keskiviikkona, elokuuta 27, 2008

Kylmä sota - läheltä piti

Maailma valmistautuu uuteen kylmään sotaan, mikä on sinällään myönteistä, sillä kylmä sotahan tarkoittaa sitä, että kuumaa sotaa kuitenkin vältellään. Uhkana ovat ne tilanteet, joita jälkeen päin kutsutaan "läheltä piti"-tilanteiksi.

Kylmä sota tarkoittaa ennen muuta taistelua ihmisten mielistä, sillä kylmään sotaan liittyy ajatus siitä, että juuri ihmiset päättävät, mikä on heille parasta. Suurvallat eivät päätä, sotilasliitot eivät päätä, talousliitot eivät päätä, poliittiset liitot eivät päätä, hallitukset eivät päätä eivätkä edes parlamentit. Ihmiset päättävät.

Sosialistinen järjestelmä keski- ja itä-Euroopassa kaatui rauhanomaisesti, kun ihmiset lähtivät liikkeelle, eikä järjestelmä halunnut tai voinut sitä enää väkivaltaisesti kaataa. Siksi stalinistinen järjestelmä, oppi-isänsä kokemuksien mukaisesti, pyrki välttämään kaikin keinoin kansan pääsyä kadulle.

Asia tunnettiin Suomessakin. Mielenosoitukset kaduilla ovat Paasikivellä aina kiellettäviä tai ainakin paheksuttavia "torikokouksia". Myös lakkoliikehdintää - työläisten ainoaa voimankäyttömuotoa - on työnantajien toimesta aina vastustettu. Kuitenkin lakkojen puuttuminen on varsin selkeä osoitus epädemokraattisesta ja antikansanvaltaisesta järjestelmästä kaikkialla siellä, missä lakkoja ei juuri esiinny. Vaihtoehto, siis se, että asiat ovat niin hyvin, että ei tarvitse koskaan lakkoilla, lienee utopistista markkinataloutta. Vaihtoehto, siis se, että mielenosoituksia ei tarvita (tai ne ovat minimuotoisia), on totta. Suomalaiset käyvät taiteiden yössä, jääkiekkojoukkuetta juhlimassa, mutta eivät poliittisissa mielenosoituksissa. Näin on päätetty.

Toinen asia on se, onko globaali markkinatalous kykenevä omaksumaan ideologiakseen ajatuksen siitä, että ihmiset päättävät mikä on heille parasta. Tai ylipäänsä sitä, että ihmiset päättävät. Ihmisten mielipiteitä kyllä tiedustellaan ja hyödynnetään markkinatutkimuksin.

Globaalin politiikan tasolla meillä tavallisilla kansalaisilla ei juuri ole ääntä. Ongelma on sekin, että ääni ei kantaudu suurvaltapolitiikan tasolle - tämähän on tullut nyt takaisin agendaan - tai edes EU:n tasolle. Ehkä tämä ristiriita demokraattiseksi julistautumisen ja tosiasiallisen tilanteen välillä on yksi ideologinen ongelma, joka johtaa mataliin äänestysprosentteihin. Äänestämisen puuttuessa puuttuu myös luottamus järjestelmään. Siksi järjestelmä on pohjaltaan epävakaa. Epävakautta yritetään aina paikata mahdollisimman tiukalla kontrollilla, joka on entistä useammin teknisesti järjestettävissä oleva asia. Olemme kaikki ennen muuta kontrollin kuluttajia. Se on meidän ykkösidentiteettimme yksilötasolla.

Takaisin suuriin ajatuksiin. Yksi ongelmista on se, että eurooppalaisessa maailmassa vahvasti vaikuttava Nato on nousemassa ykkösjärjestelmäksi eurooppalaisessa politiikassa.

Sitoumuksiemme myötä on selvää, että Suomen tasavallan eduskunta tai hallitus ei ohjaile politiikkaa, ei varsinkaan ulkopolitiikkaa, vaan myötäilee ja sopeutuu Euroopan Unionin politiikkaan. Nyt näyttää kuitenkin siltä, että EU taas allekirjoittaa pitkälti samojen maiden edustajien Natossa kirjaamat julkilausumat. Naton julkilausumat ovat taas väistämättä linjassa Yhdysvaltain johdon ulkopoliittisen ajattelun kanssa. Pohjimmiltaan Nato on sotilasliitto, joka käy vain Yhdysvaltojen sotia. Sitä ei pidä unohtaa. Ja pää pitää pitää kylmänä.

Saamme yksinkertaistetun yhtälön: USA = Nato = EU = Suomi. Tämä on Alexander Stubbin ulkopoliittisen ajattelun yhtälö, eikä näin yksilöidessä sitä tarvitse edes yksinkertaistaa. Se vain on se. Savolaisittain jätän todistusvastuun niille, jotka ovat eri mieltä. Etsikää se erimielisyys.

Venäjä tunnusti kaksi Georgiasta irronnutta filiaaliaan. Se oli suomalaisten tiedossa etukäteen. Suomi näyttäisi vastustavan tätä tunnustusta, joka on eri asia kuin se, että Suomi ei näitä Venäjän ulkopoliittisia kukkasia tunnusta. Tähän tilanteeseen varmasti liittyi myös Stubbin puhe siitä, että Suomen on liityttävä Natoon, vaikka aikavarauksen vuoksi vaatimuksen rankkuus tietenkin lieveni. Hämmentävää siinä on kuitenkinse, että Stubb ikään kuin irtaantui puheessaan myötä ETYJ:in tavoitteesta järjestää Georgian asiat humanitaarisen avun tasolla: se lienee mahdollista vain, jos konfliktin osapuoliin ei sitouduta eksplisiittisesti. Puheenjohtajamaan puheenjohtaja on eri asia kuin Suomen ulkoministeri tai pelkkä oikeistopoliitikko.

Suomen ulkopolitiikan on oltava linjassa Euroopan Unionin linjanvetojen kanssa. Liikkumavara on yhtä pieni kuin aiemmin YYA-sopimuksen kanssa. Kuten suomalaisten oikeistopoliitikkojen, Stubbin ja Vanhasen lausumista näemme, keinovalikoima on diplomaattisesta käytännöstä tuttu.
Myötäillään, lainataan lause sieltä ja toinen tuolta, sidesanoja täytteeksi. Vain tarkkaavainen huomaa, mitä jätetään pois. Ajatellaan että journalistinen metodi riittää, sillä kukaan ei usko, että suomalainen poliitikko sanoisi ulkopoliittisesti jotakin itse tuotettua, omavaraista tai omaehtoista. Tärkein lukuohje on se, että politiikan ydin löytyy siis sieltä, mitä jätetään pois. Sen analysointi puuttuu suomalaisesta journalismista täysin.

Näinä aikoina emme voi muuta kuin toivoa, että edes se pois jättäminen tehdään taiten, sillä kaikki muu taitavuus tämän hetken ulkopoliittisesta repertuaarista on kyllä unohdettu. Hura-huh-hah-hei.

1 kommentti:

Kulttuurinavigaattori kirjoitti...

Mielestäni "kylmä sota" sanonta ei oikein istu nykyiseen tilanteeseen. Kylmässä sodassa kamppailtiin sotilaallisesta, taloudellisesta ja kulttuurisesta ylivoimasta sekä ihmisten mielistä. En tiedä oliko kyse silloinkaan siitä, että ihmiset päättivät mikä heille olisi parasta.

Kylmän sodan kulttuurille oli tyypillistä valtiojohtoisuus. Valtio tulki avoimesti kulttuuria idässä ja lännesssä säätiöiden ja muiden organisaatioiden kautta välillisesti. Aluksi oli kyse vain supervalloista, mutta sama systeemi omaksuttiin jokaisessa maassa, myös Suomessa.

Kylmässä sodassa kamppaili kaksi maailmanjärjestelmää ja elämäntapaa. Tässä uudessa "kylmässä sodassa" taistelevat korkeintaan itäinen "raaka" kapitalismi ja läntinen "kypsä" kapitalismi, poliittisen kapitalistisen oligarkian Venäjä ja kapitalistinen Yhdysvallat ja Eurooppa. Kummatkin tarvitsevat raaka-aineita. Totta on että taistelua käydään ihmisten mielistä.

Itäinen osapuoli saavuttaa suuria sisäpoliittisia voittoja. Venäläisen itsetunnon kohottaminen vaati noin 1500 ihmisen hengen plus haavoittuneet, kotinsa menettäneet ja aineelliset tappiot.

Aikaisemmin kaduilla mieltään osoittaneet rent-a-crowd tyyliset Venäjän poliittiset nuorisojärjestöt ohjattiin jo keväällä muihin puuhiin, koska ne eivät kuulemma sopineet Medvedevin uuteen linjaan. Tämän sodan aikana ne ovat olleet hiljaa, ehkä reservissä?

Jos tilanne halutaan nähdä kylmän sodan kaltaisena suurena sotilaallis-ideologisena kamppailuna, silloin se pitäisi nähdä myös eurooppalaisuuden itäisenä rajankäyntinä. Onhan sitten kylmän sodan aikojen suuri historiallinen muutos juuri vahvistunut ja voimistunut eurooppalainen identiteetti.