26.6.1941, sen jälkeen kun pääministeri Johan (Jukka) Rangell oli Eduskunnassa todennut Suomen olevan sodassa Neuvostoliiton pommitettua 25.6. kaikkiaan 15 eri paikkakuntaa. Ryti sanoi radiopuheessaan Saksan olevan Suomen rinnalla sodassa Neuvostoliittoa vastaan syntyneessä "toisessa puolustustaistelussa".
Juuri tämä ajattelutapa antoi perusteen puhua myöhemmin "jatkosodasta", eikä historiankirjoituksen yritys lanseerata käyttöön termiä "hyvityssota" ole hyväksytty. L. A. Puntilan historiapoliittinen yritys vaihtaa sodan nimitystä 1970-luvulla perustui sekä poliittiseen konsensusajatteluun valtiojohdon tuolloin esittämien historianäkemysten kanssa että sotien tosiasialliseen kulkuun. Jatkosotaa ja sen syntyä on vaikeaa luonnehtia rehellisessä mielessä puolustussodaksi.
Puolustussota-teema ja sen luonnehdinnat näkyvät myös katsauksen kuva-aiheissa ja selostuksessa. Turun linna – kaupungin nimeä sotasalaisuuden vuoksi mainitsematta – kuvataan selostuksessa kulttuurihistorialliseksi kohteeksi: "Palopommeilla suoritetun hävityksen ensimmäiseksi kohteeksi kyynillinen verivihollisemme valitsi kulttuurihistoriallisesti arvokkaimman kaupunkimme, jonka vanha linna bolsevikkien mielestä nähtävästi oli ylen huomattava sotilaallinen kohde."
Talvisodan propagandan jatkumolta vaikuttaa myös selostus sen luetellessa syypäät pommitukseen. "Vanhat tuttavamme herrat Stalin ja Molotov halusivat ilmeisesti täydelleen toteuttaa uhkauksensa: Suomi ja Suomen kansa, sen kulttuuri ja sen merkitsevimmät elämän ilmaukset oli kerta kaikkiaan olemattomiin hävitettävä."
Tarkkaan luettuna tämä on muunnelma talvisodan teemasta, jossa Suomi toimi sivistyksen ja sen myötä lännen etuvartiona barbaarimaisten ja tuhovimmaisten venäläisbolsevikkien kohteena. Sodan alkuvaiheessa "Länsi"-termiä ei kuitenkaan haluttu käyttää, olihan aseveli sodassa juuri "Lännen" kanssa. Katsauksen alussa Suomi esitetään, ei niinkään valtiona, vaan itsenäisenä kansankokonaisuutena, jonka suurvalta yritti "kyynillisesti" tuhota olemattomiin. Ensimmäinen pv-katsaus heinäkuussa 1941 yrittää näin lyödä läpi yleiskuvaa sodasta, jossa Suomi puolustautuu totaalisen kulttuurisen ja fyysisen hävityksen uhan alla. Neuvostoliiton aggression luonne oli kaikille suomalaisille selvä: se uhkaa kansallista olemassaoloa.
Syy sotaan oli propagandan mukaan yksinomaan naapurissa, jonka erilaisuutta ei lakattu hetkeksikään korostamasta. Siksi katsauksen yleisöille oli tehtävä selväksi myös suomalaisen kansallisen kokonaisuuden luonne. Ensimmäisen katsauksen kuvissa viitataan – sitä suoraan sanomatta – sen vastakohtaan: Neuvostoliiton itse käyttämään luonnehdintaan maastaan "työläisten valtiona" ja kansainvälisestä asemaa kaikkien kansojen työväestöjen puolestapuhujana. Kuviin valittujen pommitustuhojen todistusvoimalla tämä näytetään epätodeksi: "Pysyäkseen täysin uskollisena ohjelmalleen herrat Stalin ja Molotov varmuuden vuoksi antoivat lentäjiensä pommein tuhota Turun työläiskaupunginosan, jonka asukkaat ovat halunneet ainoastaan sitkeästi ja ahkerasti tehdä työtä yhtenäisen suomalaisen kansa-perheen jäseninä." Panoroinneilla tuhotuista asutuskortteleista visuaalinen viesti vahvistaa sanottua.
Propagandan näkökulmasta hämmentävää on sen sijaan se, että pommituskohteiden kaupungin nimi mainitaan selostustekstissä. Sitä on pidettävä lapsuksena, vaikka Turun linnan kuvien vuoksi kenellekään tuskin on jäänyt epäselväksi se, mitä kaupunkia katsauksessa kuvataan.
Katsauksen siirtyessä toiseen jaksoon selostus siirtyi kesäisen kepeään ilmaisuun toteamalla auringon paistavan sekä "hyvien että pahojen päälle", mitä maailmassa tapahtuukin. Juhannustuntu, suviyö ja haitarinsoitto luonnehtivat selostuksen mukaan rajojen suuntaan siirtyviä hyväntuulisia sotilaskolonnia. Tilanteen tosiasiallista myllerryksenomaista luonnetta korostetaan Sibeliuksen musiikilla. Kepeä kääntyykin vakavaksi, sillä rajoilla tilanne oli sodan alkaessa toinen: "Mutta rajojemme vartijoiksi kutsuttujen miesten keskuudessa ei unohdeta valppautta. Sotilaalle kuuluvia tehtäviä ei keskeytetä edes juhannusaattona."
Valtioiden rajojen luonne ei kuitenkaan ollut pysyvä. Jatkosodan alun tunnelmissa niitä voitiin pitää päinvastoin suorastaan viihdyttävänä. Kuin ohimennen sanoo selostus suomalaisten sotilaiden huvittaneen itseään venäläisten rajahälytysjärjestelmästä, jossa piikkilanka-aitoihin oli kiinnitetty lehmänkelloja.
Venäläinen tai kuten sitä useammin sanottiin, "bolsevistinen" ja "ryssän" tekniikka, työskentelytavat ja organisoituminen olivat olleet jatkuvan pilkan kohteena myös talvisodan propagandassa. Tässäkin mielessä jatkosodan propaganda jatkoi jo talvisodasta tuttuja latuja. Kuvat tekevät selväksi sen, että suomalaiset tarkastelevat entistä venäläistä maaperää. Raja on siis ylitetty, jonka katsojat hyvin katsausta katsoessaan tietävät, vaikka itse katsaus ei siihen muuten ole vielä viitannut.
Katsauksen kolmas jakso on rakennettu kuvallisen narraation varaan: upseeri saa puhelimitse hälytysilmoituksen, sotilat ryntäävät korsuistaan hälytyksen saatuaan, taivaalla nähdään vihollisen lentokoneita, joita selostus kuvaa "turmanlinnuiksi", aivan kuten talvisodan katsauksissakin toistavasti sanotaan. "Meidät vedetään väkisin sotaan verivihollista vastaan." Selostuksen mukaan "puolustustaistelu" on kuitenkin tehtävä, johon Suomen miestä ei tarvitse kahdesti käskeä. Sen kertoo jo sotilaiden ripeä tahti – kutsu on kuultu kerralla. Tässä sodassa suomalaiset sotilaat ryhtyvät "määrätietoisen rauhallisesti ja levollisen varmasti" toteuttamaan "pyhää, raskasta tehtävää, turvaamaan meille annetun maan koskemattomuuden".
Suomen miehen kuntoisuutta ei katsauksessa ymmärrettävästi epäillä, mutta sävy on sotien välisien aikojen poliittisista poikakirjoista tutulla tavalla uhoava: "Vihollinen saa karvaasti tuta, ettei Suomen mies koskaan horju. Tietoisuus, että taistelu jälleen koskee koko kansan kalleimpia elämänarvoja, antaa valtavaa voimaa jokaiselle rivimiehelle." Tätä ideologisesti talvisodan henkeä alleviivaavaa ilmoitusta seuraa varsin näyttävä taistelukohtaus rynnäköivine panssareineen ja tulittavine tykkeineen. Rintamatoimintaa kuvataan myös jalkamiesten etenemisellä: "Sotilaat valmistautuvat vastaiskuun, syöksyvät, heittäytyvät maahan ja syöksyvät jälleen. He tuntevat maaston, he osaavat käyttää hyväkseen sen etuja. Nyt on heillä tukenaan tekniikankin apua kuin katkeran ylevässä talvisodassa."
Karjalan Armeijan yleishyökkäys Moskovan rauhan rajan yli oli alkanut vain päivää ennen katsauksen ilmestymistä 11.7.1941. Siksi tämä ei kuulu katsauksen selostustekstissä, joka tyytyy toteamaan sotakoneiston toimineen hyvin ensimmäisissä "rajakahakoissa". Kuin ohimennen selostus jatkaa suoraan jo kerrotulla tavalla aiemmin viitattuun Moskovan rauhan rajan ylitykseen: rajakahakoiden "tyynnyttyä suomalaiset partiot tehtäviä suorittaessaan ylittävät äsken vedetyn pakkorajan", mitä he olivat koko ajan selostuksen mukaan toivoneet. Kuvituksena toimivat rajalinjan venäjänkieliset kyltit ja rajan muut merkit.
Sodan päämääriin ensimmäinen katsaus ei viittaa mitenkään: puolustustaistelu ei tarvitse päämäärän määrittelyä – rajan ylitys tulee kuitatuksi tavanomaisina sotilasoperaatioina.
Katsauksen neljäs jakso käsittelee tiedotustoimintaa: kuviin on tallennettu se, kuinka valpas ja ajan tasalla oleva lehdistö ja radio ovat tallentamassa "kesän 1941 tapahtumien yllättäviä vaiheita". Esille nousee kytkös urheiluun: kuviin otetaan suosittu urheiluselostaja Martti Jukola, joka tunnettiin jokaisessa suomalaisessa kodissa. "Martti-tohtorin" kerrotaan haastattelevan tykkimiehiä kesken taistelutoiminnan ja hän saakin tallennettua mikrofoniinsa "heidän suustaan sitä korutonta kertomaa, jota kaikki kernaasti kovaäänisestään kuuntelevat". Propaganda viittaa näin itseensä ja vakuuttaa näin omaa luotettavuuttaan.
"Samaan aikaan tapahtuu muutakin ikimuistettavaa suomalaisella maaperällä", selostus toteaa, kun kuva siirtyy katsauksen viidennessä jaksossa suomalaisten sotilaiden luo jossakin Pohjois-Suomessa tervehdyskäynnin tekeviin saksalaisiin sotilaihin. "Kahden kuuluisan armeijan kaksi kuuluisaa kenraalia lyö kättä suurten tapahtumien aattona. He tuntevat toisensa vanhastaan, nämä aseveljet, kenraali von Falkenhorst ja Suomussalmen sankari, kenraali Siilasvuo. He hymyilevät toiveikkaasti ja heillä on siihen syytä. Nämä nykypäivän ristiritarit ovat yhteisellä asialla. Heidän ja heidän muiden aseveljiensä suurena tehtävänä on eurooppalaisen kulttuurin pelastaminen aasialaiselta rutolta."
Talvisodasta tuttu rasistinen propaganda löytää tiensä jo ensimmäiseen jatkosodan katsaukseen. Länsimainen sivistys määrittyy nyt eurooppalaiseksi kulttuuriksi, jonka vastapainoksi asettuu aasialainen maailma sen pelottavimmassa ja halveksuttavimmassa muodossaan. Tämä oli muotoilu, joka muistuttaa suuresti Saksan Neuvostoliiton-vastaista propagandaa, mutta ei ollut tuntematonta arkisessa kotimaisessa käytössäkään.
Kenraalieversti Nikolaus von Falkenhorst ja kenraalimajuri Hjalmar Siilasvuo olivat todellakin vanhoja tuttuja. Samalla kun kesäkuun alussa 1941 oli sovittu päämajan alaisten joukkojen ja Saksan Norjan-armeijan väliseksi rajaksi Oulun – Oulunjärven – Sorokan linja, määrättiin sen pohjoispuolelle perusetettava Siilasvuon komentama sodan ajan III Armeijakunta (III AK) alistaa heti liikekannallepanon jälkeen Saksan Oslosta johdetulle Norjan-armeijalle, jonka Rovaniemellä sijaitsevaa Suomen-komentopaikkaa (Befehlstelle Finnland) von Falkenhorst johti esikuntapäällikkönään eversti Erich Buschenhagen kesäkuun 10. päivästä lähtien. Siilasvuon tehtävänä oli suojata hyökkäämällä ensin Kiestingin ja Uhtuan suunnissa ja sen jälkeen päävoimilla Vienan Kemin suuntaan Saksan Norjan-armeijan oikeaa sivustaa. Siilasvuo sai tietää eversti Buschenhagenilta Saksan Norjan-armeijan hyökkäyssuunnitelman 16.6. 1941. Sen mukaan saksalaiskenraali Eduard Dietlin johtama Vuoristoarmeijakunta Norwegenin hyökkäys alkaisi 29.6. Petsamon alueelta. Saksalainen XXXVI Jalkaväkiarmeijakunta (36.AK) ja Suomussalmen alueella toimiva Siilasvuon III AK aloittaisivat hyökkäyksensä 1. heinäkuuta. Näistä sotasuunnitelmista tai jo toteutuneesta taistelutoiminnasta katsaus vaikenee visusti. Kyse ei ole informaatiosta vaan propagandasta. Kuvilla tehdään tutuksi sodan menestyksen perustana olevaa suomalais-saksalaista aseveljeyttä.
Seuraavan kuudenteen jaksoon johtavan välikuvan aiheena on ruokalepo, jota riippumatossa viettää hymyilevä aseveli, saksalainen sotilas. Kevennys sotilasjohdon aseveljeydestä armeijan arkeen ja syvien rivien pariin on vain muutaman sekunnin mittainen: saksalais-suomalaisin upseerikuvin vahvistetaan etteivät "lepää ne, joilla on hartioillaan taistelutoiminnan johtamisen vastuu. Heillä on sananmukaisesti tuhat rautaa tulessa ja pitkä tie edessä". Paluu rintamamiesten arkeen kestää jälleen vain hetken: selostus toteaa, ettei lepoa suoda myöskään huoltotoimituksista vastaaville "pojille", jotka kuvissa ovat esimerkkinä "suomalaisesta sisusta", joka "kyllä auttaa pulmista selviytymään".
Seitsemäs jakso aloittaa katsauksista myöhemmin tutuksi tulevalla tavalla keskittymällä tiettyyn aselajiin. Ensimmäisenä vuorossa ovat ilmavoimat. "Lentoaseestamme on tullut koko kansan lempilapsi", selostus toteaa. "Senkin iskuvoima on aivan toinen kuin niinä talvipäivinä, jolloin sitä viimeksi tarvittiin." Jo ensimmäiset taistelut toivat sille menestystä: kuvissa näkyy kuinka luutnantti Nieminen piirtää koneeseensa uuden voittoviivan. Kehuja riittää myös muulle lentohenkilöstölle mekaanikkoja myöten ennen kuin "isot linnut" suuntaavat jälleen taivaalle "antamaan lisävauhtia vihollisen paolle". Esiin nousee myös talvisodan lentäjasankari Jorma Sarmanto, jonka ampumatarkkuuden sanotaan olevan "vähintäänkin entinen". Talvisodasta tutulla tavalla katsaus tuo esille myös sotasaaliskuvat, johon kuuluu nyt lentokelpoiseksi väitetty lentokonekin, "jonka kärki viimenkin on käännetty oikeaan suuntaan, itää kohti". Pommien lastauskuvan yhteydessä todetaan tekniikan pääsevän näin "oikealla tavalla palvelemaan ihmiskuntaa". Näin "länsimaisesta sivistyksestä" puhuminen kierretään Saksa-suhteiden vuoksi termillä ihmiskunta.
Vaikka sodanpäämääriä ei kerrottu, talvisodassa menetetty Viipuri kangasteli konkreettisena tavoitteena. "Viipuri-sana saa jokaisen karjalaisen sydämen lyömään entistä kiihkeämmin", viipurilainen Topo Leistelä selostaa katsauksen loppujakson aluksi. "Ja voimme vain aavistaa miltä tuntuu siitä tiedustelulentäjästä, jonka tehtävänä on tähystyslento Karjalan pääkaupungin yllä." Viipuri oli selvästi tavoite, sillä selostuksen mukaan ei kukaan voi "koskaan irrottaa suomalaisesta kohtalonyhteydestä". Tiedustelulennon narratiivi päätetään aristotelisesti: kuvat näyttävät myös lentokoneen onnistuneen laskun retken jälkeen.
Tulevaisuuteen ja valloituksiin viittaava Karjala-puhe oli mahdollista, sillä armeijan ylipäällikkö, sotamarsalkka C. G. E. Mannerheim oli ns. miekantuppipäiväkäskyssään sanonut: "Kutsun Teitä kanssani pyhään sotaan...Aseveljet! Seuratkaa minua vielä viimeisen kerran - nyt, kun Karjalan kansa nousee ja sarastaa Suomen uusi huomen..." Yleistä propagandalinjaa tämä ei vastannut, mutta ylipäällikköä ei voinut vaientaa. Katsauksessa uuden huomenen teema liittyi luokkavihollisuuksien vastustamiseen. Talvisodan useimmin käytettyihin propagandateemoihin kuului väite siitä, että suomalainen yhteiskunta on yksimielinen ja käytännössä luokaton. Katsauksen lopuksi selostus tiivistää tämän propagandaväitteen tosiasiaksi: "Suomen kansan armeijassa taistelevat aseveljinä kaikkien kansankerrosten miehet. Heidän yhteinen voimansa on usein ankarien vuosisatojen aikana pelastanut olemassaolomme ja nyt tästä voimasta on kasvava, kuten sotamarsalkkamme sanoi, Suomen uusi huomen."
Jatkosoda ensimmäinen puolustusvoimain katsaus ei kuitenkaan pääty tähän runolliseen poliittiseen viestiin, vaan käytännölliseen voiman osoitukseen: selostuksen päätyttyä kuvat seuraavat hetken alas ammuttua venäläiskonetta ja sen jäljiltä löydettyjä lentäjien henkilöpapereita.
Puolustusvoimain katsaus Nro 1, jolla ei ole virallista alaotsikkoa, alkaa painottamalla rauhantahtoa. Katsauksen alussa – asialla on selostaja Topo Leistelä Turo Karton tekstiin – sekä sanoissa että kuvissa esillä ovat suomalaisia paimentytöt, jotka "saattelevat karjaansa heinäpelloille". Sen rauhanomaisempaa näkyä tuskin voisi kuvitella edes propagandan tekijöiden rikkaassa mielikuvituksessa, vaikka kuviin oli valittu itse asiassa sotatoimialueelta pois kuljetettavaa evakkokarjaa, joka sai näin näytellä propagandan toimin vapaan lehmän roolia. Jo ensi kuvat osoittavat, että propaganda ei jätä käyttämättä todellisten yksityiskohtien muuntelukykyään pienimmissäkään asioissa.
Historia, josta niin usein aikaisemmin on löydetty perustelu lyhytelokuvien poliittiselle sanomalle, ei saattele puolustusvoimain ensimmäisen katsauksen alun sanamuotoja. 11. päivänä heinäkuuta 1941 ilmestyneen katsauksen aikajänne ulottuu aluksi vain muutaman viikon päähän, juhannusta edeltäviin päiviin.
Lypsykarjakuvin suomalaiset kuvataan rauhaarakastaviksi maanviljelijöiksi, jotka valmistautuivat elonkorjuun aikaan varustautuakseen tulevaan talveen. Rauhanomaisia tavoitteita voisi kuitenkin horjuttaa revanssiajattelu, minkä kieltämiseksi selostaja jatkaa: "Meidän kansamme parissa ei koskaan ole haudottu hyökkäysajatuksia ja kaikkein vieraimpia ne olivat nyt, juuri kestetyn sodan jälkeen". Moskovan rauhan legitiimisyyteen katsaus ei millään tavoin ota kantaa, kuten ei myöskään talvisodan puolustusministeri Juho Niukkasen vielä sodan kestäessä lanseeraamaan ja maassa varsin yleiseen käyttöön tulleeseen "välirauha"-termiin.
Katsauksen ensimmäinen propagandateema oli siis väestön arkipäiväiseen elämään liittyvä kansanpsykologinen luonnekuvaus, siis suomalaisten rauhantahtoisuus. Psykologiasta tapahtuu kuitenkin siirtymä historiaan.
Toisen jakson aloituskuvat Turun satamasta ja sen taustalla palaneesta Turun linnan raunioista vahvistavat selostuksen väitteen siitä, että Neuvostoliitossa ajateltiin rauhanomaisuudesta toisin – vieläpä historiallisesti vakiintuneella tavalla. "Kuten niin usein ennenkin, imperialistisen Venäjän johtajat halusivat tuhota pienen rauhallisen naapurinsa, jolla ei ollut mitään muuta halua kuin rauhassa elää omaa riippumatonta elämäänsä", selostus vakuuttaa, ja jatkaa, ettei tämä jättänyt suomalaisille muuta kuin yhden ainoan mahdollisuuden, "puolustustaistelun", johon kansa "vedettiin jälleen mukaan".
Ensimmäinen propagandateema, rauhantahtoisuus, oli vieraan aggression vuoksi pakosta sysättävä syrjään: perivihollisteemaa sivuten sotatoimille annetaan ajankohtainen oikeutus puhumalla puolustustaistelusta. Se ei ollut propagandankaan näkökulmasta uusi teema. Näkemys puolustustaistelusta juontaa juurensa talvisodan aikana menestykselliseksi uskottuun propagandaan, mitä ensimmäinen katsaus toistaa lähes alkuperäisin sanakääntein.
Jatkosodan propagandateemaksi puolustussota oli paalutettu presidentti Risto Rytin puheessa 26.6.1941, sen jälkeen kun pääministeri Johan (Jukka) Rangell oli Eduskunnassa todennut Suomen olevan sodassa Neuvostoliiton pommitettua 25.6. kaikkiaan 15 eri paikkakuntaa. Ryti sanoi radiopuheessaan Saksan olevan Suomen rinnalla sodassa Neuvostoliittoa vastaan syntyneessä "toisessa puolustustaistelussa".
Juuri tämä ajattelutapa antoi perusteen puhua myöhemmin "jatkosodasta", eikä historiankirjoituksen yritys lanseerata käyttöön termiä "hyvityssota" ole hyväksytty. L. A. Puntilan historiapoliittinen yritys vaihtaa sodan nimitystä 1970-luvulla perustui sekä poliittiseen konsensusajatteluun valtiojohdon tuolloin esittämien historianäkemysten kanssa että sotien tosiasialliseen kulkuun. Jatkosotaa ja sen syntyä on vaikeaa luonnehtia rehellisessä mielessä puolustussodaksi.
Puolustussota-teema ja sen luonnehdinnat näkyvät myös katsauksen kuva-aiheissa ja selostuksessa. Turun linna – kaupungin nimeä sotasalaisuuden vuoksi mainitsematta – kuvataan selostuksessa kulttuurihistorialliseksi kohteeksi: "Palopommeilla suoritetun hävityksen ensimmäiseksi kohteeksi kyynillinen verivihollisemme valitsi kulttuurihistoriallisesti arvokkaimman kaupunkimme, jonka vanha linna bolsevikkien mielestä nähtävästi oli ylen huomattava sotilaallinen kohde."
Talvisodan propagandan jatkumolta vaikuttaa myös selostus sen luetellessa syypäät pommitukseen. "Vanhat tuttavamme herrat Stalin ja Molotov halusivat ilmeisesti täydelleen toteuttaa uhkauksensa: Suomi ja Suomen kansa, sen kulttuuri ja sen merkitsevimmät elämän ilmaukset oli kerta kaikkiaan olemattomiin hävitettävä."
Tarkkaan luettuna tämä on muunnelma talvisodan teemasta, jossa Suomi toimi sivistyksen ja sen myötä lännen etuvartiona barbaarimaisten ja tuhovimmaisten venäläisbolsevikkien kohteena. Sodan alkuvaiheessa "Länsi"-termiä ei kuitenkaan haluttu käyttää, olihan aseveli sodassa juuri "Lännen" kanssa. Katsauksen alussa Suomi esitetään, ei niinkään valtiona, vaan itsenäisenä kansankokonaisuutena, jonka suurvalta yritti "kyynillisesti" tuhota olemattomiin. Ensimmäinen pv-katsaus heinäkuussa 1941 yrittää näin lyödä läpi yleiskuvaa sodasta, jossa Suomi puolustautuu totaalisen kulttuurisen ja fyysisen hävityksen uhan alla. Neuvostoliiton aggression luonne oli kaikille suomalaisille selvä: se uhkaa kansallista olemassaoloa.
Syy sotaan oli propagandan mukaan yksinomaan naapurissa, jonka erilaisuutta ei lakattu hetkeksikään korostamasta. Siksi katsauksen yleisöille oli tehtävä selväksi myös suomalaisen kansallisen kokonaisuuden luonne. Ensimmäisen katsauksen kuvissa viitataan – sitä suoraan sanomatta – sen vastakohtaan: Neuvostoliiton itse käyttämään luonnehdintaan maastaan "työläisten valtiona" ja kansainvälisestä asemaa kaikkien kansojen työväestöjen puolestapuhujana. Kuviin valittujen pommitustuhojen todistusvoimalla tämä näytetään epätodeksi: "Pysyäkseen täysin uskollisena ohjelmalleen herrat Stalin ja Molotov varmuuden vuoksi antoivat lentäjiensä pommein tuhota Turun työläiskaupunginosan, jonka asukkaat ovat halunneet ainoastaan sitkeästi ja ahkerasti tehdä työtä yhtenäisen suomalaisen kansa-perheen jäseninä." Panoroinneilla tuhotuista asutuskortteleista visuaalinen viesti vahvistaa sanottua.
Propagandan näkökulmasta hämmentävää on sen sijaan se, että pommituskohteiden kaupungin nimi mainitaan selostustekstissä. Sitä on pidettävä lapsuksena, vaikka Turun linnan kuvien vuoksi kenellekään tuskin on jäänyt epäselväksi se, mitä kaupunkia katsauksessa kuvataan.
Katsauksen siirtyessä toiseen jaksoon selostus siirtyi kesäisen kepeään ilmaisuun toteamalla auringon paistavan sekä "hyvien että pahojen päälle", mitä maailmassa tapahtuukin. Juhannustuntu, suviyö ja haitarinsoitto luonnehtivat selostuksen mukaan rajojen suuntaan siirtyviä hyväntuulisia sotilaskolonnia. Tilanteen tosiasiallista myllerryksenomaista luonnetta korostetaan Sibeliuksen musiikilla. Kepeä kääntyykin vakavaksi, sillä rajoilla tilanne oli sodan alkaessa toinen: "Mutta rajojemme vartijoiksi kutsuttujen miesten keskuudessa ei unohdeta valppautta. Sotilaalle kuuluvia tehtäviä ei keskeytetä edes juhannusaattona."
Valtioiden rajojen luonne ei kuitenkaan ollut pysyvä. Jatkosodan alun tunnelmissa niitä voitiin pitää päinvastoin suorastaan viihdyttävänä. Kuin ohimennen sanoo selostus suomalaisten sotilaiden huvittaneen itseään venäläisten rajahälytysjärjestelmästä, jossa piikkilanka-aitoihin oli kiinnitetty lehmänkelloja.
Venäläinen tai kuten sitä useammin sanottiin, "bolsevistinen" ja "ryssän" tekniikka, työskentelytavat ja organisoituminen olivat olleet jatkuvan pilkan kohteena myös talvisodan propagandassa. Tässäkin mielessä jatkosodan propaganda jatkoi jo talvisodasta tuttuja latuja. Kuvat tekevät selväksi sen, että suomalaiset tarkastelevat entistä venäläistä maaperää. Raja on siis ylitetty, jonka katsojat hyvin katsausta katsoessaan tietävät, vaikka itse katsaus ei siihen muuten ole vielä viitannut.
Katsauksen kolmas jakso on rakennettu kuvallisen narraation varaan: upseeri saa puhelimitse hälytysilmoituksen, sotilat ryntäävät korsuistaan hälytyksen saatuaan, taivaalla nähdään vihollisen lentokoneita, joita selostus kuvaa "turmanlinnuiksi", aivan kuten talvisodan katsauksissakin toistavasti sanotaan. "Meidät vedetään väkisin sotaan verivihollista vastaan." Selostuksen mukaan "puolustustaistelu" on kuitenkin tehtävä, johon Suomen miestä ei tarvitse kahdesti käskeä. Sen kertoo jo sotilaiden ripeä tahti – kutsu on kuultu kerralla. Tässä sodassa suomalaiset sotilaat ryhtyvät "määrätietoisen rauhallisesti ja levollisen varmasti" toteuttamaan "pyhää, raskasta tehtävää, turvaamaan meille annetun maan koskemattomuuden".
Suomen miehen kuntoisuutta ei katsauksessa ymmärrettävästi epäillä, mutta sävy on sotien välisien aikojen poliittisista poikakirjoista tutulla tavalla uhoava: "Vihollinen saa karvaasti tuta, ettei Suomen mies koskaan horju. Tietoisuus, että taistelu jälleen koskee koko kansan kalleimpia elämänarvoja, antaa valtavaa voimaa jokaiselle rivimiehelle." Tätä ideologisesti talvisodan henkeä alleviivaavaa ilmoitusta seuraa varsin näyttävä taistelukohtaus rynnäköivine panssareineen ja tulittavine tykkeineen. Rintamatoimintaa kuvataan myös jalkamiesten etenemisellä: "Sotilaat valmistautuvat vastaiskuun, syöksyvät, heittäytyvät maahan ja syöksyvät jälleen. He tuntevat maaston, he osaavat käyttää hyväkseen sen etuja. Nyt on heillä tukenaan tekniikankin apua kuin katkeran ylevässä talvisodassa."
Karjalan Armeijan yleishyökkäys Moskovan rauhan rajan yli oli alkanut vain päivää ennen katsauksen ilmestymistä 11.7.1941. Siksi tämä ei kuulu katsauksen selostustekstissä, joka tyytyy toteamaan sotakoneiston toimineen hyvin ensimmäisissä "rajakahakoissa". Kuin ohimennen selostus jatkaa suoraan jo kerrotulla tavalla aiemmin viitattuun Moskovan rauhan rajan ylitykseen: rajakahakoiden "tyynnyttyä suomalaiset partiot tehtäviä suorittaessaan ylittävät äsken vedetyn pakkorajan", mitä he olivat koko ajan selostuksen mukaan toivoneet. Kuvituksena toimivat rajalinjan venäjänkieliset kyltit ja rajan muut merkit.
Sodan päämääriin ensimmäinen katsaus ei viittaa mitenkään: puolustustaistelu ei tarvitse päämäärän määrittelyä – rajan ylitys tulee kuitatuksi tavanomaisina sotilasoperaatioina.
Katsauksen neljäs jakso käsittelee tiedotustoimintaa: kuviin on tallennettu se, kuinka valpas ja ajan tasalla oleva lehdistö ja radio ovat tallentamassa "kesän 1941 tapahtumien yllättäviä vaiheita". Esille nousee kytkös urheiluun: kuviin otetaan suosittu urheiluselostaja Martti Jukola, joka tunnettiin jokaisessa suomalaisessa kodissa. "Martti-tohtorin" kerrotaan haastattelevan tykkimiehiä kesken taistelutoiminnan ja hän saakin tallennettua mikrofoniinsa "heidän suustaan sitä korutonta kertomaa, jota kaikki kernaasti kovaäänisestään kuuntelevat". Propaganda viittaa näin itseensä ja vakuuttaa näin omaa luotettavuuttaan.
"Samaan aikaan tapahtuu muutakin ikimuistettavaa suomalaisella maaperällä", selostus toteaa, kun kuva siirtyy katsauksen viidennessä jaksossa suomalaisten sotilaiden luo jossakin Pohjois-Suomessa tervehdyskäynnin tekeviin saksalaisiin sotilaihin. "Kahden kuuluisan armeijan kaksi kuuluisaa kenraalia lyö kättä suurten tapahtumien aattona. He tuntevat toisensa vanhastaan, nämä aseveljet, kenraali von Falkenhorst ja Suomussalmen sankari, kenraali Siilasvuo. He hymyilevät toiveikkaasti ja heillä on siihen syytä. Nämä nykypäivän ristiritarit ovat yhteisellä asialla. Heidän ja heidän muiden aseveljiensä suurena tehtävänä on eurooppalaisen kulttuurin pelastaminen aasialaiselta rutolta."
Talvisodasta tuttu rasistinen propaganda löytää tiensä jo ensimmäiseen jatkosodan katsaukseen. Länsimainen sivistys määrittyy nyt eurooppalaiseksi kulttuuriksi, jonka vastapainoksi asettuu aasialainen maailma sen pelottavimmassa ja halveksuttavimmassa muodossaan. Tämä oli muotoilu, joka muistuttaa suuresti Saksan Neuvostoliiton-vastaista propagandaa, mutta ei ollut tuntematonta arkisessa kotimaisessa käytössäkään.
Kenraalieversti Nikolaus von Falkenhorst ja kenraalimajuri Hjalmar Siilasvuo olivat todellakin vanhoja tuttuja. Samalla kun kesäkuun alussa 1941 oli sovittu päämajan alaisten joukkojen ja Saksan Norjan-armeijan väliseksi rajaksi Oulun – Oulunjärven – Sorokan linja, määrättiin sen pohjoispuolelle perusetettava Siilasvuon komentama sodan ajan III Armeijakunta (III AK) alistaa heti liikekannallepanon jälkeen Saksan Oslosta johdetulle Norjan-armeijalle, jonka Rovaniemellä sijaitsevaa Suomen-komentopaikkaa (Befehlstelle Finnland) von Falkenhorst johti esikuntapäällikkönään eversti Erich Buschenhagen kesäkuun 10. päivästä lähtien. Siilasvuon tehtävänä oli suojata hyökkäämällä ensin Kiestingin ja Uhtuan suunnissa ja sen jälkeen päävoimilla Vienan Kemin suuntaan Saksan Norjan-armeijan oikeaa sivustaa. Siilasvuo sai tietää eversti Buschenhagenilta Saksan Norjan-armeijan hyökkäyssuunnitelman 16.6. 1941. Sen mukaan saksalaiskenraali Eduard Dietlin johtama Vuoristoarmeijakunta Norwegenin hyökkäys alkaisi 29.6. Petsamon alueelta. Saksalainen XXXVI Jalkaväkiarmeijakunta (36.AK) ja Suomussalmen alueella toimiva Siilasvuon III AK aloittaisivat hyökkäyksensä 1. heinäkuuta. Näistä sotasuunnitelmista tai jo toteutuneesta taistelutoiminnasta katsaus vaikenee visusti. Kyse ei ole informaatiosta vaan propagandasta. Kuvilla tehdään tutuksi sodan menestyksen perustana olevaa suomalais-saksalaista aseveljeyttä.
Seuraavan kuudenteen jaksoon johtavan välikuvan aiheena on ruokalepo, jota riippumatossa viettää hymyilevä aseveli, saksalainen sotilas. Kevennys sotilasjohdon aseveljeydestä armeijan arkeen ja syvien rivien pariin on vain muutaman sekunnin mittainen: saksalais-suomalaisin upseerikuvin vahvistetaan etteivät "lepää ne, joilla on hartioillaan taistelutoiminnan johtamisen vastuu. Heillä on sananmukaisesti tuhat rautaa tulessa ja pitkä tie edessä". Paluu rintamamiesten arkeen kestää jälleen vain hetken: selostus toteaa, ettei lepoa suoda myöskään huoltotoimituksista vastaaville "pojille", jotka kuvissa ovat esimerkkinä "suomalaisesta sisusta", joka "kyllä auttaa pulmista selviytymään".
Seitsemäs jakso aloittaa katsauksista myöhemmin tutuksi tulevalla tavalla keskittymällä tiettyyn aselajiin. Ensimmäisenä vuorossa ovat ilmavoimat. "Lentoaseestamme on tullut koko kansan lempilapsi", selostus toteaa. "Senkin iskuvoima on aivan toinen kuin niinä talvipäivinä, jolloin sitä viimeksi tarvittiin." Jo ensimmäiset taistelut toivat sille menestystä: kuvissa näkyy kuinka luutnantti Nieminen piirtää koneeseensa uuden voittoviivan. Kehuja riittää myös muulle lentohenkilöstölle mekaanikkoja myöten ennen kuin "isot linnut" suuntaavat jälleen taivaalle "antamaan lisävauhtia vihollisen paolle". Esiin nousee myös talvisodan lentäjasankari Jorma Sarmanto, jonka ampumatarkkuuden sanotaan olevan "vähintäänkin entinen". Talvisodasta tutulla tavalla katsaus tuo esille myös sotasaaliskuvat, johon kuuluu nyt lentokelpoiseksi väitetty lentokonekin, "jonka kärki viimenkin on käännetty oikeaan suuntaan, itää kohti". Pommien lastauskuvan yhteydessä todetaan tekniikan pääsevän näin "oikealla tavalla palvelemaan ihmiskuntaa". Näin "länsimaisesta sivistyksestä" puhuminen kierretään Saksa-suhteiden vuoksi termillä ihmiskunta.
Vaikka sodanpäämääriä ei kerrottu, talvisodassa menetetty Viipuri kangasteli konkreettisena tavoitteena. "Viipuri-sana saa jokaisen karjalaisen sydämen lyömään entistä kiihkeämmin", viipurilainen Topo Leistelä selostaa katsauksen loppujakson aluksi. "Ja voimme vain aavistaa miltä tuntuu siitä tiedustelulentäjästä, jonka tehtävänä on tähystyslento Karjalan pääkaupungin yllä." Viipuri oli selvästi tavoite, sillä selostuksen mukaan ei kukaan voi "koskaan irrottaa suomalaisesta kohtalonyhteydestä". Tiedustelulennon narratiivi päätetään aristotelisesti: kuvat näyttävät myös lentokoneen onnistuneen laskun retken jälkeen.
Tulevaisuuteen ja valloituksiin viittaava Karjala-puhe oli mahdollista, sillä armeijan ylipäällikkö, sotamarsalkka C. G. E. Mannerheim oli ns. miekantuppipäiväkäskyssään sanonut: "Kutsun Teitä kanssani pyhään sotaan...Aseveljet! Seuratkaa minua vielä viimeisen kerran - nyt, kun Karjalan kansa nousee ja sarastaa Suomen uusi huomen..." Yleistä propagandalinjaa tämä ei vastannut, mutta ylipäällikköä ei voinut vaientaa. Katsauksessa uuden huomenen teema liittyi luokkavihollisuuksien vastustamiseen. Talvisodan useimmin käytettyihin propagandateemoihin kuului väite siitä, että suomalainen yhteiskunta on yksimielinen ja käytännössä luokaton. Katsauksen lopuksi selostus tiivistää tämän propagandaväitteen tosiasiaksi: "Suomen kansan armeijassa taistelevat aseveljinä kaikkien kansankerrosten miehet. Heidän yhteinen voimansa on usein ankarien vuosisatojen aikana pelastanut olemassaolomme ja nyt tästä voimasta on kasvava, kuten sotamarsalkkamme sanoi, Suomen uusi huomen."
Jatkosoda ensimmäinen puolustusvoimain katsaus ei kuitenkaan pääty tähän runolliseen poliittiseen viestiin, vaan käytännölliseen voiman osoitukseen: selostuksen päätyttyä kuvat seuraavat hetken alas ammuttua venäläiskonetta ja sen jäljiltä löydettyjä lentäjien henkilöpapereita.
sunnuntai, joulukuuta 10, 2006
Taivaaseen
Vaikka suomalaiset ovat piilotelleet tosiasioita länsinaapureistaan, ruotsalaiset ovat pääsemässä taivaaseen.
Ensivaiheessa matkalla mukana on vain yksi, Christer Fuglesang. Se on kovempi juttu kuin se, että joku finski ajaa ferrareita f1-radalla.
Ruotsalainen astronautti lennätettiin taivaaseen viime yönä Discovery-sukkulan mukana. Hyvä Ruotsi.
Kaveria koulutettiin tehtäväänsä 14 vuotta, ja mukaan kuului myös muutama vuosi venäläisen Sojuz-aseman pilottikoulutusta. Että ammattimies avaruuteen on laitettu.
Kyllä sitä kelpaisi televisiossakin seurata, mutta varmaan itsetunto kärsisi, kuten Anna-Liina Kauhanen (HS 10.12.2006, D8) antaa ymmärtää tahallisesti tai tahattomasti.
Ensivaiheessa matkalla mukana on vain yksi, Christer Fuglesang. Se on kovempi juttu kuin se, että joku finski ajaa ferrareita f1-radalla.
Ruotsalainen astronautti lennätettiin taivaaseen viime yönä Discovery-sukkulan mukana. Hyvä Ruotsi.
Kaveria koulutettiin tehtäväänsä 14 vuotta, ja mukaan kuului myös muutama vuosi venäläisen Sojuz-aseman pilottikoulutusta. Että ammattimies avaruuteen on laitettu.
Kyllä sitä kelpaisi televisiossakin seurata, mutta varmaan itsetunto kärsisi, kuten Anna-Liina Kauhanen (HS 10.12.2006, D8) antaa ymmärtää tahallisesti tai tahattomasti.
lauantaina, joulukuuta 09, 2006
Ette kuitenkaan usko
Tätä ette kyllä usko, mutta minulla oli eilen pikkujouluissa kivaa. Tietysti kivempaa kuin juuri nyt.
perjantaina, joulukuuta 08, 2006
torstaina, joulukuuta 07, 2006
Sotapuheita
Ulkoasiainministeriön Pentti Torstila (s. 1946) on ruvennut historian tuomariksi. Ilmiöhän ei ole mitenkään uusi. Eikä tämänkertainen aihekaan.
Sehän on lyhyesti jälleen kerran erillissota ja sen ulottuvuudet. Ruotsissa ajatellaan aina silloin tällöin, että Suomi oli Saksan kanssa liitossa jatkosodan aikana.
Suomessa monet historioitsijat tämän kiistävät. Samat historioitsijat välttävät kuin ruttoa kertomasta, mitä Suomi Saksan kanssa sitten teki. Ja kuitenkin samat henkilöt sanovat, että Suomella ei ollut muuta mahdollisuutta. Siis mahdollisuutta mihin? Saksan valitsemiseen. Anna mun kestää tätä logiikkaa.
Suomi oli de facto liitossa Saksan kanssa. Suomalaisten joukkojen alistaminen pohjoisessa saksalaisille, joita oli Lapissa kaikkiaan 150 000 - 200 000, erillissota-teesin hidas kehittyminen vuoden 1941 elokuusta lähtien, erilaiset poliittiset paktit syksyllä 1941: näillähän ei ole mitään merkitystä, kun puhe käy näin:
"Det existerade ingen politisk överenskommelse mellan Tyskland och Finland när operation Barbarossa inleddes. Det fanns inga stora sympatier gentemot nazismen i Finland. Snarare var det så att man i upplysta kretsar hoppades att Tyskland skulle segra över Sovjetunionen och att de västallierade därefter skulle besegra Tyskland.
Hur lyckades Finland försvara sin självständighet under andra världskriget ? Först och främst genom motstånd mot Sovjetunionen men också tack vare att de allierade besegrade Nazityskland. Detta innebar att vi alla undvek att bli "vita negrer i tredje rikets tjänst", som Mannerheim skrev till sin syster Eva i mars 1939 i ett brev som Krister Wahlbäck med sitt skarpa öga har hittat. I fortsättningskriget försökte Finland med egna trupper ta tillbaka de områden som förlorades i Vinterkriget och avancerade mot Östkarelen. Finland stred som medkrigförande med Tyskland men hade inget alliansavtal med landet."
Sehän on lyhyesti jälleen kerran erillissota ja sen ulottuvuudet. Ruotsissa ajatellaan aina silloin tällöin, että Suomi oli Saksan kanssa liitossa jatkosodan aikana.
Suomessa monet historioitsijat tämän kiistävät. Samat historioitsijat välttävät kuin ruttoa kertomasta, mitä Suomi Saksan kanssa sitten teki. Ja kuitenkin samat henkilöt sanovat, että Suomella ei ollut muuta mahdollisuutta. Siis mahdollisuutta mihin? Saksan valitsemiseen. Anna mun kestää tätä logiikkaa.
Suomi oli de facto liitossa Saksan kanssa. Suomalaisten joukkojen alistaminen pohjoisessa saksalaisille, joita oli Lapissa kaikkiaan 150 000 - 200 000, erillissota-teesin hidas kehittyminen vuoden 1941 elokuusta lähtien, erilaiset poliittiset paktit syksyllä 1941: näillähän ei ole mitään merkitystä, kun puhe käy näin:
"Det existerade ingen politisk överenskommelse mellan Tyskland och Finland när operation Barbarossa inleddes. Det fanns inga stora sympatier gentemot nazismen i Finland. Snarare var det så att man i upplysta kretsar hoppades att Tyskland skulle segra över Sovjetunionen och att de västallierade därefter skulle besegra Tyskland.
Hur lyckades Finland försvara sin självständighet under andra världskriget ? Först och främst genom motstånd mot Sovjetunionen men också tack vare att de allierade besegrade Nazityskland. Detta innebar att vi alla undvek att bli "vita negrer i tredje rikets tjänst", som Mannerheim skrev till sin syster Eva i mars 1939 i ett brev som Krister Wahlbäck med sitt skarpa öga har hittat. I fortsättningskriget försökte Finland med egna trupper ta tillbaka de områden som förlorades i Vinterkriget och avancerade mot Östkarelen. Finland stred som medkrigförande med Tyskland men hade inget alliansavtal med landet."
keskiviikkona, joulukuuta 06, 2006
Itsepäisiä kuvia
Hyvää itsepäisyyspäivää tasapuolisesti. Odottelen kovasti kohta alkavaa Tuntematonta sotilasta, joka taitaa tulla tänään vanhempana versiona. Se pitää katsoa tyttären kanssa.
Mutta sitäkin enemmän suosittelen digikanava YleTeemalla klo 18 alkavaa Pia Andellin dokumenttielokuvaa Hetket jotka jäivät, jossa on ainutlaatuisia Viipuri-kuvia.
Itsenäisyyspäivään se tietysti liittyy monella tapaa. Elokuvalle keskeisen Viipurin lisäksi siinä vilahtaa Mannerheim ennen näkemättömissä kuvissa.
Itsenäisyyttä ei pidä antaa juhlapuhuville nationalisteille. Olkaamme siksi itsepäisiä tasapuolisesti.
Mutta sitäkin enemmän suosittelen digikanava YleTeemalla klo 18 alkavaa Pia Andellin dokumenttielokuvaa Hetket jotka jäivät, jossa on ainutlaatuisia Viipuri-kuvia.
Itsenäisyyspäivään se tietysti liittyy monella tapaa. Elokuvalle keskeisen Viipurin lisäksi siinä vilahtaa Mannerheim ennen näkemättömissä kuvissa.
Itsenäisyyttä ei pidä antaa juhlapuhuville nationalisteille. Olkaamme siksi itsepäisiä tasapuolisesti.
tiistaina, joulukuuta 05, 2006
Palautuksia
Palautus reaalimaailmaan oli mukava. Heräsin aamulla 5.20, juuri ennen kuin surkeat ja ruipelot pedot repivät minut kappaleiksi, enkä edes vaivautunut hyppäämään aidan yli tai lyömään astalolla, joka oli valmiina kädessä.
Ei näemmä kannata löhöillä yötä myöten villapaita ja verkkarit päällä katsomassa dokumenttielokuvaa Stalinin murhaamasta kirjailija Isaac Babelista.
Lapsi on menossa tänään kaupunginjohtajan vastaanotolle Finlandia-taloon. Niin ne eräät juhlii. Aamulla on koululla tanssiharjoitus, illan esityksen kenraali, johon vanhemmatkin on kutsuttu.
Nyt siis pitäisi se pitkään aiottu video-ostos olla käytettävissä. Vaan kun ei ole ja veronpalautuspäiväkin on vasta tänään.
Onnea muillekin saamamiehille ja -naisille. Missä on pikkujoulut?
Ei näemmä kannata löhöillä yötä myöten villapaita ja verkkarit päällä katsomassa dokumenttielokuvaa Stalinin murhaamasta kirjailija Isaac Babelista.
Lapsi on menossa tänään kaupunginjohtajan vastaanotolle Finlandia-taloon. Niin ne eräät juhlii. Aamulla on koululla tanssiharjoitus, illan esityksen kenraali, johon vanhemmatkin on kutsuttu.
Nyt siis pitäisi se pitkään aiottu video-ostos olla käytettävissä. Vaan kun ei ole ja veronpalautuspäiväkin on vasta tänään.
Onnea muillekin saamamiehille ja -naisille. Missä on pikkujoulut?
maanantaina, joulukuuta 04, 2006
Kaamostuttaa
Joulukuu on jo pitkällä. Kohta vuosikin loppuu. Onneksi. Kyllä tätä on kestänytkin.
Tämän viikon voisi käyttää vaikka kirjastotilanteen selvittämiseen. Keräisi palautettavat kauniisiin pinoisiin ja mikä parasta, palauttaisi ne.
Turha niitä on lukea, kun ei luetuta. Ei kyllä paljon kirjoitutakaan.
Tämän viikon voisi käyttää vaikka kirjastotilanteen selvittämiseen. Keräisi palautettavat kauniisiin pinoisiin ja mikä parasta, palauttaisi ne.
Turha niitä on lukea, kun ei luetuta. Ei kyllä paljon kirjoitutakaan.
sunnuntai, joulukuuta 03, 2006
lauantaina, joulukuuta 02, 2006
lauantaina, marraskuuta 25, 2006
Amsterdamiin
On lähdettävä sunnuntaiaamuna Amsterdamiin. Siellä on meneillään IDFA, kansainvälinen dokumenttielokuvafestivaali, sattumoisin maailman suurin.
Viisi päivää dokumenttielokuvia aamusta iltaan. Mitä illasta aamuun tehdään,jää nähtäväksi. Paikalla on 2400 vierasta, joten seurasta ei taida olla pulaa. Ehkäpä muutama tuttukin on paikalla.
Viisi päivää dokumenttielokuvia aamusta iltaan. Mitä illasta aamuun tehdään,jää nähtäväksi. Paikalla on 2400 vierasta, joten seurasta ei taida olla pulaa. Ehkäpä muutama tuttukin on paikalla.
perjantaina, marraskuuta 24, 2006
torstaina, marraskuuta 23, 2006
Megakuolema
Kuluva vuosisata on kaikkia aiempia väkivaltaisempi. Ainakin 187000000 ihmistä -- Suomen tasavallan väestö enemmän kuin kolmekymmentäviisikertaisesti -- on tapettu ensimmäisestä maailmansodasta alkaneissa verilöylyissä. Zbigniew Brzezinski on antanut sille nimenkin: megakuolema.
Kuten Eric Hobsbawm toteaa brittien myyntilistojen kärjessä keikkuneessa 600-sivuisessa historiakirjassaan Age of Extremes, The Short Twentieth Century, 1914-1991, esivanhempamme 1800-luvulla olisivat arvioineet nykykäytäntöjä muutenkin barbaarisiksi.
Historioitsijamme kertoo, kuinka Karl Marxin kaveri ja monien varmasti yhtä verenhimoisena pitämä sosialistijohtaja Friedrich Engels kauhistui perinpohjaisesti, kun Irlannin tasavaltalaisten Lontoon keskustaan asettama pommi surmasi yhden ihmisen. Ja kuinka maailma viime vuosisadan lopulla oikeutetusti hirmustui, kun Venäjän tsaarien pystyyn pistämissä juutalaisvainoissa, pogromeissa, menehtyi joitakin kymmeniä ihmisiä, mikä sekin riitti miljoonien pelästyneiden muuttoon Yhdysvaltoihin.
Olivatko kerran vuodessa rauhaa eri puolilla maailmaa marssineet ihmiset 1980-luvulla niin typeriä kuin itsetyytyväisten analyytikkojen jälkikäteiskommenteista olemme saaneet nähdä, lukea ja kuulla? Oliko kyseessä vain tiedustelupalvelujen ja disinformaatiokeskuksien juoni, johon kymmenet tuhannet tavalliset suomalaiset ihmiset hurahtivat?
Vai olisiko ihmisissä, joiden sanoman ydin ei luullakseni ollut esillä olleissa kylteissä vaan mielissä, sittenkin ollut jäljellä hitunen elävää suhdetta menneisyyteen? Olisiko kyseessä aiemmilta sukupolvilta periytynyt muisto ajasta, jolloin megakuolemaa ei vielä ollut, ja jolloin kaikkea ajatteluamme eivät vielä kahlinneet maailmansodan käsitteet ja termit? Jonkinlainen historian taju?
Kuluvan vuoden alun julkisuudessakin paljon esillä olleiden Dresdenin pommitusten ja Auschwitzin muistaminen viiden vuosikymmenen takaa on tärkeää, sillä elävää muistia ei saa katkaista. Tehtävä lankeaa usein historioitsijoiden tehtäväksi, sillä kuten Hobsbawm sanoo: "Historioitsijan on muistettava se, mitä muut unohtavat". Brittiläisessä maailmassa kustannusyhtiöt ja kirjakaupat eivät ole unohtaneet historiaa. Toivottavasti filosofian kaupallinen menestys kaikkialla Euroopassa tuo mukanaan kiinnostuksen myös muistiin ja historiaan.
Yksi historiattoman elämäntavan luomista ongelmista - yksi monista - on sukupolvien välinen kuilu. Suhde menneisyyteen syntyy, kun ottaa kontaktin itseään vanhempiin ihmisiin. Heissä, ja meissäkin, historia elää.
(Törmäsin vanhaan juttuuni ja ajattelin tallentaa sen tänne. Kirjoitettu vuonna 1995, julkaistu Suomi-lehden kolumnina)
Kuten Eric Hobsbawm toteaa brittien myyntilistojen kärjessä keikkuneessa 600-sivuisessa historiakirjassaan Age of Extremes, The Short Twentieth Century, 1914-1991, esivanhempamme 1800-luvulla olisivat arvioineet nykykäytäntöjä muutenkin barbaarisiksi.
Historioitsijamme kertoo, kuinka Karl Marxin kaveri ja monien varmasti yhtä verenhimoisena pitämä sosialistijohtaja Friedrich Engels kauhistui perinpohjaisesti, kun Irlannin tasavaltalaisten Lontoon keskustaan asettama pommi surmasi yhden ihmisen. Ja kuinka maailma viime vuosisadan lopulla oikeutetusti hirmustui, kun Venäjän tsaarien pystyyn pistämissä juutalaisvainoissa, pogromeissa, menehtyi joitakin kymmeniä ihmisiä, mikä sekin riitti miljoonien pelästyneiden muuttoon Yhdysvaltoihin.
Olivatko kerran vuodessa rauhaa eri puolilla maailmaa marssineet ihmiset 1980-luvulla niin typeriä kuin itsetyytyväisten analyytikkojen jälkikäteiskommenteista olemme saaneet nähdä, lukea ja kuulla? Oliko kyseessä vain tiedustelupalvelujen ja disinformaatiokeskuksien juoni, johon kymmenet tuhannet tavalliset suomalaiset ihmiset hurahtivat?
Vai olisiko ihmisissä, joiden sanoman ydin ei luullakseni ollut esillä olleissa kylteissä vaan mielissä, sittenkin ollut jäljellä hitunen elävää suhdetta menneisyyteen? Olisiko kyseessä aiemmilta sukupolvilta periytynyt muisto ajasta, jolloin megakuolemaa ei vielä ollut, ja jolloin kaikkea ajatteluamme eivät vielä kahlinneet maailmansodan käsitteet ja termit? Jonkinlainen historian taju?
Kuluvan vuoden alun julkisuudessakin paljon esillä olleiden Dresdenin pommitusten ja Auschwitzin muistaminen viiden vuosikymmenen takaa on tärkeää, sillä elävää muistia ei saa katkaista. Tehtävä lankeaa usein historioitsijoiden tehtäväksi, sillä kuten Hobsbawm sanoo: "Historioitsijan on muistettava se, mitä muut unohtavat". Brittiläisessä maailmassa kustannusyhtiöt ja kirjakaupat eivät ole unohtaneet historiaa. Toivottavasti filosofian kaupallinen menestys kaikkialla Euroopassa tuo mukanaan kiinnostuksen myös muistiin ja historiaan.
Yksi historiattoman elämäntavan luomista ongelmista - yksi monista - on sukupolvien välinen kuilu. Suhde menneisyyteen syntyy, kun ottaa kontaktin itseään vanhempiin ihmisiin. Heissä, ja meissäkin, historia elää.
(Törmäsin vanhaan juttuuni ja ajattelin tallentaa sen tänne. Kirjoitettu vuonna 1995, julkaistu Suomi-lehden kolumnina)
keskiviikkona, marraskuuta 22, 2006
Päivän musiikkivalinta selvä
Viime päivien teeman mukaisesti tänään voisi kuunnella musiikkia, jolle natsit kehittivät oman ilmaisunsa.
tiistaina, marraskuuta 21, 2006
Uutislähetys pätkii
Eilinen haastatteluni sodan aikaisten uutiskatsausten julkaisuhankkeen vuoksi jakaantui kahteen ohjelmaan:
Kulttuuriuutiset (maanantai 20.11.) on tiivistänyt asian lyhyeen ja Ylen TV-uutisista (ma 20.11. klo 20.30) pitäisi löytyä pidempi versio, koska se oli mukana lähetyksessä.
Vaan ei löydy nettiin striimatusta versiosta. Se on pätkitty pois.
En minä arvannut näin huono olleeni.
EDIT 22.11.: Syy selvisi, YLE ei voinut muuta tehdä tässä tilanteessa.
Kulttuuriuutiset (maanantai 20.11.) on tiivistänyt asian lyhyeen ja Ylen TV-uutisista (ma 20.11. klo 20.30) pitäisi löytyä pidempi versio, koska se oli mukana lähetyksessä.
Vaan ei löydy nettiin striimatusta versiosta. Se on pätkitty pois.
En minä arvannut näin huono olleeni.
EDIT 22.11.: Syy selvisi, YLE ei voinut muuta tehdä tässä tilanteessa.
Arkistojen kielletyt kuvat
Aamutelevisio jatkoi teemasta. VTT Aappo Kähönen ja prof. Ohto Manninen keskustelivat teemasta YLE:n aamutelevisiossa arkistopolitiikasta, prof. Henrik Meinander Maikkarin aamu-uutisissa. Ihan viisasta puhetta kaikilta, mukaan lukien toimittajien kysymykset.Ehkä voimme tiivistää keskeiset asiat, näkökulmanani tietysti pääasiassa elokuva-aines.
Sotien kuvien piilossa pysymisen syitä ovat:
1) Sodan jälkeinen tilanne.
a) Ulkopoliittisista syistä Neuvostoliiton vastainen propaganda oli syytä piilottaa. Esimerkiksi valokuvia neuvostopartisaanien tappamista suomalaisista ei myöskään haluttu näyttää tämän vuoksi. Elokuvaa näistä ei tietääkseni ole. Elokuva-asiaan vaikutti myös se, että esimerkiksi sotakatsauksia ei koskaan pyydetty eikä siksi niitä toimitettu neuvostoliittolaisille: omatoiminen ja itsesensuuri riitti, mutta julkisuuspolitiikkaan niiden kanssa ei ollut aihetta ryhtyä. Filmit piilotettiin sodan loppuvaiheessa myös fyysisesti valvontakomissiolta.
Ehkä juuri siksi neuvostoliittolaiset eivät omissa filmeissään (mm. Juli Reizmanin Läpimurto Kannaksella) käyttäneet suomalaista elokuvaa, saksalaista kyllä.
Neuvostoliittolaisille toimitettiin lista sodan jälkeen uudelleensensuroiduista ja kielletyistä elokuvista. Niihin ei sisältynyt mainintoja suomalaisista sodan aikaisista katsauksista tai muista lyhytelokuvista, vaikka niiden esittäminen oli kielletty. Saksalaiset (ja unkarilaiset) elokuvat olivat joutuneet Neuvostoliiton haltuun, vaikka osa filmeistä oli ostettu Suomeen täysin oikeuksin. Niitä hallinnoi vuosikaudet Saksalaisen omaisuuden hoitokunta. Puolustusvoimain katsaukset oli vapautettu sensuurin uusintatarkastuksessa 1951 mutta siitä ei myöhemmin pidetty kiinni, vaan uusi tarkastus vaadittiin aina (1980-luvulta lähtien kun niitä ylipäänsä sai).
Ulkopoliittinen kieltoperuste - ei saa loukata toista valtiota tai niiden valtionpäämiehiä (tai lippua, tai kansaa jne...) - kirjattiin sodan jälkeen myös erinäisiin lakeihin ja tuli esimerkiksi osaksi elokuvasensuurin lainsäädäntöä. Tarkempia tietoja näistä löytyy esimerkiksi sodan ajan elokuvasensuuria tarkastelevasta väitöskirjastani (Filmi poikki..., 1999) ja elakuvatarkastuksen historiakirjastani (Taistelu elokuvasensuurista, 2006).
Katsaukset oli syytä panna arkiston hyllyille myös rasisminsa vuoksi, ts. ryssittelyn ja etnisen vihanpidon vuoksi. Tämä on erityisesti talvisodan ja jatkosodan alun kielenkäyttöön ja kuvavalintaan liittyvä syy. Jatkosodassa piilotettava aihe oli myös saksalaisten kanssa tehty yhteistyö.
b) Sisäpoliittisista syistä. Sodan aikaiset mielipiteet nähtiin yleisesti vanhentuneiksi, maan uusi johto kaipasi poliittista muutosta ulkopolitiikan ohella myös sisäpolitiikassa. Sodan aikainen argumentointi haluttiin karsia julkisuudesta, sodan tekijät ja ylläpitäjät syrjäyttää; tämän lisäksi sotien puheita (ja kuvia) olisi voitu pitää myös revansistisena ja jopa fascistisena - jälkimmäinen oli tietysti kiellettyä, sillä merkittäviäkin järjestöjä oli lakkautettu nimenomaan fascistisena.
Tässä ei ole aihetta aatehistorialliseen saivarteluuun (tyyliin "mikä on fascismi Suomessa"), vaan poliittisesta aikalaisnäkemyksestä, joka niputti surutta esim. aseelliset ja aseettomatkin maanpuolustusjärjestöt fascismin alle. (Suojeluskunnat, lottajärjestö ja aseveliorganisaatiot ovat tunnetuimpia, eikä niitä muita kukaan muistele...) Lakkautettujen järjestöjen symboleita näkyi varsin monissa kuvissakin - siksi nekin oli syytä panna arkistojen lukittujen ovien taakse. SS-miehet ovat olleet tästä se selvin tunnettu tapaus. Epäilemättä suojeluskunta- ja lottaunivormutkin olivat vähintäänkin epäilyttäviä, eikä niiden kuvien levittämistä kannattanut suosia.
Sodan aikana ja sotasensuurin aikana (se jatkui lehdistön osalta vuoden 1947 lopulle) tietysti mielialojen ylläpitäminen ja defaitismin pelko estivät omien tappioiden kuvaamisen. Sodan jälkeeen tappion tosiasiallista syvyyttä ei haluttu korostaa näillä kuvilla. Sodan negatiivisiksi yleisesti tunnustettujen asioiden piilottelu tekee mahdolliseksi myös patrioottisen hymistelyn ja sublimaation: me taistelimme "puhtain kilvin" kuten presidentti Ahtisaarikin (ilmeisen haamukirjoittajansa tuella) aikoinaan todisti. Näitä poispainettuja teemoja on ollut paljon. Tähän liittyy myös tarve kaunistella omaa historiaa: kaunisteluun, muunteluun ja suoranaiseen valehteluun syyllistyvät varsin usein patrioottisesta sävystään innostuneet juhlapuhujat. Usein sitä tietenkään tajuamatta.
"Ruumiin politiikka" kieltoperusteena ajoittuu sodan jälkeisenä aikana kuitenkin nähdäkseni vasta 1980-luvulle, kun kuvien kieltämiselle ei ollut tosiasiallisia (ulko- tai sisäpoliittisia), vaikkakin käytännöllisiä syitä (esim. mentaalihygieeniset syyt: väkivaltakuvien raakuus, joka koskee myös nykyistä uutisjournalismia). Kehiteltiin argumentti henkilötietosuojasta, jonka mukaan kuvassa näkyvän ruumiin omaisilta pitäisi saada lupa kuvan julkaisemiseen. Annettu tehtävä hankkia lupa oli tietysti mahdoton, mikä hyvin tiedettiin. Se, että selitys oli vähän heikko, vahvistuu sillä, että yhä kiellettyinä olleissa kuvissa lienee yhä aivan tavallista kuvastoa mm. aiemmin mainituista teemoista. Muistaakseni Image-lehti aikoinaan revitteli näillä kuvilla - liekö selitysperustan kehittely tästä tapauksesta kotoisin. En muista miltä vuodelta Imagen kuvajuttu oli. Tältä osin kyse oli puolustusvoimien omasta sensuurista, joka oli tiukka myös elokuva-aineksen suhteen. (Tätä viimeisintä ei kannata kiistää, koska tiedän paremmin.)
Mainittakoon, että esimerkiksi Seppo Rustaniuksen Sotapappi-elokuvan hyllyttäminen Yleisradiossa on turhaan pantu kiellon toteuttaneen yleisradiojohtajan niskoille. Kyllä senkin kiellon takana olivat (dokumentein todistettavasti) puolustusvoimien kuvista vastaavat sotilaat, jotka kokonaisuuden nähtyään esittivät veto-oikeuden arkistomateriaalin käyttötapaan. Puolustusvoimilta saadun sodan aikaisen materiaalin käyttö kiellettiin, koska elokuva rinnasti armeijan mukaan kiellettävällä tavalla sodan aikaisen ja elokuvan aikaisen sotilaspappitoiminnan.
Yleläisille terveisiä, ehkä senkin voisi esittää Ylessä kokonaisena. Olkoonpa vaikka minun vaatimaton toiveeni YleTeeman Oma elokuva-sarjaan. Mutta vain kokonaisena, ei silvottuna. Siihen kyllä voisi keksiä muitakin eri syistä hyllytettyjä ohjelmia ja elokuvia.
(Anteeksi kömpelö kieli, kirjoitettu vauhdilla enempiä miettimättä.)
maanantaina, marraskuuta 20, 2006
Talvi- ja jatkosodan katsaukset
Hankkeemme talvi- ja jatkosodan katsauksien julkaisemiseksi näyttää päässeen uutisiin.
Kiellettyjä kuvia
Puhelimet ovat soineet meidänkin käytävässä tänään varsin tiuhaan. Helsingin Sanomien suuri juttu puolustusvoimien kuva-arkiston kielletyistä kuvista johdatti tietysti tiedustelemaan sieltä ja täältä, olisiko nurkkiin jäänyt jotain erityisempää.
Ainahan sitä jotain löytyy. Ennen arkistomaailmassa työskentelyä aina ihmettelin, miksi hyvin järjestettyjen arkistojen hyllyiltä esiin tuotuja asioita aina sanotaan "löydöiksi".
Nykyisin en enää ihmettele. Aina kun järjestetään, jotain hukataan, piilotetaan, pantataan tai kiillotetaan tuntemattomaksi. Yleensä tämä kaikki tapahtuu kuin vahingossa, ei kuitenkaan aina.
Rauhallisesti kävellessäni käytävällä sain yhtäkkiä määräyksen istuutua koeteatterin penkille. Televisiokameran kirkas lamppu epäilemättä paljasti ryppyisen paidan, kipeät silmät ja kärisevän äänen.
Siis tänään pääuutisissa puoli yhdeksältä. Tietysti YLE TV1.
Ainahan sitä jotain löytyy. Ennen arkistomaailmassa työskentelyä aina ihmettelin, miksi hyvin järjestettyjen arkistojen hyllyiltä esiin tuotuja asioita aina sanotaan "löydöiksi".
Nykyisin en enää ihmettele. Aina kun järjestetään, jotain hukataan, piilotetaan, pantataan tai kiillotetaan tuntemattomaksi. Yleensä tämä kaikki tapahtuu kuin vahingossa, ei kuitenkaan aina.
Rauhallisesti kävellessäni käytävällä sain yhtäkkiä määräyksen istuutua koeteatterin penkille. Televisiokameran kirkas lamppu epäilemättä paljasti ryppyisen paidan, kipeät silmät ja kärisevän äänen.
Siis tänään pääuutisissa puoli yhdeksältä. Tietysti YLE TV1.
sunnuntai, marraskuuta 19, 2006
Avanto-festivaaleille
Tänään voi vihdoinkin ottaa vähän iisimmin. Miestä on viety pari viikkoa.
Aivan kokonaan ammatillisia harrastuksia ei silti jätetä. Ajattelin nimittäin osallistua Avanto-festivaaleille.
Tänään on festivaalien viimeinen päivä - säästyin siis kaikilta "festivities"-osaston jutuilta - ja Orionissa (Eerikinkatu 15) esitetään "klassikkoja" ja amerikkalaisvieras Tony Conradia, joka saattaa itsekin olla kehissä mukana.
Festivaalin kotisivulta: "Pohjoismaiden suurimmaksi vuosittaiseksi kokeellisen musiikin ja elokuvan tapahtumaksi vakiintunut Avanto-festivaali laajentaa jälleen yleisön horisonttia Helsingissä marraskuussa. Seitsemättä kertaa järjestettävä festivaali tarjoaa laajan kirjon musiikkia, liikkuvaa kuvaa ja installaatioita."
Tänään klo 16.00: Sähkömetsä 1
Ama Jokinen: Vappuhumua (1933, 7’),
Risto Jarva: 9 runoa (1959, 8’),
Eino Ruutsalo: Säkeitä Holapan runoista (1960, 8’),
Eino Ruutsalo: Apu (1960, 30’’),
Eino Ruutsalo: Telefunken (1961, 15’’),
Eino Ruutsalo: Kineettisiä kuvia (1962, 7’),
Eino Ruutsalo: Kaksi kanaa (1963, 4’),
M.A. Numminen: Tiiliseinä (1963, 4’),
Erkki Kurenniemi: Electronics in the World of Tomorrow (1964, 5’),
Juhana Blomstedt: Kevätsadetta (1965, 9’),
Timo Aarniala, Pirjo Honkasalo, Anki Lindqvist, Timo Linnasalo, Inger Nylund, Erkki Seiro: The Whole Truth and Nothing But The Truth (1968, 3’),
Elina Katainen: Filmihullu-mainoksia (1969, 4 x 15’’),
Pasi ”Sleeping” Myllymäki: Hyvää yötä (1978, 7’),
Pasi ”Sleeping” Myllymäki: Horizontal (1979, 3’),
Pasi ”Sleeping” Myllymäki: 3000 autoa (1980, 3’),
Eino Ruutsalo: Kinescope (1960–1991, 11’)
* S * For all audiences *
yht. 80 min.
Aivan kokonaan ammatillisia harrastuksia ei silti jätetä. Ajattelin nimittäin osallistua Avanto-festivaaleille.
Tänään on festivaalien viimeinen päivä - säästyin siis kaikilta "festivities"-osaston jutuilta - ja Orionissa (Eerikinkatu 15) esitetään "klassikkoja" ja amerikkalaisvieras Tony Conradia, joka saattaa itsekin olla kehissä mukana.
Festivaalin kotisivulta: "Pohjoismaiden suurimmaksi vuosittaiseksi kokeellisen musiikin ja elokuvan tapahtumaksi vakiintunut Avanto-festivaali laajentaa jälleen yleisön horisonttia Helsingissä marraskuussa. Seitsemättä kertaa järjestettävä festivaali tarjoaa laajan kirjon musiikkia, liikkuvaa kuvaa ja installaatioita."
Tänään klo 16.00: Sähkömetsä 1
Ama Jokinen: Vappuhumua (1933, 7’),
Risto Jarva: 9 runoa (1959, 8’),
Eino Ruutsalo: Säkeitä Holapan runoista (1960, 8’),
Eino Ruutsalo: Apu (1960, 30’’),
Eino Ruutsalo: Telefunken (1961, 15’’),
Eino Ruutsalo: Kineettisiä kuvia (1962, 7’),
Eino Ruutsalo: Kaksi kanaa (1963, 4’),
M.A. Numminen: Tiiliseinä (1963, 4’),
Erkki Kurenniemi: Electronics in the World of Tomorrow (1964, 5’),
Juhana Blomstedt: Kevätsadetta (1965, 9’),
Timo Aarniala, Pirjo Honkasalo, Anki Lindqvist, Timo Linnasalo, Inger Nylund, Erkki Seiro: The Whole Truth and Nothing But The Truth (1968, 3’),
Elina Katainen: Filmihullu-mainoksia (1969, 4 x 15’’),
Pasi ”Sleeping” Myllymäki: Hyvää yötä (1978, 7’),
Pasi ”Sleeping” Myllymäki: Horizontal (1979, 3’),
Pasi ”Sleeping” Myllymäki: 3000 autoa (1980, 3’),
Eino Ruutsalo: Kinescope (1960–1991, 11’)
* S * For all audiences *
yht. 80 min.
perjantaina, marraskuuta 17, 2006
Farnese suvun vaakuna
Farnese-suvun tunnuksena ovat kuusi iiristä (gigli, fleur-de-lis): meillä tavataan sanoa asioita yksinkertaistaen niitä liljoiksi. Kukkaset sijoitetaan tavallisesti joko siniselle tai kullanväriselle pohjalle. Symboli on peräisin Firenzen (paavin kannattajien) guelfipuolueelta. Ensimmäinen varma merkintä Pietro Farnesesta (k. 1383) kertookin tämän osallistuneen kapteenina sotaan firenzeläisjoukoissa sodassa Pisaa vastaan. Suvun alkuperät lienevät kuitenkin Orvieton lähellä Pohjois-Laziossa, Umbrian maakunnan rajan välittömässä läheisyydessä. Maa-alue on tietämän mukaan tullut suvun haltuun normannisodissa tehtyjen palvelusten vuoksi noin vuoden 1100 tienoilla.
Sotasankariuden lisäksi suvun asemaa paransivat naimakaupat: Pier Luigi Farnese (n. 1435-1487) nai Caetanin suvusta: se oli lähellä Boniface VIII paavia. Näiden vanhin poika Angelo sai vaimokseen Orsinin, kuten toinenkin. Jälkimmäisestä, Alessandro I Farnesesta tuli sitten paavi Paulus III (1534-49). Heidän siskonsa meni naimisiin Colonna-suvun miehen kanssa. Farnese-paavia edeltänyt Alexander VI oli Borgioita, mutta hänen rakastajattarenaan oli Giulia Farnese, jota tietysti kutsuttiin "Kristuksen morsiameksi". Naimisiin tuleva paavi oli mennyt kardinaalina Sforzan sukuun kuuluvan Silvia Ruffinin kanssa.
Paulus III oli rakentajia parhaasta päästä ja hän rakennutti monia kaupunkeja alusta loppuun, esimerkiksi Frascatin ja Castron. Hän oli myös se mies, joka palkkasi Michelangelon paavillisiin töihin tunnetuin seurauksin. Monet rakennustyöt tarkoittivat samalla antiikin perinnön tuhoamista ja hyödyntämistä uusiin rakennuksiin. Siksi Forum näyttää nykyään siltä miltä se näyttää.
Paul III varmisti dynastiaansa nostamalla kardinaaleiksi sekä pojan- että tyttärenpoikansa. Uskontopuoli suvulta sujui, mutta riidat ja jopa murhat nostattivat sotatilan maallisella puolella, mutta 1500-luvun puolivälin jälkeen maallisen hallinnon tuki varmistui Espanjan kuninkaan tuella. Liitto Habsburgien kanssa sinetöityi sopivalla, mutta muuten epäonnistuneella naimakaupalla, joka johti puolisoiden asumiseen toisistaan erillään.
Farnesen omaisuus ei ollut yhtenäinen, vaan ympäri nykyistä Italiaa. Asiaintila varmistettiin uusilla naimakaupolla: nyt puolisona Portugalin prinsessa: omakin titteli sotapäällikkönä ja diplomaattina tunnetulla Alessandro Farnesella oli siinä vaiheessa kohonnut jo Parman ja Piacenzan herttuaksi. Herttuallinen omaisuus säilyi suvulla vuosisatoja, vaikka viimeinen kardinaali suvussa oli 1600-luvun alkupuolella. Sukudynastiana se säilyi vuoteen 1731, jolloin huomattavan lihavaksi mainittu herttuasuvun edustaja ei onnistunut saamaan jälkeläistä ja tämän veli kuoli yllättäen: jälkimmäisen tytär nai Espanjan kuninkaan Philip Viidennen.
Farnesen arkistot tuhoutuivat toisen maailmansodan pommituksissa Napolissa.
.
torstaina, marraskuuta 16, 2006
Colonna-suvun hauta
Roomalaisen Colonna-suvun tunnus on pylväs. Colonnat ovat Rooman merkityksellisimpiä sukuja 1200-luvulta 1800-luvulle saakka. Tunnetuksi on tullut Colonna-suvun kilpailu vaikutusvallasta Orsini-suvun kanssa.
Suku ei periydy Julius Caesarista ja sen myötä Venus-jumalattaresta kuten joskus haluttiin väittää. Sekin on epäselvää, mitä nimen "pylväs" oikein tarkoittaa. On väitetty, että se on Trajanuksen pylväs, joka on hänen forumillaan Piazza Venezian vieressä pystyssä yhä. Colonnan palatsi on varsin lähellä sitä.
Suvun varhaisin tunnettu jäsen on Petrus de Columna (1078-1108). Nimi ei viittaa mihinkään pylvääseen vaan Albanin vuorten ruhtinaskuntaan. Petrus nai paavin veljentyttären, mutta jäi silti paavillisen jyrän alle.
Kardinaali Giovanni vanhempi (k. 1244) on suvun ensimmäinen merkittävä kirkollinen toimija, kuurian kykeneviä diplomaatteja. Santa Prasseden kirkossa löytyvä pylväs, jonka sanotaan olevan Kristuksen ruoskintapylväs, on juuri tämän kardinaalin Jerusalemista tuoma pyhäinjäännös.
Keskiajan tärkein taistelu oli guelphien (paavin) ja gibelliinien (hallitsijan) välillä. Orsinit olivat paavin porukkaa, Colonnat tiukkoja gibelliinejä. Kardinaali Giovanni nuorempi toimi diplomaattina paavi Gregorius IX:n (1227-41) ja Frederick II:n (Hohenstaufen) kiistoissa. Tärkeät tehtävät toivat suvulle paljon varoja ja maaomaisuutta. Komein palatsi rakennettiin Santi Apostolin piazzalle. Suku diilasi viiniä ja ruokaa maaseudun tiloiltaan ja osallistui vesihuollon järjestämiseen.
Sodaksi Orsinien ja Colonnien välillä puhkesi 1240, mutta hävitetyt varustukset rakennettiin uudelleen. Kardinaaleja ei Colonnan suvulle tullut kuitenkaan ennen vuotta 1278: siitä syntyivat dynastian sukuhaarat Gallicanot ja Palestrinat, jälkimmäisestä haarautuivat myös Riofreddot ja Genazzanot.
Yllättäen rauha syntyi Orsinien paavin (Nikolaus III) joka teki Giacomo di Ginondanosta - joka oli puoliksi Orsini - kardinaalin. Tuloksena oli mm. luostareita (fransiskaaneja). Suku sai vaikutusvaltaa myös yliopistoissa, erityisesti Bolognassa.
Välit paavin kanssa konfliktoituivat jälleen 1200-luvun lopussa. Colonnan perheen kolmikko Stefano, Agapito ja Giacomo Sciarra ryöstivät kylmästi paavin varat! Rahat palautettiin myöhemmin, mutta silti kiista johti jopa paavillisen ristiretken julistamiseen kirkosta erotettuja Colonnia vastaan. Paavin joukot tuhosivatkin Colonnien varustuksia ja omaisuutta. Joukkoja johti Colonnan suvun Riofreddo-haaran edustaja. Perheen sisäinen koheesiokaan ei siis ollut parhaasta päästä. Colonnat nousivat ahdingosta Ranskan kuninkaan tuella. Paavi otettiin kiinni syntymäkaupungissaan ja Sciarra läppäsi paavia kasvoille häväistyksen täydennykseksi. Elämä Roomassa oli näiden sotajoukkojen keskellä hyvin levotonta ja väkivaltaista. Colonnan omaisuus palautettiin, ja paavi Bonifacius kuoli ilmeisesti häpeään.
Pian uuden ranskalaisen paavin (Clement V) oli muutettava kuuriansa kanssa maanpakoon Avignoniin. Mukana oli monia Colonnan suvun edustajaa. Siellä he saivat erityisesti akateemista meriittiä. Varhainen humanisti Fransesco Petrarca (1304-74) nautti heidän suojeluksestaan.
Ennen 1300-luvun puoliväliä osat taas kääntyivät: ruton vaivaamassa maassa Colonnan sotajoukot kärsivät pahan tappion Porta San Lorenzossa. Kahden paavin järjestelmässä (vuoteen 1409) Colonnat eivät päässeet kovin määräävään asemaan, vaikka senaattoreita ja erinäisiä palkkasotureita heidän joukossaan löytyikin.
Oddone Colonna (1368-1431) valittiin nimellä Martin V paaiksi vuonna 1417. Hän palasi Avignonista väestönsä suureksi osaksi menettäneeseen Roomaan 1419 ja perusti tukikohtansa Vatikaaniin.
keskiviikkona, marraskuuta 15, 2006
Kotkan poikii
Borgian tai Borghesen sukuvaakunassa on komea kotka. Perhe on kotoisin Sienasta, jossa on merkintöjä tästä juristisuvusta 1200-luvulta lähtien. Roomaan perhe ilmestyy 1500-luvulla nimenomaan juristina ja diplomaattina suhteessa paavin hallintoon. Varallisuutta tulee hyvien naimakauppojen avulla siitä huolimatta, että kotipaikka Siena menettää itsenäisyytensä, kun Medicien Firenze sen valtaa.
Ensimmäinen paavi suvulla on 1600-luvun alussa ja se merkitsee omaisuuden valtaisaa kasvua. Maallista mammonaa riitti aina 1800-luvun lopulle, jolloin Banco Romanan vararikko vei suurimman osan varoista ja tunnettu Villa Borgia taideaarteineen siirtyi valtion omaisuudeksi.
Vaikka juuri fasismi (ja sen "talousajattelu") vei perheen vaikutusvallan lopullisesti, suvun jäseniä oli mukana äärioikeistolaisessa vallankaappausyrityksessä Italiassa 1970-luvun alussa.
Tästä kaikesta voi ounastella, että suvun kotkallakin on ollut monenlaisia merkityksiä symbolina. Kuvan kotka EI ole suvun vaakuna, mutta arvata sopii, että tämä antiikin kotka on ollut esikuvana vaakunaeläintä valitessa.
tiistaina, marraskuuta 14, 2006
Arkkienkeli itse
Arkkienkeli miekkoineen San Angelon linnan huipulla. Tänne paavit pakenivat kun Vatikaanin puolella alkoi ahdistaa. Tai miekkamiehet ahdistella. Edellinen perustuu seinämaalauksien tulkintaan.
Sumuinen Rooma
Tällaista maisemaa en siellä ole ennen nähnyt. Kuva otettiin San Angelon linnan kattoterassilta.
Aamukahvilla San Angelon linnassa
Näkymä ei ollut lattea, vaikka kahvi oli. Hieman sumua ja smogia pelissä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)