sunnuntaina, elokuuta 31, 2008

Sumuisia elokuvia

Kansallisen audiovisuaalisen arkiston Antonioni-sarja on nostattanut ristiriitaisia tunteita, mutta meille analyysi-ihmisille tunteiden nostattaminen on terveellistä.

Georgia-kommentointia katsellessa siitäkään ei voi olla ihan varma, sillä tunteiden puuskassa ihmiset puhuvat varsin ristiriitaisia - tai niin kuin nykyään mieluummin identiteettiä varjellen sanotaan, antavat ristiriitaisia ja kompleksisia viestejä. Uusi ilmiö on tämä: jokainen haluaa päteä ulkopolitiikalla. Se sujuu kuin tanssi vaikka näyttää helposti Härmästä poikia kymmenen -elokuvan kukkoaskelilta.

Kaikenhan pitää olla mukavaa ja yksinkertaista. Kuin elämä. Tai niin kuin Juhani Peltonen sen tiivisti: kuin Kiinan muuri. Siihen kelpaa lyödä niin barbaarista, keitettyä kuin oikeaakin päätä.

Eilen katsottavana oli Antonionin Naisen tunnistaminen (1982). Mies, elokuvaohjaaja, saapuu kotiinsa tyhjänä työreissulta. Alakuloa lisää epäonnistunut avioero, johon mies on syypää. Alun alkaen jokainen kuva on arkinen ja melko verkkaisa, mutta suunnittelun oveluus on siinä, että niitä ei voi arvata.

Ei myöskään tunnelmaa, joka tavoittelee mysteeriä; mies toistaa käytävälle matkalaukun laskettuaan sanaa "calma" - on rauhoituttava. Hikipisarat tunkevat otsalle. Ovet aukenevat omalla avaimella ja katsoja hätkähtää, kun pommitushälytyksen ääni iskee elokuvateatteriin. Eikä se lopu heti.

Uusi ultramoderni aika on tullut: viipottava-antenniset puhelimet mahtuvat käteen ja muodostavat tärkeän osan kommunikaatiosta sekä myös löydettävyydestä, joiden puutteesta on tälläkin kertaa puhe, vaikka sanoista ei.

Kaupungilla varsin selkeitä tunnistamisia ja tarjouksia kokeva ohjaaja alkaa saada uhkauksia naisen vuoksi, mutta hieman väkinäinen ja silti avoin suhde jatkuu epävarmuudesta huolimatta kiihkeänä, eikä rakastelukohtauksissa - vai pitäisikö puhua paremmin panokohtauksista - puutu yksityiskohtia. Pelko, rohkeus, kiihko, identiteettikysymykset; kokemukset, menetykset, saaminen, laukeaminen, tyhjyys, täytetty tyhjyys ja vaikutelmat.

Suhde on ikuisen kriisin lähde, mihin ulkopuoliset uhat ja painostus luovat omat piirteensä. Kaiken ympärillä on painostava ja jopa vaarallinen sumu, joka estää näkemästä tai ratkomasta mysteeriä. Sumu kahlehtii myös tunteet. Sumussa ei voi suunnistaa, vaan on osattava olla, mikä ei ole helppoa. Perustaa ei ole, (suhteessa) olemista ei voi laskea peruskallion varaan, sillä se on hajonnut, vaikka rakennelman perusta on tunnetusti (ja tunnistettavasti) antiikkinen.

Molemmilla on omat tunnistettavat identiteettinsä, joiden prioriteettijärjestys on pääasiassa lukkoonlyöty, eikä niille ei ole tässä suhteessa käyttöä. Voi aavistella, että vain rakkaus voisi sen pelastaa, mutta se on tietysti nykyaikana mahdottomuus, vaikka kukaan ei tiedä miksi.

Nainen ei ole tähti - elokuvan symboliikassa aurinko, käytännössä tuntemattomat näyttelijät - jota katsomalla sokeutuisi tai toteuttaisi science fiction -unelmia - jälkimmäinen on lapsen selväjärkisen neuvon ohjaajalle, joka ei vielä tiedä, mitä seuraavaksi tekisi - eräs tulkinta loppukohtaukseen, joka viittaa työn mahdollisuuteen vapauttaa riippuvaiseksi tekevien tunteiden kahleista.

Mies kadottaa piilottelevan naisen - mille ristiriitaisesti hän esiintyy kansainvälisessä julkisuudessa - pian sen jälkeen kun tämä sanoo olevansa selvästi vain tarpeen tyydytyksen kohde, ei rakastettu. Tilanteeseen liittyy hieno satiirinen kohtaus italialaisen elokuvan perusasetelmasta: Amerikka-suhteesta. Amerikan ja Italian näennäinen samuus herättää ansaitusti hilpeyttä. Muitakin gageja on pitkään elokuvaan osattu sirottaa tuomaan helpotusta: ne pitää vain huomata.

Mies jatkaa etsimistään vaikka saakin uuden rakastajattaren, joka kiinnittyy mieheen yhtä paljon kuin tämä aiempaan. Mies ei saa haikailunsa, menetyksiensä ja tyhjyytensä vuoksi kiinni tästä tunteesta ja on lähinnä helpottunut, kun selviää, että elokuvassa esiintyvässä tilanteessa, vallitsevan yhteiskuntamallin pelisääntöjen mukaan, hänen ei tarvitsekaan sitoutua, vaan hän voi tuijottaa itsensä punakeltaiseen aurinkoon, ratkaisemattomaan mutta houkuttelevaan tulevaisuuteen...

Elokuva kirjoittaa itse itsensä, eikä tarvitse selitystä, mutta selityksiähän voi rakastaa eikä niistä voi sanoutua irti.

Tänään vuorossa Antonionin yhdessä Wim Wendersin kanssa tekemä Pilvien takana. Tarjolla olisi myös toinen annos Antonionin lyhytelokuvia, mutta katsotaan jaksaako vanha.

3 kommenttia:

-rh kirjoitti...

..sillä tunteiden puuskassa ihmiset puhuvat varsin ristiriitaisia.

Paitsi ne harvat järkensäpuuskassa - missä tämä ryssäpelkoinen maailma oikein menee, USA tekee todellisia järjettömyyksiä ja ne niellään kuin ei mitään?
Tasapuolinen en ole, mutten tuohon yo-ainekirjoituksen jälkeen varmaan ole pyrkinytkään.

Leffat:
Jotenkin tuli mieleen Arn, miten vanhanaikainen elokuva se on rakenteeltaan, ainakin I, on. Hieno tavallaan; kriitikoille se ei maistu kuin yhden tähden verran, mutta auta-armias jos 50 - 70v. takaa otetaan samanlainen, mutta teknisesti hurjasti kömömpi tarina *****

Sedis kirjoitti...

Arneja katseli ihan mielikseen.

Yhden tähden antajiin ei kannata suhtautua vakavasti.

-rh kirjoitti...

Eipä, valitettavasti Maskula kuitenkin on jonkin merkillisen kaapin päällä: hän on niin monessa taas oikeassakin.