Tänään iltapäivällä ainakin 1,2 miljoonaa suomalaista hylkää kesäisen helteen täyttämän elämän ja siirtyy seuraamaan kamppailu-urheilua televisiosta, jossa kuumuus on aivan toista kaliberia: ruudun lumopinnalla kohtaavat Suomen leijonamiehistö ja itsensä Saatanan johtama Slovakia. Minä en ole läsnä muuten kuin spirituaalisesti, sillä tuohon aikaan siirryn velvollisuuksien sanelemana ja huolimattomuuttani pimennettävään huoneeseen Tennispalatsin salissa numero 12.
Neljän epäonnistuneen kerran jälkeen saan vihdoinkin katsella Virpi Suutarin elokuvan Auf Wiedersehen, Finnland (2010) ja avata sanaisen arkkuni sen jälkeen käytävässä paneelikeskustelussa, jonka teemana on: Vaietut historian ilmiöt ja niiden käsittely julkisuudessa.
Sähköpostini syövereistä, mutta ei juuri muualta löytämän ilmoituksen mukaan "KESKUSTELEMASSA (ainakin): ohjaaja Virpi Suutari, tutkija Jari Sedergren (Kava), tutkija Lars Westerlund (Kansallisarkisto), keskustelun vetäjänä Rostislav Aalto."
Lähtökuopassani lojuvat eilisessä Hesarissa prof. Henrik Meinanderin kirjoittaman kirja-arvion sanat Erkka Railon ja Ville Laamasen toimittamasta teoksesta Suomi muuttuvassa maailmassa (Edita 2010). Positiivisen arvion päätteeksi Meinander esitti kysymyksen, joka ei sattune kauas historiallisiin aiheisiin ryhtyvien nykydokumentaristien ajattelumaailmasta:
"Mutta milloin perinteisen poliittisen historian tutkijamme alkavat hieman enemmän pohtia, miten arkiset tunteet, muistot ja odotukset vaikuttavat yhteiskunnalliseen kehitykseen?
Näyttäisi siltä, että historioitsijoihin nähden dokumentaristit ovat olleet historia-esityksillään avant gardea. Eikä se ole ensimmäinen kerta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti